Perus

022

Eräänä yönä toteutin suunnitelmani. Täydellisempää alibia tuskin saattaa kuvitella. Kukaan ei osaisi epäillä minua – makasinhan koomassa sairaalassa. Olin muutaman yön tarkkaillut hoitajien yörutiineja ja tiesin, että minulla olisi runsaasti aikaa. Valojen sammuttua nousin sängystä, menin vieressäni makaavan koomakaverini kaapille ja otin sieltä vaatteet. Sattuman oikusta hän oli suunnilleen samankokoinen kuin minä – todennäköisyyksiä toki paransi se, että olin keskikokoinen. En halunnut liata omia vaatteitani, ja hän ei varmasti kaipaisi omiaan. Olin jokseenkin varma, että olin harvinaislaatuinen tapaus. Tuskin kovin moni herää koomasta siihen kerran vajottuaan, ja sen tapahtuminen kaksi kertaa samaan aikaan samassa huoneessa oli tähtitieteellisen epätodennäköistä.

Pujahdin ulos sairaalasta. Siellä ei ollut yöllä kovinkaan paljoa toimintaa. Muutama vartija ja hoitajia. Heidän liikkeensä oli helppo ennakoida, sillä he eivät odottaneet koomapotilaan karkaavan sairaalasta. Turvallisuustoimenpiteiden suurin kompastus on täysi ennakoitavuus. Silloin ne voidaan kiertää helposti. Tein juuri niin. Olin niskan päällä tässä leikissä, sillä minulla oli salaisuus, mutta heillä ei. Hallitsin tilannetta tiedon avulla. Päästyäni ulos sairaalasta otin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan minut Sörkkään. Koomapotilasparalla oli taskut täynnä rahaa. En oikein ymmärtänyt miksi. Ehkä omaiset olivat ajatelleet antaa evästä viimeiselle matkalle tai jotain vastaavaa, hieman kuin faaraoille ja viikinkipäälliköille laitettiin hautaan kaiken maailman kamaa mukaan. Minä olin suuri viikinkisoturi, tai pikemminkin seikkailija-arkeologi hautoja ryöstämässä Indiana Jonesin tyyliin. Indy ei tosin tiedemiehenä mielellään ryöstä hautoja. Pahoittelin mielessäni George Lucasille erhettäni samalla kun maksoin taksikuskille. Näppäilin ovikoodin ja astuin Sörkänkotini sisäpihalle. Joku oli kussut Rönkän auton kylkeen. Hyvä jekku sille huru-äijälle. Samalla Rönkä tuli ovesta ulos niin yllättäen, että en ehtinyt piiloutua.

Rönkä oli kaatokännissä, joten se ei muistaisi tästä illasta huomenna mitään. Vaara oli siis ohi, mutta minun täytyi olla jatkossa varovaisempi. Hämmästyksekseni ja riemukseni Rönkä kiipesi autonsa takapenkille. Oven sulkeuduttua autosta kuului vielä ”Perkele, perkele!” -mutinaa. Pohjalaisuuteen ilmeisesti kuuluivat kovaääninen puhe (joka koostui lähinnä kirosanoista) ja ansiokas ryyppääminen. Mutta mitä helvettiä äijä teki autonsa takapenkillä keskellä yötä?

Kiipesin hiljaa yläkertaan ja avasin oven. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Timo oli luonnollisesti jättänyt huoneeni siivoamatta. Hyvä kämppis ei puutu toisen asioihin – ei, vaikka toinen olisi koomassa sairaalassa ja tämän lattia olisi tahriintunut vereen ja spermaan ja olisi lasinsirujen peittämä. Timoon voi luottaa. Menin suoraan työpöydälleni ja avasin alimman laatikon oikealla. Siellä se oli. Kummitädiltäni joskus vuosia sitten saamani Fiskarsin pikkukirves – edelleen täydessä terässä. Se oli todella kätevä vaelluksella: ei painanut paljoa, mutta sillä sai hyvin puut pilkottua. Nappasin vielä Kossupullon (yllättävää kyllä, viinakaappiani ei ollut ollut tyhjennetty poissa ollessani), kertakäyttösadetakin ja kumihanskat mukaani. Jälkimmäisiä olin pöllinyt ison kasan ollessani alastonmallina kuvainveistokursseilla. Niitä oli paljon taidekouluissa, sillä jotkut tykkäsivät käyttää hanskoja muotoillessaan savea.

Juuri kun olin lähdössä, kuulin, kuinka ovi kävi. Se oli Timo. Jätkä oli aivan hirveässä kunnossa. Timo ryömi suoraan vessaan, ja oksennusta valui hänen suustaan lattialle jo matkalla sinne. En usko, että Timo edes huomasi sitä. Kuulin epätoivoista oksentamista ja vaikerointiääntelyä vessasta. Kurkkasin sinne ja Timo jutteli varsin sujuvaa norjaa pöntölle. Hän oli pukenut housunsa väärinpäin jalkaan niin, että alushousut olivat vielä farkkujen päällä. Hän oli ilman sukkia, ja paita oli repeytynyt ja aivan yltä päältä oksennuksessa. En ollut koskaan nähnyt Timoa noin huonossa kunnossa. Ja Timo vielä kehtasi aina väittää olevansa ”teinikännäämisen kruunaamaton maailmanmestari”, vaikka me molemmet tiesimme, että minä se todella olin. Meinasin kuolla nauruun. Tästä olisi hauska kertoa hänelle, mutta valitettavasti en ollut täällä.

Timo veti vessaa jatkuvasti ja hänen naamansa osui pöntönreunoihin niin että suu ja kieli lipoivat posliinia – se ei voinut olla terveellistä, sillä pönttöä ei ollut putsattu kovin ahkerasti. Olisin halunnut auttaa, mutta nyt en voinut. Katsoin vain huvittuneena vierestä. Oksentamisessa on jotain alkukantaisen ihanaa. Kun kaunis tyttö oksentaa, se on todella ihastuttavaa. En tajua miksi tytöt aina yrittävät paniikissa piiloutua kun oksentavat. Minä voisin mielelläni hoitaa heitä ja jutella kivoja. Kummallisinta on se, että kauniin tytön oksennus ei edes haise pahalle – olen todennut sen käytännössä. Minusta on ihanaa silittää tytön hiuksia ja kertoa hänelle lohduttavia tarinoita, kuunnella hänen huohottavaa hengitystään, joka on niin voimakas ja katkonainen, että se saa hänen koko kehonsa vapisemaan. Silloin tiedän olevani herkässä hetkessä mukana. Se tyttö on voinut olla hyvinkin etäinen ja vaikea, mutta kun hän oksentaa, kaikki tällainen keinotekoisuus katoaa. Oksentaessaan ihminen on todella aito. Silloin ei pysty pitämään yllä suojakuoria ja etäisyyden muureja. Silloin tulee todella sellaiseksi kuin on. Heikoksi ja ihastuttavaksi.

Vaikka Timo ei ollut kaunis tyttö, myös hänen oksentamisessaan oli jotain hyvin hellyttävää. Sydämeni täytti suuri lämpö. Halusin hoitaa Timoa ja sanoa hänelle ”voi pikku mussukka pussukka” tietäen, että se ärsyttäisi häntä ihan helvetisti.

Olin juuri lähdössä kun Timo yllättäen lähti ryömimään ulos vessasta. Minulla ei ollut muuta suuntaa paeta kuin takaisin huoneeseeni, mutta se helvetin epeli tulikin juuri sinne. Kännitila oli kuitenkin niin suuri, että en ollut kovin huolisani. Katselin Timoa kun hän kipusi sängylleni. Timo huomasi minut mutta ei näyttänyt mitenkään yllättyneeltä. Vaihdoimme muutaman sanan ja tajusin, että hän oli tainnut kuvitella minut tänne aiemminkin. Timolla oli ikävä minua. Hän todella oli hyvä ystävä.

- Hyvää yötä, veli! huikkasin vielä Timolle ja taputin häntä jalalle. Minusta oli mukavaa ajatella, että hän nukkui sängyssäni. Siitä tuli kotoisa olo.

Lähdin ulos etsimään sopivaa kohdetta. Täytyi pitää kiirettä, koska kotona oli mennyt pidempään kuin olin suunnitellut. Kalliossa ei tosin pitäisi olla mitään ongelmia päästä käsiksi siihen, mitä etsin. Astuin portista ulos ja löysin heti etsimäni. Juoppoja oli joka puolella. Valitsin umpimähkäisesti kohteeni. Tarjosin viinaa jollekin syrjässä seisovalle jäbälle, ja se lähti heti mukaani. Menimme sivukadulle ja annoin äijän juoda kotoa ottamaani Koskenkorvaa ihan rauhassa. Se näytti maistuvan.

- Hei sä oot ehkä paras jätkä ikinä! juoppo hehkutti.

Minun kävi sitä vähän sääliksi. Se ei ollut kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainakaan minulle ja mikä merkittävintä, ei myöskään Marikalle. Bloggareiden tappamiseksi työstämäni suunnitelma oli jaloa työtä jumalaisen Marikan puolesta, mutta tämä ei tuntunut yhtä pyhältä – tämä oli likaista. Pidin kuitenkin tavoitteen mielessäni: poliisien mielenkiinto oli saatava pois niistä blogihoroista. Emme koskaan pääsisi jatkamaan tehtävämme parissa, mikäli poliisit tietäisivät mitä tapahtuu. Jos laajentaisin tappamisen koskemaan myös muita ihmisryhmiä, poliisit eivät ehtisi suojella kaikkia. Tämä oli tehtävä korkeamman syyn puolesta. Tämäkin juoppo varmasti saisi palkkionsa Marikan-jumalattaren taivaassa.

Laitoin sadetakin ja kumihanskat päälleni ja tarkistin vielä, että ketään ei ollut katsomassa. Otin kirveen laukustani ja katkaisin juopon kaulan yhdellä siistillä iskulla. Kuului vain inahdus, ja se oli kuollut. Sen ei ollut tarvinnut edes pelätä. Olin tyytyväinen. Pilkoin sen nopeasti osiin ja levittelin niitä puolen tunnin ajan ympäri Kalliota ja Vallilaa. Laitoin niitä roskiksiin ja talojen sisäpihoille. Oli hauskaa jakaa ruumiinpalasia joka puolelle, mutta yöni oli pian päättymässä ja oli aika palata nukkumaan ikuista unta. Löin kirveen perällä vielä silmään tapin, johon olin teipannut numeron ”5”. Tämä saisi kytät sekaisin. Riisuin sadetakin ja laitoin sen kumihanskojen kera muovipussiin. Otin taksin takaisin sairaalaan. Heitin muovipussin, jossa takki ja hanskat olivat, sairaalaan jätekeräykseen. Täällä oltiin veren kanssa tekemisissä jatkuvasti, joten sehän sopi tänne kuin nakutettu. Laitoin naapurini vaatteet takaisin kaappiin ja puin sairaala-asun ylleni. Yö oli ollut pitkä enkä ollut pitkään aikaan ollut liikkeessä. Väsytti vietävästi. Vaivuin nopeasti onnelliseen uneen, joka seuraa aina silloin kun tuntee, että on tehnyt hyvän päivätyön. Tämä oli ollut paluuni takaisin maailmaan, ja se oli onnistunut kaikin puolin mainiosti.

***

Kallio-reissuani seuraavana aamuna en herännyt enkä herännyt sitä seuraavanakaan. Minulta kesti luultavasti päiväkausia tajuta, että olin poissa jälleen. Ikuinen leponi jatkui. Kaikki tuntui erilaiselta, koska olin käynyt todellisuudessa. Olin nähnyt huoneeni seinät ja niiden masentavan valkoisuuden. Mieleeni tuli Hugo-niminen vanha 90-luvun tv-peli, jota pystyi pelaamaan suorassa tv-lähetyksessä lankapuhelimen avulla. ”Pitikö olla hoppu, nyt se on leikin loppu” Hugo sanoi pelaajan epäonnistuessa. Yllättävä paluuni koomaan aiheutti minulle kyvyttömyyden kontrolloida ajatuksiani. Typerä sananlasku jäi kaikumaan loputtomana ympäri ruumiistani. Ajatusteni pimeys oli nyt pimeämpää, vaikka luulin jo aiemmin käyneeni täydellisessä pimeydessä. Aivoni onkalot olivat muuttuneet, ne olivat jälleen koskemattomat. Siellä ei ollut mitään jälkiä kaikesta siitä juoksemisesta ja taistelusta, mitä olin tehnyt herätäkseni. Paikat oli siivottu. Aivolohkon seinämät hymyilivät minulle, ikään kuin ne olisivat juhlineet jälleen ruumiin voittoa järjestä. Tämä tuntui sellaiselta pahalta unelta, jota näkee neljänkymmenen asteen kuumeessa. Jokin selittämätön ja epämiellyttävä asia kasvaa ja paisuu mielessä. Se on kuin jokin todella painava asia, joka muuttuu osaksi uneksijaa. Mutta samalla se kuitenkin painaa häntä ulkoapäin. Ymmärsin nyt, mitä tuo usein kokemani painajaisunten olotila tarkoitti: mieleni kasvamista liian sairaaksi, ja sen murskaavan voiman lamaannuttavaa vaikutusta kehooni. Näissä unissa usein ei pysty juoksemaan vaikka pitäisi paeta henkensä edestä. Nyt en pystynyt juoksemaan ja muutuin vahvasta aikuisesta miehestä konttaavaksi ja kuolaavaksi vauvaksi. Palasin kohtuun ja kaiken elämän kokemisen jälkeen sinne ahtauteen palaaminen oli järkyttävää. Kaikki kutistui. Kaikki väheni ja hävisi luotani. Tämä ei sittenkään ollut kohtu, sillä kostean ja tiiviin sijaan täällä oli kuivaa ja avaraa – tyhjyyteni oli suurta kaikuvaa hallia. En yhtään tiennyt minne asettaisin itseni tai ajatukseni. Tiesin, että oli olemassa paikka, mutta sen löytäminen tyhjyydestä oli mahdotonta.

Jos olin lyhyenä hereilläoloaikanani ehtinyt kaivata takaisin koomaan, niin nyt huomasin kaipuuni järjettömyyden – se oli ollut typerää nostalgiaa. Nyt kaikki oli nurinpäin ja missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Epätoivoni kasvoi uusiin mittoihin mietin jälleen Jumalaa – minä, joka pidin itseäni liberaalina rationalistina! Tämä muistutti minua paniikkikohtauksista, joita olin saanut ylioppilaskirjoituksissa. Ne olivat kamalia kokemuksia, menetin kykyni hallita ruumistani ja ajatuksiani ja oksensin kontrolloimattomasti ammattiopiston poikien vessan pisuaariin. Ennen sitä olin pitänyt paniikkikohtauksia vain 2000-luvun nuorten luusereiden keksittynä tautina. Olin pitänyt niitä tyyppejä vain laiskoina tai muuten vain saamattomina idiootteina, jotka keräsivät huomiota vaivallaan. Pahinta tässä oli se, että minä en pystynyt edes keräämään huomiota, sillä olin takaisin omassa yksinäisessä maailmassani, jossa olin taas hullu tai ei-hullu, tai ehkä ei-ei-hullu. Vittu, tämä ei todellakaan ollut millään tavalla perus.

Yritin saada itsestäni niskalenkin. Yritin rauhoittua. Yritin hengittää. Yritin miettiä mukavia asioita… Timoa oksentamassa söpösti. En tajua miksi se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta tässä paniikissa oli vaikea prosessoida ajatuksiaan tärkeysjärjestyksessä, tai edes havaita mitään tärkeysjärjestystä. Tärisin ja heittelehdin aivolohkojeni seinämiltä toisille niin kuin astronautti Apollo 13:n sukkulassa epäonnistuneella kuulennolla. ”Houston, we have a problem!” huusin hiljaisuuteen. Kuvittelin itseni hävittäjälentäjäksi, joka yrittää saada lentokoneen tasapainoon. Muistin kohtauksen Top Gun -elokuvasta, jossa Maverick ja Goose menettävät hallinnan hävittäjästään ilmavirtauksen vuoksi. Kone lähtee heittelehtimään suoraan alaspäin merta kohti. Goose kuolee kun hänen päänsä osuu kattokuomuun. Olinko minä Goose? En ollut. Minun ei pitänyt miettiä kuolemaa, mutta sinne tunnuin silti olevan matkalla.

Pidin ohjaussauvasta kiinni. Se tärisi rajusti. Olin vähällä purra kieleni poikki. Sitten viereeni syöksähti kaksi Mig-hävittäjää: Marikan rinnat. Painoin käsilläni niitä toisiaan vasten. Hän voihki päälläni penikseni mennessä hänen sisäänsä. Ohjaussauva vakaantui hieman. Hävittäjän lento tasaantui, mutta silti se syöksyi mereen. Laukesin Marikan sisälle hänen rintojensa iskeytyessä kasvoilleni samalla kun hävittäjäni osui veden pintaan. Koneeni syöksyi syvälle ja vieläkin syvemmälle. Mittarien viisarit pyörivät vinhaa ympyrää ja niiden lasinäytöt pamahtivat lopulta rikki. Marikan rinnat olivat naamallani enkä saanut kunnolla henkeä, joten työnsin hänet takaisin ylös niin, että näin hänen kasvonsa. Näin hänet ja se rauhoitti minua. Koneen moottorit sammuivat hävittäjän hautautuessa syvälle meren pohjaan.

Katsoin ylöspäin ja näin pelkkää pimeyttä. Ei tietoakaan meren pinnasta tai valosta. Marika räkäisi kunnon mällit suustaan kasvoilleni ja sanoi: ”Eksä vittu parempaan pysty? Mä lähden röökille!”. Hän nousi päältäni ja käveli pois, suoraan valtemeren syvyyksiin. Jäin makaamaan enkä pystynyt liikuttamaan itseäni mihinkään suuntaan. Olin täysin halvaantunut. Yritin viimeisillä voimillani pitää silmäni auki, mutta ne painuivat väkivalloin kiinni. Koneeni viimeisetkin mittarien valot sammuivat ja tuli pilkkopimeää. Nyt pimeyteen sekoittui myös kylmyys. Olin takaisin syvänmerenkrottien seurassa ja olin jälleen sokea. Ja jälleen en tuntenut raajojani, enkä mitään muutakaan. Olin alkupisteessä. Olin vajonnut niin alas kuin se vain suinkin oli mahdollista, ja nopeammin ja yllättävämmin kuin olisin uskonut.

Olin helvetissä.

023

Poliisi oli törmännyt mutkaan sarjamurhaajajahdissaan kun nuorten bloggaajien lisäksi samalla kaavalla oli tapettu pummi, jonka palasia oli löytynyt ympäri Kalliota. Tämä oli hieno uutinen. Voisimme jatkaa Marikan kanssa suunnitelman toteutusta, mutta Marika ei ollut kovinkaan kiinnostunut asiasta. Hänen raivoilunsa jatkui. Se pisti minut hiljaiseksi. Tämä ärsytti Marikaa, mutta häntä olisi varmasti ärsyttänyt myös jos olisin osallistunut hänen tinttailuunsa. Pysyin etäällä, mutta pidin koko ajan silmäni ja korvani auki. Marikalla oli menoa, pakollista menoa, jonne hän ei todellakaan lähtenyt hyvällä mielellä. Hän ei edes jaksanut panostaa pukeutumiseen tai meikkaamiseen, mikä oli todella erikoista. Hän vain heitteli vaatteet nopeasti päälleen ja lähti ovet paukkuen. Oletin, että tämä oli joku rahaan liittyvä perhekeskeinen pakkotapaaminen.

Tämä mahdollisti minulle tilaisuuden mennä bileisiin, jonne olin Facebookin kautta saanut kutsun. Kutsu oli tullut joltakin Markun vanhalta hoidolta, jota en liiemmin edes tuntenut, puhumattakaan muista vieraista.

Saavuin pienessä matkahiprakassa Mariankadulle. Matkahiprakka on loistava tapa aloittaa bileet jo etukäteen ihan itsensä kanssa. Muutama sidukka nautittuna 3B-ratikassa oli juuri sopivasti. Tiesin, että juhlissa olisi tarjolla runsaasti ilmaista juomaa, mutta halusin välttää sosiaalisen jäykkyyden oudossa seurassa ja olla jo paikalle saapuessani juhlien kuningas ja puhemies, joka ottaisi oitis tilan haltuunsa. Arto kutsui minua tämän vuoksi nimellä olohuoneenherra. Hän kadehti tapaa, jolla hyökkäsin juhlien keskelle niin kuin palvottu jenkkifutiksen pelinrakentaja amerikkalaisissa teini-elokuvissa. Olin täynnä ääntä enkä pelännyt puhua kenellekään. Otin fyysistä kontaktia tyttöihin aivan kuin olisin aina tuntenut heidät ja jätkille – jopa minun ja Arton pelkäämille skeittijätkille – olin mukava vaikka ne usein tuijottivatkin minua kuin vihollisklaanilaista.

Juuri niin siinä kävi kuin olin uhonnut: otin tilan haltuuni ja tutustuin kaikkiin nopeasti. Juttelin Tanelle, joka oli juuri se reikäiseen flanellipaitaan pukeutunut skeittijäbä. Yllätyksekseni hän piti minusta ja heitimme läppää pidempäänkin. Juttelin myös Auskille. Se oli vähän ehkä ylimielinen hipsteri, mutta ihan kiva mimmi joka tapauksessa. Auski heitti minulle siiderinsä, jota ei jaksanut juoda. Samassa jo kiiruhdin jonkun leffajäbän seuraan, jonka kanssa puhuimme elokuvista. Rakastin elokuvakeskusteluja. Ongelma vain oli, että juuri kukaan ei pystynyt keskustelemaan leffoista samalla villiintyneellä asiantuntemuksella kuin minä. Harmikseni se leffajäbä oli täysi taidemoukka. Se sössötti Woody Allen -rilliensä takaa Aki Kaurismäen ja Godardin leffoista, eritoten se diggasi Alphavillestä, jonka olin sattumoisin itsekin nähnyt juuri muutama kuukausi sitten. Täyttä paskaa. Kutsuin tuon sarjan leffafriikkejä tietosanakirjaelokuvamiehiksi. Niiden oli pakko knobbailla Vittorio De Sican Polkupyörävarkaasta ja muista eurooppalaisista elokuvista ja elokuvantekijöistä, joista Peter von Bagh ja muu vanhan polven leffakansa jaksoi jauhaa loputtomiin. Häivyin taas toisaalle: tämä oli minua humalassa parhaimmillani. Vaihdoin koko ajan maisemaa ADHD:maiseen tapaan. Poukkoilin muutamien hölmöjen kommenttien kera ihmisestä toiseen. Jos seura ei miellyttänyt minua tai tarjonnut lupausta seikkailusta, jatkoin etsintöjäni.

Päädyin ulos kuselle sen skeittijäbän kanssa, jonka nimen olin tässä vaiheessa iltaa jo täysin autuaasti unohtanut. Kusimme kadulta alamäkeen ja fiilistelimme kuinka pitkälle vanamme ulottuivat. Mahtavaa. Ulkona kuseminen. Varsinkin humalassa ja mieluusti kesäisin tämän pakkasen ja lumen sijaan se oli todella rentoa puuhaa. Naiset eivät siihen pystyneet. Uskon, että hiljaisella tavalla ne olivat aina meille miehille hieman katkeria siitä. En osaa alkuunkaan kuvailla tuota ihanan vapauttavaa tunnetta. Ulkona kuseminen vain yksinkertaisesti oli minun juttuni ja jos oikein innostuin niin saatoin jopa ventovieraalle ehdottaa ristiinkusemista tai miekkailua.

Takaisin sisälle tullessani huomasin, että bileet olivat kuin 60-luvun Rodgers & Hammerstein -musikaalielokuvasta. Koko ajan joku puhkesi laulamaan. Sitten muut liittyivät mukaan. Muutama tyttö osasi ihan lennosta muodostaa äärimmäisen upeita stemmoja päämelodiaan, ja ne tekivät lauluesityksistä tosi täyteläisiä vaikka kellään ei kitaraa tai muuta soitinta ollutkaan.

Feidasimme bileet pienellä jengillä ja päädyimme keskustaan. Joku työnsi käteeni 20-senttilitraisen Koskenkorva Vodka -pullon. Tyhjensin sen yhdellä huikalla ja se joku näytti minulle peukkua kuin maitoa mainostava rallikuski. ”Juha Kankkunen”, tuumasin humalaisen laahaavalla äänellä ja notkuin kohti Simonkadun Jenny Woota, jonne olimme matkalla. Viina teki ilotyötään – tai tuhotyötään, ihan miten asian haluaa nähdä.

Seuraavat muistikuvani ovat sisätiloista, missä heittelehdin paikasta toiseen – läpi tanssilattian ja pöytien – yläkertaan ja alakertaan. Etsin muita, joiden kanssa olin saapunut sinne, mutta en löytänyt ketään mistään kunnes lopulta tajusin olevani Jenny Woon sijaan Herkussa. Olin mennyt väärään jonoon ja sitä soittoa tietysti väärään paikkaan. Kännisessä mielessäni virheeni tuntui ymmärrettävältä, sillä baarit olivat samalla kadulla lähes vierekkäin.

Juoksin jälleen ilman takkiani ulos ja yritin päästä jonon ohitse Jenny Woohon. Selitin portsarille kuinka ystäväni ovat jo sisällä ja kuinka olin ajautunut väärään baariin. Rehellisyyden puuskani ei auttanut. Se mulkku oli vähällä lyödä minua kun yritin väkisin rynniä sisään. Ymmärsin lopulta yskän ja painuin takaisin Herkkuun. En kuitenkaan tuntenut ketään, joten päätin lähteä kun näin tutut kasvot. Tiesin jopa tytön nimen ja missä se asui, mutta en yhtään muistanut mistä tunsin sen. Se indiemuija puhui rasittavaa stadin slangia ja haukkui mestaa kavereilleen takki jo puoliksi päällään. Sitten sytytti ja humalani kaikkosi siltä seisomalta. Se oli yksi niistä blogihoroista, jotka olivat Marikan tappolistalla. Ilta oli saanut täyskäännöksen.

Titty, nimi jolla tyttö liikkui blogimaailmassa, oli ehkä pahin primadonna, jota olin koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä oli täydellistä bimbon-oppikirja-kamaa ja lähenteli parhaimmillaan Marikan viileyttä. Seurasin Herkusta häntä ja muutamaa hänen ystäväänsä Kampin Mäkkäriin ja kuuntelin missä mentiin. Hän kertoi feidanneensa ”pillunvarmalla” suunnitelmalla Ullanlinnasta, jossa poliisiauto valvoi yötä päivää hänen asuinkerrostalonsa sisäpihalla. Kytät valvoivat edelleen jäljellä olevia Top 10 -bloggareita lisäuhrien välttämiseksi, huolimatta tapetusta pummista. Fiksua, mutta niin kuin elokuvissa, vaarassa olevat ihmiset vähättelevät aina vaaraa. Lopulta Tappajahai, Alien tai Scream-mörkö iskee ja ruumiita tulee helvetisti. Titty oli vain halunnut lähteä baariin kavereidensa kanssa siitä huolimatta, että neljä hänen bloggarikollegaansa oli juuri tapettu raa’asti. Niin perus. Minä olin oikea jäbä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Totta kai tiesin tämän olevan väärin, mutta Marikan tahto ylitti kaiken moraalin. Myös humalassa olin valmis tyydyttämään kaikki Marikan tarpeet.

Tittyn kaverit häipyivät Mäkkäristä jonnekin päin Töölöä, joten olimme kahden. Kello läheni jo viittä kun lähdin etäältä seuraamaan Tittyä kohti Ullanlinnaa. Kävelimme pitkin Fredrikinkatua ja olimme ihan sen päässä Popparienkelin levykaupan kulmilla kun nappasin kadunkulmasta käteeni kaljapullon. Juoksin lähemmäs ja huikkasin ”Titty!” Hän kääntyi, enkä epäröinyt hetkeäkään. Iskin Tittyä pullolla päähän ja hän romahti kadulle jalkojeni juureen. Muistelin jälleen Arton neuvoa: ”lyö vitun kovaa”.

Rehasin sen lorton jonnekin sivukujalle ja hakkasin kaljapullolla sitä niin kauan päähän ja rintakehään, että en kuullut enää hengitystä. Olin silti skeptinen, joten rikoin pullon asfaltille ja isoimmalla lasinsirulla viilsin vielä kurkun Tittyltä auki.

- Eiköhän tuo tepsi, tuumasin hiljaa ääneeni ja samassa puhelimeni piippasi taskussa. Se oli Marika. Ja juuri oikeaan aikaan.

- Missä sä oot? Marika kyseli kärsimättömästi.

- Mä oon täällä… mä oon tulossa, sanoin hätääntyneenä ja kylmissäni.

- Tuu jo tänne, Marika sanoi ja lähdin saman tien juoksemaan kohti Töölöä.

***

Marika oli ihan hermona. Kerroin innostuneena kuinka olin tappanut Tittyn ja siitäkös helvetti syntyi. Marika ei halunnut enää tappaa ketään. Se oli kuulemma tylsää. Tylsää! Vielä viikko sitten niiden bloggaajien tappaminen oli ollut hänen elämänsä ykkössisältö. Yhtä nopeasti kuin murhavyyhti oli alkanut niin se oli myös ohi. That’s it – Se siitä. Koko touhu loppui siihen.

Olin ihan pihalla ja humalani vuoksi en oikein tiennyt mitä sanoa. Marika vain hermosi ja otin osumat vastaan

Humalaisessa horrostilassani rupesin miettimään syvällisiä. En varmasti merkinnyt Marikalle samaa kuin mitä hän merkitsi minulle. Sehän oli selvää, olinhan hänen koiransa. Juuri tätä ajatusta en saanut päästää päällimmäiseksi, vaan minun oli keskityttävä jokaiseen hetkeen ja oltava koko ajan valmis ihan mihin vain. Marikan seuraava päähänpisto saattoi olla jotain täysin tuulesta temmattua. Ja minun oli oltava siihen valmis. Olin omaksunut tällaisen henkisen asenteen ja pystyin sen vuoksi elämään Marikan kanssa.

Lopulta Marika nukahti. Sain taas katsella hänen rintakehänsä ja erityisesti hänen rintojensa tasaista kohoilua.

Aamulla Marika oli taas pirteä ja energinen. ”Uusi päivä, uusi ruumis, teinit tahtoo – kuolemaan!” hän lauloi varsin ekstaattisena, taisipa olla Mamin ysärihitin Tanssikengät melodia. Mitä vittua? Pitikö niitä teinejä taas tappaa vai ei?

- Hei kulta! Marika sanoi.

Niin kuin eilistä riitaa ei olisi koskaan edes tapahtunut. Tällaisia tilanteita tuli usein, joten olin joutunut totuttautumaan niihin. Voisin taas hetken päästä täyttää jonkin Marikan hullun pyynnön ja sitten taas nauttia sitä seuraavasta hetkestä.

- Kulta, mä haluan aloittaa uuden harrastuksen.

Pahat aavistukset kiirivät selkäpiissäni.

- Mä haluan semmosen tosi söpön koiran ja mä haluan viedä sitä koiranäyttelyihin!

Ja taas mentiin ihan uuteen suuntaan. Juuri tälläisia tilanteita varten minun täytyi olla valmis koko ajan. Hyväksyin Marikan uuden keksinnön täysin vastaansanomatta. Ilmeisesti minä en enää riittänyt Marikalle. Mutta saattoi tässä oli jotain hyvääkin. Ehkä nyt minulle jäisi enemmän tilaa ihmisenä kun Marikalla olisi oikeakin koira leikkikaverinaan.

024

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

006

Kaikeksi yllätykseksi Marika pyysi minut juhliin luoksensa. Ne olivat bileet, joita hän oli suunnitellut jo pitkään. Olin aika hämmentynyt kutsusta. Ehkä hän halusi testata sosiaalisuuttani kaikkien kavereidensa ollessa mukana menossa. Ehkä tämä oli vaihe kaksi. Ehkä olin läpäissyt ensimmäisen vaiheen, missä olin vakuuttanut hänet puhelahjoillani. Olinhan puhunut itseni hänen luokseen ja saanut hänet. Mutta jo nyt, odottamatta, olin suorittamassa kakkosvaihetta, johon kuului Marikan kavereiden hyväksynnän saavuttaminen. Minua ei pelottanut, olinhan tunnetusti olohuoneen herra. Varmistaakseni kuitenkin jatkoon pääsemiseni, päätin olla juomatta.

Siellä minä olin. Vesiselvänä. Hulinan ja kameroiden salamavalojen räpsynnän keskellä. Ja kyllä, se oli hyvin tärkeä osa juhlaa: dokumentoiminen. Marikaa lainaten, ”Tärkeiden ja arkisten, isojen ja pienten elämän momenttien taltioiminen on ehkä merkittävin osa onnistunutta ja kiinnostavaa bloggaamista”. Marika ja hänen kaverinsa halusivat valokuvien kautta julistaa kaikille kuinka mahtavaa (parasta) ja glamourintäyteistä menoa heidän juhlissaan oli. Kaikki poseerasivat yhdessä ja päädyinhän minäkin muutamaan kuvaan ja sitä kautta myöhemmin Marikan ja parin muunkin lorton blogille. Se oli suuri kunnia, kuulemma. Minä en välittänyt siitä vaikka jollain tasolla ehkä olinkin imarreltu. Hyvin usein mietin, että kunpa voisin tuhota koko blogikulttuurin, tai miksen koko internetin. Olin osana maailmaa, jonne en kuulunut. Minä vain ihmettelin ja katselin ihmisiä ympärilläni. Olin kuin Kultahatun Nick Carraway ja Marika oli luonnollisesti Jay Gatsby – tuo kiinnostava, etäinen ja merkittävä juhlien keskipiste. Minä olin tarkkailija.

Marika ei ottanut minuun juurikaan kontaktia tuon illan aikana. Yleisesti ottaen moni varmasti koki minut kutsumattomana kuokkavieraana, joka söi liikaa herkkuja ja oli mahdollisesti juuri se pummi, joka tulisi loppuillasta pöllimään jonkun muun viinat. Yleensä olin juuri se tyyppi, mutta en tällä kertaa. Olin vähäsanainen, mutta silti hauska. Olin kohtelias ja skarppi sivuääni, joka osasi heittää oikealla hetkellä hämmentäviä kommentteja kehiin. Joitakin se hymyilytti, useimpia ei. Mitä ikinä sanoinkin, Marika katsoi minua vihaisesti ja kertoi katseellaan kuinka vitsini olivat typeriä. En tajua miksi, mutta se sai minut kovin kiihtyneeseen tilaan. Kullini nousi – ja sitten se taas laski kovan vastaponnistelun tuloksena. Olihan se nyt hemmetin noloa. Minulla seisoi koko ajan. Mutta odotin edelleen niitä sukupuolitautitestin tuloksia, joten peli oli selvä sen illan suhteen. Marikalta ei irronnut. Turha vaiva. Mutta olin silti taukoamatta yrittelemässä häntä.

Olin joka välissä hänen kimpussaan tökkimässä seisokkiani hänen takapuoleensa, reiteensä, lantioonsa tai pahimmillaan hänen niskaansa jos hän sattui istumaan. Se oli todella hauskaa ja olin kuitenkin sen verran tarkkana, että kukaan muu ei huomannut stondisleikkiäni. Marika oli raivoissaan touhustani. Ja minkä minä mahdoin itselleni. Olin tylsistynyt. Ei niiden ihmisten kanssa puhua voinut. Kellään ei ollut mitään sanottavaa mistään. Kaikki olivat omissa oloissaan ja kulkivat peilin ohitse kahden minuutin välein. Tärkeintä oli näyttää hyvältä ihan jo senkin vuoksi, että kamerat kuvasivat koko ajan. Piti olla tarkkana, mitä sanoi, sillä valokuvien lisäksi joku kuvasi myös videolle suurimman osan juhlista. Välillä ihmiset saattoivat tanssia keskenään ja sitten otettiin taas lisää blogikuvia teemalla: ”ja siellä kaikilla oli niin muukaavaa, oi jospa oisin saanut olla muukaanaa” – kaikki oli yhtä suurta kulissia. Ei kellään oikeasti hauskaa ollut. Ihan kuin ihmiset olisivat tulleet sinne pakonomaisesti vain näyttäytymään. Aina kun joku meni tupakalle tai lähti välillä käymään ulkona niin siitä puhuttiin heti hemmetisti paskaa. Vessa oli yleinen kokoushuone, jonne Marika kokoontui pienin väliajoin kuiskimaan muutaman ”bestiksensä” kanssa salaisuuksia. Ei hemmetti. Jostain kumman syystä kuitenkin lumouduin Marikasta vain enemmän. Tuntui, että mitä typerämmin hän käyttäytyi, sitä enemmän minä pidin hänestä. Epätoivoni kasvoi koko ajan. Se sai minut haluamaan häntä enemmän ja enemmän.

Eikä siinä kaikki. Marika oli kutsunut paikalle aimomäärän myös ex-poikaystäviään. Hyvin nopeasti kävi myös ilmi, että Marika oli ollut se jättävä osapuoli. Niillä jäbillä oli hiukan raukka ja aneleva, unelmoiva mutta alakuloinen katse vaikka pinnalta he olivat uskomattoman cooleja jäbiä. Marika oli ihan varmasti dumpannut heidät kylmästi, odottamatta ja ilman syytä. Miksi he pyörivät edelleen kuvioissa? Sitä en voinut käsittää. Miehekkään egoistisuuteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko pienin elein ja sanavalinnoin tuoda esille, että nyt oli minun vuoroni ja että minä olin nyt Marikan. Toivoin, että viestini meni perille. Yritin mukautua tunnelmaan vaikka se aika vaikeaa olikin. Hassuinta oli, että ne ex-jäbät olivat kuitenkin juhlien ainoat vieraat, jotka esittelivät itsensä. Marikan tyttöpuoliset kaverit olivat ihan liian omanarvontuntoisia tehdäkseen niin. Niin kuin Marikakin, heidät piti ansaita. Mutta minua ei kiinnostanut ansaita kuin Marika, joten keskitin huomioni vain häneen. Luulen, että tämä tekniikka antoi minusta coolin kuvan Marikan kavereille – en yrittänyt tehdä heihin mitään vaikutusta tai edes puhua heille, niin kuin varmasti monet yrittivät. Se varmisti asemani kelpo kaverina. Omituista logiikkaa, mutta luulen, että se oli ainut keino saada hyväksyntä niiltä ihmisiltä.

Jatkoimme Marikan kämpältä Circukseen. Mesta oli ollut Kampissa jo vuosia, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Paikka näytti hienolta, mutta koin edelleen olevani se kuokkavieras, joka sivullisena hengaa muun porukan jatkeena. Halusin kuitenkin pysyä mukana, koska halusin tutkia. Halusin päästä mahdollisimman syvälle Marikan maailmaan. Tuon illan aikana koin suuren valaistuksen hänestä ja koko seurueesta: he olivat kauniita ja suosittuja, mutta juuri siksi he olivat yksinäisiä. He olivat luoneet cooliudellaan niin vahvan muurin itsensä ja muiden ihmisten välille, että kukaan ei uskaltanut sanoa heille mitään. Ihmiset huomasivat heidät. He katselivat etäältä heitä ihaillen, mutta siinä oli jotakin muutakin. Hiukan ehkä pelkoa, mutta myös halveksuntaa. Kaikessa glamourinhohdossaan Marika ja hänen jenginsä olivat friikkejä. He olivat pienessä tiiviissä porukassaan ja ilman sitä he olivat melko yksinäisiä. Siinä oli jotain hyvin melankolista ja saatoin jopa ajoittain sääliä heitä.

Melankolian tunnetta lisäsi Heikki, joka oli mitä ilmeisimmin Marikan tuorein ex-poikaystävä. Meissä ei ollut mitään samaa. Heikki oli hiukan tumma, Colin Farrell -henkinen, täydellisen kropan omaava urheilijapoitsu. Lipevän ulkokuoren alta paljastui esille kiltti poika. Heikki oli porukan ainut tyyppi, johon sain minkäänlaista kontaktia. Ei meillä silti mitään asiaa toisillemme ollut. Siksi puhuimme pelkästään hänen orastavasta tulevaisuudestaan aitajuoksun parissa sekä ryyppäämisestä. Hän kertoi ensimmäisistä humalistaan ja horjui edessäni nännit loistaen tiukan valkoisen t-paitansa lävitse. Aina välillä jätin Heikin horjumaan paikalleen ja etsin Marikan käsiini ja yritin sekoilla kuin 14-vuotias yläkoulupoika. Marika työnsi minua syrjään ja huusi ”Ei nyt!” Aaargh, olin sekoamaisillani. Halusin häntä niin vietävästi. Minun oli pakko masturboida.

Vessassa en kyennyt sitä tekemään. Juoksin ulos pakkaseen pelkässä kauluspaidassa. Tarpeeksi hiljaista ja sopivaa masturbointipaikkaa ei löytynytkään ihan niin helposti. Päädyin huomattavan kauas Circuksesta, Manalan viereiseen pieneen puistoon tai lähinnä pensaikkoon, joka nyt kuitenkin oli vain luminen valli.

Siinä matkalla mielikuvitukseni seksin parissa oli käynyt niin kiivaana, että itse toimenpide hoitui todella nopeasti. Olin jo lähdössä takaisin Circukseen kun huomasin jonkun teinin oksentamassa muutaman metrin päässä. Ei hemmetti. Olimme Arton kanssa aina fiilistelleet oksentavia teinejä. Jostain syystä se oli ihan jumalattoman kiihottavaa. Oksennus syöksähteli tytön suusta lumihankeen isoina ryöppyinä ja sotki sen vaaleat hiuksenlatvat kauttaaltaan oksennuksen peittoon. Tyttö vilkaisi kohti minua kasvot kyynelien peitossa. Hyppäsin vatsalleni ison puun taakse kuin kotipesälle liukuva pesäpallonpelaaja. Katsoin puun takaa, ja tyttö jatkoi oksentamistaan. Huokaisin. Onneksi se ei huomannut minua.

Sitten huomasin kuinka se sojotti taas pystyssä. Voi kunpa Arto olisi ollut täällä. Minä, stondis, lumihanki ja oksentava teini. Se oli täydellistä. Avasin housut ja hoitelin itseni vielä nopeammin kuin hetki sitten. Lysähdin maahan selälleni housut nilkoissa kun ei kuulunut enää oksentamisen ääntä. Ehkä tyttö oli vastaavasti hoitanut oman duuninsa päätökseen. Laitoin housut takaisin jalkaani ja meinasin jälleen lähteä kun huomasin tytön makaavan lumihangessa puoliksi oman oksennuksensa päällä. Sitten heräsi myötätunto. Ei ollut aikaa leikkiä pelastajaa tai sankaria, mutta enhän minä sitä teiniä siihen voinut jättää makaamaan. Kokeilin pulssia, mutta kuten Artonkin suhteen, en ollut varma tunsinko mitään saati sitten kokeilinko edes oikeasta paikasta. Soitin ambulanssin ja lähdin takaisin Circukseen. Ehkä olisi pitänyt jäädä odottamaan... ehkä, ehkä, ehkä.

Olin menettänyt ajantajuni harharetkelläni masturboinnin parissa. Kello oli jo puoli neljä enkä löytänyt ketään seurueesta paitsi tietysti Heikin, joka oli vielä enemmän humalassa kuin aiemmin. Hän örisi jotain enkä tajunnut sanaakaan paitsi sen, että hänen pitäisi olla salilla huomenaamulla kello 10:00.

- Saata mut himaan, Heikki sanoi ja tässä tapauksessa saattaminen tarkoitti hänen pystyssä pitämistään.

Hän oli iso kolli ja kaatuilimme koko matkan Kaisaniemeen saakka, missä hän asui. Kotitalonsa edustalla Heikki yhtäkkiä ryhdistäytyi ja otti minua olkapäistä rajusti kiinni. Minua pelotti, että hän suutelisi minua, koska juuri siltä hän näytti. Oli kylmä ja halusin vain kotiin.

- Timo! Kuuntele mua oikeesti, Heikki aloitti silmät pyörien.
- No, kerro, sanoin pitkästyneenä ja yritin koko ajan livahtaa pois paikalta.
- Usko kun mä sanon tämän... mä oon ollut siellä. Sä et halua mennä sinne...
- Mennä minne? Mistä sä puhut? kyselin ja pelkäsin, että Heikki vaatisi minua pian jäämään yöksi.
- Sä et halua päätyä sinne. Marika. Marika on hullu. Etkö sä tajua, se tuhoaa sut... se tuhoaa kaiken. Vittu. Mä oon...
- Mitä sä oot? kyselin turhautuneena ja Heikki ei selkeästikään pystynyt puhumaan enää kunnolla yhtään mitään.
Tiesin, että tämä hetki koittaisi, että hän rupeaisi neuvomaan minua Marikan suhteen. Minua ei kiinnostanut pätkääkään, sillä tiesin olevani parempi ja nerokkaampi kuin hän oli koskaan ollut.
- Mä en voi tehdä enää mitään, Heikki sanoi ja rupesi tuhertamaan itkua silmistään ulos..
- Pysy erossa siitä, se ei tee sulle mitään hyvää... kerron tämän koska oot hyvä tyyppi! Heikki huuteli polvillaan lumihangessa, mutta minä olin jo metrien päässä matkalla kotiin.
En nähnyt Heikkiä enää sen jälkeen ja parempi niin. Kukaan tai mikään ei tulisi minun ja Marikan väliin.

007

Lasarus. Nousiko hän kuolleista? En muista. Elämässäni oli tapahtunut hyvin kummallisia asioita viime aikoina. Tai oikeastaan aina. Menetin lähes päivittäin käsityksen siitä mikä on todellista ja mikä on vain omaa mielikuvitustani. Mutta mitä väliä sillä on? Olin vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään sitä, kuinka kummallista kaikki on. Pidämme niin lujasti ja epätoivoisesti kiinni siitä uskomuksesta, että asioilla on jokin syy, ja että niissä on jotain järkeä, että emme huomaa kuinka mieletöntä kaikki on. Paras esimerkkini tästä on naiset. Mahdoton ymmärtää, mutta mahdoton pysyä niistä erossa. Kun siirryin pois yrityksestä ymmärtää maailmaa, sen älytömyyden käsitteleminen muuttui helpommaksi. Absurdia ja ristiriitaista, mutta yhtäkkiä huomasin pärjääväni paljon paremmin sillä salaperäisellä alueella, jota miehet ovat yrittäneet valloittaa niin kauan kuin heillä on veri suonissaan kiertänyt. Kun lakkasin yrittämästä valloittaa tätä aluetta, minusta tulikin sen asukas. Kun lakkasin pyrkimästä kuninkaaksi, sainkin täydet kansalaisoikeudet. En ollut kruununhaltija, mutta ehkä herttua tai markiisi kuitenkin. Pääministerin paikkaa en tavoitellut, sillä tässä valtakunnassa ei demokratiaa tunnettu. Mutta juuri siksi olin nyt löytänyt kotini sieltä. En enää pyrkinyt tasa-arvoon. En ollut enää hyvä ja kiltti ja luotettava tyyppi. Tai sanotaanko, näiden sanojen merkitys oli muuttunut. Kuten sanojen merkitys ihmisillä, joiden aivot ovat vaurioituneet. He käyttävät kyllä oikeita sanoja mutta viittaavat niillä eri asioihin kuin mihin olemme tottuneet. He saattavat vaikka osoittaa tuolia ja sanoa pöytä. Olin muuttunut aivovammaiseksi vaeltajaksi.

En pyrkinyt löytämään mitään pysyvää ja turbulentista jatkuvasti muuttuvasta maailman dynaamisesta liikkeestä löysinkin rauhan. En pyrkinyt olemaan paikallani ja huomasin, että silloin mieleni lepäsi. Kaikki asiat kääntyivät päälaelleen. Rentouduin kun kaikki katsoivat minua. Juostessani lujaa hengitin rauhallisesti. Join seitsemän kuppia kahvia ja nukahdin. Nukuinkin nopeammin. Ja mikä tärkeintä, naisten arvaamattomuus ei enää musertanut minua. Vaikka he saattoivat käyttäytyä päivällä ja illalla täysin päinvastaisilla tavoilla, en enää järkyttynyt siitä. Jollain tavalla nautin siitä. Olin huomannut jo kauan aikaa sitten, että naisten seura oli niitä harvoja asioita, joka sai minut rauhalliseksi. Nyt olin löytänyt myös muita keinoja. Parhaimmassa tapauksessa yhdistin nämä kaikki toisiinsa. Kun sydämeni hakkasi noin parisataa iskua minuutissa, tunsin itseni levolliseksi. Äitini kehotti minua – silloin harvoin kun häntä nyt näin – rauhoittumaan, mutta en halunnut. Se ei sopinut minulle. Halusin lentää ja olla yhtä vapaan taivaan kanssa. Olin kosketuksissa ihmisen perustavanlaatuisimman kaipuun kanssa. Vapaus. Jopa Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistuksessa se mainitaan ensimmäisenä. Vapaus. Vapauden voi käsittää monilla tavoilla. Minulle se tarkoitti olemista kosketuksissa kaikkiin mitä hulluimpiinkin tunteisiini jatkuvasti. Ne olivat kaikki joka hetki minussa läsnä. En ollut yksi ihminen. Olin monta. Minussa olivat kaikki maailman ihmiset. Syöksyin paikasta toiseen kuin riivattu, mutta lepäsin silti koko ajan. Miksi minun olisi pitänyt rauhoittua? En keksinyt mitään järkevää syytä siihen eikä kukaan pystynyt perustelemaan sitä minulle. Olin vapaa vallattomassa sekopäisyydessäni. Olin vaeltaja.

Valtakunnassa minulla siis oli kansalaisoikeudet, mutta ei velvollisuutta jäädä yhteenkään provinssiin pidemmäksi aikaa kuin sydämeni sanoi. Osallistuin kyllä veronkantoon, mutta se ei ollut minulle raskas velvollisuus vaan pikemminkin luonnollinen asia, josta en ahdistunut. Olin yhtä elämänvirran kanssa. Tunteeni virtasivat ja muokkaantuivat jatkuvasti, kuin joessa virtaava vesi. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, kuten Herakleitos totesi. Miten Pentti Saarikoski sen muotoilikaan: ”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me”. Vitun Pentti Saarikoski.

Olin vihdoinkin, vuosien harjoittelun jälkeen, onnistunut muokkaamaan itseni sellaiseksi millainen olin halunnut olla. Kehon muuttaminen käy helposti: käy salilla ja lenkillä, syö hyvin ja kas kummaa, pian onkin atleetti, tai ainakin näyttää hyvältä. Mielen muokkaaminen taas on paljon vaativampaa. Tankoa voi nostaa vain nostamalla. Ja se nousee kun sitä nostaa, kunhan painoja ei ole liikaa. Mutta entäs mieli? Minkälaiset puntit kehittävät sitä? Minkälainen tanko varustetaan mielen painoilla, jotka treenaavat ajattelun maastavetoa? Vastaus on tautologinen – se on ajattelu itse. Ajattelu ja ymmärtäminen. Se, että ajattelet jonkin asian täysin läpi, niin että olet todella varma siitä – mitä mieltä siitä sitten oletkin – niin, että se on aidosti asian totuus ja sen ainoa totuus. Ainoa totuus sinulle. Tämä on vielä jokseenkin ymmärrettävissä. Mutta seuraava askel on huomattavasti haastavampi. Sen asian omaksuminen, jonka olet itsellesi täydellisesti perustellut, siinä menee aikaa. Samalla tavalla, kuin jos olet tehnyt täydellisen harjoitusohjelman kehosi harjoittamista varten, se on ensimmäinen askel. Seuraavassa askeleessa toteutat sen. Se on helppoa, mutta on yksi asia, joka tekee siitä määritelmällisesti vaikeaa: se on tehtävä monta kertaa. Ei riitä, että teet täydellisen ohjelman ja sitten käyt salilla kerran pari. Ei, sinun on käytävä siellä satoja, jopa tuhasia kertoja. Sinun on elettävä ohjelmaasi. Sinusta tulee ohjelmasi. Olet kirjoittanut sen ja sitten elät sitä. Se on osa sinua ja sinä olet osa sitä. Te olette sama asia. Silloin sinusta tulee vahva. Silloin mikään ei enää lannista sinua. Samalla tavoin, kun elät ajatustesi mukaisesti, sinusta tulee ajatuksesi. Ja sitä on tehtävä pitkän aikaa. Voi nimittäin olla, että jotain mitä haluaisit olla, onkin ristiriidassa oman ohjelmointisi kanssa. Ihminen on tietokone, joka on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Vanha sanonta, että ihminen on syntymässä saatujen ominaisuuksien ja kasvatuksen summa, pitää hyvinkin paikkansa. Se voidaan kuitenkin muotoilla hieman toisin. Sinut on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Se on tapahtunut pitkän prosessin aikana, jota kutsumme nimellä evoluutio. Sen lisäksi sinut on ohjelmoitu kasvatuksella. Ihminen on kehittänyt keinoja muokata itseään. Erään näistä me kaikki käymme läpi. Sen nimi on koulutus. Koulutuksen avulla meistä pyritään muokkaaman sellaisia, että pystymme elämään keskenämme. Tämä on hyvä asia. On hyvä, että voimme elää samalla maapallolla tai samassa maassa tai samassa kaupungissa tappamatta toisiamme. Meitä ohjataan aivoihin asennetuilla käskyillä, kuten toisen elämän kunnioittaminen. Näitä voi verrata tietokoneeseen ohjelmoituihin käskyihin. Tietokone toteuttaa, mitä sen käsketään toteuttaa. Ihminenkin tekee näin. Ihmisessä on kuitenkin yksi suuri virhe. Tämä on vapaa tahto. Ja tästä seuraa hirveä kaipaus vapauteen. Se on sisäänrakennettu meihin samalla tavalla kuin sen vastakohtakin. Haluamme olla vapaita, mutta haluamme monia asioita, jotka estävät meitä olemasta vapaita. Haluamme rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä, jotka kaikki sitovat meitä johonkin. Ja haluamme olla vapaita kaikista sitoumuksista. Ihminen on ristiriitojen repimä.

Ristiriitojen ratkomisesta oli tullut suurin hupini. Olin tullut mestariksi siinä. Mutta aina kun koin tätä mestaruuden tunnetta, yleensä minut lyötiin jalustaltani hyvin nopeasti alas. Taas yksi ristiriita. Tämä kaiken alla kytevä, sanotaanko metaristiriita, kaipasi kaikkein kipeimmin ratkaisua. Jos saisin ratkaistua sen, pärjäisin kyllä muiden yksittäisten ristiriitojen kanssa. Ja vastaus löytyi ongelmasta itsestään: kun lakkasin yrittämästä sen ratkaisua, se avasi itsensä minulle. Kuin maaginen ovi, joka on lumottu avautumaan vain sille, joka antaa sen olla. Kuin järkevä kasvattaja, joka antaa lapsen itse löytää tiensä. Metaristiriita oli minun lapseni. Ja olin päästänyt sen karsinasta. Se juoksi vapaana, ja kun minun ei enää tarvinnut jatkuvasti valvoa sen aitausta ja asentaa aina vain uusia ja hienompia laitteita sen pidättelemiseksi, olin itsekin vapaa. Päästin irti. En yrittänyt enää pitää mistään kiinni ja nauroin elämän absurdiudelle. Olin vihdoinkin vapaa.

Ylpeyteni, jonka välttäminen tulisi aina olemaan tärkein tehtäväni, oli kuitenkin salakavala olento. Vapauden huumassani usein unohdin tämän ja sen jälkeen kärsin. Yritin monta kertaa napata kiinni jostain vain huomatakseni sen häviävän, tai jopa että sitä ei koskaan ollut ollutkaan. Kehityin kuitenkin koko ajan ja aloin luottaa itseeni yhä enemmän ja enemmän. Ristiriita ei murskannut minua. Eräänä päivänä kuitenkin huomasin, että minulla oli kaksi ongelmaa.

Ne olivat Marikan tissit. Niitä oli kaksi, kammottavaksi. Kiroan sen päivän, kun ne syöksyivät tajuntaani kuin radaltaan karanneet komeetat. Tai oikeastaan ne olivat salamyhkäisempiä. Ei minua niin vaan vedetty höplästä. Olinhan kehittänyt itseäni ankarasti monta vuotta. Pystyin kyllä väistämään suoraan annetut iskut. Marikan tisseistä tuli kuitenkin minulle pakkomielle. Huomasin ajattelevani niitä yhä useammin ja useammin. Niissä oli jotain... pahaenteistä. Ja se kiehtoi minua. Ristiriita taas. Olin ristiriitojen mestari ja pahaksi onnekseni halusin mennä juuri sinne, missä aita oli korkein ja suo kaikkein syvintä. Ja se oli ehdottomasti syvintä juuri Marikan tisseissä.

Minut oli ohjelmoitu haluamaan Marikaa. Se oli minun geeneissäni. Minun kirotuissa, itsekkäissä geeneissäni, jotka eivät koskaan ajatelleet minun onnellisuuttani tai hyvää oloani. Ne ajattelivat vain itseään. Ne halusivat vain yhdistää itsensä Marikan geeneihin. Ne saivat minut haluamaan häntä. Se oli hänen tuoksunsa. Se huumasi minut täysin. Halusin hänen DNA:taan aivan tuhottomasti. Siinä eivät auttaneet toiset naiset tai järkevä selittäminen itselleni. Olisin tarvinnut enemmän aikaa, tiesin sen. Kuten sanoin, tunteiden muokkaaminen on hidasta puuhaa. Kymmenen vuotta on siinä aika realistinen aika. Marikan kanssa ei kuitenkaan ollut kymmentä vuotta. Hän oli tässä, nyt ja heti. Tiesin, että hän lipuisi pois kuin Titanic ensimmäiselle ja viimeiselle matkalleen, enkä koskaan näkisi häntä – ”Jack... Jack... Jack!”. Olisin voinut paeta. Mutta en halunnut. Olin vaeltaja, mutta halusin kaiken jälkeen asettua häneen. Tuntui kuin kaikki ylitetyt joet ja vuorijonot, kaikki tunnelit ja merten aavat ulapat olisivat johtaneet hänen luokseen. Hänessä tuntui olevan jotain runollista ja kaunista. Tiesin, että asia ei ollut niin, että oli vain geenien taitavaa hämäystyötä saada minut uskomaan niin, saada minut tuntemaan sillä tavalla. Ristiriidassani halusin päättää itse mitä teen, mutta se en ollutkaan minä vaan voima sisälläni. Menetin kosketuksen omaan itseeni, omiin ajatuksiini. Vuosien työ hävisi silmänräpäyksessä. Se hävisi Marikan tissien tutkimattomiin maailmoihin. Niiden kumpuileviin lakeuksiin, salaperäisiin laaksoihin ja uskomattomiin vuorenhuippuihin. Niissä oli kaikki mitä halusin. Hänen tuoksunsa kutsui minua. Olin vuorikiipeilijä, joka vaaroja uhmaten lähti valloittamaan huippua. Kun olin päässyt aivan lähelle, tuoksu huumasi minut, ja viimeinen asia jonka näin olivat vuorenhuiput, jotka olivat olleet vain yhden ponnistuksen päässä. Pudotessani alas ne muuttuivat silmissäni pienemmiksi ja pienemmiksi, etäisemmiksi ja kaukaisemmiksi, lopulta kadoten usvaan, joka niin nopeasti nousee kun ollaan hyvin korkealla. Olin aina luullut toisin. Olin aina luullut, että pilvien yläpuolella on aina kirkasta, mutta luonnonlait eivät enää päteneet. Ne muokkaantuivat ja muuttuivat sitä myötä kun asioita tapahtui minussa. Ajatusteni muuttuessa myös kuvani maailmasta muuttui. Se oli edelleenkin sama paikka kuin eilen, mutta minulle se näyttäytyi täydellisen erilaisena. Koin sen eri tavalla ja se oli kaikki mikä minulle todella merkitsi jotain. Marika. Hänen nimensä. Hänen tuoksunsa. Hänen makunsa. Hänen sisäinen kauneutensa oli näissä kaikissa läsnä. Ne kaikki tulivat hänen sisältään. Ja halusin saada tuon sisäisyyden itselleni, haltuuni.

Ensimmäinen sääntö: älä koskaan yritä saada mitään haltuusi. Kanna niitä sydämessäsi minne vain menetkin, mutta älä yritä saada niitä itsellesi. Ja tätä sääntöä minä rikoin hyvin rumasti Marikan kanssa niin kuin Nipsu ametistien kanssa Nuuskamuikkusen neuvoista huolimatta. Halusin upota hänen limaisuuteensa ja täyttää hänet omalla nesteelläni. Halusin peittää hänet itselläni, niin että häntä ei näkyisi enää. Halusin omistaa hänet. Halusin, että olisin hänelle kaikki ja hän olisi kaikki minulle. Ensimmäinen sääntö. Olin itse sen luonut. Ja itse rikoin sitä vastaan kuin pahinkin rasavillioppilas. Mutta halusin olla rasavilli. Halusin olla paha poika. Mutta tällä kertaa en ollut paha jonkun toisen keksimille säännöille, vaan omille säännöilleni. Tein syntiä itseäni kohtaan, en valtiota tai jumalaa. Olin itse oma maani ja oma jumalani, ja minä lankesin, voi kuinka lankesin. Ja se oli ihanaa. Oli niin ihanaa olla niin paha. Suoraan sanottuna kiihotuin siitä aivan tavattomasti. Perverssi tarkoittaa normien vastaista. Ja minä olin perverssi syvällisemmällä tavalla kuin voisi ikinä olla mahdollista. Perverssi itselleni. Tavallaan Marika ei ollut edes osa sitä vaan nautin vain omasta sisäisestä sairaudestani. Olin syvällisesti itseni vastainen ja voi pojat kuinka kovaksi tulin siitä. Halusin näyttää tämän kovuuden Marikalle. Halusin tunkea sen häneen ja katsoa hänen ilmaa haukkovaa suutaan ja suudella sen hiljaiseksi. Halusin saada hänet kärsimään, sillä hän oli tullut ja saanut minut rikkomaan itseäni vastaan. Kuinka kauhean välinpitämätön hän olikaan! Hän ei ottanut minua ollenkaan huomioon! Olin niin lapsellinen ja nauroin sille. Nauroin itselleni ja itkin itseni uneen penis kädessäni. Olin todella henkilökohtainen kovuus.

Yritin puhua Marikalle näistä asioista, mutta yleensä hän ei ymmärtänyt sanaakaan mitä sanoin. Hän oli hyvin välinpitämätön. Ristiriitaisuuden logiikan mukaisesti tämä vain innosti minua enemmän. Tulin aivan hulluksi kiihkosta. Olin kovana päivän jokaisena tuntina kuin pahinkin teinipoika. Ajattelin häntä ja vatsani tuli kipeäksi. Soittelin toisille tyttöystävilleni ja sain heistä aina hetkeksi lohtua. Valitin heille Marikasta, kuinka kylmä ja välinpitämätön tämä oli. He olivat kanssani samaa mieltä. Vein heitä mitä jännittävimpiin paikkoihin harrastamaan seksiä ja sain siitä tyydytystä. Pidin etäisyyttä Marikaan. Olisin varmaan voinut jo päästä pakoon häntä, mutta sisäinen ääneni ei antanut periksi. Vika oli minussa. En halunnut hiljentää sitä. Minulla oli kaikki vaadittavat taidot siihen. Olin kehittänyt itseni muokkaamisen teknologiat niin pitkälle, että se olisi hyvinkin ollut mahdollista. Mutta en käyttänyt näitä teknologioita hyväkseni. Ne tuntuivat jotenkin epäaidoilta nyt, kun minulla oli jotain todellista. Jotain todellista. Itkin verta ja oksensin soraa. Kurkkuni oli kuiva kaikesta tyhjyydestä ja tyhmyydestä. Edellinen ajoi minut jälkimmäiseen. Ei, ei se ollut Marika. Se olisi voinut olla kuka tahansa, sillä se olin minä itse. Itse halusin tuhota oman hienon järjestelmäni. Minusta tuntui, että se oli tullut tiensä päähän. Halusin jotain muuta. Olin kyllästynyt selviytymään. Halusin tuhoutua. Marika oli minun voittamattomalle Grande y Felicísima Armadalleni sen Francis Drake. Marika upotti ylpein pullistelevin purjein seilanneen sota-alusteni mahtipontisen joukon kuin pikkupojan kaarnaveneen. Vajosin pohjaan ja yritin haukkoa happea. Keuhkoni täyttyessä vedellä en enää yrittänyt pyristellä vastaan tai huutaa apua. Olin saanut takaisin sen tärkeimmän asian jonka olin menettänyt – nöyryyteni. Olin käynyt hybriksen läpi ja olin onnellinen saatuani tuhon, joka minulle kuului. Olin pohjassa ja kalojen seurassa olin valmis taas etsimään itseäni. Syvänmerenkrotit saivat luvan antaa minulle inspiraation. Oli pimeää ja olin yksin.

Olin kuollut.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!