Nirson lyhyt check-list

Sinkut ja nirsous. Aiheesta on tehtailtu varmaan miljoona klikkihuoraus-otsikkoa. Viimeksi eilen silmään tarttui feedistä tämmöinen http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/297898-deittigurut-seiskan-naiset-hakevat-liian-usein-kympin-miesta.

Olen itseasiassa viime aikoina pohtinut tätä nirsoutta ja samalla oivaltanut jotain.

Nimittäin, että olen nirso. Ok, tämä ei vielä ollut se oivallus. Oivallus on se, että olen nirso mutta nirsouteni ei suinkaan kohdistu miesten tiettyihin ominaisuuksiin tai ulkonäköön (tähänhän aina viitataan, kun sinkkua moititaan nirsoksi), vaan siihen, että millaisia tunteita mies minussa aiheuttaa.

Ja puhun nyt siitä kuuluisasta kemiasta. Maailma on pullollaan kivoja ja ihan kivannäköisiä miehiä. Saattavat jopa olla sinkkuja. Ja oikean ikäisiä. Mutta silti heistä tulee vaan sellainen fiilis, että joo, mukava mies, ei siinä mittään. Kädenlämpöistä vettä. Ihan jees. Paperilla hyvä.

Sitten on miehiä, joiden seurassa iskee levottomuus ja elimistössä virtaa sellaiset tärinät, että morjens. Hot! Kuumis! Todennäköisesti Tinderissä vasemmalle liu’utettu tyyppi – mutta livenä jalat alta –tapaus, koska... niin, ei voi edes ymmärtää miksi.

Tämän kun kokee, sitä ymmärtää heti miksi “joo mukava mies, ei siinä mittään” eivät olet jaksaneet innostaa.

Otetaanpa pari esimerkkiä omasta elämästä.

Auto ja mies. Jostain syystä olen vähän sitä mieltä, että kyllä sellainen pitää olla. Auto nimittäin. Miehellä. Mutta ei kuitenkaan saa olla silleen, että se auto on elämää suurempi juttu ja sitä koko ajan vaihdetaan ja elämä on pilalla, jos muovipuskuriin tulee pieni naarmu. Eikös kuulostakin ihan perinteiseltä nettideitti-vaatimukselta.

No, annapa olla, kun pöhisin jokunen vuosi sitten kemiallisissa reaktioissa muuan miehen takia, niin se, että hänellä ei ollut edes ajokorttia, oli cooleinta EVER. Myöhemmin tapasin mukavan miehen, joka täsmäsi vaatimukseen täysin, ajattelin vaan, et hyi, vanha skoda ja vihreä, siis tavallinen vihreä, ei ees metallinvärinen.

Toisin sanoen, mukavan miehen penkkiurheilu-harrastus on superjunttia ja deal breaker ja kemia-miehen ominaisuutena se on ”ihanan tavallista ja söpöö” ja mietin, että varmasti hakisin hänelle kaljaa sinne sohvalle.

Omalla kohdallani siis kemian puuttuminen selittää sinkkuuteni. Kemia-miehiä ei kasva puissa. Tai ei ainakaan omalla kohdallani.

Joillakin on taas koko ajan seurustelusuhteita. Se pistää miettimään, että tuleeko toisille kemiallinen reaktio helpommin vai eikö se ole kaikille vaatimus?

Ei ole ehkä ihan enkelipölyterapia-huuhaata, että toiset vaan ovat avoimempia kuin toiset. Kenties tämmöiset avoimet ihmiset saavat (ja aiheuttavat?) kemiallisen reaktion helpommin, jopa ensi tapaamisella ja jopa sokketreffikontekstissa ja siksi heillä on parisuhteita? Vai onko parisuhde toisille vaan niin tärkeä, että kemiallinen reaktio syntyy pelkästä ajatuksesta? Niinku silleen sisäisesti, itestään – ilman katalyyttiä eli toista ihmistä? Ehkä ovat käyneet NLP-kurssin aiheesta.

Linkkaamassani jutussa oltiin sitä mieltä, ettei kemiallista reaktiota saisi odottaa. Että jääpi ilman jos odottaa.

MOT – omat kokemukseni tukevat tätä mielipidettä. Kemia-miesten kanssa en ole päässyt puusta pitkään ja mukavat miehet soittelevat perään vielä vuosienkin päästä (tai onneksi eivät, vaan laittavat FB-viestiä, helpompi torjua).

En silti pidä ajatuksesta, että pitäisi huljuutella itteään loppuelämä kädenlämpöisessä vedessä.

Haluan kemiaa. Piste.