Maria Ohisalo

Vaalien alla käytävä keskustelu taloudesta on typistynyt kilpailuksi siitä, kuka lupaa eniten leikkauksia. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näitä listoja esittävät elinkeinoelämän edustajat (HS 22.3.) ja suurimmat eduskuntapuolueet. Valtiovarainministeriö on esittänyt sopeuttamistarpeeksi kuusi miljardia euroa (Kouvolan Sanomat 19.3.). Velkakello lienee näiden vaalien käytetyin termi.

Suomen valtio saa tällä hetkellä lainaa miinuskorolla. Matalat valtionlainakorot mahdollistaisivat julkisten investointien tekemisen ja parantavat niiden kannattavuutta. Nyt jos koskaan tulee korjata homekoulut, tiet ja raiteet. Rakennetun omaisuuden tila -raportti (2013) arvioi Suomen rakennuskannan korjausvelaksi 30-50 miljardia euroa. Teiden, ratojen ja vesiväylien korjausvelka on puolestaan noin 2,5 miljardin luokkaa. Hintalappu kasvaa päivä päivältä.

Kun palveluita ja tulonsiirtoja leikataan tai indeksejä jäädytetään, taantuma pahenee entisestään, työttömyys kasvaa, ostovoima kärsii ja hyvinvointi heikkenee. Kotimainen kysyntä on pitänyt Suomea jo pitkään pinnalla, kun vientimme ei ole vetänyt toivotulla tavalla. Esitetyn kaltaisilla leikkauslistoilla katkaisemme taloutemme viimeisenkin oljenkorren.

Leikkaukset kohdistuvat rajuimmin pienituloisiin ja jo valmiiksi huono-osaisiin. Tämä puolestaan vain lisää talouden negatiivista kierrettä työttömyydenhoitokustannusten ja sosiaaliturvamenojen kasvaessa. Talousviisaiden ehdotuksista on mahdotonta löytää vaikutusarvioita heikoimmassa asemassa oleviin. Velkakellon rinnalla tikittää köyhyyspommi, josta hyvin harva tuntuu olevan huolissaan. OECD:n arvion mukaan Suomen talouskasvu on jo nyt kärsinyt 10 prosenttiyksikköä eriarvoisuudesta. Sen kasvamiseen Suomella ei ole varaa.

Menosäästöt tulee kohdistaa koulutuksen ja hyvinvointipalvelujen sijaan ympäristölle, talouden rakennemuutokselle ja energiasektorin kehittymiselle haitallisiin verovähennyksiin sekä suoriin tukiin. Niiden määrä on ympäristöministeriön laskelman mukaan (30.5.2013) lähes kolme miljardia euroa. Koulutuksesta ja hyvinvointipalveluista säästäminen johtaisi vain 1990-luvun laman virheiden toistamiseen sekä palkansaajien ostovoiman ja kotimarkkinakysynnän vähentymiseen. Tämänkaltaiset säästöt pahentaisivat taantumaa entisestään.

Kirjoittajat:
Maria Ohisalo, köyhyystutkija, varavaltuutettu (Helsinki)
Touko Aalto, Vihreiden varapuheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu (Jyväskylä)

(Julkaistu Vihreässä blogissa 27.3.2015)

Viime viikolla kotimatkallani autoin itselleni tuntemattoman naapurin rouvan kotiinsa lähitaloon. Kertomansa mukaan hän oli maannut kolme päivää kuumeessa yksin kotonaan. Kun jääkaappi alkoi näyttää tyhjältä, oli ollut pakko lähteä kauppaan. Kauppa ei ole kaukana, mutta rouvan voimat olivat loppuneet kesken kotiinpaluumatkan. Hän asui kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Muutama kymmenen porrasta ei hyvin liikkuvalle ole mikään ongelma, mutta nämä portaat me kävelimme yhdessä ja yhtään enempää portaita ei rouva olisi jaksanut.

Aikoina, jolloin heikkenevä huoltosuhde ja valtiontalouden kestävyysvaje tuntuvat oikeuttavan lähes kaikesta leikkaamisen, on myös esteettömyys kysymys, josta eduskuntavaaliehdokkaitakin tentataan usein jokseenkin näin: Pitäisikö asuntorakentamisessa höllentää esteettömyysvaatimuksia, jotta rakentamisen kulut pidettäisiin maltillisempina?

Oma vastaukseni kysymykseen lähtee yhdenvertaisuudesta: Onko oikein, että rakentaessamme suljemme jo lähtökohtaisesti osalta ihmisistä pois mahdollisuuden vapaasti valita asuinpaikkaansa? Tässä vauhdilla ikääntyvässä yhteiskunnassamme jokainen meistä lienee jonain päivänä niitä naapurinrouvia ja -pappoja, jotka ovat kotiensa vankeina, jos emme ajattele esteettömyyskysymyksiä nyt. Osa ihmisistä ei koskaan pääse liikkumaan ilman apuvälineitä, silti heillä pitäisi olla yhtäläinen oikeus asumisvalintoihin kuin muillakin.

Toinen osa kysymyksestä liittyy kustannuksiin. Esteettömyys maksaa paljon vähemmän kuin yleensä annetaan ymmärtää: 30-60 euroa neliöltä. Jos emme rakenna esteettömiä asuntoja, liikuntakyvyn heikentyessä iän myötä tai muusta syystä, ihmiset eivät pysty itsenäiseen elämään. Tämä tarkoittaa entistä suurempia kuluja kotiin tuotavista palveluista. Laitoshoito taas on kallista ja jo muutaman kuukauden pidempään kotona asuminen tuo säästöä. Yleensä puheissa korostuu vain esteettömyyden hinta nyt, ei tulevaisuudessa. Asuntojen korjaaminen ja hissien rakentaminen jälkeenpäin on huomattavasti kalliimpaa.

Suomessa on miljoonan esteettömän asunnon tarve, eikä esteellisiä enää pidä rakentaa, niitä tässä maassa on jo riittämiin.

Esteettömyys on ihmisoikeus ja se on myös edellytys useiden muiden ihmisoikeuksien toteutumiselle. Lainsäätäjän ja kaavoittajan pitää asettaa ihmiset samalle viivalle eikä syrjiä.

Invalidiliiton, Kynnyksen ja Näkövammaisten Keskusliiton yhteinen Vammainen vaalikone on avattu, käy katsomassa ehdokkaiden näkemyksiä.

Olen pidemmän aikaa kirjoittanut ja puhunut siitä, kuinka yksin asumista ei suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa oikein ole osattu politisoida. On puhuttu sinkuista, yksin elävistä, yksin asujista, yksinäisistä, kaikista sekaisin ja vailla päämäärää. Näin ollen ei myöskään ole harjoitettu politiikkaa, joka torjuisi yksin asumiseen liittyviä sosiaalisia riskejä.

Helsingin kaupunginhallitus on 16.3.2015 tehnyt vuoden 2016 talousarvioehdotuksen raamista päättäessään seuraavan kirjauksen:

“Eriarvoisuuden torjumiseksi ja hyvinvoinnin edistämiseksi kaupunginhallitukselle tuodaan vuoden 2015 aikana selvitys perheettömien yksinasuvien yli 100 000 helsinkiläisen sosiaalisesta asemasta ja keinoista sen kohentamisesta. Yksinasuvien tarpeet on huomioitava asuntopolitiikassa.”

Suomessa on yli miljoona yksin asuvaa. Helsingissä yhden hengen kotitalouksia on yli puolet asuntokunnista. Helsingin kuntapolitiikassa on nyt otettu ainakin askel kohti yksin asumisen politisoimista, yksin asuvat on perheiden ohella nostettu politiikan ytimeen. Tämä on tärkeä kirjaus, joka tarvitsee ympärilleen konkretiaa. Kuntatasolle keskeisintä on juurikin asuntopolitiikka: kaavoituksella täytyy rakentaa kaupunkia tiiviisti ja tuottaa pieniä ja kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ja mahdollistaa myös yhteisöllisen asumisen muotoja, asuntoja, joissa oman oven saa aina kiinni, mutta keittiössä ja muissa yhteisissä tiloissa voi kohdata muita. Yksin asuminen on osalle oma valinta ja osalle pakkovalinta, osalle se on se juuri oikea tapa asua ja osa on jäänyt vasten tahtoaan asumaan yksin.

Yksin asuminen on kuitenkin osalle ihmisistä köyhyys- ja hyvinvointiriski. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yksin asuvat kärsivät useista erilaisista hyvinvoinnin puutteista, kun heitä verrataan muissa kotitaloustyypeissä asuviin.

Odotan innolla eduskuntavaaleja ja sitä, että kysymys saadaan politisoitua myös valtion tasolla. Myös muiden kuntien kannattaa nyt ottaa esimerkkiä pääkaupungista, miljoona ihmistä ovat tämän ansainneet.

Yksi minulle tärkeimmistä ihmisistä on alkoholisti.

Tiedän, kuinka alkoholiongelma vaikuttaa paitsi itse alkoholistin elämään myös koko hänen lähipiirinsä elämään. Yölliset puhelut ovat arkea ja joka kerta pelkää puhelun olevan se, jossa kerrotaan, että jotain todella pahaa on tapahtunut. Olen nähnyt läheiseni pahoinpideltynä, ryöstettynä, pahoinvoivana ja katuvana. Olen halunnut auttaa ja apuani tarjonnut. Niin on koko lähipiiri. Olen oppinut, että alkoholismi on sairaus, joka on alkoholistin sairaus, ei minun sairauteni. Olen hävennyt asiaa.

Kuitenkin tärkeintä on, että sairaudesta huolimatta tämä ihminen on elämässäni ja olemme väleissä. Rakastan häntä, vihaan sairautta. Vihaan sitä, koska olen ollut kädetön sen edessä.

Alkoholi ei itsessään tee alkoholistia, sairauden syyt ovat paljon kaupan hyllyjä kauempana. Ratkaisuja alkoholismiin pitää etsiä muun muassa ennaltaehkäisevistä ja laadukkaista julkisista sosiaali- ja terveyspalveluista. Kun perheissä havaitaan ongelmia, on viranomaisten ja lähipiirin tehtävä auttaa ajoissa. Usein syitä päihdeongelmiin löytyy jo elämän alkupuolelta. Addiktioiden taustalla on elämänhallintaan liittyvät kysymykset ja alkoholin ongelmakäyttöä ja alkoholiriippuvuuden kehittymisriskiä lisäävät erilaiset psykiatriset häiriöt, koska alkoholiin turvaudutaan usein eriasteisten ahdistus-, pelko- ja masennusoireiden lievittämiseksi.

Alkoholipolitiikalla pitää tähdätä alkoholin ongelmakäytön ehkäisyyn ja haittojen vähentämiseen. Esimerkiksi viime aikoina puhuttanut keskioluen siirto Alkoihin ei kuitenkaan ole 2010-luvun hengen mukainen tapa rajoittaa päihteiden ongelmakäyttöä ja siitä aiheutuvia sosiaalisia ongelmia. Mietojen alkoholijuomien, kuten viinien myynnin voisi sallia ruokakaupoissa. Pientuottajien tukemiseksi voitaisiin sallia mietojen alkoholijuomien ulosmyynti ravintoloista ja pienpanimoilta.

Alkoholin korkea verokanta on perusteltu, sillä sen tuotoilla ehkäistään haittoja. Näitä haittoja syntyy tutkimusten perusteella myös saatavuuden laajentamisen kautta. Verotuksen lisäksi alkoholipolitiikassa on panostettava toimiviin tukipalveluihin sekä asialliseen valistukseen. Miksi päihdepalvelut eivät voisi jalkautua ulos virastoista ihmisten pariin siinä missä sosiaalityökin esimerkiksi nykyään Helsingissä tekee? Myös kohtuukäyttäjien kokemien haittojen esiintuominen olisi tärkeää.

Kieltämällä Pori Jazzien viinipiknikit, rajoittamalla anniskelualueita tai estämällä kahden kaljan tilaaminen yhtä aikaa baarin tiskiltä ei torjuta alkoholihaittoja vaan asetetaan koko alkoholihaittojen torjuntaan tähtäävä politiikka naurunalaiseksi. Sen sijaan järkevä hintapolitiikka ja saatavuuden sääntely sekä ennen kaikkea hyvät ennaltaehkäisevät päihdepalvelut torjuvat alkoholihaittoja ja luovat järkevämmän alkoholipolitiikan lisäksi hyvää alkoholikulttuuria.

On helppo sanoa kannattavansa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Harvassa ovat ne poliitikot, jotka eivät sanoisi tätä kannattavansa. Vaikeampaa on tehdä tasa-arvosta totta, saada aikaan lainsäädäntöä, jolla korjataan syrjiviä rakenteita. Katteettomat lupaukset ovat suurin este sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumiselle. Kokoomuksella, keskustalla ja sosialidemokraateilla on ollut jo vuosikymmeniä aikaa tehdä tarvittavat muutokset. Kehitystä on tapahtunut ainoastaan juhlapuheissa.

Jos työmarkkinaosapuolet ja puolueet olisivat sanojensa mittaisia, palkkatasa-arvo olisi todellisuutta, naiset eivät kärsisi erityisesti määräaikaisista ketjutetuista työsuhteista, olisivat miesten lailla edustettuina yhteiskunnan johtopaikoilla ja jako nais- ja miesvaltaisiin aloihin olisi huomattavasti nykyistä pienempi.

Siinä missä naisen euro yleisesti on noin 83, senttiä, eläkkeellä olevan naisen euro on 70 senttiä ja maahanmuuttajanaisen vain 30 senttiä. Esimerkiksi yksinhuoltajista suuri osa on naisia ja heidän köyhyysriskinsä on muihin verrattuna korkea. Myös varallisuus keskittyy miehille. Suurin osa kodeissa tehtävästä yksityisestä hoivatyöstä kasautuu naisille, ja heikentää ennestään naisten asemaa työelämässä, ja sitä kautta naisten taloudellista asemaa.

Vanhempainvapaa tulee jakaa 6+6+6-mallin mukaisesti. Vanhemmuuden kustannukset on muutettava jaettavaksi kaikkien työnantajien kesken siirtämällä ne suoraan Kelan maksettavaksi. Kotihoidontukea tulee kehittää siten, että sen käyttö jakautuu tasaisemmin kaikkien vanhempien välillä. Omaishoidon tuki on siirrettävä Kelan maksettavaksi. Tukeen ja omaishoitajien tukipalveluihin on varattava riittävästi resursseja. Kaikki tämä on toteutettavissa ja pitää kirjata tulevaan hallitusohjelmaan. Kyse on tahdosta ja rohkeudesta edistää tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. On sosiaalisesti ja taloudellisesti järjetöntä jättää ihmisten potentiaalia käyttämättä sukupuolen takia. Sukupuolen täytyy olla alusta jolta ponnistaa, ei katto johon törmää.

Touko Aalto, Vihreiden varapuheenjohtaja, valtuutettu, Jyväskylä

Maria Ohisalo, köyhyystutkija, varavaltuutettu, Helsinki