Kuohunnan aika, muutosten aika: Vääryyksiä tulee julki, vääryyden kokemuksia koetaan ja jaetaan ruohonjuuritasolla. Näin voidaan kuvailla 1900-luvun alkua - mutta myös meidän aikaamme. Mitkä ovat mittasuhteet, jätetään se pois tästä pohdinnasta.
Vääryyden kokija kokee vääryydestä nousevia karvaita tunteita. Eri näkemyksistä väitellessä tunteet ovat mukana aina jossain määrin, halusipa sitä tai ei. Keskustelun on oltava sanavapauden mukaista, taas se, missä rajoissa, sekään ei ole tämän kirjoituksen aiheena.
KALVAVA TUNNEKOKEMUS
Aiheemme on henkilökohtainen kokemus vääryydestä ja mitä se tarkoittaa yksityisen ihmisen kokemusmaailman osana, miten sen kanssa elää järkevästi, järjellisesti. Vääryyden tajuaminen on kirpaisevaa, moni suojelee itseään välttelemällä suoraan katsomista, joskus kieltämisen äärille asti.
Ihmisen psyykkinen kokonaisuus on paljolti itseohjautuvaa. Suorat viestit kropasta välittyvät aivoihin niin, että aina ei huomaa, miten viesti menee perille. Mutta pyrkimys on suojella ja säästää voimia, niin että voimavarat säästyvät oman elossapysymisen välttämättömyyksiin. Siispä tästä näkökulmasta voimme antaa empatiaa sillekin, joka kieltäytyy näkemästä vääryyttä – jospa yksilö ei kestä enempää kuin nyt kantaa. Emme voi tietää.
Siellä missä tiedostamisprosessi on edennyt niin pitkälle, että vääryys alkaa näkyä yhä kirkkaammin silmien edessä, ei voi enää peräytyä. On ratkaistava, miten suhtautuu vääryyteen.
ÄÄRIMMÄISET OLOSUHTEET KOKENEEN NÄKEMYS
Vanha, hyvä keino ja psykologiassa hyväksi havaittu on tarttuminen johonkin toimeen, joka vähentää vääryyden määrää, toimia jonkin, ehkä jonkun hyväksi, joka on ehkä samaisen vääryyden urhi - tai sitten jonkun muun vääryyden. Se auttaa myös toipumaan mahdollisista vammoista, joita vääryyden oivaltaja, kokija on kenties saanut. Mielekkyyden saaminen elämälle silloinkin kun eletään vääryyden keskellä, oli Viktor Franklinin keinoja, joilla hän selitti selviämistaitoa äärimmäisissä oloissa, kuten keskitysleirillä, josta hänellä oli omaa kokemusta. Kirjallisuutta Franklinilta löytyy.
UHRIN TODELLISUUS
Nykyään puhutaan paljon uhriutumisen kokemuksista. Itsensä oivaltaminen jonkin uhriksi on tiedostamista vääryydestä, joka johtuu mahdollisesti virheistä yhteisön rakenteissa tai toiminnassa. Esimerkkinä olkoon virhe, josta nyt vammaiset kärsivät, kun huono taksin saanti tekee elämästä kohtuuttoman vaikeaa – virhe, joka on tehty, ehkä ymmärtämättömyyttään tai tarkoituksella. Joka tapauksessa sillä on vaikutusta yhteisön jäseniin; se on siis yhteiskunnallinen ongelma, josta yksilö kärsii.
Toiset vääryydet siis johtuvat yhteiskunnallisista virheistä, epäkohdista. Niihin vaikuttaminen on lääke vääryyden kokijalle, varsinkin jos vaikuttamisen tuloksia saa nähdä.
Yksityinen vääryys, jonka joku toinen henkilö on tehnyt, voi olla vielä isompi kuorma. Asian käsittely voi olla elämänmittainen projekti, jos vääryys on tapahtunut läheisten henkilöiden kesken ja vaikutukset ovat merkittäviä.
Yksityisen ihmisen tai yhteiskunnan virheistä johtuva vääryys ovat molemmat pään sisäistä käsittelyä vaativia. Mitä niille tekee ja miten saa salvaa haavoilleen, on prosessin ja etsimisen tulos, ei mikään pikkujuttu. Tunnetason kokemukset eivät hevillä häviä.
Uhriutumisesta puhuttaessa, ei ole vähäpätöistä, miten uhrin osaa kokevaa kohdellaan tai miten hän suhtautuu omaan urhin kokemukseensa. Ihmisten pilkkaaminen liiallisesta uhrin osaan heittäytymisestä voi olla pahaksi. Sillä ehkä haetaan resilienssiä, kehotetaan kestävyyteen itkupillin osan omaksumisen sijasta: Maailma on täynnä vääryyksiä, kaikkia niistä ei kannata ottaa omaksi taakakseen, että ei kokonaan sortuisi. Sehän ei auta maailmaakaan yhtään. Tätä lapsi joutuu oppimaan selviytyäkseen, sitä aikuisena sitten sovelletaan arjessa.
Kalvavia asioita on kuitenkin parempi käsitellä, kunkin oman kohtaamiskykynsä puitteissa. Aina ymmärrystä ei saa toivomallaan tavalla, jos julkisesti alkaa aiheesta puhua.
KESKUSTELU JA VÄÄRYYDEN RATKAISEMINEN
Asiat riitelevät, eivät ihmiset, on vanha sanonta. Miten pysyä asiassa lipsumatta henkilökohtaisuuksiin? Kannattaa yrittää, koska asia hukkuu nopeasti, jos henkilö nousee tärkeämmäksi ja hyöty keskustelusta vesittyy, menettää merkityksensä – ei kai sitä haluta? Vai muuttuuko keskustelu pukkitappeluksi, sarvien kalisteluksi itsensä kalistelun takia? Kokeillaan kuka on kovempi, kuka saa viimeisen sanan, kuka nolaa toisen paremmin. Mutta mikä on lopputulos? Harvemmin asian edistyminen.
Olisiko retoriikan oppitunneista apua? Miten mahtoivat keskustelua hoitaa muinaiset kreikkalaiset, jotka olivat kehittäneet lajin huippuunsa? Vai oliko senkin sisältö vain väittelyn voittaminen?
TAPA PUHUA VÄÄRYYDESTÄ – JA MITÄ SIITÄ VOI SEURATA
Vakavista asioista puhuttaessa yleinen pilkan ja vähättelyn käyttö ei edistä mitään, vaikka todistaa lausujansa nokkeluudesta. Ihmiselämässä ja yhteiskunnassa on kyse kuitenkin muusta kuin nokkeluudesta, se ei pitkälle kanna, se on hauskaa vain määrätyissä rajoissa. Yltyvän sanaharkan seurauksena voi olla lopulta fyysinenkin kahinointi, josta vasta vääryyden kokemukset moninkertaistuvat. Tästä alkaa olla valitettavaa esimerkkiä maailmalta, jopa eri kannan edustajan pieksemisen oikeutukseen uskomista. Mihin kierteeseen silloin joudumme?
Ihmisten vaientaminen kokonaan taas ei voi olla oikeusvaltion tapa kohdata asiaa. Asiallinen tapa toimia on rauhanomaisen yhteiskunnan edellytys, se on siis ainoa tie yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se on oikeusvaltion jäsenten osattava ilman jonkun kontrollia ja pakottamista – ilmaista omia ja kunnioittaa toisten eriäviä mielipiteitä. Puhe kuuluu ihmisyyteen. Puhumisen pelko viittaa aina yhteisön totalitaristisiin asenteisiin.
MITEN SUHTAUTUA
Vakavan vääryyden kokeminen on vakava juttu. Se voi olla jotain, jota kukaan ei koskaan kokijasta näe ja silti hän kuitenkin kamppailee sen kanssa jokaikinen päivä, että jaksaisi sen kanssa elää.
Vääryyden kostamiseen yllyttäminen on vielä vakavampi juttu. Vihan ylläpito ei ole sama asia kuin asian hyväksi jotain tekeminen. Viha syö vihaajaa, ehkä kohde ei edes tiedä koko asiasta. Ja kun, jos tilintekoon päästään, viha voi olla muuttanut jo koko kuvion toiseksi, laajentanut koston kohteeksi niitäkin, jotka eivät ole osallisia tai koskaan kokeneet olevansa osa vääryyden tuottamista.
Mikä on se kommunikoinnin tapa, joka edistää vääryyden vähenemistä, olisi hyvä pohtia kunkin vääryys-ongelman edessä. Toimiiko yhteiskunta niin, että tunnistaa vääryydet ja kuulee niiden kokijoita? Jos ei, miten viesti saadaan perille? Eri yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoihin tai kansalaistottelemattomuuden keinoihin sopii jokaisen perehtyä omien periaatteidensa pohjalta, vaikkapa Gandhin väkivallattoman vastarinnan keinoihin. Puhutaan tässä nyt vain hiukan muusta.
OMAN TAAKAN HELPOTTAMISEN KEINOJA
Vääryyden tunnistaminen voi herättää raivon. Suuren vääryyden kokeminen vetää jo hiljaiseksi, sitä tunnemäärää ei voi kohdata kuin pieninä annoksina. Ratkaisu, miten kaiken kanssa niinsanotusti klaaraa, vaatii viisautta, ajatustyötä.
Vääryyden kanssa eläjän osa ei ole helppo. Itsensä rauhoittelu ja ystävällisesti kohtelu on taitolaji, joka estää verenpaineet ja sydänoireet, ahdistuksen ja jännityksen kivut. Itsensä rauhoittaminen on monien keinovalikoimassa, niiden, jotka jatkavat elämää vääryyden jälkeen, silloinkin kun ei ole mitään keinoa korjata vääryyttä enää.
Itsensä rauhoittaminen voi yltää muidenkin rauhoitteluun, tunnelman luomiseen, jossa pelko ja viha eivät ole läsnä. Höyryjen päästäminen ei-väkivaltaisin keinoin, on yksi osaamisen muoto, jota vääryyden kokija tarvitsee. Patoutunut viha kun voi karata ihmiseltä hallitsemattomasti sielläkin minne se vähiten kuuluu.
Kova maailma ei päästä vääryyden kokenutta helpolla. Vääryyden kokemuksilla ei sovi leikkiä, kuten ihmisen tunteilla ei sovi leikkiä, niin omien kuin muidenkaan, ei revitellä niitä äärimmäisyyksiin. Osata jakaa empatiaa, on jo korkeamman asteen lievitystä vääryyden aiheuttamiin vammoihin. Osata ottaa vastaan empatiaa, sitäkin pitää tietoisesti harjoitella, kunhan vain saadaan se vastavuoroisuuden pallopeli aikaan, jossa empatia liikkuu ihmisten välillä. Vääryyden kehän ulkopuolella on ihmisiä, joiden kanssa voi tätä myös kokea ja kokeilla – ihmisten parissa, jotka ovat tottuneet jakamaan empatiaa. Voi siirtyä kauemmas, ottaa etäisyyttä, olla muualla ja muiden kanssa, jotka ovat katkeruuden piirin ulkopuolella.
SUODA VAPAATA ITSELLEEN VÄÄRYYDEN NOITAYMPYRÄSTÄ
Asian pohdiskelu on ihmisen taito, joka on jo alkua paremmalle vääryyden kohtaamiselle, vääryyden kalvavien kokemusten energian suuntaamiselle, muuntamiselle joksikin rakentavaksi, joka voi antaa erilaisia, vahvempia, positiivisempia kokemuksia.
Vääryyttä on vaikea unohtaa, mutta voi yrittää välttää sen aiheuttamien ajatusten vangiksi joutumista. Voi suoda itselleen toisen roolin – vaikka osa-aikaisen - jossa vääryys ei ole hallitsemassa. Silloin voi löytää paremmin voimia tehdä jotain rakentavaa, kun siihen taas on oikea hetki.
Kyky katsoa johonkin parempaan, luoda silmien eteen kuva jostain, johon voi katseensa kohottaa, se on ihmisen ainutlaatuisia kykyjä.
Ja ehkä jonkin vapautuneen tuokion verran jo huomaammekin katsovamme auringonnousua, haistelevamme kesän tuoksuja ja kuuntelevamme luonnon ääniä, lintuja, tuulta, oravan rapistelua puun rungolla. Nehän kutsuvat luomakunnan osana osallistumaan pieneen elämisen kokemukseen, jonka voimme elää ihan hetki hetkeltä, heittäytyä kokonaan tässä ja nyt. Ja tässä hetkessä on kaikki yhtäkkiä täydellistä, vaikka vain läsnäolevan hetken. Suunta oli oikea, vaikka vain tuokion, se on hyvä alku, johon voi piipahtaa vaikka joka päivä uudestaan, hetkeksi.
Henriette Sola,
aristoteleläinen käsientulkitsija,
2400-vuotisen filosofoinnin kaikille kuuluvan perinteen kannattaja