HULLUNA HARMAASEEN – Fifty shades of... Romantiikkako ajatonta?

Harmaan eri sävyt... Harmaa merkitsee useimmiten tylsyyden huippua. Entä silloin kun miehen vastaleikatuissa hiuksissa harmaa sädehtii auringossa viittäkymmentä sävyä? Harmaa – ja harmaa, joka on kaikkea muuta kuin harmaa, niinpä.

Mikä on viehkoa ja viehättävää? Millaisten silmälasien läpi viehkouteen herätessä katsotaan? Mistä tulee kipinä, säväys ja kemia? Onko kauneus katsojan silmässä, niinkuin vanha sanonta kuuluu – vai jostain tarjotuista valmiista mielikuvista omaksuttu? Vai sisäsyntyinen kokemus, jonka perusteella ihmisessä jokin janoaa aitoa... jotain?

Tapaan ystäväni nimimerkki Aino Anonyymin ex tempore piknikillä Kauppahallin rannassa. Pahvisen kahvimukin yli Aino puuskahtaa käyneensä ainakin 150 kertaa treffeillä viimeisen 2 vuoden aikana, siis keskimäärin kahdet treffit viikossa. Ja myöntää, että parit harmaat hiukset ovat säväyttäneet eniten... siis niiden omistajat. "Enpä olisi uskonut vielä pari vuotta sitten..." Mitä harmaiden ohimoiden takana on sellaista, joka tekee vaikutuksen?

Aino kallistaa päätään ja katsoo unelmoivasti merelle päin: “ Miten se Mae West sanoikaan: It´s not about men in your life, it´s about life in your men.” ja kääntyy ykskaks havahtuen kysymään: ”Onkohan minussa itsessäni sitä oikeanlaista elämää?”

Jäämme hiljaisuuden vallassa hiukan hämmentynein, harhailevin ajatuksin hörppäämään kahvia ja haukkaamaan muhkeita, vastaleivottuja korvapuusteja, jotka Tiia on pakannut mukaamme – yksi jauhopeukalo-ystävämme bravuureista. Miltä tämäkin ranta on näyttänyt joskus ennen? Oliko silloin romanttisempaa? Mielikuvissa siirrymme hetkeksi siihen aikaan.

Pian jo Aino jatkaa treffikokemuksista kritisoiden itseään: " Onko ihminen niin tietoinen elämän lyhyydestä nykyään, että saman tyypin kanssa tehtyjen kaksien treffien väliin mahtuu jo se, mitä ennen oli koko parisuhteen kaari? Minäkin ensi tapaamisella innostun ja riemastun: Wau, mikä tyyppi ja toisella kertaaa heppu tuntuu jo väljähtyneeltä kuin päivän auringossa avattuna ollut kalja.

Onko kertynyt jo niin paljon silmää erottaa ihmisestä eri puolet, että tunnin tarkastelulla hoksaa, miten tuonkin kanssa kaikki menisi – jos menisi? Miksi värittömyys on pääväri? Vai onko vika minun päässäni, siinä, miten näen tai olen näkemättä? Miksi etsin hymykuoppaa, johon voisin pudota? Siksikö, että se olisi merkki jostain sisäisestä, joka olisi tärkeintä toisessa ihmisessä?

Kun mennään treffeille, mitä haetaan? Irtiottoa arjesta?

Menneinä vuosikymmeninä kuulemma oli seuramatkoilla aina tyyppejä, jotka kehittivät mitä mielikuvituksellisemman ammatin itselleen, jonkun, jota ihminen ei ainakaan ollut arjessa. Sekö olisi kiinnostavaa: sydänkirurgi, joka reissaa täyteen väkeä tungetussa linja-autossa pitkin Eurooppaa, kun tarvitsee vaihtelua? Onpa uskottavaa. Onko vaihtelua esittää jotain muuta, ennen paljastumista peittää jälkensä ja kadota maapallolta? Ei ole ihan vieras ilmiö nykyäänkään.

Miksi ihminen ei usko kelpaavansa omana itsenään? Miksi mielenkiinto tulee hienosta ammatista, ei siitä, että osaa olla kiva, hauska ja omistaa hymykuopan, joka on vastustamaton?

Miksei ihminen usko voivansa olla viehättävä, kiinnostava omana persoonanaan? Onko oma itse jäänyt löytymättä, lapsena jo jäänyt vaille peiliä, toista ihmistä, josta oman persoonan voi heijastaa? Vai onko ylipäätään ihmisyys vailla mielenkiintoa?

Sitten treffeillä kaikesta näkyy, että ei ole uskoa koko asiaan, ei toiseen, ei itseen, vilkuillaan vain kelloa, joko ne uudet treffit jonkun muun kanssa kohta alkavat. Toisaalta on paljon palstoilla tekstiä, jotka muistuttavat enemmän työpaikkailmoituksia: Mitkä ovat vaatimukset. Jos laukaistaan ensimmäiseksi, että pitää sitten oma-aloitteisesti osata viedä roskat, kutistuupa siinä moni henkevämpi ominaisuus ihan pimentoon, jos vielä jaksaa ottaa selvää haetaankohan autonkuljettajaa, puutarhuria vai keittiöpalvelijaa. – Ja ne exät, jotka aina seuraavat puheissa. Miten olis keskittyminen tähän hetkeen?”

Aino mutristaa suuta turhautumisen merkiksi, mutta voin vakuuttaa, että oma ulkonäkö ei ainakaan Ainolla ole onnistumisen este. Jos sitten ei pidä vastenmielisenä suurisilmäistä, aitoa blondia, jolla hymy on herkkässä ja huumori sitäkin herkemmässä. Ainon seuraava parahdus on entistä vakavampi:
"Ja miksei ole mitään ymmärrystä romantiikasta???"

No, katsotaanpa mitä se romantiikka sanana oikein merkitsee:
Romantiikka on taiteessa tyylisuunta, joka huomioi ja arvostaa yksittäisen ihmisen tunnekokemuksia ja ammentaa niistä esim. musiikkiin, maalauksiin tai kirjallisuuteen.

Nykypäivän romantiikkakirjallisuuden alalajin, ns. kioskikirjan rakenne sisältää sankarittaren, jonka pyrkimyksenä on saada sankari pauloihinsa ja joku tai jokin vastustaa tätä pyrkimystä – välillä sankari itse – ja loppua kohti sankaritar voittaa esteet ja voittaa sankarin itselleen. Voidaan siis varmaankin sanoa, että fiktiivisessä romantiikassa on menty hiukan kaavamaisempaan suuntaan.

Onko samassa kaupassa, romantiikan kaupallistumisessa, romantiikan alkuperäinen merkitys , ihmisen tunnekokemusten arvostus latistunut, kadonnut?
Onko romantiikka menettänyt hohtonsa meidän silmissämme?

Olemmeko unohtaneet jotain olennaista, kuten vaikka taidon heittäytyä romanttisiksi tai muuten vain hassutteleviksi flirttaajiksi? Flirtti ymmärrettiin aiemmin kulttuurissa kohteliaisuutena, sosiaalisena taitona, jolla piristettiin omaa tai toisen päivää, ei härskinä vihjailuna. Sitä oikea flirtti ei olisi voinut sisältääkään, siitä olisi voinut saada vaikka korvatillikan, korvapuustin! Aika oli tosiaan erilainen. Olisiko joissain menneisyyden aikojen tavoissa jotain romanttisempaa, jonka kannattaisi antaa säilyä?

Entä ne 50 sävyä harmaata? Voivatko ne kertoa hiuksiin lankeavasta valosta, joka saa kutrit hohtamaan huikaisevan kauniisti? Vai onko kyse mielikuvassa nyt jostain muusta, jossa vaikkapa käsiraudat kimmeltävät? Vai ovatko nämä molemmat sellaisia, joissa yksittäisen ihmisen tunnekokemus on arvossaan? Kaliforniasta kyllä kuuluu juoruja, joiden mukaan jälkimmäiseen mielikuvaan on hurahtanut melkoinen liuta nuoria naisia ja heistä jotkut sitten ovat saaneet löytää itsensä käsiraudoissa hiukan vähemmän tunnekokemuksia arvostavissa merkeissä, orjuuttavista kulteista, joista romantiikka on kaukana. Raudoittajia on tosin saatu jo jonkun verran telkien taakse, josta olette kevään mittaan ehkä lukeneetkin lehdistä.

Niin, romantiikan kaipuu voi olla vaarallista, monellakin eri tavalla, mutta tähän johtopäätökseen meidän ei pitänyt tulla, eihän!?!

Vai jätettäisiinkö johtopäätösten teko kerrankin itselleen lukijalle? Logiikkaa tai järjellistä neuvoa tästä jutusta joka tapauksessa on turha hakea, älköön kukaan siis yrittäkökään.

Vai löytyisikö sittenkin vielä aasinsilta pois tästä loukusta, johon kirjoitus meidät ajoi? Mistä ihmeestä tulikaan mieleeni, että romantiikan kaipuuksi on luettu myös se, miten ennen lähdettiin seilaamaan maailman merille, yhteydessä luontoon etsimään elämyksiä. Siinä romantiikka lähenee taiteen romantiikan käsitystä - onko se kuitenkin ikiaikaisempi näkemys, lähempänä ihmisluontoa ja sen kaipauksia? Siitä on perinteisessä käsien tulkinnassa nähtävissä merimiehen merkki, joka on samalla kohtaa luovuuden alueella kuin runollisuuskin. Se on polttavaa kaipuuta merelle, jota ei voi vastustaa.

- Romantiikan käsittely tässä blogissa jatkuu joka tapauksessa. Ja kysymys, kuka manipuloi mielikuviamme, on kestoaihe myös. Sekin pitää vielä selvittää, mikä niiden harmaiden ohimoiden takana viehättää, harmaana hohtavien vastaleikattujen kutrien. Niiden ajatteluko hämmensi ja sumensi kokonaan jutun tarinan kulun, vaiko hymykuoppien – vai elävältä tuntuvien kuvitelmien vaeltaminen menneisiin romanttisiin aikoihin. Niin voi joskus käydä.

Henriette Sola
aristoteleläinen käsien tulkitsija

Henriette Solan lisää
romaanista Italialainen Nimipäiväkalenteri: Se kertoo Italiaan kädestäkatsojaksi
lähtevästä nuoresta naisesta, joka yllättäen saakin tutustua omiin tunteisiinsa, luonteeseensa ja
ihmisyyteensä–ja saa hämmästyä minne ne häntä ohjaavat.

P.S.
Äskeinen juttu sisälsi tuotesijoittelua, huomasitteko, olikin varmaan ainoa mikä meni ihan kohdalleen, siitäpä voikin siirtyä esittelyyn:

Kädestäkatsojan Ystäväpiirin ytimestä löytyy Henrietten lisäksi: Kakkumestari, catering-yrittäjä Tiia, joka loihtii parhaat tarjoilut kaikkiin mahdollisiin pippaloihin www.villagecafe.fi , trubaduuri Kari, jonka musisoinnin tahtiin voi järjestää vaikka tanssit. Videokuvaaja Teemu kuvaa tulevia haastatteluja tai juhlat, joihin meitä kutsut.

Henriette tekee perinteistä käsien tulkintaa Aristoteleen tyyliin; arvioinnin kohteena luonteenpiirteet, lahjakkuudet, yhteensopivuus, itselle sopivin ympäristö. Näkemys on virkistävä ajattomuudessaan mutta samalla yllättävän moderni, eikä sisällä mitään mystiikkaa. Ks. lisää blogikirjoituksista, esim. Miten ihmeessä minusta tuli kädestäkatsoja.

Käsien tulkintaa tilattavissa erilaisiin tilaisuuksiin: ystävien kokoontumisiin, virkistys- ja TYHY-päiviin, yrityksen tai yksityisiin juhliin, polttareihin ja sinkkutapahtumiin. Räätälöimme sisällön, myös muusikoilla lisättynä.