Kaamosdepis

En tiedä, tekeekö kaamos taas tepposiaan vai mikä on, mut mulla on motivaatio IHAN KAIKKEEN ollut hukassa jo parisen päivää. Mulla on tunne, että mä olen arvoton luuseri, joka ei a)osaa mitään eikä b)koskaan tule oppimaankaan, ja että muutenkaan musta ei kyllä ole mihinkään. Koskee niin työ- kuin siviilielämääkin. Mikään ei maistu miltään, paitsi tietenkin karkit, joita nimenomaan ei pitäis syödä. Eilen vedin pahvirasiallisen Omareita, kokonaan. Sitten vasta inhosinkin itseäni. Nyt katselen työpaikan ikkunasta ulos sateeseen ja koetan epätoivoisesti kasata voimia siihen, että jaksaisin edes lähteä kotiin. Tuntuu vaan, että mitäpä minä sielläkään. Tosin toki koirulirakas on siellä odottamassa, jotain iloa sentään.

Välillä vaan iskee niin tuskaisa epävarmuus kaiken suhteen. Ammatillisesti, elämässä noin yleensä, kodin suhteen, kaiken suhteen. Kaiken sen suhteen, että mitä ihmettä mun oikeastaan pitäisi elämälläni/elämässäni tehdä. Suunnitelmat oikeastaan on olleet pitkään aika selvillä, mutta viime päivinä on vain ollut kasvava epäilyksen tunne entisen vuorenvarmuuden sijasta. Mitä, jos olenkin tehnyt elämäni virheen? Mitä, jos olenkin haaskannut vuosia elämästäni ja nyt totean, että kaikki aiemmin tekemäni valinnat ovat vääriä? Mitä, jos tämä ei tästään kohene? Mitä, jos...

Vihaan tällaista epävarmuutta ja salaa kadehdin työtovereitani, joille kaikki näyttää sujuvan kuin silkki. Mietin, olenko koskaan elänyt yhtä kepeästi kuin he näyttävät elävän. Tuskin. Tosin en taas kovin monen heidänkään elämästä enempää tiedä, kaikkihan voi heilläkin olla suurta kulissia. Mene ja tiedä. En jaksa kiinnostua muiden asioista, kun en jaksa kiinnostua edes omistani.

Oikeastaan voisin vain hautautua sohvaan ahmimaan lisää niitä Omareita. Siis ellen olisi eilen jo syönyt niitä kaikkia.

Äh. Nyt lähden hyppäämään sillalta. Melkein.