Aloitin lauantaiaamuni rutinoidusti lukemalla Hesaria. Mutteripannussa keitetty espresso ja vähän extraherkkuja aamupalalla. Lehdessä oli poikkeuksellisen paljon juttuja, joita olisi tehnyt mieli käsitellä jonkun toisen kanssa. Vaakaan, sille parisuhdepuolelle, tupsahti lisää painoja.
Paremman puutteessa avauduin asioista sitten Facebookiin. Sitten aloin miettimään termiä "paremman puutteessa". Digitaalisuuteen ja digitaalisessa maailmassa kommunikointiin liitetään usein mielikuva, ettei se ole oikein oikeanlaista ystävyyttä tai vuorovaikutusta. Että digitaalisuus lisää yksinäisyyttä. Muka.
Digiammattilaisena näkee monesti, että digitaalisuus nähdään suomalaisissa yrityksissä mahdollisuutena säästää. Viedään palvelut verkkoon, tehdään itsepalveluita, karsitaan ihmiskonktakteja, koska ne ovat kalliita. Ei ihme, että vastareaktio on se, että digitaalisuus lisää yksinäisyyttä.
Entäs jos sen sijaan nähtäisiin digitaalisuus ja "yksinäisyys" tai paremminkin yksinasuvat mahdollisuutena? Aloin miettimään, että millainen tulevaisuuden yksinasujan asunto voisi olla. Miten digitaalisuus voisi tuoda sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä yksinasujan arkeen?
****
Eletään vuotta 2020. Herään asunnossani. On viikonloppu. Kello on tolkuttoman vähän, mutta minkäs teet, aamuvirkku mikä aamuvirkku. Nousen ylös. Kuittaan lähimmälle verkostolleni, että voisin juoda virtuaaliset aamukahvit. Viestini menee kaikille niille kavereille ja sukulaisille, jotka olen omaan verkostooni määritellyt.
Siirryn keittämään kahvia (tai varmaan joku älykäs systeemi on ne jo mulle keittänyt valmiiksi). Huomaan, että Terhi kuittaa kahvikutsuni. Aktivoin asuntoni viestintäseinän ja seinän kokoinen suora kuvayhteys Terhin luo avautuu. Höpöttelemme niitä näitä, kolotuksia alkaa jo olla siellä täällä. Sovimme, että luemme hetken tahoillamme aamun lehteä ja jatketaan tarinoinnin merkeissä myöhemmin.
Avaan lehteni. Se on ohutta, taipuisaa materiaalia, johon uutiset päivittyvät reaaliaikaisesti. Lukukokemus muistuttaa kuitenkin vanhaa kunnon paperilehteä. Naureskellen muistelen tabletteja ja muita kömpelöitä lukulaitteita.
Huomaan, että yksi artikkeli alkaa hehkua punaisena. Terhi lukee artikkelia ja hänen verenpaineensa on noussut. Kuittaan napauttamalla artikkelia, että haluaako hän keskustella aiheesti. "Todellakin". Avaamme viestintäseinän ja olemme taas virtuaalivierailulla toistemme luona. Puimme artikkelia hetken ja juomme lisää kahvia.
Hetken päästä Mervi lähettää kyläilykutsun. Liitän hänet mukaan seinälleni ja Terhi tekee samoin. Mervin mies Vesa on mennyt jo joogaan ja teinit nukkuvat eli kahviseuralle on tarvetta perheelliselläkin. Nauramme paljon, meillä on samanlainen huumorintaju.
Päivällä minulle ja Terhillä on molemmilla omat menomme ns. reaalimaailmassa, mutta sovimme illaksi telkkaritreffit. Molemilla on Oldies goldies -palvelun tilaus voimassa. Valkkaamme sieltä pari jaksoa Avaraa luontoa ja Midsommerin murhaa. "Pingaa, kun olet kotona, niin sovitaan monelta aloitetaan" (pingaamiselle on varmaan silloin jo joku trendikkäämpi termi, mutta me elämme välillä vähän menneisyydessä).
****
Kuulen jo protestit. Miksi ette vaan sovi treffeja kaupungilla ja näe toisianne oikeassa elämässä. Niin, miksei. Eihän tuon tyyppinen virtuaalinen tapaaminen sulje pois sitäkään mahdollisuutta.
Realismi on kuitenkin se, että suurin osa ystävistäni (sekä sinkut että perheelliset) ovat kiireistä porukkaa, joiden kanssa on lähes impossible sopia treffejä. On työt, harrastukset, perhe, treffit tai epäsosiaalisuuspuuska. Tyyliin ensimmäinen vapaa aika löytyy kolmen viikon päästä.
Nykyisinkin suurin osa viestinnästä tapahtuu FB-chätin kautta. Silloin kun molemmille parhaiten sopii.
Eli antaa kehityksen vaan kehittyä.