Maria Ohisalo

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on sanottu olevan parasta, mitä moderni yhteiskunta on erityisesti naisille tarjonnut: se on mahdollistanut naisille omaehtoisia elämänmalleja ja se tukee naisten näkyvyyttä ja kuuluvuutta julkisilla elämänalueilla. Pohjoismaissa naisten palkkatyöstä ja erityisesti palkkatyöstä julkisen sektorin hoivatöissä on tullut tietynlainen rakenteellinen pakko.

Kun maamme hallitusta kasaavan perusporvarihallituksen yhteinen sanoma Smolnasta kuuluu, että ”Suomi on jäänyt hyvinvointi­yhteiskunnan vangiksi”, alkaa pientä ihmistä kylmätä. Sopeutustarpeeksi ilmoitetut luvut ovat kovempia, kuin mitä hallituspuolueiden vaaliohjelmat lupasivat ja aiemmasta tiedämme, että leikkausten on tapana kohdentua rajuimmin niille, joilla menee jo ennestään huonommin.

Viime vuodet suomalaisiin on istutettu järjestelmällisesti leikkaustalkoiden henkeä. Meille on uskoteltu, että velan ja troikan pelko ovat peloista suurimpia, vaikka samaan aikaan tikittää köyhyyspommi, jonka annetaan räjähtää heikoimpia haavoittaen. Esimerkiksi Euroopan neuvoston esittämään kritiikkiin maamme perusturvan tason riittämättömyydestä ei ole suhtauduttu lainkaan yhtä suurella tunteella.

Miksi ei? Yhdeksi vastaukseksi voi tarjota sitä, että perusturvan varassa elävien ääni ei nykypolitiikassa kuulu, harva pitkäaikaistyötön pääsee eduskuntaan päättämään näistä asioista. Monella kansanedustajalla ei ole mitään omakohtaista kokemusta niukkuudesta. Sosiaalinen etäisyys päättäjien ja huono-osaisten välillä on kasvanut. Sosiaalipoliittinen retoriikka taas jää helposti talouden lainalaisuuksina esitetyn argumentaation taakse ja talouspoliittisissa puheenvuoroissa kuuluu lähinnä miesten ääni.

Keskustan Juha Sipilä on jo pidemmän aikaa kertonut, kuinka julkinen sektori on täynnä turhia töitä. Samoin on tehnyt Kokoomus verhoten puhetta normitalkoiksi. Sipilä ja puolueensa puhuvat myös muun muassa siitä, kuinka kotihoidontuki täytyy säilyttää ja kuinka perheiden pitää voida päättää itse, kuinka lapsiaan hoivaavat. Perheet päättävät kuitenkin usein, että paremmin palkattu puoliso (mies) menee töihin ja usein rakenteellisista syistä huonommin palkattu nainen jää kotiin. Tuesta 97 prosenttia käyttävät naiset. [1] Kyse ei ole enää yksilön valinnoista, vaan rakenteellisesta eriarvoisuudesta.

Sukupuolikriisi ja talouskriisin sukupuolivaikutukset

Jo 1990-luvulla vallitsi puhe ”paisuneesta julkisesta sektorista”, jonka saattoi eräiden teoreetikkojen (mm. Julkunen, Hirdman) mukaan nähdä hyvinvointivaltion kriisinä, ja samalla oireena kasvavasta sukupuolikriisistä: valtiosta oli jo tuolloin tullut monen mielestä liian naisystävällinen jopa pohjoismaisen yhteiskunnan toimintatavalle. Jo tuolloin puhuttiin, kuinka ison osan julkisen sektorin töistä voisi tehdä kotona, halvemmalla ja vähemmän ammattimaisesti. Todellisuudessa Suomen julkinen talous ei ole niin suuri tai ”paisunut” kuin meille on viimeisten vuosien aikana uskoteltu. Suomen nettososiaalimenot ovat OECD-maiden keskitasoa.

Talouskriisi ja sen hoitokeinojen vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri sukupuolten edustajiin. Suomalaiset työmarkkinat ovat EU:n neljänneksi sukupuolittuneimmat, miesten ja naisten asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa on erilainen. Miehet ja naiset työskentelevät eri aloilla ja erilaisissa työsuhteissa (mm. osa- ja määräaikaisuudet kasautuvat naisille), käyttävät yhteiskunnan palveluita eri tavoin ja jakavat vastuun lasten hoidosta epätasa-arvoisesti. Naisista työskentelee julkisella sektorilla yli kaksi viidesosaa (41 %), kun miesten osuus on 16 prosenttia. Vastaavasti yksityinen sektori työllistää miehiä enemmän kuin naisia. Miehistä on yksityisellä sektorilla palkansaajina seitsemän kymmenestä, naisista puolet. [2] Miehistä toimii yrittäjinä 14 prosenttia ja naisista seitsemän prosenttia. Julkisen sektorin leikkaukset tuntuvat isosti esimerkiksi kunnissa, joiden työntekijöistä lähes neljä viidestä on naisia.

Kirjoitin joulukuussa 2014 Sipilän, Soinin ja Stubbin tulevan Suomelle kalliiksi. Tällä viittasin siihen, että jatkuva kasvua ja työllisyyttä tavoitteleva politiikka ei ole pystynyt turvaamaan kaikkien hyvinvointia [3]. OECD on vastikään painottanut, kuinka eriarvoistuminen haittaa talouskasvua, se maksaa ja sosiologi Göran Therbornia lainaten, se tappaa.

Politiikasta on tullut pilitiikkaa ja ylipäätään työn alla oleva porvarihallituksen ohjelma lupaa kylmää kyytiä muille kuin keski-ikäisille valkoisille kokopäivätyötä tekeville hyvätuloisille heteromiehille.

Viitteet

1. https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/perhevapaatutkimus/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta

2. http://www.tilastokeskus.fi/til/tyokay/2009/04/tyokay_2009_04_2011-11-28_kat_001_fi.html

3. Vaikka valtaosalla suomalaisista menee paremmin kuin koskaan aiemmin, on samalla osa pudonnut tai pudotettu täysin ”yhteiseksi” kuvatusta veneestä: Hyvinvointivaltio-Suomessa köyhyys- ja syrjäytymisuhan alaisia on määritelmistä riippuen satoja tuhansia, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 900 000. Noin 15 prosenttia lapsista elää köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vaarassa. Yli 20 000 ihmistä jonottaa leipäjonoissa ja yli 30 000 nuorta on rekisterien ulkopuolella, ei siis edes työttöminä työnhakijoina. Maassamme on yli 7 500 yksin elävää asunnotonta ja 420 asunnotonta perhettä.

(Julkaistu 19.5.2015 Feministien vuoro -blogissa)

Olen ollut mukana Vihreiden toiminnassa viimeiset seitsemän vuotta. Olen parin viime vuoden aikana pitänyt niin eurovaalikampanjani kuin nyt eduskuntavaalikampanjanikin keskeisimpänä sanomana köyhyyden torjuntaa. Näissä eduskuntavaaleissa olen tiivistänyt kampanjani viestin sloganiin #StopKöyhyys.

Viesti kiteyttää sen mitä olen vuosia tutkijana, Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtajanasekä kunta- ja kirkkopäättäjänä tehnyt. Olen puhunut köyhyyden torjunnan merkityksellisyydestä niin sosiaalisesti, ekologisesti kuin taloudellisestikin, olen nostanut esiin yksin asuvien aseman parantamiseen liittyviä keinoja ja vaatinut toimia työelämän tasa-arvon parantamiseksi. Eriarvoistumisen vaikutuksista esimerkiksi Suomen talouskasvulle on puhunut jo kansainvälinen talousorganisaatio OECD:kin: olemme menettäneet 10 prosenttiyksikköä talouskasvustamme viime vuosikymmeninä, koska eriarvoistumista ei ole saatu kuriin. Köyhyyden torjunta ei siis ole mitään pehmeää politiikkaa, se on mitä keskeisin tavoite myös taloudellisen kestävyyden turvaamisessa.

Sosiaalipoliitikkona ja köyhyystutkijana olen ollut mukana hankkeissa, joissa on pyritty vähentämään pitkäaikaisasunnottomuutta, nuorten syrjäyttämistä ja parantamaan leipäjonoissa käyvien ihmisten hyvinvointia. Väitöskirjani aineistona on lähes 3500 lomakekyselyä, jotka olemme yhdessä tutkimustiimin kanssa keränneet ympäri maata. Lue lisää joulukuussa julkaistusta raportista. Vaikka leipäjonojen köyhyys on ollut läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa jo 1990-luvun lamasta lähtien, ei siitä ole tähän asti ollut kattavaa tietoa. Nyt on ja se tieto pitää muuttaa konkreettisiksi köyhyyden poistamiseen tähtääviksi toimiksi. Sitä työtä haluan Arkadianmäellä tehdä liittyi se sitten asumisesta johtuvaan köyhyyteen meillä Suomessa tai maailman nälänhädässä eläviin ihmisiin. Tarvitsemme niin perustuloa, kuin palveluiden parempaa saavutettavuutta, ennaltaehkäisyä ja moniammatillista apua heikossa asemassa oleville.

Olen pitänyt jo vuosia esillä yksin asuvien aseman parantamista poliittisena tavoitteena. Yksin asuvia on Suomessa yli miljoona. Kyse ei ole mistään marginaalisesta joukosta ja perinteisen perhepoliittisen puheen rinnalle tarvitaan myös yksin asuvien ääni. Helsingin kaupunki on ottanut asiassa ensimmäisiä askelia ja tätä työtä täytyy jalkauttaa myös eduskuntaan. Yksin asuvien määrän kasvaessa meidän pitää arvioida uudelleen yksin asumiseen liittyvä sosiaalinen riski, asuntopolitiikan mahdollisuudet, poistaa veropolitiikan yksin asuvia syrjivät rakenteet ja pohtia sosiaaliturvan uudistuksia myös yksin asuvien näkökulmasta. Yhden aikuisen kotitalouksista yksinhuoltajaperheiden köyhyyden lievittäminen olisi keskeistä.

Työelämän tasa-arvo ei ole vain hyvien aikojen herkkua, vaan tarvitsemme konkreettisia toimenpiteitä nyt mahdollistaaksemme nuorten naisten korkeamman työllisyysasteen, jakaaksemme hoivataakkaa vanhempien kesken ja hoivan kustannuksia työnantajien kesken sekä vastataksemme keski-ikäisten miesten nousseeseen työttömyyteen, vain mainitakseni muutamia esimerkkejä. Ummehtuneet sukupuolinormit ovat taustasyy muun muassa sille, että Suomen työmarkkinat ovat EU:n neljänneksi sukupuolittuneet. Jätämme potentiaalia käyttämättä, jos ihmisillä ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia edetä elämässään. Olen kirjoittanut keinoista parantaa tilannetta.

Älä nuku, vaadi poliitikoilta enemmän köyhyyden torjumiseksi. Se on niin talouden kuin ympäristönkin kannalta elintärkeää: hyvinvoiva ihminen pystyy pitämään paremmin huolta myös ympäristöstään. Hukkaamme maailman resursseja sillä, että osa ihmisistä yöpyy taivasalla ja kuolee nälkään tai että Suomessa työmarkkinoilla ei hyödynnetä eri sukupuolten osaamista, koska olemme rakentaneet lasikattoja ja muureja etenemiselle. Hukkaamme resursseja, jos työn vastaanottaminen ei aina kannata.

Nyt jos koskaan, nostetaan köyhyyden torjunta politiikan tärkeimmäksi tehtäväksi. Minua voi äänestää sunnuntaina Helsingissä numerolla 77. Mukaasi tarvitset vain henkilöllisyystodistuksen. Äänestyspaikkasi voit selvittää täältä.

Olen elänyt osan elämästäni yksinhuoltajan kasvattamana. Yksivuotissyntymäpäiväni vietettiin turvakodissa. Nyt kolmekymppisenä voin vain kiittää hyvinvointivaltiota siitä, kuinka se on auttanut hädässä ja mahdollistanut tasapainoisen elämän vastoinkäymisistä huolimatta.

Tilastokeskuksen mukaan väestön suhteellinen pienituloisuusaste on noussut vuodesta 1995 vuoteen 2007 seitsemästä prosentista 13,6 prosenttiin ja pienituloisten henkilöiden määrä on samanaikaisesti lähes kaksinkertaistunut. Samaan aikaan yksinhuoltajakotitalouksissa pienituloisten määrä on lähes nelinkertaistunut. Suomessa on yli 20 000 työtöntä yksinhuoltajaa, näissä perheissä asuu lähes 30 000 lasta. Asiaan pitää puuttua, sillä vanhempien toimeentulo-ongelmat periytyvät tutkitusti helposti lapsille. Meidän pitää puuttua ylisukupolviseen syrjäyttämiseen. Yksinhuoltajaperheissä kasvaa paljon onnellisia lapsia ja yksinhuoltajuus on huoltajuuden muoto muiden joukossa. Politiikan pitää kuitenkin helpottaa näiden perheiden toimeentuloa.

Seuraavassa ystäväni esimerkki nykyisen sosiaaliturvan tilkkutäkkimäisyydestä:

“Minä ja lapseni olemme täydellinen esimerkki siitä, mitä suomalainen sosiaaliturva parhaimmillaan voi tarjota. Me olemme saaneet mahdollisuuden aloittaa alusta. Meille on mahdollistettu se, että olemme voineet eron jälkeen rauhassa kasata elämämme palaset. Elän kahden lapsen yksinhuoltajana. Nykyiset tuloni koostuvat kuntalisästä (134€), hoitolisästä (183€), hoitorahasta (342€), asumistuesta (550€), lapsilisistä (300€), elatusmaksuista (240€) ja elatustuesta (60€). Nämä ovat nettosummia. Tuloni ovat siis varsinaista sillisalaattia. Eri tuet pitää kaikki hakea erikseen ja osittain eri paikoista eri liitteineen. Rahat tulevat tilille eri päivinä, joten saan olla tarkka taloudenpidossani, jotta pystyn laskemaan paljonko rahaa minulla on käytettävissäni. Minun tilanteessani ongelma ei niinkään ole sosiaaliturvan suuruudessa, vaan työni matalassa palkkauksessa (työhön lähteminen ei kannata taloudellisesti) ja asumismenojen poskettomasta tasossa. Asumme lasten kanssa 49,5 neliön kaksiossa, jonka vuokra vesimaksuineen on 963€/kk.”

10 yksinhuoltajien tilannetta helpottavaa ratkaisua:

1. Työn tekemisen tulisi olla aina kannattavaa. Kotona lapsiaan hoitavat vanhemmat tekisivät usein mielellään osa-aikaisesti töitä. Osa-aikatyö tuottaa verotuloja ja pitää vanhemman kiinni työelämässä, jolloin syrjäyttämisen ja huono-osaisuuden riski pienenee. Suomi tarvitsee perustulon ja se olisi toteutettavisa kustannusneutraalisti. Se lisäisi työn tekemistä ja helpottaisi siirtymiä sosiaaliturvalta työelämään.

2. Perhevapaiden ei pitäisi olla sidottu siihen, asuvatko vanhemmat yhdessä, vaan esimerkiksi yksin kotonaan lastaan hoitavan isänkin pitäisi saada etuudet.

3. Toimeentulotuen perusosan yksinhuoltajakorotusta pitäisi nostaa 20 prosenttiin (nykyisin 10 %).

4. Opintotukeen tarvitaan huoltajakorotus. Perheellisiä opiskelijoita on noin 20 500. Sadan euron kuukausittainen huoltajakorotus maksaisi noin seitsemän miljoonaa euroa verojen jälkeen ja toimeentulotukimenojen laskun kautta. Korotus helpottaisi monen toimeentuloa.

5. Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen lisätuotantoa tarvitaan kipeästi. Asumisen kalleus ajaa monet erityisesti yksin asuvat ja yksinhuoltajat köyhyysriskiin. Asuntojen tarjonnan lisääntyessä myös hinnat laskevat. Valtion pitää tukea kuntia asuntorakentamisessa. Nyt halpojen lainojen aikana olisi myös mahdollista luoda työtä asuntorakentamisen lisäämisellä.

6. Yhä useampi lapsi asuu kahdessa eri paikassa, mutta ei virallisten tilastojen mukaan. Eroperheiden lapsilla pitäisi olla mahdollisuus kahteen osoitteeseen. Tämä helpottaisi myös tilastointia: tiedettäisiin tarkemmin, kuinka hoivavastuu todella jakautuu. Etävanhemmalla ei ole esimerkiksi kaupungin vuokra-asuntoa hakiessaan mahdollisuutta saada niitä lapsia, jotka eivät asu hänen kanssaan, huomioiduksi tilantarvetta mitoitettaessa. Esimerkiksi koulukyytejä ei useinkaan tarjota etävanhemman luota edes silloin kun matka olisi lyhyempi (ja siten halvempi) kuin niin sanotun varsinaisen vanhemman luota. Edistetään siis nykyistä vahvemmin tasa-arvoista vuorovanhemmuutta.

7. Erityisesti yksinhuoltajien lapsiperheköyhyyttä helpottamaan tarvitaan tukea niin varhaiskasvatuksesta, koulusta, nuorisotoimesta kuin sosiaali- ja terveyspalveluistakin. 1.4.2015 voimaan tullut uusi sosiaalihuoltolaki velvoittaa kunnat tarjoamaan lapsiperheille perhetyötä ja kotipalvelua huomattavasti laajemmin kuin ennen ja ilman lastensuojeluasiakkuutta. Tämä on tärkeä uudistus ja näitä palveluita pitää nyt kuntien asukkailleen tarjota.

8. Lapsilla ja nuorilla pitää olla mahdollisuus harrastuksiin taustastaan huolimatta. Myös yksinhuoltajalla täytyy olla mahdollisuus henkireikiin, vapaa-aikaan, opiskeluun ja itsensä kehittämiseen, joilla on kaikilla vaikutusta myös lasten hyvinvointiin. Kansanedustajan pitää toimia turvaamalla riittävät kuntien valtionosuudet ja esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen kautta jaettavat järjestöjen tuet. Esimerkiksi HJK:ssa on perustettu (Aulis Rytkösen) rahasto vähävaraisille lapsiperheille. Rahasto kattaa muun muassa varustemaksut, seuran jäsenyysmaksut ja joukkuematkat.

9. Toimiva joukkoliikenne on myös yksinhuoltajaperheiden toimeentulon kannalta tärkeää. Töihin, lähipalveluihin, harrastuksiin ja kaupoille pitää päästä ilman autoa.

10. Ensi- ja turvakotien resurssit pitää vihdoin taata. Nykyiselle turvakotiverkostolle ja sen laajentamiselle maan kattavaksi on varmistettava valtion talousarviossa riittävä rahoitus. Suomen hallituksen pitää laatia Istanbulin sopimuksen edellyttämä toimeenpano-ohjelma ja rahoitussuunnitelma.

***
Osallistuin 2.4. Pienperheyhdistyksen ja Yhden vanhemman perheiden liiton järjestämään aamiaistilaisuuteen yksinhuoltajien toimeentulon ja hyvinvoinnin parantamisesta. Pienperheyhdistys tuli itselleni tutuksi jo lapsena, kun olin mukana järjestön toiminnassa muun muassa sen kesäleireillä. Nostin keskustelussa esille erityisesti perustulon mahdollisuudet toimeentulon helpottajana. Lue lisää keskustelusta.

Vaalien alla käytävä keskustelu taloudesta on typistynyt kilpailuksi siitä, kuka lupaa eniten leikkauksia. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näitä listoja esittävät elinkeinoelämän edustajat (HS 22.3.) ja suurimmat eduskuntapuolueet. Valtiovarainministeriö on esittänyt sopeuttamistarpeeksi kuusi miljardia euroa (Kouvolan Sanomat 19.3.). Velkakello lienee näiden vaalien käytetyin termi.

Suomen valtio saa tällä hetkellä lainaa miinuskorolla. Matalat valtionlainakorot mahdollistaisivat julkisten investointien tekemisen ja parantavat niiden kannattavuutta. Nyt jos koskaan tulee korjata homekoulut, tiet ja raiteet. Rakennetun omaisuuden tila -raportti (2013) arvioi Suomen rakennuskannan korjausvelaksi 30-50 miljardia euroa. Teiden, ratojen ja vesiväylien korjausvelka on puolestaan noin 2,5 miljardin luokkaa. Hintalappu kasvaa päivä päivältä.

Kun palveluita ja tulonsiirtoja leikataan tai indeksejä jäädytetään, taantuma pahenee entisestään, työttömyys kasvaa, ostovoima kärsii ja hyvinvointi heikkenee. Kotimainen kysyntä on pitänyt Suomea jo pitkään pinnalla, kun vientimme ei ole vetänyt toivotulla tavalla. Esitetyn kaltaisilla leikkauslistoilla katkaisemme taloutemme viimeisenkin oljenkorren.

Leikkaukset kohdistuvat rajuimmin pienituloisiin ja jo valmiiksi huono-osaisiin. Tämä puolestaan vain lisää talouden negatiivista kierrettä työttömyydenhoitokustannusten ja sosiaaliturvamenojen kasvaessa. Talousviisaiden ehdotuksista on mahdotonta löytää vaikutusarvioita heikoimmassa asemassa oleviin. Velkakellon rinnalla tikittää köyhyyspommi, josta hyvin harva tuntuu olevan huolissaan. OECD:n arvion mukaan Suomen talouskasvu on jo nyt kärsinyt 10 prosenttiyksikköä eriarvoisuudesta. Sen kasvamiseen Suomella ei ole varaa.

Menosäästöt tulee kohdistaa koulutuksen ja hyvinvointipalvelujen sijaan ympäristölle, talouden rakennemuutokselle ja energiasektorin kehittymiselle haitallisiin verovähennyksiin sekä suoriin tukiin. Niiden määrä on ympäristöministeriön laskelman mukaan (30.5.2013) lähes kolme miljardia euroa. Koulutuksesta ja hyvinvointipalveluista säästäminen johtaisi vain 1990-luvun laman virheiden toistamiseen sekä palkansaajien ostovoiman ja kotimarkkinakysynnän vähentymiseen. Tämänkaltaiset säästöt pahentaisivat taantumaa entisestään.

Kirjoittajat:
Maria Ohisalo, köyhyystutkija, varavaltuutettu (Helsinki)
Touko Aalto, Vihreiden varapuheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu (Jyväskylä)

(Julkaistu Vihreässä blogissa 27.3.2015)

Yksi minulle tärkeimmistä ihmisistä on alkoholisti.

Tiedän, kuinka alkoholiongelma vaikuttaa paitsi itse alkoholistin elämään myös koko hänen lähipiirinsä elämään. Yölliset puhelut ovat arkea ja joka kerta pelkää puhelun olevan se, jossa kerrotaan, että jotain todella pahaa on tapahtunut. Olen nähnyt läheiseni pahoinpideltynä, ryöstettynä, pahoinvoivana ja katuvana. Olen halunnut auttaa ja apuani tarjonnut. Niin on koko lähipiiri. Olen oppinut, että alkoholismi on sairaus, joka on alkoholistin sairaus, ei minun sairauteni. Olen hävennyt asiaa.

Kuitenkin tärkeintä on, että sairaudesta huolimatta tämä ihminen on elämässäni ja olemme väleissä. Rakastan häntä, vihaan sairautta. Vihaan sitä, koska olen ollut kädetön sen edessä.

Alkoholi ei itsessään tee alkoholistia, sairauden syyt ovat paljon kaupan hyllyjä kauempana. Ratkaisuja alkoholismiin pitää etsiä muun muassa ennaltaehkäisevistä ja laadukkaista julkisista sosiaali- ja terveyspalveluista. Kun perheissä havaitaan ongelmia, on viranomaisten ja lähipiirin tehtävä auttaa ajoissa. Usein syitä päihdeongelmiin löytyy jo elämän alkupuolelta. Addiktioiden taustalla on elämänhallintaan liittyvät kysymykset ja alkoholin ongelmakäyttöä ja alkoholiriippuvuuden kehittymisriskiä lisäävät erilaiset psykiatriset häiriöt, koska alkoholiin turvaudutaan usein eriasteisten ahdistus-, pelko- ja masennusoireiden lievittämiseksi.

Alkoholipolitiikalla pitää tähdätä alkoholin ongelmakäytön ehkäisyyn ja haittojen vähentämiseen. Esimerkiksi viime aikoina puhuttanut keskioluen siirto Alkoihin ei kuitenkaan ole 2010-luvun hengen mukainen tapa rajoittaa päihteiden ongelmakäyttöä ja siitä aiheutuvia sosiaalisia ongelmia. Mietojen alkoholijuomien, kuten viinien myynnin voisi sallia ruokakaupoissa. Pientuottajien tukemiseksi voitaisiin sallia mietojen alkoholijuomien ulosmyynti ravintoloista ja pienpanimoilta.

Alkoholin korkea verokanta on perusteltu, sillä sen tuotoilla ehkäistään haittoja. Näitä haittoja syntyy tutkimusten perusteella myös saatavuuden laajentamisen kautta. Verotuksen lisäksi alkoholipolitiikassa on panostettava toimiviin tukipalveluihin sekä asialliseen valistukseen. Miksi päihdepalvelut eivät voisi jalkautua ulos virastoista ihmisten pariin siinä missä sosiaalityökin esimerkiksi nykyään Helsingissä tekee? Myös kohtuukäyttäjien kokemien haittojen esiintuominen olisi tärkeää.

Kieltämällä Pori Jazzien viinipiknikit, rajoittamalla anniskelualueita tai estämällä kahden kaljan tilaaminen yhtä aikaa baarin tiskiltä ei torjuta alkoholihaittoja vaan asetetaan koko alkoholihaittojen torjuntaan tähtäävä politiikka naurunalaiseksi. Sen sijaan järkevä hintapolitiikka ja saatavuuden sääntely sekä ennen kaikkea hyvät ennaltaehkäisevät päihdepalvelut torjuvat alkoholihaittoja ja luovat järkevämmän alkoholipolitiikan lisäksi hyvää alkoholikulttuuria.

On helppo sanoa kannattavansa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Harvassa ovat ne poliitikot, jotka eivät sanoisi tätä kannattavansa. Vaikeampaa on tehdä tasa-arvosta totta, saada aikaan lainsäädäntöä, jolla korjataan syrjiviä rakenteita. Katteettomat lupaukset ovat suurin este sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumiselle. Kokoomuksella, keskustalla ja sosialidemokraateilla on ollut jo vuosikymmeniä aikaa tehdä tarvittavat muutokset. Kehitystä on tapahtunut ainoastaan juhlapuheissa.

Jos työmarkkinaosapuolet ja puolueet olisivat sanojensa mittaisia, palkkatasa-arvo olisi todellisuutta, naiset eivät kärsisi erityisesti määräaikaisista ketjutetuista työsuhteista, olisivat miesten lailla edustettuina yhteiskunnan johtopaikoilla ja jako nais- ja miesvaltaisiin aloihin olisi huomattavasti nykyistä pienempi.

Siinä missä naisen euro yleisesti on noin 83, senttiä, eläkkeellä olevan naisen euro on 70 senttiä ja maahanmuuttajanaisen vain 30 senttiä. Esimerkiksi yksinhuoltajista suuri osa on naisia ja heidän köyhyysriskinsä on muihin verrattuna korkea. Myös varallisuus keskittyy miehille. Suurin osa kodeissa tehtävästä yksityisestä hoivatyöstä kasautuu naisille, ja heikentää ennestään naisten asemaa työelämässä, ja sitä kautta naisten taloudellista asemaa.

Vanhempainvapaa tulee jakaa 6+6+6-mallin mukaisesti. Vanhemmuuden kustannukset on muutettava jaettavaksi kaikkien työnantajien kesken siirtämällä ne suoraan Kelan maksettavaksi. Kotihoidontukea tulee kehittää siten, että sen käyttö jakautuu tasaisemmin kaikkien vanhempien välillä. Omaishoidon tuki on siirrettävä Kelan maksettavaksi. Tukeen ja omaishoitajien tukipalveluihin on varattava riittävästi resursseja. Kaikki tämä on toteutettavissa ja pitää kirjata tulevaan hallitusohjelmaan. Kyse on tahdosta ja rohkeudesta edistää tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. On sosiaalisesti ja taloudellisesti järjetöntä jättää ihmisten potentiaalia käyttämättä sukupuolen takia. Sukupuolen täytyy olla alusta jolta ponnistaa, ei katto johon törmää.

Touko Aalto, Vihreiden varapuheenjohtaja, valtuutettu, Jyväskylä

Maria Ohisalo, köyhyystutkija, varavaltuutettu, Helsinki

(Ironinen) Kiitos Väestöliitolle blogauksesta, jossa asiantuntija kertoo kaiken sen ajan, jolloin sinkku ei etsi parisuhdetta olevan nolla-aikaa. Sinkkuus nähdään poikkeuksetta puutteellisena tilana, jossa aktiivinen pyrkimys on kohti parisuhdetta ja ennen parisuhdetta sinkun velvollisuus on etsiä itselleen kumppania. Harva sinkku tavoittelee koko loppuelämänsä viettämistä itsekseen, mutta on heitäkin, jopa enemmän kuin maassamme ruotsinkielisiä. On alentavaa ajatella, että sinkkujen elämän merkityksellisin asia olisi parisuhteen etsiminen. On hyvä muistaa, että harvat määrittelevät itsensä ja ajankäyttönsä ensisijaisesti parisuhteen ja sen puuttumisen kautta, vaan elämän tärkeät ja ajankohtaiset asiat voivat löytyä aivan muualta. Samalla kun parisuhde asetetaan yhteiskunnassa jalustalle, unohdetaan helposti, että perinteinen yksiavioinen heterosuhde ei ole kaikille oma.

Olen kohta 30-vuotias yksin asuva helsinkiläinen – lajissani siis hyvin tyypillinen. Kaikkiaan meitä yksin asuvia on Suomessa miljoona. Miesten kaikissa ikäluokissa yksinasuvia on vähintään viidennes ja yksinasuminen lisääntyy miehillä ja naisilla heti uudestaan 40 ikävuodesta lähtien. Sinkkuja säälivät blogaajat unohtavat usein sen, että yksin asuva ei välttämättä ole sinkku ja sinkku taas saattaa asua yhdessä muiden kanssa. Yksin asuminen on monelle mieluinen valinta ja osalle pakkovalinta. Osalle se tarkoittaa yksinäisyyttä. Sinkut kuitenkin helposti leimataan villeiksi ja vapaiksi, hyvin toimeentuleviksi kaupunkilaisiksi sinkkubileissä hyppääjiksi, vaikka tosiasiassa yksin asuvia ja eläviä on kaikenikäisissä, kaikissa tuloluokissa ja kaikkialla maassa.

Niin kauan kun puhutaan sinkuista, ei tehdä politiikkaa. Jos sinkut ovat julkisuudessa vain viihdeohjelmien puolisonmetsästäjiä, kukaan ei tule menneeksi ilmiössä pintaa syvemmälle. Politiikalla pitää helpottaa köyhyysriskissä elävien yksin asuvien tilannetta ja luoda väyliä ulos yksinäisyydestä. Yksin asuvien asemaa pitää parantaa tukemalla pienten ja kohtuuhintaisten asuntojen tuotantoa. Samoin on aika yhdenvertaistaa lainsäädäntöä, joka nykyisellään kohtelee yksin asuvia epätasa-arvoisesti yhdessä asuviin verrattuna: kotitalousvähennyksen tulisi olla kotitalouskohtainen, ei henkilökohtainen, isien pitäisi saada isyyspäivärahansa, vaikka eivät asuisi lapsen äidin kanssa yhdessä ja niin edelleen. Yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa järjestämällä asumista, palveluita ja julkisia tiloja niin, että ihmiset pääsisivät nykyistä paremmin kohtaamaan toisiaan.

Ei pidä unohtaa, että yksinäisyyden taustalla on usein kokemus eriarvoisuudesta. Siihen kokemukseen vaikutetaan parhaiten tekemällä tuloeroja tasaavaa politiikkaa ja mahdollistamalla kaikille asunto ja perusturva, jotka kannattelevat ja mahdollistavat ihmisten itsensä toteuttamisen. Lain pitää kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti oli ihminen sitten päättänyt asua yksin tai viettää elämänsä sitoutumatta parisuhteeseen. Kukin tavallaan ja laki kaikkien puolesta.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!