Aviomies vs. kaviomies – osa II

Tekstini kirvoitti Facebook-sivullani sen verran keskustelua, että päätin kirjoittaa tästä vielä jatko-osan. Kiitos keskusteluun osallistuneille inspiraatiosta.

Uskollisuus

Kinkkinen juttu tämä. Kuten aiemmassa osassa kerroin, kaviomieheni (sukupuolineutraaliversio on muuten kaviopuoliso) on hyvin ihmisrakasta sorttia. Se tykkää kaikista. Se lähtee kenen tahansa mukaan ja antaa iloisena hyvät kyydit kaikille. Toki kaviomiehen osalta tätä kyytien antamista voi kontrolloida. Salaratsastajat ovat sentään Suomessa aika harvinaisia.

Jos aviomies ei lähde kenen tahansa mukaan eikä anna muille kyytiä, on se tietysti positiivinen juttu, mutta jos taipumuksia näihin on, kontrollointi vain pahentaa asiaa. Ne osaavat myös tehdä sen salaa. Pirulaiset.

Tätä asiaa voi tietysti miettiä myös asettamalla kysymyksen toisin eli oletko valmis jakamaan aviomiehesi vai kaviomiehesi. Vastaaminen on helppoa, koska jaan jo kaviomieheni toisen tätin kanssa. Miehenkin voisin jakaa, ainakin alussa, mutta aika nopeasti sen alkuperäisen naisen pitää kyllä häipyä kuvioista.

Paikasta toiseen liikkuminen

Jos puhutaan pitkistä välimatkoista, on kaviomiehen liikuttaminen aina vähän pulmallista. Oman kaviomieheni akilleen kantapää on traikkuun meneminen. Kaiken muun se tekee nöyrästi, mut traikkuun se ei mene alle puolessa tunnissa. Eikä mulla ole omaa traikkua eikä vetoautoa eikä pikku-eetä. Joku muu perässävetäjä pitää siis aina puuhata paikalle.

Aviomies liikkuu yleensä ihan itsenäisesti ja olen havainnoinut, että se on jopa usein kuskin penkillä. Toisaalta, olen sivusta seurannut parisuhteita, joissa taivuttelu, et lähetään jonnekin (lenkille, harrastamaan, matkalle jne) kestää enemminkin puoli vuotta kuin puoli tuntia. Toisaalta, ehkä syytä on meissä naisissakin. Meinaan, kun kaviomies vihdoin ja viimein kapuaa traikkuun, saa se osakseen hurjat määrät kiittelyä ja rapsutusta ja herkkuja, mutta palkitsetko miehesi ylenpalttisesti, kun hän puolen vuoden mankumisen jälkeen lähtee kanssasi Tukholman risteilylle?

Yhteispeli

Kaviomiehen kanssa homma toimii, jos sinä olet sen pomo. Joidenkin kaviomiesten kanssa pomon paikka pitää ansaita päivittäin, toiset uskovat vähemmällä. Hevosia harrastavista naisista tulee usein pomoja myös työelämässä, Ruotsissa oli tehty tästä tutkimuskin (jota ei vimmaisesta googlettamisesta huolimatta löytänyt tähän referoitavaksi). En tiedä, onko tutkittu sitä, ottavatko hevosnaiset pomon paikan myös kotona, mutta uskoisin sen olevan monelle aika luonteva paikka.

Seuraavaksi muutamia keinona, joita hevosmaailmassa sovelletaan, kun yhteispeliin tulee ryppyjä tai sitä halutaan kehittää. Sovella parisuhteessa ja töissä omalla vastuulla.

Kovempi hallintaväline suuhun

Joissakin tapauksissa ihan perusteltua, mutta voidaan nähdä myös ns. oikotienä onneen.

Käytä harkiten.

Avun pyytäminen

Tämä on rinnastettavissa postauksen ensimmäisessä osassa käsiteltyyn lääkärissä käyntiin eli kaviomieheltä ei kysellä, mikä tekee asiasta suoraviivaisen (lue myös kohta Paikasta toiseen liikkuminen). Suomi on täynnä taitavia hevosihmisiä ja sitten niitä, jotka luulevat olevansa taitavia. Tarkan seulonnan tuloksena löydät kyllä oman auttajasi. Omasta kokemuksestani perusteella voin kertoa, että hyvä valkku löytyy helpommin kuin poikaystävä.

Käytä aina, kun mahdollista, mutta muista, että molempien osapuolten pitää olla sitoutuneita, muuten ei tule mittään.

Kehuminen

Hevosten kanssa oppii kehumisen jalon taidon. Kun käyn kaviomiehen luona, kehun sitä varmaan keskimäärin sata kertaa muutaman tunnin aikana. Mitä tahansa se tekee oikein, se saa kehuja. Monesti riittää vain se, että se on vaan niin ihana! Kissa kiitoksella elää, sihisin toimitusjohtajalle, joka halasi minua töissä onnistuneen pitchin jälkeen, mutta onhan se myönnettävä, että kehut lämmittävät mieltä. Nuorena ja jyrkkänä en suostunut kehumaan poikaystävääni siitä, että hän imuroi, koska ei minuakaan kehuttu tommoisen perusasian tekemisestä. Nyt saattaisin miettiä asiaa hiukan pidemmälle.

Käytä aina, kun kehut on ansaittu (ja laske rimaa niin alas kuin pystyt).

Ruunaaminen

Vaikka oriit ovatkin oikein käsiteltynä yleensä ihan hevosiksi, voi hormoonit joskus sotkea pään niin pahasti, että elämä niiden kanssa menee vähän turhan jännittäväksi. Toinen syy ruunaukseen on se, ettei oriilla yksinkertaisesti ole sellaisia perintötekijöitä, joita jalostuksessa kannattaisi siirtää eteenpäin. Julmaa? Ehkä.

Ihmismaailmassa olen tavannut henkisiä ruunia eli onnistuu se miehen muuntaminen ruunaksi ilman kirurgiaakin, mikä on surullista. Olenkin pohtinut, että pitäisikö deitti-ilmoituksessani lukea, että “minulla on ruunattu hevonen ja kuohittu kissa, kolmatta sellaista en tarvitse”. Kyllä miehen pitää olla mies. RÄYH!

Älä käytä!