Surusta

Suru on ollut viime aikoina läsnä aika tiiviisti. Surun viimeinen niitti on tulossa lauantaina, kun läheinen ihminen haudataan ja on ne viimeiset maalliset bileet. Juttelin J:n vaimon kanssa ja hän kertoi hakeneensa reseptin rauhoittavista, ettei tuntuisi niin pahalle ja että saisi nukuttua. Ymmärrettävää sinänsä, mutta.

Surun on tarkoituskin tuntua pahalle. Suru on aito tunne, se kertoo että todella välitit ja että todella rakastit, ja että sinusta tuntuu hirveälle kun se ihminen on poissa. Mutta nykyihminen ei halua enää tuntea surua. Koska elämän on oltava happyhappyjoyjoyresorttia koko ajan, ei surun ja tuskan tunteminen kuulu kuvioon. Ja kun sitä surua ja tuskaa kokopäiväinen mestariraiskaaja elämä kuitenkin paiskaa naamalle every now and then, voi olla varma että sitä jokainen saa osansa maallisen vaelluksensa aikana. Niinpä se halutaan tukahduttaa, vaimentaa, halutaan siitä tunteesta pois ja nopeasti.

Pysäyttävintä mitä eteen tämän asian tiimoilta on tullut, oli se kun eräs ihminen kertoi menneensä lääkäriin miehensä kuoltua. Hän oli halunnut lääkäriltä rauhoittavia, ettei sitten hautajaisissa itkisi. Voi hyvä jumala. Missä me enää saamme sitten itkeä, jos ei hautajaisissakaan saisi itkeä? Eikö ole maailman luonnollisin asia, että ihminen hautajaisissa itkee menetettyään rakkaansa? Eikö silloin kuulukin itkeä, ja niin että kuuluu naapuripitäjään asti, jos vain siltä tuntuu!!!

Kun J haudataan lauantaina, tiedän että itken kuin vesiputous. Hänen kuolemaansa liittyneet kyyneleet ovat olleet vähän aikaa kuivat, mutta tänään ne alkoivat taas vuotaa kun tilasin kukkakaupasta hautakukat. Ja tiedän, että lauantaina ne taas virtaavat kuohuen, mutta en aio tukahduttaa niitä, en todellakaan. Kerron kyynelilläni, kuinka paljon rakastin ja välitin. Lisäksi se on minulle keino puhdistautua ja jatkaa elämää eteenpäin, ilman yhtä tärkeää ihmistä. Joskus ne kyyneleet vielä kuivuvat, kun on niiden aika kuivua.