Mitä sitten, kun sitku-haave toteutuu?

Joku on ehkä saattanut kiinnittää huomiota siihen, että täällä on ollut viime aikoina hiukan hiljaista.

No, kahtokaas, kun siihen on ihan pätevä selitys. Olen nähkääs leikkinyt hiukan "seurustelua". Nyt kun vaikuttaa siltä, että experimentti on ohi, on aika purkaa tilanne.

En ole omasta mielestäni kauhean aktiivisesti itelleni ukkoa hakenut. Olen käynyt ehkä viisillä treffeillä. Omasta poikaystävästä on tullut minulle vähän sellainen etäinen haave, joka on ollut realismitasoltaan samaa kuin lottovoitto. Sellainen "sitku" haave, jonka eteen ei oikeasti jaksa ponnistella. Toisaalta välillä se, ettei oo ketään, on ihan karmean surkeilun aihe.

No, sitten yhtäkkiä minulle olikin suhde. Mies. Hyvänen aika. Tyyppi, joka laitteli viestejä ja oli kiinnostunut. Olihan se nyt vinkeetä. Kunnes...

Tajusin, etten tiedä miten seurustellaan. Kyselin kavereilta, että mitä miehen kanssa oikein tehdään? Pitääkö sen kanssa mennä kävelylle tai leffaan? Entäs jos tommoset ei tule luonnostaan, niin pitääkö alkaa leikkimään yhden naisen ohjelmatoimistoa, koska en osaa sitäkään? Edelleenkään en tiedä. Oon tehny ruokaa ja sit on katottu Netflixiä. Aamulla oon sit lähtenyt tallille.

Tajusin, että tuttavapiirissäni oli ihmisiä, joiden suhtautuminen minuun muuttui, kun en ollutkaan oikeastaan enää sinkku. Totta kai oli niitä, jotka olivat suorastaan ylitsepursuavan onnellisia kun vanhaapiikaa kerrankin onnisti, mutta paljon oli myös toisella tavalla suhtautuvia. Hommaa vähä kuin väheksyttiin (nuorempi ja kamaan Tinderistä, ei sieltä mitään oikeeta voi löytyä) ja nyt kun olen kertonut, ettei suhde ole varsinaisesti edennyt nextille levelille, virnuillaan vahingoniloisena. Ehkä maailman status quota ei kannata järkyttää? Onhan mullakin kavereissa ns. referenssisinkkuja, joista ajattelen, että tuokin, mukava ja nätti, edelleen sinkku, ei tässä mitään hätää. Maailma tarttee meitä referenssisinkkuja!

Tajusin, ettei minulla oikeasti ole aikaa. Käyn viikonloppuna tallilla. Siellä menee aikaa. Talvisin käyntejä ei voi edes hoitaa aamulla ennen sian pieremää tai myöhään illalla, vaan jos valoisassa haluaa harrastaa, on mentävä keskellä päivää. Talvella vuorokausirytmini on niin perverssi, että olen kymmeneen mennessä unten mailla ja duunissakin on aina kaikenlaista, aivoja ei voi laittaa narikkaan tuosta vaan.

Tajusin, että ilman yhteistä aikaa ei synny tunteita. Alan ymmärtää miksi ns. aikuiset suhteet eivät oikein kestä. Nuorena sitä on aikaa seurustella ja viettää kaikki vapaa-aika yhdessä. Sitten muutetaan yhteen ja eletään yhdessä, vaikka vapaa-aikaan tulisikin muuta ohjelmaa. Kun kaksi aikuista, joilla on elämä valmiina, koettavat sumplia et millois nähtäis, vaaditaan aika paljon uhrauksia, että homma onnistuu. Sitten kun se ei onnistu kovin usein, niin tunteet eivät lähde kehittymään ja sittenpä alkaakin olla ihan se ja sama, että ehtiikö sitä näkemään vai ei.

Tajusin, että jos haluan oikean suhteen, minun pitäisi rakastua päättömästi. Kerran olin, tosin yksinpuolisesti, niin rakastunut, että pohdin, että voisin kerran kuussa jättää menemästä viikonloppuna tallille. Että voisin olla miehen kanssa, joka asui toisella paikkakunnalla. Vähintäänkin tuohon tilaan pitäisi siis päästä, jotta suhde etenisi. En näe tätä kauhean helppona asiana saavuttaa.

Mutta silti, en ole ollenkaan allapäin. Päinvastoin. Minulla on nyt hyvä fiilis. En märehdi enää negatiivisuuden kierteessä, missä pohdin, että en kelpaa kenellekään, koska sitä tätä ja tuota ja miehet sucks, kun ovat semmosii tommosii ja tämmösii. Näköjään kelpaan ja kelvollisiakin miehiä löytyy.

Minulla on nyt ikäänkuin realistisempi kuva koko maailmasta.

Siinä maailmassa sinkkuus ei ole maailmanloppu!