Näin juhlakaudella Helsinkikin vaikuttaa ajoittain suurkaupungilta. Vain ruuhkakäyttäytyminen on edelleen ihan hakusessa. Se johtuu siitä, että maalaiset ovat tulleet kaupunkiin.
Ratikat ovat täynnä matkalaukkujen kanssa risteilylle suuntaavia puuskuttavia ihmisiä, jotka tukkivat käytävät ja ovet. Kaduilla kulkee suuria ryhmiä, joiden askellus on holtittoman haparoivaa, eikä alkoholilla edes ole mitään osuutta asiaan. Pikkujouluviettäjiä ja ostosmatkalaisia. jotka saavat jonon aikaan vaikka keskellä Esplanadia.
Sanon tätä oviaukoissa pyörivää toppatakkikansaa vantaalaisiksi. Espoolaisiksi puolestaan sanon niitä beesissä ulsterissa kulkevia, joihin törmää lähinnä autohalleissa ja paremmilla palvelutiskeillä. Pyydän anteeksi molemmilta. Vantaalainen voi yhtä hyvin olla Tampereelta tai Oulusta, se ei asiaa muuksi muuta.
Viimeistään kävelystä tunnistaa junantuomat, etenkin firman seminaareihin saapuneet. Heillä ei ole yleensä kiire mihinkään. Siinä vain tallustellaan ihan rauhassa lörpötellen keskellä katua ja huudellaan ryhmän etupäästä hännille. Jokaista ikkunaa sopii jäädä tuijottelemaan.
Pysähtyminen tehdään mielellään siten, että takana tulija ei pysty sitä ennustamaan – yhtäkkiä ja töksähtäen, tuumaakaan sivulle väistämättä.
Paikallinen joutuu siinä perässä tanssimaan siksakkia kuin taskurapu ja lopulta pyytämään, että pääsisi ryhmän ohi.
Oma lukunsa ovat sitten itseään kaupunkilaisina pitävät haahuilevat hipsterit, joita ainakin täällä Punavuoressa näkee laumoina liikkumassa huppuihin, pipoihin, ylisuuriin viittoihin ja jättikaulaliinoihin sonnustautuneena. Heilläkään ei ole koskaan kiire eivätkä he havaitse maailmaa oman ryhmänsä ulkopuolella, koska sitä ei heille ole olemassa.
Lastenvaunuhipstereistä ei ole poliittisesti korrektia puhua, mutta heitäkin on paljon, siis paljon kerralla, he liikkuvat etenkin lounasaikaan ja heillä on myös paljon lisävarusteita mukanaan.
Miespuolisilla on aikaa makustella partaansa hypistellen baarimikon kanssa koko kilometrin mittainen IPA-APA -lista läpi. Naispuoliset taas jahkailevat sormi suussa ruokavalintojaan. Onko tässä sitä ja eihän ole tätä. Onhan se varmasti vegaanista ja gluteenitonta? Kun ryhmä on vihdoin saanut päätöksiä aikaan, kukin maksaa erikseen tai vaihtoehtoisesti keskustelee keskenään loputtoman pitkään siitä, kuka jäi kenellekin viisi senttiä velkaa.
Haluan huomauttaa, että tällainen käytös ei sovi suurkaupunkiin, missä aika on rahaa.
Mistäkö tuntee oikean suurkaupunkilaisen? Siitä, että hän kulkee määrätietoisesti ja ripeästi eteenpäin, katse nauliutuneena tyhjyyteen. Jalat tuntevat reitin, ei sitä tarvitse ihmetellä siinä matkan varrella. Hän ei myöskään juutu oviaukkoihin kännykkänsä tutkimaan. Vaikka hänellä ei olisi hajuakaan osoitteesta, hän antaa ulospäin rivakan ja suuntavaistoisen vaikutelman.
Kassajonossa hän varautuu maksamaan vuorollaan kaivamalla lompakon esiin ajoissa.
Hän ei myöskään jähmety kassalle ruokalistoista kyselemään. Hän katsoo jo kauempaa, mitä listalla on ja valmistelee kysymyspatteristonsa kuntoon ennen kuin menee siihen jonoon jumittamaan.
Suurkaupunkilainen on tehokas kuin koneen osa. Hän ei yritä olla leppoisa. Olettehan te lukeneet paavolaisenne ja nähneet chaplininne.
Kaupunkilainen ääntää tilauksensa selkeästi ja kuuluvalla äänellä, asento on mielellään etunojainen. Muualta tullut sen sijaan pysyttelee kaukana tiskistä ja haparoi hämillisesti sanoja, kysyy kaikkien ruokalajien sisältöä eikä lopulta ota niistä mitään, vaan tilaa sen pullakahvin.
No olenko itse sitten täydellinen? En ihan. Kulissini romahtaa, kun tulee maksun paikka.
Hups, taisi tulla väärä kortti? Täähän onkin Alepa eikä K-kauppa. Hetki vain, kaivan sen täältä jostain… Sori, nämä kynnet ovat vähän tiellä. Liikaa kortteja, heh. Pitäisi hommata uusi lompakko. Ööh… Mikäs tää nyt on, ai tää olikin salikortti, ovat ihan samanväriset. Hetki vielä.