En koskaan väittänytkään olevani helppo

Olen harrastanut työmatkapyöräilyä nyt reilun vuoden. Kaivoin vähän niin kuin vahingossa toissakesänä fillarivarastosta esille vanhan fillarini. Merkiltään Tä(h)tipyörä. Etukori ja aaaah, jalkajarru. Ostin se vuonna 2006 ja maksoin siitä 400 euroa ja pidin sitä ihan törkeän kalliina.

Olen ollut pyörääni hurjan tyytyväinen. Viime keväänä annoin ammattilaisen huoltaa sen. Sen jälkeen se oli vielä parempi. Innoissani olen vingertänyt sillä paikasta toiseen. Se ei kelpaa varkaille, vaikka olen joskus unohtanut sen lukita. Täydellinen vehje.

Vaan kun ei kuulemma ollutkaan. Uudessa työpaikassa tyyliin kaikki ovat hurahtaneita polkupyöriin. Hiillostus hankkia OIKEA pyörä KULKUNEUVON tilalle alkoi pikkuhiljaa ja huomaamatta.

- Kyllä kolmella tonnilla saa jo ihan hyvän fillarin, kannusti eräs maastopyöräilijä.

Mitä vittua? Kolme tonnia?

Sain pidettyä ahdistelijat käsivarrenmitan päässä vetoamalla jalkajarruun: en osaa ajaa muunlaisella. Sitten tä(h)tipyörästäni hajosi vaihteet. Luovutin.

Seuraavat päivät olivatkin kuin olisin ollut treffeillä ja mies olisi painostanut minua seksiin. Koin, että upgrade path tä(h)tipyörästä ehdotettuihin malleihin oli turhan jyrkkä. Mutta periksi ei annettu.

Koetin vikistä, että en halua laittaa hirveitä summia fillariin. Että kamaan, ajan sillä kaksi kertaa viikossa töihin ja olen kuitenkin ajanut tähän asti Ladalla, joten ei seuraavan tartte olla Ferrari.

Vähäinen käyttö kumottiin sanomalla, että hyvä fillarihan on oikeastaan sijoitus ja hiukan närkästyneenä myös todettiin, että tässä minulle kuitenkin suositellaan oikeastaan KIAA, että fillarimaailman ferrarit ovat ihan eri juttu.

No perkele, ostin sitten cyclocrossin. ”Satavitosen osasarjalla”. Whatever that means.

Miehet menivät aivan pähkinöiksi. Eräs, jolta saa nyhtämällä nyhdettyä max. kahden rivin vastauksia Whatsappiin, naputti yhtäkkiä kahdeksan rivin viestin. Koska aiheena uusi polkupyörä.

Kun katsoin työkaverimiesten parveilua uuden fillarini ympärillä, tajusin, että saadakseni mätsejä Tinderissä, minun pitäisi perustaa uudelle cyclocrossilleni Facebook-profiili ja liittyä Tinderiin sillä. Pyöräni sai enemmän huomiota ja hivelyä ja koeajoa kuin minä olen saanut noin puoleen vuoteen.

Olin kateellinen pyörälleni.

Voisinko siis laittaa tätä kautta terveisiä reinkarnaatiosta vastaavalle taholle: haluaisin syntyä seuraavassa elämässä hienoksi cyclocrossiksi. Satavitosen osasarjalla.

Nainen, sinkkukin, tarvitsee elämäänsä Miehiä. Niille on monenlaista käyttöä. Kaikkia tarkoituksia varten ei tarvita omaa Miestä, lainamieskin riittää. Tai sellainen, jolle voi maksaa, kuten Maksulliselle koskettajalle, joka on siis HIEROJA!

En ole koskaan ymmärtänyt naisia, jotka johonkin feminismiin vedoten opettelevat asioita autostaan ja vaihtavat jopa itse sen renkaat. Aivan hullua. Sitä varten on olemassa Miehiä.

Ja Miehethän tavoittaa Facebookin kautta. Koska autoni on kuitenkin 2000-luvulla valmistettu, sen kanssa ei mitään suurempia ongelmia ole ollut, mutta välillä joutuu kysymään neuvoa. Kerran pyysin vinkkejä, kun autoni ilmastointi ei toiminut tai ainakaan kauhean viileäksi ilma ei autossa helteellä muuttunut. Siinä vaiheessa, kun kommentteja avuliailta Miehiltä oli postauksessani noin 50 ja korjauksen hinta-arviot heittelivät satkun ja tonnin välillä, juolahti mieleeni käydä lukemassa manuaali. Hah, sepäs ei meekkään automaattisesti päälle se ilmastointi, vaan pitää laittaa napista päälle. Sorry, my bad, anteeksi, että tuhlasin aikaanne.

En ole myöskään lähtenyt sille tielle, että ostaisin auton ilman Miehen apua. Ensimmäisen sinkkuautoni ostin matikanopen kanssa (matikanope oli mun bestis kunnes se alkoi seurustelemaan ja katosi maailmastani. Sen jälkeen olen panostanut Miesystävyyssuhteissa kavereiden Miehiin. Ne eivät tee tommosia random-katoamisia).

Lähetin hänelle linkin, et tämmönen ja matikanope kävi, ensin speksit hyväksyttyään (jakopään hihna vaihdettu – check), kattomassa, tinki hinnan valmiiksi ja sitten mentiin yhdessä koeajamaan se ja tekemään paperit. Automyyjä luuli meitä pariksi. Meitä nauratti.

Seuraavaa autoa minun kanssa oli ostamassa Mies, jonka silmät levähtivät lautasen kokoiseksi, kun ostin EKAN näkemäni ja koeajamani auton (siis netissä toki oli tehty esikarsintaa). Olen sitä mieltä, että autoa ostaessa ei kannata turhaan vatuloida. Jos ulkonäkö ja hinta on kohillaan, niin se on nimi paperiin. Toki tämä Mies oli tunnettu kyvyttömyydestään tehdä päätöksiä. Kävihän se minunkin renkaitani potkimassa melkein kaksi vuotta ennen kuin pystyi päättämään, että ei, ei tästä kyllä taida tulla mitään.

Niin, sitten on ne renkaat. Sitä varten minulla on Vesa. Alunperin se oli kylläkin hänen vaimonsa, joka lupasi hövelisti, että Vesa vaihtaa sun auton renkaat, se tykkää siitä puuhasta. Kauhean kärsivällisesti Vesa renkaita onkin vaihtanut, mun auto kun on silleen vähän persoonallinen, että viimeksikin tarvittiin kirvestä, että renkaat irtosivat. Vesa käyttää joskus mun autoa myös pesussa, koska en itse uskalla (koska kerran Klaukkalan teboililla sattui pieni inssidentti).

Mutta on Miehille paljon muutakin käyttöä. Esimerkiksi se ystävyys. Kaikki kunnia naisille, mutta kyllä Miesten kanssa on eri rentoa viettää iltaa. Kun herra Renkaiden potkija antoi minulle viimeisen potkunsa, minulla olikin sopivasti illalla menoa. Entinen työkaverimies oli kutsunut minut ja pari muuta äijää grillaamaan. Menin, itkin koko illan ja join nuppini turvoksiin. Miehet olivat kovin vaivaantuneita ja taputtelivat olalle, mutta ainakaan en heiltä kuullut sellaisia klisheitä kuin “SE NIIN EI OLLUT SUN ARVOINEN”.

Muistan miettineeni, et mun pitää hengata enemmän miesten kanssa, koska sydänsuruisena naisten seurassa sitä vaan märehtii menneitä. Mutta ei sitten kuitenkin järkkääntynyt uusia grillaamisia sille kesälle. Kumma juttu.

Ja sitten se Miesten huomio! Ai että. Jos sinkkunaiselta parisuhdeneuvo kelpaa, niin tässä tulee: Miehet, huomioikaa niitä naisianne! Jokaisessa naisessa asuu pieni huomiohuora.

Koska olen viileä ja tyylikäs leidi, en kerjää huomiota roikkumalla Miesten kaulassa Mummotunnelissa tai muissa suoran toiminnan paikoissa, vaan minulla on huomattavasti viekkaammat tavat saada Miehistä huomiota. Kun kukaan ei kotona huomioi, niin on pakko soveltaa eli missäs sitä kodin lisäksi aikaansa viettää, no töissä. Ja töissähän ON välillä tosi raskasta eli suunnittelijaprinsessamekko päälle ja eikun testaamaan, että miten pitkäksi työkaverimiesten pinnan venyy. Osalla venyy hyvin ja ainakin yhdellä ei ollenkaan.

Vastapainoksi pitää sitten joskus olla töissä yhtä aurinkoa, koska siitä ne Miehet ilahtuu. Ja sitten voi taas kohta olla ihan mahdoton!