Maria Ohisalo

Olen pidemmän aikaa kirjoittanut ja puhunut siitä, kuinka yksin asumista ei suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa oikein ole osattu politisoida. On puhuttu sinkuista, yksin elävistä, yksin asujista, yksinäisistä, kaikista sekaisin ja vailla päämäärää. Näin ollen ei myöskään ole harjoitettu politiikkaa, joka torjuisi yksin asumiseen liittyviä sosiaalisia riskejä.

Helsingin kaupunginhallitus on 16.3.2015 tehnyt vuoden 2016 talousarvioehdotuksen raamista päättäessään seuraavan kirjauksen:

“Eriarvoisuuden torjumiseksi ja hyvinvoinnin edistämiseksi kaupunginhallitukselle tuodaan vuoden 2015 aikana selvitys perheettömien yksinasuvien yli 100 000 helsinkiläisen sosiaalisesta asemasta ja keinoista sen kohentamisesta. Yksinasuvien tarpeet on huomioitava asuntopolitiikassa.”

Suomessa on yli miljoona yksin asuvaa. Helsingissä yhden hengen kotitalouksia on yli puolet asuntokunnista. Helsingin kuntapolitiikassa on nyt otettu ainakin askel kohti yksin asumisen politisoimista, yksin asuvat on perheiden ohella nostettu politiikan ytimeen. Tämä on tärkeä kirjaus, joka tarvitsee ympärilleen konkretiaa. Kuntatasolle keskeisintä on juurikin asuntopolitiikka: kaavoituksella täytyy rakentaa kaupunkia tiiviisti ja tuottaa pieniä ja kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ja mahdollistaa myös yhteisöllisen asumisen muotoja, asuntoja, joissa oman oven saa aina kiinni, mutta keittiössä ja muissa yhteisissä tiloissa voi kohdata muita. Yksin asuminen on osalle oma valinta ja osalle pakkovalinta, osalle se on se juuri oikea tapa asua ja osa on jäänyt vasten tahtoaan asumaan yksin.

Yksin asuminen on kuitenkin osalle ihmisistä köyhyys- ja hyvinvointiriski. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yksin asuvat kärsivät useista erilaisista hyvinvoinnin puutteista, kun heitä verrataan muissa kotitaloustyypeissä asuviin.

Odotan innolla eduskuntavaaleja ja sitä, että kysymys saadaan politisoitua myös valtion tasolla. Myös muiden kuntien kannattaa nyt ottaa esimerkkiä pääkaupungista, miljoona ihmistä ovat tämän ansainneet.

(Ironinen) Kiitos Väestöliitolle blogauksesta, jossa asiantuntija kertoo kaiken sen ajan, jolloin sinkku ei etsi parisuhdetta olevan nolla-aikaa. Sinkkuus nähdään poikkeuksetta puutteellisena tilana, jossa aktiivinen pyrkimys on kohti parisuhdetta ja ennen parisuhdetta sinkun velvollisuus on etsiä itselleen kumppania. Harva sinkku tavoittelee koko loppuelämänsä viettämistä itsekseen, mutta on heitäkin, jopa enemmän kuin maassamme ruotsinkielisiä. On alentavaa ajatella, että sinkkujen elämän merkityksellisin asia olisi parisuhteen etsiminen. On hyvä muistaa, että harvat määrittelevät itsensä ja ajankäyttönsä ensisijaisesti parisuhteen ja sen puuttumisen kautta, vaan elämän tärkeät ja ajankohtaiset asiat voivat löytyä aivan muualta. Samalla kun parisuhde asetetaan yhteiskunnassa jalustalle, unohdetaan helposti, että perinteinen yksiavioinen heterosuhde ei ole kaikille oma.

Olen kohta 30-vuotias yksin asuva helsinkiläinen – lajissani siis hyvin tyypillinen. Kaikkiaan meitä yksin asuvia on Suomessa miljoona. Miesten kaikissa ikäluokissa yksinasuvia on vähintään viidennes ja yksinasuminen lisääntyy miehillä ja naisilla heti uudestaan 40 ikävuodesta lähtien. Sinkkuja säälivät blogaajat unohtavat usein sen, että yksin asuva ei välttämättä ole sinkku ja sinkku taas saattaa asua yhdessä muiden kanssa. Yksin asuminen on monelle mieluinen valinta ja osalle pakkovalinta. Osalle se tarkoittaa yksinäisyyttä. Sinkut kuitenkin helposti leimataan villeiksi ja vapaiksi, hyvin toimeentuleviksi kaupunkilaisiksi sinkkubileissä hyppääjiksi, vaikka tosiasiassa yksin asuvia ja eläviä on kaikenikäisissä, kaikissa tuloluokissa ja kaikkialla maassa.

Niin kauan kun puhutaan sinkuista, ei tehdä politiikkaa. Jos sinkut ovat julkisuudessa vain viihdeohjelmien puolisonmetsästäjiä, kukaan ei tule menneeksi ilmiössä pintaa syvemmälle. Politiikalla pitää helpottaa köyhyysriskissä elävien yksin asuvien tilannetta ja luoda väyliä ulos yksinäisyydestä. Yksin asuvien asemaa pitää parantaa tukemalla pienten ja kohtuuhintaisten asuntojen tuotantoa. Samoin on aika yhdenvertaistaa lainsäädäntöä, joka nykyisellään kohtelee yksin asuvia epätasa-arvoisesti yhdessä asuviin verrattuna: kotitalousvähennyksen tulisi olla kotitalouskohtainen, ei henkilökohtainen, isien pitäisi saada isyyspäivärahansa, vaikka eivät asuisi lapsen äidin kanssa yhdessä ja niin edelleen. Yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa järjestämällä asumista, palveluita ja julkisia tiloja niin, että ihmiset pääsisivät nykyistä paremmin kohtaamaan toisiaan.

Ei pidä unohtaa, että yksinäisyyden taustalla on usein kokemus eriarvoisuudesta. Siihen kokemukseen vaikutetaan parhaiten tekemällä tuloeroja tasaavaa politiikkaa ja mahdollistamalla kaikille asunto ja perusturva, jotka kannattelevat ja mahdollistavat ihmisten itsensä toteuttamisen. Lain pitää kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti oli ihminen sitten päättänyt asua yksin tai viettää elämänsä sitoutumatta parisuhteeseen. Kukin tavallaan ja laki kaikkien puolesta.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!