En koskaan väittänytkään olevani helppo

Sinkkuus ja digitaalisuus. Sinkkuus ja yhteiskunta. Tarinoita sinkkuudesta sinkulta, joka ei enää greisibailaa ja käyttää kalliita kenkiäänkin vaan töissä.

Hyvä jätkä!  1

Todiste!
Todiste!

Tänään on Euroviisujen finaali. Poikkeuksellisesti olen katsonut molemmat semifinaalit ja aion myös sinnitellä ja valvoa koko finaalin ajan.

No mites tämä nyt liittyy mihinkään.

No katsokaas kun sain oivalluksen naapurimaamme Viron edustusbiisistä. Tai paremminkin viisufani Jarkko Valteen analyysistä, jossa hän paukutteli menemään, että Viron biisi on loistava kuvaus siitä miten eri planeetoilla miehet ja naiset ovat parisuhde-asioissa.

Biisinhän laulaa siis duo. Mies aloittaa laulamalla, että enpäs viittinyt herättää, otin kamani ja lähdin, koska ei tästä mitään tule. Ja nainen vastaa, et miksi et herättänyt, jos oisit herättänyt, niin oisin kyllä estänyt. Mies toistaa, että en herättänyt, koska ei tästä ois kuitenkaan tullu mitään, johon nainen vastaa, että MIKSI et herättänyt.

NO KOSKA TÄSTÄ EI OIS TULLU MITÄÄN.

Tämä analyysi sai minut miettimään, että oliskohan minusta sittenkin pitänyt tulla mies?

Monet merkit viittaavat siihen, että olisi. Että jossain ihan viime hetkellä sitten käännettiin kelkka ja minusta tulikin nainen.

Nimittäin minä olen tuon biisin mies. Sekä parisuhde että työpaikka-asioissa. Jos minun mielestäni homma ei toimi, niin yleensä se on toiselle osapuolelle ilmoitusasia, että minä nostan kytkintä.

Muutenkin minulta puuttuu muutamia perinaisellisia piirteitä.

Tiedättehän, kun naiset lähtee syömään, niin ne menee saldelle. Totta kai siinä nykyisin pitää olla muodikkaasti myös jotain protskua, mut silti. SALDE!! Minä en syö saldea, minä haluan lämmintä ruokaa.

En myöskään jaksa yhtään ns. tyttöjen iltoja. Siellähän yleensä tehdään tätä SALDEA ruuaksi, meikataan kimpassa ja minä olen ainoa, joka haluais käydä saunassa. Jostain syystä ei ihan viime aikoina ole kukaan minua moiseen kutsunut ja ihan jees, koska niissä on tylsää. Varsinkin tässä iässä, kun kukaan ei enää halua tulla känniin saatika krapulaan.

Ilo ilman viinaa ei ole teeskentelyä esimerkiksi tallilla hevosen kanssa, mutta tyttöjen “sauna”-illassa se sitä ihan taatusti on.

En kilju, kun tapaan tutun naisen. Seuratkaapa naisia. Moni tekee niin. Ensin kiljutaan ja sitten halataan. En tajua tätä. Miksei voi vaan sanoa moro.

En myöskään mene ihmesfääreihin, kun joku tuo nenäni alle lapsen tai vauvan. Tunnustan nyt julkisesti: tykkään Facebookissa “meille on syntynyt vauva” –statuksista ihan puhtaasti vaan velvollisuudesta.
Sitä paitsi viihdyn aika paljon paremmin miesten kanssa.

Uusi duunini sisältää viikoittaista reissaamista. Reissuseurana minulla on kolme miestä. Se on vittu ihan parasta! Kaikki saavat mahtumaan rojunsa käsimatkatavaraan eikä ketään tartte ootella, että on saanut käytyä suihkussa ja föönattua tukkansa ja meikattua nassunsa. Ei edes minua. Minulla ei ollut viimeksi hotellihuoneessa edes fööniä.

Ilahduin valtavasti, kun miehet pyysivät minua mukaansa futispeliin. Ihan aidosti harmitti, kun en päässyt, vaikka en pysty edes nimeämään yhtään jalkapallojoukkuetta. Sen sijaan salille menin mukaan ähisemään ja sen jälkeen – ah, kaljalle ja pöperölle pubiin. Tuija ja pojat, se on hyvä set-up. On aina ollut. Tajusin, että muutamasta edellisestä duunista tämä puuttui ja nyt olo kuin olisi kotiin tullut.

Muistan, kun eräs nainen häkeltyi totaalisesti, kun vastaukseni kysymykseen “mikä on tavoitteesi työelämässä” oli: haluan olla hyvä jätkä. Hänen mielestään se oli outo tavoite. Ehkä tuon voisi tulkita myös seksistikseksi. Eniveis, en tarkoittanut sillä sitä, että olisin naisena jotenkin huonompi työntekijä tai työyhteisön jäsen, vaan sitä, että olin tottunut olemaan porukan ainoa nainen eikä minuun koskaan suhtauduttu NAISENA ja se oli mukavaa.

Toki se on myös pistänyt miettimään sitä, että olen ns. unboyfriendable siksi, että olen nainen, joka on liian paljon hyvä jätkä ja liian vähän saldea napsiva nainen?

Jos näin on, niin se on mun mielestä aika tosi hyvä syy ja hyväksyn sen hattu kourassa!

Ps. Kyllä mä muuten sen verran nainen olen, että kyllä mun 12 points menee Ruotsille, koska hyvä biisi!


Täysi NOLLA!  4

Tulin juuri kotiin. Olin viettämässä nolla-aikaa tallilla. Hepalla oli ollut pari rankempaa reenipäivää, joten sujahdettiin heijastimiin ja käytiin kävelylenkillä. Ihan vaan kahdestaan. Höpöttelin karvakorviin ja rapsuttelin ja kuopsuttelin ja venyttelin vielä ukkelin koivet lenkin jälkeen. Oli mukavaa.

Miksi ihmeessä se sitten on nolla-aikaa?

Katsokaas kun Väestöliiton Heli Vaaranen on keksinyt, että kaikki aika, jonka sinkku viettää "kotona, suljetussa kaveriporukassa tai vanhempiensa kanssa" on nolla-aikaa.

Koska tokihan sinkun pitäisi mielummin räätälöidä ajankäyttönsä siten, että hän killuisi oksalla toisen sinkun poimittava kuin kypsä hedelmä. Että löytyisi se kumppani. Että olis sitten sellainen normaali parisuhteessa oleva ihminen.

Niin, että mitäs muuta se ratsutallilla vietetty aika olisi naispuoliselle sinkulle kuin nolla-aikaa. Eihän siellä ole kuin muita tätejä, pari tammaa ja loput ruunia. Oreja löytyy naapurista mutta ovat alaikäisiä.

Pitäisi siis pistää koni myyntiin ja siirtyä muiden harrastusten pariin. Googlaus nostaa hakutuloksiin vain Suomi24-kuonaa eikä oikeita tilastoja, joten arvaillaan. Kannattaako siis tarjoutua huoltonaiseksi höntsäkiekkoilijoille vai kiillottamaan peltoauton konepeltiä?

Duunit. Aivan totaalista nolla-aikaa. Meillä on siellä neljä miestä, kaikki varattuja ja osan puolisotkin ovat samassa työpaikassa. Vuosi sitten oli töissä pieni hetki, kun ei oltu nolla-ajalla; Turusta tuli kaksi hunksia palaveriin. Hunksit olivat sinkkumiehiä. Tarkemmin ajatellen ns. way out of your league -miesten kanssa ajan viettäminen on luultavasti myös nolla-aikaa, joten ei voittoa sieltäkään.

Toisaalta, tilastojen mukaan tilanne ei ole toivoton. Olenhan digialalla ja Tilastokeskuksen mukaan Tietotekniikan asiantuntijoista 66% on miehiä. Ei siis sentään tarvitsisi alaa vaihtaa. Ainoastaan työpaikkaa.

Mihis muuhun se aika menee. No, liikkumiseen töihin ja takaisin. No, tunnetusti miehethän ei julkisilla kulje. Minä sen sijaan olen liikkunut niillä viime kesään saakka. Silkkaa nolla-aikaa! Nyt fillaroin. Parempi, koska lienee tilastollinen tosiasia, että ne autoilijat, joille punainen liikennevalo on vaan kehotus painaa kaasua, ovat miehiä. Pidetään siis fillarointi. Kenties plätsähdän joku aamu unelmieni miehen auton etusäleikköön.

Nyt jää enää nukkuminen. Jälleen apuun tulevat tilastot. Vuonna 2010 vain joka kuudes asunnoton oli nainen.

Haaskaan siis aikaani kellimällä yöni täällä neitsytkammiossani.

Paremmat chanssit ois pariutua, kun koppaisin makuupussin kainaloon ja painelisin yömajaan anomaan petipaikkaa.

Tiedä vaikka aamupalalla natsais!


Parisuhteiden puoluepolitiikkaa  1

Olin viime viikolla pariinkin otteeseen tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan vastakkaisesta sukupuolesta kiinnostumista ja kiinnostumisen puutetta. Lähinnä jälkimmäistä.

Minulla on yksi naispuolinen ystävä, joka sanoi minulle, että hän ei voi kiinnostua miehestä ennen kuin mies on kiinnostunut hänestä. Onnekseen hän on sellainen donna, että en ole toistaiseksi tavannut vielä yhtään miestä, jolla ei purkka pysähtyisi kun hän astelee huoneeseen.

Minulla se puolestaan menee niin, että minun pitää kiinnostua ensin. Muuten ei tule mitään. Mies ei saa näyttää mitään indikaatiota kiinnostuksesta. Jos näyttää, niin juuei, alkaa ahistamaan.

MINUN pitää saada valita!

En tiedä mistä tämä oikein johtuu. En koe asiaa ainakaan niin, että minulla olisi joku miehinen metsästysvietti ja saisin jotain kicksejä siitä, kun jallitan jotain kiinnostavaa yksilöä. Koska en jallita.

No tämähän ei periaatteessa ole ongelma, jos kiinnostavia miehiä olisi. Mutta kun niitä ei ole. Ehkä minun kohdalla on ihan oikeutettua puhua nirsoilusta, mutta minkäs teet, kun viisari ei värähdä, niin se ei värähdä.

Valitettavasti tajusin tätä asiaa pohtiessani myös sen, että miksi ei. Selitykseni asialle on hiukan polveileva ja se alkaa työmatkafillaroinnista, mutta koettakaa kestää, perille päästään.

Fillarin kanssa joutuu kaupungissa välillä tilanteisiin, mitkä muistuttavat entisaikojen kaksintaisteluja. Vaikka olenkin sopuisa tielläliikkuja, niin jumankauta jos oikeassa olen, niin silloin muuten olen oikeassa. Tämä johtaa välillä tiukkoihin tuijotustaisteluihin autokuskien kanssa. Ja poikkeuksetta epäkohteliaat urpot ratissa ovat, mitäpä muutakaan kuin keski-ikäisiä miehiä.

Niitä ovat myös ne, jotka kulkevat omalla autolla töihin, vaikka bussi menisi ovelta ovelta. Niitä, jotka jumpuroivat vastaan, kun äänestetään tasa-arvoisesta avioliitosta ja muusta ”pelottavasta”. Niitä, jotka pyörittävät hyvä veli-kerhoja. Jiiänee.

Voi olla että liioittelen, mutta ei suomalaisella keski-ikäisellä miehellä kovin mairitteleva brändi ole.

Kun suljen silmät ja kuvittelen mielessäni suomalaisen keski-ikäisen miehen, niin tämä sieltä mielikuvista tulee.
Kun suljen silmät ja kuvittelen mielessäni suomalaisen keski-ikäisen miehen, niin tämä sieltä mielikuvista tulee.

Tätä pohtiessani tajusin, että ei helvetti, olen itse keski-ikäinen nainen. Jos haluan siis löytää rinnalleni miehen, niin kyllähän se realismi sitä on, että se pitäisi tuolta keski-ikäisten miesten joukosta löytää.

!!!!!!

Joo, totta kai siellä joukossa on helmiä. Eihän me kaikki keski-ikäiset naisetkaan pukeuduta poppanavaatteisiin ja käytetä mausteista hajuvettä tai sammalleta sumein silmin rivoja Königin baaritiskillä (ja silti meilläkin on huono brändi, ainakin huonompi kuin 25-vuotiailla).

Mutta silti!!!

Aloin sitten miettimään, että varmaan eteenpäin saattaisi päästä, jos kiinnostuksen puutteesta huolimatta antaisi mahdollisuuden ja tutustuisi miehiin. Keski-ikäisyydestä huolimatta.

Entäs jos en silti taho, mitä se kertoo minusta?

No sitä, että olen parisuhdepolitiikassa puoluekannaltani persu! Ennakkoluuloinen junnaaja, joka näkee mahdollisuuksien sijasta uhkia! Poteroonsa kaivautuva pelkääjä!

Karmeeta.

Mutta onneks tässä ajassa joka tuutista huudetaan, että pitää olla armollinen ja hyväksyä itsensä sellaisena kun on.

Niin aattelin sit hyväksyä.

Terveisin
Tuija, persu (sit.kam)

Edit: Ja juu, tiiän, et kuvassa on kokkari eikä persu, jos joku sitä nyt pohtii.


About the pimp radar  2

Jokainen sinkku joutuu välillä hyväntahtoisen parituksen uhriksi. Toiset tykkää, toiset ei. Luulen, että enemmistö ei.

Itse en törmää paritukseen kovin usein – en kai ole oikein sellaista helposti paritettavaa sorttia. Siitä huolimatta minulle on muodostunut vuosien varrella hyvä parittaja-tutka. Tai sanotaanko, että kun paritus alkaa, en ole yllättynyt. Jotenkin sen ihmistyypin vaan tunnistaa.

Voi kuulostaa melkoisen säälittävältä, mutta minua on taidettu parittaa noin kolmisen kertaa.

Yksi näistä johti jopa kaksille treffeille, mutta ei siinä mitään kemiaa ollut. Parittaja kuitenkin lannistui eikä uusia ehdotuksia ole tullut, joten jotain positiivista siitäkin seurasi.

Toinen, tuorein kerta oli suoran toiminnan meininkiä: “Mulla on se mies nyt täällä puhelimessa, juttele sille”. APUA, no fucking way enkä jutellut.

Kolmas kerta ei sisältänyt edes miestä. Naispuolinen tomera ystäväni sanoi minulle itsevarmuutta puhkuen, että kyllä MINÄ sulle ukon löydän. Hän on sen kaliiberin nainen, että itseasiassa vähän jopa innostuin – hän jos kukaan oli oikealla tavalla verkostoitunut ja kanssani samalla aaltopituudella. Tästä keskustelusta on nyt varmaan se neljä vuotta eikä edes yhtä kandidaattia ole esitelty. Joskus tästä muistuttelin ja kävi ilmi, että kavereille on kyllä miehiä löytynyt, mutta tosiaan minulle ei ketään edes etäisesti sopivaa. Hmph!

No, ei se mitään, koska en pidä parittamisesta. Joudun moisesta suorastaan paniikkiin. Koen, että minulla on jotenkin velvollisuus pitää miehestä, jota minulle hyväntahtoisesti paritetaan. Minusta deittailussa tai ihmissuhteissa yleisestikin pahinta on se, että tajuaa, että en muuten tykkääkään tosta ja mun pitää torjua tuo mies ja aiheuttaa sille paha mieli ja pettymys.

Kun sinut on paritettu, joudut ikäänkuin antamaan pakit sille miehelle JA ystävällesi. Tuplakamaluus!

Ja entäpä jos niitä ystäviä ja parisuhdetta intoilevia onkin useampi. Tämäkin tilanne taitaa loimottaa horisontissa, sillä tallinpitäjämme on hankkimassa tallille harjoittelijaa. Yksi vahva kandidaatti on kuulema MIES! 39-vuotias mies! Voitte varmaan kuvitella miten tohkeissaan tallikaverit ovatkaan ja nimenomaan minun puolestani.

Tähän ei voi sanoa mitään muuta kuin HOLD YOUR HORSES!

Paitsi...

Jos se 39-vuotias harjoittelija on tämän näköinen, niin pöyhikää heinät!!
Jos se 39-vuotias harjoittelija on tämän näköinen, niin pöyhikää heinät!!

Kuva lainassa täältä


Millainen some-tyttöystävä olisin?  4

Parisuhe oli ennen vaan parisuhe, nykyisin se on parisuhe + miten siitä viestii somessa. Millainen some-tyttö- tai poikaystävä sinä olet? Entä voiko se, miten viestit somessa suhteestasi, juoruta jotain suhteesi tilasta - oletko asiasta varma vaiko epävarma?

Tägääjä

"Jenni-Maaria Alakukka pyyhkii pölyjä with Kai-Jaakko Mustanyrkki feeling loved".

Kaikkien kaverilistalla on näitä. Minulla on ainakin pari. Tai no, toinen ei ole minun kaveri, mutta hänen poikaystävänsä on. Tämä boyfriend on kyllä niin käsittämättömän komea mies, että ehkä minäkin tägäisin. Nytkin tekis mieli ihan vaan, koska saan hengittää hänen kanssaan samaa ilmaa.

Toinen tägääjä on itseasiassa mies. Hän on selkeesti kyllä niin rakastunut, että oksat pois. Välillä käy ihan ärsyttämään se tuplaselfieden tulva ja pus pus jiiänee. Mutta, hän on hyvä tyyppi, sellaiset saa anteeksi myös tuoreella rakkaudella leuhkimisen.

Tägääjien suhde on tuore, mutta varma. Kannattaa siis ehdottomasti pyrkiä tägääjä-suhteeseen. Toisaalta, tägääjä voi myös olla sarjaseurustelija, nehän on suhteissaan varmoja, koska löytävät aina uuden tägättävän elämäänsä.

Todennäköisyys, että minä olisi tägääjä on aika alhainen. Paristakin syystä. Ensinnäkin huonoina päivinä nuo statukset aiheuttavat kitkerälle vanhallepiialle merkittävät määrät verenpaineen nousua. Mokomat leuhkijat, just you'll wait to, kyllä se arki teidän suhteeseen tulee! En siis voisi aiheuttaa moisia tunteita muille.

Toisekseen, olen myös pääasiassa tapaillut/ollut ihastunut sitoutumiskammoisiin miehiin, joiden kanssa suhde toimii kun mennä lilluillaan eteenpäin ilman päämäärää. Tägäys + feeling loved toimisi heidän kanssaan lähinnä sellaisena helppona tapana lopettaa suhde, jos ei oikein ole munaa tehdä sitä muuten.

Salaperäinen

"Katja Kuohukoski: Herkkuja ja kynttilänvaloa parhaassa seurassa <3 feeling Onnellinen".

Jaahas, sitä on sitten viimeinenkin löydetty mies.

Kommenttikenttään tulee toisilta naisilta kommentteja. "Mä oon NIIN onnellinen sun puolesta", "Ihanaa <3 <3 <3"

Salaperäisen suhde on niinikään tuore, mutta kenties hiukan epävarmalla pohjalla. Yleensä salaperäinen on vanhapiika, joka on piiiitkän etsimisen jälkeen finally löytänyt miehen. Vanhatpiiat ovat vähän varovaisia, ei uskalla leuhkia vielä ihan varmaksi. Voi suhde olla varmakin, mutta silloin suhteen toinen osapuoli on Foliohattu.

Voisin ehkä olla tämä. Parempi, ettei nimiä paljastella, koska toiselle voi iskeä ahistus. Mut kuitenkin silleen pikkuisen pitää leuhkii!!!!

Foliohattu

MITÄ SE FACEBOOKILLE JA SITÄ KAUTTA NSA:LLE KUULUU OLENKO MINÄ PARISUHTEESSA VAI EN???

Tämä tyyppi ei siis todellakaan päivitä tietoihinsa parisuhtestatusta, saatika sitä että kenen kanssa sitä kimpassa laskut maksetaan.

Siskoni opetteli Facebookin käyttöä männä vuosina ja ensin kertoi olevansa naimisissa ja sitten ottikin tämän tiedon pois. Sillä seurauksella, että feedistä sai sellaisen käsityksen, että nyt on pistetty lusikat jakoon. Noh, digisisko ymmärsi tietysti mistä ole ja onni oli se, että siinä vaiheessa sukulaiset eivät kovin laajasti olleet kaverilistoilla. Muuten ois kyllä alkanut puhelimet soimaan...

Foliohattujen suhteen tolaa on vaikea määrittää. Näitä elää kaikenlaisissa suhteissa. Jos toinen osapuoli on tägääjä, ennustan kyllä vaikeuksia.

Minä saattaisin olla tällainen, mutta en foliohattu-syistä, minulle on nääs ihan yksi lysti, mitä NSA:ssa minusta tiedetään. Parisuhdestatuksen jakaminen tuntuisi vaan liian romanttiselta. Muistan kyllä, kun viimeksi oli etärakastunut yhteen mieheen, niin fanttasioin siitä, että mun profiilisissani lukisi, että in relationship with tää mies. Hävettää, kun tälleen jälkikäteen muistelee, mutta olin silloin kovin nuori.

Kerran olen kyllä vaihtanut parisuhdestatuksen from single to in relationship. Silloin oli aprillipäivä. Pari tyyppiä meni silleen vähä epäillen lankaan, mutta suurin osa ei. You know, olen referenssisinkku, ei sellainen voi pariutua.

Rakkaudesta sekoava

Näitä on (onneksi) aika vähän. Tämä on huomattavasti vakavampaa kuin pelkkä tägäily. Jos edustaa tätä tyyppiä, niin päivittää ekan tapaamisen jälkeen parisuhdetilaksi kihloissa ja parin päivän päästä ollaan ihan naimisissa. Kaikki kuvastatukset ja tavallisetkin kertovat vaan tästä uudesta rakkaasta.

Olen kerran todistanut tällaista pikasomerakastumista. Oma ja parin työkaverin elämä oli vissiin aika pientä ja merkityksetöntä, koska voi sitä päivittelyyn käytettyä ajan määrää. Mutta olihan se tosi kiusallista katsottavaa, varsinkin kun mies oli selvästi ihan tosissaan. Ehkä siinä vedettiin muutakin kuin kelkkaa, on edelleen mun yksi epäily. Suhe päättyi vissiin noin vuoden ikäisenä. Mies tuli järkiinsä ja postailee nykyisin ainoastaan koirastaan. Koen kovasti sielujen sympatiaa.

Tätä suhetta kuvaa parhaiten ystäväni Päden lanseeraama sanonta: Ei se kestä kuitenkaan.

Jos minusta tulee tämmöinen, niin valtuutan nyt kaikki tuttuni viemään ulottuviltani kaikki Internetiin yhteydessä olevat päätelaitteet. Välittömästi. Kiitos.



Sinkkujen eheytysleiri  5

Eilisessä kirjoituksessani kerroin, etten osaa seurustella eli ihan käytännössä en tiedä miten sen miehen kanssa sitä vapaa-aikaa pitäisi viettää.

Ystäväni, myös pitkään sinkkuna ollut, otti yhteyttä ja sanoi, että hänellä on vähän samat fiilikset, erityisesti kun pitäisi päästää toinen silleen oikein lähelle. Huokailtuaan hetken ystäväni totesi, että amerikassa on taatusti jotain eheytysleirejä sinkuille. Että oppivat nekin olemaan. Parisuhteessa.

Koska kaikenlainen henkinen kädestä pitäminen on nykyaikana niin kovin suosittua, viikonloppuleiri, jossa sinusta luvataan tehdä parisuhdekelpoinen sinkku, myytäisiin taatusti loppuun alta aikayksikön. Leiriltä voisi jopa saada mukaansa diplomin. Siitä vaan selfie diplomin kanssa ja senssipalstoille metsästämään.

Omiin parisuhderäpellyskokemuksiini perustuen leirin ohjelma voisi näyttää vaikka tällaiselta.

1. Sitoutumiskammosta pois siedätys

Hevosten koulutuksessa käytetään metodia, jota kutsutaan siedättämiseksi. Se tarkoittaa sitä, että hevonen opetetaan pikkuhiljaa sietämään asiaa, jota se pelkää. Esimerkiksi jos hevonen pelkää klippauskonetta, haetaan ensin etäisyys, jonka päässä hevonen ei saa klippauskoneen surinasta ns. paskahalvausta. Etäisyys voi olla vaikka viisi metriä. Sitten pikkuhiljaa edetään lähemmäksi, kunnes hevonen on rento, vaikka klipperi on ihan vieressä.

Sinkkujen eheytysleirillä tällä metodilla pyritään vähentämään sitoutumiskammoa, jonka tiedetään romuttaneen monetkin positiivisessa hengessä alkaneet sutinat.

Eheyttäjä seisoo naamatusten sitoutumiskammosta kärsivän kanssa. Sitoutumiskammoisella on sykevyö, josta tarkkaileva eheyttäjän assistentti seuraa sinkun stressitasoa. Ensin eheyttäjä sanoo sinkulle, että “minusta olisi kiva tavata uudelleen”. Tämä on siis ensimmäinen taso, jossa toinen osapuoli indikoi, että ainakin vähän kiinnostaisi sitoutua.

Kun tästä tasosta päästään ilman antureiden paljastamaan stressitasoa, voidaan siirtyä seuraavaan tasoon, joka on vaikka, että “Minusta olisi kiva tapailla säännöllisesti”. Tämä on jo vaativa taso. Suurin osa vaatii elvytystä, että selviää järkytyksestä. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Kun eheyttäjä sanoo “olen sinun tyttö/poikaystäväsi” ilman, että sinkun stressitaso nousee merkittävästi, on eheytysleirin ensimmäinen osa suoritettu (Periaatteessa vaativin taso olisi “haluaisitko tavata vanhempani”, mutta tämä taso poistettaisiin, koska siinä epäonnistuminen aiheuttaisi liikaa reklamaatiota, joissa vaadittaisiin rahojen palauttamista).

2. Ruokavaliot

Toinen eheytysleirin harjoitus olisi huomattavasti käytännöllisempi. Tänä päivänä on lähes mahdoton tavata kumppania, joka ei noudattaisi jotain tiettyä ruokavaliota. Vähintäänkin kumppanikandilla on joku allergia. Siinäpä on sinkku ihmeissään kaupassa, kun pitäisi osata ostaa ensinnäkin kahdelle ja toisekseen jotain, mitä se toinen suostuu ylipäätään syömään.

Harjoitukseen kuuluisi ensin “Yleisimmät erikoisruokavaliot” –luento, jonka jälkeen leiriläiset nostaisivat hatusta arvan, jossa on heidän kuvitellun kumppanin ruokavalio.

Harjoitus ei suinkaan jatku heti, vaan seuraavaksi kurssilaiset väsytetään ja heitä pidetään nälässä ja janossa. Sitten heille puetaan jalkaan kiristävät kengät. Näin on simuloitu tilanne, missä ollaan oltu koko päivä töissä, haettu muksu tarhasta ja sitten riennetään pinna kireänä kauppaan.

Kaupassa tehtävänä on käydä ostamassa ateriatarvikkeet, joista voi rakentaa illallisen erikoisruokavaliota noudattavalle kumppanille. Kaikki, jotka selviävät kaupasta ilman itkupotkuraivaria, saavat harjoituksesta hyväksytyn suorituksen.

3. Ajanhallinta

Kolmas pakollinen kurssi on ajanhallinta. Kaikkihan tietää, ettei aikuisilla sinkuilla ole aikaa nyhjätä kiinni toisissaan. On työt, on harrastukset, on lasten harrastukset jii än ee. Kurssissa olisi kaksi osaa. Toinen on Linda Liukkaan vetämä koodaustyöpaja, jossa kaikki rakentavat Ruby on Railsilla kalenterin. Kalenterin avulla sinkku voi optimoida ajankäyttöään ja saada etukäteen hälytyksen, kun vuorokauden sisällä molempien kalenterit näyttävät tyhjää vähintään kaksi tuntia.

Kurssin toisessa osassa laillistettu Positiivari &Lifecoach Jatta-Maaria Ylisirniö-Jaakkola luennoisi hengittämistekniikoista sekä ajanhallinnasta. Tiivistetysti sanoma on “kun oikein kovasti jotain haluaa, niin universumi ja yksisarvinen järkkää sun päivään lisää tunteja”.

Tässäpä sitä puuhaa jo yhdeksi viikonlopuksi olikin. Jos ylimääräistä aikaa jää, voivat kurssin priimukset osallistua myös muutamaan valinnaiseen työpajaan kuten “Miten kohtaan tilanteen, jossa astiastoni viedään suoraan kirpputorille”, “Miten siedätän silmäni rumiin esineisiin”, “Jokailtainen hyvänyön toivotus pikaviestitse – uhka vai mahdollisuus?”.

Miksi näitä ei jo järjestetä? En tajua!


Mitä sitten, kun sitku-haave toteutuu?  5

Joku on ehkä saattanut kiinnittää huomiota siihen, että täällä on ollut viime aikoina hiukan hiljaista.

No, kahtokaas, kun siihen on ihan pätevä selitys. Olen nähkääs leikkinyt hiukan "seurustelua". Nyt kun vaikuttaa siltä, että experimentti on ohi, on aika purkaa tilanne.

En ole omasta mielestäni kauhean aktiivisesti itelleni ukkoa hakenut. Olen käynyt ehkä viisillä treffeillä. Omasta poikaystävästä on tullut minulle vähän sellainen etäinen haave, joka on ollut realismitasoltaan samaa kuin lottovoitto. Sellainen "sitku" haave, jonka eteen ei oikeasti jaksa ponnistella. Toisaalta välillä se, ettei oo ketään, on ihan karmean surkeilun aihe.

No, sitten yhtäkkiä minulle olikin suhde. Mies. Hyvänen aika. Tyyppi, joka laitteli viestejä ja oli kiinnostunut. Olihan se nyt vinkeetä. Kunnes...

Tajusin, etten tiedä miten seurustellaan. Kyselin kavereilta, että mitä miehen kanssa oikein tehdään? Pitääkö sen kanssa mennä kävelylle tai leffaan? Entäs jos tommoset ei tule luonnostaan, niin pitääkö alkaa leikkimään yhden naisen ohjelmatoimistoa, koska en osaa sitäkään? Edelleenkään en tiedä. Oon tehny ruokaa ja sit on katottu Netflixiä. Aamulla oon sit lähtenyt tallille.

Tajusin, että tuttavapiirissäni oli ihmisiä, joiden suhtautuminen minuun muuttui, kun en ollutkaan oikeastaan enää sinkku. Totta kai oli niitä, jotka olivat suorastaan ylitsepursuavan onnellisia kun vanhaapiikaa kerrankin onnisti, mutta paljon oli myös toisella tavalla suhtautuvia. Hommaa vähä kuin väheksyttiin (nuorempi ja kamaan Tinderistä, ei sieltä mitään oikeeta voi löytyä) ja nyt kun olen kertonut, ettei suhde ole varsinaisesti edennyt nextille levelille, virnuillaan vahingoniloisena. Ehkä maailman status quota ei kannata järkyttää? Onhan mullakin kavereissa ns. referenssisinkkuja, joista ajattelen, että tuokin, mukava ja nätti, edelleen sinkku, ei tässä mitään hätää. Maailma tarttee meitä referenssisinkkuja!

Tajusin, ettei minulla oikeasti ole aikaa. Käyn viikonloppuna tallilla. Siellä menee aikaa. Talvisin käyntejä ei voi edes hoitaa aamulla ennen sian pieremää tai myöhään illalla, vaan jos valoisassa haluaa harrastaa, on mentävä keskellä päivää. Talvella vuorokausirytmini on niin perverssi, että olen kymmeneen mennessä unten mailla ja duunissakin on aina kaikenlaista, aivoja ei voi laittaa narikkaan tuosta vaan.

Tajusin, että ilman yhteistä aikaa ei synny tunteita. Alan ymmärtää miksi ns. aikuiset suhteet eivät oikein kestä. Nuorena sitä on aikaa seurustella ja viettää kaikki vapaa-aika yhdessä. Sitten muutetaan yhteen ja eletään yhdessä, vaikka vapaa-aikaan tulisikin muuta ohjelmaa. Kun kaksi aikuista, joilla on elämä valmiina, koettavat sumplia et millois nähtäis, vaaditaan aika paljon uhrauksia, että homma onnistuu. Sitten kun se ei onnistu kovin usein, niin tunteet eivät lähde kehittymään ja sittenpä alkaakin olla ihan se ja sama, että ehtiikö sitä näkemään vai ei.

Tajusin, että jos haluan oikean suhteen, minun pitäisi rakastua päättömästi. Kerran olin, tosin yksinpuolisesti, niin rakastunut, että pohdin, että voisin kerran kuussa jättää menemästä viikonloppuna tallille. Että voisin olla miehen kanssa, joka asui toisella paikkakunnalla. Vähintäänkin tuohon tilaan pitäisi siis päästä, jotta suhde etenisi. En näe tätä kauhean helppona asiana saavuttaa.

Mutta silti, en ole ollenkaan allapäin. Päinvastoin. Minulla on nyt hyvä fiilis. En märehdi enää negatiivisuuden kierteessä, missä pohdin, että en kelpaa kenellekään, koska sitä tätä ja tuota ja miehet sucks, kun ovat semmosii tommosii ja tämmösii. Näköjään kelpaan ja kelvollisiakin miehiä löytyy.

Minulla on nyt ikäänkuin realistisempi kuva koko maailmasta.

Siinä maailmassa sinkkuus ei ole maailmanloppu!


“Lapsesta asti naimisissa olleet”  8

Välillä kun oikein harmittaa, niin vedän esille “lapsesta asti naimisissa olleet” –kortin.

Läväytän tämän kortin pelipöytään tilanteissa, jossa ihmiset, jotka eivät ole olleet sinkkuja vuosivuosikausiin, antavat, epäilemättä hyvää tarkoittavia neuvoja, koettavat parittaa sua kaverinsa kanssa (“sekin on sinkku” “ok, sittenhän meillä todella paljon minkä päälle suhdetta rakentaa”) tai muuten vaan “ymmärtävät” miltä sinkusta tuntuu.

Korttiini ei aina suhtauduta huumorilla. Kerran minulle sanottiin, että termiä käyttäessäni olen kuin “luovan toimiston epäonnistunut AD: "jengi ei vaan tajuu! **ttu mitä idiootteja" (karmea vertaus, menin hetkeksi itseeni).

Myönnän! Menen herkästi ns. tiloihin, kun keskustellaan (yleensä toki omasta aloitteestani) sinkkuudesta(ni). Haluanko silloin rakentavaa palautetta? Neuvoja? Varsinkaan ihmisiltä, jotka ovat olleet “lapsesta asti naimisissa”? Monesti kaipaan vaan kuuntelevaa korvaa, kun haluan purkaa ahdistustani siitä, miten tää on NIIN vaikeeta ja että ikinä koskaan ei ikinä ja never löydy ketään ja miehet ovat ihan tolloja.

Ihmisillä on kuitenkin tarve auttaa. Hyviä neuvoja pukkaa. Olen jo onneksi unohtanut, millaisen neuvon muuan “lapsesta asti naimisissa” oleva ystäväni minulle kerran antoi. Se tipautettiin minulle jonkun epäilemättä totaalisen epärakentavan noubadilavismii avautumisen jälkeen ja jotain suht radikaalin hermoille käypää se oli, koska tuiskahdin takaisin, et olenko joskus neuvonut sinua lastenkasvatuksessa? Ystäväni on fiksu ja sanoi, että point taken.

Miksi sitten en usko, että “lapsesta asti naimisissa” olleet eivät voi ymmärtää ja neuvoa?

No, ensinnäkään, en voi itsekään väittää, että tietäisin millaisia tunteita sinkkuus herättää muissa sinkuissa. Me kaikki suhtaudumme siihen omalla tavallamme.

Toisekseen ja nyt rehellisyyttä peliin, jos on elänyt pitkään hyvässä ja kannustavassa parisuhteessa, niin onko sinkun tunne-elämään eläytyminen oikeasti mahdollista? Kun kotona ei vuosikausiin ole ollut kukaan lohduttamassa ja hyväksymässä sinua juuri sellaisena kuin olet, niin arvottomuuden tunteet voivat nopeasti pyöräyttää pään sisään monenlaista klikkiä ja asennetta. Tottahan niihin on helppo kuitata, et hei, noin on vaan sun pään sisällä. Mutta entäpä jos ei siltä tunnu?

Kolmanneksi ja hei, nyt puhun ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä, olihan se pariutuminen nyt nuorena parikymppisenä aika hitosti paljon helpompaa. Siitä ja tästä ns. aikuisena sinkkumarkkinoilla tempoilusta ei voi puhua samana päivänäkään. Suurin osa ikätovereista oli itsekin sinkkuja, oli mistä valita eikä muutenkaan paljon vaatimukset tai järjellä asioista ajattelu painanut. Hyvänen aika, minäkin aloin silloin rakentamaan vakavaa suhdetta miehen kanssa, joka teki selväksi, että tykkää lapsista ja haluaa sellaisia. Minä en halunnut ja mutta rai rai mitä välii #yolo ja silleen. Aikuisena suhe voi kaatua ennen alkamistaan vaikka vääränmerkkiseen autoon!!

Niin, että neljänneksi, oikeasti, haluatteko te “lapsesta saakka naimisissa olleet” tai ihan ketkä vaan nyt oikeasti edes ymmärtää tuota?


Nuo ovelat ulkkarimiehet  2

Tiedän, että suomalaismiesten vertailu ulkomaalaisiin saattaa aiheuttaa suunnattomasti mielenpahoitusta, mutta en nyt vaan malta olla käsittelemättä tätä aihetta.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen, että suomalaiset kuolisivat auttamatta sukupuuttoon, jos tämän maan naiset eivät olisi niin aloitteellisia ja topakoita.

Ymmärrän toki, että vika saattaa olla minussakin, mutta kovin montaa aloitteellista suomalaismiestä en ole tavannut. Ulkomaalaiset tuttavuudet sen sijaan tekevät kyllä aloitteen. Ja se, MITEN he sen tekevät, onkin minusta hyvin mielenkiintoista ja asia, josta suomalaispojat voisivat kyllä ottaa mallia.

Päädyin pohtimaan asiaa, kun tapasin pitkästä aikaa entisen fleimin, joka on kotoisin toiselta puolelta maapalloa. Vuosien varrella oli tapahtunut paljon kehitystä. Hän on esimerkiksi oppinut vastaamaan tekstiviesteihin. Jee, olen hänestä hyvin ylpeä.

Mutta tekstarit sikseen. Palataanpa oveliin aloitteisiin. Matkasimme drinksuilta kotiin yhteisellä taksilla. Asutaan nääs samalla suunnalla.

Olin hiukan ihmeissäni, kun mitään ei tapahtunut. Kuitenkin ihan hänen aloitteestaan tavattiin ja kaikenlaista vihjailevaa viestiä oli vastaanotettu joulusta saakka. Tajusin, että odotin sellaista suomalaiskansallista ryysäystä pussaamaan ja kopeloimaan (been there, done that). Mutta ei mitään.

Emansipoitunut ja käteisetön kun olen, aloin kotipihassa puuhaamaan korttimaksua siihen saakka. Kuskin kaivaessa manuaalia (koska ei muistanut jakokoodia. Se on 47, ainakin ennen oli), alkoi tapahtua. Kuulemma pitkä juttu, mutta miehen piti olla valveilla vielä ainakin tunti ja kotona hän vaan nukahtaisi. Ahaa, no okei, tuu ylös sitten. Rappuja kavutessa oli ilmeisesti ollut aikaa miettiä, että mikä tämä valvomisen syy oli ja se oli tietysti skype-palaveri hänen firmansa san franciscolaisen advisorin kanssa. Joopa joo. Tai mistäs minä tiedän, ehkä nettiyhteys ei vaan toiminut eikä skype-puhelu yhdistynyt…

Tapaus toi mieleeni toisen ulkomaalaisen miehen, joka myös sai minut, suoraviivaisen suomalaisen, hämilleen. Hänenkin kanssaan oli vähän historiaa, mikä teki diskreetistä lähestymisestä entistä oudonpaa. Eli perussettiä, baarissa drinksuilla ja päästiin jossain vaiheessa kavereista eroon. Ja sitten. Hänellä oli kuulemma koneellaan hyviä kuvia edelliseltä reissulta, minusta ja yhdestä yhteisestä tutusta. Kone oli sopivasti hotellihuoneessa. No, mennään nyt ihmeessä katsomaan sitten, kun niin hyviä olivat. Niin, ihan olin oikeassa, kun muistelin matkalla, etten tainnut pousailla hänen kameralleen edellisellä reissulla…

Pohdin, että miksi moinen vaiva? Eikö voi vaan sanoa suoraan? Sitten tajusin, että ei tietenkään! Leiminkin tekosyyn keksiminen on paitsi huomattavasti kohteliaampi niin myös turvallisempi tapa tehdä aloite.

Aloitteen tekeminen on pelottavaa. Se on sitä, koska voi saada pakit ja se on kurjaa. On siis suorastaan nerokasta naamioida aloite keksimällä lähestymiselle joku muu syy. Jos nainen ei sitten lämpenekään, niin aina voi ottaa sen skype-puhelun ja moikata ovelta, että näinhän tämän pitikin mennä.

Awesome!