Kevätmarinoita

Joka kevät näihin aikoihin mut valtaa suunnaton masis ja epäusko. Tai siis ensin tulee se epäusko, ja sit kun totuus (taas kerran) iskee vasten kasvoja, sit tulee masis. Nimittäin tää kevään sietämätön ankeus ja rumuus. Miten tää voi olla näin kauheeta? Se epäusko tulee siitä, et tuijottaa typertyneenä ympärillä olevaa likaa, saastaa ja harmautta ja pohtii, miten helvetissä sitä odottikin TÄTÄ koko pitkän, ankean, kylmän ja pimeän talven. Että tässäkö se nyt on se kevät, mitä odotin? Harmautta, hiekkaa, likaa, kerroksia ja taas uusia kerroksia papereita, röökiaskeja, kondomipaketteja, karkkien kääreitä, mäkkärikuonaa, koirankakkoja, muovikääreitä, oluttölkkejä, lasinsiruja, mäyräkoirien pahvipakkauksia, loputon saastan massa. Huvittavinta on, että koirankakat ovat ainoita luetelluista, jotka ovat ensimmäisen rankkasateen kohdalle tullessa menneet ja kadonneet, muut ovat ja pysyvät kunnes ne sieltä siivotaan tai kunnes ne armeliaasti peittyvät vihreään kasvustoon. Silti koirankakat ovat ainoita, joista valitetaan yleisönosastoissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Tai no koirankakat ja katupöly. Mutta ei vahingossakaan siitä, mille jotain mahdettaisi: ihmissikojen ympärilleen syytämälle saastalle.

Piskit ovat mahanalustaa myöten ravassa kahden minuutin kusikäynnin jälkeenkin ja jokaista ulkona piipahdusta, vaikka miten lyhyttä sellaista, seuraa suihkusouvi, harmaiden hiuskarvojen määrän triplaantuminen, koko kirosanavaraston läpikäyminen ja vakuuttelu siitä, että pistän rakit mullan alle ja vietän loppuelämäni siistissä asunnossa.

Taas kerran.

Ja tätä paskaa kestää vähintään 1½kk, ellei sit tuu karsea takatalvi.