Parisuhteiden puoluepolitiikkaa

Olin viime viikolla pariinkin otteeseen tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan vastakkaisesta sukupuolesta kiinnostumista ja kiinnostumisen puutetta. Lähinnä jälkimmäistä.

Minulla on yksi naispuolinen ystävä, joka sanoi minulle, että hän ei voi kiinnostua miehestä ennen kuin mies on kiinnostunut hänestä. Onnekseen hän on sellainen donna, että en ole toistaiseksi tavannut vielä yhtään miestä, jolla ei purkka pysähtyisi kun hän astelee huoneeseen.

Minulla se puolestaan menee niin, että minun pitää kiinnostua ensin. Muuten ei tule mitään. Mies ei saa näyttää mitään indikaatiota kiinnostuksesta. Jos näyttää, niin juuei, alkaa ahistamaan.

MINUN pitää saada valita!

En tiedä mistä tämä oikein johtuu. En koe asiaa ainakaan niin, että minulla olisi joku miehinen metsästysvietti ja saisin jotain kicksejä siitä, kun jallitan jotain kiinnostavaa yksilöä. Koska en jallita.

No tämähän ei periaatteessa ole ongelma, jos kiinnostavia miehiä olisi. Mutta kun niitä ei ole. Ehkä minun kohdalla on ihan oikeutettua puhua nirsoilusta, mutta minkäs teet, kun viisari ei värähdä, niin se ei värähdä.

Valitettavasti tajusin tätä asiaa pohtiessani myös sen, että miksi ei. Selitykseni asialle on hiukan polveileva ja se alkaa työmatkafillaroinnista, mutta koettakaa kestää, perille päästään.

Fillarin kanssa joutuu kaupungissa välillä tilanteisiin, mitkä muistuttavat entisaikojen kaksintaisteluja. Vaikka olenkin sopuisa tielläliikkuja, niin jumankauta jos oikeassa olen, niin silloin muuten olen oikeassa. Tämä johtaa välillä tiukkoihin tuijotustaisteluihin autokuskien kanssa. Ja poikkeuksetta epäkohteliaat urpot ratissa ovat, mitäpä muutakaan kuin keski-ikäisiä miehiä.

Niitä ovat myös ne, jotka kulkevat omalla autolla töihin, vaikka bussi menisi ovelta ovelta. Niitä, jotka jumpuroivat vastaan, kun äänestetään tasa-arvoisesta avioliitosta ja muusta ”pelottavasta”. Niitä, jotka pyörittävät hyvä veli-kerhoja. Jiiänee.

Voi olla että liioittelen, mutta ei suomalaisella keski-ikäisellä miehellä kovin mairitteleva brändi ole.

Tätä pohtiessani tajusin, että ei helvetti, olen itse keski-ikäinen nainen. Jos haluan siis löytää rinnalleni miehen, niin kyllähän se realismi sitä on, että se pitäisi tuolta keski-ikäisten miesten joukosta löytää.

!!!!!!

Joo, totta kai siellä joukossa on helmiä. Eihän me kaikki keski-ikäiset naisetkaan pukeuduta poppanavaatteisiin ja käytetä mausteista hajuvettä tai sammalleta sumein silmin rivoja Königin baaritiskillä (ja silti meilläkin on huono brändi, ainakin huonompi kuin 25-vuotiailla).

Mutta silti!!!

Aloin sitten miettimään, että varmaan eteenpäin saattaisi päästä, jos kiinnostuksen puutteesta huolimatta antaisi mahdollisuuden ja tutustuisi miehiin. Keski-ikäisyydestä huolimatta.

Entäs jos en silti taho, mitä se kertoo minusta?

No sitä, että olen parisuhdepolitiikassa puoluekannaltani persu! Ennakkoluuloinen junnaaja, joka näkee mahdollisuuksien sijasta uhkia! Poteroonsa kaivautuva pelkääjä!

Karmeeta.

Mutta onneks tässä ajassa joka tuutista huudetaan, että pitää olla armollinen ja hyväksyä itsensä sellaisena kun on.

Niin aattelin sit hyväksyä.

Terveisin
Tuija, persu (sit.kam)

Edit: Ja juu, tiiän, et kuvassa on kokkari eikä persu, jos joku sitä nyt pohtii.