En koskaan väittänytkään olevani helppo

Mobiilideittailu on löytänyt tiensä myös tänne härmään. Sinkut ja ehkä vähän varatutkin näpeltävät kännykkäänsä ja valkkaavat kuvien perusteella, et joo tai ei. Kun molemmat sanovat joo, avautuu mahdollisuus lähestyä toista viestillä.

Mutta millaisella viestillä.

Mobiilideittailussa ei turhaan vetkutella, vaan suurin osa menee suoraan asiaan eli sänkyyhän sitä olisi päästävä ihan samoin tein.

Kuitenkin miesten touhua noin kolmisen kuukautta kännykkäni näytöllä seuranneena, olen tehnyt havainnon, että aikamoista lottoamista on miehillä tuo vonkaus.

Vaikka itse olenkin siveyttäni suojeleva ikäneito, joka ei vonkauksille lämpene, päätin silti koota oppaan mobiilideittipalvelussa vonkaamiseen.

Mies, vältä edes nämä mokat ja ties vaikka pääsisit pukille.

1. Yksi kerrallaan ja maltti on valttia

Saan viestin, jossa aloitetaan keskustelu tyylikkäästi, että moi. Vastaan, että moi. Menee kymmenen minuuttia. Pari kertaa vilkaisen luuria, että onko nyt vaan vahingossa mennyt äänettömälle. Ei ole. Pienen odottelun jälkeen puhelin taas kilahtaa ja kyllä, pesäähän siellä ollaan vailla.

Koska en suinkaan ole tyhmä, ymmärrän, ettei tuo 10 minuuttia ole kulunut vaikkapa ruuanlaitossa, vaan tauko viestinnässä johtuu siitä, että en vaan ollut niin sanotusti listan kärjessä. Minuun palattiin, kun niiltä nätimmiltä ei irronnut. Vähemmästäkin sitä närkästyy ja klikkaa moisen elostelijan blokkilistalle.

Kyllä, kaikki täysjärkiset naiset ymmärtävät, että sähköisissä tuttavuuden hieromispalveluissa herutellaan useampaa yhtä aikaa, mutta pointti onkin se, että jos miehenä annat naisen TUNTEA, että hän on vain yksi monien joukossa, on pelisi menetetty.

Joten, istu alas, laita viesti, odota vastaus ja sitten tykitä harras pyyntösi päästä lakanoiden väliin. Ja kun ei lykästä, siirry vasta sitten seuraavaan.

2. Tervehdi nyt hyvänen aika sentään

Viestissä kysellään, että DTF? Okei, onneksi olen sivistänyt itseäni bintchaamalla Netflixistä Californiacationin kaikki kaudet putkeen eli tiedän, että DTF tarkoittaa Down To Fuck.

Voi hyvänen aika. Voi olla, että olen hiukan vanhanaikainen, mutta jos ei malta edes tervehtiä, niin kannattaisiko siirtyä suosiolla niihin naisiin, joilta saa kuvetta kaivamalla?

Kuten sanottu, en itse harrasta irtisuhteita, mutta viime lauantaina sain herutteluviestin, joka sentään sai nauramaan. Ihan oli pakko antaa ystävälliset pakit, koska viestissä oli kuitenkin tyyliä.

Viesti meni kaavalla: tervehtiminen – vonkaus - pahoittelut, että vonkaa, mutta kun p******a vaan niin kovasti, ymmärräthän ja vielä perään iloinen naistenpäiväntoivotus. Hyvä hyvä. Viesti myös lähetettiin saman tien, kun klikkasin joo. Hän siis ihan minua siellä odotteli. Ai että.

Eli, hyväksy se, että hiukan on vaivaa nähtävä. Haravajärjestelmä voi olla houkutteleva vaihtoehto ärrän tiskillä, mutta tässä pelissä varmemmin pääset maaliin, kun raapustat lomakkeeseen seitsemän ruksia ajatuksen kanssa.

3. Ei tarkoittaa ei

Älä ole niin epätoivoinen, että poistat profiilisi, että pääset uudelleen hakutuloksiin. Ei ne numerot siinä hävinneessä lottokupongissakaan voittaisaksi muutu, vaikka kuinka monta kertaa ne tarkistat.

4. Älä pidä kynttilääsi vakan alla

Jos tarkoituksesi on at the end of the day vongata, niin vonkaa sitten saman tien sen tervehtimisen jälkeen. Ei tässä kiireisessä maailmassa ole aikaa näpytellä niitä näitä ja huomata, että lopulta viestittely päätyy siihen samaan: kiinnostaako seksi.

Ymmärrän, että tämä vaatii jo hiukan tasapainoilua. Varsinkin sovelluksessa joka edellyttää, että molemmat sanovat joo.

Maailmaa nähneet miehet kertoivat minulle, että Espanjassa törmäsi profiileihin, missä naisilta väheni vaatteet kuva kerrallaan. Varsin luovaa, etten sanoisi.

Maailma on kuitenkin kovin epätasa-arvoinen paikka. Vaatteita kuva kerrallaan vähentävälle naiselle sanoo moni mies varmasti JOO, mutta kun mies yrittää samaa, sepä johtaakin päinvastaiseen tulokseen – rasvaiset pousaukset paljaat rintalihakset värähdellen = vonkaa pesää 100% varmuudella (Riekkinen, 2014).

Toisin sanoen, kuvissa vakka kannattaa pitää päällä esimerkiksi paidan muodossa. Vähän samalla tavalla, kun otat lottoreissullekin lompakon mukaan. Ettei jäis kuponki kokonaan täyttämättä ja sit harmittais.

Ps. Hiukan asiallisempia kommenttejani mobiilideittailusta löydät täältä.

Powerpoint presentaatio, tuttavallisemmin presis tai prese. Joskus vuosien 2006-2008 välissä, kun olin poissa Keilaniemen powerpoint-palatsista ja näin ollen kyseiseen softaan liittyvien trendien ulottumattomissa, sitä oli alettu kutsumaan myös deckiksi.

Presikset ovat erityisen tuttuja kahdelle ryhmälle: mainosväelle, jossa ostajat ovat niitä tottuneet katselemaan ja myyvä osapuoli vääntämään ja sitten korporaatioiden sankareille, joille asia ei ole olemassa, jos siitä ei ole powerpoint-esitystä.

Näiden kahden ryhmän tekemät powerpoint-esitykset ovat kuitenkin kahdesta eri puusta. Korporaatiosankarin pyöräyttämässä deckissä fonttikoko on tyypillisesti max. 10 ja bulletteja yhdellä kelmulla vähintäänkin se parikymmentä, kun taas mainosväen presentaatioissa on nättejä kuvia ja vähän tekstiä.

Vuonna 1999 minut tempaistiin kuin vahingossa korporaation rattaisiin, jonka pyörteissä minusta hioitui loistava powerpointin väärinkäyttäjä eli osaan hienosti survoa powerpoint-esitykseen pitkän, erittäin pitkän kaavan mukaan kaikki asiat maan ja taivaan väliltä ja nimenomaan tekstimuodossa. Sillä taidolla loi kohtuullisen uran korporaatiossa.

Myöhemmin, kun siirryin mainosalalle, vaikkakin digitaaliselle sellaiselle, huomasin, ettei hyväkään ajattelu suoraan ytimeen menevien perustelujen ryydittämänä riittänyt mihinkään, ellei presistä nätitetty ennen asiakkaalle lähettämistä.

Minuahan tämä tietysti harmitti, koska en osaa nätittää, mutta tiesin, että kalvoille suoltamani ajattelu oli silkkaa timanttia. Ja kuitenkin katsojan keskittymiskyky lopahti nanosekunnissa, kun seinälle heijastuikin tekstiä kuvien sijasta.

No, miten tämä nyt liittyy taas mihinkään?

No, katsokaas, kun sinkkuna sitä aina välillä (no, vähintään viikoittain) pohtii, että miksi minä olen sinkku kun taas toisille pariutuminen on niin helppoa.

Koska rakastan analogioita, juolahti viime viikolla muuan powerpointtiin liittyvän episodin päätteeksi, että ei hitto, olen sinkku, koska olen kuin se ruma, tekstintäyttämä powerpoint; sisältöä ja syvyyttä löytyisi, mutta kun on niin vaikeasti lähetyttävä ja vie aikaa tutustua, niin antaa olla. Ei minua kukaan taida jaksaa flippailla paria slaidia pidemmälle, kun löytyy myös helposti lähestyttäviä, kauniisti visualisoituja presentaatiotakin.

Kerroin tästä analogiasta ystävälleni, joka puuskahti, että ethän sinä ole ruma, vaan olet nätti presentaatio, mutta ehkä se kaikki asia on vaikeammin löydettävissä siellä notes-laatikossa. Nätisti sanottu, mutta tarkemmin asiaa mietittyäni totesin, että analogia ontui. Se sopii paremmin ulkoisesti kauniisiin ihmisiin, joiden luonteen ikävät piirteet paljastuvat vasta kun slideshow-mode on kytketty honeymoon-vaiheen jälkeen pois. Ystäväni myönsi, että olen oikeassa ja jatkoi, että ehkä et ole ollenkaan powerpoint, vaan ehkä word, sitä ei moni jaksa edes avata.

Hetken mietittyään ystäväni pääsi kuitenkin vielä paremmin sinkkuuteni ytimeen ja totesi: “Niin, tai ehkä sinä olet sittenkin PDF. Siitähän näkee heti, ettei sitä voi muokata”.

Olen aina väittänyt, etten ymmärrä miehiä. Että outoja ovat. Minun käsityskykyni rajojen ulkopuolella. Kunnes koitti vuosi 2014 ja vuoden ensimmäinen lauantai.

Palataanpa siis lauantaiaamuun.

Nousin ylös aikaisin, kuten tapanani on. Ruokin kissan (joka on syy siihen, että nousen aikaisin) ja tassuttelin kylppäriin asioille. Toimittelin siinä asioitani kaikessa rauhassa, kunnes. Jäykistyin kuuntelemaan. Ja kyllä. Rappuumme on muuttanut LOROTTELIJA!

Lorottelu, tuo lähes parveketupakoinnin veroinen urbaani ärsytys, piti tietysti raportoida Facebookiin. Enpäs vaan arvannut, että mihin sekin tilapäivitys johti.

Aloin itse heti asiasta raportoituani pohtimaan, että miksi ihmeessä mies lorottaa, miksi hommaa ei voi hoitaa pienemmällä volyymilla? Kirjoitin kommenttikenttään, että sen täytyy johtua siitä miesten penis-ylpeydestä. Että minulla on tämmönen hieno ja siitä lähtee tämmönen ääni! Miespuolinen kaverini kommentoi välittömästi ja vahvisti teoriani: “Tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku: Vaikka itse kuulunkin siihen häviävän pieneen väestönosaan miehistä jotka 99% kerroista pissaa istualtaan, on mun mielestä Tuija pitkälti oikeassa: onhan se lorotteluääni niinkuin iso kakka "wow, MINÄ sain tuon aikaan, hienoa, katsokaa!". Vähän niinkuin ite-performanssitaidetta tms...”.

Aloin naputtaa kommenttikenttään, että mä niiiiin en tajua miehiä, kunnes älysin, että minähän nimenomaan olin tajunnut! Lorotuksen ansiosta vihdoinkin ymmärsin, että miehistä ei tule 100% tylsiä aikuisia (kuten meistä naisista), vaan heillä säilyy koko elämän ajan lapsenomainen into pissa- ja kakkahommiin/vehkeisiin.

Nyt pitää vaan oppia hyväksymään tuo. Toivottavasti siihen ei mene yhtä pitkää aikaa.

Ps. Keskustelu lorottelusta jatkui edelleen vilkkaana. Tilapäivitykseen kertyi kaiken kaikkiaan 57 kommenttia. Itse tilapäivitys sai 8 tykkäystä ja kertyneet kommentit yhteensä 122 tykkäystä. Keskusteluun osallistui 18 henkilöä.

Depattia käytiin erityisen kiivaasti aiheesta istualtaan vai seisaaltaan. Siinä sivussa opin paljon miespuolisten kavereitteni vessapreferensseistä.

Eräs kavereistani oli kuullut, että suomenruotsalaiset tekevät sen istuen. Suomenruotsalainen FB-frendi kommentoi siihen salaperäisesti, että huhu SAATTAA pitää paikkansa.

Espoolainen reservin vänrikki (tai jotain) puolusteli seisomistaan sillä, että hän osuu rynnäkkökiväärillä 150 metrin päästä 10 cm rinkiin, niin osuminen pistoolilla puolen metrin päähän ei kuulema ole toistaiseksi ongelma. Tähän taas yksi istualtaan pissaava macho-man pääsi ilkkumaan, että hänellä mitään pistoolia ole, vaan kyllä kokonsa ja voimansa puolesta enemminkin sinko siellä pöksyissä. Sen verran kovalla paineella kuulema tulee suihku. Reserviläinen nokitti tähän faktalla, että ottamatta kokoon kantaa niin singon lähtönopeus on melko alhainen, kun taas pistoolissa on helposti tuplat.

Myös naiset osallistuivat aktiivisesti keskusteluun. Sana koulutus mainittiin useampaan otteeseen. Tamperelainen personal trainer –nainen vei keskustelua hiukan off-topiciin paljastamalla, että käy pitkillä lenkeillä kyykkypissalla. Mutta siinäkin hommassa kuulema ikävästi roiskuu.

Gotta love my Facebook- friends <3! Niille ei ole mikään pyhää!

Äidilleni on tullut jo monta vuotta Kodin Kuvalehti. Sisko on tilannut sen äidille jatkuvana joululahjana. Kotivisiittien olennaisena osana on aina edellisen visiitin jälkeen ilmestyneiden Kodin Kuvalehtien lukeminen.

Kodin Kuvalehti on mainio lehti. Siinä on aina joku mukava elämänmakuinen haastattelu jostain taviksesta, mahdollisesti joku julkkisjuttu, Kai Lehtisen kolumni (ihania!!), sisustusjuttu (yleensä joku kymmenlapsinen perhe, joka on omin käsin remontoinut jonkun vanhan koulun perinteitä kunnioittaen tai jotain muuta ybermahdotonta), muotikatsaus tavismalleineen, reseptiosio ja lehden päättää mielensäpahoittajien, moralistien ja uhrien oma Ihmisten kesken -palsta. Kyseinen palsta luo vinkeää kontrastia toimituksen viralliseen linjaan, joka on hyvin suvaitsevainen. Ihmisten kesken palstalle kirjoittelijat sen sijaan not so much.

Kodin Kuvalehden jutut herättävät tunteita ja sen vuoksi se niin hyvä lehti onkin. Tavishaastattelut herättävät usein ihailun tunnetta tai sitten ne ovat niin liikuttavia, että tulee tippa linssiin. Kerran luin jutun naisesta, joka tapasi 20 vuoden jälkeen adoptioon antamansa tytön ja tästä tytöstä oli tullut biologisen äitinsä tavoin hevosnainen. Nyyhkis. Toki tuo hevoshomma ei varmaan ollut toimittajalle se jutun tärkein kulma, mutta minulle se tietysti oli.

Tunteet eivät välttämättä aina ole vain positiivisia. Joskus myös kiukuttaa.

Numeron 23/2013 Suorat sanat –vieraskynän on kirjoittanut Raija Eeva, joka on perustanut Suomen yksineläjät ry:n ja tekee gradua siitä, miten yksineläjistä ja heidän köyhyydestään puhutaan verkossa.

Raija Eeva on listannut kolumniin muutamia epäkohtia yksinelävien todellisuudesta. Tiesitkö esimerkiksi, että yksin asuva vanhus maksaa kotipalveluista suuremman prosenttiosan tuloistaan kuin pariskunta. Syy: ei mitään järkevää syytä. Sinkku ei myöskään saa hyödyntää työasuntovähennystä. Eli sinkuilla ei voi olla mitään tunne- tai perhesiteitä, minkä vuoksi hän haluaisi asua osan ajasta valtion subventoivana kotipaikkakunnallaan?

Tietyssä mielessä ymmärrän yhteiskunnan perhekeskeisyyden, mutta yhteiskunta ja päättäjät voisivat myös herätä todellisuuteen ja ymmärtää, että näin se vaan kuulkaas on, että iso osa väestöstä on näitä yksineläjiä – omasta halustaan tai olosuhteiden pakosta - ja ottaa heidät huomioon vähintäänkin muuttamalla lait, jotka asettavat sinkut parisuhteessa asuvia huonompaan asemaan.

Numerossa 21/3013 on puolestaan tavishaastattelu, jonka lukeminen saa teleketjut kolisemaan sekä arvelemaan, että oma sinkkuuteni ei taida olla loppumassa ihan heti.

Jutussa haastatellaan pariskuntaa, suomalaista Mauria ja thaimaalaista Marisaa. Marisa on kuulema unelmavaimo, hänellä ei näetsen ole ollenkaan omia menoja ja hän passaa Mauria jopa siihen pisteeseen, että leikkaa tältä suihkun jälkeen kynnet. Maurin mielestä suhde on kuitenkin tasa-arvoinen, koska hän kantaa ostoskassit.

Ymmärrän, että kyse on kulttuurieroista ja pariskunnan molemmat puolet ovat onnellisia omassa roolissaan – nainen passaajana ja mies passattavana.

Mutta silti, ei kai miehet nyt oikeasti tuommosta naiselta odota tai edellytä? Joku tolokku!!

Sitten on tietysti niitä juttuja, jotka nostavat pintaan tunteen omasta mitättömyydestä. Mainitsin jo alussa jutun suurperheistä, jotka löytävät mystisesti aikaa tehdä viimeisen päälle remontin. Minä sain maalattua viime kesänä kaksi pinnatuolia ja niistäkin tuli vähän huonoja. Nyt keräilen voimia siihen, että jos kävisin pitkästä aikaa Ikeassa.

Numerossa 17/2013 on juttu, joka suorastaan räjäyttää pankin tällä mitättömyys-osastolla. Jälleen kerran tunteet saa pintaan tavishaastattelu. Jutussa seurataan himosiivooja Sannan päivää. Olen itsekin omasta mielestäni aika siisti (kodin puitteissa, autoon ja työpöytään siisteys ei ulotu) ja tunnen jatkuvaa huonoa omaatuntoa, kun koti ei ole koko ajan puts ja blank.

Sanna, jonka kello soi aamulla 6.01 (miksi minuutin yli?), siivoaa koko ajan. Siinäpä se siisteyden salaisuus. Joskus menee kyllä hivenen liioittelunkin puolelle. Sanna saattaa nimittäin aamuisin viedä aviomiehensä kahvikupin astianpesukoneeseen ennen kuin tämä on hörpännyt aamukahvinsa loppuun, samoin päivän lehti lentää usein ennen lukemista paperikoriin. Tunnen pariskuntia, joissa nämä Sannan harjoittamat aamurutiinit aiheuttaisivat lähes perheväkivaltaisen tilanteen. Sannan mies on kärsivällinen kaveri. Keeper, ehdottomasti.

Lueskelin muuan blogin kommentteja. Siellä pari sinkkua tuskaili jouluista kohtaloaan eli sitä, että yksinäisen pitää viettää joulua kotona, isän ja äidin luona. Kieltämättä olen joskus itsekin antanut itsesäälille vallan ja miettinyt, että onpa surkeaa sinkun joulun – kotona vanhempien luona tai sitten siskon perheen vastuksina. Byhyy!

Mutta toisaalta minulla on muistissa myös parisuhdejoulut. Aallon pohjalla olen vertaillut sinkkujoulujeni hyviä puolia parisuhdejouluihin ja surffannut tuloksen ansiosta takaisin aallon harjalle.

Mielestäni sinkkujoulussa on paljon hyvää!

Kun analysoin tarkemmin miksi näin, tajusin, että kyse olikin perinteistä, mistäs muustakaan, kun joulusta puhutaan. Eli jos et ole tyrannityttöystävä/vaimo, suostut viettämään joulua joskus myös appivanhempien luona ja siellä todennäköisyys joutua perinteiden törmäyskurssille on suurempi kuin perusperheenäidin joulustressi.

Perinteiden törmäyskursseja aiheutuu kahdenlaisista perinteistä; puuttuvasta perinteestä sekä joustamattomasta perinteestä. Jälkimmäisestä johtuu analyysini mukaan myös suurin osa joulustressistä.

Satakuntalaisen exän perheen jouluperheen perinteistä puuttui kokonaan joulusauna. Miten voi viettää joulua ilman joulusaunaa, sitä ei savolaisminiäkokelas käsittänyt. Joulukirkossakin käytiin aattona. Häh? Jos siis haluaa kokea kulttuurieroja, niin ei tarvitse muuttaa ulkomaille; matka Savosta satakuntaan riittää vallan mainiosti.

Saunaa oli turha yrittää ujuttaa perinteisiin mukaan, sillä koko joulua leimasi joustamattomat jouluperinteet eli tehdään niin ja nimenomaan just niin kuin on tehty ennenkin. Yksi joustamattomista perinteistä oli se, että pukki tuli vasta kahdeksalta illalla. Lapset ja jouluaaton sokerihumala, jännitys, väsymys ja pitkitetty pukin odotus, siinäpä joulurauhan ainekset. Erään kerran ajeltiin aattona ympäri kaupunkia tietynlaisen kinkunkuorrutteen perässä. Ihan v***n kreisiä, jos multa kysytään.

Kun joulua viettelee tuttujen perinteiden mukaisesti, on samalla myös sillä kuuluisalla mukavuusalueella. Eli sillä alueella, missä ei tapahdu mitään. Mutta joku raja itsensä kehittämiselläkin, kai sitä nyt sentään jouluna saa köllötellä konvehtirasiansa kanssa mukavuusalueella?

Oman perheeni perinteisiin kuuluu siis joulusauna, jonka jälkeen jaetaan lahjat. Joustoakin riittää eli jos oikein kovasti halutaan niitä lahjoja, niin saunotaan sitten vaikka kolmelta. No ei ihan, mutta melkein. Ennen kaikkea, ei aikatauluja eikä mitään pakollisia ruokia, joita pitää metsästää otsasuoni pullistellen ympäri pitäjää.

Hyvä joustava jouluperinne on myös sellainen, joka on aktiivinen silloin kun aika perinteelle on otollinen. Me Tahkovuoren juurella varttuneet nuoret aloitimme oman jouluperinteemme joskus lukioikäisenä eli Tapanina siirryimme sankoin joukoin remuamaan Ukkotahkon baariin. Kunnes perinteen keskeyttivät ensin työelämä ja sitten perhe-elämä. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että ”nuoriso” on valmis palaamaan perinteen pariin; treffit Ukkotahkolle on tänä vuonna sovittuna. Jei, sinkkujoulu, paras joulu!

Vuoden vaihteessa vaihtuu työpaikka. Jännittävää! Kun irtisanoutuminen nykyisestä työstä tuli ajankohtaiseksi, tajusin, että työpaikan vaihtamisessa ja parisuhteen päättämisessä on yhtäläisyyksiä.

Olen ollut molemmissa pitkissä parisuhteissani se aktiivinen osapuoli eron hetkellä. Varsinkin jälkimmäisessä suhteessa asian esille ottaminen oli todella vaikeaa. Eron jälkeen olin pitkään sitä mieltä, että jättäjällä se vasta vaikeaa onkin. Kunnes herra Renkaanpotkija (jonka kanssa minulla ei ollut virallisesti parisuhdetta, ainakaan julkisesti) jätti minun ja totesin, että ehkäpä sittenkin jätetyn asema on ankeampi.

Mutta niihin yhtäläisyyksiin.

Ero eikä irtisanoutuminen, kumpikaan niistä ei tapahdu hetken mielijohteesta. Sitä miettii kaikenlaista ja yleensä pitkään. Laskee plussia ja miinuksia. Välillä on ihan yhtä helvettiä ja sitä sisuuntuu, että nyt kyllä lähen kävelemään. Sitten tulee niitä hyviä hetkiä. Yhteisiä onnistumisia. Lomareissu. Yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hervottoman hauskoja lounaita työkavereiden kanssa. Tunteet lämpenevät taas.

Välillä sitä selittelee omaa päättämättömyyttään sillä, että eihän ne/se pärjää, jos mä lähden (paitsi, että KAIKKI yritykset, joista olen lähtenyt, ovat edelleen pystyssä. Yksi toki vähän kiikun kaakun, mutta pystyssä kuitenkin. Samoin molemmat exät ovat elossa. Elämä jatkuu).

Mutta, kun rakkaus kuolee, on parempi lähteä. Kerranhan se kirpaisee ja uusikin on jo katsottuna, eihän tässä mitään hätää.

Asianosaiselle ilmoittaminen on aina kurjaa. Sekin alkaa aina samalla tavalla. “Meidän pitäis vähä jutella”. Pienen kakistelun jälkeen siirrytään käytännön asioihin. Hoidetaan velvollisuudet puolin ja toisin. Lopputili mulle, kännykkä ja läppäri sulle. Otatko sä ton kirjahyllyn, niin mä pidän sohvan, kissa jäänee sulle?

Ja sitten on edessä se pahin. Kotiin soittaminen. Kyllä, viimeksi kun tarkistin, olen lähes 40-vuotias. Mutta silti. Silloin kun minun vanhempani olivat nuoria ei erottu. Ei parisuhteesta eikä töistä. Tuhlaajatytär ei mitään muuta teekkään. Kädet hikoaa. Tällä kertaa minut pelastaa sukulaisuutinen, jonka jalkoihin työpaikanvaihtamisuutisointi jää armotta. Olen siitä kiitollinen. Onneksi on kerkeeväinen suku.

Latasin viime viikolla puhelimeeni Snapchatin. Julkaisin siellä syntisen kuvan munkista ja jännitin, että ehtiikö kumpikaan kahdesta kontaktistani näkemään sitä. En tiedä ehtivätkö, eivät ainakaan kommentoineet. Buu!

Snapchat on siis pikaviestittelysovellus, johon ladatut kuvaviestit tuhotaan tietyn ajan kuluessa täysin ja totaalisesti. Eli, lällällää teille, jotka väitätte, että Internetiin kerran julkaistu kuva on siellä forevä ja estää sua saamasta sun unelmien duunin yms. yms. Snapchatissä voi siis rivoilla ihan rauhassa.

Snapchat sai minut mietteliääksi. Mieleeni tulivat hurjat bilevuodet, joita viettelin vielä joskus muutama vuosi sitten. Okei, ei muutama, vaan oikeasti aikakaudella ennen sosiaalista mediaa. Silloin ei siis ollut ollenkaan tavatonta, että aamulla herätessäni muistin lähettäneeni KÄNNITEKSTAREITA. Ah, noloa. Erityisen, koska niihin ei tyypillisesti vastattu.

Nykynuorisolla on niin helppoa, teki mieleni marista, kun perehdyin snapchatin logiikkaan. Olisin noina vuosina antanut mitä tahansa itsestään tuhoutuvasta tekstiviestistä.

Sitten aloin miettimään, että itseasiassa nuorisolla ei todellakaan ole helppoa. Kun heräsin päänsärkyisenä kotoa rankan kekkeröinnin jälkeen, tarkistin aina uskollisesti lähetetyt tekstiviestit ja soitetut puhelut ja sen, että lompakko oli tallessa. Sen jälkeen saattoi uinahtaa uudelleen – nolona tai huojentuneena.

Mutta entäs jos olisin nykynuori tai edes sellainen kolmikymppinen krebaaja? Aamulla olisi aikamoinen urakointi, kun kävisi läpi kaikki mahdolliset sovellukset, joihin on voinut jäädä joku nolo digitaalinen jalanjälki.

- Facebook (statukset, viestit, kommentit, bilekaverien seinät)
- Twitter
- Instagram (OMG!!)
- Whatsapp (ikonit, voin kuvitella, minkälaista tuhoa ne saattaisivat varomattomien sormenpäiden välityksellä kylvää)
- Tekstarit
- Foursquare

Ja Pivosta näkisin sydäntä kylmäävänä faktana sen, että rahaakin meni taas ihan perkeleesti.

Puuh! Kerrankin voi sanoa, että onpas mukavaa olla jo tälleen vanhempi.

Toisaalta, sinkkuna olen edelleen vaaravyöhykkeellä. Oletetaan, että känniviestittely tai nettideittailu johtaa suhteeseen. Mutta sitten tuleekin ero. Ennen riitti, että deletoit exän puhelinnumeron puhelimestasi ja that’s it. Nyt on Facebook, Twitter ja aargh Instagram yms. yms.

Onneksi sovelluskehittäjien luovuus ei pääty vaan viestittelyyn. Marie Claire esittelee sivuillaan muutaman kätevän sovelluksen, jolla hallinnoit kätevästi exäsi olemassaoloa sosiaalisessa mediassa.

Pistäkäähän bookmarkkeihin varmuuden vuoksi.

Selaan usein aamuisin bussissa Twitteriä tai Flipboardia. Välillä iskee ahdistus. Maailma on täynnä mahtavaa sisältöä ja minun verkkokalvoilleni siitä löytää vain mikroskooppisen pieni osuus. Miten paljon sitä missaakaan mahtavia tarinoita, joita tuo verkko on pullollaan?

Viimeksi tällainen ahdistus iski, kun blogini kommenttikenttään linkitettiin Loppukiri-niminen sinkkublogi. Jonka kautta löysin lisää sinkkublogeja. Ooh, aivan mahtavaa materiaalia, miten mä en ole näihin aikaisemmin törmännyt?

Koska sharing is caring, ajattelin listata tähän blogiin kaikki ne blogit, joita itse luen säännöllisesti. Jospa joku lukija bongaa täältä uutta luettavaa. Kommenttikenttään saa mielellään suositella minulle uutta luettavaa.

Ykkössuosikkini, myös sinkun kirjoittama, on Moottoripuuma. Kaveri Päde, joka kertoo elämästään Indonesiassa. Naurattaa aina.

Toinen blogi, joka saa nauramaan on This is not the life that I ordered. Varmaankin monelle tuttu. Kuten huomaatte, sarkasmi toimii meikäläiseen.

Cougarwoman. Purrrr ja grrr. Saa minutkin haaveilemaan omasta “nörttipojasta”. Olen myös elänyt samantyyppistä elämään parisen vuotta sitten. Bittersweet-muistoja herättää siis myös.

Heppablogeista ykkössuosikkini on Kavioliitossa 30 vuotta. Erityisesti kirjoitus, jossa muisteltiin dandy-harjoja ja muita kasari-heppatarvikkeita. Postasin sen Facebookiin ja tätiratsastajakaverini menivät ihan pähkinöiksi. Kommenttiketju vaan kasvoi ja kasvoi.

Ite puin. Hauska ja ylläri, melko sarkastinen.

Duuniin liittyvistä lukulistalla ovat Digitalist Networkin kirjoitukset, Vapamedian blogi sekä Menestyksen ABC.

Uudet bongatut sinkkublogit, jotka päätynevät lukulistalle:

Ikisinkku

Pleijeri
Kumman(kin) kaa
Sata treffiä
Nettideittajan päiväkirja

Paitsi, että nämä blogit ovat viihdyttävää (ja, rehellisyyden nimissä myös vähän masentavaa) luettavaa, ne ovat myös hienoa tutkimusmateriaalia. Olen ammatiltani sisältöstrategi ja palvelumuotoilija ja molemmissa hommissa oman kohderyhmän tuntemus on kaiken A ja O.

Lomaketutkimukset ovat niin passé. Blogit, keskustelupalstat ja muut yhteisöt ovat loistava tapa tutustua kohderyhmän sielunelämään ja mielipiteisiin heille suunnitelluista tuotteista ja palveluista.

Kiitos siis kaikille ihanille, omaa elämäänsä meille muille avaaville bloggaajille. Olette mahtavia, tarkkanäköisiä ja rohkeita!

Kuva: http://www.bitstrips.com/

Ensimmäinen Bridget Jones –kirja ilmestyi vuonna 1996. Tarkistin vuosiluvun netistä. Järkytyin. Onko siitä noin kauan? No, ei ihme, että Bridget on uusimassa kirjassa "Mad about The Boy" yli 50-vuotias. Tuntui vaikealta hyväksyä, koska itse en ole vanhentunut kirjojen välissä tietenkään yhtään.

Bridget Jones antoi aikoinaan sinkkuudelle kasvot. Bridget, tuo ihana, neuroottinen koheltaja, johon on niin helppo samaistua. Kun sanoin pikkujoulupäivänä työkavereille, että sheivasin huolellisesti ja vaihdoin lakanat ja näin siis varmistin, ettei taatusti käy flaksi (juu, ei käynyt), oli tuonkin letkautuksen inspiraationa tietysti Bridget Jones ja granny pants -kohtaus.

Olen siis Bridget Jones -fani. Kerää koko sarja-tyyppinen fani. Yksi kirja löytyy englanniksi, muut kotimaisella kielellä. Leffatkin on katsottu. Bridget on paras ja sitä paitsi, se Zuckeberg mitään Facebookia keksinyt, vaan Bridget Jones – kirjahan on silkkaa statuspäivitystä!

Uusimmassa kirjassa Bridget on siis jo yli 50-vuotias. Lapsiakin on (SORI, varoitin, että juonipaljastuksia tulee) ja Mark Darcy on kuollut (no niin, viimeistään nyt lopeta lukeminen, jos et halua tietää enempää). Nyyh! Mutta mitenkäs muutenkaan. Muutenhan Bridget ei olisi sinkku. Avioero ei olisi sopinut kuvioon, koska Mark Darcy on liian täydellisen ihana, että hän a. jättäisi Bridgetin tai b. Bridget jättäisi hänet.

Bridget on myös siirtynyt Internet-aikaan. Ensimmäisessä kirjassa vahdittiin vielä lankapuhelinta ja puhelinvastaajaa. Nyt kuvioissa mukana ovat Twitter ja, tattadaa, nettideittailu. Tekstailu hoidetaan ihan vaan tekstarilla. Harmi. Nimittäin WhatsApp ja Emoiji-hymiöt olisivat kyllä taatusti lisänneet sekoilukerrointa. “Ääk, laitoin sille vahingossa sormuksen kuvan, kun piti laittaa se vieressä oleva kakku”. Skypen kanssa Bridget vasta olisikin ollut pulassa!

Mutta ei mennä asioiden edelle. Tekstailua edeltää tietysti miehen löytäminen. Miten sitä nyt muuten voisi tekstailla?

Miesten suhteen kirja tietysti aivan älyttömän ennalta arvattava. Jos murhamysteereissä hovimies on se murhaaja, niin chick lit –kirjoissa se elämän mies on aina se heti kirjan alussa sankarittaren suututtava uros. Niin tässäkin kirjassa.

Meneekö se oikeassa elämässä noin? Hmm. Joo, kieltämättä ensimmäinen muisto Herra Renkaanpotkijasta on tilanteesta, missä hän sai minut kiehumaan. Kerroin hänelle, että minulla on suomenhevonen. Hän kuittasi ylimielisesti takaisin, että hänellä on OIKEA hevonen (toisin sanoen joku saksasta tuotu puoliverivarsa. Puoliverinen? Boooooring!!). Mutta muut elämässä pyörähtäneet miehet eivät kyllä ole minua suututtamalla valloittaneet.

Tämmöisenä räväkkänä naisena toki toivoisi, että homma toimisi toisin päin. Tai esimerkiksi niin, että ne miehet, joiden mielestä olen ensikohtaamisella pelottava, sitten kuitenkin rakastuisivat minuun tulisesti. Oi että, saisi potkia rumimpia syrjään, jos näin olisi.

Elämä ei kuitenkaan ole chick littiä, valitettavasti. Nuoren miehen (kyllä, Bridget myös puumailee modernisti, kävi suorastaan kateeksi) pokaaminen onnistui Bridgetiltä Twitterin avulla. Minä taidan seurata Twitterissä kyllä vääriä miehiä. Pelkkää bisnestä siellä yksityisviesteissäkin jauhetaan.

Nettideittailua ei tässä sinkkuraamatussa sentään kaunistella.

”Älä höpötä Jude”, sanoi Tom. ”Olet eksynyt virtuaalihahmojen usvasuolle. Suurinta osaa noista ei ole edes olemassa”

Olin eilen Ruohonjuuren sinkkuillassa. Yllätyin. Siellähän oli valtavan mukavaa. Toki olin tapahtumassa ikään kuin viran puolesta, joten en varsinaisesti itse osallistunut minglaamiseen, mutta silti tilaisuudesta jäi älyttömän mukavat fiilikset. Tosi söpöjä miehiäkin siellä oli!

Olen ennen ollut kovasti vastaan kaiken maailman sinkkutapahtumia. Minusta ne ovat konseptiltaan nöyryyttäviä karjamarkkinoita, joten peruspikkumyynä olen polkenut jalkaa ja sanonut, että en mene, en.

Mutta eilen tajusin, että samalla tavalla kuin nettideitti-konseptia, myös sinkkutapaamisten konseptia voi kehittää ja luoda siten laadukkaita puitteita sinkkujen kohtaamisille.

Ruohonjuuren sinkkuillassa ihmisiä tietysti yhdistää tietynlainen arvopohja, mikä ei sinänsä ole ollenkaan huono lähtökohta parisuhteelle.

Sinkkuillat, joita järjestetään baarissa tai, vielä pahempaa, Ruotsin laivalla, ovat totaalisen eri juttu.

Ne ovat vähän kuin perinteinen nettideittipalvelu; uskotellaan, että massa on se juttu. Kunhan tarpeeksi monta yksinäistä kokoontuu yhteen, niin kyllä se siitä.

No, ei se siitä! Juuri tuo ajattelutapa tekee minun mielestä sinkkutapaamisista ja massadeittisaiteista niin vastenmielisiä. Ei me sinkut ihan oikeasti olla kuin niitä käärmeitä, joita laitetaan samaan pussiin ja taas on pieniä käärmeitä.

Kyllä kohtaamisen pohjalla pitää olla syvyyttä ja sitä syntyy niistä yhteisistä intresseistä ja arvopohjasta.

Suhtauduin hiukan skeptisesti eiliseen Ruohonjuuren tapahtumaan siksikin, että reipas enemmistö ilmoittautuneista oli naisia. Panikoin, että kääk, tuleeko sinne ollenkaan miehiä. Että onko eettinen kuluttaminen kuitenkin niin paljon enemmän naisten juttu, että siitä pakurikääpästä pitää jutella koko ilta toisen naisen kanssa?

Tulihan sinne miehiäkin oikein kivasti, mutta enemmistönä olivat silti naiset. Aloin sitten pohtimaan, että mikä olisi sellainen molempia sukupuolia kiinnostava asia, minkä ympärille voisi rakentaa sinkkuillan.

No, en äkkiseltään keksinyt mitään, mutta toisaalta, eikös teekkarit ja hoitsuopiskelijatkin ole järjestäneet iät ja ajat yhteisiä pikkujouluja? Voisiko samaa ajattelun soveltaa myös sinkkutapaamisiin?

Koska itse olen ihmisenä parhaimmillani tallilla hevoseni luona, aloin pyörittelemään ajatusta sinkkutapaamisesta liittyen hevosiin. No, talleillahan ei paljon miehiä pyöri (no, ravitalleilla ehkä), joten teekkari-hoitsuopiskelija –konseptia pitäisi soveltaa.

Eli, nyt pitäisi vaan keksiä joku harrastus, mikä vetoaa miehiin ja hoitaa miehet mestoille sieltä.

Ehkäpä mopot tai motokrossipyörät, mitänenyton. Meillä ois nimittäin jotain yhteistäkin. Nimittäin hiekkakuopat! Siellä samoilla maastoapajilla me lapsuuden ponityttöunelmaa elävät tätit hevosinemme ja setät aikuisena ostamansa motogrossipyöränsä kanssa olemmekin törmäilleet.

Sattuneista syistä kohtaamiset ovat kuitenkin olleet lyhyitä ja yhteisymmärryksessä olemme eronneet nopeasti. Aina kuitenkin ystävällisissä merkeissä.