En koskaan väittänytkään olevani helppo

Olin eilen Ruohonjuuren sinkkuillassa. Yllätyin. Siellähän oli valtavan mukavaa. Toki olin tapahtumassa ikään kuin viran puolesta, joten en varsinaisesti itse osallistunut minglaamiseen, mutta silti tilaisuudesta jäi älyttömän mukavat fiilikset. Tosi söpöjä miehiäkin siellä oli!

Olen ennen ollut kovasti vastaan kaiken maailman sinkkutapahtumia. Minusta ne ovat konseptiltaan nöyryyttäviä karjamarkkinoita, joten peruspikkumyynä olen polkenut jalkaa ja sanonut, että en mene, en.

Mutta eilen tajusin, että samalla tavalla kuin nettideitti-konseptia, myös sinkkutapaamisten konseptia voi kehittää ja luoda siten laadukkaita puitteita sinkkujen kohtaamisille.

Ruohonjuuren sinkkuillassa ihmisiä tietysti yhdistää tietynlainen arvopohja, mikä ei sinänsä ole ollenkaan huono lähtökohta parisuhteelle.

Sinkkuillat, joita järjestetään baarissa tai, vielä pahempaa, Ruotsin laivalla, ovat totaalisen eri juttu.

Ne ovat vähän kuin perinteinen nettideittipalvelu; uskotellaan, että massa on se juttu. Kunhan tarpeeksi monta yksinäistä kokoontuu yhteen, niin kyllä se siitä.

No, ei se siitä! Juuri tuo ajattelutapa tekee minun mielestä sinkkutapaamisista ja massadeittisaiteista niin vastenmielisiä. Ei me sinkut ihan oikeasti olla kuin niitä käärmeitä, joita laitetaan samaan pussiin ja taas on pieniä käärmeitä.

Kyllä kohtaamisen pohjalla pitää olla syvyyttä ja sitä syntyy niistä yhteisistä intresseistä ja arvopohjasta.

Suhtauduin hiukan skeptisesti eiliseen Ruohonjuuren tapahtumaan siksikin, että reipas enemmistö ilmoittautuneista oli naisia. Panikoin, että kääk, tuleeko sinne ollenkaan miehiä. Että onko eettinen kuluttaminen kuitenkin niin paljon enemmän naisten juttu, että siitä pakurikääpästä pitää jutella koko ilta toisen naisen kanssa?

Tulihan sinne miehiäkin oikein kivasti, mutta enemmistönä olivat silti naiset. Aloin sitten pohtimaan, että mikä olisi sellainen molempia sukupuolia kiinnostava asia, minkä ympärille voisi rakentaa sinkkuillan.

No, en äkkiseltään keksinyt mitään, mutta toisaalta, eikös teekkarit ja hoitsuopiskelijatkin ole järjestäneet iät ja ajat yhteisiä pikkujouluja? Voisiko samaa ajattelun soveltaa myös sinkkutapaamisiin?

Koska itse olen ihmisenä parhaimmillani tallilla hevoseni luona, aloin pyörittelemään ajatusta sinkkutapaamisesta liittyen hevosiin. No, talleillahan ei paljon miehiä pyöri (no, ravitalleilla ehkä), joten teekkari-hoitsuopiskelija –konseptia pitäisi soveltaa.

Eli, nyt pitäisi vaan keksiä joku harrastus, mikä vetoaa miehiin ja hoitaa miehet mestoille sieltä.

Ehkäpä mopot tai motokrossipyörät, mitänenyton. Meillä ois nimittäin jotain yhteistäkin. Nimittäin hiekkakuopat! Siellä samoilla maastoapajilla me lapsuuden ponityttöunelmaa elävät tätit hevosinemme ja setät aikuisena ostamansa motogrossipyöränsä kanssa olemmekin törmäilleet.

Sattuneista syistä kohtaamiset ovat kuitenkin olleet lyhyitä ja yhteisymmärryksessä olemme eronneet nopeasti. Aina kuitenkin ystävällisissä merkeissä.

En tiedä kuka tämän maailman on luonut, mutta minusta sillä tyypillä on harvinaisen kiero huumorintaju. On nimittäin olemassa asia, jota kaikki haluaa, mutta kukaan ei saa. Joko ei ollenkaan tai sitten ei tarpeekseen tai ei ainakaan niin hyvää kuin on joskus saanut tai on nähnyt telkkarista.

Perjantai-iltana sain Facebookissa viestiä. Tuttu, parisuhteessa oleva mies se sieltä viestitteli. Juovuksissa, totta kai. Tiesin kyllä mihin homma johtaa ja koitinkin olla ystävällisen torjuva (osaan olla myös vittumaisen torjuva, mutta en sentään tutuille). Viestiboxissa soperreltiin sekavia ja avauduttiin olemattomasta seksielämästä (facepalm) ja haluttiin ”kurnuttaa” mun kanssa. Siinä vaiheessa sanoin hyvää yötä (huomatkaa, edelleen ystävällisen torjuva) ja masennuin.

Ei, en voi väittää, että minulle tuli jotenkin yllätyksenä se, ettei parisuhteissa ole seksiä (olen ollut itsekin parisuhteessa). Mutta onhan se nyt hirvittävän surullista, että näin on. Aika moni tuntemani sinkkukin on silleen ihan siveellinen, ettei jaa tuolla kaupungilla pitkin poikin, joten ei meilläkään hyvin mene. Niin, että kuka sitä sitten saa? Cheek?

Helsingin Sanomien toimittaja Jani Kaaro kertoi kolumnissaan, että naisen puute aiheuttaa miehille syrjäytymistä ja tragedioita muillekin kuin miehelle itselleen.

Naisten miehen puutteesta johtuvia ongelmia ei kolumnissa eritellä. Niitäkö ei ole tutkittu? Ei kai vaan ajatella, ettei niitä ole?

Minulla ainakin on. Esimerkiksi asuntoni jääkaappi, se ei oikein toimi. Ulkoistaisin tämän ongelman mielelläni poikaystävälle hoidettavaksi. En myöskään yllä laittamaan verhoja ikkunaan korkeassa huoneessa, tarvitsen siis vähintään 175 senttisen poikaystävän. Renkaat sentään vaihtaa Vesa.

Eikä tämä tähän jää. Aika monta kertaa olen ollut myös mukana keskusteluissa, missä äkäisestä naisesta todetaan, että se ei vaan ole saanut parrua ja siksi kiukkuilee.

Niin, että oletteko olleet joskus esimerkiksi työn puolesta tilanteessa, jossa toisena osapuolena on äkäinen nainen? Minä olen. Ei muuten ole kivaa.

Pari viikkoa sitten muuan puhelinkeskustelu kääntyi suosikkiaiheeseeni eli siihen, miten sinkkuja selvästi pidetään täysin vajaaälyisinä. Tähän tulokseen olen tullut, kun olen seuraillut nettideittipalveluiden mainontaa. Keskustelukumppanini laukaisi siihen, että no, mutta onhan sinkuissa paljon epätoivoisia. Häkellyin. Mutisin jotain ja kompuroin jotenkin puhelun loppuun ja jäin miettimään asiaa.

Epätoivoisia? Kuulkaas, minäpä kerron teille mitä se epätoivo oikein on.

Olettekos koskaan kuulleet Maslowin tarvehierarkiasta? Jos et, niin googlaa, mutta tässä lyhyesti: Maslowin tarvehierarkia kuvaa ihmisten perustarpeita. Niin, siis P-E-R-U-S-T-A-R-P-E-I-T-A.

Ensimmäisenä tulee selviytyminen elikkäs ruoka ja suoja – check, sanoi länsimaalainen. Sitten tulee turvallisuus. Tänä päivänä tätä voi soveltaa esimerkiksi työpaikan menettämisen pelkoon. Eli ei ihme, että yyttäreiden uhatessa ihmiset työpaikoilla saattavat taantua perin vittumaisiksi toisilleen.

Kolmantena tulee rakkaus ja tarve kuulua johonkin ryhmään/perheeseen/elämäntapaan. Sitten tulee itsetunto ja lopuksi itsensä toteuttaminen.

Tarvehierarkiaa voi tulkita myös silleen, että kun ensimmäinen taso on kunnossa, niin sitten on energiaa keskittyä seuraavaan kerrokseen. Eli, jos on oikeasti nälkä ja kylmä, niin ei siinä paljon blogin kirjoittaminen ja tykkäykset Facebookissa auta. Ja jos kaikki on kunnossa, niin sitten se, ettei kaikki tykkää, onkin maailman loppu. Tunnetaan myös ilmiönä first world problem.

Mutta takaisin sinkkuihin.

Rakastaminen ja tarve tulla rakastetuksi on siis ihmisen perustarve. Sepä on sieltä puolison kainalosta helppo sanoa, että voi kauheeta, kun sinkut on epätoivoisia, nettideittailevat ja kaikkee noloo.

Sinkut ovat ihmisiä, joilla on samat perustarpeet kuin parisuhteessakin olevalle. Heillä ei vaan ole sitä toista, joka voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä eli perustarve ei tältä osin toteudu. Sekö sitten oikeuttaa naureskelun epätoivoiseksi, jos tätä tilannetta haluaa muuttaa?

Oletko koskaan kuullut kenenkään (täysijärkisen) naureskelevan nälänhätää kärsivästä, et onpa epätoivoinen, kun jonottaa hyväntekeväisyysjärjestön jakamaa ruokaa? I rest my case.

PS. Sitä paitsi, tämä ”epätoivo” ei rajoitu vain sinkkuihin. Kun varatuille tarkoitettu nettideittipalvelu Victoria Milan lanseerattiin Suomessa jokunen vuosi sitten, tein sinne kokeeksi profiilin. Ilman kuvaa. Sain päivässä 44 viestiä. 44!! Eipä taida parisuhde olla tae Maslovin tarvehierarkian kolmannen tason toteutumisesta sekään.

Nainen, sinkkukin, tarvitsee elämäänsä Miehiä. Niille on monenlaista käyttöä. Kaikkia tarkoituksia varten ei tarvita omaa Miestä, lainamieskin riittää. Tai sellainen, jolle voi maksaa, kuten Maksulliselle koskettajalle, joka on siis HIEROJA!

En ole koskaan ymmärtänyt naisia, jotka johonkin feminismiin vedoten opettelevat asioita autostaan ja vaihtavat jopa itse sen renkaat. Aivan hullua. Sitä varten on olemassa Miehiä.

Ja Miehethän tavoittaa Facebookin kautta. Koska autoni on kuitenkin 2000-luvulla valmistettu, sen kanssa ei mitään suurempia ongelmia ole ollut, mutta välillä joutuu kysymään neuvoa. Kerran pyysin vinkkejä, kun autoni ilmastointi ei toiminut tai ainakaan kauhean viileäksi ilma ei autossa helteellä muuttunut. Siinä vaiheessa, kun kommentteja avuliailta Miehiltä oli postauksessani noin 50 ja korjauksen hinta-arviot heittelivät satkun ja tonnin välillä, juolahti mieleeni käydä lukemassa manuaali. Hah, sepäs ei meekkään automaattisesti päälle se ilmastointi, vaan pitää laittaa napista päälle. Sorry, my bad, anteeksi, että tuhlasin aikaanne.

En ole myöskään lähtenyt sille tielle, että ostaisin auton ilman Miehen apua. Ensimmäisen sinkkuautoni ostin matikanopen kanssa (matikanope oli mun bestis kunnes se alkoi seurustelemaan ja katosi maailmastani. Sen jälkeen olen panostanut Miesystävyyssuhteissa kavereiden Miehiin. Ne eivät tee tommosia random-katoamisia).

Lähetin hänelle linkin, et tämmönen ja matikanope kävi, ensin speksit hyväksyttyään (jakopään hihna vaihdettu – check), kattomassa, tinki hinnan valmiiksi ja sitten mentiin yhdessä koeajamaan se ja tekemään paperit. Automyyjä luuli meitä pariksi. Meitä nauratti.

Seuraavaa autoa minun kanssa oli ostamassa Mies, jonka silmät levähtivät lautasen kokoiseksi, kun ostin EKAN näkemäni ja koeajamani auton (siis netissä toki oli tehty esikarsintaa). Olen sitä mieltä, että autoa ostaessa ei kannata turhaan vatuloida. Jos ulkonäkö ja hinta on kohillaan, niin se on nimi paperiin. Toki tämä Mies oli tunnettu kyvyttömyydestään tehdä päätöksiä. Kävihän se minunkin renkaitani potkimassa melkein kaksi vuotta ennen kuin pystyi päättämään, että ei, ei tästä kyllä taida tulla mitään.

Niin, sitten on ne renkaat. Sitä varten minulla on Vesa. Alunperin se oli kylläkin hänen vaimonsa, joka lupasi hövelisti, että Vesa vaihtaa sun auton renkaat, se tykkää siitä puuhasta. Kauhean kärsivällisesti Vesa renkaita onkin vaihtanut, mun auto kun on silleen vähän persoonallinen, että viimeksikin tarvittiin kirvestä, että renkaat irtosivat. Vesa käyttää joskus mun autoa myös pesussa, koska en itse uskalla (koska kerran Klaukkalan teboililla sattui pieni inssidentti).

Mutta on Miehille paljon muutakin käyttöä. Esimerkiksi se ystävyys. Kaikki kunnia naisille, mutta kyllä Miesten kanssa on eri rentoa viettää iltaa. Kun herra Renkaiden potkija antoi minulle viimeisen potkunsa, minulla olikin sopivasti illalla menoa. Entinen työkaverimies oli kutsunut minut ja pari muuta äijää grillaamaan. Menin, itkin koko illan ja join nuppini turvoksiin. Miehet olivat kovin vaivaantuneita ja taputtelivat olalle, mutta ainakaan en heiltä kuullut sellaisia klisheitä kuin “SE NIIN EI OLLUT SUN ARVOINEN”.

Muistan miettineeni, et mun pitää hengata enemmän miesten kanssa, koska sydänsuruisena naisten seurassa sitä vaan märehtii menneitä. Mutta ei sitten kuitenkin järkkääntynyt uusia grillaamisia sille kesälle. Kumma juttu.

Ja sitten se Miesten huomio! Ai että. Jos sinkkunaiselta parisuhdeneuvo kelpaa, niin tässä tulee: Miehet, huomioikaa niitä naisianne! Jokaisessa naisessa asuu pieni huomiohuora.

Koska olen viileä ja tyylikäs leidi, en kerjää huomiota roikkumalla Miesten kaulassa Mummotunnelissa tai muissa suoran toiminnan paikoissa, vaan minulla on huomattavasti viekkaammat tavat saada Miehistä huomiota. Kun kukaan ei kotona huomioi, niin on pakko soveltaa eli missäs sitä kodin lisäksi aikaansa viettää, no töissä. Ja töissähän ON välillä tosi raskasta eli suunnittelijaprinsessamekko päälle ja eikun testaamaan, että miten pitkäksi työkaverimiesten pinnan venyy. Osalla venyy hyvin ja ainakin yhdellä ei ollenkaan.

Vastapainoksi pitää sitten joskus olla töissä yhtä aurinkoa, koska siitä ne Miehet ilahtuu. Ja sitten voi taas kohta olla ihan mahdoton!

Tekstini kirvoitti Facebook-sivullani sen verran keskustelua, että päätin kirjoittaa tästä vielä jatko-osan. Kiitos keskusteluun osallistuneille inspiraatiosta.

Uskollisuus

Kinkkinen juttu tämä. Kuten aiemmassa osassa kerroin, kaviomieheni (sukupuolineutraaliversio on muuten kaviopuoliso) on hyvin ihmisrakasta sorttia. Se tykkää kaikista. Se lähtee kenen tahansa mukaan ja antaa iloisena hyvät kyydit kaikille. Toki kaviomiehen osalta tätä kyytien antamista voi kontrolloida. Salaratsastajat ovat sentään Suomessa aika harvinaisia.

Jos aviomies ei lähde kenen tahansa mukaan eikä anna muille kyytiä, on se tietysti positiivinen juttu, mutta jos taipumuksia näihin on, kontrollointi vain pahentaa asiaa. Ne osaavat myös tehdä sen salaa. Pirulaiset.

Tätä asiaa voi tietysti miettiä myös asettamalla kysymyksen toisin eli oletko valmis jakamaan aviomiehesi vai kaviomiehesi. Vastaaminen on helppoa, koska jaan jo kaviomieheni toisen tätin kanssa. Miehenkin voisin jakaa, ainakin alussa, mutta aika nopeasti sen alkuperäisen naisen pitää kyllä häipyä kuvioista.

Paikasta toiseen liikkuminen

Jos puhutaan pitkistä välimatkoista, on kaviomiehen liikuttaminen aina vähän pulmallista. Oman kaviomieheni akilleen kantapää on traikkuun meneminen. Kaiken muun se tekee nöyrästi, mut traikkuun se ei mene alle puolessa tunnissa. Eikä mulla ole omaa traikkua eikä vetoautoa eikä pikku-eetä. Joku muu perässävetäjä pitää siis aina puuhata paikalle.

Aviomies liikkuu yleensä ihan itsenäisesti ja olen havainnoinut, että se on jopa usein kuskin penkillä. Toisaalta, olen sivusta seurannut parisuhteita, joissa taivuttelu, et lähetään jonnekin (lenkille, harrastamaan, matkalle jne) kestää enemminkin puoli vuotta kuin puoli tuntia. Toisaalta, ehkä syytä on meissä naisissakin. Meinaan, kun kaviomies vihdoin ja viimein kapuaa traikkuun, saa se osakseen hurjat määrät kiittelyä ja rapsutusta ja herkkuja, mutta palkitsetko miehesi ylenpalttisesti, kun hän puolen vuoden mankumisen jälkeen lähtee kanssasi Tukholman risteilylle?

Yhteispeli

Kaviomiehen kanssa homma toimii, jos sinä olet sen pomo. Joidenkin kaviomiesten kanssa pomon paikka pitää ansaita päivittäin, toiset uskovat vähemmällä. Hevosia harrastavista naisista tulee usein pomoja myös työelämässä, Ruotsissa oli tehty tästä tutkimuskin (jota ei vimmaisesta googlettamisesta huolimatta löytänyt tähän referoitavaksi). En tiedä, onko tutkittu sitä, ottavatko hevosnaiset pomon paikan myös kotona, mutta uskoisin sen olevan monelle aika luonteva paikka.

Seuraavaksi muutamia keinona, joita hevosmaailmassa sovelletaan, kun yhteispeliin tulee ryppyjä tai sitä halutaan kehittää. Sovella parisuhteessa ja töissä omalla vastuulla.

Kovempi hallintaväline suuhun

Joissakin tapauksissa ihan perusteltua, mutta voidaan nähdä myös ns. oikotienä onneen.

Käytä harkiten.

Avun pyytäminen

Tämä on rinnastettavissa postauksen ensimmäisessä osassa käsiteltyyn lääkärissä käyntiin eli kaviomieheltä ei kysellä, mikä tekee asiasta suoraviivaisen (lue myös kohta Paikasta toiseen liikkuminen). Suomi on täynnä taitavia hevosihmisiä ja sitten niitä, jotka luulevat olevansa taitavia. Tarkan seulonnan tuloksena löydät kyllä oman auttajasi. Omasta kokemuksestani perusteella voin kertoa, että hyvä valkku löytyy helpommin kuin poikaystävä.

Käytä aina, kun mahdollista, mutta muista, että molempien osapuolten pitää olla sitoutuneita, muuten ei tule mittään.

Kehuminen

Hevosten kanssa oppii kehumisen jalon taidon. Kun käyn kaviomiehen luona, kehun sitä varmaan keskimäärin sata kertaa muutaman tunnin aikana. Mitä tahansa se tekee oikein, se saa kehuja. Monesti riittää vain se, että se on vaan niin ihana! Kissa kiitoksella elää, sihisin toimitusjohtajalle, joka halasi minua töissä onnistuneen pitchin jälkeen, mutta onhan se myönnettävä, että kehut lämmittävät mieltä. Nuorena ja jyrkkänä en suostunut kehumaan poikaystävääni siitä, että hän imuroi, koska ei minuakaan kehuttu tommoisen perusasian tekemisestä. Nyt saattaisin miettiä asiaa hiukan pidemmälle.

Käytä aina, kun kehut on ansaittu (ja laske rimaa niin alas kuin pystyt).

Ruunaaminen

Vaikka oriit ovatkin oikein käsiteltynä yleensä ihan hevosiksi, voi hormoonit joskus sotkea pään niin pahasti, että elämä niiden kanssa menee vähän turhan jännittäväksi. Toinen syy ruunaukseen on se, ettei oriilla yksinkertaisesti ole sellaisia perintötekijöitä, joita jalostuksessa kannattaisi siirtää eteenpäin. Julmaa? Ehkä.

Ihmismaailmassa olen tavannut henkisiä ruunia eli onnistuu se miehen muuntaminen ruunaksi ilman kirurgiaakin, mikä on surullista. Olenkin pohtinut, että pitäisikö deitti-ilmoituksessani lukea, että “minulla on ruunattu hevonen ja kuohittu kissa, kolmatta sellaista en tarvitse”. Kyllä miehen pitää olla mies. RÄYH!

Älä käytä!

Onko tässä maailmassa mitään niin älytöntä kuin aikuiset ihmiset tilanteessa, missä kumpikin osapuoli on kiinnostunut toisesta, mutta kumpikaan ei tee aloitetta? Kierrellään ja kaarrellaan eikä sanota mitään suoraan. Voisi kuvitella, että kyseessä olisi vakavampikin rikos, josta ei saa jäädä kiinni.

Totta kai tilanteessa auttaisi, että olisi esim. 24 vuotta (nuorempana ei aina mieti seurauksia) tai saatanan kännissä (kännissä ei mieti koskaan seurauksia), mutta entäs jos ollaan jo yli 30 vuotta, varovaisia ja selvinpäin. Silloin ei enää pulloposti saavuta rantaa ja savumerkitkin hajoavat tuuleen. Mars ei puhu Venusta eikä toisin päin.

Tämä miesten ja naisten välinen kommunikaatiokuilu muistutti olemassa olostaan, kun vanha fleimi otti yhteyttä Facebookin chätissä. Kertoi tavanneensa elämänsä naisen, joka sai hänet vihdoin luopumaan sit.kam-puolueen jäsenkirjasta. Jei, onnea onnea!

Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Seuraavaksi viestiboxissa koettiin tarpeelliseksi selitellä menneitä. Niihinhän on turvallista palata sieltä parisuhteesta käsin. "Niin, silloin kun viimeksi tavattiin ja ihmettelit jälkikäteen, että miksi mitään ei tapahtunut, niin olisi voinut tapahtua, jos olisit tehnyt aloitteen".

Ahaa! Ai, että minun olisi pitänyt tehdä aloite!

Kelataanpas hiukan taaksepäin ja muistellaan mitä tapahtuikaan. Eli, pyysin kyseistä mieshenkilöä deitiksi muuan gaalaan. Okei, voihan noihin toki kaverinakin mennä. Tarjosin myös yöpaikkaa, kun kuitenkin oikein toiselta paikkakunnalta tuli mestoille. Okei okei, en haluannut aiheuttaa paineita, joten lupailin, että sohvalla saa nukkua.

Oli oikein kiva ilta, joten sanoinkin, pienen pieneen yöasuun pukeutuneena, että viereenkin saa tulla nukkumaan. Tarjous otettiin vastaan. Mutta, kuten jo tarinan alusta päättelittekin, mitään ei tapahtunut ja naisellinen itsetuntoni murskaantui huomattavan pitkäksi aikaa ja olin yhtä WTF:iä!

Summaroin muistelot viestinboxin kautta tiedoksi myös keskustelun toiselle osapuolelle.

"Niin, mutta sun ois pitänyt tarttua mua vaikka perseestä kiinni".

Okei, ihan noin yksioikoisia te miehet ette nyt yksinkertaisesti saa olla. Kaltaiseni tyylikäs ja viileä leidi EI tee aloitetta tarttumalla etumukseen tai takamukseen. Että jos kiinnostaa, niin pitää hioa aisteja ja tarkkailla muitakin signaaleja. Niin ja ottaa tilanteesta itsekin vastuuta eikä odottaa valmista kuin teini-iässä kotona.

Toisaalta, sorruinko itsekin vastuunpakoiluun? Miksi en sanonut, että haluaisin sinut deitikseni, koska olisit erittäin edustava avec, tykkään susta ja minusta on typerää, ettei me olla kimpassa. Ehei, piti olla cool ja coolisti sanoa, et tuu messiin, mulla on ylimääräinen lippu.

Järki sanoo (ja aika moni kaverikin on sanonut), ettei kukaan pahastu siitä, että kuulee olevansa ihana ja tykättävä ja että enemmän sitä häviää siinä, ettei kerro.

Silti se on maailman vaikeinta. Helpompi on olla hiljaa, välttää pakit ja die alone!

Aloitin lauantaiaamuni rutinoidusti lukemalla Hesaria. Mutteripannussa keitetty espresso ja vähän extraherkkuja aamupalalla. Lehdessä oli poikkeuksellisen paljon juttuja, joita olisi tehnyt mieli käsitellä jonkun toisen kanssa. Vaakaan, sille parisuhdepuolelle, tupsahti lisää painoja.

Paremman puutteessa avauduin asioista sitten Facebookiin. Sitten aloin miettimään termiä "paremman puutteessa". Digitaalisuuteen ja digitaalisessa maailmassa kommunikointiin liitetään usein mielikuva, ettei se ole oikein oikeanlaista ystävyyttä tai vuorovaikutusta. Että digitaalisuus lisää yksinäisyyttä. Muka.

Digiammattilaisena näkee monesti, että digitaalisuus nähdään suomalaisissa yrityksissä mahdollisuutena säästää. Viedään palvelut verkkoon, tehdään itsepalveluita, karsitaan ihmiskonktakteja, koska ne ovat kalliita. Ei ihme, että vastareaktio on se, että digitaalisuus lisää yksinäisyyttä.

Entäs jos sen sijaan nähtäisiin digitaalisuus ja "yksinäisyys" tai paremminkin yksinasuvat mahdollisuutena? Aloin miettimään, että millainen tulevaisuuden yksinasujan asunto voisi olla. Miten digitaalisuus voisi tuoda sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä yksinasujan arkeen?

****

Eletään vuotta 2020. Herään asunnossani. On viikonloppu. Kello on tolkuttoman vähän, mutta minkäs teet, aamuvirkku mikä aamuvirkku. Nousen ylös. Kuittaan lähimmälle verkostolleni, että voisin juoda virtuaaliset aamukahvit. Viestini menee kaikille niille kavereille ja sukulaisille, jotka olen omaan verkostooni määritellyt.

Siirryn keittämään kahvia (tai varmaan joku älykäs systeemi on ne jo mulle keittänyt valmiiksi). Huomaan, että Terhi kuittaa kahvikutsuni. Aktivoin asuntoni viestintäseinän ja seinän kokoinen suora kuvayhteys Terhin luo avautuu. Höpöttelemme niitä näitä, kolotuksia alkaa jo olla siellä täällä. Sovimme, että luemme hetken tahoillamme aamun lehteä ja jatketaan tarinoinnin merkeissä myöhemmin.

Avaan lehteni. Se on ohutta, taipuisaa materiaalia, johon uutiset päivittyvät reaaliaikaisesti. Lukukokemus muistuttaa kuitenkin vanhaa kunnon paperilehteä. Naureskellen muistelen tabletteja ja muita kömpelöitä lukulaitteita.

Huomaan, että yksi artikkeli alkaa hehkua punaisena. Terhi lukee artikkelia ja hänen verenpaineensa on noussut. Kuittaan napauttamalla artikkelia, että haluaako hän keskustella aiheesti. "Todellakin". Avaamme viestintäseinän ja olemme taas virtuaalivierailulla toistemme luona. Puimme artikkelia hetken ja juomme lisää kahvia.

Hetken päästä Mervi lähettää kyläilykutsun. Liitän hänet mukaan seinälleni ja Terhi tekee samoin. Mervin mies Vesa on mennyt jo joogaan ja teinit nukkuvat eli kahviseuralle on tarvetta perheelliselläkin. Nauramme paljon, meillä on samanlainen huumorintaju.

Päivällä minulle ja Terhillä on molemmilla omat menomme ns. reaalimaailmassa, mutta sovimme illaksi telkkaritreffit. Molemilla on Oldies goldies -palvelun tilaus voimassa. Valkkaamme sieltä pari jaksoa Avaraa luontoa ja Midsommerin murhaa. "Pingaa, kun olet kotona, niin sovitaan monelta aloitetaan" (pingaamiselle on varmaan silloin jo joku trendikkäämpi termi, mutta me elämme välillä vähän menneisyydessä).

****

Kuulen jo protestit. Miksi ette vaan sovi treffeja kaupungilla ja näe toisianne oikeassa elämässä. Niin, miksei. Eihän tuon tyyppinen virtuaalinen tapaaminen sulje pois sitäkään mahdollisuutta.

Realismi on kuitenkin se, että suurin osa ystävistäni (sekä sinkut että perheelliset) ovat kiireistä porukkaa, joiden kanssa on lähes impossible sopia treffejä. On työt, harrastukset, perhe, treffit tai epäsosiaalisuuspuuska. Tyyliin ensimmäinen vapaa aika löytyy kolmen viikon päästä.

Nykyisinkin suurin osa viestinnästä tapahtuu FB-chätin kautta. Silloin kun molemmille parhaiten sopii.

Eli antaa kehityksen vaan kehittyä.