Suuri ikäero parisuhteessa herättää uteliaisuutta ja kummeksuntaa. Minua se ei oikeastaan haittaa, sillä en muutenkaan välitä sulautua massaan.

Luin juuri Imagesta toistamiseen toimittaja Venla Rossin kirjoittaman erittäin hyvän artikkelin omasta ikäerosuhteestaan. Hänen liitossaan ikäero on aika iso, 24 vuotta, mutta ”perinteiseen” suuntaan eli mies on vanhempi. Itselläni asia on toisin päin. Mies on 30 vuotta nuorempi.

Venla Rossin jutussa ikäeron raadollisista puolista puhutaan asiallisesti ja realistisesti. Nuorempi esimerkiksi varautuu henkisesti vanhemman osapuolen varhaisempaan kuolemaan jo suhteen alussa. Samoin puolison heikkenevä terveys askarruttaa. Joutuminen IT-tukihenkilöksi ärsyttää, samoin kuin puolison ja hänen ystäviensä muistelutuokiot.

Arvostan kirjoittajan rehellisyyttä.

Rossikin tunnustaa heti jutun alussa, että ikäero ei ole yhdentekevä asia, mutta samalla moitiskelee sitä, että ympäristö kiinnittää asiaan turhaa huomiota. Minulle jäi hiukan epäselväksi, näkeekö hän ikäerosuhteessa sinänsä juurikaan muuta positiivista kuin sen, että se sopii hänen nykyiseen tilanteeseensa ja päätökseensä olla hankkimatta lapsia.

Juttu kylmäsi, koska vanhempana osapuolena voin kertoa, että iso osa oman suhteeni dynamiikasta ja kiehtovuudesta perustuu juuri ikäeroon. Se ei ole suhteen valuvika vaan sen kiinnostava särmä.

On mielenkiintoista tarkkailla ihmisten reaktioita julkisilla paikoilla ja kutkuttavaa välillä hiukan ärsyttääkin ympäristöä. Mietin, millaisia keskusteluja meistä käydään, kun poistumme paikalta. Minua ei lainkaan häiritse olla huomion kohteena. Ystäväni eivät ole olleet asiasta moksiskaan eikä oikeastaan perheenikään. Ovat kai tottuneet odottamaan minulta outoja ratkaisuja.

Minusta ikäero on kuin jännittävä aikamatka tai virtuaalitodellisuus. On äärettömän mielenkiintoista pohtia, että kumppani on syntynyt vuotta myöhemmin kuin tyttäreni ja tarkkailla, millainen maailmankuva aivan eri ympäristössä kasvaneella miehellä on.

Ikäero suhteessa on näköalapaikka. Saan laajemman perspektiivin siihen, mikä ihmisille on yhteistä iästä riippumatta ja mitkä asiat taas vaativat elämänkokemusta. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

En tiedä, kokeeko ikäerosuhteen nuorempi henkilö yleensä vanhemman kumppanin olevan statusta itselleen. Nuoret naiset ehkä kokevat. Ajatus, että vanhempi nainen olisi nuorelle miehelle statusta nostava tekijä, on kulttuurissamme aika vieras. Ainakaan siitä ei puhuta. Se voi silti olla totta. Itseäni ainakin imartelisi sellainen mahdollisuus, että seurani toisi jollekin statuksen kohennusta.

Omalle egolleni nuorempi kumppani on hyväksi, sillä en jostain syystä koe olevani ikäiseni. Mieluiten unohtaisin koko ikäkysymyksen. Nuori seura on siinä avuksi – se ikään kuin tasaa tilannetta ja vie ainakin kymmenen vuotta painolastia pois.

En myöskään ikinä ajattele, että joku vakavissaan pohtisi, onko seurassani kenties huijari, onnenonkija tai maksettu seuralainen. Usein meitä luullaan varmaan äidiksi ja pojaksi, ihan ymmärrettävästi.

Kun vietimme lomapäiviä lapsenlapseni kanssa, mietin, millaisia johtopäätöksiä seurueestamme tehdään. Äiti, poika ja pojantytär?  Vai jotain ihan muuta? Se oli vitsikkäämpää kuin olla normimummo ikäisensä papan seurassa. Ja leikkipuistossa joku muu sai juosta!

Omahyväistä? Varmaankin. Epäkypsää? Enpä tiedä. Kypsyyttä voi olla myös valita oma tiensä ennakkoluuloista piittaamatta.

Linkki Imagen juttuun:
Linkki