Maria Ohisalo

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on sanottu olevan parasta, mitä moderni yhteiskunta on erityisesti naisille tarjonnut: se on mahdollistanut naisille omaehtoisia elämänmalleja ja se tukee naisten näkyvyyttä ja kuuluvuutta julkisilla elämänalueilla. Pohjoismaissa naisten palkkatyöstä ja erityisesti palkkatyöstä julkisen sektorin hoivatöissä on tullut tietynlainen rakenteellinen pakko.

Kun maamme hallitusta kasaavan perusporvarihallituksen yhteinen sanoma Smolnasta kuuluu, että ”Suomi on jäänyt hyvinvointi­yhteiskunnan vangiksi”, alkaa pientä ihmistä kylmätä. Sopeutustarpeeksi ilmoitetut luvut ovat kovempia, kuin mitä hallituspuolueiden vaaliohjelmat lupasivat ja aiemmasta tiedämme, että leikkausten on tapana kohdentua rajuimmin niille, joilla menee jo ennestään huonommin.

Viime vuodet suomalaisiin on istutettu järjestelmällisesti leikkaustalkoiden henkeä. Meille on uskoteltu, että velan ja troikan pelko ovat peloista suurimpia, vaikka samaan aikaan tikittää köyhyyspommi, jonka annetaan räjähtää heikoimpia haavoittaen. Esimerkiksi Euroopan neuvoston esittämään kritiikkiin maamme perusturvan tason riittämättömyydestä ei ole suhtauduttu lainkaan yhtä suurella tunteella.

Miksi ei? Yhdeksi vastaukseksi voi tarjota sitä, että perusturvan varassa elävien ääni ei nykypolitiikassa kuulu, harva pitkäaikaistyötön pääsee eduskuntaan päättämään näistä asioista. Monella kansanedustajalla ei ole mitään omakohtaista kokemusta niukkuudesta. Sosiaalinen etäisyys päättäjien ja huono-osaisten välillä on kasvanut. Sosiaalipoliittinen retoriikka taas jää helposti talouden lainalaisuuksina esitetyn argumentaation taakse ja talouspoliittisissa puheenvuoroissa kuuluu lähinnä miesten ääni.

Keskustan Juha Sipilä on jo pidemmän aikaa kertonut, kuinka julkinen sektori on täynnä turhia töitä. Samoin on tehnyt Kokoomus verhoten puhetta normitalkoiksi. Sipilä ja puolueensa puhuvat myös muun muassa siitä, kuinka kotihoidontuki täytyy säilyttää ja kuinka perheiden pitää voida päättää itse, kuinka lapsiaan hoivaavat. Perheet päättävät kuitenkin usein, että paremmin palkattu puoliso (mies) menee töihin ja usein rakenteellisista syistä huonommin palkattu nainen jää kotiin. Tuesta 97 prosenttia käyttävät naiset. [1] Kyse ei ole enää yksilön valinnoista, vaan rakenteellisesta eriarvoisuudesta.

Sukupuolikriisi ja talouskriisin sukupuolivaikutukset

Jo 1990-luvulla vallitsi puhe ”paisuneesta julkisesta sektorista”, jonka saattoi eräiden teoreetikkojen (mm. Julkunen, Hirdman) mukaan nähdä hyvinvointivaltion kriisinä, ja samalla oireena kasvavasta sukupuolikriisistä: valtiosta oli jo tuolloin tullut monen mielestä liian naisystävällinen jopa pohjoismaisen yhteiskunnan toimintatavalle. Jo tuolloin puhuttiin, kuinka ison osan julkisen sektorin töistä voisi tehdä kotona, halvemmalla ja vähemmän ammattimaisesti. Todellisuudessa Suomen julkinen talous ei ole niin suuri tai ”paisunut” kuin meille on viimeisten vuosien aikana uskoteltu. Suomen nettososiaalimenot ovat OECD-maiden keskitasoa.

Talouskriisi ja sen hoitokeinojen vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri sukupuolten edustajiin. Suomalaiset työmarkkinat ovat EU:n neljänneksi sukupuolittuneimmat, miesten ja naisten asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa on erilainen. Miehet ja naiset työskentelevät eri aloilla ja erilaisissa työsuhteissa (mm. osa- ja määräaikaisuudet kasautuvat naisille), käyttävät yhteiskunnan palveluita eri tavoin ja jakavat vastuun lasten hoidosta epätasa-arvoisesti. Naisista työskentelee julkisella sektorilla yli kaksi viidesosaa (41 %), kun miesten osuus on 16 prosenttia. Vastaavasti yksityinen sektori työllistää miehiä enemmän kuin naisia. Miehistä on yksityisellä sektorilla palkansaajina seitsemän kymmenestä, naisista puolet. [2] Miehistä toimii yrittäjinä 14 prosenttia ja naisista seitsemän prosenttia. Julkisen sektorin leikkaukset tuntuvat isosti esimerkiksi kunnissa, joiden työntekijöistä lähes neljä viidestä on naisia.

Kirjoitin joulukuussa 2014 Sipilän, Soinin ja Stubbin tulevan Suomelle kalliiksi. Tällä viittasin siihen, että jatkuva kasvua ja työllisyyttä tavoitteleva politiikka ei ole pystynyt turvaamaan kaikkien hyvinvointia [3]. OECD on vastikään painottanut, kuinka eriarvoistuminen haittaa talouskasvua, se maksaa ja sosiologi Göran Therbornia lainaten, se tappaa.

Politiikasta on tullut pilitiikkaa ja ylipäätään työn alla oleva porvarihallituksen ohjelma lupaa kylmää kyytiä muille kuin keski-ikäisille valkoisille kokopäivätyötä tekeville hyvätuloisille heteromiehille.

Viitteet

1. https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/perhevapaatutkimus/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta

2. http://www.tilastokeskus.fi/til/tyokay/2009/04/tyokay_2009_04_2011-11-28_kat_001_fi.html

3. Vaikka valtaosalla suomalaisista menee paremmin kuin koskaan aiemmin, on samalla osa pudonnut tai pudotettu täysin ”yhteiseksi” kuvatusta veneestä: Hyvinvointivaltio-Suomessa köyhyys- ja syrjäytymisuhan alaisia on määritelmistä riippuen satoja tuhansia, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 900 000. Noin 15 prosenttia lapsista elää köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vaarassa. Yli 20 000 ihmistä jonottaa leipäjonoissa ja yli 30 000 nuorta on rekisterien ulkopuolella, ei siis edes työttöminä työnhakijoina. Maassamme on yli 7 500 yksin elävää asunnotonta ja 420 asunnotonta perhettä.

(Julkaistu 19.5.2015 Feministien vuoro -blogissa)

Olen ollut mukana Vihreiden toiminnassa viimeiset seitsemän vuotta. Olen parin viime vuoden aikana pitänyt niin eurovaalikampanjani kuin nyt eduskuntavaalikampanjanikin keskeisimpänä sanomana köyhyyden torjuntaa. Näissä eduskuntavaaleissa olen tiivistänyt kampanjani viestin sloganiin #StopKöyhyys.

Viesti kiteyttää sen mitä olen vuosia tutkijana, Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtajanasekä kunta- ja kirkkopäättäjänä tehnyt. Olen puhunut köyhyyden torjunnan merkityksellisyydestä niin sosiaalisesti, ekologisesti kuin taloudellisestikin, olen nostanut esiin yksin asuvien aseman parantamiseen liittyviä keinoja ja vaatinut toimia työelämän tasa-arvon parantamiseksi. Eriarvoistumisen vaikutuksista esimerkiksi Suomen talouskasvulle on puhunut jo kansainvälinen talousorganisaatio OECD:kin: olemme menettäneet 10 prosenttiyksikköä talouskasvustamme viime vuosikymmeninä, koska eriarvoistumista ei ole saatu kuriin. Köyhyyden torjunta ei siis ole mitään pehmeää politiikkaa, se on mitä keskeisin tavoite myös taloudellisen kestävyyden turvaamisessa.

Sosiaalipoliitikkona ja köyhyystutkijana olen ollut mukana hankkeissa, joissa on pyritty vähentämään pitkäaikaisasunnottomuutta, nuorten syrjäyttämistä ja parantamaan leipäjonoissa käyvien ihmisten hyvinvointia. Väitöskirjani aineistona on lähes 3500 lomakekyselyä, jotka olemme yhdessä tutkimustiimin kanssa keränneet ympäri maata. Lue lisää joulukuussa julkaistusta raportista. Vaikka leipäjonojen köyhyys on ollut läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa jo 1990-luvun lamasta lähtien, ei siitä ole tähän asti ollut kattavaa tietoa. Nyt on ja se tieto pitää muuttaa konkreettisiksi köyhyyden poistamiseen tähtääviksi toimiksi. Sitä työtä haluan Arkadianmäellä tehdä liittyi se sitten asumisesta johtuvaan köyhyyteen meillä Suomessa tai maailman nälänhädässä eläviin ihmisiin. Tarvitsemme niin perustuloa, kuin palveluiden parempaa saavutettavuutta, ennaltaehkäisyä ja moniammatillista apua heikossa asemassa oleville.

Olen pitänyt jo vuosia esillä yksin asuvien aseman parantamista poliittisena tavoitteena. Yksin asuvia on Suomessa yli miljoona. Kyse ei ole mistään marginaalisesta joukosta ja perinteisen perhepoliittisen puheen rinnalle tarvitaan myös yksin asuvien ääni. Helsingin kaupunki on ottanut asiassa ensimmäisiä askelia ja tätä työtä täytyy jalkauttaa myös eduskuntaan. Yksin asuvien määrän kasvaessa meidän pitää arvioida uudelleen yksin asumiseen liittyvä sosiaalinen riski, asuntopolitiikan mahdollisuudet, poistaa veropolitiikan yksin asuvia syrjivät rakenteet ja pohtia sosiaaliturvan uudistuksia myös yksin asuvien näkökulmasta. Yhden aikuisen kotitalouksista yksinhuoltajaperheiden köyhyyden lievittäminen olisi keskeistä.

Työelämän tasa-arvo ei ole vain hyvien aikojen herkkua, vaan tarvitsemme konkreettisia toimenpiteitä nyt mahdollistaaksemme nuorten naisten korkeamman työllisyysasteen, jakaaksemme hoivataakkaa vanhempien kesken ja hoivan kustannuksia työnantajien kesken sekä vastataksemme keski-ikäisten miesten nousseeseen työttömyyteen, vain mainitakseni muutamia esimerkkejä. Ummehtuneet sukupuolinormit ovat taustasyy muun muassa sille, että Suomen työmarkkinat ovat EU:n neljänneksi sukupuolittuneet. Jätämme potentiaalia käyttämättä, jos ihmisillä ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia edetä elämässään. Olen kirjoittanut keinoista parantaa tilannetta.

Älä nuku, vaadi poliitikoilta enemmän köyhyyden torjumiseksi. Se on niin talouden kuin ympäristönkin kannalta elintärkeää: hyvinvoiva ihminen pystyy pitämään paremmin huolta myös ympäristöstään. Hukkaamme maailman resursseja sillä, että osa ihmisistä yöpyy taivasalla ja kuolee nälkään tai että Suomessa työmarkkinoilla ei hyödynnetä eri sukupuolten osaamista, koska olemme rakentaneet lasikattoja ja muureja etenemiselle. Hukkaamme resursseja, jos työn vastaanottaminen ei aina kannata.

Nyt jos koskaan, nostetaan köyhyyden torjunta politiikan tärkeimmäksi tehtäväksi. Minua voi äänestää sunnuntaina Helsingissä numerolla 77. Mukaasi tarvitset vain henkilöllisyystodistuksen. Äänestyspaikkasi voit selvittää täältä.

Olen elänyt osan elämästäni yksinhuoltajan kasvattamana. Yksivuotissyntymäpäiväni vietettiin turvakodissa. Nyt kolmekymppisenä voin vain kiittää hyvinvointivaltiota siitä, kuinka se on auttanut hädässä ja mahdollistanut tasapainoisen elämän vastoinkäymisistä huolimatta.

Tilastokeskuksen mukaan väestön suhteellinen pienituloisuusaste on noussut vuodesta 1995 vuoteen 2007 seitsemästä prosentista 13,6 prosenttiin ja pienituloisten henkilöiden määrä on samanaikaisesti lähes kaksinkertaistunut. Samaan aikaan yksinhuoltajakotitalouksissa pienituloisten määrä on lähes nelinkertaistunut. Suomessa on yli 20 000 työtöntä yksinhuoltajaa, näissä perheissä asuu lähes 30 000 lasta. Asiaan pitää puuttua, sillä vanhempien toimeentulo-ongelmat periytyvät tutkitusti helposti lapsille. Meidän pitää puuttua ylisukupolviseen syrjäyttämiseen. Yksinhuoltajaperheissä kasvaa paljon onnellisia lapsia ja yksinhuoltajuus on huoltajuuden muoto muiden joukossa. Politiikan pitää kuitenkin helpottaa näiden perheiden toimeentuloa.

Seuraavassa ystäväni esimerkki nykyisen sosiaaliturvan tilkkutäkkimäisyydestä:

“Minä ja lapseni olemme täydellinen esimerkki siitä, mitä suomalainen sosiaaliturva parhaimmillaan voi tarjota. Me olemme saaneet mahdollisuuden aloittaa alusta. Meille on mahdollistettu se, että olemme voineet eron jälkeen rauhassa kasata elämämme palaset. Elän kahden lapsen yksinhuoltajana. Nykyiset tuloni koostuvat kuntalisästä (134€), hoitolisästä (183€), hoitorahasta (342€), asumistuesta (550€), lapsilisistä (300€), elatusmaksuista (240€) ja elatustuesta (60€). Nämä ovat nettosummia. Tuloni ovat siis varsinaista sillisalaattia. Eri tuet pitää kaikki hakea erikseen ja osittain eri paikoista eri liitteineen. Rahat tulevat tilille eri päivinä, joten saan olla tarkka taloudenpidossani, jotta pystyn laskemaan paljonko rahaa minulla on käytettävissäni. Minun tilanteessani ongelma ei niinkään ole sosiaaliturvan suuruudessa, vaan työni matalassa palkkauksessa (työhön lähteminen ei kannata taloudellisesti) ja asumismenojen poskettomasta tasossa. Asumme lasten kanssa 49,5 neliön kaksiossa, jonka vuokra vesimaksuineen on 963€/kk.”

10 yksinhuoltajien tilannetta helpottavaa ratkaisua:

1. Työn tekemisen tulisi olla aina kannattavaa. Kotona lapsiaan hoitavat vanhemmat tekisivät usein mielellään osa-aikaisesti töitä. Osa-aikatyö tuottaa verotuloja ja pitää vanhemman kiinni työelämässä, jolloin syrjäyttämisen ja huono-osaisuuden riski pienenee. Suomi tarvitsee perustulon ja se olisi toteutettavisa kustannusneutraalisti. Se lisäisi työn tekemistä ja helpottaisi siirtymiä sosiaaliturvalta työelämään.

2. Perhevapaiden ei pitäisi olla sidottu siihen, asuvatko vanhemmat yhdessä, vaan esimerkiksi yksin kotonaan lastaan hoitavan isänkin pitäisi saada etuudet.

3. Toimeentulotuen perusosan yksinhuoltajakorotusta pitäisi nostaa 20 prosenttiin (nykyisin 10 %).

4. Opintotukeen tarvitaan huoltajakorotus. Perheellisiä opiskelijoita on noin 20 500. Sadan euron kuukausittainen huoltajakorotus maksaisi noin seitsemän miljoonaa euroa verojen jälkeen ja toimeentulotukimenojen laskun kautta. Korotus helpottaisi monen toimeentuloa.

5. Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen lisätuotantoa tarvitaan kipeästi. Asumisen kalleus ajaa monet erityisesti yksin asuvat ja yksinhuoltajat köyhyysriskiin. Asuntojen tarjonnan lisääntyessä myös hinnat laskevat. Valtion pitää tukea kuntia asuntorakentamisessa. Nyt halpojen lainojen aikana olisi myös mahdollista luoda työtä asuntorakentamisen lisäämisellä.

6. Yhä useampi lapsi asuu kahdessa eri paikassa, mutta ei virallisten tilastojen mukaan. Eroperheiden lapsilla pitäisi olla mahdollisuus kahteen osoitteeseen. Tämä helpottaisi myös tilastointia: tiedettäisiin tarkemmin, kuinka hoivavastuu todella jakautuu. Etävanhemmalla ei ole esimerkiksi kaupungin vuokra-asuntoa hakiessaan mahdollisuutta saada niitä lapsia, jotka eivät asu hänen kanssaan, huomioiduksi tilantarvetta mitoitettaessa. Esimerkiksi koulukyytejä ei useinkaan tarjota etävanhemman luota edes silloin kun matka olisi lyhyempi (ja siten halvempi) kuin niin sanotun varsinaisen vanhemman luota. Edistetään siis nykyistä vahvemmin tasa-arvoista vuorovanhemmuutta.

7. Erityisesti yksinhuoltajien lapsiperheköyhyyttä helpottamaan tarvitaan tukea niin varhaiskasvatuksesta, koulusta, nuorisotoimesta kuin sosiaali- ja terveyspalveluistakin. 1.4.2015 voimaan tullut uusi sosiaalihuoltolaki velvoittaa kunnat tarjoamaan lapsiperheille perhetyötä ja kotipalvelua huomattavasti laajemmin kuin ennen ja ilman lastensuojeluasiakkuutta. Tämä on tärkeä uudistus ja näitä palveluita pitää nyt kuntien asukkailleen tarjota.

8. Lapsilla ja nuorilla pitää olla mahdollisuus harrastuksiin taustastaan huolimatta. Myös yksinhuoltajalla täytyy olla mahdollisuus henkireikiin, vapaa-aikaan, opiskeluun ja itsensä kehittämiseen, joilla on kaikilla vaikutusta myös lasten hyvinvointiin. Kansanedustajan pitää toimia turvaamalla riittävät kuntien valtionosuudet ja esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen kautta jaettavat järjestöjen tuet. Esimerkiksi HJK:ssa on perustettu (Aulis Rytkösen) rahasto vähävaraisille lapsiperheille. Rahasto kattaa muun muassa varustemaksut, seuran jäsenyysmaksut ja joukkuematkat.

9. Toimiva joukkoliikenne on myös yksinhuoltajaperheiden toimeentulon kannalta tärkeää. Töihin, lähipalveluihin, harrastuksiin ja kaupoille pitää päästä ilman autoa.

10. Ensi- ja turvakotien resurssit pitää vihdoin taata. Nykyiselle turvakotiverkostolle ja sen laajentamiselle maan kattavaksi on varmistettava valtion talousarviossa riittävä rahoitus. Suomen hallituksen pitää laatia Istanbulin sopimuksen edellyttämä toimeenpano-ohjelma ja rahoitussuunnitelma.

***
Osallistuin 2.4. Pienperheyhdistyksen ja Yhden vanhemman perheiden liiton järjestämään aamiaistilaisuuteen yksinhuoltajien toimeentulon ja hyvinvoinnin parantamisesta. Pienperheyhdistys tuli itselleni tutuksi jo lapsena, kun olin mukana järjestön toiminnassa muun muassa sen kesäleireillä. Nostin keskustelussa esille erityisesti perustulon mahdollisuudet toimeentulon helpottajana. Lue lisää keskustelusta.