En koskaan väittänytkään olevani helppo

Sinkut ja nirsous. Aiheesta on tehtailtu varmaan miljoona klikkihuoraus-otsikkoa. Viimeksi eilen silmään tarttui feedistä tämmöinen http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/297898-deittigurut-seiskan-naiset-hakevat-liian-usein-kympin-miesta.

Olen itseasiassa viime aikoina pohtinut tätä nirsoutta ja samalla oivaltanut jotain.

Nimittäin, että olen nirso. Ok, tämä ei vielä ollut se oivallus. Oivallus on se, että olen nirso mutta nirsouteni ei suinkaan kohdistu miesten tiettyihin ominaisuuksiin tai ulkonäköön (tähänhän aina viitataan, kun sinkkua moititaan nirsoksi), vaan siihen, että millaisia tunteita mies minussa aiheuttaa.

Ja puhun nyt siitä kuuluisasta kemiasta. Maailma on pullollaan kivoja ja ihan kivannäköisiä miehiä. Saattavat jopa olla sinkkuja. Ja oikean ikäisiä. Mutta silti heistä tulee vaan sellainen fiilis, että joo, mukava mies, ei siinä mittään. Kädenlämpöistä vettä. Ihan jees. Paperilla hyvä.

Sitten on miehiä, joiden seurassa iskee levottomuus ja elimistössä virtaa sellaiset tärinät, että morjens. Hot! Kuumis! Todennäköisesti Tinderissä vasemmalle liu’utettu tyyppi – mutta livenä jalat alta –tapaus, koska... niin, ei voi edes ymmärtää miksi.

Tämän kun kokee, sitä ymmärtää heti miksi “joo mukava mies, ei siinä mittään” eivät olet jaksaneet innostaa.

Otetaanpa pari esimerkkiä omasta elämästä.

Auto ja mies. Jostain syystä olen vähän sitä mieltä, että kyllä sellainen pitää olla. Auto nimittäin. Miehellä. Mutta ei kuitenkaan saa olla silleen, että se auto on elämää suurempi juttu ja sitä koko ajan vaihdetaan ja elämä on pilalla, jos muovipuskuriin tulee pieni naarmu. Eikös kuulostakin ihan perinteiseltä nettideitti-vaatimukselta.

No, annapa olla, kun pöhisin jokunen vuosi sitten kemiallisissa reaktioissa muuan miehen takia, niin se, että hänellä ei ollut edes ajokorttia, oli cooleinta EVER. Myöhemmin tapasin mukavan miehen, joka täsmäsi vaatimukseen täysin, ajattelin vaan, et hyi, vanha skoda ja vihreä, siis tavallinen vihreä, ei ees metallinvärinen.

Toisin sanoen, mukavan miehen penkkiurheilu-harrastus on superjunttia ja deal breaker ja kemia-miehen ominaisuutena se on ”ihanan tavallista ja söpöö” ja mietin, että varmasti hakisin hänelle kaljaa sinne sohvalle.

Omalla kohdallani siis kemian puuttuminen selittää sinkkuuteni. Kemia-miehiä ei kasva puissa. Tai ei ainakaan omalla kohdallani.

Joillakin on taas koko ajan seurustelusuhteita. Se pistää miettimään, että tuleeko toisille kemiallinen reaktio helpommin vai eikö se ole kaikille vaatimus?

Ei ole ehkä ihan enkelipölyterapia-huuhaata, että toiset vaan ovat avoimempia kuin toiset. Kenties tämmöiset avoimet ihmiset saavat (ja aiheuttavat?) kemiallisen reaktion helpommin, jopa ensi tapaamisella ja jopa sokketreffikontekstissa ja siksi heillä on parisuhteita? Vai onko parisuhde toisille vaan niin tärkeä, että kemiallinen reaktio syntyy pelkästä ajatuksesta? Niinku silleen sisäisesti, itestään – ilman katalyyttiä eli toista ihmistä? Ehkä ovat käyneet NLP-kurssin aiheesta.

Linkkaamassani jutussa oltiin sitä mieltä, ettei kemiallista reaktiota saisi odottaa. Että jääpi ilman jos odottaa.

MOT – omat kokemukseni tukevat tätä mielipidettä. Kemia-miesten kanssa en ole päässyt puusta pitkään ja mukavat miehet soittelevat perään vielä vuosienkin päästä (tai onneksi eivät, vaan laittavat FB-viestiä, helpompi torjua).

En silti pidä ajatuksesta, että pitäisi huljuutella itteään loppuelämä kädenlämpöisessä vedessä.

Haluan kemiaa. Piste.

Välillä kun oikein harmittaa, niin vedän esille “lapsesta asti naimisissa olleet” –kortin.

Läväytän tämän kortin pelipöytään tilanteissa, jossa ihmiset, jotka eivät ole olleet sinkkuja vuosivuosikausiin, antavat, epäilemättä hyvää tarkoittavia neuvoja, koettavat parittaa sua kaverinsa kanssa (“sekin on sinkku” “ok, sittenhän meillä todella paljon minkä päälle suhdetta rakentaa”) tai muuten vaan “ymmärtävät” miltä sinkusta tuntuu.

Korttiini ei aina suhtauduta huumorilla. Kerran minulle sanottiin, että termiä käyttäessäni olen kuin “luovan toimiston epäonnistunut AD: "jengi ei vaan tajuu! **ttu mitä idiootteja" (karmea vertaus, menin hetkeksi itseeni).

Myönnän! Menen herkästi ns. tiloihin, kun keskustellaan (yleensä toki omasta aloitteestani) sinkkuudesta(ni). Haluanko silloin rakentavaa palautetta? Neuvoja? Varsinkaan ihmisiltä, jotka ovat olleet “lapsesta asti naimisissa”? Monesti kaipaan vaan kuuntelevaa korvaa, kun haluan purkaa ahdistustani siitä, miten tää on NIIN vaikeeta ja että ikinä koskaan ei ikinä ja never löydy ketään ja miehet ovat ihan tolloja.

Ihmisillä on kuitenkin tarve auttaa. Hyviä neuvoja pukkaa. Olen jo onneksi unohtanut, millaisen neuvon muuan “lapsesta asti naimisissa” oleva ystäväni minulle kerran antoi. Se tipautettiin minulle jonkun epäilemättä totaalisen epärakentavan noubadilavismii avautumisen jälkeen ja jotain suht radikaalin hermoille käypää se oli, koska tuiskahdin takaisin, et olenko joskus neuvonut sinua lastenkasvatuksessa? Ystäväni on fiksu ja sanoi, että point taken.

Miksi sitten en usko, että “lapsesta asti naimisissa” olleet eivät voi ymmärtää ja neuvoa?

No, ensinnäkään, en voi itsekään väittää, että tietäisin millaisia tunteita sinkkuus herättää muissa sinkuissa. Me kaikki suhtaudumme siihen omalla tavallamme.

Toisekseen ja nyt rehellisyyttä peliin, jos on elänyt pitkään hyvässä ja kannustavassa parisuhteessa, niin onko sinkun tunne-elämään eläytyminen oikeasti mahdollista? Kun kotona ei vuosikausiin ole ollut kukaan lohduttamassa ja hyväksymässä sinua juuri sellaisena kuin olet, niin arvottomuuden tunteet voivat nopeasti pyöräyttää pään sisään monenlaista klikkiä ja asennetta. Tottahan niihin on helppo kuitata, et hei, noin on vaan sun pään sisällä. Mutta entäpä jos ei siltä tunnu?

Kolmanneksi ja hei, nyt puhun ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä, olihan se pariutuminen nyt nuorena parikymppisenä aika hitosti paljon helpompaa. Siitä ja tästä ns. aikuisena sinkkumarkkinoilla tempoilusta ei voi puhua samana päivänäkään. Suurin osa ikätovereista oli itsekin sinkkuja, oli mistä valita eikä muutenkaan paljon vaatimukset tai järjellä asioista ajattelu painanut. Hyvänen aika, minäkin aloin silloin rakentamaan vakavaa suhdetta miehen kanssa, joka teki selväksi, että tykkää lapsista ja haluaa sellaisia. Minä en halunnut ja mutta rai rai mitä välii #yolo ja silleen. Aikuisena suhe voi kaatua ennen alkamistaan vaikka vääränmerkkiseen autoon!!

Niin, että neljänneksi, oikeasti, haluatteko te “lapsesta saakka naimisissa olleet” tai ihan ketkä vaan nyt oikeasti edes ymmärtää tuota?

Tiedän, että suomalaismiesten vertailu ulkomaalaisiin saattaa aiheuttaa suunnattomasti mielenpahoitusta, mutta en nyt vaan malta olla käsittelemättä tätä aihetta.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen, että suomalaiset kuolisivat auttamatta sukupuuttoon, jos tämän maan naiset eivät olisi niin aloitteellisia ja topakoita.

Ymmärrän toki, että vika saattaa olla minussakin, mutta kovin montaa aloitteellista suomalaismiestä en ole tavannut. Ulkomaalaiset tuttavuudet sen sijaan tekevät kyllä aloitteen. Ja se, MITEN he sen tekevät, onkin minusta hyvin mielenkiintoista ja asia, josta suomalaispojat voisivat kyllä ottaa mallia.

Päädyin pohtimaan asiaa, kun tapasin pitkästä aikaa entisen fleimin, joka on kotoisin toiselta puolelta maapalloa. Vuosien varrella oli tapahtunut paljon kehitystä. Hän on esimerkiksi oppinut vastaamaan tekstiviesteihin. Jee, olen hänestä hyvin ylpeä.

Mutta tekstarit sikseen. Palataanpa oveliin aloitteisiin. Matkasimme drinksuilta kotiin yhteisellä taksilla. Asutaan nääs samalla suunnalla.

Olin hiukan ihmeissäni, kun mitään ei tapahtunut. Kuitenkin ihan hänen aloitteestaan tavattiin ja kaikenlaista vihjailevaa viestiä oli vastaanotettu joulusta saakka. Tajusin, että odotin sellaista suomalaiskansallista ryysäystä pussaamaan ja kopeloimaan (been there, done that). Mutta ei mitään.

Emansipoitunut ja käteisetön kun olen, aloin kotipihassa puuhaamaan korttimaksua siihen saakka. Kuskin kaivaessa manuaalia (koska ei muistanut jakokoodia. Se on 47, ainakin ennen oli), alkoi tapahtua. Kuulemma pitkä juttu, mutta miehen piti olla valveilla vielä ainakin tunti ja kotona hän vaan nukahtaisi. Ahaa, no okei, tuu ylös sitten. Rappuja kavutessa oli ilmeisesti ollut aikaa miettiä, että mikä tämä valvomisen syy oli ja se oli tietysti skype-palaveri hänen firmansa san franciscolaisen advisorin kanssa. Joopa joo. Tai mistäs minä tiedän, ehkä nettiyhteys ei vaan toiminut eikä skype-puhelu yhdistynyt…

Tapaus toi mieleeni toisen ulkomaalaisen miehen, joka myös sai minut, suoraviivaisen suomalaisen, hämilleen. Hänenkin kanssaan oli vähän historiaa, mikä teki diskreetistä lähestymisestä entistä oudonpaa. Eli perussettiä, baarissa drinksuilla ja päästiin jossain vaiheessa kavereista eroon. Ja sitten. Hänellä oli kuulemma koneellaan hyviä kuvia edelliseltä reissulta, minusta ja yhdestä yhteisestä tutusta. Kone oli sopivasti hotellihuoneessa. No, mennään nyt ihmeessä katsomaan sitten, kun niin hyviä olivat. Niin, ihan olin oikeassa, kun muistelin matkalla, etten tainnut pousailla hänen kameralleen edellisellä reissulla…

Pohdin, että miksi moinen vaiva? Eikö voi vaan sanoa suoraan? Sitten tajusin, että ei tietenkään! Leiminkin tekosyyn keksiminen on paitsi huomattavasti kohteliaampi niin myös turvallisempi tapa tehdä aloite.

Aloitteen tekeminen on pelottavaa. Se on sitä, koska voi saada pakit ja se on kurjaa. On siis suorastaan nerokasta naamioida aloite keksimällä lähestymiselle joku muu syy. Jos nainen ei sitten lämpenekään, niin aina voi ottaa sen skype-puhelun ja moikata ovelta, että näinhän tämän pitikin mennä.

Awesome!

Mobiilideittailu on löytänyt tiensä myös tänne härmään. Sinkut ja ehkä vähän varatutkin näpeltävät kännykkäänsä ja valkkaavat kuvien perusteella, et joo tai ei. Kun molemmat sanovat joo, avautuu mahdollisuus lähestyä toista viestillä.

Mutta millaisella viestillä.

Mobiilideittailussa ei turhaan vetkutella, vaan suurin osa menee suoraan asiaan eli sänkyyhän sitä olisi päästävä ihan samoin tein.

Kuitenkin miesten touhua noin kolmisen kuukautta kännykkäni näytöllä seuranneena, olen tehnyt havainnon, että aikamoista lottoamista on miehillä tuo vonkaus.

Vaikka itse olenkin siveyttäni suojeleva ikäneito, joka ei vonkauksille lämpene, päätin silti koota oppaan mobiilideittipalvelussa vonkaamiseen.

Mies, vältä edes nämä mokat ja ties vaikka pääsisit pukille.

1. Yksi kerrallaan ja maltti on valttia

Saan viestin, jossa aloitetaan keskustelu tyylikkäästi, että moi. Vastaan, että moi. Menee kymmenen minuuttia. Pari kertaa vilkaisen luuria, että onko nyt vaan vahingossa mennyt äänettömälle. Ei ole. Pienen odottelun jälkeen puhelin taas kilahtaa ja kyllä, pesäähän siellä ollaan vailla.

Koska en suinkaan ole tyhmä, ymmärrän, ettei tuo 10 minuuttia ole kulunut vaikkapa ruuanlaitossa, vaan tauko viestinnässä johtuu siitä, että en vaan ollut niin sanotusti listan kärjessä. Minuun palattiin, kun niiltä nätimmiltä ei irronnut. Vähemmästäkin sitä närkästyy ja klikkaa moisen elostelijan blokkilistalle.

Kyllä, kaikki täysjärkiset naiset ymmärtävät, että sähköisissä tuttavuuden hieromispalveluissa herutellaan useampaa yhtä aikaa, mutta pointti onkin se, että jos miehenä annat naisen TUNTEA, että hän on vain yksi monien joukossa, on pelisi menetetty.

Joten, istu alas, laita viesti, odota vastaus ja sitten tykitä harras pyyntösi päästä lakanoiden väliin. Ja kun ei lykästä, siirry vasta sitten seuraavaan.

2. Tervehdi nyt hyvänen aika sentään

Viestissä kysellään, että DTF? Okei, onneksi olen sivistänyt itseäni bintchaamalla Netflixistä Californiacationin kaikki kaudet putkeen eli tiedän, että DTF tarkoittaa Down To Fuck.

Voi hyvänen aika. Voi olla, että olen hiukan vanhanaikainen, mutta jos ei malta edes tervehtiä, niin kannattaisiko siirtyä suosiolla niihin naisiin, joilta saa kuvetta kaivamalla?

Kuten sanottu, en itse harrasta irtisuhteita, mutta viime lauantaina sain herutteluviestin, joka sentään sai nauramaan. Ihan oli pakko antaa ystävälliset pakit, koska viestissä oli kuitenkin tyyliä.

Viesti meni kaavalla: tervehtiminen – vonkaus - pahoittelut, että vonkaa, mutta kun p******a vaan niin kovasti, ymmärräthän ja vielä perään iloinen naistenpäiväntoivotus. Hyvä hyvä. Viesti myös lähetettiin saman tien, kun klikkasin joo. Hän siis ihan minua siellä odotteli. Ai että.

Eli, hyväksy se, että hiukan on vaivaa nähtävä. Haravajärjestelmä voi olla houkutteleva vaihtoehto ärrän tiskillä, mutta tässä pelissä varmemmin pääset maaliin, kun raapustat lomakkeeseen seitsemän ruksia ajatuksen kanssa.

3. Ei tarkoittaa ei

Älä ole niin epätoivoinen, että poistat profiilisi, että pääset uudelleen hakutuloksiin. Ei ne numerot siinä hävinneessä lottokupongissakaan voittaisaksi muutu, vaikka kuinka monta kertaa ne tarkistat.

4. Älä pidä kynttilääsi vakan alla

Jos tarkoituksesi on at the end of the day vongata, niin vonkaa sitten saman tien sen tervehtimisen jälkeen. Ei tässä kiireisessä maailmassa ole aikaa näpytellä niitä näitä ja huomata, että lopulta viestittely päätyy siihen samaan: kiinnostaako seksi.

Ymmärrän, että tämä vaatii jo hiukan tasapainoilua. Varsinkin sovelluksessa joka edellyttää, että molemmat sanovat joo.

Maailmaa nähneet miehet kertoivat minulle, että Espanjassa törmäsi profiileihin, missä naisilta väheni vaatteet kuva kerrallaan. Varsin luovaa, etten sanoisi.

Maailma on kuitenkin kovin epätasa-arvoinen paikka. Vaatteita kuva kerrallaan vähentävälle naiselle sanoo moni mies varmasti JOO, mutta kun mies yrittää samaa, sepä johtaakin päinvastaiseen tulokseen – rasvaiset pousaukset paljaat rintalihakset värähdellen = vonkaa pesää 100% varmuudella (Riekkinen, 2014).

Toisin sanoen, kuvissa vakka kannattaa pitää päällä esimerkiksi paidan muodossa. Vähän samalla tavalla, kun otat lottoreissullekin lompakon mukaan. Ettei jäis kuponki kokonaan täyttämättä ja sit harmittais.

Ps. Hiukan asiallisempia kommenttejani mobiilideittailusta löydät täältä.

Powerpoint presentaatio, tuttavallisemmin presis tai prese. Joskus vuosien 2006-2008 välissä, kun olin poissa Keilaniemen powerpoint-palatsista ja näin ollen kyseiseen softaan liittyvien trendien ulottumattomissa, sitä oli alettu kutsumaan myös deckiksi.

Presikset ovat erityisen tuttuja kahdelle ryhmälle: mainosväelle, jossa ostajat ovat niitä tottuneet katselemaan ja myyvä osapuoli vääntämään ja sitten korporaatioiden sankareille, joille asia ei ole olemassa, jos siitä ei ole powerpoint-esitystä.

Näiden kahden ryhmän tekemät powerpoint-esitykset ovat kuitenkin kahdesta eri puusta. Korporaatiosankarin pyöräyttämässä deckissä fonttikoko on tyypillisesti max. 10 ja bulletteja yhdellä kelmulla vähintäänkin se parikymmentä, kun taas mainosväen presentaatioissa on nättejä kuvia ja vähän tekstiä.

Vuonna 1999 minut tempaistiin kuin vahingossa korporaation rattaisiin, jonka pyörteissä minusta hioitui loistava powerpointin väärinkäyttäjä eli osaan hienosti survoa powerpoint-esitykseen pitkän, erittäin pitkän kaavan mukaan kaikki asiat maan ja taivaan väliltä ja nimenomaan tekstimuodossa. Sillä taidolla loi kohtuullisen uran korporaatiossa.

Myöhemmin, kun siirryin mainosalalle, vaikkakin digitaaliselle sellaiselle, huomasin, ettei hyväkään ajattelu suoraan ytimeen menevien perustelujen ryydittämänä riittänyt mihinkään, ellei presistä nätitetty ennen asiakkaalle lähettämistä.

Minuahan tämä tietysti harmitti, koska en osaa nätittää, mutta tiesin, että kalvoille suoltamani ajattelu oli silkkaa timanttia. Ja kuitenkin katsojan keskittymiskyky lopahti nanosekunnissa, kun seinälle heijastuikin tekstiä kuvien sijasta.

No, miten tämä nyt liittyy taas mihinkään?

No, katsokaas, kun sinkkuna sitä aina välillä (no, vähintään viikoittain) pohtii, että miksi minä olen sinkku kun taas toisille pariutuminen on niin helppoa.

Koska rakastan analogioita, juolahti viime viikolla muuan powerpointtiin liittyvän episodin päätteeksi, että ei hitto, olen sinkku, koska olen kuin se ruma, tekstintäyttämä powerpoint; sisältöä ja syvyyttä löytyisi, mutta kun on niin vaikeasti lähetyttävä ja vie aikaa tutustua, niin antaa olla. Ei minua kukaan taida jaksaa flippailla paria slaidia pidemmälle, kun löytyy myös helposti lähestyttäviä, kauniisti visualisoituja presentaatiotakin.

Kerroin tästä analogiasta ystävälleni, joka puuskahti, että ethän sinä ole ruma, vaan olet nätti presentaatio, mutta ehkä se kaikki asia on vaikeammin löydettävissä siellä notes-laatikossa. Nätisti sanottu, mutta tarkemmin asiaa mietittyäni totesin, että analogia ontui. Se sopii paremmin ulkoisesti kauniisiin ihmisiin, joiden luonteen ikävät piirteet paljastuvat vasta kun slideshow-mode on kytketty honeymoon-vaiheen jälkeen pois. Ystäväni myönsi, että olen oikeassa ja jatkoi, että ehkä et ole ollenkaan powerpoint, vaan ehkä word, sitä ei moni jaksa edes avata.

Hetken mietittyään ystäväni pääsi kuitenkin vielä paremmin sinkkuuteni ytimeen ja totesi: “Niin, tai ehkä sinä olet sittenkin PDF. Siitähän näkee heti, ettei sitä voi muokata”.

Äidilleni on tullut jo monta vuotta Kodin Kuvalehti. Sisko on tilannut sen äidille jatkuvana joululahjana. Kotivisiittien olennaisena osana on aina edellisen visiitin jälkeen ilmestyneiden Kodin Kuvalehtien lukeminen.

Kodin Kuvalehti on mainio lehti. Siinä on aina joku mukava elämänmakuinen haastattelu jostain taviksesta, mahdollisesti joku julkkisjuttu, Kai Lehtisen kolumni (ihania!!), sisustusjuttu (yleensä joku kymmenlapsinen perhe, joka on omin käsin remontoinut jonkun vanhan koulun perinteitä kunnioittaen tai jotain muuta ybermahdotonta), muotikatsaus tavismalleineen, reseptiosio ja lehden päättää mielensäpahoittajien, moralistien ja uhrien oma Ihmisten kesken -palsta. Kyseinen palsta luo vinkeää kontrastia toimituksen viralliseen linjaan, joka on hyvin suvaitsevainen. Ihmisten kesken palstalle kirjoittelijat sen sijaan not so much.

Kodin Kuvalehden jutut herättävät tunteita ja sen vuoksi se niin hyvä lehti onkin. Tavishaastattelut herättävät usein ihailun tunnetta tai sitten ne ovat niin liikuttavia, että tulee tippa linssiin. Kerran luin jutun naisesta, joka tapasi 20 vuoden jälkeen adoptioon antamansa tytön ja tästä tytöstä oli tullut biologisen äitinsä tavoin hevosnainen. Nyyhkis. Toki tuo hevoshomma ei varmaan ollut toimittajalle se jutun tärkein kulma, mutta minulle se tietysti oli.

Tunteet eivät välttämättä aina ole vain positiivisia. Joskus myös kiukuttaa.

Numeron 23/2013 Suorat sanat –vieraskynän on kirjoittanut Raija Eeva, joka on perustanut Suomen yksineläjät ry:n ja tekee gradua siitä, miten yksineläjistä ja heidän köyhyydestään puhutaan verkossa.

Raija Eeva on listannut kolumniin muutamia epäkohtia yksinelävien todellisuudesta. Tiesitkö esimerkiksi, että yksin asuva vanhus maksaa kotipalveluista suuremman prosenttiosan tuloistaan kuin pariskunta. Syy: ei mitään järkevää syytä. Sinkku ei myöskään saa hyödyntää työasuntovähennystä. Eli sinkuilla ei voi olla mitään tunne- tai perhesiteitä, minkä vuoksi hän haluaisi asua osan ajasta valtion subventoivana kotipaikkakunnallaan?

Tietyssä mielessä ymmärrän yhteiskunnan perhekeskeisyyden, mutta yhteiskunta ja päättäjät voisivat myös herätä todellisuuteen ja ymmärtää, että näin se vaan kuulkaas on, että iso osa väestöstä on näitä yksineläjiä – omasta halustaan tai olosuhteiden pakosta - ja ottaa heidät huomioon vähintäänkin muuttamalla lait, jotka asettavat sinkut parisuhteessa asuvia huonompaan asemaan.

Numerossa 21/3013 on puolestaan tavishaastattelu, jonka lukeminen saa teleketjut kolisemaan sekä arvelemaan, että oma sinkkuuteni ei taida olla loppumassa ihan heti.

Jutussa haastatellaan pariskuntaa, suomalaista Mauria ja thaimaalaista Marisaa. Marisa on kuulema unelmavaimo, hänellä ei näetsen ole ollenkaan omia menoja ja hän passaa Mauria jopa siihen pisteeseen, että leikkaa tältä suihkun jälkeen kynnet. Maurin mielestä suhde on kuitenkin tasa-arvoinen, koska hän kantaa ostoskassit.

Ymmärrän, että kyse on kulttuurieroista ja pariskunnan molemmat puolet ovat onnellisia omassa roolissaan – nainen passaajana ja mies passattavana.

Mutta silti, ei kai miehet nyt oikeasti tuommosta naiselta odota tai edellytä? Joku tolokku!!

Sitten on tietysti niitä juttuja, jotka nostavat pintaan tunteen omasta mitättömyydestä. Mainitsin jo alussa jutun suurperheistä, jotka löytävät mystisesti aikaa tehdä viimeisen päälle remontin. Minä sain maalattua viime kesänä kaksi pinnatuolia ja niistäkin tuli vähän huonoja. Nyt keräilen voimia siihen, että jos kävisin pitkästä aikaa Ikeassa.

Numerossa 17/2013 on juttu, joka suorastaan räjäyttää pankin tällä mitättömyys-osastolla. Jälleen kerran tunteet saa pintaan tavishaastattelu. Jutussa seurataan himosiivooja Sannan päivää. Olen itsekin omasta mielestäni aika siisti (kodin puitteissa, autoon ja työpöytään siisteys ei ulotu) ja tunnen jatkuvaa huonoa omaatuntoa, kun koti ei ole koko ajan puts ja blank.

Sanna, jonka kello soi aamulla 6.01 (miksi minuutin yli?), siivoaa koko ajan. Siinäpä se siisteyden salaisuus. Joskus menee kyllä hivenen liioittelunkin puolelle. Sanna saattaa nimittäin aamuisin viedä aviomiehensä kahvikupin astianpesukoneeseen ennen kuin tämä on hörpännyt aamukahvinsa loppuun, samoin päivän lehti lentää usein ennen lukemista paperikoriin. Tunnen pariskuntia, joissa nämä Sannan harjoittamat aamurutiinit aiheuttaisivat lähes perheväkivaltaisen tilanteen. Sannan mies on kärsivällinen kaveri. Keeper, ehdottomasti.

Lueskelin muuan blogin kommentteja. Siellä pari sinkkua tuskaili jouluista kohtaloaan eli sitä, että yksinäisen pitää viettää joulua kotona, isän ja äidin luona. Kieltämättä olen joskus itsekin antanut itsesäälille vallan ja miettinyt, että onpa surkeaa sinkun joulun – kotona vanhempien luona tai sitten siskon perheen vastuksina. Byhyy!

Mutta toisaalta minulla on muistissa myös parisuhdejoulut. Aallon pohjalla olen vertaillut sinkkujoulujeni hyviä puolia parisuhdejouluihin ja surffannut tuloksen ansiosta takaisin aallon harjalle.

Mielestäni sinkkujoulussa on paljon hyvää!

Kun analysoin tarkemmin miksi näin, tajusin, että kyse olikin perinteistä, mistäs muustakaan, kun joulusta puhutaan. Eli jos et ole tyrannityttöystävä/vaimo, suostut viettämään joulua joskus myös appivanhempien luona ja siellä todennäköisyys joutua perinteiden törmäyskurssille on suurempi kuin perusperheenäidin joulustressi.

Perinteiden törmäyskursseja aiheutuu kahdenlaisista perinteistä; puuttuvasta perinteestä sekä joustamattomasta perinteestä. Jälkimmäisestä johtuu analyysini mukaan myös suurin osa joulustressistä.

Satakuntalaisen exän perheen jouluperheen perinteistä puuttui kokonaan joulusauna. Miten voi viettää joulua ilman joulusaunaa, sitä ei savolaisminiäkokelas käsittänyt. Joulukirkossakin käytiin aattona. Häh? Jos siis haluaa kokea kulttuurieroja, niin ei tarvitse muuttaa ulkomaille; matka Savosta satakuntaan riittää vallan mainiosti.

Saunaa oli turha yrittää ujuttaa perinteisiin mukaan, sillä koko joulua leimasi joustamattomat jouluperinteet eli tehdään niin ja nimenomaan just niin kuin on tehty ennenkin. Yksi joustamattomista perinteistä oli se, että pukki tuli vasta kahdeksalta illalla. Lapset ja jouluaaton sokerihumala, jännitys, väsymys ja pitkitetty pukin odotus, siinäpä joulurauhan ainekset. Erään kerran ajeltiin aattona ympäri kaupunkia tietynlaisen kinkunkuorrutteen perässä. Ihan v***n kreisiä, jos multa kysytään.

Kun joulua viettelee tuttujen perinteiden mukaisesti, on samalla myös sillä kuuluisalla mukavuusalueella. Eli sillä alueella, missä ei tapahdu mitään. Mutta joku raja itsensä kehittämiselläkin, kai sitä nyt sentään jouluna saa köllötellä konvehtirasiansa kanssa mukavuusalueella?

Oman perheeni perinteisiin kuuluu siis joulusauna, jonka jälkeen jaetaan lahjat. Joustoakin riittää eli jos oikein kovasti halutaan niitä lahjoja, niin saunotaan sitten vaikka kolmelta. No ei ihan, mutta melkein. Ennen kaikkea, ei aikatauluja eikä mitään pakollisia ruokia, joita pitää metsästää otsasuoni pullistellen ympäri pitäjää.

Hyvä joustava jouluperinne on myös sellainen, joka on aktiivinen silloin kun aika perinteelle on otollinen. Me Tahkovuoren juurella varttuneet nuoret aloitimme oman jouluperinteemme joskus lukioikäisenä eli Tapanina siirryimme sankoin joukoin remuamaan Ukkotahkon baariin. Kunnes perinteen keskeyttivät ensin työelämä ja sitten perhe-elämä. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että ”nuoriso” on valmis palaamaan perinteen pariin; treffit Ukkotahkolle on tänä vuonna sovittuna. Jei, sinkkujoulu, paras joulu!

Latasin viime viikolla puhelimeeni Snapchatin. Julkaisin siellä syntisen kuvan munkista ja jännitin, että ehtiikö kumpikaan kahdesta kontaktistani näkemään sitä. En tiedä ehtivätkö, eivät ainakaan kommentoineet. Buu!

Snapchat on siis pikaviestittelysovellus, johon ladatut kuvaviestit tuhotaan tietyn ajan kuluessa täysin ja totaalisesti. Eli, lällällää teille, jotka väitätte, että Internetiin kerran julkaistu kuva on siellä forevä ja estää sua saamasta sun unelmien duunin yms. yms. Snapchatissä voi siis rivoilla ihan rauhassa.

Snapchat sai minut mietteliääksi. Mieleeni tulivat hurjat bilevuodet, joita viettelin vielä joskus muutama vuosi sitten. Okei, ei muutama, vaan oikeasti aikakaudella ennen sosiaalista mediaa. Silloin ei siis ollut ollenkaan tavatonta, että aamulla herätessäni muistin lähettäneeni KÄNNITEKSTAREITA. Ah, noloa. Erityisen, koska niihin ei tyypillisesti vastattu.

Nykynuorisolla on niin helppoa, teki mieleni marista, kun perehdyin snapchatin logiikkaan. Olisin noina vuosina antanut mitä tahansa itsestään tuhoutuvasta tekstiviestistä.

Sitten aloin miettimään, että itseasiassa nuorisolla ei todellakaan ole helppoa. Kun heräsin päänsärkyisenä kotoa rankan kekkeröinnin jälkeen, tarkistin aina uskollisesti lähetetyt tekstiviestit ja soitetut puhelut ja sen, että lompakko oli tallessa. Sen jälkeen saattoi uinahtaa uudelleen – nolona tai huojentuneena.

Mutta entäs jos olisin nykynuori tai edes sellainen kolmikymppinen krebaaja? Aamulla olisi aikamoinen urakointi, kun kävisi läpi kaikki mahdolliset sovellukset, joihin on voinut jäädä joku nolo digitaalinen jalanjälki.

- Facebook (statukset, viestit, kommentit, bilekaverien seinät)
- Twitter
- Instagram (OMG!!)
- Whatsapp (ikonit, voin kuvitella, minkälaista tuhoa ne saattaisivat varomattomien sormenpäiden välityksellä kylvää)
- Tekstarit
- Foursquare

Ja Pivosta näkisin sydäntä kylmäävänä faktana sen, että rahaakin meni taas ihan perkeleesti.

Puuh! Kerrankin voi sanoa, että onpas mukavaa olla jo tälleen vanhempi.

Toisaalta, sinkkuna olen edelleen vaaravyöhykkeellä. Oletetaan, että känniviestittely tai nettideittailu johtaa suhteeseen. Mutta sitten tuleekin ero. Ennen riitti, että deletoit exän puhelinnumeron puhelimestasi ja that’s it. Nyt on Facebook, Twitter ja aargh Instagram yms. yms.

Onneksi sovelluskehittäjien luovuus ei pääty vaan viestittelyyn. Marie Claire esittelee sivuillaan muutaman kätevän sovelluksen, jolla hallinnoit kätevästi exäsi olemassaoloa sosiaalisessa mediassa.

Pistäkäähän bookmarkkeihin varmuuden vuoksi.

Selaan usein aamuisin bussissa Twitteriä tai Flipboardia. Välillä iskee ahdistus. Maailma on täynnä mahtavaa sisältöä ja minun verkkokalvoilleni siitä löytää vain mikroskooppisen pieni osuus. Miten paljon sitä missaakaan mahtavia tarinoita, joita tuo verkko on pullollaan?

Viimeksi tällainen ahdistus iski, kun blogini kommenttikenttään linkitettiin Loppukiri-niminen sinkkublogi. Jonka kautta löysin lisää sinkkublogeja. Ooh, aivan mahtavaa materiaalia, miten mä en ole näihin aikaisemmin törmännyt?

Koska sharing is caring, ajattelin listata tähän blogiin kaikki ne blogit, joita itse luen säännöllisesti. Jospa joku lukija bongaa täältä uutta luettavaa. Kommenttikenttään saa mielellään suositella minulle uutta luettavaa.

Ykkössuosikkini, myös sinkun kirjoittama, on Moottoripuuma. Kaveri Päde, joka kertoo elämästään Indonesiassa. Naurattaa aina.

Toinen blogi, joka saa nauramaan on This is not the life that I ordered. Varmaankin monelle tuttu. Kuten huomaatte, sarkasmi toimii meikäläiseen.

Cougarwoman. Purrrr ja grrr. Saa minutkin haaveilemaan omasta “nörttipojasta”. Olen myös elänyt samantyyppistä elämään parisen vuotta sitten. Bittersweet-muistoja herättää siis myös.

Heppablogeista ykkössuosikkini on Kavioliitossa 30 vuotta. Erityisesti kirjoitus, jossa muisteltiin dandy-harjoja ja muita kasari-heppatarvikkeita. Postasin sen Facebookiin ja tätiratsastajakaverini menivät ihan pähkinöiksi. Kommenttiketju vaan kasvoi ja kasvoi.

Ite puin. Hauska ja ylläri, melko sarkastinen.

Duuniin liittyvistä lukulistalla ovat Digitalist Networkin kirjoitukset, Vapamedian blogi sekä Menestyksen ABC.

Uudet bongatut sinkkublogit, jotka päätynevät lukulistalle:

Ikisinkku

Pleijeri
Kumman(kin) kaa
Sata treffiä
Nettideittajan päiväkirja

Paitsi, että nämä blogit ovat viihdyttävää (ja, rehellisyyden nimissä myös vähän masentavaa) luettavaa, ne ovat myös hienoa tutkimusmateriaalia. Olen ammatiltani sisältöstrategi ja palvelumuotoilija ja molemmissa hommissa oman kohderyhmän tuntemus on kaiken A ja O.

Lomaketutkimukset ovat niin passé. Blogit, keskustelupalstat ja muut yhteisöt ovat loistava tapa tutustua kohderyhmän sielunelämään ja mielipiteisiin heille suunnitelluista tuotteista ja palveluista.

Kiitos siis kaikille ihanille, omaa elämäänsä meille muille avaaville bloggaajille. Olette mahtavia, tarkkanäköisiä ja rohkeita!

Kuva: http://www.bitstrips.com/

Ensimmäinen Bridget Jones –kirja ilmestyi vuonna 1996. Tarkistin vuosiluvun netistä. Järkytyin. Onko siitä noin kauan? No, ei ihme, että Bridget on uusimassa kirjassa "Mad about The Boy" yli 50-vuotias. Tuntui vaikealta hyväksyä, koska itse en ole vanhentunut kirjojen välissä tietenkään yhtään.

Bridget Jones antoi aikoinaan sinkkuudelle kasvot. Bridget, tuo ihana, neuroottinen koheltaja, johon on niin helppo samaistua. Kun sanoin pikkujoulupäivänä työkavereille, että sheivasin huolellisesti ja vaihdoin lakanat ja näin siis varmistin, ettei taatusti käy flaksi (juu, ei käynyt), oli tuonkin letkautuksen inspiraationa tietysti Bridget Jones ja granny pants -kohtaus.

Olen siis Bridget Jones -fani. Kerää koko sarja-tyyppinen fani. Yksi kirja löytyy englanniksi, muut kotimaisella kielellä. Leffatkin on katsottu. Bridget on paras ja sitä paitsi, se Zuckeberg mitään Facebookia keksinyt, vaan Bridget Jones – kirjahan on silkkaa statuspäivitystä!

Uusimmassa kirjassa Bridget on siis jo yli 50-vuotias. Lapsiakin on (SORI, varoitin, että juonipaljastuksia tulee) ja Mark Darcy on kuollut (no niin, viimeistään nyt lopeta lukeminen, jos et halua tietää enempää). Nyyh! Mutta mitenkäs muutenkaan. Muutenhan Bridget ei olisi sinkku. Avioero ei olisi sopinut kuvioon, koska Mark Darcy on liian täydellisen ihana, että hän a. jättäisi Bridgetin tai b. Bridget jättäisi hänet.

Bridget on myös siirtynyt Internet-aikaan. Ensimmäisessä kirjassa vahdittiin vielä lankapuhelinta ja puhelinvastaajaa. Nyt kuvioissa mukana ovat Twitter ja, tattadaa, nettideittailu. Tekstailu hoidetaan ihan vaan tekstarilla. Harmi. Nimittäin WhatsApp ja Emoiji-hymiöt olisivat kyllä taatusti lisänneet sekoilukerrointa. “Ääk, laitoin sille vahingossa sormuksen kuvan, kun piti laittaa se vieressä oleva kakku”. Skypen kanssa Bridget vasta olisikin ollut pulassa!

Mutta ei mennä asioiden edelle. Tekstailua edeltää tietysti miehen löytäminen. Miten sitä nyt muuten voisi tekstailla?

Miesten suhteen kirja tietysti aivan älyttömän ennalta arvattava. Jos murhamysteereissä hovimies on se murhaaja, niin chick lit –kirjoissa se elämän mies on aina se heti kirjan alussa sankarittaren suututtava uros. Niin tässäkin kirjassa.

Meneekö se oikeassa elämässä noin? Hmm. Joo, kieltämättä ensimmäinen muisto Herra Renkaanpotkijasta on tilanteesta, missä hän sai minut kiehumaan. Kerroin hänelle, että minulla on suomenhevonen. Hän kuittasi ylimielisesti takaisin, että hänellä on OIKEA hevonen (toisin sanoen joku saksasta tuotu puoliverivarsa. Puoliverinen? Boooooring!!). Mutta muut elämässä pyörähtäneet miehet eivät kyllä ole minua suututtamalla valloittaneet.

Tämmöisenä räväkkänä naisena toki toivoisi, että homma toimisi toisin päin. Tai esimerkiksi niin, että ne miehet, joiden mielestä olen ensikohtaamisella pelottava, sitten kuitenkin rakastuisivat minuun tulisesti. Oi että, saisi potkia rumimpia syrjään, jos näin olisi.

Elämä ei kuitenkaan ole chick littiä, valitettavasti. Nuoren miehen (kyllä, Bridget myös puumailee modernisti, kävi suorastaan kateeksi) pokaaminen onnistui Bridgetiltä Twitterin avulla. Minä taidan seurata Twitterissä kyllä vääriä miehiä. Pelkkää bisnestä siellä yksityisviesteissäkin jauhetaan.

Nettideittailua ei tässä sinkkuraamatussa sentään kaunistella.

”Älä höpötä Jude”, sanoi Tom. ”Olet eksynyt virtuaalihahmojen usvasuolle. Suurinta osaa noista ei ole edes olemassa”