"Meidän pitäis vähän jutella"

Vuoden vaihteessa vaihtuu työpaikka. Jännittävää! Kun irtisanoutuminen nykyisestä työstä tuli ajankohtaiseksi, tajusin, että työpaikan vaihtamisessa ja parisuhteen päättämisessä on yhtäläisyyksiä.

Olen ollut molemmissa pitkissä parisuhteissani se aktiivinen osapuoli eron hetkellä. Varsinkin jälkimmäisessä suhteessa asian esille ottaminen oli todella vaikeaa. Eron jälkeen olin pitkään sitä mieltä, että jättäjällä se vasta vaikeaa onkin. Kunnes herra Renkaanpotkija (jonka kanssa minulla ei ollut virallisesti parisuhdetta, ainakaan julkisesti) jätti minun ja totesin, että ehkäpä sittenkin jätetyn asema on ankeampi.

Mutta niihin yhtäläisyyksiin.

Ero eikä irtisanoutuminen, kumpikaan niistä ei tapahdu hetken mielijohteesta. Sitä miettii kaikenlaista ja yleensä pitkään. Laskee plussia ja miinuksia. Välillä on ihan yhtä helvettiä ja sitä sisuuntuu, että nyt kyllä lähen kävelemään. Sitten tulee niitä hyviä hetkiä. Yhteisiä onnistumisia. Lomareissu. Yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hervottoman hauskoja lounaita työkavereiden kanssa. Tunteet lämpenevät taas.

Välillä sitä selittelee omaa päättämättömyyttään sillä, että eihän ne/se pärjää, jos mä lähden (paitsi, että KAIKKI yritykset, joista olen lähtenyt, ovat edelleen pystyssä. Yksi toki vähän kiikun kaakun, mutta pystyssä kuitenkin. Samoin molemmat exät ovat elossa. Elämä jatkuu).

Mutta, kun rakkaus kuolee, on parempi lähteä. Kerranhan se kirpaisee ja uusikin on jo katsottuna, eihän tässä mitään hätää.

Asianosaiselle ilmoittaminen on aina kurjaa. Sekin alkaa aina samalla tavalla. “Meidän pitäis vähä jutella”. Pienen kakistelun jälkeen siirrytään käytännön asioihin. Hoidetaan velvollisuudet puolin ja toisin. Lopputili mulle, kännykkä ja läppäri sulle. Otatko sä ton kirjahyllyn, niin mä pidän sohvan, kissa jäänee sulle?

Ja sitten on edessä se pahin. Kotiin soittaminen. Kyllä, viimeksi kun tarkistin, olen lähes 40-vuotias. Mutta silti. Silloin kun minun vanhempani olivat nuoria ei erottu. Ei parisuhteesta eikä töistä. Tuhlaajatytär ei mitään muuta teekkään. Kädet hikoaa. Tällä kertaa minut pelastaa sukulaisuutinen, jonka jalkoihin työpaikanvaihtamisuutisointi jää armotta. Olen siitä kiitollinen. Onneksi on kerkeeväinen suku.