Mieli-Ku-Vitusta

Tämmöstä dusattiin tänään! :) Laitas kuunnellen ja myös kommentti on suotavaa. Saa kans ehdottaa seuraavaa haastateltavaa. ;)

Megapussi - Skenaario, jotain niin siistii. Pitäs puhaltaa useemmin yhteen hiileen eikä olla vaan toisia vastaan. Respectit!

1:33 löytyy meitsin veto.

Näitä lisää!

Eli mut löytää nyt Twitteristä: @adjektiivimusic.

Jos hullunhauskat päivitykset ja yleinen perseily kiinnostaa niin laitappa seuraten :)

Täällä Tampereella oli nuorten päivätoimintakeskus joka oli matalan kynnyksen paikka.
Sinne sai mennä aukioloaikana ihan koska vaan, siellä sai lämpimän aterian ja tehdä välipalaa. Siellä oli kaikki hyvin ja siellä oli mukavaa. Siellä sai seuraa muista nuorista ja hyvää vertaistukea vaikkei siellä diagnooseja katsottukaan. Siellä oli kaikki kaikinpuolin loistavaa.
Kunnes tuli raha vastaan.
Nykyään sinne pitää kirjautua sisään tietokoneen avulla. Nykyään siellä täytetään alkuhaastattelussa tietolomake. Nykyään se ei ole enää matalan kynnyksen paikka.

Miksi tämä koskettaa minua?

No siksi koska olen paikassa johon kotipaikkakuntani eli Orivesi rahoittaa jo asumistani ja elämistäni. En saa vaihdettua kotipaikkakuntaa kun ei ole omaa vuokra-asuntoa ja tämä päivätoimintapaikka vaatii maksusitoumuksen että siellä voisi käydä. No eihän Orivesi rahoita kahta paikkaa. Paskamaista tässä on se, että osa hyvistä ystävistäni käy kyseisessä päivätoimintapaikassa päivittäin, enkä minä saa käydä siellä edes viittä minuuttia katsomassa ystäviäni. Musta tuntuu että oon siellä nykyään silmätikku. Mun valokuva- ja runonäyttely on päivätoimintapaikan seinille liimattuna, enkä saa mennä siinne. Mulle sanottiin viimeksi tänään siellä kun kävin katsomassa eteisaulassa ystävääni että "onko sulla täällä sovittu tapaaminen? No sitten näytän sulle ovee."

Se mikä mua kaivertaa eniten, on se että ennen sain olla siellä jatkuvasti. Nykyään mut käännytetään ovella.

Kaikki tämä muutos tapahtui yhden yön aikana uuden vuoden vaihteessa.

Voin vaan kysyä että miten tämä voi mennä näin? Tää kehitys meni mun mielestä aivan väärään suuntaan.

Siispä rahoittaja päätti muokata tästäkin paikasta täysin maksullisen vaihtoehdon.
Mikä meni pieleen?

Jatkoa puhutteleville piirrustuksilleni.

Sukujuhlissa. Kaikki tuntee apinan mut apina ei tunne ketään. Sukujuhlissa sitä pelkää aina tyrivänsä jollain tapaa. Siispä kaada suoraan sankariapinan päälle juomat. Esimerkiksi pullollinen punaviiniä on ihan jees.

Silmänkääntötemppu. Ulkonäkö voi pettää. Keitä me todellisuudessa olemme? Hyviä vai pahoja? Onko tämä kaikki vain tässä ja NYT? Hetki on se mitä elämme.

Kuka on kuka? Kuka täällä muka tietää totuuden?

Tapojen orjat. Jokaisella meillä on omat pahat tapamme. Toisinaan ne on pieniä. Toisinaan ne on kuolemanvakavia.

Sula. Jonkun loppu on toisen alku. Suotta siis lannistut.

IIK. Ei omena kauas puusta putoa. Myös kosto on suloinen.

Aloin tänään piirtämään. Ajattelin pitkään ettei piirtämisestä mitään tulisi, mutta kai siitä tulikin. Jotain.

Koskakohan pelastaja saapuu ihmiskunnan eteen ja näyttää miten täällä tehdään?

Hullu perfektionisti. Hän ei aina pidäkään erivärisistä kavereistaan koska itse hän on täydellinen.

Ug? Aina ei vaan tajua asian pointtia.

Kädetön. Minulla on ääneni enkä pelkää käyttää sitä. Mitä sinulla olisi antaa maailmalle?

Nää on itseasiassa aika puhuttelevia.

Miks mä pelkään?
Itseasiassa mulla ei oo helvettiikään hajua siitä miks mä pelkään, mutta mä pelkään. Ja paljon. Mä saan paniikin siitä jos mun korvassa vinkuu. Mä saan paniikin jos mun käsi puutuu. Mä pelkään koko ajan sairastavani jotain fyysistä sairautta tai et mä sekoon. Tää lista on loputon. On aivokasvaimet, on sydänkohtaukset, on maksasairaudet, on vaikka mitä...
Mitä mun pitäis sit tehä kun mä pelkään? Ei se auta että mulle sanotaan että sä et kuole nyt, sä oot ihan kunnossa. Ei se sillä hetkellä auta yhtään koska se pelkotila on mulle totisinta totta.
Nimenomaan pelkotila. Mä meen semmoseen tiettyyn tilaan etten mä kuule tai nää enää ketään tai mitään. Mä vaan keskityn siihen että se paniikki menis ohi. Mä meen ihan transsiin siinä paniikinomasessa tilassa. Ei sitä saa pois muutakun nukkumalla.
Onko se joku kohtaus vai mikä se on kun menee ihan hiton poissaolevaks ja ei tajua mitään mitä ympärillä tapahtuu. Ei vaan pysty tajuamaan.
Kamalinta on se että kenenkään puheet ei lohduta.
Sitä on ihan helvetin yksin.

Liian yksin.

Oon jo pitkään miettinyt mikä tässä maailmassa ihmisiä naurattaa. Osa sketseistä sun muista pohjautuvat ihmisten "pilkanaiheisiin". En väitä että kaikki, mutta osa.
Mä kai voisin heittää läppää siitä kuinka ihminen voi olla hullu, mutta onko se suotavaa että mässäillään esimerkiksi ärrävialla jos sitä ei ole itsellä? Niin, hyvä kysymys. Onko se hauskaa?
Mun mielestä se ei vaan ole enää kivaa, mässäillä "pilkanaiheilla". Ja se on vaan mun mielipide.
Mun mielestä osa Kingin jaksoista oli hyvin tehtyjä ja ne nauratti mua, mutta onko se sitten hauskaa että ihminen hokee samaa asiaa jokaisessa lauseessa ja hänellä on ärrävika?
Ei, mut sekin on vaan mun mielipide.

Miten helvetissä me saatais vahvuudet esiin myös huumorissa? Että laulaja oikeesti osaisi laulaa niin että se myös naurattaa. Että näyttelijä näyttelisi niin hyvin ettei siihen tarvita näitä "heikkouksia" ottaa esiin.
Mikä sitten koetaankaan heikkoutena ja mikä vahvuutena, se on asia erikseen.

Maailma kaipaa enemmän hyvää.

Mä oon sitä mieltä.

Vertaisohjaaja on mielenterveyskuntoutuja, joka pitää ryhmää toisille mielenterveyskuntoutujille. Kaikkien näiden mahdollisuuksien takana on Sosped Säätiö: Linkki

Mä valmistuin aikoinaan vertaisohjaajaksi Tampereella Kulttuuripaja Virtaan. Se koulutus itsessään oli todella hyvä ja antoi paljon vinkkejä ryhmien vetämiseen sekä loi hyviä ihmissuhteita. Siellä näki erilaisia ihmisiä joilla on erilaiset mielenkiinnon kohteet. Koulutuksessa siis opetettiin vetämään ryhmiä ja käytiin läpi erilaisia tilanteita.

Pointtina on se että me kaikki ollaan samalla viivalla, vaikka olisikin ryhmän ohjaaja. Vertaisohjaajalta ei voi olettaa että hän osaa kaiken tai että hän olisi esimerkiksi terapeutti tai muu vastaava.

Koska olen kiinnostunut vahvasti musiikista ja teen sitä päivittäin muutenkin niin mä aloin vetään räppiryhmää.

Ensimmäisessä ryhmässä oli neljä ryhmäkertaa ja meitä oli suunnilleen kuusi. Ensimmäisen ryhmäkerran aikana käytiin vähän läpi riimittelyä ja alettiin kirjoitella omia riimejä. Myöhemmin jokaisella oli oman biisin sanat valmiina.
Toisella kerralla käytiin vähän läpi omia riimejä ja soviteltiin niitä eri biitteihin.
Kolmannella kerralla räpättiin sanoituksia jotka itse kirjoitimme.
Neljännellä kerralla räpättiin lisää.

Toisessa ryhmässä oli viisi ryhmäkertaa ja meitä oli vähän vähemmän. Siinä ryhmässä oli erona se että tehtiin myös omia biittejä ja äänitettiin omat sanoitukset omaan biittiin.

Haluan kertoa enemmänkin ryhmän tunnelmasta. Siis se yllätti mut ihan täysin kuinka jengi lähti reippaasti mukaan. Ryhmäläiset olivat rohkeita ja avoimia myös teksteissään. Jokainen ryhmäläisistä heittäytyi omalla tavallaan messiin ryhmän henkeen ja se oli siistiä. Mä sain hyvät palautteet ryhmistä joiden tunnelman halusin olevan rento. Kaikki meni niin nappiin kun vaan voi mennä. Ehkä porukkaa vähän tippui ryhmäkertojen aikana omien menojen vuoksi, mutta sitten olikin enemmän aikaa opettaa pienempää ryhmää.

Mä koin onnistuneeni paremmin kuin hyvin.

Haluun rohkaista porukkaa liittymään mukaan jengiin ja mä pidän muutaman viikon kuluttua taas yhden räppiryhmän jonka koko on varmaan neljä henkilöä itseni lisäksi.

Kulttuuripajat antaa loistavan mahdollisuuden tehdä kaiken kulttuuritoiminnan todeksi.

Me ei olla laiskoja kuntoutujia, me ollaan ne jotka yrittää ja jotka onnistuvat yrityksessään!

Me ollaan onnistuttu!

"Pelaa nyt ihmeessä, sä voit voittaa!" Huutaa ääni päässäni kun kävelen Satamakadun K-marketin kassojen ohi. Vittu mikä tilanne, mulla on neljä euroa ja jostain pitäisi saada pari lisää että saa tupakkaa. Oikeastaan pitäisi saada vähän enemmänkin lisää että saisin kaljaa JA tupakkaa.

Näinhän se meni vielä kolmisen viikkoa sitten.

Mä oon ollut nyt about kolme viikkoo pelaamatta ja tää on tuntunut ihan pirun hyvältä. Mulla on ollut ihan hirvee riippuvuus nimenomaan kauppojen peleihin ja se on aiheuttanut mussa ihan hemmetin paljon tuskaa elämäni aikana. Mä oon ollut pahasti koukussa jo monta vuotta. Pelaaminen itsessään pisti pään niin sekasin ettei sitä enää tajunnut. Ehkä sitä vaan kelas että tän kuuluu mennä näin, että aina vaan vituttaa. Mä oon nykyään onnellinen siitä että mun tilillä saattaa olla viisi euroa "ylimääräistä" rahaa. Mä oon nykyään iloinen siitä että voin ostaa energiajuoman.

Oon aina ollut sitä mieltä että ei se raha mua onnelliseksi tee, mutta ehkä se helpottaa asioita kummasti. Niin ja se pelaaminen sai mut ihmeelliseen tilaan, et oli vaan pakko.
Mä saatoin päivässä pelata jopa kuusi tuntia. Mä etsin roskiksista tölkkejä joita voi palauttaa kauppaan että sais pelattuu. Mua hävetti ja suututti koko ajan. Se kun tuli pitkän päivän jälkeen kotiin, eikä ollut enää yhtään mahiksia saada rahaa. Ja sitä vaan aatteli että lisää on vaan saatava. No eihän se enää ollut edes sitä että piti ostaa jotain vaan kehitteli kaikkee mitä muka pitäisi saada voitetuilla rahoilla. Piti vaan pelata. Ja se ahdistus mikä siitä syntyi oli ehkä suurinta ahdistusta mitä yhtäjaksoisesti oon elämässäni kokenut. Kaikki se sai mut ihan solmuun.

Miten mä sit lopetin?
No mä vaan en aatellut asiaa enää kolme viikkoo sitten. Mä aloin tekeen musaa enemmän ja kaikkea muuta luovaa. Mä unohdin tavallaan pelaamisen tietoisesti kaiken muun tekemisen alle.

Peliriippuvuus on vakava asia ja sitä pitääkin pitää sellaisena. Se on otettava jokaisen kohdalla vakavasti joka on koukussa. Sitä ei tapahdu kaikille että jää koukkuun, mutta monille käy niin. Se on perseestä. Mä vihaan pelikoneita. Oon vihannut jo pitkään. Miten ne vaan voi aiheuttaa kaiken sen paskan?
Mä en tunne ketään joka olisi sanonut että pelikoneet on hyvästä. En yhdenainutta ihmistä.

Enkä mä koskaan niistä pidemmän päälle voittanutkaan.