Maria Ohisalo

Yhdessä asuminen on kasvattanut suosiotaan, mutta yhteisöllistä asumista tukeva asuntotuotanto on Helsingissä edelleen melko harvinaista. Suomen 100-vuotisjuhlan teemana on Yhdessä. Ehdotamme yhteisöllisen asumisen teemavuotta. Yhteisöllistä asumista voisi toteuttaa kaikissa asumismuodoissa, myös vuokra-asuntotuotannossa. Helsinki voisi olla tässä edelläkävijä.

Eläkeyhtiö Ilmarisen tekemä tuore Asuminen ja yhteisöllisyys -tutkimus kartoitti, millaisia toiveita ikääntyvillä on asumisensa suhteen ja miten he suhtautuvat yhteisöllisyyteen. Tutkimuksen mukaan joka kolmas vanhuuseläkkeelle siirtyvä on kiinnostunut yhteisöllisestä asumisesta. Eniten yhteisöllisessä asumisessa kiinnostivat turvallisuus ja arjen apu, kohtuullinen hinta ja palvelut sekä seura.

Tutkimuksen tulokset ovat mielenkiintoisia. Yhteisöllinen asumisesta oli kiinnostunut joka toinen pääkaupunkiseudulla asuva nainen. Naiset asuvat miehiä useammin kerrostalossa, kaupungissa ja yksin. Helsingissä lähes puolet asuntokunnista on yhden hengen kotitalouksia. Yksin asuminen on paitsi vapautta, myös osalle taloudellinen riski ja riski yksinäisyydelle. Esimerkiksi kotihoidon asiakkaiden tiedetään kärsivän erityisesti yksinäisyydestä.

Yhteisöllisessä asumisessa eniten kiinnostivat turvallinen ja esteetön asuminen, mahdollisuus saada apua arkeen, kohtuuhintaisuus, yhteinen harrastustoiminta ja arjen tekeminen sekä mahdollisuus hankkia porukalla elämiseen ja vaikka terveydenhoitoon liittyviä palveluja. Monien haaveena oli asunto, jossa voi olla omassa rauhassaan, mutta myös muiden kanssa. Ruotsissa tällaiset opiskelija-asunnot ovat hyvin tyypillisiä - miksi näitä ei voisi olla myös meillä ja muillekin kuin vain opiskelijoille?

Yhdessä tekeminen saa ihmiset liikkeelle kotisohvilta, tutustumaan toisiinsa ja kokeilemaan uusia asioita. Yhteisöllinen asuntotuotanto voisi edistää eri sukupolvien asumista yhdessä. Setlementtiasunnot on harvoja asuntorakennuttajia, joka on edistänyt yhteisöllistä asuntotuotantoa ja yhteisöllistä asumista Suomessa. Nuoret ja ikäihmiset ovat asuneet yhdessä Helsingin Nuorisotoimen Oman Muotoinen Koti -hankkeessa. Oranssin nuoret ovat kunnostaneet vanhoja rakennuksia yhteisasunnoiksi. Seniorit ovat rakentaneet oman Loppukiri -talon Arabianrantaan. Keinoja on, tarvitaan politiikkaa, joka toteuttaa ne.

Maria Ohisalo, köyhyystutkija ja Vihreiden varapuheenjohtaja, ehdolla Helsingissä kuntavaaleissa numerolla 694

Vesa Peipinen, nuorisotutkija ja Helsingin asuntolautakunnan Vihreä puheenjohtaja, ehdolla Helsingissä kuntavaaleissa numerolla 699.

Lähteet:
http://www.yhteisoasuminen.fi/
https://www.ilmarinen.fi/uutishuone/arkisto/2017/yhteisollinen-asuminen-kiinnostaa-joka-kolmatta-ikaantyvaa/
https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/asla/tuloksia

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on sanottu olevan parasta, mitä moderni yhteiskunta on erityisesti naisille tarjonnut: se on mahdollistanut naisille omaehtoisia elämänmalleja ja se tukee naisten näkyvyyttä ja kuuluvuutta julkisilla elämänalueilla. Pohjoismaissa naisten palkkatyöstä ja erityisesti palkkatyöstä julkisen sektorin hoivatöissä on tullut tietynlainen rakenteellinen pakko.

Kun maamme hallitusta kasaavan perusporvarihallituksen yhteinen sanoma Smolnasta kuuluu, että ”Suomi on jäänyt hyvinvointi­yhteiskunnan vangiksi”, alkaa pientä ihmistä kylmätä. Sopeutustarpeeksi ilmoitetut luvut ovat kovempia, kuin mitä hallituspuolueiden vaaliohjelmat lupasivat ja aiemmasta tiedämme, että leikkausten on tapana kohdentua rajuimmin niille, joilla menee jo ennestään huonommin.

Viime vuodet suomalaisiin on istutettu järjestelmällisesti leikkaustalkoiden henkeä. Meille on uskoteltu, että velan ja troikan pelko ovat peloista suurimpia, vaikka samaan aikaan tikittää köyhyyspommi, jonka annetaan räjähtää heikoimpia haavoittaen. Esimerkiksi Euroopan neuvoston esittämään kritiikkiin maamme perusturvan tason riittämättömyydestä ei ole suhtauduttu lainkaan yhtä suurella tunteella.

Miksi ei? Yhdeksi vastaukseksi voi tarjota sitä, että perusturvan varassa elävien ääni ei nykypolitiikassa kuulu, harva pitkäaikaistyötön pääsee eduskuntaan päättämään näistä asioista. Monella kansanedustajalla ei ole mitään omakohtaista kokemusta niukkuudesta. Sosiaalinen etäisyys päättäjien ja huono-osaisten välillä on kasvanut. Sosiaalipoliittinen retoriikka taas jää helposti talouden lainalaisuuksina esitetyn argumentaation taakse ja talouspoliittisissa puheenvuoroissa kuuluu lähinnä miesten ääni.

Keskustan Juha Sipilä on jo pidemmän aikaa kertonut, kuinka julkinen sektori on täynnä turhia töitä. Samoin on tehnyt Kokoomus verhoten puhetta normitalkoiksi. Sipilä ja puolueensa puhuvat myös muun muassa siitä, kuinka kotihoidontuki täytyy säilyttää ja kuinka perheiden pitää voida päättää itse, kuinka lapsiaan hoivaavat. Perheet päättävät kuitenkin usein, että paremmin palkattu puoliso (mies) menee töihin ja usein rakenteellisista syistä huonommin palkattu nainen jää kotiin. Tuesta 97 prosenttia käyttävät naiset. [1] Kyse ei ole enää yksilön valinnoista, vaan rakenteellisesta eriarvoisuudesta.

Sukupuolikriisi ja talouskriisin sukupuolivaikutukset

Jo 1990-luvulla vallitsi puhe ”paisuneesta julkisesta sektorista”, jonka saattoi eräiden teoreetikkojen (mm. Julkunen, Hirdman) mukaan nähdä hyvinvointivaltion kriisinä, ja samalla oireena kasvavasta sukupuolikriisistä: valtiosta oli jo tuolloin tullut monen mielestä liian naisystävällinen jopa pohjoismaisen yhteiskunnan toimintatavalle. Jo tuolloin puhuttiin, kuinka ison osan julkisen sektorin töistä voisi tehdä kotona, halvemmalla ja vähemmän ammattimaisesti. Todellisuudessa Suomen julkinen talous ei ole niin suuri tai ”paisunut” kuin meille on viimeisten vuosien aikana uskoteltu. Suomen nettososiaalimenot ovat OECD-maiden keskitasoa.

Talouskriisi ja sen hoitokeinojen vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri sukupuolten edustajiin. Suomalaiset työmarkkinat ovat EU:n neljänneksi sukupuolittuneimmat, miesten ja naisten asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa on erilainen. Miehet ja naiset työskentelevät eri aloilla ja erilaisissa työsuhteissa (mm. osa- ja määräaikaisuudet kasautuvat naisille), käyttävät yhteiskunnan palveluita eri tavoin ja jakavat vastuun lasten hoidosta epätasa-arvoisesti. Naisista työskentelee julkisella sektorilla yli kaksi viidesosaa (41 %), kun miesten osuus on 16 prosenttia. Vastaavasti yksityinen sektori työllistää miehiä enemmän kuin naisia. Miehistä on yksityisellä sektorilla palkansaajina seitsemän kymmenestä, naisista puolet. [2] Miehistä toimii yrittäjinä 14 prosenttia ja naisista seitsemän prosenttia. Julkisen sektorin leikkaukset tuntuvat isosti esimerkiksi kunnissa, joiden työntekijöistä lähes neljä viidestä on naisia.

Kirjoitin joulukuussa 2014 Sipilän, Soinin ja Stubbin tulevan Suomelle kalliiksi. Tällä viittasin siihen, että jatkuva kasvua ja työllisyyttä tavoitteleva politiikka ei ole pystynyt turvaamaan kaikkien hyvinvointia [3]. OECD on vastikään painottanut, kuinka eriarvoistuminen haittaa talouskasvua, se maksaa ja sosiologi Göran Therbornia lainaten, se tappaa.

Politiikasta on tullut pilitiikkaa ja ylipäätään työn alla oleva porvarihallituksen ohjelma lupaa kylmää kyytiä muille kuin keski-ikäisille valkoisille kokopäivätyötä tekeville hyvätuloisille heteromiehille.

Viitteet

1. https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/perhevapaatutkimus/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta

2. http://www.tilastokeskus.fi/til/tyokay/2009/04/tyokay_2009_04_2011-11-28_kat_001_fi.html

3. Vaikka valtaosalla suomalaisista menee paremmin kuin koskaan aiemmin, on samalla osa pudonnut tai pudotettu täysin ”yhteiseksi” kuvatusta veneestä: Hyvinvointivaltio-Suomessa köyhyys- ja syrjäytymisuhan alaisia on määritelmistä riippuen satoja tuhansia, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 900 000. Noin 15 prosenttia lapsista elää köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vaarassa. Yli 20 000 ihmistä jonottaa leipäjonoissa ja yli 30 000 nuorta on rekisterien ulkopuolella, ei siis edes työttöminä työnhakijoina. Maassamme on yli 7 500 yksin elävää asunnotonta ja 420 asunnotonta perhettä.

(Julkaistu 19.5.2015 Feministien vuoro -blogissa)

Vaalien alla käytävä keskustelu taloudesta on typistynyt kilpailuksi siitä, kuka lupaa eniten leikkauksia. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näitä listoja esittävät elinkeinoelämän edustajat (HS 22.3.) ja suurimmat eduskuntapuolueet. Valtiovarainministeriö on esittänyt sopeuttamistarpeeksi kuusi miljardia euroa (Kouvolan Sanomat 19.3.). Velkakello lienee näiden vaalien käytetyin termi.

Suomen valtio saa tällä hetkellä lainaa miinuskorolla. Matalat valtionlainakorot mahdollistaisivat julkisten investointien tekemisen ja parantavat niiden kannattavuutta. Nyt jos koskaan tulee korjata homekoulut, tiet ja raiteet. Rakennetun omaisuuden tila -raportti (2013) arvioi Suomen rakennuskannan korjausvelaksi 30-50 miljardia euroa. Teiden, ratojen ja vesiväylien korjausvelka on puolestaan noin 2,5 miljardin luokkaa. Hintalappu kasvaa päivä päivältä.

Kun palveluita ja tulonsiirtoja leikataan tai indeksejä jäädytetään, taantuma pahenee entisestään, työttömyys kasvaa, ostovoima kärsii ja hyvinvointi heikkenee. Kotimainen kysyntä on pitänyt Suomea jo pitkään pinnalla, kun vientimme ei ole vetänyt toivotulla tavalla. Esitetyn kaltaisilla leikkauslistoilla katkaisemme taloutemme viimeisenkin oljenkorren.

Leikkaukset kohdistuvat rajuimmin pienituloisiin ja jo valmiiksi huono-osaisiin. Tämä puolestaan vain lisää talouden negatiivista kierrettä työttömyydenhoitokustannusten ja sosiaaliturvamenojen kasvaessa. Talousviisaiden ehdotuksista on mahdotonta löytää vaikutusarvioita heikoimmassa asemassa oleviin. Velkakellon rinnalla tikittää köyhyyspommi, josta hyvin harva tuntuu olevan huolissaan. OECD:n arvion mukaan Suomen talouskasvu on jo nyt kärsinyt 10 prosenttiyksikköä eriarvoisuudesta. Sen kasvamiseen Suomella ei ole varaa.

Menosäästöt tulee kohdistaa koulutuksen ja hyvinvointipalvelujen sijaan ympäristölle, talouden rakennemuutokselle ja energiasektorin kehittymiselle haitallisiin verovähennyksiin sekä suoriin tukiin. Niiden määrä on ympäristöministeriön laskelman mukaan (30.5.2013) lähes kolme miljardia euroa. Koulutuksesta ja hyvinvointipalveluista säästäminen johtaisi vain 1990-luvun laman virheiden toistamiseen sekä palkansaajien ostovoiman ja kotimarkkinakysynnän vähentymiseen. Tämänkaltaiset säästöt pahentaisivat taantumaa entisestään.

Kirjoittajat:
Maria Ohisalo, köyhyystutkija, varavaltuutettu (Helsinki)
Touko Aalto, Vihreiden varapuheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu (Jyväskylä)

(Julkaistu Vihreässä blogissa 27.3.2015)