Sinkkuus ja digitaalisuus. Sinkkuus ja yhteiskunta. Tarinoita sinkkuudesta sinkulta, joka ei enää greisibailaa ja käyttää kalliita kenkiäänkin vaan töissä.
Olen huomannut, että nykyisin jopa alle kolmikymppisiä nuoria, jotka eivät ole parisuhteessa, nimitetään sinkuiksi.
En tajua tätä.
Minusta nimittäin se, ettei ole alle kolmekymppisenä (ja jopa vähä reiluna sellaisena) parisuhteessa on jopa ihan suositeltavaa ja erittäin "normaalia". Eikös se ole nuoren ihmisen elämää. Välillä on joku ja välillä ei.
En väheksy kenenkään yksinäisyyden tunnetta tai läheisyyden puutetta, sehän ei ikää katso, mutta en itse muista 23-26-vuotiaana lokeroineeni itseäni sinkuksi.
Enkä muista, että ympäröivä viitekehyskään olisi näin tehnyt.
Myöskään en muista, että ilman poikaystävää olisin ollut jotenkin "villi sinkkubailaaja". Bailaaja kyllä, mutta ilman mitään etuliitteitä.
Kuten sanottu, se oli normaalia nuoren ihmisen elämää - kaikilla ei vielä siinä vaiheessa ole parisuhdetta ja se oli ihan fine.
Johtuuko tämä ilmiö siitä, että sinkkuus on niin mediaseksikäs ilmiö, että kohderyhmää laajentamalla siitä saada vieläkin enemmän rahaa irti (esim. klikkien muodossa) vai siitä, että patriarkkaallisuus on vahvassa nousussa ja yhteiskunnallinen ihanne on, että parisuhteessa pitää olla mielellään heti ripiltä päästyä?
Pohdin, että oisko se jälkimmäinen. Koska monessa muussakin yhteydessä olen havahtunut maailmaa tarkkaillessani pohtimaan, miten ns. nykynuoriso tuntuu kohtaavan kaikenlaista ennakkoluuloa, mikä ei omassa nuoruudessa ollut millään tavalla läsnä. Joko oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli poikkeuksellisen liberaalia tai sitten nykyaikana asiat ovat huonosti.
Mutta jos "between boy/girlfriend" nuoriso kuitenkin haluaa lokeroida itsensä sinkuksi, niin pitäisikö meille "oikeasti" sinkuille (= ikää, kyynisyyttä ja oman arvon tuntoa vitusti liikaa) keksiä sitten joku uusi termi?
Esimerkiksi, kun on vaikeasti työllistyviä, niin voisiko olla Vaikeasti Parisuhteellistuva? Tai kun on Senior Consultant, niin voisko olla Senior Sinkku?
Ainiin, partriarkkaalisessa maailmassahan meille on on termi: vanhapiika.
Tiedättekö Miki Kuusen? Start-up yrittäjän, joka on yksi noutoruokapalvelu Woltin perustajista. Mietin, että mahtavatko ihmiset ajatella Mikistä, että hänellä on koko ajan nälkä ja hänen ajatuksensa pyörivät vaan ruuan ja kylläiseksi tulemisen ympärillä. Ja että pakkohan hänelle on vinkata, että miten mahan saa täyteen.
Tuskinpa vaan.
Minä olen perustanut nettideittipalvelun ja muutenkin puhunut sinkkuudestani avoimesti. En muistaakseni kuitenkaan ole kysynyt keneltäkään neuvoa miten päästä tästä siviilisäädystä eroon.
Silti saan jatkuvasti ja pyytämättä neuvoja ja vinkkejä.
Viimeisen viikon aikana minulle on suositeltu kirjaa, jonka ohjeilla tekee täydellisen nettideittiprofiilin ja ehdotettu että hankkisin jonkun harrastuksen, missä voisi tavata miehiä.
Elämäni myöskään pelkästään ei pyöri miesten ympärillä tai sen, että missä niitä miehiä tapaa. Jos olen menossa johonkin paikkaan tai tapahtumaan, siihen on yleensä joku muu syy kuin se, että siellä tapaa miehiä.
Silti minua kannustettiin eilen menemään yksin Tuskaan, koska "siellä on komeita miehiä, tiedä vaikka tapaat jonkun”.
Kerroin tästä sinkkuystävälleni, joka kertoi, että hänelle oli puolestaan hämmästelty, että miksi hän kuntosalilla, joka on tarkoitettu vain naisille. Eihän siellä tapaa miehiä? Öööh, koska se on lähellä kotiani ja siksi kauhean kätevä, oli ystäväni vastannut.
Pohdin, että ovatko ihmiset yhtä hanakoita neuvomaan naimisissa olevia ihmisiä. Että jos todistat hetken, jossa pariskunta ei hehku onnea ja auvuutta, niin kaivatko Amazonista heille kirjavinkin? Pyydätkö heitä perustelemaan heidän miksi he käyvät jollain tietyllä kuntosalilla?
Tuskin.
Eilen kyllästyin siihen, että niin moni tuntuu näkevän minut ensisijaisesti ei-parisuhteessa elävänä kuin ihan vaan Tuijana, joten vaihdoin Facebookin parisuhdestatukseni “Parisuhteessa”. Kännis ja läpällä (oikeastaan en ollut vielä kännissä mutta sinnepäin menossa).
Olen saanut parin viikon sisällä pariinkin otteeseen osakseni kommentointia vanhasta ja tutusta aiheesta. Eli siitä, että minulla on ihan kerrassaan mahdottomat vaatimukset ja odotukset miehiä kohtaan. Ensimmäisen kerran, kun lohkaisin, että villatakki miehellä on melkoinen seksintappaja ja toisen kerran, kun kehtasin olla sitä mieltä, että miehellä ei kyllä tarttis olla naamakarvoja eikä kyllä myöskään etu- eikä takaryijyä.
Kylläpäs olin taas kohtuuton.
Vai onko se niin, että vähä niinku todella ylipainoinen ei saisi (joidenkin mielestä) syödä julkisesti ja nautinnollisesti jotain lihottavaa, niin samalla logiikalla (iki)sinkku ei saisi julkisesti kommentoida vaatimuksiaan? Vai niin, ettei niitä nyt silleen kannattaisi olla?
No en tiedä, kenties kaverit ihan ystävyydellä vaan.
Vaatimuksia nyt kuitenkin on ja mielenkiintoista on se, että ne elävät ja kehittyvät sitä mukaan, kun elämää elää. Kymmenen vuotta takaperin haaveilin hevisonnista, junou, pitkä tukka ja silleen. Nyt en varsinaisesti. Ruskeat silmätkin olivat pop. Nyt riittää, et kunhan on nätit.
Ulkonäkövaatimukset ovat siis loppujen loppujen lopuksi aina päivitettävissä.
Mutta entäs ne muut vaatimukset? Niiden tiimoilta kun oppii uutta, niin sepä se vasta rimaa nostaakin.
Asia vaatii hiukan pohjustusta.
Olen huomannut vuosien mittaan, että jostain syystä ihmiset eivät lainkaan ujostele kertoa minulle näkemyksiään persoonastani. Toki olen siitä hyvääkin kuullut, mutta tässä sinkku-kontekstissa olen aa liian hymytön bee minulla on liikaa mielipiteitä cee olen pelottava, äkäinen ja angstinen ja dee, kohtaan cee liittyen, pitäisi olla pehmeämpi.
No, kai sitä saa mitä tilaa. Myönnettäköön, että aika kolmen- ja neljänkympin välillä tuli surffailtua pääasiassa valtava mela otsikossa, joten ei noita varmaan ihan hatusta tempaistu.
Ja sitten kun tuota kommentointia kuuntelee sen kymmenen vuotta, niin alkaahan sitä itekin uskomaan, että olen tommonen ja vain tommonen.
Mutta luojan kiitos, tuo ei ole estänyt minua menemästä elämässä eteenpäin. Ihan ilman kursseja ja gurujen kirjoja minustakin on tullut tasapainoinen ja onnellinen.
Maine on silti tiukassa. Vanhat kaverit, erityisesti ne, jotka eivät ole nähneet naamatusten vuosiin, tykkäävät edelleen muistaa minut sellaisena kuin olin. Ja muistuttaa siitä minuakin. Ainiin, mähän oon siis tommonen ja tommonen.
Mutta sitten elämään tuleekin ihminen, jolta puuttuu kaikki ennakkoluulot. Ihminen, joka näkee sut sellaisena kuin sä olet NYT. Sittenpä sitä pikkuhiljaa alkaa itsekin näkemään itsensä toisin, silleen positiivisemmassa valossa. Ja olemaan entistäkin mukavampi ja rennompi. Ja myös sellainen, ooämgee, pehmeä.
Syntyy positiivisuuden kierre. Vähän niinkuin Chisun laulussa:
Ku beibi sä oot vaan niin ihana
Sun kanssa kaikki on vaan ihanaa
Mä haluun olla sulle ihana
Aikamoinen tapaus pitää olla, että saa minut kirjoittamaan ”positiivisuuden kierre”. Eikös ala viiksettömyys kuulostaa jo ihan kohtuulliselta vaatimukselta?
Radio Aallon aamuohjelmassa Dynastiassa käsiteltiin eilen aamulla sitä, että pitäisikö parin valinnassa käyttää enemmän järkeä. Että onko nyt mitään laitaa, että autonostoonkin suhtaudutaan analyyttisemmin kuin parin valintaan. Että on jopa vaarallista, että tunne ohjaa liikaa, koska silloin voit rakastua ihmiseen, jonka kanssa sinulla ei ole mitään yhteistä, saatika että jakaisit saman arvomaailman. Myös paheksuttiin, että erityisesti naiset näkevät parin valinnan hyvinkin romanttisena prosessina. Satuna tai romanttisena elokuvana.
En tiedä, minua alkoi vähän vituttamaan koko keskustelu.
Mitä Anna Perho, joka on minun maailmassani näitä ”lapsesta asti seurustelleita” on sanomaan, että parin valinta ei saisi olla tunteeseen perustuva? Tai kenties juuri siksi, että hän on lapsesta asti seurustellut. Kenties hän ei muista enää millaista oli olla umpirakastunut ja kun hyvää liittoa on kestänyt kauan, on helppo listata mielessään miehen hyviä puolia ja ajatella, että teinpä fiksun valinnan. Et tehnyt. Rakastuit ja sulla kävi tuuri (ja siitä olen sun puolestasi tosi onnellinen, koska oikeesti fanitan Annaa hulluna, samoin Kimmoa).
Koska kaikilla ei välttämättä käy noin hyvä tuuri. Yhteinen arvopohja on nuorena lähes yhtä tuntematon konsepti kuin gran reserva viinit. Ja hyvänen aika, maailma muuttuu. Minun lukioaikainen poikaystävä on näköjään muuttunut perin vastenmieliseksi persuagendan julistajaksi. Miten tämmöisen olisi silloin lukioaikoina voinut tietää? Suomessa asui silloin kolme ulkomaalaista, joista kaksi pelasi Nilsiän Pallohaukoissa ja kolmas oli Neil Hardwick.
Eipä silti. Jos parinvalintaa pystyisi tekemään järki edellä, ei välttämättä jäisi luu käteen. Kuten näyttää jäävän, kun vain rakastuminen kelpaa ja joo, ja tietyt elokuvamaiset piirteet rakastumisprosessin juonenkäänteissä eivät haittaa ollenkaan.
Myönnän siis, että olisi hyvin pragmaattista koettaa vaan hankkia poikaystävä. Siitä olisi epäilemättä paljon iloa. Poikaystävän kanssa voisi tehdä asioita, joihin nyt joutuu rekrytoimaan seuraa kiireisestä kaveriporukasta. Eikä se aina onnistu.
Minulla on itseasiassa lista ”sitku mulla on poikaystävä” –asioita. Eli asioita, joita tekisi sitten sen mun boyfriendin kanssa. Tämä on ihan urpoa enkä oikeastaan tajua, että miksi ajattelen näin, mutta näin nyt vaan ajattelen.
Eli, sitku mulla on poikaystävä, niin haluaisin lähteä hänen kanssa romanttiselle lomalle johonkin ihkuun ja lämpimään paikkaan. Bungalow, jossa on prinsessakatos, käyskentelyä biitsillä, dinneri meren äärellä. Tämän typerän haavekuvan takia mun matkustus lämpimiin maihin on ikään kuin holdissa.
Aikoinaan tuli tehtyä railakkaita sinkkureissuja thaikkulaan ja hauskaa oli. Sitten tuli ikää ja kun oli muutama vuosi sitten viimeisellä sinkkulomallani etelässä, mietin, että never again. Bilettäminen ei enää kiinnostanut, vaan illalla mentiin ajoissa nukkumaan sen jälkeen kun oli sipaistu tummelia kantapäihin. Ihan mukava reissu se oli, en minä sitä tarkoita, mutta se oli vanhapiika-loma. Villistä sinkkureissaamisesta oli tullut vanhapiika-lomailua. Päätin, että seuraavan kerran aurinkoon miehen kanssa. Piste.
Muita ”sitku mulla on poikaystävä” –juttuja ovat vaeltaminen ja vaikkapa Helsingin kivoihin kohteisiin tutustuminen (Lammassaari, pitkospuut, romanttisuus). Ainiin ja tokikin minusta tulisi parisuhteessa myös varsinainen gourmet-kokki.
Jos olisi järkevä, niin sellaisen poikaystävän vaan hankkisi. Kun olisi järki edellä liikenteessä, niin sellainen varmasti löytyisikin Ja varmaan ihan kiva. Sellainen jonka kanssa elo sujuisi. Ehkä liekit ei leimuaisi mutta olisipahan seuraa Thaimaan lomalla.
Mutta kun minä en halua olla järkevä. Minä haluan rakastua!
Koska rakastun keskimäärin kerran neljässä vuodessa, on edessä suht pitkä pieti pohjolaa. No, paistaa se aurinko täälläkin kesällä. #positivethinking
Sinkkuelämää. Elämää suurempi sarja. Olen katsonut kaikki kaudet varmaan miljoona kertaa. Silti otin HBO:n käyttöön lähinnä vain kyseisen sarjan takia. Miten ne teemat, mitä sarjassa käsitellään, ovatkin niin tuttuja?
Tässä Carrie on just byytannut, kun on tavannut Mr- Bigin uuden, nuoren kihlatun. Vakiokatsottavaa sydänsuruisena.
Koska ne ovat elävästä elämästä.
Koin oman elämäni Sinkkuelämää-hetken jokunen aika sitten, kun puuskahdin kaverille, että miksi kivatkin miehet käyttäytyvät kusipäisesti. Johon kaveri, että koska me annamme heidän käyttäytyä.
Hän sanoi siis täsmälleen samaa, mitä Carrien ystävät kertovat Carrielle, kun tämä kynnysmattoilee Mr. Bigin kanssa.
Sivustaseuraajan on helppo pyöritellä silmiään, kun nainen sallii mieheltä suhteen muodostumis- tai muodostumattomuusvaiheessa kaikenlaista perseilyä.
Miksi ihmeessä fiksut ja elämänsä muilla alueilla niin voimakastahtoiset naiset suhtautuvatkin niin lammasmaisesti miesten tempauksiin?
Tajusin itse nimittäin, että tuossa syssyllä suutuin satakertaisesti enemmän Finnairille, kun he joustamattomuuttaan eväsivät minulta Silver-tason kortin kuin miehelle, jonka käytös ei nyt varsinaisesti kukkasia ole ansainnut.
Finnairilla en enää lennä, miehen kanssa olen väleissä.
Siinäpä teille brändiuskollisuutta vailla vertaa.
Mutta, en usko, että syy on täysin meissä naisissa.
Syyn on pakko olla miehissä.
Nimittäin, kuten hyviä ja arvostettuja brändejä, myös hyviä miehiä on vähän.
Että kaipa niiden takia sitten vaan pitää taipua?
Kaveripiirissä on sitä paitsi pientä todistetta ilmassa, että kärsivällisyys kannattaa.
Olen ymmärtänyt, että miehetkin omalla tavallaan tykkäävät ns. high maintenance -naisista. Ehkä nämä tavalla tai toisella vaikeat miehet ovat miehinen equivalentti näistä naisista. Ja silloin toisen pitää joustaa.
Jos suhteen toinen osapuoli ei ole henkinen ruuna, on toisen pakko olla lauhkea tamma.
Sydänsuruisen lohduttaminen on aikamoinen miinakenttä.
Olen ollut sekä lohduttajana että lohdutuksen vastaanottajana, joten tiedän mistä puhun.
Helpointahan olisi mennä sille linjalle, että sanoo vaan sitä mitä tietää, että toinen haluaa kuulla. Mitä se nyt sitten tilanteesta riippuen onkaan. Että joo, kyllä se varmaan kuolee tuskaisen kuoleman, saatanan mulkku tai joo, kato vaan, eipä aikaakaan, niin se vinkuu ovesi takana ja haluaa sut takaisin.
Helppoa. Mutta, tästä ei tietenkään ole mitään hyötyä kenellekään.
Entäpäs lausahdus: Se ei ollut arvoisesi. Ihanko totta. Itseasiassa on ihan sama oliko vaiko eikö, mutta ikävä sitä on silti.
Eli, unohda tämäkin.
No, sitten on tietysti se kannustus. Perkeleen NLP-kurssin käyneet aivovoimailijat. Ne, jotka itse hanskaavat tunteensa täydellisesti kuin paperimiehet linjastonsa. Kertovat, että senkus kato ajattelet muuta ja onnellisuuden pitää tulla sun sisältä. Kyl se siitä.
No, ei se siitä. Ainakaan käskemällä.
Ja ei, myöskään sydänsuruinen ei halua takas satulaan. Järkevimmät eivät myöskään halua vetää lärvejä.
No mitäs sitten pitäisi tehdä? Ei hajuakaan, mutta ihanaa se on silti, että joku lohduttaa. Vaikkakin joskus vähän "väärin".
Koska horoskoopit ja Tarot-kortit just aren't enough, päätin siis alkaa selvittelemään tunnelukkojani. Tsekatkaa omanne, jos uskallatte http://www.tunnelukkosi.fi.
Tunnelukkojen joukossa ei ollut drama queenia, mikä olisi selittänyt sen, että lähes jokainen tunnelukko oli testin tuloksissa erittäin vahva tai vahva. En kai minä nyt helvetti niin sekaisin ole??
No anyways, oli siellä lukoissa ihan järkeenkäypiäkin juttuja. Kuten, että "saatat odottaa, että rakastettusi pitäisi lukea ajatuksesi ja osaisi automaattisesti tyydyttää hellyyden ja läheisyyden tarpeesi" (mutta kun ei voi kun ehkä sitä alkaa ahistamaan moinen kiehnäys).
En ole vielä päässyt kirjassa niin pitkälle, että olisin saanut jotain neuvoja (siis ainakin oletan, että sellaisia sieltä löytyy), ja päätinkin kehitellä itse yhden tavan avata tunnelukko, joka liittyy vaikeuteen ilmaista halua tulla paijatuksi.
Ajattelin työstää tätä esikuvan avulla.
Minulle tuli syyskuussa uusi kissa. Pieni Nessu-tyttö muutti 5-vuotiaan Räkä-kollin kaveriksi. Nessu on mainio tapaus. Neidin itsetunto on silkkaa rautaa ja se on muutenkin aivan upea persoona. Suureksi riemukseni kissat tulivat toimeen melkein heti.
En tiedä miten paljon se johtuu siitä, että Nessu ei paljon kysele. Se etsii Räkän ja hyppää sen päälle tai viereen ja painautuu kylkeen kiinni ja sanoo, että hali mua. Ja Räkähän halii. Sitä on niin suloista katsoa. Tuskin Räkä halisi, jos Nessu kattelisi vienosti sohvan toisesta nurkasta ja vaan toivoisi oikein lujaa, että hali mua.
Onnekseen Nessu on toiminnan nainen. Ja Nessu on selkeästi onnellinen kissa. Samoin Räkä.
Siitäpä ottamaan oppia!
PS. Nessu on vielä niin pieni, ettei se ole saanut vielä ensimmäistä kiimaa. Katellaan sitten kun se tulee, että otanko siitäkin käytöksestä mallia. Tuskinpa sekään taito hukkaan menis...
Kävin kirjakaupassa. Käteeni tarttui muutama kirja. Yksi kirjoista oli Emilia Vuorisalmen Sekaisin lovesta. Ihan hauska kirja, sellainen kepeä referaatti erilaisista tutkimuksista, jotka ovat selvittäneet rakkauden kemiaa.
Minulle kirjasta jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen kirjailijan olettamus, että ihminen on joko rakastunut tai sinkku elikkäs että rakastunut on automaattisesti jonkun sortin parisuhteessa.
Aloin miettimään itseäni ja tajusin, että olen ollut viimeisen ns. oikean parisuhteen päättymisen jälkeen rakastunut kaksi kertaa (tai laskentatavasta riippuen ehkä neljä) ja yhdelläkään kerralla statukseni ei ole muuttunut sinkusta yhtään miksikään muuksi. Aloin kelaamaan menneisyyttäni ja tajusin, että eipä ihme. Tajusin nimittäin toistavani rakastuessani kaavaa, jolla ei yksinkertaisesti voi voittaa.
Tässä siis sinullekin viisi varmaa vinkkiä, joiden avulla pysyt taatusti sinkkuna.
1. Anna sydämesi valita
Toisin sanoen, ihastu ihmiseen, jonka kanssa suhdetta voi kuvailla parhaimpanakin päivänä korkeintaan sanoilla “It’s complicated”. En nyt lähde listaamaan tähän niitä parametrejä, jotka tekevät suhteesta mahdottoman, mutta niitähän riittää.
Jos ystäväsi kommentoivat suhteentapaistasi sanoilla “tuosta ei hyvää seuraa”, olet oikeilla jäljillä.
Jos itsekin selkeän ajattelun päivänä järkeilet, että tästä ei ikinä voi tulla mitään, niin onneksi olkoon, olet tehnyt loistavan valinnan!
Kumpikaan näistä ei kuitenkaan estä sinua toivomasta, että ehkäpä tällä kertaa, against all odds, hommasta sittenkin tulisi jotain.
2. Odota, että mies tekee kaikki aloitteet
Tekeekö mieli lähettää viesti? ÄLÄ lähetä. Haluat tavata tai viettää aikaa yhdessä? ÄLÄ vaan ehdota mitään. Odota kiltisti, että mies tekee aloitteen. Näin et varmasti vaikuta epätoivoiselta roikkujalta tai indikoi, että jotenkin tykkäät hänestä TAI, mikä pahinta, aiheuta toiselle ahdistusta.
Kun mies tekee aloitteen, viskaa kaikki kauniit periaatteesi nurkkaan ja muista, että väite, että vaikeasti tavoiteltavuus lisäisi miesten kiinnostusta, on ainoastaan urbaani legenda tai toimii korkeintaan jollain epäluonnollisen kauniilla ihmisillä. Partiolaisen tavoin: ole aina valmis.
Ja kun mies ei tee aloitetta, varaudu kohtaamaan maailmanloppu ja mieti läpi kaikki mahdolliset syy ja skenaariot, että miksi ei! Ahdistu! Mutta ÄLÄ kysy mitään. Vastaushan saattaa olla jotain ihan loogista, mutta silti on parempi konsultoida horoskooppia (astrologyzone, suosittelen) tai kysyä asiaa Tarot-korteilta. Sitä paitsi kyselemisesi saattaa aiheuttaa toisessa ahdistusta.
3. Unohda se mitä sinä haluat tai älä ainakaan puhu siitä
Suhteessasi on vain yksi ihminen. Se toinen. Mitä se haluaa? Et tiedä, koska et ole kysynyt. Äläkä vaan kysy. Jälleen kerran Tarot-kortit ovat paljon parempi väline sen selvittämiseen. Entäs mitä itse haluat. Tiedät sen varmaan eikä se ole epärelevanttia sekään, mutta ÄLÄ vaan kerro sitä. Ettei kato vaan toinen ahdistu moisesta avautumisesta. Ja aattele, jos se haluaa eri asiaa, niin VÄHÄX noloo!!
4. Luota vainuusi ja toimi sen mukaisesti
Naisen vaisto ei ole urbaani legenda, vaan tieteellisesti todistettu fakta.
Kun vaistosi sanoo, että hyvin menee, niin on hyvinkin mahdollista, että juurikin näin on. Toimi tässä tilanteessa seuraavasti: hykertele omissa oloissasi ja ihan hiukan voit myös vähä päiväunelmoida. ÄLÄ missään tapauksessa sano toiselle, että nyt minulla on hyvä fiilis, entäs sulla? Tämähän voisi vaikka triggeröidä jonkun keskustelun aiheesta. TAI se voi aiheuttaa toiselle ahdistusta.
Jos tilanteeseen liittyy fyysistä läheisyyttä (EI sellaista, senkin pervot), niin pieni yninä on kyllä sallittua. Ehkä se tajuaa siitä? Tajuiskohan se? Tottahan toki, miehethän ovat tunnetusti aivan ylivertaisen hyviä tulkitsemaan erilaisia pikkusignaaleja.
Kun vainuat, että nyt menee huonosti, niin olet todennäköisesti myös silloin oikeassa, mutta kannattaa juuri silloin epäillä omaa intuitiota. Älä kysele turhia, vaan lue horoskooppi ja tee Tarot-korteilla joku kuvio ja pitkitä näin epätietoisuutta.
5. Tykitä tunteesi selväksi, kun kaikki on ohi
Jos olet toiminut tähän mennessä ohjeitteni mukaisesti, on suhdeviritelmäsi matkalla kohti tienristeystä, joka on mallia T ja siinä on stop-merkki. Eikä epämääräisessä tilanteessa voi muutenkaan ikuisesti lillua. Vaikka sekin on kyllä kivempaa kuin se varma tieto, että se oli tässä.
Kun sitten yhdessä on sovittu, että tää oli tässä, niin mene kotiin ja tykitä jollain viestintävälineellä perään vielä yksi viesti, missä sitten kerrot miten tunnet ja miten kamalaa on, kun et ikinä enää voi olla toista lähellä ja etkä usko, että ikinä tapaat ketään hänen kaltaistaan. Hän varmaan ahdistuu tästä, mutta ahdistukoot saatana, mitäpä väliä sillä enää on. Ja myöskään tämä ei vaikuta yhtään epätoivoiselta saatika luo mielikuvaa, että irtipääseminen olisi jotenkin helppoa eikä indikoi, että sulla oli tunteita.
Seuraavaksi ajattelin tarttua Kimmo Takasen teokseen Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta.
Olen harrastanut työmatkapyöräilyä nyt reilun vuoden. Kaivoin vähän niin kuin vahingossa toissakesänä fillarivarastosta esille vanhan fillarini. Merkiltään Tä(h)tipyörä. Etukori ja aaaah, jalkajarru. Ostin se vuonna 2006 ja maksoin siitä 400 euroa ja pidin sitä ihan törkeän kalliina.
Olen ollut pyörääni hurjan tyytyväinen. Viime keväänä annoin ammattilaisen huoltaa sen. Sen jälkeen se oli vielä parempi. Innoissani olen vingertänyt sillä paikasta toiseen. Se ei kelpaa varkaille, vaikka olen joskus unohtanut sen lukita. Täydellinen vehje.
Vaan kun ei kuulemma ollutkaan. Uudessa työpaikassa tyyliin kaikki ovat hurahtaneita polkupyöriin. Hiillostus hankkia OIKEA pyörä KULKUNEUVON tilalle alkoi pikkuhiljaa ja huomaamatta.
- Kyllä kolmella tonnilla saa jo ihan hyvän fillarin, kannusti eräs maastopyöräilijä.
Mitä vittua? Kolme tonnia?
Sain pidettyä ahdistelijat käsivarrenmitan päässä vetoamalla jalkajarruun: en osaa ajaa muunlaisella. Sitten tä(h)tipyörästäni hajosi vaihteet. Luovutin.
Seuraavat päivät olivatkin kuin olisin ollut treffeillä ja mies olisi painostanut minua seksiin. Koin, että upgrade path tä(h)tipyörästä ehdotettuihin malleihin oli turhan jyrkkä. Mutta periksi ei annettu.
Koetin vikistä, että en halua laittaa hirveitä summia fillariin. Että kamaan, ajan sillä kaksi kertaa viikossa töihin ja olen kuitenkin ajanut tähän asti Ladalla, joten ei seuraavan tartte olla Ferrari.
Vähäinen käyttö kumottiin sanomalla, että hyvä fillarihan on oikeastaan sijoitus ja hiukan närkästyneenä myös todettiin, että tässä minulle kuitenkin suositellaan oikeastaan KIAA, että fillarimaailman ferrarit ovat ihan eri juttu.
No perkele, ostin sitten cyclocrossin. ”Satavitosen osasarjalla”. Whatever that means.
Miehet menivät aivan pähkinöiksi. Eräs, jolta saa nyhtämällä nyhdettyä max. kahden rivin vastauksia Whatsappiin, naputti yhtäkkiä kahdeksan rivin viestin. Koska aiheena uusi polkupyörä.
Kun katsoin työkaverimiesten parveilua uuden fillarini ympärillä, tajusin, että saadakseni mätsejä Tinderissä, minun pitäisi perustaa uudelle cyclocrossilleni Facebook-profiili ja liittyä Tinderiin sillä. Pyöräni sai enemmän huomiota ja hivelyä ja koeajoa kuin minä olen saanut noin puoleen vuoteen.
Olin kateellinen pyörälleni.
Voisinko siis laittaa tätä kautta terveisiä reinkarnaatiosta vastaavalle taholle: haluaisin syntyä seuraavassa elämässä hienoksi cyclocrossiksi. Satavitosen osasarjalla.
Olen itseasiassa viime aikoina pohtinut tätä nirsoutta ja samalla oivaltanut jotain.
Nimittäin, että olen nirso. Ok, tämä ei vielä ollut se oivallus. Oivallus on se, että olen nirso mutta nirsouteni ei suinkaan kohdistu miesten tiettyihin ominaisuuksiin tai ulkonäköön (tähänhän aina viitataan, kun sinkkua moititaan nirsoksi), vaan siihen, että millaisia tunteita mies minussa aiheuttaa.
Ja puhun nyt siitä kuuluisasta kemiasta. Maailma on pullollaan kivoja ja ihan kivannäköisiä miehiä. Saattavat jopa olla sinkkuja. Ja oikean ikäisiä. Mutta silti heistä tulee vaan sellainen fiilis, että joo, mukava mies, ei siinä mittään. Kädenlämpöistä vettä. Ihan jees. Paperilla hyvä.
Sitten on miehiä, joiden seurassa iskee levottomuus ja elimistössä virtaa sellaiset tärinät, että morjens. Hot! Kuumis! Todennäköisesti Tinderissä vasemmalle liu’utettu tyyppi – mutta livenä jalat alta –tapaus, koska... niin, ei voi edes ymmärtää miksi.
Tämän kun kokee, sitä ymmärtää heti miksi “joo mukava mies, ei siinä mittään” eivät olet jaksaneet innostaa.
Otetaanpa pari esimerkkiä omasta elämästä.
Auto ja mies. Jostain syystä olen vähän sitä mieltä, että kyllä sellainen pitää olla. Auto nimittäin. Miehellä. Mutta ei kuitenkaan saa olla silleen, että se auto on elämää suurempi juttu ja sitä koko ajan vaihdetaan ja elämä on pilalla, jos muovipuskuriin tulee pieni naarmu. Eikös kuulostakin ihan perinteiseltä nettideitti-vaatimukselta.
No, annapa olla, kun pöhisin jokunen vuosi sitten kemiallisissa reaktioissa muuan miehen takia, niin se, että hänellä ei ollut edes ajokorttia, oli cooleinta EVER. Myöhemmin tapasin mukavan miehen, joka täsmäsi vaatimukseen täysin, ajattelin vaan, et hyi, vanha skoda ja vihreä, siis tavallinen vihreä, ei ees metallinvärinen.
Toisin sanoen, mukavan miehen penkkiurheilu-harrastus on superjunttia ja deal breaker ja kemia-miehen ominaisuutena se on ”ihanan tavallista ja söpöö” ja mietin, että varmasti hakisin hänelle kaljaa sinne sohvalle.
Omalla kohdallani siis kemian puuttuminen selittää sinkkuuteni. Kemia-miehiä ei kasva puissa. Tai ei ainakaan omalla kohdallani.
Joillakin on taas koko ajan seurustelusuhteita. Se pistää miettimään, että tuleeko toisille kemiallinen reaktio helpommin vai eikö se ole kaikille vaatimus?
Ei ole ehkä ihan enkelipölyterapia-huuhaata, että toiset vaan ovat avoimempia kuin toiset. Kenties tämmöiset avoimet ihmiset saavat (ja aiheuttavat?) kemiallisen reaktion helpommin, jopa ensi tapaamisella ja jopa sokketreffikontekstissa ja siksi heillä on parisuhteita? Vai onko parisuhde toisille vaan niin tärkeä, että kemiallinen reaktio syntyy pelkästä ajatuksesta? Niinku silleen sisäisesti, itestään – ilman katalyyttiä eli toista ihmistä? Ehkä ovat käyneet NLP-kurssin aiheesta.
Linkkaamassani jutussa oltiin sitä mieltä, ettei kemiallista reaktiota saisi odottaa. Että jääpi ilman jos odottaa.
MOT – omat kokemukseni tukevat tätä mielipidettä. Kemia-miesten kanssa en ole päässyt puusta pitkään ja mukavat miehet soittelevat perään vielä vuosienkin päästä (tai onneksi eivät, vaan laittavat FB-viestiä, helpompi torjua).
En silti pidä ajatuksesta, että pitäisi huljuutella itteään loppuelämä kädenlämpöisessä vedessä.
