Olen sairaslomalla kipsi jalassa jo viidettä viikkoa ja on ollut aikaa hautoa synkkiä ajatuksia.
Katsoin Weinstein-dokkarin, luin Veijo Baltzarista ja mieleeni palautui kaikenlaisia sattumuksia työelämästä 1980-ja 1990-luvuilta.
Muistot löyhkäsivät tympeiltä kuin krapula-aamu enkä ihmettele, että olen työntänyt ne jonnekin muistin takanurkkiin. Tuntuu, että työelämässä oli ennen ikuinen pikkujoulu. Miehet saivat puhua tuhmia, kertoa seksistisiä vitsejä, lähennellä ja ehdotella. Jos siitä pahastui, oli tiukkapipoinen femakko.
Nuorena alle kaksikymppisenä kesäharjoittelijana YLE:llä istuin työpöytäni ääressä, kun takaa tuleva mies kiersi kätensä vyötäröni ympärille ja hiplasi hiuksiani. Siinä ihan muiden nähden, lievästi vaivautuneelta näyttävän pomoni silmien edessä. ”Teillähän on täällä uusi tyttö!”, hän myhäili ja tepasteli siinä pöytäni ympärillä arvioiden minua kuin jossain hevosnäyttelyssä.
Ensimmäisen vakituisen työpaikkani sain kuulemma siksi, etten ollut femakko enkä pahan näköinen.
Siellä Helsingin Sanomien taloustoimituksessa saikin olla karskia ja hyvää jätkää, jotta pärjäsi ajoittain ainoana naisena porukassa. Yhdelläkin yritysvierailulla matkustimme VR:n salonkivaunulla ja joku ”pojista” oli valinnut matkaohjelmaksi katsottavaksi kovaa pornoa. No, se filmi keskeytettiin aika pian. Läpällä ja kännissä, semmoistahan se on pikkujouluissa vieläkin.
Ollessani Hesarin edustajana yrityksen järjestämässä seminaarissa jossain Rukalla, asuimme isossa hiihtomajassa. Meille naisille, legendaariselle Anna-Kaisa Hermuselle ja minulle, oli varattu yhteinen makuuhuone. Pikkutunneilla yritin nukkua, kun Anna-Kaisa oli vielä jossain toisaalla.
Huoneeseen hiipparoi juopunut yrityspomo, joka yritti väen väkisin änkeytyä sänkyyni. Eikä hän tehnyt tätä edes salaa muilta, vaan siellä iso remmi muita miehiä istui pöydässä ja näkymä huoneeni ovelle oli avoin. Heppu yritti samaa vielä toisenkin kerran.
Toisella reissulla yksityislentokoneessa vieressäni istui iäkkäämpi Nokia-pomo, joka ihasteli tiiviisti profiiliani ja laittoi kätensä polvelleni.
Ei silloin Hesarin taloustoimittajana tuntenut itseään aina mahtavan mediatalon vallankäyttäjäksi tämän hyvävelikerhon kanssa asioidessaan.
Kommentit naistoimittajan ulkonäöstä olivat ihan sallittuja ja härskejä vitsejä kerrottiin siekailematta.
Ajat olivat toiset, kyllä. Viina virtasi ja edustustilejä käytettiin. Hyvä viinapää oli toimittajan paras avu, sillä usein tärkeimmät asiat kerrottiin epävirallisesti vasta muutaman grogin ja ginin jälkeen, lounastilaisuuksissakin. Silti nuo ja muutamat muut lähentely-yritykset ovat jääneet tahmeina ja tympeinä mieleeni.
Olin noina aikoina ikäisekseni kokenut ja jo perheenäiti, mutta silti jotenkin avuton tuollaisissa tilanteissa, vaikkei se ehkä näkynyt päälle päin.En ihmettele, että vakavampi hyväksikäyttö jättää naisiin pysyvät jäljet.
Muistot ajasta ainoana naisena viestintäyrityksen osakkaana ovat niin monet, etteivät tähän mahdu. Jatkuva alatyylisten juttujen kertominen työpaikalla, tytöttely ja vähättely on vallankäyttöä, alistamista ja sanallista häirintää sekin.
Voi vai kuvitella, miltä Baltzarin hovissa on nuorista naisista tuntunut. Itsekin näin kulttuurineuvoksen viime vuonna läheisessä UFFissa vaateostoksilla nuorten tyttöjen kanssa ja hämmennyin näkemästäni ja kuulemastani. Enpä tajunnut, että Baltzarin kukkoilu vaatekaupassa oli osa julkisilla varoilla rahoitettua toimintaa.