En koskaan väittänytkään olevani helppo

Ihanaa eduskunta ihanaa! 105-92! #Tahdon <3

Eilisessä kirjoituksessani kerroin, etten osaa seurustella eli ihan käytännössä en tiedä miten sen miehen kanssa sitä vapaa-aikaa pitäisi viettää.

Ystäväni, myös pitkään sinkkuna ollut, otti yhteyttä ja sanoi, että hänellä on vähän samat fiilikset, erityisesti kun pitäisi päästää toinen silleen oikein lähelle. Huokailtuaan hetken ystäväni totesi, että amerikassa on taatusti jotain eheytysleirejä sinkuille. Että oppivat nekin olemaan. Parisuhteessa.

Koska kaikenlainen henkinen kädestä pitäminen on nykyaikana niin kovin suosittua, viikonloppuleiri, jossa sinusta luvataan tehdä parisuhdekelpoinen sinkku, myytäisiin taatusti loppuun alta aikayksikön. Leiriltä voisi jopa saada mukaansa diplomin. Siitä vaan selfie diplomin kanssa ja senssipalstoille metsästämään.

Omiin parisuhderäpellyskokemuksiini perustuen leirin ohjelma voisi näyttää vaikka tällaiselta.

1. Sitoutumiskammosta pois siedätys

Hevosten koulutuksessa käytetään metodia, jota kutsutaan siedättämiseksi. Se tarkoittaa sitä, että hevonen opetetaan pikkuhiljaa sietämään asiaa, jota se pelkää. Esimerkiksi jos hevonen pelkää klippauskonetta, haetaan ensin etäisyys, jonka päässä hevonen ei saa klippauskoneen surinasta ns. paskahalvausta. Etäisyys voi olla vaikka viisi metriä. Sitten pikkuhiljaa edetään lähemmäksi, kunnes hevonen on rento, vaikka klipperi on ihan vieressä.

Sinkkujen eheytysleirillä tällä metodilla pyritään vähentämään sitoutumiskammoa, jonka tiedetään romuttaneen monetkin positiivisessa hengessä alkaneet sutinat.

Eheyttäjä seisoo naamatusten sitoutumiskammosta kärsivän kanssa. Sitoutumiskammoisella on sykevyö, josta tarkkaileva eheyttäjän assistentti seuraa sinkun stressitasoa. Ensin eheyttäjä sanoo sinkulle, että “minusta olisi kiva tavata uudelleen”. Tämä on siis ensimmäinen taso, jossa toinen osapuoli indikoi, että ainakin vähän kiinnostaisi sitoutua.

Kun tästä tasosta päästään ilman antureiden paljastamaan stressitasoa, voidaan siirtyä seuraavaan tasoon, joka on vaikka, että “Minusta olisi kiva tapailla säännöllisesti”. Tämä on jo vaativa taso. Suurin osa vaatii elvytystä, että selviää järkytyksestä. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Kun eheyttäjä sanoo “olen sinun tyttö/poikaystäväsi” ilman, että sinkun stressitaso nousee merkittävästi, on eheytysleirin ensimmäinen osa suoritettu (Periaatteessa vaativin taso olisi “haluaisitko tavata vanhempani”, mutta tämä taso poistettaisiin, koska siinä epäonnistuminen aiheuttaisi liikaa reklamaatiota, joissa vaadittaisiin rahojen palauttamista).

2. Ruokavaliot

Toinen eheytysleirin harjoitus olisi huomattavasti käytännöllisempi. Tänä päivänä on lähes mahdoton tavata kumppania, joka ei noudattaisi jotain tiettyä ruokavaliota. Vähintäänkin kumppanikandilla on joku allergia. Siinäpä on sinkku ihmeissään kaupassa, kun pitäisi osata ostaa ensinnäkin kahdelle ja toisekseen jotain, mitä se toinen suostuu ylipäätään syömään.

Harjoitukseen kuuluisi ensin “Yleisimmät erikoisruokavaliot” –luento, jonka jälkeen leiriläiset nostaisivat hatusta arvan, jossa on heidän kuvitellun kumppanin ruokavalio.

Harjoitus ei suinkaan jatku heti, vaan seuraavaksi kurssilaiset väsytetään ja heitä pidetään nälässä ja janossa. Sitten heille puetaan jalkaan kiristävät kengät. Näin on simuloitu tilanne, missä ollaan oltu koko päivä töissä, haettu muksu tarhasta ja sitten riennetään pinna kireänä kauppaan.

Kaupassa tehtävänä on käydä ostamassa ateriatarvikkeet, joista voi rakentaa illallisen erikoisruokavaliota noudattavalle kumppanille. Kaikki, jotka selviävät kaupasta ilman itkupotkuraivaria, saavat harjoituksesta hyväksytyn suorituksen.

3. Ajanhallinta

Kolmas pakollinen kurssi on ajanhallinta. Kaikkihan tietää, ettei aikuisilla sinkuilla ole aikaa nyhjätä kiinni toisissaan. On työt, on harrastukset, on lasten harrastukset jii än ee. Kurssissa olisi kaksi osaa. Toinen on Linda Liukkaan vetämä koodaustyöpaja, jossa kaikki rakentavat Ruby on Railsilla kalenterin. Kalenterin avulla sinkku voi optimoida ajankäyttöään ja saada etukäteen hälytyksen, kun vuorokauden sisällä molempien kalenterit näyttävät tyhjää vähintään kaksi tuntia.

Kurssin toisessa osassa laillistettu Positiivari &Lifecoach Jatta-Maaria Ylisirniö-Jaakkola luennoisi hengittämistekniikoista sekä ajanhallinnasta. Tiivistetysti sanoma on “kun oikein kovasti jotain haluaa, niin universumi ja yksisarvinen järkkää sun päivään lisää tunteja”.

Tässäpä sitä puuhaa jo yhdeksi viikonlopuksi olikin. Jos ylimääräistä aikaa jää, voivat kurssin priimukset osallistua myös muutamaan valinnaiseen työpajaan kuten “Miten kohtaan tilanteen, jossa astiastoni viedään suoraan kirpputorille”, “Miten siedätän silmäni rumiin esineisiin”, “Jokailtainen hyvänyön toivotus pikaviestitse – uhka vai mahdollisuus?”.

Miksi näitä ei jo järjestetä? En tajua!

Joku on ehkä saattanut kiinnittää huomiota siihen, että täällä on ollut viime aikoina hiukan hiljaista.

No, kahtokaas, kun siihen on ihan pätevä selitys. Olen nähkääs leikkinyt hiukan "seurustelua". Nyt kun vaikuttaa siltä, että experimentti on ohi, on aika purkaa tilanne.

En ole omasta mielestäni kauhean aktiivisesti itelleni ukkoa hakenut. Olen käynyt ehkä viisillä treffeillä. Omasta poikaystävästä on tullut minulle vähän sellainen etäinen haave, joka on ollut realismitasoltaan samaa kuin lottovoitto. Sellainen "sitku" haave, jonka eteen ei oikeasti jaksa ponnistella. Toisaalta välillä se, ettei oo ketään, on ihan karmean surkeilun aihe.

No, sitten yhtäkkiä minulle olikin suhde. Mies. Hyvänen aika. Tyyppi, joka laitteli viestejä ja oli kiinnostunut. Olihan se nyt vinkeetä. Kunnes...

Tajusin, etten tiedä miten seurustellaan. Kyselin kavereilta, että mitä miehen kanssa oikein tehdään? Pitääkö sen kanssa mennä kävelylle tai leffaan? Entäs jos tommoset ei tule luonnostaan, niin pitääkö alkaa leikkimään yhden naisen ohjelmatoimistoa, koska en osaa sitäkään? Edelleenkään en tiedä. Oon tehny ruokaa ja sit on katottu Netflixiä. Aamulla oon sit lähtenyt tallille.

Tajusin, että tuttavapiirissäni oli ihmisiä, joiden suhtautuminen minuun muuttui, kun en ollutkaan oikeastaan enää sinkku. Totta kai oli niitä, jotka olivat suorastaan ylitsepursuavan onnellisia kun vanhaapiikaa kerrankin onnisti, mutta paljon oli myös toisella tavalla suhtautuvia. Hommaa vähä kuin väheksyttiin (nuorempi ja kamaan Tinderistä, ei sieltä mitään oikeeta voi löytyä) ja nyt kun olen kertonut, ettei suhde ole varsinaisesti edennyt nextille levelille, virnuillaan vahingoniloisena. Ehkä maailman status quota ei kannata järkyttää? Onhan mullakin kavereissa ns. referenssisinkkuja, joista ajattelen, että tuokin, mukava ja nätti, edelleen sinkku, ei tässä mitään hätää. Maailma tarttee meitä referenssisinkkuja!

Tajusin, ettei minulla oikeasti ole aikaa. Käyn viikonloppuna tallilla. Siellä menee aikaa. Talvisin käyntejä ei voi edes hoitaa aamulla ennen sian pieremää tai myöhään illalla, vaan jos valoisassa haluaa harrastaa, on mentävä keskellä päivää. Talvella vuorokausirytmini on niin perverssi, että olen kymmeneen mennessä unten mailla ja duunissakin on aina kaikenlaista, aivoja ei voi laittaa narikkaan tuosta vaan.

Tajusin, että ilman yhteistä aikaa ei synny tunteita. Alan ymmärtää miksi ns. aikuiset suhteet eivät oikein kestä. Nuorena sitä on aikaa seurustella ja viettää kaikki vapaa-aika yhdessä. Sitten muutetaan yhteen ja eletään yhdessä, vaikka vapaa-aikaan tulisikin muuta ohjelmaa. Kun kaksi aikuista, joilla on elämä valmiina, koettavat sumplia et millois nähtäis, vaaditaan aika paljon uhrauksia, että homma onnistuu. Sitten kun se ei onnistu kovin usein, niin tunteet eivät lähde kehittymään ja sittenpä alkaakin olla ihan se ja sama, että ehtiikö sitä näkemään vai ei.

Tajusin, että jos haluan oikean suhteen, minun pitäisi rakastua päättömästi. Kerran olin, tosin yksinpuolisesti, niin rakastunut, että pohdin, että voisin kerran kuussa jättää menemästä viikonloppuna tallille. Että voisin olla miehen kanssa, joka asui toisella paikkakunnalla. Vähintäänkin tuohon tilaan pitäisi siis päästä, jotta suhde etenisi. En näe tätä kauhean helppona asiana saavuttaa.

Mutta silti, en ole ollenkaan allapäin. Päinvastoin. Minulla on nyt hyvä fiilis. En märehdi enää negatiivisuuden kierteessä, missä pohdin, että en kelpaa kenellekään, koska sitä tätä ja tuota ja miehet sucks, kun ovat semmosii tommosii ja tämmösii. Näköjään kelpaan ja kelvollisiakin miehiä löytyy.

Minulla on nyt ikäänkuin realistisempi kuva koko maailmasta.

Siinä maailmassa sinkkuus ei ole maailmanloppu!