Perus

029

Aiemmin minulla oli ollut sellainen olo, että olin hereillä, vaikka nukuin. Nyt minulla oli sellainen olo, että nukuin vaikka olin hereillä. Kaikki sanoivat minulle: ”olet hereillä, olet hereillä, kuinka ihanaa!” Sitä oli aluksi vaikea tajuta, mutta kai se oli uskottava kun kaikki sitä niin innostuneina minulle hokivat. Minä olin herännyt. Tällä kertaa se oli tapahtunut jotenkin paljon soveliaammalla tavalla. Hoitaja oli ollut ajamassa partaani ja huomannut, että en ollutkaan enää koomassa. Siinä se. Hän oli hälyttänyt lääkärin paikalle, ja tämä oli laittanut minut katsomaan valopistettä ja seuraamaan sitä silmilläni. Hän oli kysellyt miltä minusta tuntui ja testannut refleksejäni. Kaikki näytti olevan kunnossa. Tämä oli ihme. Siitä kirjoitettiin lehtiinkin: ”Nuori mies heräsi koomasta”. Tämä sai hetkeksi ihmiset uskomaan jumalaan tai johonkin vastaavaan. Olin edelleen kai hieman hullu, mutta nyt olin ainakin hereillä oleva hullu. Parempi sekin kuin nukuksissa vääntelehtivä mielipuoli.

Kaikkein ihmeellisintä heräämisessäni oli se, että en ajatellut enää Marikaa. Nyt hereillä ollessani en tarvinnut häntä enää. Hän eli vain haaveissani, ja nyt kun pystyin taas toimimaan, näin selkeästi hänen epätodellisuutensa. Olin vihdoinkin todella hereillä. Ja tiesin olevani oikealla polulla.

Kaikenlaisia ihmisiä tuli kyläilemään. Toimittajia kävi niin Hesarista, Yleltä, Maikkarilta kuin iltapäivälehdistäkin. Kerroin niille kaiken pimeydestä, täydellisestä valottomuudesta ja ikävästä. Hulluudestani, jota kukaan ei ollut todistamassa, kuinka voi olla hullu, vaikka ei kokisikaan olevansa hullu ja olla olematta hullu, vaikka kokisikin itsensä hulluksi. Yritin tuoda tämän ristiriidan esille. En tiedä ymmärsivätkö he. Kerroin siitä kuinka en nähnyt mitään, kuullut mitään enkä tuntenut mitään, kuinka kaikki aistini olivat hävinneet. Kerroin kuinka vaikeaa silloin on sanoa onko elossa vai ei. Kerroin kaiken, paitsi sen, kuinka olin herännyt ja käynyt tappamassa sen juopon tai ne juopot (jos niin nyt oli käynyt). Toimittajat olivat jopa melko kiinnostuneen oloisia. Minusta tuli hetkeksi aikaa puheenaihe ja Facebook-profiiliini tuli niin paljon viestejä ja linkkejä, että se meni tukkoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että niin voisi käydä. Yksi virtuaalinen maailma (Facebook) täyttyi toisen virtuaalisen maailman (minun mieleni) vaikutettua materiaaliseen maailmaan.

Tämä kaikki oli kovin mielenkiintoista. Ihmiset miettivät pitkästä aikaa arkisen olevaisen yläpuolella olevia asioita, siitä tuli taas hetkeksi muodikasta. Suosioni huipentui Hesarin kuukausiliitteseen tehtyyn haastatteluun: ”Poika, joka nousi kuolleista”. Kuukausiliitteen kannessa oli kuva, jossa kasvoni oli jaettu keskeltä kahtia siten että toisen puolen sieraimeen meni happijohto, se puoli kasvoista oli kalpea ja eloton ja sen puolen silmä oli puoliksi kiinni ja katse oli veltto ja eloton. Toinen puoli taas oli eloisa ja sen puolen silmä loisti liioitellun kirkkaana ja tarkkavaisena. Kuva oli hieno, enkä viitsinyt edes avata keskustelua siitä, toistiko se taas liikaa länsimaisen ajattelun kroonista ongelmaa eli dualismia. Olin iloinen suosiosta. Nopeasti ihmiset kuitenkin unohtivat. Hetki valokeilassa oli tehnyt minulle hyvää ja olin saanut siitä paljon energiaa.

Alun hulinan jälkeen pääsin keskittymään oleelliseen eli karhuihin. Karhujen pelastaminen ei jäänyt pelkäksi hulluksi koomaideaksi, vaan halusin todella tarttua siihen. Järkytyksekseni huomasin pian, että maailma ei ollut erityisen kiinnostunut karhujen hyvinvoinnista. Karhuista ei hirveästi kirjoiteltu, eikä ollut mitään kovin vakavasti otettavaa järjestöä suojelemassa Karhujen oikeuksia. Joitakin karhuklubeja oli olemassa ja osalla oli jopa jaloutta aattessaan, mutta todellista paloa asioiden parantamiseksi ei ollut. Luin kauhistuttavia artikkeleita siitä, kuinka karhujen osilla käytiin kauppaa Kanadassa ja kuinka se vastasi laitonta huumekauppaa. Karhut oli alistettu osaksi ihmisen järjestelmää, joka pyrkii vain käyttämään hyväkseen kaikkea, joka sen tielle osuu. Aasiassa oli suuri kysyntä Kanadan mustakarhun ruumiinosille, niitä kun käytetään sikäläisessä kansanlääketieteessä kaikenlaisten rohtojen valmistuksessa. Erityisesti Japani, Etelä-Korea, Taiwan, Kiina ja Hong Kong olivat kiinnostuneita mustakarhujen sappirakoista ja tassuista. Ne perkeleet halusivat jopa karhujen tassut! Tämä ei ollut mitään pientä bisnestä. Luin kanadalaisesta lehdestä, että yksi kilo karhun sappirakkoa maksoi katukaupassa miljoona Yhdysvaltain dollaria. Joskus sitä jatketaan sian tai lehmän sapella, eli "leikataan" koska ne ovat vähemmän arvokkaita – onhan karhu metsien (ja mitä ilmeisemmin myös sappirakkojen) kuningas. Vertauksena lehdessä luki, että Torontossa kokaiinin kilohinnaksi on arvioitu 100 000 Yhdysvaltain dollaria: karhun sappirakko on siis kymmenen kertaa arvokkaampaa kuin kokaiini. Himo karhun sappirakkoja kohtaan on niin suurta, että jopa keinotekoisia karhun sappirakkojohdannaisia on tarjolla, mutta ne eivät tietenkään ole yhtä suosittuja.

Karhu todella on kuningas, siitä kertovat lukuisat tarinat ja myytit. Karhu on valjastettu Suomessa ainakin kahden suuren tuotemerkin myyjäksi, toinen on olutta ja toinen urheiluvaatteita. Kaikki pyrkivät hyötymään karhusta tai identifioitumaan siihen. Karhulla ei ole luontaisia vihollisia, paitsi tietysti ihminen. Mutta onko ihminen luontainen vihollinen? Eikö ihminen ole aika luonnoton vihollinen? Karhunmetsästysretkille voi ilmoittautua netissä. Siellä luvataan unohtumaton elämys ruskeakarhun kaatamisretkellä, joka voi suuntautua Itä-Suomeen tai Viroon. Ursus arctos arctos on kuulemma ”metsästysmatkojen kuningas”. Mutta kuinka se voi olla metsästysmatkan kuningas kun koko matkan tavoite on sen tappaminen? Olihan Ruotsin kuningaskin mukana 1600- ja 1700-luvun hulluilla sotaretkillä Saksassa, Liivinmaalla ja aina Venäjällä asti, mutta ei niiden retkien tarkoitus kuitenkaan kai ollut saada kuningasta hengiltä – vaikka niin välillä pääsikin käymään, kuten Kustaa II Aadolfille Lützenissä marraskuussa 1632. Tämä mainonta oli siis huijausta, ja vain siksi, että ihmisillä olisi mahtava olo itsestään kun saavat kuninkaan hengiltä. Mikä olisikaan mahtavampaa kuin tappaa kuningas? Mikä voimantunto siitä varmasti seurasikaan! Tämä oli niin houkutteleva ajatus, että jopa minä, karhujen suojelija, ymmärsin sen viehättävyyden. Minun oli pakko toimia.

Soitin Suomen eläinsuojeluliittoon. Siellä on oma jaosto Suomen suurpedoille, joihin kuuluvat karhun lisäksi ilves, ahma ja susi. Eläinsuojeluliiton mukaan Suomeen tulisi perustaa valtakunnallinen suurpetoneuvottelukunta, sillä Suomessa annetaan liian helposti lupia suurpetojen kiintiömetsästykseen, joka ei ole EU:n luontodirektiivin poikkeuslupasääntojen mukaista. Tämä direktiivi on aika tiukka, ja Suomessa annetut poikkeusluvat eivät sovi siihen ja muistuttavat pikemminkin huvimetsästystä. Tämän vaikutelman saa myös kun selaa netissä noita metsästysmatkoja tarjoavia sivustoja – nehän mainostavat itseään elämysmatkailuna. Tappamiselämyksiä. Rehellisesti sanottuna en voinut kiistää tappamisen viehätystä, olinhan itsekin nautiskellut siitä viime aikoina (jos siis todella olin tappanut noita juoppoja). Mitähän minulle sanottaisiin jos laittaisin nettiin ilmoituksen juoppojen huvimetsästyksestä? ”Tule kokemaan todellinen elämys. Kallion deekut ovat metsästysmatkojen kuninkaita.” Joutuisin varmasti telkien taakse. Johonkin sen sallitun tappamisen raja on pakko vetää. Ja se vedetään ainakin meillä juoppojen ja karhujen väliin, joten paras olla ylittämättä sitä. Minä olin kuitenkin ylittänyt rajan jo. Ehkä halusin karhujen suojelulla jotenkin kompensoida pahoja tekojani. Tai ehkä olin todella vain hullu.

No, minä perustin tuon Luonnonsuojeluliiton kaipaaman suurpetoneuvottelukunnan. Uudesta maineestani ”koomapoikana” oli hyötyä. Asia sai jonkin verran huomiota mediassa ja lähti hyvin vetämään. Nokkelimmat yhdistivät minut tietysti karhuryhmään, suojelupoliisiin ja homoliikkeeseen. Jälkimmäisin pisti pökköä pesään. Sain kutsun ja kävin Kallion Nalle-Pubissa pitämässä puheen karhujen oikeuksista. Sen jälkeen sain aina ilmaiset kahvit iloisesti hymyilevältä myyjältä Karhupuiston laidalla sijaitsevasta Kulmakahvilasta. En ymmärtänyt, miksi nuori kaunis nainen oli töissä homokahvilassa – mutta tässä vaiheessa olin jo menettänyt kiinnostukseni naisiin, joten väliäkö hällä. Ihmiset vaikuttivat aidosti innostuneilta ja näyttivät jopa tukevan asiaani. Perustin Facebookiin ryhmän ”Pelastakaa karhut”, jolle sain kerättyä nopeasti 35 000 tykkäämistä. Ohitin heittämällä suosiossa mm. ”Pelastakaa Karhut jääkaapista Ry”:n.

Opiskelin karhujen elämää ja historiaa ja ne osoittautuivat varsin mielenkiintoisiksi vesseleiksi. Ennen 1900-lukua karhut oli metsästetty Suomesta lähes sukupuuttoon. Karhuilla on tietysti kaunis turkki ja niiden lihakin on ihan syötävää – kuulemma aika voimakasta verrattuna siihen tuotettuun lihaan, mihin olemme normaalisti tottununeet. Minä en tietenkään karhunlihaa syö! Se on kuin söisi omaa lihaansa. Koomassa, kun mietin heräämisen vaikeutta ja ymmärsin karhujen elämän tuskan, tulin jotenkin osaksi karhuutta. Minäkin olen aika karvainen. Ja vahva. Kerran nostin yhden opiskelijakaverini pulpetin ylitse – ja pelkillä käsivoimillani! Joudun ajamaan partani aika usein. Muutaman kerran olen pukeutunut naiseksi ja silloin olen joutunut ajamaan kehoni kaikki karvat. Varasin kerran hommaan kaksi tuntia ja silti aika loppui kesken. Puolet parrasta jäi ajamatta kun piti lähteä logiikan luennolle. Siellä käsiteltiin juuri silloin nimeämisen ongelmaa. Eli esimerkiksi sitä, milloin voimme sanoa, että ihmiselle on parta. Tai milloin joku ihminen on kalju. Tätä on todella vaikea määritellä. Onko ihminen kalju silloin kun hänellä ei ole ollenkaan hiuksia vai jo silloin kun hänellä on vain hieman hiuksia sivuilla jäljellä? Sama pätee moniin muihinkin nimiin ja nimeämisiin. Ne ovat usein mielivaltaisia. Johonkin se raja on vain asetettava. Tämä ei ole niin vakava ongelma silloin kun kyse on hiuksista tai parrasta, mutta hyvin vakava ongelma silloin kun siitä tulee normatiivinen kysymys – siis silloin, kun raja on pakottava tai määräävä. Abortti on hyvä esimerkki. Miten voidaan muka sanoa, että ennen 12. raskausviikkoa tehtävä raskaudenkeskeytys on sallittu, mutta sen jälkeen ei. Tämä rajahan on täysin mielivaltainen. Mutta silti se raja on asetettava johonkin. Tätä rajan epämääräisyyttä kutsutaan filosofiassa nimellä vagueness, eli, no – epämääräisyys.

Epämääräisyys on sallittua, jopa suotavaa, arkisessa puheessa, mutta ei täsmällisyyteen pyrkivässä puheessa, kuten vaikka lakitekstissä. Siksi lain on määriteltävä joku raja. Erikoista onkin, että rajan määrittelevät lakimiehet eivätkä kyseisen alan asiantuntijat, kuten abortin tapauksessa lääkärit. Kun Suomessa käytiin aborttikeskustelua 70-luvulla, monet lääkärit asettuivat aborttilakia vastaan. Heistä oli kummallista, että heidät oli koulutettu suojelemaan elämää, ja sitten tulee laki joka määrää heidät lopettamaan elämän. Hedelmöityshetkestä lähtien sikiöön on ohjelmoitu kaikki kokonaisen ihmisen tarvitsema tieto. Kuinka voidaan siis määrittää, että 12-viikkoinen sikiö on ihminen, jota ei saa tappaa, mutta sitä nuorempi ei? Raja on pakko asettaa, koska kielestä on tehtävä täsmällistä. Mutta rajan selkeys vaatii jotain vastineeksi: silloin häviää totuus. Se on hinta, joka on maksettava täsmällisyydestä. Voitaisiin ajatella, että totuus onkin vain tilanteiden ja yhteisöjen luomaa. Ei siis ole mitään universaalia totuutta. Eli ei olisi universaalia totuutta ihmiselämän kunnioittamisesta tai sikiössä olevasta koodista. Mutta riittääkö pelkkä loogisesti pätevä kanta eliminoimaan ihmisalkiossa olevan ohjelmoinnin? Tuntuisi kummalliselta että sen voisi vain kiistää, jos se kuitenkin on siellä – eihän siinä ole kyse mielipiteestä. Kaikki voidaan kyseenalaistaa, selvähän se. Se on tieteen tehtävä. Mutta jossain menee kai raja. Ja tässä tulemme takaisin rajan käsitteeseen. Raja. Nyt selvästi tunsin sen tarvetta, mutta osaisinko asettaa sen johonkin? Sen asettamiseen tarvitsisin täsmällistä kieltä. Ja se vaatisi totuuden siirtämistä syrjään. Tai toisin sanoen, se loisi totuuden – riippuen ajattelinko totuutta suhteellisessa vai absoluuttisessa (tai relatiivisessa vai objektiivisessa) mielessä. Kumman kannan valitsisin? Päätös oli mahdoton. Tämä oli epämääräisyyttä per se. Olin vajoamassa epämääräisyyteen.

Karhujen löytäminen oli muuttanut jotain minussa. Se oli parantanut minut epämääräisyydestä. Karhut. Niissä on jotain aitoa, jotain pysyvää, jotain luotettavaa – mutta vain niin kauan kuin niitä on olemassa. Ja niitä on olemassa vain niin kauan kuin niitä kaikkia ei tapettu. Karhuista oli siis pakko pitää kiinni, se ei ollut mikään vitsi. Siihen perustui koko totuuden käsitteen mahdollisuus (ainakin tässä totuuden määritelmässä). Ilman karhuja ei ollut totuutta. Ja minä olin ainoa, joka todella oli suojelemassa niitä.

Turhauduin nopeasti teoretisointiin ja päätin lähteä kentälle. Helsingistä olisi ollut helpointa suunnistaa Viroon, mutta kun olin nyt dedikoitunut suurpetoneuvottelukunnan perustaja, lieni sopivinta rajoittaa toimintani Suomeen. Lähdin siis kohti itää, sinne missä ruohon pitäisi olla vihreämpää, mutta missä silti tapahtuu murhia – kansanmurhien sijaan karhunmurhia. Olin ennen lähtöä hommannut täydellisen karhuasun. Sääli velikultaa, josta se oli tehty, mutta se sopi minulle täydellisesti; sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Tämän kaverin selkänahasta siis kirjaimellisesti revittiin suurempi etu. Mutta toisin kuin proletariaatti, hän oli todella tehnyt arvokkaan uhrauksen. Tämä uhraus ei jäisi palkitsematta, lupasin sen itselleni.

***

Mieleeni tuli Dorian Grayn metsästyskohtaus hiipiessäni havumetsikköön. Tiesin, että metsästäjillä oli aseet. Aseet tappavat, Chuck Norrisia unohtamatta. Täällä olin yksin. Ei ollut Lontoon suurinta dandyä eikä suurta valkoista karatekaa. Täällä olin minä. Ja täällä olivat karhut. Suuret, jalot ruskeakarhut. Minä tiesin niistä kaiken: missä ne söivät, minkälaista riistaa ne janosivat, minkälaiset temput niihin tehosivat. Tiesin myös, että metsästäjät tiesivät täsmälleen kaiken saman kuin minä, sillä heillä oli tietysti samat tietolähteet käytössään. Juuri tässä oli etuni. Ihmiset eivät odota eläinten tulevan heidän tietolähteilleen, tulevan käsiksi heidän tietoonsa. Siksi minulla oli nyt etulyöntiasema. Samalla tavalla kuin sairaalassa – silloin kun minun luultiin olevan koomassa, vaikka olinkin hereillä – minulla oli ollut salaisuus, joka oli antanut minulle ratkaisevan edun. Vaikka olin taktisesti alakynnessä, minulla oli strateginen etu. Kuin pelaisi shakkia: pitää liikkua ylemmällä tasolla. Silloin pienet marginaaliset edut muuttuvat massiivisiksi.

Karhun siitinluu oli erikseen mainittu karhujahteja järjestävällä nettisivulla. Tämä yksityiskohta sai minut lopullisesti menettämään malttini. Sen lisäksi, että se nosti uroksen naarasta arvokkaammaksi, se myös erikseen mainitsi jotkin karhun osat erityisen haluttaviksi. Ja näin tehdessään se teki karhusta erityisen esineellisen. Karhu ei ole metsästäjille mitään muuta kuin esine. Se on hyödyn lähde. Mutta mitä muutakaan se voisi olla? Kaikki asiat luonnossa ovat vain ihmistä varten. Ne vain odottavat ottajaansa. Eivät ne osaa panna hanttiin. Eikä niiden kuulukaan, koska ne ovat luontoa. Juuri siksi minä olin täällä. Minä olin täällä, ihmisen ja luonnon risteytyksenä, rajapintana, jossa ne voisivat kohdata toisensa. Minä tarjosin kohtaamispaikan, kiasman. Siellä voisimme olla yhtä: minä, karhut ja metsästäjät.

Mikä parasta, sinne emme olleet tulleet vain me, vaan siellä oli myös herra kuolema. Hän oli valmiina toimintaan, ja uskoakseni me kaikki muutkin olimme, tosin metsästäjistä en ollut varma. He eivät tienneet mikä heitä odotti, sen he ansaitsivat. Olivathan hekin olleet valmiita hyökkämäämään karhujen kimppuun näiden sitä arvaamatta. Karhujahteja mainostettiin usein ”kyttäysjahteina”. Jos on valmis alistamaan toisen tämän arvaamatta kyttäyksen kohteeksi, miksi olisi väärin kohdistaa tämä toiminta takaisin samaan suuntaan, mistä se on tullut? Olin valmis antamaan samalla mitalla takaisin niille paskiaisille, joiden mielestä oli täysin ok väijyä ja tappaa puolustuskyvyttömiä eläimiä. Ainoa oikea vastaus tähän oli tehdä myös heistä eläimiä. Ehkä he oppisivat läksynsä, mutta todennäköisesti se olisi liian myöhäistä. He olisivat kuolleita ennen kuin kukaan ehtisi kysyä yhtään kysymystä.

Olin metsässä.

030

Kuten olin olettanut, Marika suhtautui kielteisesti kaikkiin ehdotuksiini siitä kuinka viettäisimme iltaa yhdessä. Tai ei niinkään kielteisesti, vaan pikemminkin hän sivuutti ideani täysin. Kuukausien yhdessä hengailun aikana olin tottunut siihen. Suunnitelmat saattoivat yhtäkkiä vain muuttua. Jos Marikaa huvitti, hän saattoi lähteä kesken romanttisen illallisen johonkin kavereidensa kanssa. Esimerkiksi kerran juuri tilattuamme Chez Dominiquessä hanhenmaksaa ja raparperia, Marika sanoi menevänsä vessaan, mutta lähtikin Espoon Serenan Pacifique-tapahtumaan pulikoimaan lämpimässä vedessä ja juomaan drinksuja tiskijukkien soittaessa taustalla.

Yllättäviä poikkeuksia oli myös – minusta tuntui että se oli Marikan tapa pitää minut arvailemassa. Äiti oli pyytänyt minua jo viikkotolkulla syömään ja halusi kuumeisesti tavata Marikan, josta olin hänelle jonkin verran kertonut. En varsinaisesti vastustellut, mutta en uskaltanut esittää asiaa Marikalle. Lopulta mainitsin kutsusta pelokkaasti Marikalle ja yllätyksekseni hän halusi lähteä. Hän kuulosti jopa suht innostuneelta. Olin oppinut puhumaan Marikalla tietyllä tavalla. Ainoa tapa onnistua jonkin idean läpiviemisessä oli esittää se välinpitämättömästi, vaikka olisin ollut aivan innoissani siitä. Marika arvosti eniten pidäteltyjä tunteita ja kylmän viileää suhtautumista asioihin. Hän oli jäänainen.

Saavuimme lähijunalla Espoon Leppävaaraan ja otimme juna-asemalta bussin 510 Lintuvaaraan. Vanhempani olivat asuneet siellä jo viisi vuotta, mutta menin silti aina sekaisin katujen kanssa, sillä kaikki Lintuvaaran kadunnimet olivat saaneet inspiraationsa linnuista. Yhden pääkadun varrella oli hemmetisti eri sivukatuja. En ikinä muistanut missä kohtaa jäädä bussista pois. Oliko se Tikankolo vai Tiklinkuja – tiedä häntä, unohdin sen joka kerta.

Minulla oli mukavat vanhemmat. He olivat perinteisen työtätekevän sukupolven arjen harmaannuttamia kasvatteja ja olivat olleet naimisissa jo pian neljäkymmentä vuotta. He asuivat isän vanhempien vanhassa talossa, jonne he olivat muuttaneet Munkkivuoresta kun isänisä oli kuollut 81-vuotiaana sydänkohtaukseen. Ukko teki kuolemaa varmaan viisi vuotta, joten tähän episodiin ei liittynyt sen kummempaa surumielisyyttä. Hän oli aika jääräpäinen vanhus ja tuntui, että ilmassa oli Kummelistakin tuttua ”perintöä odotellessa” -fiilistä. Mummo oli kuollut jo 80-luvulla ollessani pikkukersa. Hautajaisista muistan sen verran, että leikimme serkkuni Tapanin kanssa takkahuoneen kaakelilattialla Matchbox-pikkuautoilla. Kumpaisenkin puvunhousujen polvet kuluivat puhki. Vanhempani olivat raivona. Loppujuhlat sitten hengasinkin farkkushortseissa.

Talo oli 1950-luvulla rakennettu nostalgian ympäröimä puutalo. Siellä tuoksui aidolta vanhanajan kodilta. Puusauna koristi kokonaisuutta. Muutoin alueella asui porukoitani huomattavasti vanhempia eläkeläispariskuntia, mutta pikkuhiljaa vanhemman ikäpolven kuollessa pois alueelle muutti nuorempaa väkeä lisää. Julkisivut olivat useissa taloissa muuttuneet muutaman viimeisen vuoden aikana modernimpaan suuntaan. Kuitenkin käydessäni Lintuvaarassa tuntui kuin olisin mennyt aikakoneella takaisin lapsuuteeni. Vaikka kävin siellä kovin harvoin, se oli minulle tärkeä paikka. Vaikka maailmani oli muuten kylmettynyt, niin Lintuvaara herätti minussa lämpimiä, suloisia tunteita.

Äiti oli tehnyt kotitekoisia lihapullia ja keittänyt perunoita. Tarjolla oli myös Forssan perunasalaattia, raejuustoa ja tuoretta, valkosipulitäytettyä patonkia. Ah, pöytä oli katettu juuri niin kuin olin toivonutkin. Äiti osasi aina vetää oikeista naruista. Ja aivan kuin isäni, minun tapani nauttia ruoasta oli ahmia se nopeasti ja jopa hiukan väkivaltaisesti kurkustani alas. Marika luonnollisesti söi sivistyneesti ja tyttömäisen hitaasti. Hyvä jos hän ei syönyt haarukalla ja veitsellä sitä patonkiakin. Aivan kuin italialaiskokit, äiti lähinnä vain seurasi sivusta muiden syömistä ja otti itse ruokansa vasta kun muut lopettelivat syömistään. Niin perus.

Vanhempani, kuten minäkin, olivat kovia puhumaan ja hiljaisia hetkiä harvemmin tuli heidän seurassaan. Pääpuheenaiheeksi nousi nopeasti minun lapsuuteni. Marika tuntui olevan aidosti kiinnostunut siitä. Hän nauroi äitini jutuille ja otti välillä jopa villiintyneenä osaa keskusteluun. Vaikka minäkin kerroin juttuja, niin koko vierailun ajan pysyttelin silti taustalla tarkkailevassa asemassa. Olin koko ajan hieman hermostunut ja jännitin kuinka tapaaminen menisi, mutta kaikilla tuntui olevan tosi mukavaa. Marika tuli hyvin juttuun porukoitteni kanssa.

Vanhempani olivat mutkattomia ihmisiä. He olivat varmasti päättäneet pitää Marikasta jo ennen kuin olivat edes tavanneet häntä. Heillä ei ollut koskaan ennakkoluuloja mistään asioista. Siinä määrin he erosivat esimerkiksi Arton vanhemmista, jotka olivat viettäneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Pohjanmaalla. Tuntui, että aina jokin asia vitutti heitä. He olivat poliittisesti aktiivisia ja vahvasti vasemmalla. Heidän vuokseen minulla oli hiukan pelokas suhtautuminen pohjalaisiin. Luulen, että helsinkiläisinä äitini ja isäni olivat joutuneet aina tulemaan toimeen niin erilaisten ihmisten kanssa, että heiltä puuttui se tietynlainen jääräpäisyys. Ja he olivat totaalisia kaupunkilaisia. Meillä ei ollut maalla mökkiä eivätkä he vielä nuorempina varmastikaan olleet arvostaneet puusaunaa tai hiukan syrjässä asumista. Heistä oli vain tullut vanhoja. Jossakin vaiheessa tietyt periaatteet vain menettävät merkityksensä. Heidän kohdallaan kaupungissa asuminen oli lopulta ollut täysin yhdentekevää. Minun oli vaikea kuvitella koskaan luopuvani kaupungista ja sen hektisen ihanasta tunnelmasta. Luulen, että tässä kohtaa minä ja Marika olimme samaa maata.

Isäni näytti kalastusvajaansa Marikalle, ja Marika kuunteli kalajuttuja innostuneena. Hän katseli isäni uistinkokoelmaa läpi sillä välin kun äiti kaivoi vanhoja valokuvia olohuoneessa esille. Minä pengoin äidin vanhoja vinyylilevyjä ja laitoin soimaan Led Zeppelinin Houses of The Holylta kakkosraidan, The Rain Songin. Katselimme valokuvia yhdessä äitini ja Marikan kanssa. Kaikki meni juuri niin kuin olin unelmissani kuvitellut. Se oli täydellisen idyllinen ensitapaaminen. Tunnelma oli avoin, rento ja todella maanläheinen. Sen suhteen luotin jo etukäteen vanhempiini. Enemmän minua luonnollisesti olivat mietityttäneet Marikan fiilikset. Mutta hän oli jälleen yllättänyt minut ja tuon koko illan kestäneen vierailun ajan hän oli kuin toinen ihminen. Hän oli keittiön prinsessa, sukujuhlien unelmaminiä ja tuli toimeen loistavasti vanhempieni kanssa. Tuo tapaaminen toi Marikaa vieläkin lähemmäksi minua ja minulle oli fiilis, että tuskin Marikaa oli esitelty kovin monille vanhemmille.

Äiti antoi minulle rahaa ja halasi Marikaa. Tuo hetki liikutti minua enemmän kuin mikään muu asia pitkään aikaan. Päästyämme bussiin Marikan viileys palasi kuvioihin takaisin. Hän oli hetkessä taas oma, kylmempi itsensä. Katsoin haikein mielin kuinka Lintuvaara jäi taakseni ja fiilistelin edelleen niitä lihapullia.

- Oli kyllä tosi mukavaa, tuumasin Marikalle varovasti.

Hän ei vastannut mitään, mutta tulkitsin, että hän oli samaa mieltä. Hän puhui vasta nukkumaan mentäessä seuraavan kerran ja ilmoitti lyhyesti:

- Sä et enää koskaan tapaa vanhempiasi jos multa edelleen pillua haluat, onko selvä? Marika sanoi ja minulta iskeytyivät yllätyksestä ilmat ulos vatsasta.

- J-j-joo, sain änkytettyä ulos enkä voinut käsittää, mutta kuten asiaan kuului, minä en kyseenalaistanut mitään.

- Hyvää yötä, Marika sanoi.

Odotin turhaan selitystä hänen tahdolleen. En nukkunut koko yönä, mutta kuten jo aiemmin olin monesti itselleni asian todennut: olin valmis uhrauksiin ja tämä oli vain yksi uhraus lisää saavuttaakseni Marikan. En halunnut edes ruveta miettimään kuinka hän oli päätynyt tähän ratkaisuun. Hyväksyin Marikan päätöksen ja elämä jatkui.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

019

Yhtenä iltana kotiin tullessani olin vaihteen vuoksi kivassa pikku hiprakassa. Olin ollut Markun bileissä, missä muuallakaan. Markku tosin itse oli ollut jossain toisaalla. Se ei ollut mitenkään tavatonta, niin kävi usein, hän vain antoi avaimet jollekin puolitutulle ja kehotti olemaan hajottamatta ihan koko kämppää. Markku oli saanut isossa puolikaveriporukassa varsin kunnioitetun maineen, ja kämppä pidettiin aina suht siistissä kunnossa, ainakin siinä määrin, että mitään ei yleensä hajonnut. Kaikki juomat juotiin mitä kaapeista löytyi ja paikat sotkettiin kyllä perusteellisesti kaikilla mahdollisilla ruumiineritteillä, mutta tavarat säilyivät ehjinä. Tästä oli muodostunut bilettäjien pyhä sääntö. En tiennyt, mitä Markku sai irti jatkuvasta kämppänsä lainaamisesta toisille, mutta selvästi jotain hän siitä sai, koska oli tehnyt sitä jo niin pitkään ja vaikutti varsin tyytyväiseltä tilanteeseen. Ehkä hän nautti siitä, että tiesi poissa ollessaankin olevansa ihmisten mielissä. Ja ihmiset konkreettisesti olivat jatkuvasti läsnä hänen elämänpiirissään olemalla hänen asunnossaan.

Eikä se Markulle ollut oikeastaan ongelma siinäkään mielessä, että hän oli aivan helvetin rikas – tai hänen vanhempansa olivat. He olivat ostaneet asunnon Markulle jo kun tämä oli ollut 17-vuotias. Siitä lähtien Markku oli tunnettu ”porvari-Markkuna”. Markku ei ollut pahoillaan lempinimestään, vaan kantoi sen kunnialla ja toimi nimensä mukaisesti. Hänellä oli aina coolit ja kalliit merkkivaatteet päällään – Tiger of Swedeniä, Tommy Hilfigeriä, Polo Sportia, DrDenimiä , Lacostea, J. Lindbergiä, joskus jopa haute couturea joltain nuorelta suunnittelijalta, kuten Tuomas Laitiselta. Rahaa vain tuntui piisaavan, eikä Markku epäröinyt käyttää sitä. Hän oli hieman kuin Marika tässä mielessä. Marika ei kuitenkaan ollut koskaan osoittanut kiinnostusta Markkua kohtaan, mistä olin kiitollinen. Mustasukkaisuuteni sai joskus itseänikin pelottavia piirteitä eikä olisi ollut miellyttävää, mikäli ne olisivat suuntautuneet hyvään kaveriini. Markku ja Marika, eihän sellainen pariskunta kuulostanutkaan hyvältä. Tänään he olivat kuitenkin molemmat poissa ja lähdin bileistä aikaisin kotiin, sillä en tuntenut muita siellä niin hyvin enkä edes jaksanut yritellä teinilorttoja, sillä sydämeni kuului Marikalle. Olin ylpeä itsestäni: myös kullini kuului nyt Marikalle, eikä se edes noussut pystyyn joidenkin vähäpätöisten tyttöjen seurassa. Vain Marika oli seisokkini arvoinen.

Avasin portin ja astuin taloni sisäpihalle. Näin Rönkän Jaguarin ja päätin laittaa kullini hommiin. Kävelin auton viereen ja laskin housuni. Kuuma kusisuihkuni sulatti jäät auton kyljestä ja nosti sen kauniin tummanvihreän värin esille. Tein tavallaan palveluksen sille äijälle. Vanha kunnon Rönkä. Käänsin vielä viimeiset suihkut takapenkin lasiin ja mitä helvettiä: Rönkän vihainen naama tuli esille ikkunasta lumikerroksen sulaessa. Säikähdin ihan helvetisti ja kusin housuilleni ja kengilleni. Rönkä ryömi autosta ulos todella vihaisen näköisenä. Minä jähmetyin vielä kulli kädessäni paikoilleni.

- Saatanan pikkunilikki! Sähän se piirsit aikaasemminki kyrpiä autohoni, ny mä sut nappasin, perkele!

Rönkä huusi luullakseni pohjalaisella murteella. Se puhui vain toisesta suupielestään, niin kuin Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperassa muistan joskus nähneeni näyttelijöiden tehneen. Mieleeni tuli Esko Nikkari legendaarisessa känniroolissaan Pohjanmaassa. Rönkä herätti minussa todella vaikuttavaa pelonsekaista kauhua. En tiedä oliko se nukkunut joka yö autossaan odottaen oikeaa hetkeä napatakseen minut. Se ei tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Maailma on hulluutta täynnä. Tämä oli vielä aika pientä. Vilkaisin takapenkille ja siellä todella oli makuupussi ja tyyny. Rönkä oli asettunut taloksi autoonsa. Hullu äijä. Se haisi viinalta, oli kai ryypiskellyt autossa, että pysyi lämpimänä.

- Saatana poika, nyt ratkaastahan tämä niinku suomalaaset tosimiehet teköö!

Olin jo valmiina painimaan Rönkän kanssa, vaikka tiesin, että se olisi tuhoontuomittua. Vaikka olin paremmassa kunnossa kuin koskaan, Rönkän massalle en voisi mitään. Se painoi varmasti reilusti yli 100 kiloa ja jyräisi minut alleen kuin gerbiilin tai citykanin. Housunikin olivat vielä puolitangossa. Nyt tulisi turpaan ja pahasti. Yllättäen Rönkä kuitenkin löi minua olkapäälle ja huusi (hänen puheensa oli todella enemmän huutoa kuin puhetta, kunnon suomalainen äijä siis kaikin puolin):

- Ny mennähän poika saunomahan, perkeles!

Hänen jokainen lauseeensa tuntui päättyvän sanaan ”perkele” tai ”perkeles”. Minä en ollut vielä sanonut sanaakaan kun Rönkä jo talutti tai puoliksi kantoi minut alakerran saunaan. Se oli oikein viihtyisä paikka. Paljon isompi kuin asuntojen omat saunat. Siellä oli tilaa useammalle kuin kolmelle hengelle ja siellä jopa tuoksui paremmalta. Rönkä vaahtosi: ”Pramia ku perkele”. Kävimme siellä usein Arton kanssa salasaunomassa. Jos meni niin myöhään, että ei ollut kenenkään saunavuoro, niin yleensä pystyi rauhassa saunomaan ilman saunamaksua. Tiesin kuitenkin, että sauna oli tähän aikaan jo kiinni, kello oli varmasti yli 11. Rönkä avasi kuitenkin sauna-osaston oven.

- Moon tuolla taloyhtiön hallituksessa saunavastaavana, perkele!

Tämä riitti selittämään sisäänpääsymme. Jäin istumaan pukuhuoneeseen, kun Rönkä hoiperteli laittamaan saunaa päälle. Istuin hämmentyneenä penkillä ja kuuntelin epämääräistä mutinaa, joka kuului saunan puolelta.

- Perkele… per… kele… saatana… ttu.

Rönkän puhe koostui lähinnä kirosanoista. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Housuni olivat vieläkin alhaalla, enkä uskaltanut nostaa niitä ylös. Tuntui, että Rönkä olisi voinut loukkaantua siitä, sillä minut oli napattu kirjaimelliesti ”housut kintuissa” enkä halunnut pakoilla vastuutani ja syyllisyyttäni. Olin Rönkän auktoriteetin alainen nyt ja yritin elää asemani mukaisesti. Äijä lompsi takaisin pukuhuoneeseen.

- Sauna on lämpiämässä, ota huikka perkele!

Rönkä kaivoi kossupullon housuistaan esille. Siis housujensa sisältä, ei taskustaan. Otin mielelläni huikan, sillä hiprakkani oli hävinnyt taivaan tuuliin äskeisen adrenaliinisyöksyn seurauksena. Ruumiinlämpöinen Kossu lämmitti sisuksiani kivasti. Rönkä otti ison huikan ja alkoi puhua.

- Muija heitti mut ulos, perkele. Kuulemma oon liian jääräpäinen ja vihaanen, Rönkä nauroi limaisesti ja iski silmää.
- Saatanan ämmä, ei oo eres pystyny mukuloota pyöräyttämähän, perkele! Mitäs semmosella akalla teköö, joka ei osaa laittaa ruokaa eikä lapsia teherä, kysynpä vaan, perkele!

En voinut muuta kuin vastata, että ei kai mitään. Yritin myötäillä Rönkää, ettei se saisi jotain raivokohtausta ja kävisi päälle. Se oli itse asiassa varmaan turhaa, sillä äijä vaikutti aika rauhalliselta siihen suuntaan. Se vaahtosi ongelmistaan, mutta ei kai halunnut purkaa niitä minuun muuta kuin puhumalla. Eikä se ollutkaan mikään hullu, joka nukkui autossaan kaiket yöt, vaan normaali kotoaan häädetty keski-ikäinen mies. Suomalaisen kulttuurin tuotos. Ihan perusjäbä. Se vain teki mitä sen täytyi tehdä, luulisin. Hankki elannon perheelleen, missä se mitä ilmeisimmin oli onnistunut varsin hyvin. Mutta sitten se ei riittänytkään. Hommat eivät menneet niin kuin oli suunniteltu. Lapsia ei tullut ja ruokakaan ei maistunut. Mitäs siinä sitten voi tehdä jos koko elämä on opetettu, ettei pohjalainen mies osaa käsitellä tunteitaan. Sitten niitä ei käsitellä ja mennään viinaan ja naisiin. Perinteinen tarina. Arto oli selittänyt tästä sukupuolijutusta joskus jotain syvällistä ja mitä ilmeisimmin feminististä läppää, mutta olin muistaakseni silloinkin nukahtanut. Minusta oli hauska ärsyttää Artoa mukamas ensin kuuntelemalla kiinnostuneena sen juttuja ja sitten feidata se saman tien. Se typerys vielä meni lankaan joka kerta ja suuttui aina yhtä verisesti. Ne olivat sen mielestä niin tärkeitä asioita, ettei niistä sopinut pilailla eikä niitä ottaa kevytmielisesti. En kuitenkaan jaksanut sitä raskautta, joka Artoon näissä asioissa liittyi. Hän luuli aina löytäneensä ratkaisut ihmiskunnan ongelmiin, mutta ongelma oli se, että vaikka niin olisikin ollut, ketään ei olisi kiinnostanut. Nyt mietin, että olisi kuitenkin saattanut kiinnostaa, kun kuuntelin ongelmistaan vaivalloisesti avautuvaa Rönkää. Kirosanojen seasta välittyi oikeaa tuskaa. Ja tavallaan tosi hyvin ymmärsin sen. Rönkä ei ollut koskaan oikein tehnyt mitään, mitä se olisi itse halunnut tehdä. Paitsi ryypännyt. Se äijä oli aika tyhjä. Tiesin kyllä vastauksen sen ongelmiin, mutta valitettavasti en voinut antaa sitä sille.

Se oli Marika. Marika oli vastaus kaikkiin ongelmiin. Niin hyvässä kuin pahassa, Marika oli aina läsnä ja täytti elämäni tyhjyyden. Jostain syystä mieleeni tuli jotain, mitä Arto oli joskus sanonut. Se oli sitaatti joltain kirjailijalta. ”One loves that which one labors, and one labors for that which one loves”. En tajua, miten muistin sen sanasta sanaan ja juuri tuolla hetkellä. Rönkällä ei ollut mitään sellaista. Totta kai äijä oli vituilla.

- Perkele, perkele… Sauna taitaaki olla valamihina, perkele!

Riisuimme vaatteet ja menimme saunaan, kossupullo kulki luonnollisesti mukanamme koko ajan ja humalluin enemmän ja enemmän. Otin sen mielelläni vastaan, sillä humala auttoi minua sietämään tilanteen stressaavuutta paremmin. Rönkässä en sen sijaan huomannut mitään muutosta. Uskoakseni se olisi pystynyt juomaan vaikka useamman kossupullon ilman sen suurempia ongelmia. Minä sen sijaan olin teinikännääjä. Teinikännäämisen salaisuus on juoda nopeasti sopiva määrä tyhjään mahaan: tällä tavalla pääsee mahtavaan humalaan nopeasti ja vaivattomasti. En ollut koskaan ymmärtänyt koko päivän kestävää ryyppäämistä. Teinikännäämisen tärkein sääntö on tietysti se, että ei juo liikaa, ja minä olin hyvin taitava tunnistamaan omat rajani. Pidinkin itseäni varsin oppineena, aikuisena teinikännäämisen taiturina.

Rönkä jatkoi paasaamistaan ja me jatkoimme juomista. Äijä heitti löylyä olan takaa ja Markun saunauhoilut jäivät kauas taakse. Tässä oli todellinen saunaäijä. Rönkä kesti löylyä tajuttoman paljon. En uskaltanut lähteä saunasta ensimmäisenä, joten tein kaikkeni kestääkseni sen löylytyksen. Ehkä tämä oli se taistelu, jota olin ulkona odottanut. En voinut luovuttaa: miehisyyteni testattaisiin tässä ja nyt. Jos pärjäisin Rönkälle saunomisessa, saattaisin saada anteeksi autoon piirtelyn ja kusemisen. Minua alkoi kuitenkin pyörryttää ja tunsin pahoinvoinnin aallon leviävän kehooni.

- Ota poika kossua, perkele! kuulin Rönkän huutavan, mutta en pystynyt enää vastaamaan.

Istuin kiukaan edessä ja oksensin suoraan sen päälle. Oksennus paloi kiuaskivillä, ja palaneen oksennuksen haju täytti saunan. Paksu savu nousi kiukaasta.

- Hyi helevetti, poika!

Rönkä häipyi saunasta. Minä yritin parhaani mukaan seurata perässä. Tipuin ensin alalauteelle ja sitten lattialle. En tiedä sattuiko minuun, pahoinvointi vei kaiken energiani ja tuntemukseni. Oksentaminen, ehkä maailman kamalin asia. Se ei ole kuten kipu, joka sattuu kerran silloin kun se tapahtuu. Oksennusta edeltää pitkä paha olo, ja sitten kun se alkaa tulla, sille ei näy loppua. Se ruokkii itseään, sillä jokainen oksennus tuo oksennuksen makua suuhun ja aiheuttaa uuden oksennusrefleksin. Pahinta on oksennuksen niistäminen. Hyi helvetti.

Ryömin ulos saunasta ja oksentelin joka puolelle. Rönkä nauraa hohotti ja katseli touhuani. Näytin keskisormea äijälle ja se vaan nauroi. Olipa hakenut kännykkänsäkin ja kuvasi ilmeisesti alennustilaani. Tämä oli varmasti Rönkän päivän kohokohta – tai kenties koko viikon tai kuukauden. Ryömin suihkun alle ja pistin lämmintä vettä tulemaan. Se valui päälleni ja huuhtoi oksennukset iholtani. Avasin suuni ja päästin lämpimän vesisuihkun sisääni. Olin todella sekaisin. Rönkä oli ilmeisen piristynyt. Kuulin hänen hohottelevän pukuhuoneessa ja laulavan jotain vanhaa iskelmää, ehkä Paratiisia. Se ei sujunut kovin mairittelevasti, mutta se oli silti onnistuneempi kuin minun tämän illan suoritukseni. Olin rikkonut omia teinikännäämissääntöjäni vastaan ja kärsin nyt seurauksista. Tämä oli hyvä opetus minulle. Teinikännäämisessä on se salakavaluus, että aina kun luulet hallitsevasi ratsusi, se tiputtaakin sinut satulasta ja potkaisee munille. Se ei ole leikin asia. Nyt purin ruohoa. Olin lyöty.

Jotenkin onnistuin raahautumaan yläkertaan. Rönkästä ei ollut apua. Hän oli kai häipynyt jo kauan sitten. Perus. Pesuhuone ja sauna jäivät täyteen oksennusta ja ulostetta ja ties mitä muuta. En todellakaan pystynyt siivoamaan niitä nyt. Oloni ei suoranaisesti ollut parantunut, vaikka olinkin saanut oksennettua aika kiitettävissä määrin. Tuntui, että kuulin ääniä ja näin näkyjä. Maailma ei ollut paikallaan vaan se perkele (niin Rönkä varmaan olisi sanonut) liikkui koko ajan. Yritin ottaa siitä kiinni, mutta se aina pakeni paikalta. Hieman kuin naiset tai se helvetin Rönkä tai kooma-Arto -raukka. Minäkin voisin vaipua koomaan.

Avasin kai oveni jossain vaiheessa, sillä pääsin sisälle asuntooni. Konttasin suoraan vessaan oksentamaan lisää. En juo enää koskaan, ajattelin, vaikka tiesin, että se oli valhe. Se kuitenkin jotenkin auttoi tällä hetkellä. Pieni itsepetos tekee aina hyvää. Valehtelussa ei sinänsä ole mitään väärää tai oikeaa, kuten ei missään muussakaan. Tilanne määrittää sen, ja tässä tilanteessa oli erittäin ok hieman valehdella itselleen. Vedin vessaa taukoamatta, että paha haju häviäisi putkistoihin. Vääntäydyin ulos vessasta, otin sangon mukaan ja menin Arton huoneeseen. Siellä pystyin rauhoittumaan ainakin välillä. Arto oli taas siellä. Tervehdin häntä tottuneesti ja menin sängylle makaamaan.

- Mitäs äijä, sanoin.

Arto katsoi minua sanaakaan sanomatta.

- Ei taideta olla kovin puheliaalla päällä tänään, vai mitä?

Oman mielikuvitukseni luoma Arto ei useinkaan puhunut paljoa. Hän oli samanlainen kuin Artokin oli ollut, pohti ihan helvetisti, mutta ei aina saanut kovinkaan paljon sanoja suustaan. Hän vain mittaili minua katseellaan. Oman mieleni luoma Arto tarkkaili minua, taisin siis tarkkailla itseäni. Jopa kuvitteellisen Arton läsnöolo sai minut ajattelemaan syvällisiä.

- Mites koomassa muuten menee? jatkoin keskustelua.

- Ihan jees, tajusin siellä monia asioita, mitä en muuten olisi tullut miettineeksi, Arto vastasi.

- No jäbähän miettii muutenkin tommosii älyttömii juttuja koko ajan.

- Niin, mutta tää oli jotenkin erilaista. Kun en ollut missään, jouduin ajattelemaan asiat eri tavalla. Kaikki oli jotenkin puhtaampaa, vapaampaa aistien painolastista. Olin jotenkin läsnä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Vaikka olin poissa… sitä on vaikea selittää, jos ei ole itse kokenut sitä. Puhdasta olemista jätkä, sitä se oli. Mutta jos totta puhutaan, kaipasin kyllä tosimaailmaan. Täällä voi koskea ja tuntea. Niitä kokemuksia kyllä kaipaa oltuaan hetken niistä erossa.

Arto selitti omia juttujaan taas normaaliin tapaansa. Hän oli palannut. Rauhoituin hänen seurastaan ja painoin pääni tyynyyn.

- Haittaako jos nukun tässä? kysyin.

- Ei missään nimessä. Mä olinkin just lähössä. On vähän hommia hoideltavana. Hyviä unia veli!

Arto lähti ja taputti minua jalalle mennessään. Tunsin sen, tunsin Arton kosketuksen. Olin liian väsynyt ajattelemaan ja nukahdin. Känniunta oksentamisen jälkeen. Täydellinen vapaus. Ehkä ymmärsin nyt, mitä Arto oli tarkoittanut. Irtaannuin ruumiistani ja ajelehdin pois. Pois, pois, pois…

020

Vihdoin ja viimein poliisi pääsi jyvälle, että tapettuja nuoria yhdisti se Ilta-Sanomien TOP 10 -muotiblogilistaus. Takana oli jo neljä raatoa. Loput kuusi uhattuna olevaa olivat jatkuvassa poliisin suojeluksessa ja tarkkailussa. Olimme odottaneet Marikan kanssa täydellistä hetkeä jo kaksi viikkoa, mutta emme olleet kyenneet tekemään mitään. Kiinnijäämisen riski oli liian suuri. Toki haasteen kasvaminen tavallaan houkutteli. Aina kun omasta mielestämme keksimme hyvän suunnitelman niin huomasimme pian, että se olisi ollut liian riskialtis. Tätä Arto ei ollut ennakoinut. Kaikki oli muuttunut poliisin päästyä jyvälle siitä, keitä tapettiin ja miksi tapettiin. Marika oli tämän vuoksi hyvin masentunut. Ennen tätä hän ei ollut koskaan aiemmin todella raivonnut minulle. Nyt hän heitteli vaatteita päälleni, leikkasi saksilla silpuksi t-paitojaan ja inhosi kaikkea. Hän valitti ystävistään tavallista enemmän ja ajoi minut jatkuvasti kotiin. Sitten kun olin päässyt Sörkkään, hän soitti ja pyysi minut takaisin. Pahimmillaan hän lähetti minut saman tien ovelta vielä toisen kerran pois ja sitten taas pyysi takaisin kun olin juuri päässyt kotiin. Ilman anteeksipyyntelyjä, ilman katumusta, ilman selittelyjä. Hän teki niin, koska pystyi siihen. Hän tiesi, että tulisin aina takaisin. Joskus tuntui, että hän teki sen vain testatakseen minua. Olin aina valmiina, joten olin testattavissa, enkä menettänyt koskaan hermojani. Minusta tuntui, että se saattoi välillä jopa ärsyttää häntä, että olin omaksunut koiran roolini niin hyvin. En koskaan tuottanut pettymystä, mutta silti jotenkin tuntui, että tuotin sen usein. Näinä hetkinä kuitenkin tapahtui aina jotain hienoakin. Kun lopulta palasin sen rasittavan ratikkareissailun päätteeksi takaisin hänen luokseen, hän hyppäsi syliini jo ovella ja rupesi suutelemaan ja halailemaan minua kuin lapsi, joka oli odottanut äitiään pitkästä iltavuorosta kotiin koko illan. Se oli hyvä merkki. Vaikka niin ei usein tapahtunutkaan, niin se oli kuin pitkän ja rasittavan taistelun voitonseremonia.

Toisin kuin ihan alussa, uskalsin nyt enemmän uskoa siihen, että juttumme kestäisi, vaikka Marika välillä heittikin minut raivopäissään ulos. Totuin siihen ja tiesin, että lopulta tulisi tekstiviesti tai puhelu, ja hän pyytäisi minut takaisin. Se oli toisinaan kuin leikkiä tai sellaisena ainakin rupesin näkemään sen. Uskalsin jopa käyttää hänestä lempinimeä ”Vintiö” jos hän oli vain vähän suutuksissaan. Olin varma, että kukaan muu mailmassa ei voinut näyttää niin vastustamattoman söpöltä ollessaan suuttunut kuin hän.

Koin hänen mielialojensa muutokset vuodenajoiksi, jotka rullasivat nopeaa ympyrää. Usein kesästä saatettiin hypätä syksyn yli suoraan talveen, jolloin lunta lensi naamalle kiivaasti enkä päässyt tarpomaan eteenpäin, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Tässäkin tapauksessa matka oli silti tärkeintä – ei päämäärä, koska usein päämäärään päästyämme kesä ei kestänyt kauaa. Odotin aina kevättä, jolloin olisimme lähellä täydellistä onnea, mikä hetken kukoistaisi kauniina niin kuin kerran vuodessa kukkiva lilja. Niiden pienten, mutta mahtavien hetkien vuoksi pysyin pitkään onnellisena ja ennen kaikkea toiveikkaana Marikan seurassa.

Nyt elimme kuitenkin synkkää ja pitkää talvea sanan kaikessa merkityksessä. Marika ei löytänyt iloa juuri mistään ja hoki taukoamatta öisin kuinka halusi vain päästä tappamaan ne kaikki. Yritin rauhoitella häntä ja tietysti halusin seksiäkin, mutta turha toivo. Mieleeni tulivat pakostakin loputtoman pitkät ja kierot vonkaushetkeni Mintun seurassa. Tästä mieleeni taas tulivat sukupuolitaudit, jotka olin pitkäksi aikaa pyyhkinyt mielestäni. Marika näytti hyvältä ja hänen genitaalialueensakin näytti tosi sileältä ja terveeltä. Aina välillä tarkastelin sitä sivusilmällä harrastaessamme seksiä, silloin harvoin kun sitä nykyään tapahtui. Joskus raottelin myös alushousujaan pois hänen päältään kun hän nukkui. Kaikki näytti aina olevan kunnossa. Ei ollut näppylöitä eikä hän ollut valittanut mistään kivuista tai kutinoista alapäässään. Asia vaivasi minua silti, mutta en voinut tuoda sitä esille enkä missään nimessä aikonut kertoa siitä kenellekään. En koskaan. Piste. Se tuhoaisi kaiken, minkä olimme rakentaneet välillemme tähän mennessä.

Hukutin seksihaluni menemällä uimaan. Lähdin Töölöstä Marikan kämpiltä Yrjönkadun uimahallille, joka sattui olemaan aika lähellä. Se oli todella hieno paikka. Pyysin toisinaan Markkua mukaan, sillä olin viime aikoina nähnyt häntä melko vähän. Otimme siellä oman loossin yläkerrasta, jonne tarjoilija kantoi meille kaljaa. Saunoimme ja uimme. Se oli rentouttavaa ja vei ajatukseni muualle. Siellä oli erikseen naisten ja miesten vuorot, mikä mahdollisti alastonuinnin. Paikasta liikkui kaiken maailman huhuja, kuinka miehet iskivät siellä toisiaan ja jopa paneskelivat saunassa. Markku, joka kävi siellä vielä useammin kuin minä, oli ainoastaan kerran höyrysaunassa nähnyt jotain seisottelua, mutta ei koskaan mitään sen kummempaa.

Sisustus mukaili antiikin Rooman kylpylöitä. En tosin ollut koskaan nähnyt antiikin Rooman kylpylää, mutta luulisin, että se oli näyttänyt juuri tältä. Palvelu oli tosi hyvää. Ei sellaisia uimahalleja muualla Suomessa kai edes ollut. Tunnelma oli uneliaan rento. Usein saattoi nähdä jonkun vetävän alakerran kopeissa nokosia kesken uimisen. Markku otti alastomana olemisesta kaiken vapauden riemun irti. Minä olin usein ainut kaveri, joka piti uimahousuja päällään. Se herätti hölmistyneitä ja jopa vihaisia katseita kanssa-asiakkaissamme. Vaikka heitimme usein läppää kaikista homotouhuista, joita siellä tapahtui, niin emme koskaan törmänneet sellaiseen.

Mutta meillä oli ollut vain hyvää tuuria siihen asti.

Istuimme höyrysaunassa, jota emme usein edes käyttäneet, koska siellä ei ollut tarpeeksi kuuma. Puhuimme runsaasti Markun kanssa. Siitä ei pidetty. Siellä vallitsi synkeä hiljaisuus. Toisin kuin saunakulttuurissa yleensä, jossa puheensorina ja keskustelut ovat osa koko touhua, niin ei Yrjönkadulla. Siellä ei puhua pukahdettu. Miehet olivat alakuloisia ja hartaita, he olivat hiljaisia ja vihaisia kuin teloitusrivissä. Saimme keskustelun lomassa usein todella ankaria katseita, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Istuimme portailla, koska sauna oli niin täysi. Joku vanhempi tyyppi nousi ylös poistuakseen saunasta. Hän painoi kätensä olalleni ja sanoi: ”Anteeksi, mutta minä tästä vain lähden”. Ei siinä mitään. Saman tien hänen peräänsä joku toinenkin teki lähtöä. ”Anteeksi, mutta minä myös lähden tästä”. Hän painotti myös-sanaa. Tällä kertaa se ei ollut mikään tuen ottaminen olkapäästäni. Se oli kosketus, jolla oli merkitys. Se oli kehottava, johdatteleva merkki. Aivan kuin siinä olisi ollut joku rituaalinen toimenpide alkamassa: ”NÄIN MEILLÄ YRJÖNKADULLA VALITAAN PERSERAISKAUSUHRIT”. No ei kai kuitenkaan, mutta se tuntui oudolta, vaikka en oikeastaan miettinytkään sitä kuin vasta myöhemmin. Tuo pieni tapaus avasi silmämme. Sen jälkeen huomasimme ihan eri valossa kuinka normaalien katseiden kohtaamisen sijaan joidenkin ohikävelevien asiakkaiden vilkaisu ei ollut enää vilkaisu. Se oli tuijotusta, jossa pää kääntyi vaivalla perään ja tuijotusta koristi tosi mairea hymy.

Lisäkomediaa paikan ilmapiiriin toi virkapukuinen vartija, joka kiersi kovin varuillaan kaiken aikaa paikasta toiseen. Se tuli välillä jopa saunaan kurkkaamaan, että ”kaikki on kunnossa”, puhumattakaan siitä, että se syöksyi loossiimme kun nauroimme hiukan kovemmalla äänellä. Se antoi meille varoituksen ja kehotti meitä ottamaan vähän iisimmin. Ihmetouhua. ”Perkele”, Rönkää lainaten. Kaikesta huolimatta mainio arvoinen uimahalli. Rakastin Helsinkiä!

021

Koomassa sitä ehtii muistella kaikenlaista. Olin pitkään haaveillut saavani hänet, ja kun se tapahtui, en ollutkaan siinä, eikä se enää ollutkaan se, mitä olin halunnut. Olin käynyt läpi niin kovan koulutuksen, että ylipäänsä edes uskalsin puhua sellaisille tytöille, jotka oikeasti kiinnostivat minua, että kun se lopulta onnistui, en pystynyt ottamaan sitä tosissani. Se oli kuin jonkun älyttömän vitsin huipentuma. Entä sitten? Okei, ihan hyvä läppä, mutta mitä väliä sillä on? Elämästä oli tullut yhtä suurta vitsiä. Kaikki oli merkityksetöntä samaan tapaan kuin mitä BB-talossa tapahtui tai kuka pääsi jatkoon Idolsissa. Kaikki oli yhtä vitun showta. Ja tuntui, että kaikki elivät mukana siinä, ja se oli kaikille ihan okei. Ei haitannut, että kukaan ei ollut tosissaan. Niinä harvoina hetkinä kun otin jonkun asian tosissani, oli se sitten tyttöjuttu tai työasia tai ihan mitä vain, sain todella nopeasti todella pahasti nenilleni. Siksi olin tottunut ottamaan kaiken vain vitsinä. Sen jälkeen todella uskalsin mennä puhumaan niille tytöille ja uskalsin rulettaa siellä työpaikalla ihan kinginä välittämättä mistään turhasta. Ja minä todella ruletin. Olin aivan täysi ässä. Menestyin kaikilla rintamilla ja ihmiset diggasivat minusta. Olin todella hauska tyyppi. Tiesin, että kun minä saavuin paikalle, kaikki huomasivat sen. Ja monet myös pitivät siitä. Tytöt saattoivat joskus pelätä hullua joka paikkaan hyökkääväisyyttäni, ja heitä oli vaikea saada vakuuttumaan siitä, että todella vilpittömästi pidin heistä. Kysymys ollut siitä, että pitäisi olla tietynlainen, vaan siitä, että on sellainen kuin on. Sen olin oppinut.

Välillä tunsin kuitenkin suunnatonta tuskaa. Saatoin itkeä tunteja putkeen aivan yllättäen ilman varsinaista syytä. Mutta aivan sama. Minulla oli vitusti tyttöjä. Kaikki elämäni murheet tuntuivat hyvin pieniltä kun tyttöjä riitti. Kun en keskittynyt yhteenkään liikaa, olin aivan liekeissä. Jokainen päivä oli yhtä juhlaa. Yhtenä yönä tyttö saattoi olla luonani ja toinen soittaa aamulla. Sitten naureskelimme sängyssä kun sovin tapaamisen illaksi toisen tytön kanssa. Nuoret tytöt lisäilivät minua kaverikseen Facebookissa, vain koska näytin heidän mielestään hyvältä. En tajunnut tätä oikein kunnolla, mutta otin vastaan mitä sain. Olin oppinut kultaisen säännön: älä koskaan kieltäydy hyvästä ehdotuksesta. Moraali tai jokin kummallinen esto oli kieltänyt minua aiemmin tarttumasta tilaisuuksiin. Mutta nyt olin mukana kaikessa kummallisessa. Öisin vietin aikaani Skypessä keskustellen hämmentävän nuorten tyttöjen kanssa. Aluksi järkytyin kun he alkoivat näyttää rintojaan minulle, mutta pian totuin siihenkin. Mitä väliä sillä oli? Mitä väärää siinä oli? Itse he sen tekivät, en koskaan pyytänyt heiltä mitään enkä varsinkaan koskaan odottanut heiltä mitään. He saattoivat hävitä saman tien, ja minun oli koko ajan oltava valmis siihen.

Miksi oli niin tärkeää saada naisia? Mietin sitä välillä. Se tuntui tuovan elämääni suunnatonta nautintoa. Oikeastaan mikään muu ei tuonut vastaavaa onnea. Olin todella elossa yritellessäni tyttöjä. Olin oppinut, että jos ei onnistanut niin jatkoin eteenpäin. Tai tuo sääntö oli vähän niin ja näin. Olin silti edelleen hyvin jääräpäinen yrittelijä. Intoa kyllä riitti jos muut asiat olivat vähänkin kunnossa. Sain naisten jahtaamisesta paljon energiaa myös muihin asioihin. Olin aivan tulessa myös töiden suhteen jos sain oikean yrittelyvaihteen päälle.

Yrittely. Suurin osa elämästäni tuntui koostuvan siitä. Ajanjaksoja elämässäni määritteli usein se, kenen tytön kanssa olin ollut. Tämä ei varmaankaan ole kovin erikoista. Ihmisille on usein hyvin tärkeää se, että he ovat jonkun kanssa. Olin kuitenkin alkanut huolestumaan eräästä seikasta. Olin huomannut, että tytöt määrittivät helposti identiteettiäni. Tyttö, jonka kanssa olin, muokkasi minua jollain lailla. Heikkoina hetkinä se tuntui jotenkin ikävältä ja säälittävältä, mutta vahvempina hetkinä aivan loistavalta jutulta. Elämäni oli vuoristorataa kuin teini-ikäisen tytön tunteet. Saatoin kokea aivan uskomattomia onnen hetkiä ja toisaalta olla aivan maissa. En jaksanut paeta minkään maanis-depressiivisyys -diagnoosin taakse. Ihmiset tuntuvat helposti vain ottavan mielellään jonkin diagnoosin vastaan ja sanovan, että hei, tämähän selittää kaiken. Minä halusin vain todeta, että tällainen minä olen. Se tuntui jotenkin autenttisemmalta. Hyväksyin vikani ja yritin opetella nauttimaan niistä. Olin huomannut, että fetissit ohjasivat vahvasti elämääni. Sen sijaan, että olisin kauhistellut sitä, olin innoissani. Sain niistä valtavasti energiaa. Mutta kai ne olivat sitten myös alhojeni syy.

Mutta tämä ei ole niin mielenkiintoista. Takaisin yrittelyyn. Yrittely tarkoittaa eri asiaa kuin yrittäminen. Yrittäminen on jossain asiassa tavoitteeseen pääsemisen yrittämistä. Vaikkapa kitaran soiton yrittäminen tai maratonin juoksemisen yrittäminen. Yrittely sen sijaan on nimenomaan tyttöjen yrittelyä. Yrittely on hienovarainen taiteenlaji. Kun siitä pääsee jyvälle, siinä voi jopa kokea jonkinlaista menestystä. Mutta siinä on äkkiä taas oppipoikana. Nöyryys on tärkeää säilyttää. Ja on oltava joka hetki valmis luopumaan kaikesta. Kaikki, mitä olet saavuttanut, voi hävitä hetkessä. Ei pidä yrittää omistaa mitään. Kaikki on vapaassa liikkeessä. Niin kuin elämä itse. Tai rakkaus. Rakkautta ei voi kahlita. Sitä voi vain yritellä.

Ja juuri tässä oli syvä ongelmani. Olen puhunut siitä jo monta kertaa. Sillä on monta nimeä, mutta minulle sillä oli vain yksi: Marika. Kaikki mikä alkaa yrittelynä voi äkkiä kasvaa joksikin muuksi. Yrittely on kuin tuntemattomat siemenet, jotka kylvetään epävarmaan maahan. Niistä voi kasvaa mitä vain tai sitten ei mitään. Muumit kasvattivat löytämistään siemenistä viidakon yhdessä yössä. Marika oli viidakko. Tutkimaton ja salaperäinen. Muumeissa Haisuli päästi eläintarhasta tiikerit viidakkoon vaeltamaan. Tämä teki Marika-viidakosta vaarallisen. Yrittelyn voisi myös sanoa olevan kuin verkkojen vesille laskemista: ehkä kalaa tulee, ehkä ei.

Mutta nämä ovat kuluneita kielikuvia eivätkä kuvaa yrittelyn moninaista luonnetta. Se on alati muuttuvien tilanteiden salamannopeaa tulkintaa ja niihin reagoimista. Siinä todella tuntee elävänsä. Mikään ei ole staattista. Se on sähköä ja elektromagneettisia pulsseja. Sykkivää olemusta. Kohtaamista ja eroamista. Liukumista paikasta toiseen vikkelän kalan tavoin. Liike on tässä olennainen asia. Jos jää paikalleen, on äkkiä kuollut. Kuin sodassa. Vain nopeat elävät. Tai toisaalta ne, jotka jäävät paikoilleen makaamaan ja esittävät kuollutta. He eivät saa kunniamitaleja, mutta he saavat elää. Kai sekin on jonkin arvoista – vai onko? Itse en kokenut elämää sinänsä kovin arvokkaaksi; sen sisältö tekee siitä arvokasta. Mitä merkitystä on elämällä, jossa ei ole mitään sisältöä? Se on vain solujen aivotonta toimintaa. Mikä tekee elämästä arvokasta – ainakin ihmiselle – on ihmisen toiminta ja hänen ajatuksensa.

Maatessani koomassa sairaalassa ehdin miettiä monia asioita. Huomasin sen, että naiset olivat minulle kuin huume. He paransivat oloani silloin, kun olin masentunut. Kun sain itseni hulluun vauhtiin naisten suhteen, muiden asioiden merkitys väheni huomattavasti. Oikeastaan millään muulla ei ollut väliä. En tiedä, onko tervettä tai asiallista tuntea näin, mutta mikä minä olen tunteitani muuttamaan. Jos ne on koodattu minuun tuhansien tai miljoonien vuosien evoluutioprosessin seurauksena, olisi kai hieman ylimielistä kuvitella voivansa muuttaa niitä. Tietysti yritin. Mutta huomasin usein masentuvani siitä, jos yritin olla jotain muuta kuin olin. Olin häpeilemätön yrittelijä ja sekoilija. Sekoilu on se, johon yrittely tähtää. Mutta se ei ole jotain merkityksetöntä, vaan sillä on hyvin syvällinen merkitys, ainakin minulle. Olin oppinut myöntämään tämän itselleni. Ja sillä oli selvästi ollut positiivinen vaikutus. Nyt en enää hävennyt sitä, että halusin sekoilla tyttöjen kanssa. Se oli jotain jaloa ja kaunista. Suudella jotain tuntematonta hassua tyttöä Tavastian lauantaidiskossa ja sitten erota hänestä saman tien. Tytöt lähtivät joskus pakoon kavereidensa kanssa hihitellen. Arvostin sitä. Arvostin sitä, että he eivät halunneet välttämättä sitoutua minuun mitenkään. Tunsin kuitenkin myös romanttisia tunteita, ja ne olivat vaarallisia. Mutta nekään eivät olleet mitään syvällisen toisen tuntemuksen kautta syntyneitä asioita, vaan liittyivät johonkin hyvin pinnalliseen, kuten siihen miltä tyttö tuoksui, miltä hän näytti tai miten hän liikkui. Pinnallisesta oli tullut syvällistä minulle. Olin ollut tavattoman syvällinen runoilijapoika. Nyt olin etääntynyt siitä melko paljon. Tiedä häntä missä enää menin. En pyrkinyt olemaan mitään tiettyä, minä vain olin.

***

Sen jälkeen kun olin löytänyt itseni unessa (tai miksi sitä helvetin koomatilaa nyt voisikaan sanoa), löysin itseni seuraavaksi makaamassa sairaalassa. Siellä kylmässä kolkossa valkoisuudessa. Se oli kummallinen tunne. Kuin olisi noussut kuolleista. Olin pitkään unelmoinut siitä, että voisin taas tuntea maailman, ja sitten kun se tapahtui, se olikin hirvittävän epämukavaa ja pelottavaa. Pimeyden täytti valo, mutta se valo ei ollut mitään taivaallisten enkelten valoa, vaan kirkasta, läpitunkevaa ja kylmää – vaikka valossa luulisi olevan lämmintä. Pimeys oli kuitenkin ollut jotenkin lämpimämpää, jotenkin turvallisempaa. Nyt kun näin kaiken ympärilläni, se oli pelottavaa. Oma mieleni ei enää saanutkaan täyttää tyhjiä kulmia, vaan olin täysin havaintovälineideni armoilla. Silmäni näkivät kaiken ja korvani kuulivat. Ne olivat olemassa ja maailma ympärilläni heräsi henkiin. Ensimmäinen reaktioni oli, että halusin takaisin uneen. Takaisin sinne turvallisuuteen, missä ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut pelätä, ei ollut mitään muuta kuin minä. Muistin kyllä, että halusin sieltä pois, mutta olin ehkä poissa ollessani luullut maailmasta liikoja. Se ei ollut mitenkään erityisen mukava paikka. Nyt olin takaisin siellä.

Lakanani olivat kylmästä hiestäni märät. Minua aivastutti. Kuullessani hoitajien tulevan paikalle, laitoin silmäni kiinni ja toivoin, että he eivät huomaisi mitään. Se toimi. Sain olla omassa rauhassani. Nyt minulla oli salaisuus, joka lohdutti läpitunkevien katseiden keskellä. Katseet pelottivat minua. Olin tottunut olemaan pimeydessä ja nyt kun taas näin, huomasin, että katse on todella voimakas. Sitä on hyvin vaikea paeta. Olin taas sekä katsojana että katseen kohteena. Halusin vain mennä piiloon ja olla näkymätön ja sokea, niin kuin olin ollut. Se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista. Yritin vajota takaisin koomaan, mutta heräsin aina. En jäänyt sinne. Katseet porautuivat minuun, oikein tunsin fotonit, jotka säälimättä pommittivat minua jatkuvasti. Mutta se ei ollut pahinta, vaan se, että näin kaiken. Mikään ei pysynyt minulta piilossa. En pystynyt pakenemaan illusorisiin fantasioihini, vaan jouduin kohtaamaan maailman sellaisena kuin se oli. En voinut kuvitella mustiin kulmiin mitä halusin, sillä mustia kulmia ei ollut. Kaikki oli yhtä valkoista olemista, jossa ei ollut sijaa mielikuvitukselle. Maailma oli nyt selvästi olemassa, ja se olisi olemassa myös ilman minua, sillä selvästi se oli ollut olemassa kaiken aikaa myös silloin kun minä en ollut ollut siellä. Tämän pystyin päättelemään siitä, että monia asioita oli tapahtunut.

Tein muutaman päivän selvitystyötä maailman tilasta. Menin öisin yöhoitajan koppiin tämän ollessa kierroksellaan ja kävin Facebookissa. Käytin selaimen toimintoa, joka ei jättänyt mitään jälkiä. Tämä oli ensisijaisen tärkeä seikka, joka usein tuntui unohtuvan ihmisiltä. Vaatii vain yhden klikkauksen ja selain ei tallenna mitään muistiin. Väärä tapa on ensin selailla ja sitten tyhjentää selainhistoria. Tämä toki poistaa jäljet, mutta puuhiasi seuraava tietää, että olet tehnyt jotain, ja koska olet poistanut jälkesi, se on mitä todennäköisimmin juuri sitä, mitä sinä et olisi saanut tehdä. Eräs ystäväni ei voinut sietää, että hänen poikaystävänsä katsoi nettipornoa. Tämä poika olisi voinut käyttää selaimen salaustoimintoa, mutta ei tajunnut sitä ja jäi kiinni kerta toisensa jälkeen. Ja sitten tapeltiin aivan turhaan. Minä en tehnyt tätä virhettä, vaan sovelsin tähän samaa ankaruutta mitä sovelsin Timollekin opettamani teinikännisäännön noudattamiseen. Sain muutamassa yössä paljon selville sosiaalisen median ja omien taustatietojeni avulla. Aloitetaan tärkeimmistä:

1) Marika oli aloittanut tappamisleikkinsä. Suunnitelmani olivat toimineet, sehän oli selvä. Saaliita oli nyt neljä.

2) Marika oli ottanut Timon uudeksi apulaisekseen.

3) Viides uhri odotti edelleen tuloaan. Marika ei ollut päässyt vielä puoleenväliinkään kun hänen oli täytynyt lopettaa poliisien päästyä jyvälle. Olisin tehnyt asiat hieman eri tavalla, jos olisin itse ollut maisemissa. Nyt täytyi keksiä jokin uusi suunnitelma. Jouduin siivoamaan toisten sotkuja. Niin perus.

Sainkin saman tien idean 3)-kohdan ratkaisuksi. Siihen tarvitsisin muutamia apuvälineitä. Hykertelin innosta sairaalan sängyssä öisin punoessani juoniani. Tämä oli hauskaa. Olin taas saamassa elämästä kiinni. Ja miten se parhaiten tapahtuu? Kysytäänpä kysymys toisella tavalla: mikä on elämän vastakohta? Nopeasti ajateltuna varmaankin kuolema. Hyvä. Käsittelemällä kuolemaa, ihmisen suurinta pelkoa, pääsisin taas takaisin kiinni elämään.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

015

Olisi typerää olettaa jokaisen niistä bloggaajista olleen Helsingistä. Vaikka Marikan mukaan kuulemma sekin oli täyttä paskaa, että ”parhaita muotiblogeja” oli poliittisen korrektisti poimittu joka kolkasta Suomea. Tällä hän toi esille halveksuntansa ulkopaikkakuntalaisia kohtaan.

Myös seksuaalivähemmistöt oli otettu huomioon ja listalla oli myös yksi poika. Se oli homo ja diggasi Britney Spearsia ja totta kai se seurasi BB:tä ja totta kai se suunnitteli itse vaatteita. Mikä naurettavinta, olimme matkalla Ouluun ja mitäpä muutakaan kuin tappamaan sitä tyyppiä.

Olisi voinut olettaa Marikalla olevan sen verran paljon rahaa, että olisimme voineet lentää Helsingistä Ouluun. Mutta se herättäisi muka huomiota enemmän. Menimme junalla ja matka tulisi kestämään kuusi ja puoli tuntia. Marikan kosmetologikäynnin vuoksi pääsimme lähtemään vasta kolmen junalla. Juna ei ollut vielä edes Riihimäellä kun tuli jo pimeää. Heti Tampereen jälkeen vaikutuin maisemista; pienistä kylistä ja yksittäisistä taloista joita ohitimme. Niin paljon metsää ja paikkoja, joita en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Marikaa eivät luonnollisesti maisemat kiinnostaneet. Hänellä oli viisi eri naistenlehteä mukanaan, joita hän luki, eikä ollut keskustelevalla tuulella. Emme varsinaisesti voineet käydä suunnitelmaakaan läpi, koska ihmisiä oli koko ajan lähellämme. Ja olimme tietysti käyneet suunnitelman läpi jo monesti ennen matkaa.

Viimeisen kahden viikon aikana oli tapahtunut huomattavan paljon. Olin mennyt uusintaverikokeeseen ja klamydia oli lähtenyt kalppimaan, mikä oli helpottavaa. Marikasta paljastui uusia puolia ja totta kai minä fiilistelin sitä, että pääsin koko ajan lähemmäksi häntä. Olin ollut kaikessa oikeassa. Marika todellakin oli päättänyt tehdä selvää niistä kaikista bloggaajista, jotka oli mainittu Ilta-Sanomien TOP10-listalla. Se oli ollut hänelle kova paikka ja oli edelleen. Se oli nolointa, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut. Marika sai minut nopeasti vakuuttuneeksi kaikesta. Kokeilimme uusia asentoja ja eri paikkoja. Se oli mieletöntä. Olin käytännössä muuttanut hänen luokseen asumaan. En käynyt kuin kerran niiden kahden viikon aikana kämpilläni hakemassa hammasharjani ja parranajovehkeet.

Olin valmis tekemään mitä vain hänen puolestaan ja mitä enemmän mietin niiden kymmenen tai jäljellä olevan seitsemän ihmisen murhaamista, niin se ei tuntunut taakalta ollenkaan. Sain jakaa jotain todella intiimiä hänen kanssaan: murhaamisen. Sain olla koko ajan Marikan kanssa ja tiesin, että tämä jos mikä lähentäisi meitä.

Tavalliseen tapaansa Marika ei halunnut selitellä, mistä hän tunsi Arton. Hän vain sanoi, että he tunsivat ja millään muulla ei ollut merkitystä. Totta kai minä tulin hemmetin mustasukkaiseksi. Piirsin mieleeni kuvia kuinka he olivat nussineet minun ja Arton yhteisellä kämpällä minun poissaollessani ja olivat jakaneet yhdessä ihania hetkiä. Mietin kuinka Marika oli nauranut iloisesti hänen seurassaan, ihan eri tavalla kuin koskaan minun kanssasi. Mietin kuinka hän oli pidellyt Arton vehkeestä kiinni ja ottanut häneltä suihin ja kehunut samalla penistä mahtavaksi vonkaleeksi. Tunsin itseni toissijaiseksi ja voin pahoin. Eräänä yönä mietin niin pitkään heitä yhdessä, että minun oli pakko oksentaa. Oksensin pöntön täyteen ja itkin samalla hysteerisenä. Onneksi Marika nukkui aina niin sikeästi, että hän ei kuullut mitään. Kuitenkin Marikan viileä suhtautuminen siihen, että Arto makasi sairaalassa koomassa, sai minut asettumaan siihen kantaan, että heidän välillään ei ollut eikä tulisi olemaan mitään. Se rauhoitti minua hieman.

Marika kertoi, että Arto oli suunnitellut hänelle kaiken. Ne olivat tarkkoja kaavioita, mutta niin selkeitä, että lapsikin olisi osannut lukea niitä – kaikki oli paperilla yksinkertaisesti mutta seikkaperäisesti. Idean kahdeksaantoista palaan paloittelusta Arto oli saanut jo pari vuotta sitten lukiessaan jonkun 1800-luvulla eläneen mystikon elämäkertaa. Tyyppi oli murhannut vaimonsa itse valmistamillaan työkaluilla ja halunnut julistaa tämän kuolemaa ripustamalla vaimonsa palat ympäri kaupungintaloa. Arton tuntien kaiken takana oli aina jokin kummallinen kumartelu historian tapahtumille, eli todennäköisesti Arto oli kopioinut suunnitelmansa tältä tyypiltä. Niin perus.

Itse valmistettujen työkalujen sijaan Marika käytti pääasiallisena paloitteluvälineenään äärimmäisen terävää, erikoisvalmistettua rautasahaa, jolla luiden poikkisahaaminen oli yllättävän helppoa. Marika käytti sanaa ”miellyttävää” ja voi pojat kun hän sai minut kiihottumaan sanoessaan niin (vaikka en tajunnutkaan miksi). Artolla oli kaveri lääkiksessä, joka oli erikoistunut patologiaan, ja tässä kohtaa poliisit olivat olleet täysin oikeassa: lääketiede piti olla hallussa, jotta paloittelut pystyi toteuttamaan ammattimaisesti. Lääkiskaveri oli kertonut uteliaalle Artolle ihmiskehosta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista. Kun Arto paneutui johonkin asiaan, hän otti siitä kaiken selville. Muutaman viikon jälkeen hänellä oli yllin kyllin infoa kehissä ja hän teki Marikalle ohjeet kuinka hoitaa hommat. Ilman Arton onnettomuutta hän olisi hyvin todennäköisesti ollut mukana murhareissuilla.

Mutta kysymys kuuluikin, kuinka helvetissä Arto oli voinut auttaa Marikaa tässä nakissa, koska siitä ei ollut kuin kolme viikkoa kun Marika oli lukenut uutisen netistä. Silloin Arto oli ollut jo koomassa. Muutaman päivän ajan olin ihan pihalla kun Marika oli kertonut minulle siitä, mitä tulisimme tekemään. Suostuin kaikkeen oitis ilman mitään ehtoja – tietysti. Sitten tajusin kuitenkin googlettaa tuon Ilta-Sanomien artikkelin ja selvisi, että se oli kolmen kuukauden takaa. Normaalisti olisin suuttunut ja ollut suunniltani, koska tyttö pelaa jotakin outoa peliä ja haluaa käyttää minua hyväkseen. Mutta en tällä kertaa. Kyseessä ei ollut kuka tahansa, vaan Marika. Olin otettu. Ihailin suuresti hänen määrätietoisuuttaan ja omistautumistaan. Samalla koin tuskaa hänen pahasta mielestään. Kun hän oli lukenut minulle netistä sitä juttua, hän oli suuttunut ja ruvennut itkemään. Se oli ollut aitoa. Ne olivat olleet oikeita pettymyksen kyyneleitä. Sillä ei ollut merkitystä, että hän ei lukenut sitä silloin ensimmäistä kertaa. Selvästikin asia piinasi häntä. Meidän oli ryhdyttävä toimeen.

Juna pysähtyi Vihannissa. Marika painoi päänsä syliini ja nosti jalkansa notkeasti kohti junan seinämää. Juna oli jo nyt myöhässä yli tunnin. Lumen määrä oli huikeaa ja silloin harvoin kun junalla matkustin ne olivat talvella aina myöhässä. VR – Venaa Rauhassa, kaikki Seinäjoelta junaan tulleet sanoivat. Marika inhosi tapaa, jolla ne ihmiset puhuivat. Nyökyttelin vain myöntyvästi. Sinänsä minua ei häirinnyt, että juna oli myöhässä ja matka venyi venymistään. Sain olla Marikan kanssa ihan rauhassa lähekkäin ja meillä ei ollut mihinkään kiire. Junassa aika todellakin pysähtyi.

Katsoin Marikan täydellisiä silmiä ja rakastin häntä. En ollut sanonut sitä hänelle vielä. Mutta olin ollut siitä jo hetken aikaa täysin varma. En tarvinnut aikaa ajatella tai punnita tunteitani. En tarvinnut vertailukohtia aiemmista suhteistani. Hän oli parasta, mitä olin koskaan saanut. Ja se oli koko ajan täysin epäitsekästä. Hän ei ollut minun vaan minä olin hänen. Hän tiesi sen. Hän ei koskaan tulisi olemaan minun. Siksi samassa tilassa hänen seurassaan oleminen tuntui kuin olisin ollut kaukosuhteessa. Niin lähellä, mutta todella kaukana. Saavuttamaton rakkaus, jota kuitenkin koko ajan saavutin vähän kerrallaan. Hän oli juuri se unelmainen lortto, jota en koskaan lukioaikana saanut. Seurasin silloin noita tyttöjä etäältä ja koin itseni typeräksi. Odotin kovasti, että pääsisin murhaamaan kaikki ne, jotka olivat pahoittaneet Marikan mielen.

Oulun keikka ei ollut mikään harjoitus. Ei suinkaan. Viikko aikaisemmin olimme hoidelleet pois alta Anniinan, joka oli pitänyt hiukan erilaista, japanihenkistä ernu-muotiblogiaan. Marika inhosi animetyttöjä. Niitä tuli usein Kampissa vastaan pukeutuneina joihinkin ihmeen ”halinalle helvetistä” -asuihin. Joiltakin oli kulmakarvat kokonaan ajeltu ja niiden tilalla oli eläimellisesti maalatut viivat. Kieltämättä se oli aika kauheaa. Mikä helvetin 24/7-henkinen roolipeli niillä oli menossa? Lievä kuvotukseni helpotti ensimmäistä keikkaa hieman, vaikka se ei missään nimessä ollutkaan mikään läpihuutojuttu.

Bongasimme Anniinan, tämän 17-vuotiaan Torkkelin lukiota käyvän erilaisen nuoren ihan kotikulmiltaan Kulosaaresta. Marika heitti sitä lumipallolla ja kysyi sen nimeä vielä varmistukseksi.

- Anniina, se vastasi ja sanoi jotakin muutakin tuoden esille r-vikansa.

Siinä samassa minä hoidin osuuteni ja iskin sitä takaraivoon vasaralla. Arton muistiinpanoissa oli lukenut: ”Lyö vitun kovaa, niin että taju menee kerralla, niin ei tarvitse kuunnella mitään kiljumista”. Löinkin todella kovaa. Näppärästi Anniina kaatui syliini. Meillä oli Marikan isän auto lainassa ja sulloimme nopeasti Anniinan takaluukkuun. Ajoimme jonnekin varastoille, missä Marikan perheellä oli kamaa säilössä. Hänen äitinsä Margareta keräsi antiikkia aina vanhoista puutarhatuoleista 60-luvun tennismailoihin. Kamaa oli paljon. Se ei ollut mikään perinteinen viiden neliön varastotila vaan kokonainen kellari täynnä kaikkea vanhaa. Siellä oli todella karmivan näköistä, mikä korosti sitä, mitä tulisimme tekemään. Paikka muistutti Painajainen Elm Streetiltä -leffoista tuttua pannuhuonetta, jossa Freddy jahtaa lapsia veitsikynsineen. Siellä hurisivat ilmastointilaitteet, mutta silti haju oli vastenmielisen homeinen.

Heitimme Anniinan lattialle. Marika toimi viileän ammattimaisesti koko ajan. Hän ei ollut yhtään se sama, avuttoman tyttömäinen prinsessa, joka hän oli kotona valkoisissa tohveleissaan kirjoittamassa blogiaan.

- Nyt se heräsi, et lyönyt tarpeeksi kovaa, Marika sanoi.

Anniina katseli ympärilleen silmät vetisinä ihmetellen missä oli.

- Mä haluan kotiin, se uikutti.

Marika otti vasaran kädestäni ja kiskaisi oikein olan takaa vasaralla Anniinaa silmään. Silmä painui sisään ja veri suihkusi betoniselle lattialle. Anniina rupesi kirkumaan hysteerisesti ja piteli verisestä naamastaan kiinni. Iskun kovasta voimasta hänen niskansa oli vääntynyt luonnottomaan asentoon.

- Kauheaa teinidraamaa, olisit vaan lyönyt sitä kovempaa jo ensimmäisellä kerralla!

Marika torui minua suuttuneesti ja hakkasi Anniinaa sillä vasaralla ainakin minuutin ympäri sen kehoa ja huusi: ”vitun larppaajahuora, vitun vittu!” Anniina hiljeni (tai kuoli) ja rauha oli jälleen maassa. Marika antoi sahan minulle ja sanoi, että minun olisi parasta oppia nyt kaikki, että olisin jatkossa valmiimpi. Hän riisui Anniinalta vaatteet ja sulloi ne Alepan muovipussiin. Anniinan kalpea ja veltto ruumis oli silmiemme edessä viimeistä kertaa yhtenä palana. Katsoin ohjeita ja rupesin sahaamaan rintalastan kohdalta. Marika katseli sivusta ja poltti savuketta. Aina välillä hän neuvoi ja kertoi kuinka jotkut jänteet olivat sitkeämpiä. Niitä piti usein repiä ihan käsillä. Onneksi tätä varten Marika oli hankkinut meille teurastajan haalarit, jotka olivat todella käytännölliset vaikkakaan ne eivät hengittäneet kovin hyvin.

Olimme sahanneet Anniinan palasiksi. Häntä ei tunnistanut enää ihmiseksi. Siinä oli vain merkityksettömiä lihanpalasia, jäänteitä ja sisäelimiä, jotka haisivat mädänneeltä oksennukselta. Marika sirotteli talkkia jokaisen ruumiinosan päälle, koska se kuulemma esti hajun leviämistä ja piti osat tarpeeksi kuivina ja kasassa. Kokosimme palaset isoon jätesäkkiin ja lähdimme ajamaan pakkasyöhön.
Jouduimme ottamaan pienen riskin. Murtauduimme jonnekin ala-asteelle. Marika rikkoi ikkunan samalla vasaralla, jolla hän oli aiemmin halkaissut Anniinan kallon säpäleiksi. Astelimme alakertaan, josta löysimme liikuntasalin. Anniinassa oli se hyvä puoli, että häntä oli kevyt kantaa. Kokonaisenakaan hänen anorektinen ruumiinsa ei ollut painanut kuin vähän päälle 40 kiloa. Palaset oli aseteltu kahteen jätesäkkiin, joiden kantamisvastuun pystyimme jakamaan. Asettelimme palaset suoraan riviin liikuntasalin lattialle ja lopuksi Marika työnsi terävän tapin vasemman käden ranteen lävitse ja kiinnitti numerolla ”3” varustetun kartongin sen pääosaan kiinni. Sen jälkeen hän levitteli tytön vaatteet palasten viereen. Työmme oli kutakuinkin tehty, mutta minun oli silti pakko kysyä Marikalta, että miksi ala-aste.

- Saavatpa lapset tietää jo ajoissa, että ei kannata ryhtyä bloggaajaksi... sillä tavalla pääsee ainoastaan hengestään.

Nyökkäsin tähän. Marika oli omalla tavallaan valitettavan oikeassa. Uutisotsikot kävivät kuumana taas seuraavana päivänä. Anniinan bloggaamisharrastuksesta kerrottiin ja pian monet vanhemmat kielsivätkin lapsiltaan omalla nimellään ja kuvillaan nettiin kirjoittamisen siinä pelossa, että heidänkin lapsensa paloiteltaisiin. Marikalla oli uskomattoman hyvä vainu asioissa.

Jälleen Facebook täyttyi osaaottavista tilapäivityksistä ja Anniinalle perustettiin muistoyhteisö, joka sai muutamassa päivässä kymmeniä tuhansia jäseniä. Televisiosta tuli jälleen dokumentteja, joissa psykologit puhuivat paljon ja useimmiten potaskaa. Esitettiin jopa teoria, että uhrit olisivat itse olleet kuolemansa takana. Se kuulemma saattoi olla hyvin pitkälle viety huomion hakeminen, joka liittyi blogikulttuurin luonteeseen: klikkauksia ja kommentteja kerätään vimmaisesti. Seurasimme Marikan kanssa televisiosta koko rumbaa kuin se olisi ollut elokuva, jossa olimme päähenkilöitä, mutta meitä ei vain näytetty. Se oli jännittävää, mutta me suunnittelimme jo matkaa Ouluun.

***

Kello oli muutamaa minuuttia vaille yksitoista illalla kun saavuimme Ouluun. Oli kova pakkanen. Kiiruhdimme nopeasti nukkumaan hostelliin, josta olimme varanneet huoneen väärillä nimillä pari päivää sitten. Emme saaneet kuitenkaan nukuttua kovin aikaisin, sillä päädyimme harrastamaan seksiä. Yleensä Marika ei tarvinnut esileikkejä, hän otti ohjakset heti ja pani kovaa. Nyt hän kuitenkin leikitteli minulla. Kutitteli minua ja nuoli kaulaani. Hän läpsi penistäni ja valutti suustaan sylkeä suuhuni. Hän läimäytteli minua kasvoille ja olin ihan tulessa. Marika kertoi haluavansa kokeilla jotakin uutta ja olin ihan kiimassa. Hän istui hajareisin päälleni ja valutti hiuksensa päälleni. Hän kutitteli kasvojani hiuksillaan.

- Ootko valmis? Marika kysyi.

- Joo, oon mä, vastasin ja pitelin täriseviä käsiäni hänen rinnoillaan.

Sitten hän riisui mustat alusvaatteensa pois ja asettui seisomaan polvilleen kasvojeni yläpuolelle. Meinasin ruveta nuolemaan häntä kun samassa päälleni rupesi suihkuamaan hitaasti hänen lämmintä virtsaansa. Vasemmalla kädellään hän silitti hiuksiani ja oikealla hän runkkasi minua. Marika katsoi minua rauhallisesti ja virtsa valui naamalleni, vatsalleni ja käsivarsilleni, sitä meni myös suuhuni ja ylipäätään joka paikkaan ympäri sänkyä. Olin sanoinkuvaamattoman euforisessa tilassa. En voi käsittää kuinka se tuntui niin vapauttavalta ja hyvältä. Se oli kaunista. Sillä hetkellä välillämme ei ollut mitään raja-aitoja. Marika keinui hiukan paikallaan ja ravisteli itseään niin, että virtsa lenteli jaloilleni asti. Laukesin hänen kädelleen samaan aikaan kun hän lopetti. Marika notkisti selkäänsä ja sitä mukaa itseään taaksepäin ja kellahti makaamaan selälleen päälleni.

- Rakkaani, huomenna tapetaan se homostelija, hän huokaisi ja olin taivaissa.

016

Kaipasin monia asioita. Juoksemista, jalkapallon pelaamista, salilla käyntiä, tyttöjen tapaamista, äidin kanssa juttelemista, poikien sauna-iltoja, kirjoittamista, masturbointia. Kaipasin erityisesti masturbointia. Nämä kaikki olivat jotain tekemistä. Jollain tavalla ne kaikki liittyivät vartalon käyttämiseen. Oi kuinka kaipasin kehon kieltä. Sitä, että pystyi viestimään jotain ilman sanoja. Kuinka yksinkertaista ja automaattista se oli. Ei tarvinnut miettiä mitään, se vain tapahtui. Jopa puhuminen tuntui minusta aivan suurenmoiselta tekemiseltä nyt. Suurin fantasiani oli päästä taas salille, pumppaamaan lihaksiani ja katselemaan itseäni peilistä. Oli ihana fiilis ottaa käsipainot, istua penkillä, pumpata hauiksia ja katsoa peilistä kuinka ne pullistuivat. Lempivitsini salilla oli mennä jonkun viereen istumaan ja katsoa häntä intensiivisesti silmiin samalla kun nostelin käsipainoa ylös alas. Siitä sai välillä aika hauskoja ilmeitä ja reaktioita irti. Erityisesti hienostelevat salitytöt olivat oiva kohde. Tapasin etsiä heitä salilla ja tehdä pieniä jekkuja. Jälkikäteen ajatellen se ei ehkä ollut kaikkein fiksuinta toimintaa, mutta nyt kaipasin sitä kovasti.

Näin kerran erään Arnold Schwarzeneggerin videon YouTubesta. Siinä hän esittelee hauiksen ja yläselän pumppaustaitojaan. Arska oli 80-luvulla todella kaunis mies. Ja todella kova pumppaamaan ja peilaamaan itseään. Tämän videon hauskin osuus on kuitenkin haastattelu, jossa Arska kuvailee bodaamisen filosofiaansa. Bodaus on kuulemma kuin seksin harrastamista. Kun pumppaa lihaksiaan, niihin pakkautuu verta ja se tuntuu kuin harrastaisi seksiä. Niin Arska siinä sanoo. Leveä hymy huulillaan ja hauska kasari-lookki yllään hän kertoo kuinka tulee joka päivä salilla ja kotona, ja kisapäivinä myös pumpatessaan lavan takana itseään valmiiksi esiintymään. ”Olen taivaassa!” hän sanoo.

Minä sen sijaan en ollut taivaassa. Olin kuitenkin saanut itseni kiinni ja treenasin joka päivä – ilmaus, joka ei tähän tilanteeseen sopinut, mutta se tuntui jotenkin luontevalta, sillä olin tottunut käyttämään sitä. Ehkä nukuin välillä, en ole varma. Luulen nukkuneeni, mutta on vaikea sanoa varmasti ilman kehoa, jossa tuntisi raukeuden ja jäykkyyden herätessään. Kaipasin Arskan jatkuvan tulemisen taivasta niin paljon, että menetin toistuvasti malttini, ja treenini oli hidasta. Olin saanut aikaan jonkinlaisia tuntemuksia itsessäni. Ensimmäinen oli peniksessäni. Se oli aivan pikkuriikkinen, hiirenhiljainen ja mieto – kuin aavistus muskottia jossain itämaisessa ruoassa. Sitä ei olisi normaali ihminen huomannut – ainakaan minä en olisi normaalissa tilassa sitä huomannut – mutta siellä se oli.

Sen jälkeen kun olin kaapannut kehoni kiinni, en päästänyt sitä enää irti. Useiden määrittelemättömien ajanhetkien verran pidin siitä vain tiukasti kiinni. Se väsyi, sillä sen mielenlujuus ei ollut yhtä suuri kuin minun – olinhan minä sen mieli. Tämä oli todellista hengen voittoa aineesta. Ja ensimmäinen aineellisuuteni oli penis. Minun teki niin kovasti mieli masturboida. En tiedä miksi, mutta ajattelin sitä koko ajan. Se oli mielessäni vielä enemmän kuin tavallisesti. Jopa enemmän kuin seksi. Kaipasin omaa kosketustani enemmän kuin muiden. Vaikka olisin saanut kehoni saman tien kokonaisena takaisin ja eteeni olisi tuotu maailman ihanin tyttö, olisin silti hoidellut ensin itse itseni. Tämä oli hieman kummallista, mutta jos on kokenut saman kuin minä, voi varmasti ymmärtää. Halusin todella kovasti itseäni.

Kaipasin myös syömistä. Elämä perustuu syömiselle. Solut syövät toisiaan, ja siitä lähtien kaikki vain syövät ja syövät. Ihmisen elämä koostuu suurimmaksi osaksi syömisestä ja ulostamisesta. Syödään aamiaista, ulostetaan. Syödään lounasta, ulostetaan. Päivällinen, illallinen, iltapala ja niin edelleen. Tämä kiehtoi minua tavattomasti. Kaikki hienot järjestelmät ja laitteet, jotka ihminen on rakentanut itsensä ja luonnon väliin, nekään eivät ole auttaneet jatkuvan nälän voittamisessa. Nälkä hallitsee meitä kaiken aikaa. Jos minulla on nälkä, en voi tehdä mitään. Ja kun saan syötyä, sitten taas pian on nälkä. Jopa talousjärjestelmämme on kuin jatkuvasti syövä megalomaaninen olento. Sen on jatkuvasti saatava lisää ja sen täytyy kasvaa. Muuten se nääntyy ja tukahtuu ja kuolee nälkään. Jos minulla on nälkä, en tunne muita vaaroja. Minua ei kiinnosta ydinsodan uhka jos olen nälissäni. Silloin minulle on olemassa vain nälkä ja sen tyydyttäminen. Minä en ollut vieläkään kuollut nälkään. Olin välillä jopa unohtanut sen. Se tuntui kummalliselta. Nyt se oli kuitenkin palannut. Ei vielä niin suurena, mutta se kasvoi koko ajan. Minua pelotti, etten ehtisi saada ruumiin ja mielen yhdistämisprojektiani valmiiksi ennen kuin nälkä ottaisi minusta niskalenkin. Nyt olin vielä tilassa, jossa pystyin hallitsemaan sen. Mutta leijonanpoikasen tavoin se kasvoi koko ajan ja tiesin, että varsin pian siitä tulisi hyvin voimakas.

Ruumiini takaisinsaaminen oli kaksiteräinen miekka, kuten asiat usein ovat. Se pakotti minut nopeaan toimintaan. Ilman ruumista olisin voinut kai ikuisesti lillua jossain, missä en tietäisi omaa sijaintiani, mutta ruumiin kanssa en voinut tehdä niin. Se esitti minulle jatkuvia vaatimuksia, joihin minun oli vastattava jollain tavalla. Pelkkänä ajatuksena olin ollut vapaa ruumiin jatkuvista, muuttuvista ja lisääntyvistä haluista, mutta nyt en enää ollut. Tätä olin halunnutkin. Nyt minulla oli motivaatio toimia kovemmin ja kovemmin.

Ensimmäinen ruumiin kokemukseni liittyi tietysti Marikaan. Olin ajatellut hänen rintojaan niin intensiivisesti kuin pystyin, ja silloin heppini oli sanonut: ”Hei hei!” – ”Hei hei sinullekin!” olin vastannut ja jatkanut ajattelua. Menetin kosketuksen kuitenkin nopeasti, mutta tämä ensikosketus oli hyvin lupaava. Tiesin, että se oli siellä ja tiesin, että olin menossa oikeaan suuntaan. Tarvitsin vain lisää näitä hyviä kokemuksia ja pääsisin rutiiniin kiinni. Kun asia olisi rutiini, se olisi jo jossain määrin hallittavissa.

Aloin tuntea vereni liikkeen sydämeni sykkiessä. Minulla oli sydän. Ihana lihasmöhkäle. Tunsin kuinka se vahvistui hetki hetkeltä, ja kuinka sen pumppaama veri eteni jatkuvasti pidemmälle raajoihini. Ne alkoivat elää. Eivät vielä liikkua, mutta elää kuitenkin. Tunsin, että ne olivat olemassa. Pidin juhlat mielessäni tämän kunniaksi. Kuvittelin hienosti katetun pöydän täytekakkuineen ja kynttilöineen sekä vieraat, joilla oli hassut hatut. Se oli täydellistä. Tuskin mieleni ulkopuolella koskaan pääsisin niin onnistuneisiin juhliin.

Tulin vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Lopulta olin niin pitkällä, että tunsin joka sopukan itsessäni. Ehkä tunsin jotain myös itseni ulkopuolella? En kuitenkaan pystynyt edelleenkään liikkumaan. Enkä vieläkään nähnyt mitään ympärilläni. Jos olisin voinut liikkua, olisin voinut kosketella ja siten tunnistaa ympäristöni. Nyt se oli edelleen minulle mysteeri. Tunsin kuitenkin sen kohdan, jossa olin. Se oli pehmeä. Se tuntui sängyltä. Olinko maannut koko tämän tuntemattoman ajan sängyssä? Naurettavaa. Ei kukaan voisi maata niin pitkään sängyssä, paitsi ehkä feeder-miestensä 300-kiloisiksi lihottamat naiset. Toisaalta, minun täytyi muistaa, että en tiennyt, paljonko aikaa oli kulunut. Joka tapauksessa nukkuminen ei ollut minun hommiani. En voinut ymmärtää ihmisiä, jotka halusivat nukkua koko ajan. Minä halusin toimia ja tehdä, riehua ja rellestää. Jotkut halusivat vain nukkua. Se oli kummallista. Ja nyt minä olin mahdollisesti ollut kaiken aikaa sängyssä. Kiroilin äänettömästi ja se helpotti hieman.

Aloin tehdä entistä enemmän töitä. Takaraivossani hakkasi rautavasara. Rehkin yötä päivää, niin uskoisin. Sain koko ajan parempia ja parempia tuloksia. Lopulta se tapahtui. Käteni liikkui. Se todella liikkui. Riemun täyttämänä tartuin penikseeni. Silloin minuun iski tuhannen voltin sähköisku. Kullini kuihtui kasaan, ja tiesin mitä oli tapahtunut. Muistin. Muistin veren ja sperman, muistin sähkön tunteen kehossani. Vedin käteni nopeasti pois. Myös muut muistot palasivat mieleeni. Muistin kuinka Marika oli käynyt tapaamassa minua ja kuiskannut jotain korvaani. Ikään kuin kuolemani syyn muistaminen olisi lopulta tehnyt minusta kokonaisen uudessa elämässäni. Nauroin hurmahenkistä mielipuolen naurua ja kuulin sen. Nyt täytyi ottaa rauhallisesti ja edetä määrätietoisesti päämäärää kohden.

Minun oli päästävä ylös. Ei minulla sinänsä ollut erityisen kovaa kiirettä. Tiesin nyt, että olin turvassa, eikä minulla ollut erityistä kiirettä takaisin maailmaan. Siellä oli kaikenlaisia ongelmia ja nautin nyt täysin siemauksin ajasta itseni kanssa. Se oli tehnyt minulle hyvää. Yksi asia kuitenkin sai minut suunniltani ja kiihdytti parantumisprosessiani. Se oli Marika ja se, mitä hän oli kuiskannut minulle: ”Sori runkkari, sä oot poissa pelistä ja Timo on nyt mun aisapari. Hyvää loppuelämää, luuseri”. Tiesin, että hän ei ollut tarkoittanut sitä. Marika oli vain pelästynyt ja kaipasi lohtua. Annoin sen hänelle anteeksi. Mutta minun oli päästävä takaisin, ennen kuin hän tekisi jotain typerää.

Minun Marikani. Minun täytyi suojella häntä. Ja estää Timoa pilaamasta minun Marikalle tekemääni hienoa suunnitelmaa. Ottaisin viimeiset askeleet ja pian olisin taas kehissä. Entistä vahvempana.

Olin valmistautumassa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

012

Muistini alkoi palata. Kai. Paloja siellä täällä. Pieniä valonvälähdyksiä pimeässä. Mustia reunoja ja valkeita keskuksia. Siellä missä on valoa on myös tietoa ja elämää. Miten mieli toimii? Omaksuuko se oman olemuksensa ruumiilta vai toisinpäin? Tämä kysymys askarrutti minua, sillä en ollut varma oliko minulla ruumista. Minulla oli kuitenkin joskus ollut sellainen. Tai ainakin minulla oli käsitys ruumiista. Se on jotain, jossa eletään, jotain jonka avulla maailmasta otetaan kiinni ja jonka avulla maailmaa voi muokata – minun fyysinen ilmentymäni. Nyt ilmenin kuitenkin vain ajatuksina. Mitähän se voisi tarkoittaa? En voi sanoa, etten voinut liikuttaa ruumistani, sillä en kokenut, että minulla olisi sellainen. Minulla oli kuitenkin idea siitä. Mistä idea voisi tulla, jollei siitä, mitä se kuvaa? Ruumiini oli kai kuollut, ja ajelehdin jossain missä ei ole tilaa. Oli vain aikaa ja ajatuksia, tapahtumat olivat fysiikan laeista riippumattomia, niiden merkityksillä ei ollut järkeä. Vain sanoilla oli merkitystä enää. Sanat olivat kaikki, mitä minulla oli. Sanat, joita sanoin itse itselleni omassa mielessäni. Mutta hetkinen, ehkä tästä saisin kiinni. Jos sanoin itselleni sanoja mielessäni, mieleni täytyi olla jossain, sillä en muuten voisi tehdä tekoja siellä. Ja sanojen sanominen on teko. Tekohan vaatii paikan, joten jos on teko, on myös paikka.

Tämä huojensi minua, mutta sai minut myös huolestuneeksi. Mikä tämä paikka sitten oli, missä mieleni liikkui? Se ei ehkä ollutkaan jokin ajaton mysteeri vaan jokin todellinen käsinkosketeltava seikka. Liikaa ajatuksia, halusin niistä vapaaksi. Mutta en voinut tehdä mitään mikä olisi vienyt mieleni niistä pois: olin vain niissä, olin vain ajatuksia. Ne loivat minulle koko maailman. Elin ideoiden maailmassa. En ollut koskaan kuvitellut sitä näin pimeäksi paikaksi. Olin aina luullut että se olisi valoisa ja kaunis. Mutta täällä ei ollut mitään mikä olisi näyttänyt miltään. Toisaalta, kai pimeyskin on joltain näyttämistä. Eikä pimeys tarkoita, että mitään ei olisi. Pimeys vain kätkee, se ei poista mitään. Täältä puuttuivat vain fotonit. Syynä pimeyteen olivat siis sittekin aistini, eivät ajatukseni. Tämä huojensi minua jälleen, sillä olin aina pitänyt ajatuksia ihmisen perustavanlaatuisena olemuksena ja aisteja jotenkin toissijaisina. Niillä vain havaitaan maailmaa, mutta niillä ei olla siellä. Nyt siis edelleen olin maailmassa, en vain nähnyt sitä. Ihmisen näkökyky kattaa sähkömagneettisen spektrin aallonpituuksista vain 350–700 nanometriä. Tätä kutsumme valoksi. Täällä ei ollut valoa, mutta se ei tarkoittanut, että täällä ei olisi ollut mitään.

Olin siis mitä todennäköisimmin jossain. Seuraavaksi minun täytyisi ottaa selville, millainen ympäristöni oli. Mutta jouduin palaamaan aiempaan ongelmaan. En nimittäin pystynyt liikkumaan. Tai siis minulla ei ollut mitään mitä olisin voinut liikuttaa. Olinko sittenkin kuollut? Ei, tämä oli aivan liian tavallisen tuntuista ollakseen kuolemaa. Kuolema oli jotain muuta, jotain mitä ei voi kuvata, jotain ihmisen käsityskyvyn tuolla puolen. Ei, tämä oli elämää. Tietäisin, jos olisin kuollut. Vasen käsi: ei olemassa. Oikea käsi: ei olemassa. Sama koski jalkoja ja sormia ja varpaita ja muita lihaksilla liikuteltavia osia. Mutta hetkinen. Aivojenkin liikutteluun tarvitaan myös lihaksia. Vai tarvitaanko synapsien paukkeseen lihaksia? Eivätkö ne toimi sähköllä? Vaikeita kysymyksiä, enkä päässyt Googleen. Mitä ei ole Googlessa, sitä ei ole olemassa. Olinko minä Googlessa? Voitiinko minun olemassoloni todistaa jollain tavalla? En päässyt tarkistamaan, joten jouduin vain luottamaan omaan olemassaolooni, mikä oli hankalaa, sillä Googlesta oli tullut ontologisen epistemologinen ehto – se mitä on olemassa määritellään siis tiedon korrespondenssiteorian mukaisesti Googlen avulla.

Mitä muuta voisin käyttää itseni tunnistamiseen? Hiljennyin hetkeksi kuunnellakseni sykkikö sydämeni. En kuitenkaan pystynyt siihen, sillä ajatuksia ei voi hiljentää. Ne vain jatkavat ja jatkavat. Puheen saa pois päältä helposti olemalla hiljaa, mutta ajatuksia ei. Jännä juttu, eivätkö ajatukset ole määritelmänsä mukaisesti tietoista toimintaa, ja eikö tietoiseen toimintaan kuulu se, että sitä voi kontrolloida? Olin siis äärettömän tietoisen tiedostamaton. Tiedostamaton kontrolloi minua. Mutta eikö tiedostamattoman pitäisi liittyä jotenkin haluihin? Muistelin Freudin ja Lacanin teorioita. Ja eivätkö halut liity ruumiiseen? Mitä haluja minulla nyt oli kun minulla ei ollut ruumista? Jouduin kyseenalaistamaan tämän, sillä tunsin monenlaisia haluja. Kaikki mitä olin aiemmin tuntenut oli tallella – näin ainakin luulin. Koin itseni kokonaiseksi, vaikka olinkin ilman ruumista. Kaipasin toisia ihmisiä sillä pimeydessä olin yksin. Se olikin ehkä paras olotilani kuvaus: yksin. En ollut koskaan ollut näin yksin eikä kukaan koskaan voisi olla enempää yksin. Tämä oli yksinäisyyden huipentuma, puhtaan yksinäisyyden määritelmä: yksinäisyys niin kuin sen oli tarkoitettu olevan. Mutta minua ei ollut tarkoitettu tänne.

Mutta kai täällä oli jotain muitakin? Ei kai maailmassa ollut enää paikkaa, jossa ei ollut ihmisiä? Täällä ei ollut kylmä eikä kuuma, lämpötila oli varsin sopiva. Näin tasaista lämpötilaa ei voinut olla muualla kuin sisällä, keskuslämmitetyssä ja ilmastoidussa talossa. Minun täytyi olla sivistyksen keskellä. Minun täytyi olla ihmisten lähellä. En siis voinut olla täysin yksin. Yritin huutaa, mutta suustani ei lähtenyt ääntäkään. Merkillistä, puhuinhan kuitenkin koko ajan itselleni. Kuulin oman puheeni, mutta huutoni oli äänetön. Täällä sanojen maailmassa oli myös äänettömyyden maailma. Jatkuvaa puhetta, joka oli hiljaista. Kuin radio, josta on äänenvoimakkuus käännetty minimille, niin että ääniaallot liikkuvat, mutta niitä ei kuule. Radio soi soimistaan ikuisesti, mutta kukaan ei kuule sitä. Soiko se edes silloin? Mietin tätä hetken. Kyllä se soi. Se soi samalla tavalla kuin muutenkin, mutta se ei vain kuulu. Ääni on olemassa, mutta kukaan ei kuule sitä. Sama koski minua. Olin olemassa, mutta kukaan ei kuullut sitä. Eikä varmaan nähnytkään, olihan täällä niin kovin pimeää. Olisipa taskulamppu. Tai pimeänäkökiikarit. Mutta mitä ne auttaisivat? En voisi kuitenkaan käyttää niitä. Miten voisin ajatuksillani manipuloida maailmaa? Miten voisin niiden avulla saada asioita tapahtumaan?

Maailma oli tässä, ja sen oli riitettävä minulle. Koetin rauhoittua. Se oli vaikeaa, sillä ikävä paniikki alkoi pikku hiljaa rakentua sisälläni. Ehkä minut oli haudattu elävältä. Ehkä he olivat luulleet, että olin kuollut ja laittaneet kannen kiinni ja arkun maahan. Mutta minun olisi pitänyt jo kuolla. Kuinka kauan ihminen voi olla syömättä ja juomatta? Mistä sain ilmaa? Vaikka oliko sillä väliä, koska en ollut lainkaan varma hengitinkö. Yritin kuunnella keuhkojani, mutta korkeadesibeliset ajatukseni eivät antaneet siihen mahdollisuutta. Delfiinit hengittävät tietoisesti. Ne tarvitsevat siihen ajattelua. Jos ne kolkataan tajuttomiksi, ne tukehtuvat. Ihminen hengittää vaikka olisi taju kankaalla. Uskoin siis hengittäväni. Yleensä sen pystyy kuitenkin havaitsemaan, jos yrittää. Jotain minulle oli sattunut, mutta mitä? Edellinen kysymys palasi mieleeni. Ihminen kai kuolee parissa päivässä jos ei saa nestettä. En siis ollut voinut olla täällä paria päivää kauempaa. Arkku oli naulattu kiinni ja jotenkin ilmaa pääsi sisään. Se oli paras teoriani tähän mennessä. Mutta kuinka kauan olin ollut täällä? Pystyin päättelemään maksimiajan, mutta sen tarkempaa tietoa minulla ei siitä ollut.

Minulla ei ollut mitään käsitystä ajasta. Aika oli olemassa, mutta ei minulle. Aika-avaruus on möykky, muistan fyysikkokaverini sanoneen. Tätä möykkyä ei ollut minulle. Ei, ei, aiemmin totesin jo, että olin jossain. Paikassa on oltava myös aikaa. Aikaa siis oli myös minulle. Mutta miten saisin siitä kiinni? Rikkoutunut kello oli saatava taas käyntiin. Tajusin, kuinka riippuvainen olin aina ollut ajasta. Lapsesta lähtien minulla oli ollut tietty rytmi asioille. Aamiainen tiettyyn aikaan, lounas, päivällinen. Leikit piti lopettaa ennen kahdeksaa ja mennä iltapesulle. Nyt minulla ei ollut käsitystä rutiinien ajoituksesta. Tai vielä paremmin, rutiineja ei ollut. Miten voisin pestä itseäni ilman käsiä? Olin tuomittu likaisuuteen. Mutta miten voisin olla likainen ilman ruumista? No, voisin ajatella likaisia ajatuksia. Tämä idea nauratti minua hetken, kunnes huomasin, että en osannut nauraa. Nauru onkin suuri kyky – ihmisen ehkä hienoimpia saavutuksia on naurun keksiminen. Naurussa on jotain todella ihmismäistä. Eläimet eivät osaa nauraa. Annamme niille vain sellaisen ominaisuuden kaivatessamme muita ihmisiä. Esimerkiksi koirat näyttävät usein nauravan, vaikka niiltä puuttuu koko naurun käsite. Haluamme nähdä ihmisen kaikkialla. Vain ihmisten kanssa koemme olevamme turvassa. Koemme olevamme oma itsemme. Koemme olevamme kotona. Koti on siellä missä sydän on. Missä minun kotini oli? Sen olisi kai pitänyt olla täällä. Juuri täällä. Täällähän minäkin olin, joten sydämenikin oli täällä. En tosin tuntenut sen sykettä. Ehkä siinä olikin ongelma. Sydämeni oli jossain muualla. Voisinko elää ilman sydäntä? Ilmeisesti, mutta en voisi tuntea olevani kotona ilman sitä. Ilman ruokaa, ilman juomaa, ilman näköä, ilman liikettä, ilman sydäntä, ilman kotia.

En voi sanoa, että aika kului, sillä en saanut siitä kiinni, joten sanotaan lyhyesti vain että olin. Sen kai voin kuitenkin sanoa: minä olin. En ollut lopettanut sitä, vaikka olin lopettanut jokseenkin kaiken muun.

Olin elossa.

013

Siitä oli jokaisessa lehdessä isot otsikot ja siitä puhuttiin kaikissa medioissa. Ei tällaista Suomessa ollut koskaan tapahtunut. Televisio näytti sen tytön kuvia ja uutistenlukija liikuttui kyyneliin. Kouluissa pidettiin hiljaisia hetkiä ja mieleeni tulivat ne koulusurmat. Tämä oli kuitenkin jotakin aivan muuta. Tällaista tapahtui Dexterissä ja halvoissa splatter-elokuvissa, ja yleensä jengi vaan nauraa niille jutuille. Mutta nyt kukaan ei nauranut.

Kukaan ei tiennyt kuka sen oli tehnyt ja miksi, mutta se herätti keskustelua joka paikassa. Jos ei nyt aivan kaikkien, niin ainakin huomattavan monien Facebook-statukset liittyivät tähän julmaan tekoon. Facebookiin perustettiin yhteisö ”Maija-Liisan muistolle”, jonne liittyi ensimmäisen tunnin aikana seitsemän tuhatta ihmistä. Seuraavana päivänä siellä olikin jo kolmekymmentä tuhatta. Tältä uutiselta oli vaikea välttyä vaikka minä en juurikaan uutisia seurannut.

Silminnäkijöitä (ei rikoksen, vaan uhrin nähneitä) oli runsaasti ja suurin osa heistä joutui suoraan psykiatrin juttusille. En ihmettele yhtään. On aika rajua löytää 15-vuotias tyttö aamulla Narinkkatorilta kahdeksaantoista tarkasti leikattuun palaan paloiteltuna. Verta oli ollut joka paikassa. En voi sille mitään, että minua harmitti, että en nähnyt sitä. Menin paikalle myöhemmin, heti kun kuulin asiasta, mutta siellä oli jäljellä vain pieniä, kuluneita tahroja. Ihmeellistä sinänsä, että kaikkea verta ei ollut saatu rajuimmallakaan hinkkauksella ja painepesureilla pois. Siitä oli heti seuraavan päivän Ilta-Sanomissa osoittelevaa juttua ja moni ihminen joutui tulilinjalle. Viikonloppuna jotkut kakarat kuvasivat sketsin, missä ne paloittelivat takapihalleen ison nallen ja ruiskuttelivat sen päälle ketsuppia. Video sai yhdessä illassa kymmeniätuhansia hittejä. Siitä seurasi kauhea haloo ja video poistettiinkin netistä lähipäivinä virkavallan toimesta.

Mutta ei siinä kaikki. Palaset oli asetettu systemaattiseen tarkkaan riviin: pää, kaula, vasen käsi, oikea käsi, sydän, rinnat (vasen ja oikea), vatsa, jossa törrötti teelusikka, takapuolen posket... ja niin edelleen. Vasempaan silmään oli tungettu ympärysmitaltaan paksun tussin kokoinen tappi. Tapin päässä oli valkoinen kartonki, jossa luki numero ”1”. Tämä herätti saman tien kauhua ihmisissä. Kaikki ymmärsivät, että numero saattaisi merkitä jonkinlaista symbolia ”ensimmäisestä uhrista”, joka merkitsisi, että lisää saattoi tulla. Vanhempien kuri muuttui hetkessä monta astetta rajummaksi. Pian sivukorvalla kadulla kuuli kuinka 18-vuotiaillakin rupesi olemaan kotiintuloajat.

Ruumiinavauksessa ei tehty mitään ratkaisevia löytöjä. Patologin ainut kommentti oli, että tekijä tiesi mistä kohtaa leikata. Tähän pystyi vain henkilö, jolla on lääketieteellistä tietämystä siitä, millä alueella keho ja raajat antavat helpoimmin periksi. Pidennetty erikoisuutislähetys kertoi hyvin yksityiskohtaisia faktoja tästä, sillä kansa oli vaatinut vastauksia. Muistan, kuinka TV-kuuluttaja komensi rauhallisesti ennen lähetystä vanhempia pitämään lapset poissa TV:n ääreltä. Tämän rajun uutislähetyksen vastapainoksi näytettiin myös vahvasti tunteisiin vetoava dokumentti, jonka keskiössä oli tietysti edesmennyt Maija-Liisa sekä hänen perheensä, joka toistuvasti kyyneliin ja itkuun vaipuen muisteli Maija-Liisaa. Tytön kauniit kasvot söpöissä koulukuvissa saivat minutkin liikuttumaan, vaikka en yleensä herkistynyt juuri mistään. Hän oli kuulemma aina ollut pirteä ja kiva tyttö, joka harrasti ratsastusta ja oli pienen ikänsä ollut aina tosi sosiaalinen. Koulukaverit kertoivat kuinka hän tykkäsi aina mennä opettajan reviirille ja auttaa muita opiskelijoita vaikka opettaja olisi kuinka käskenyt häntä keskittymään omaan opiskeluunsa. Opettaja tietysti voivotteli pahaa omaatuntoaan ja oli hyvin kiitollinen, että Maijasta oli aina ollut niin paljon apua.

Seurasin koko rumbaa melko aktiivisestikin TV:stä osittain senkin vuoksi, että Marika oli päättänyt pitää minulle taas mykkäkoulua – juuri kun luulin kaiken välillämme olevan kohdallaan. Hän ei halunnut keskustella puhelimessa ja kommunikoimme lähinnä vain riitoihin johtavilla tekstiviesteillä. Jälleen valvoin ihan liikaa ja ryyppäämäänkin sorruin sen tylsyyden keskellä. Äiti ja isä, Markku ja muut kaverit soittelivat, mutta en vastannut kenellekään. Minua ei kiinnostanut kenenkään seura, koska Marikaa ei kiinnostanut minun seurani. Olin jälleen laittanut pahan kiertämään niin kuin niiden sukupuolitautienkin kanssa. Olin eristäytynyt ja jopa masturboiminen tuntui turhauttavalta. Hain siihen lisäjännitystä menemällä Arton huoneeseen. Lisäjännitys toimi, sillä hetken uskoin aivan vakaasti siihen, että Arto tulisi pian kotiin ja homma täytyisi saada hoidettua ennen kuin hän ehtisi paikalle. Löysin Arton tietokoneelta joihinkin ohjelmatiedostoihin piilotettuja alastonkuvia hänen ex-tyttöystävästään. Vaikka se muija ei ollut hääppöinen niin silti koin hyvin kiihottavaksi, että löysin jotakin piilotettua ja salaista. Siksi lopulta tulinkin aika nopeasti vaikka kokonaisuudessaan kulutin aikaa sessioon monia tunteja.

Lähtiessäni huoneesta astuin vahingossa lasinsirujen päälle, jotka Arto oli jättänyt jälkeensä ennen poistumistaan koomaosastolle. Veri oli kuivunut ruskeaksi kohmeeksi sirujen päälle hieman kuin Maija-Liisan veri. Mielessäni kävi jopa sen pois siivoaminen, mutta en kuitenkaan tehnyt sitä. Tämä oli omalla tavallaan tapani kunnioittaa Artoa – hänen huoneensa oli juuri siinä kunnossa missä se oli ollut hänen lähtiessään. Tämä antoi minulle jonkinlaista taikauskoista toivoa siihen suuntaan, että Arto tulisi takaisin ja voisimme vitsailla noista veren tahrimista lasinsiruista. Luulen, että moni asia olisi ollut toisin jos Arto olisi ollut kotona. Hänen poissaolemisellaan tuntui toisinaan olevan mielenterveyttäni horjuttava vaikutus. Joinakin hetkinä olin niin pihalla, että juttelin hänelle oven toiselle puolelle. Välillä taas unohdin, että olin edes koskaan asunut Arton kanssa. Ja totta kai Marika hallitsi ajatuksiani koko ajan, vaikka emme olisikaan olleet yhteydessä. Niin kauan kun hän kuului edes vähän elämääni, olin onnellinen niistä pienistä murusistakin. Ja ne eivät olleet mitään leivänmurusia vaan kallisarvoisia kultahippusia, jotka elättivät minua pitkään – tai ainakin antoivat toivoa. En tarvinnut sitä paljon selvitäkseni päivästä toiseen enkä muuhun pystynytkään. Elin päivän kerrallaan.

Puolen vuoden aikana olin tottunut vähän liiankin hyvin oleskeluun ja juhlimiseen. Minulla oli ollut hyvä työ ja olin saanut hyvin palkkaa, mutta se ei tarkoittanut, että olisin pitänyt työstäni. Se oli paskaa. Kaikki työ on paskaa. Minua vituttaa se yleinen asetelma kuinka siitä nokkimisjärjestyksestä tehdään kauhea numero. Joka asiasta pitää kysyä eri henkilöltä ja eriarvoisilta sellaisilta, mutta isoin pomo sitten kuitenkin päättää viimeisenä aina kaiken. Työnteko siinä mestassa oli ollut kuin työttömänä oloa. Minua oli juoksutettu loputtomiin paikasta toiseen ja koko ajan oli ollut epävarma olo töiden jatkumisen suhteen. Nyt työttömänä sitten juoksin Työkkärin ja Kelan välillä. Niillä ei kuulemma ole mitään tekemistä keskenään, mutta kumman hyvin yhteys niiden välillä silti toimi, varsinkin jos ilmoitin tienanneeni jotain. Saman tien tuli kirjeitä kotiin ja perittiin rahaa takaisin. Kauheaa paperisotaa. Voin kuvitella kuinka kaikkein hölmöimmät ja lyhytjänteisimmät vaan mokaavat hakemusten kanssa ja lopulta luovuttavat vaikka heillä olisikin optio saada sitä rahaa ulos joko työkkärin tai Kelan kautta. Edelleenkään en tiedä kumpi minulle maksoi työmarkkinatukea... vai oliko se edes työmarkkinatukea vai kutsutaanko sitä joksikin aivan muuksi? Minusta lukioissa, ammattiopistoissa ja korkeakouluissa pitäisi olla kurssi, joka valmistaa työttömyyteen. Koska sitten kun se tapahtuu niin ei sinua kukaan välttämättä auta. Tuolla kurssilla kerrottaisiin kaikki olennainen siitä kuinka voi kusettaa Kelaa ja kuinka ei koskaan kannata olla liian rehellinen. Se olisi menestys!

Se oli iso mainostoimisto, jossa oli kuulemma liikaakin hommaa, mutta tosi helposti sieltä sitten kuitenkin sanottiin irti viisi määräaikaista – minä mukaanluettuna. Lähdin ihan mielelläni. Se jatkuva aikaisin herääminen toi usein kyyneleet silmiini. Ennen tuota vuotta elämässäni en ollut tiennyt miltä tuntuu fyysisen ja henkisen kivun yhteensulautuminen. Se oli järkyttävää. En ole koskaan saanut paniikkikohtauksia, mutta voisin kuvitella sen aikaisten kokemuksieni olleen lähellä sitä. Minulta saattoi kulua monta tuntia ennen kuin se aamun tuoma masennus meni ohitse.

Kaikesta huolimatta olin hyvä työssäni. Tottelin pomoja ja juoksin kun käskettiin. Olin tosimaailman Risto Reipas ja en koskaan valittanut, mutta sisimmässäni inhosin sitä koko ajan. Mittani tuli nopeasti täyteen. Edes palkka ei oikeastaan antanut minulle enää tyydytystä. Tuon nakin loputtua päätin, että minulla ei olisi mitään kiirettä takaisin työelämään. Kirosin helvettiin koko sen mainostoimiston ja yleensäkin koko ajatuksen päivätyöstä. Silloin mukavuudenhaluinen elämäni vasta todella alkoi. Se on jatkunut voitokkaasti. Lusmuilu on mahtavaa ja kehittävääkin vaikka sitä voi olla vaikea uskoa.

Välttelin työtarjouksia ja tulin ihan mukavasti toimeen työttömyystuella. Epäilijöitä silti ympärillä riitti ja niille oli niin helvetin tärkeää aina se, että ihmisen piti käydä töissä kuuluakseen johonkin. En halunnut kuulua mihinkään. Ja jos halusin, pystyin siihen ilman työtäkin. Vältin vastuuta aina siihen asti kunnes tapasin Marikan. Hän oli minun uusi työpaikkani ja tätä työtä halusin hoitaa sydämellä. Tämä oli parasta hyväntekeväisyyttä koskaan. Mutta takaisin asiaan...

Mediakohu ei ollut ehtinyt juurikaan laantua kun löydettiin uusi raato, tai lähinnä sen palaset. Ja tämä oli vielä pahempaa – mutta myös kekseliäämpää, varsinkin jos miettii elokuvamaisesti. Kahdeksantoista ruumiinpalasta oli siroteltu kaikkiin Helsingin keskustan alueen puistoihin. Ensimmäisenä löytyi pää Ruttopuistosta ja heti perään vasen jalka Koffin puistosta. Jalassa oli edelleen Conversen tennari ja merkin päälle oli isketty tappi, jonka pääosassa oli kiinni kartonki. Kartongissa luki kaikkien peloksi luku ”2”.

Tämä tyttö oli hiukan vanhempi kuin edellinen uhri. Jamina oli 17-vuotias ja myös vietävän hyvännäköinen pakkaus. Tytöillä ei ollut mitään tekemistä keskenään ja poliisi oli toivoton. Jälleen ihmiset reagoivat hyvin vahvasti uutisiin ja moni nuori tyttö rupesi elämään pelossa. Tekijän motiiveille ei ollut mitään selitystä ja jälkiä ei ollut tälläkään kertaa jätetty. Siitä oltiin kuitenkin varmoja, että tekijä oli sama... Hetkinen. Mitä vittua?

***

Sitten kaikki tuli nopeasti mieleeni ja tunsin kuinka kainaloni hikosivat vaikka istuin vain sänkyni päällä tekemättä mitään. Olin kuunnellut Marikaa, mutta juttujen heikon laadun vuoksi en kuunnellut häntä useinkaan kovin tarkasti. Kuitenkin nimet Maija-Liisa ja Jamina olivat jääneet mieleeni; niiden välillä oli yhteys enkä voinut käsittää, että kytät tai joku muu ei ollut sitä vielä huomannut. Tai ehkä olikin. Joka tapauksessa nuuskahumalassa tekemäni oivallus sai pulssini lyömään kovempaa kuin vuosiin.

Ilta-Sanomissa oli listattu Suomen ”viileimmät” muotiblogit TOP10. Marika oli täysin maissa kun hänen blogiaan ei ollut tällä listalla vaikka hänellä oli seuraajia enemmän kuin yhdelläkään listalla olijoista. Marika kirosi helvetisti ja sai muistaakseni kauhean itkukohtauksen raivoamisensa päälle. Jälkeenpäin hän kuitenkin kiisti menettäneensä malttinsa koska ei kuulemma välittänyt tippaakaan jos joidenkin ”pikkuhorojen paskat blogit saavat maininnan jossakin paskalehdessä”. Noiden tapettujen muijien blogit olivat olleet kympinsakissa mukana. Samalla puhelimeni soi ja se oli Marika. Vihdoinkin. Hymyilin ja kullini kovettui saman tien.

- Moi beibi, vastasin henki hapatuksissani.

- Jos sä todella haluat mut niin sulla olisi siihen nyt mahdollisuus.

- Ihan mitä vaan beibi...

- Älä beibittele. Mä mikään vitun vauva oo.

- Okei okei, sori sori...

- Sä autat mua hävittämään ne vitun huorat maan päältä! Mä en pysty duunaamaan seuraavaa yksin koska suunnitelma tehtiin kahdelle ihmiselle toteutettavaksi. Vitun Arto...

- Siis mitä vittua? Sanoitko sä Arto? Kuulinko mä oikein?

- Ootko sä mukana vai et? HÄ?!?!?!?

- Totta kai, sun vuokses ihan mitä vaan, mutta mitä Artosta...

- Tuu nyt vain tänne!

- Siis mihin? Mitä vittua? toistelin hämilläni ja Marika huusi puhelimeen, että raahaisin perseeni hänen luokseen alta aikayksikön.

Lähdin siltä seisomalta pakkasyöhön – jälleen ilman takkia.

014

Tunteeko ihminen enemmän sydämellään kuin ruumiillaan? Myönnän, tämä kysymys on typerä. Onhan tietysti aivan eria asia tuntea ruumiilla kuin sydämellä. Sydämessä tuntee asioita, jotka koskettavat, kuten kauniin talvisen auringonnousun tai hymyn nuoren tytön kasvoilla. Mutta ruumiissa... eiköhän noita voi tuntea sielläkin. Mutta se tuntemus on jotenkin erilainen. Iholla voi tuntua lämmin tuulenvire tai pehmeä kosketus. Tai nyrkinisku. Mutta ne ihon tuntemukset aiheuttavat sydämessä jotain. Tai pitäisikö sanoa mielessä. Mielenliikutuksia. Mieli liikuttuu kun ruumista liikutellaan. Keho tulee ennen sydäntä tai mieltä. Tämä on ehkä hieman hölmö pohdinnan aihe, mutta minun tilanteessani sitä miettii kaikenlaista. Kuten sitä, voinko kokea mielenliikutuksia, vaikka minulla ei ole kehoa. Olin nimittäin tullut siihen tulokseen, että joko minulla ei ollut kehoa tai sitten kehoni oli tunnoton. Mitä eroa noilla kahdella vaihtoehdolla oli? Molemmissa kokemukseni kehostani kuitenkin on mitätön. Väliäkö sillä, pitääkö minua elossa pyhä henki vai ruumiini, jota en tunne. Jos en tunne sitä, se ei ole minulle olemassa. Voin kokea sen olemassaolevaksi vain tuntemalla sen. Silloin olen osa sitä. Se muodostaa minut olemalla olemassa ja olemalla olemassa minuna. Mieleni ei ole kehoni sisällä vaan mieleni on kehoni. Niiden suhde ei ole välineellinen vaan olennainen. Olennainen suhde. Ne eivät ole kaksi vaan yksi.

Miksi siis tunsin moninaisia tuntemuksia vaikka en tuntenut kehoani? Tämä kysymys hämmensi minua. Olin pitkään pitänyt itseäni hyvin kehollisena olentona. Nyt olin kehoton, ruumiiton vaeltaja päättymättömässä yössä. Miksi en tullut hulluksi? Olinko jo sitä? Kuinka voisin sanoa olevani hullu jos ei ollut ketään määrittämässä sitä? Ei ole hulluutta ennen kuin sanotaan, että joku on hullu. Kaikki voisivat vaikka olla hulluja. Jos hullut tekisivät vallankumouksen ja määräisivät, että tästä lähtien kaikki ei-hullut ovat hulluja, niin siitä lähtien se todella olisi niin. Se olisi yhtä totta kuin se, että ennen sitä he eivät olleet olleet hulluja. Jonkun täytyy vain määritellä hulluus. Mutta kuka tekisi sen minulle?

Tuntuisi hieman kummalliselta määritellä itse itsensä hulluksi. Sillä jos on hullu, ei voi määritellä hulluutta, sillä hulluilla ei ole sellaisia oikeuksia. Hullu ei myöskään kykene määrittelemään ketään hulluksi koska hän ei osaa – hänhän on hullu. Hänelle naurettaisiin. Minun pimeässä, näkymättömässä, mykässä, hiljaisessa, tuntemattomassa ja tuntumattomassa maailmassani minä olin kaikki. Täällä ei ollut muita. Minä sain siis antaa kaikki määritelmät. Hullu kuningas yksinäisessä valtakunnassaan jakamassa mielipuolisia käskyjään kaikille jotka eivät kuuntele koska he eivät ole mitään sillä kaikki on kadonnut. Kaikki on syösty pois mustaan aukkoon sisään kaikkialle jossa on kaikki ja josta on kadonnut se mikä joskus oli yhtään mitään. Ilman mitään on kaikki. Jos kaikki hävitetään jäljelle jää ei-ei mitään ja se on kaikki. Olin siis hullu ja ei-hullu ja kaikki ja ei-mitään ja ei-ei hullu ja ei-ei mitään. Olin sekoamassa, se oli varmaa, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä kenellekään paitsi minulle ja minä olin kaikista ihmisistä viimeinen joka voisi sanoa siihen mitään mitä kukaan voisi ottaa tosissaan.

Ainut asia, joka minulla varmasti oli jäljellä, oli kieli. Koska minulla ei ollut mitään mitä katsoa, aloin nähdä ajatukseni valkoisena tekstinä mustan tyhjyyden keskellä. Välillä pystyin myös muuttamaan kontrastin suuntaa niin, että kaikki oli valkoista ja teksti oli mustaa. Tuntui, kuin olisin katsellut tekstinkäsittelyohjelmaa ja koko elämäni tapahtui siinä. Minä olin muuttunut tekstiksi. Ja samalla tajusin, mikä voisi ehkä pitää minut selväjärkisenä. Jos seuraisin kielen lakeja, säilyttäisin samalla järkeni. Tässä saattoi olla perää, sillä kreikan kielen sana ”logos” tarkoittaa sekä kieltä että järkeä. Minun kannattaisi kirjoittaa elämääni oikein, minun kannattaisi muistaa mihin pilkut tulevat ja kuinka monta kertaa samassa virkkeessä kannattaa käyttää sanaa ”ja”. Tämä ei antaisi minulle kehoani takaisin, mutta ehkä se antaisi minulle tunteen siitä, että hallitsen sitä mitä minulle tapahtuu. Voisin taistella hulluksi tulemista vastaan, minä voisin selvitä.

Kehoni rippeet leijailivat jossain stratosfäärissä, Kauriin kääntöpiirin tuolla puolen. Ne ilkkuivat minulle kuin noidat, jotka lentävät luudillaan ja sanovat karkki tai kepponen – mutta tekevät silti aina kepposen. Minua oli jymäytetty oikein kunnolla. Kuin shakkipelissä, jossa on varma olevansa voitolla, mutta materiaalinen ylivoima onkin vain lumetta ja strateginen tilanne on katastrofaalinen. Hevoselta lyödään jalat alta. Lähetti syödään elävältä ja kuningatar raiskataan kerta toisensa jälkeen, eikä voi kuin katsoa ja itkeä. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun olin menettänyt kehoni. Muistin sen nyt. Tämä muisto saattaisi auttaa minua ratkaisemaan koko elämisen ja olemisen mysteerin, joka nyt piinasi minua enemmän kuin koskaan aiemmin. Ehkä olin miettinyt sitä liikaa ja ajautunut sisään oman mieleni maailmoihin, joissa etsittiin ratkaisua kysymyksiin, joita ei ollut, ja vaikka olisi ollutkin, vastauksia ei olisi voinut ymmärtää, sillä ne olisivat olleet vierasta kieltä, barbaarien kieltä. Maailmat olivat vain täynnä huutoa ja vaimentuneita murskattuja kuiskauksia.

Olin odottanut niin paljon seksiä Marikan kanssa. Perus. Olin maanitellut häntä monta kuukautta. Olin yrittänyt tehdä häneen vaikutuksen. Olin todennäköisesti epäonnistunut siinä kerta kerran jälkeen, mutta en ollut voinut luovuttaa, sillä olin ollut huumaantunut hänestä. Luovuttaminen olisi tuntunut väärältä, kuin olisi rikkonut kaikkia universumin lakeja kohtaan. Kuin pelaisi jalkapallon MM-kisojen finaalissa ja aina hävityn ottelun jälkeen saisi yrittää uudestaan. Peli toistuisi niin monta kertaa, että voitto lopulta tulisi kotiin. Silloin se olisi totta. Vaikka mahdollisuus voittaa olisi vain yksi miljoonasta, loputtomien yritysten jälkeen se lopulta tapahtuisi. Se on todennäköisyyslaskentaa. Helppoa, kun käytössä on rajaton aika. Ja aika minulta oli hävinnyt. Valitettavasti myös Marika oli hävinnyt. En voinut enää olla hänen lähellään. Ja vaikka olisin voinutkin, mitä hyötyä siitä olisi ollut kehottomalla keholla. Olisin tunnoton, turta. En nousisi ylös hänen täydellisten rintojensa vieressä. En kurkottaisi taivaaseen kilpaillen hänen nöpöttävien nänniensä kanssa. Hänen rintansa olivat kaikkien fallos-symbolien kuninkaat. Ne kohosivat aina tähtiin asti ja nauroivat Venukselle ja Plutolle, Marsille, tähdille ja auringolle. Ne olivat voimakkaat. Minä taas en. Olin niin rakastunut häneen. Mutta menetin aina hänen seurassan kosketuksen itseeni. Menin löysäksi.

Olin odottanut sitä monta päivää. Hän oli valmis. Sitten hänellä alkoivat kuukautiset. Odotin lisää. Hän runkkasi minua hieman, mutta ei tarpeeksi, että olisin tullut. Sisääni kasvoi valtana paine. Se murskasi minua. Se sattui. Kivekseni täyttyivät nesteestä, joka janosi ulospääsyä. Se oli valmis syöksymään ja täyttämään koko maailman, kuin Jumalan ensimmäinen orgasmi, joka synnytti maailmankaikkeuden. Kaikki tähdet, planeetat, komeetat, kiertolaiset – ne olivat minun sisälläni. Minun miljardeissa siittiöissäni. Ne huusivat vapautta. Olin niin kiihottunut, että olin tulla hulluksi. Kun menin kuselle se oli valkoista ja tahmeaa. Minä kusin omaa spermaani. Se yritti epätoivoisesti ulos. Pyysin siltä anteeksi ja rukoilin Jumalalta apua. Olin polvillani vessan lattialla ja nojasin kädet ristissä pytynreunaan. Se oli kylmä. Haistoin virtsan ja ulosteen, mutta se vain kiihotti minua lisää. Olin täynnä seksiä ja raivoa, mutta hänen vieressään menetin sen aina. Marika. Rakastin häntä. Tunteeni sekoittuivat ja loivat valtameran, johon hukuin. Olin sukellusvene omassa päässäni. Ruumiini reagoi päässäni olleeseen vellovaan massaan. Myös ruumiini hukkui siihen. Loin mielessäni maailman, joka muuttui todeksi. Pelkäsin hukkumista ja juuri niin minulle kävi.

Ehkä se olikin juuri pelko, joka kontrolloi minua. Pelko itseni menettämisestä. Pelko siitä, että olinkin vain tyhjä kuori. Mutta nyt en ollut. Nyt olin vain sisustaa, vain puhdasta olemusta. Kehoni oli tuolla jossain. Minun olisi vain saatava siitä ote takaisin. Miten se kävi aikaisemmin? En ollut koskaan ehtinyt siihen. Tiesin, että jos olisin kärsivällinen ja uskaltaisin kohdata oman itseni ja epävarmuuteni ja kaikki tunteeni ja teoriani, minä lopulta pystyisin siihen. En epäillyt sitä yhtään. Mutta minulta loppui aika. Se riistettiin minulta pois. Jos saisin valita yhden asian, jonka saisin takaisin, ottaisin ajan. Silloin kaikki onnistuisi. Toisaalta, nyt kun minulla ei ollut aikaa, ei minun tarvinnut kuluttaa sitä. Voisin lillua ajattomuudessa ja miettiä itseni takaisin sormi, varvas, käsi ja jalka kerrallaan, niin kuin Uma Thurmanin roolihahmo Kill Bill:ssä. Lopulta olisin taas minä. Ja silloin olisin enemmän minä kuin koskaan aikaisemmin. Tämä oli totta. Tämä oli tosinta, mitä olin tähän mennessä saanut aikaiseksi. Tästä jatkaisin. Itseni miettimisen avulla kehoni palautuisi, sillä se oli minä ja minä olin se. Me olimme yksi ja sama, jin ja jang.

Ensimmäinen välähdys. Valkoinen purskahdus. Valoa. Ei, nestettä, limaa. Jotain eläväistä. Jotain, jota ilman ei ole mitään. Minä näin sen. Se kutsui minua. Kurkotin sitä kohti. Tunsin kuinka liikuin. Liikutuin. Kurkotin, lähemmäs, lähemmäs, pidemmälle, pidemmälle. Olin jo niin lähellä. Koko taivaan kuoro lauloi Hoosiannaa korkeassa C-duurissa. Minä olin siellä. Minä todella koskin siihen, kunnes se hukkui tummaan aineeseen. Se sekoittui ja tuli epäpuhtaaksi. Yritin vetää käteni pois, mutta se ei totellut enää. Jatkoin, jatkoin, lähemmäs, lähemmäs. Koskin sitä, se levisi, täytti kaiken mitä oli. Ja se olin minä. Minä olin kaikkialla. Räjähdin ylös ja valuin alas, vaikka suuntia ei ollut. Kaikki oli ylösalaisin ja heikunkeikun. Jotain muuta, jotain terävää, palasia. "Älä mene sinne!", huusin äänellä, joka äänettömänäkin kuului tuhannen peninkulman päähän. En ehtinyt kuitenkaan enää muuttaa suuntaa. Minut viillettiin kahtia ja monta kertaa niin, että olin vain riekaleita. Liikkeeni lakkasi.

Siksi päädyin tänne. Tiesin sen nyt. Olin täällä, koska olin lakannut liikkumasta siksi, että olin liikkunut liian kauan. En voinut muuta. Se oli vastustamatonta voimaa. Suurempaa kuin minä. Ehkä se oli Jumala tai ihminen; Ihminen Jumalana. Mensch wie Gott. Yli-ihminen, se sen teki. Pirullinen jumalantappaja nauroi minulle. Pyyhki perseensä raamatulla ja pakotti minua syömään sivut ja lukemaan ne ulkomuistista vatsastani koko ikuisuuden. Ja koko ikuisuuden kuuntelisin tuota naurua miettien kadotustani. Mutta ei enää. Minä olin päässyt sen suunnitelmista selville. Enää minua ei petettäisi. Minulla oli puolellani järki ja koko ihmisyyden perusta: rakkaus. Olin täynnä niitä molempia ja hankkisin itseni takaisin sinne, missä joku voisi sanoa, että olen hullu tai että en ole hullu. Minä voisin aivan hyvin olla hullu jos vain olisi joku joka voisi sanoa sen minulle. Ei se haittaisi. Olisin onnellinen hullu ja hykertelisin hulluudessani, nauraisin ja kääntyisin kerälle ja syleilisin itseäni. Minut laitettaisiin valkoiseen pakkopaitaan ja olisin aina itseni lähellä. Yli-ihminen hiljenisi ja minulla olisi rauha. Kun vain joku sanoisi: ”sinä olet hullu”.

Käänsin mieleni päälaelleen ja löysin sieltä ruumiini. Se oli piiloutunut mieleeni, josta luuli saavansa kodin. Maanittelin sitä useita ajattomia aikoja, mutta se pysytteli kolossaan. Välilä se oli piilossa aivolohkojen välissä, mutta aika nopeasti opin löytämään sen sieltä. Tunsin pian sen kaikki pakoreitit ja sen ovelat väistöliikkeet. Rakensin kartan mielestäni ja tiesin, että se ei pystyisi siihen, sillä se oli vieras. Tämä oli minun kotikenttäni ja aikaa ei ollut – minulla oli kaksi etua puolellani. Se jäisi lopulta kiinni. Järjestin väijytyksen kolmanteen aivokammioon. Tiesin milloin se olisi siellä. Ruumis oli kuitenkin tapojensa orja. Sen täytyi nukkua välillä ja kerätä voimia. Sen täytyi syödä. Se haki proteiininsa täältä. Olin sulkenut reitit ensimmäiseen ja toiseen aivokammioon ja vartioin itse neljättä. Sen oli tultava tätä kautta ja silloin nappaisin sen. Ottaisin sen kiinni ja pakottaisin yhteistyöhön. Se ei voisi kieltäytyä, sillä siitä olisi meille molemmille hyötyä.

Se saapui paikalle. Hitaasti laahustaen, aina säästäen voimiaan sitä varten, että se joutuisi taas pakosalle. Se oli stressaantunut, iho ei ollut parhaassa kunnossa ja hiukset olivat harventuneet. Se oli nukkunut liian vähän. Silmäpussit olivat suuret ja tummat. Se läähätti. Se oli heikko ja inhottava. Olin käynyt paljon salilla Markun kanssa ja oli suuri tuska nähdä itseni tuollaisessa kunnossa. Terästin aistini – se ei ollut vaikeaa, sillä minä olin vain ajatuksia ja ajatellessani aisteja muutuin niiksi. Jännitin mielikuvitukselliset lihakseni ja olin valmiina. Nyt oli oikea hetki. Se kurotti kätensä kaapimaan kammion seinämästä ravintoa. Hyppäsin. Kuitenkin hetken liian myöhään. Se ehti huomata minut ja lensin kuviteltu pää edellä seinämään. Kuulin sen läähättävän hengityksen kun se lähti pakoon. Se huomasi suljetut kammiot ja juoksi kohti neljättä aivokammiota. Sieltä oli ulospääsy vain selkäytimeen. Ja juuri sinne meidän pitikin mennä. Ryntäsin perään. Ruumiini seisoi selkäytimen reunalla. Se oli syvä kuilu kuin suoraan Edgar Allan Poen novellista. Ruumiini katsoi minua säälittävästi, anoen armoa. En tuntenut sitä. Syöksyin kaikilla kuvittelukykyni voimilla ja sain otteen. Nalkissa! Syöksyimme yhdessä pimeään syvyyteen. Mutta tämä ei ollut samanlaista pimeyttä kuin aiemmin. Se oli minun pimeyttäni. Ja minä olin saanut itseni kiinni. Syöksyin mielestäni suoraan ruumiiseeni samalla ollen oma mieleni ja pitäen kiinni ruumiistani. Se kaikki tapahtui samaan aikaan, joten tulin siihen tulokseen, että en ollut sittenkään ollut paikassa ja ajassa – sillä sama olento ei voi olla eri paikoissa samaan aikaan.

Tämä laittoi pisteen mietinnöilleni. Olin vapaa turhasta painolastista ja kevennyin ja laihduin. Laihdutin. Silitin itseäni. Hyväilin jokaista sopukkaa minussa. Lopulta rauhoituin ja nukahdin uneen joka oli jossain. Sillä oli paikka ja kaikki olivat siellä läsnä. Koko perhe, kirkko ja seurakunta sekä pappi, opetuslapset ja pudonneet enkelit. Ei ollut liikaa eikä liian vähän. Oli vain kaikki.

Olin itsessäni.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

010

Marika halusi edelleen lähteä tapaamaan Artoa. Otimme metron Kamppiin ja sieltä bussin 109 Jorvin sairaalaan. Arton huone löytyi pienen kyselykierroksen jälkeen ja oikeanväristä viivaa seuraten. Hän jakoi huoneen kolmen muun potilaan kanssa. He kaikki makasivat vierekkäin hiljaa. Tunnelma oli kuin ruumishuoneella: hiljainen ja odottava. Kuolema oli läsnä. Onneksi Marika oli mukana, hänen jumalattaren voimansa pitäisivät viikatemiehen loitolla.

- Arto hei, minä tässä, Timo.

Arto ei vastannut. Hän näytti hengittävän. Tai kone hänen vieressään hengitti. Hän oli koneihminen, kyborgi. Tunsin oloni vaivaantuneeksi. En löytänyt sanoja tähän tilanteeseen. Marika ei luonnollisesti hätkähtänyt tilanteesta. Hän katseli Artoa kiinnostuneena.

- Kunpa voisin tehdä jotain hänen puolestaan, sanoin.

Katsoin Marikaa surullisesti.

- Minä tiedän mikä voisi auttaa, Marika vastasi.

Ennen kuin ehdin vastata mitään Marika veti peiton Arton päältä ja riisui tämän housut. Marikan punaiseksi lakatut kynnet tarttuivat Arton penikseen. Se oli välittömästi kovana. Jouduin paniikkiin ja katselin ympärilleni. Kaikki potilaat makasivat rauhallisina sängyissään. Marika otti Arton peniksen suuhunsa.

Hän liikutti kättään Arton peniksen vartta pitkin ja imi sitä samalla täydellisen muotoisilla huulillaan. En voinut tehdä mitään, katsoin vain vierestä. Arto laukesi lähes välittömästi. Huomasin kun Marikan nenästä kuului hiljainen ähinä hänen niellessään spermat. Marikan kaula liikehti nielemisen tahtiin. Hän näytti hymyilevän.

- Sinun vuorosi, hän sanoi.

Olin edelleen täysin lamaantunut, mutta tunsin että olin myös kovana. Olisin halunnut vastustella, mutta en pystynyt. Olin täysin Marikan lumoissa. Marika ujutti kätensä farkuistani sisään ja otti peniksestäni kiinni. Hän piti toisen kätensä Arton peniksellä ja otti minut suuhunsa. Kohtaloni oli sama, laukesin melkein heti, toisin kuin yleensä, sillä en pystynyt keskittymään liian kiihottumisen vastustamiseen. Marika suuteli minua ja maistoin sekä itseni että Arton suussani. Marika kiipesi Arton sängylle ja laittoi jälleen kovettuneen Arton peniksen sisälleen. Hän ei päästänyt ääntäkään vaan oli kuin lääkäri työssään: tarkka ja täsmällinen. Arton suulle nousi hymy. Aivan kuin hän olisi tiennyt mitä tapahtui.

- Garp, Garp, Garp, Arton suusta kuului.

Arto laukesi Marikan sisälle. Pisaraakaan ei jäänyt sängylle. Hänessä oli tilaa koko maailmalle – eikä siten, että se olisi ollut missään nimessä liian löysä. Hän pystyisi ottamaan sinne kaiken ja mitään ei jäisi jäljelle. Maailmasta ei löytyisi mitään, mikä voisi täyttää hänet, tiesin sen. Itse laukesin lattialle, niin kiihottunut olin. Marika katsoi minua arvostelevasti. Olin taas hänen koiransa. Hain hiljaisena ja häntä koipieni välissä paperia huoneen nurkassa olevan lavuaarin yläpuolelta. Olin nöyrä ja pyyhin halpamaiset tuotokseni lattialta. Marika antoi minulle hyväksyvän katseen. Hän oli tällä välin pukenut Arton uudelleen ja peitellyt hänet. Marika nojautui vielä kerran Arton puoleen ja näytti kuiskaavan jotain tämän korvaan. Mitä hittoa? En ehtinyt kuitenkaan jäädä pohtimaan sitä sen pidemmäksi aikaa, sillä Marika oli taas menossa.

- Mennään, Marika sanoi.

Katsoin Artoa vielä kerran. Hän makasi sängyssä onnellisen näköisenä. Niin kai sitten, ajattelin ja seurasin Marikaa niin kuin kiltin koiran kuuluukin. Ovella meitä tuli vastaan hoitaja. Hän katsoi meitä yllättyneesti, sillä ei ollut vierailuaika. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä Marikan katse hiljensi myös hänet. Olimme pian jo ulkona valkoisen puhtaan lumen ympäröiminä. Marikan saappaiden askeleet narskuivat lumessa. Katselin niitä ja kävelin päin valotolppaa. Liukastuin ja löin takaraivoni jäiseen maahan. Houreisena hoipertelin bussiin. Marika istui jo välinpitämättömän näköisenä siellä. Horjahtelin hänen viereensä. Bussi lähti liikkeelle. Siirryimme paikasta toiseen. Ajatukseni olivat jossain, ehkä Artossa. Marika kuitenkin oli vieressäni. Se oli tärkeintä.

011

Muutaman päivän päästä söimme päivällistä Kalevankadun Gran Delicatossa. Marikan juorut eivät kiinnostaneet minua, mutta aina silloin tällöin hän saattoi myöhemmin tarkistaa olinko kuunnellut häntä. Tämä tapahtui kuulustelun muodossa jopa päiviä myöhemmin. Tämän vuoksi minun oli parasta pysyä kärryillä hänen jutuissaan, muistaa mitä kenellekin kuului. Mikään ei ollut muuttunut. Edelleen säännöt olivat samat – hän puhui ja minä kuuntelin. Tein kaikkeni, että en mitenkään näyttäisi tuskaiselta tai kyllästyneeltä. Halusin omistaa itseni Marikalle täysin vaikka en vieläkään ymmärtänyt oikeastaan miksi.

Minun malttini ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä, mitä naisiin tulee. Muutaman hankalan suhteen jälkeen minun oli ollut vaikea kestää mitään nihkeilyä tai valittamista. Silloin lähdin tosi helposti tieheni naureskellen ja suoraan sänkyyn jonkun muun lorton kanssa. Pidin tästä hahmosta, joka silloin olin. Se vastuuttomuus ja komedia, jota elämäni oli silloin pullollaan, oli jokaisen poikamiehen unelmaa – vaikka tavallaan seurustelinkin. Nyt Marikalle omistauduttuani ikävöin tosiaankin sitä kaikkea sekoilua ja superjuhlimista. Mutta en ikävöinyt niitä naisia. Koko ajan jossakin oli vikaa ja ”mulla on huono päivä” kuultiin vähintään kaksi kertaa päivässä. Ehkä näin myöhemmin tykkään hiukan liiotellakin asioita mustamaalatakseni ne kaikki naiset, joiden kanssa silloin hyvin lyhyesti seurustelin.

Tämä kaikki tapahtui ennen Minttua. Olin silloin paljon kevytkenkäisempi vaikka en myöhemminkään missään turvakengissä kulkenut. Otetaan esimerkkinä Liisa. Jo ennen häntä minulle oli muodostunut sääntö, jonka mukaan kahden kuukauden seurustelun kohdalla tulee aina joku ongelma vastaan. Jos tämä ongelma tulisi niin koko homma kutakuinkin loppuisi siihen. Niin oli käynyt muun muassa erään Jennyn kanssa ennen Liisaa. Kerroin Liisalle Jennyn mustasukkaisuudesta, uskomattomista riidoista ja yleisestä hulluudesta, jota hän piti sisällään. Liisa vakuutti minut, että hän ei olisi lainkaan sellainen. Hän nauroi Jennyn älyttömille heitoille, joita olin saanut kestää jopa neljä kuukautta ennen kuin lopulta pakenin suhteesta. Eli toisin sanoen, en pystynyt kuitenkaan eroamaan sen kahden kuukauden jälkeen vaikka ongelmat alkoivat jo siinä vaiheessa.

Liisan kanssa oli hauskaa, kaikki meni eri tavalla. Tapasimme kaiken lisäksi netissä, mikä oli minusta sangen kiinnostavaa siihen aikaan. Sellainen tuntematon vaara kiehtoi minua. Hän diggasi 80-luvun leffoista ja vanhasta pop-musiikista niin kuin minäkin. Hän tykkäsi heittää herjaa vakavankin keskustelun aikana, mikä oli mahtavan poikamaista. Kaikki oli paikallaan. Tosi nopeasti uskoin hänen todellakin olevan juuri se tyttö, jota olin aina etsinyt. Se oli hetken aikaa aivan täydellistä rakkautta. PAM! Sitten se kaikki lensi taas naamalle – takavasemmalta ilman mitään varoituksia. Liisa muuttui vielä mustasukkaisemmaksi kuin Jenny. Hän sai ihmeellisiä raivokohtauksia, joiden seurauksena hän halusi hypätä ohiajavien autojen alle. Vaikka yritin pysyä täysin rauhallisena hän saattoi jatkaa tuntitolkulla riitelyä. Aina kun yksi aihe oli selätetty, hän aloitti uudella. Välillä hän teki silmukan, ja palasimme aiheeseen, josta koko riitely oli alkanut. Rasittavaa. Hyvin nopeasti minulle tuli fiilis, että Liisa oli huijannut minut koko suhteeseen. Saadakseen minut hän oli kertonut minulle asioita, joita halusin kuulla. Hän esitti vahvaa, mutta ei todellakaan ollut sitä. Hänellä oli hyökkäävän feministinen asenne kaikkea kohtaan. Liisa mielestä miehet olivat pilanneet maailman. No, toisaalta, olin usein samaa mieltä naisista.

Eroaminen tästäkään tytöstä ei ollut helppoa. Yritin sitä kasvotusten, mutta Liisan itsetuhoisuuden vuoksi en kuitenkaan kyennyt seisomaan sanojeni takana, koska pelkäsin että hän tekisi itselleen jotain. Niin perus. Jouduin lopulta jättämään hänet puhelimessa ja hän suhtautui siihen mielestäni ihan hyvin. Hän haukkui minua homorunkkariksi ja yleensäkin maasta taivaisiin rauhallisen viileästi kiroten koko suhteen ja korosti kuinka ei ollut koskaan pitänyt minusta.

Kuitenkin tämänkin eron taustalla kuohui ajatus, että olinko luovuttanut liian helposti. Olin ylpeä, että olin pystynyt jättämään hänet, koska juttu ei toiminut, mutta jossain kaukaisuudessa kummitteli ajatus siitä, että olin luovuttaja. Taistelin kovasti vastaan. En ollut luovuttaja! Minulla ei vain ollut mitään mielenkiintoa perustaa suhdetta tappelulle. Joillakin ihmisillä tuntui olevan vahva uskomus siihen, että pieni tappelu tekee parisuhteelle vain hyvää. Typerää vammaistelua. Silloin suututaan tai tapellaan jos siihen todella on syytä, mutta Liisalla ei ollut mitään syitä kiukkukohtauksilleen. Tai jos olikin, ne eivät liittyneet minuun. Hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan 7-vuotias ja sen jälkeen hän muutti äitinsä mukana pois kotoa. Aina siitä päivästä lähtien neljätoista vuotta eteenpäin hän oli saanut kotona kuulla kuinka miehet olivat syypäitä kaikkeen. Eronnut, katkera ja petetyksi tullut äiti mustamaalasi miessukupuolen ennen kuin Liisalla oli edes mitään yhteyttä meihin. Eli vahinko oli tapahtunut jo paljon ennemmin kuin edes tapasimme. En silti kadu, että seurustelin Liisan kanssa. Opin paljon.

Totta kai malttini koki kovia tuollaisten naisten vuoksi. Vaikka olisinkin halunnut seurustella ja rakastaa vilpittömästi niin nuo hermoavat naiset eivät antaneet minulle koskaan siihen lupaa. En ollut enää seurustelevaa tyyppiä ja siksi keskityin lähinnä sekoiluun. Mutta nyt Marika oli herättänyt minussa uudelleen esiin sen parisuhdeyrittäjän, joka joskus olin ollut. En halunnut luovuttaa. Olin sekoillut tarpeeksi ja halusin sovittaa syntini olemalla hänelle hyvä. Antauduin ja sanoin kaikkeen ”kyllä”. Olin yes man. Oletin, että ympäristöni ja koko maailma odottivat sitä minulta. Jopa seinät hymyilivät minulle vaikka Marika olisi sylkäissyt räkää naamalleni. ”Anna mennä vain, teet oikein” seinät saattoivat tuumata minulle ja näyttivät peukkua. Epäröintini väheni koko ajan ja halusin kulkea tämän tien loppuun asti, minne se minut sitten koskaan veisikään. Tulevaisuudessa saattoi odottaa täydellinen tuho tai täydellinen onni.

***

Sängyllä. Katselin häntä taas ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Sinertävä valo kajasti ohuiden verhojen takaa ja Marika nukkui. Katselin jälleen kuinka hänen rintakehänsä kohosi ja laski tasaisesti hänen hengittäessään. Halusin yhä hoitaa ja silittää häntä ja pitää häntä hyvänä. Mutta se rivous mitä aiemmin koin hänen seurassaan oli hävinnyt. En halunnut enää kuristaa ja naida hänen ruumistaan. Se tuntui liian julmalta ja itkin äänetöntä itkua tovin. Purin tyynyä ja katselin hänen viatonta söpöyttään. Kuinka olinkaan saattanut ajatella niin itsekkäästi hänestä? Siksi minun olikin vielä viimeisen kerran tyydytettävä itseni kaikella julmuudella, mitä seksiin tulee. Halusin vielä kerran kokea väkivaltaisen, nopeatempoisen ja säälimättömän seksikokemuksen. Halusin sen heti ja nyt ennen kuin omistautuisin lopullisesti Marikalle. Ennen kuin luopuisin kaikesta muusta joka ennen oli ollut minulle tärkeää ja pakollista. Ennen kuin kaikki se alkukantainen puoleni vaipuisi koomaan niin kuin Arto. Ennen kuin eläin sisältäni hoippuisi ikivihreille niityille hyvästelemään itsensä...

Laitoin vaatteet nopeasti päälleni, hiivin ääneti ulos Marikan asunnosta ja lähdin johonkin Töölön pieneen juottolaan. Kävelin hysteerisenä paikan päästä päähän enkä nähnyt mitään kiinnostavaa. Häivyin. Kävelin eteenpäin ja menin seuraavaan paikkaan. Sama juttu. Ei mitään. Pelkkiä rumia lorttoja vailla tyyliä tai seksikkyyttä. Polte sisälläni oli sietämätön ja se huusi minulle: ”Nussi jotakin... nopeasti... tee se! Tee viattomasta viallinen! Raiskaa se ja sitten voitonmerkiksi klikataan toisiamme niin kuin Bronxin räppineekerit”.

Kun makaa kultansa vieressä ja on täysin omistautunut hänelle, niin saattaa hiukan ärsyttää, että hän ei antanut eilen eikä mahdollisesti toissapäivänäkään. Suhteessa pysyy silti, mutta yöllä joku älytön seksihalu nappaa järjen nystyrät helvettiin. Haluaa karata hetkeksi pois ja sen jälkeen todellisuuteen palaaminen tuntuu paremmalta kuin koskaan. Hiukan tuolta minusta tuntui, mutta ei samalla tavalla. Tässä oli jotakin post-romanttista spiritualismia mukana. Aivan kuin jokin vahvempi voima olisi pakottanut minut juoksemaan yöhön. Marikan kanssa oli ollut ihan hyvä päivä, mutta kaikki muuttuisi tämän yön jälkeen. Tämä oli viimeinen vapaaherran hetkeni julman seksin parissa. Voi pojat kun minua panetti.

Lopulta löysin sen. Se löytyi Bar Bäkkäristä. En kysynyt sen nimeä eikä minua pahemmin edes kiinnostanut. Sillä oli hopeanvaaleat hiukset ja niittivyö. Perus rokkityttö, mutta ei sellainen goottimaisen ällöttävä pissis, mitä kyseinen paikka oli yleensä pullollaan. Haluan kutsua tätä tyttöä Barbaraksi koska hänen tupla deen tissinsä ja se feikinvaalea kuontalo hiuspidennyksineen sai hänet näyttämään Barbaralta. Jestas, mikä puuma se oli! Näytti ihan alaikäiseltä, mutta paljastui kuitenkin päälle kolmekymppiseksi. Esitteli minulle lompakosta kuvia skidistään, jonka isä oli lähtenyt matkoihinsa ilmeisestikin sen seksitoilailujen vuoksi. Fiksu päätös. Minua ällötti, mutta silti halusin häntä helvetisti. Se pieni sottaisuus teki hänestä täydellisen.

Nuolin hänen lävistettyä kieltään miesten vessassa ja siellä hän halusi sen tehdä. Hänen liskomainen kielensä lipoi huuliani. Hän puri minua ja kovaa. Läimäyttelin häntä pepulle todella rajusti. Aina silloin hän ähkäisi kuuluvasti ja taivutti päätään taaksepäin. Työnsin naamani hänen tissiensä väliin ja otin vehkeeni esille. Hän luki ajatukseni ja riuhtoi nopeasti hameen pois päältään. Tällä kertaa olin fiksu ja asetin kondomin päälle. Jumankauta, että hänen sisustansa oli lämmin ja en tiedä miksi, mutta hänen hiuksensa tuoksuivat pullalta. Uunituoreelta pullalta. Joku huuteli oven takana hermona: ”Vittuun sieltä apinat!”. En antanut sen häiritä. Panin sitä rokkihoroa ja vedin hiuksista niin kovaa, että käteeni jäi niitä hiuslisäkkeitä. Heitin ne kusiselle lattialle ja tönin hänet samaan paikkaan nelinkontin. Työnsin kullin takaapäin sisään. ”Ai! Sattuuuuu!”, se huusi. Minä vaan nauroin. Se oli mahtavaa. Kaikesta kovaotteisuudestani huolimatta hän sai voimakkaan ruiskuorgasmin. Hemmetti, että sitä nestettä lensi. Koko lattia täyttyi hänen pillumehustaan ja olin järkyttynyt. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään sellaista. Laitoin penikseni hiukan peloissani takaisin housuihini ja juoksin nopeasti pois vessasta ja sitä soittoa koko baarista. Joku meni autolla ohitseni ja auton stereoista kajahteli ulos Tamara Lundin ”Sinun omasi”. Se oli äitini suosikkikappale. Voi kun äiti olikin vaan ihana. Tuli ihan ikävä.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

008

Vaikka Arto oli ollut suurimman osan ajasta hiljaa, hautautuneena omaan huoneeseensa, asuntomme oli nyt tavallistakin äänettömämpi. Läsnä ei ollut edes mahdollisuutta siitä, että joku tai jokin rikkoisi hiljaisuuden, jossa olin ollut nyt neljä päivää putkeen. Olin ajatellut vieväni roskat, mutta se unohtui. Olin ajatellut kokkaavani jotakin kekseliästä. Olin suunnitellut tekeväni Spotifyihin soittolistan 70-luvun parhaista pop-helmistä. Mutta kaikki jäi vain ajatuksiksi. Sain koko ajan lisää päähänpistoja, mutta en vain yksinkertaisesti kyennyt ryhtymään mihinkään. Ehkä en ollutkaan Arton vuoksi ihan niin välinpitämätön ja vahva kuin olin aiemmin luullut. Mitä jos Arto ei heräisikään enää? Tunsin vatsassani sietämätöntä jännitystä ja pelkoa.

Jumitin. Vetelehdin ja meinasin. Meinasin niin hirveästi, mutta lopulta löysin aina itseni sängyn pohjalta heittelemästä sateenkaaren väreillä kuvioitua stressipalloa. Aina välillä pallo osui kattoon ja välillä se saattoi livetä käsistäni lattialle, jolloin kesti kymmeniä minuutteja ennen kuin jaksoin vaivalloisesti etsiä sen takaisin käsiini.

Olin ollut jo päiviä kovassa kiimassa Marikan vuoksi. Tänään olin lopultakin saanut tulokset ja juuri niin siinä kävi kuin olin pelännytkin. Minulla oli klamydia ja vielä sen päälle kondylooma. Eikö nyt yksi tauti olisi riittänyt? Ne käskivät minun ilmoittaa kaikille seksikumppaneilleni asiasta, mutta vahingonilokseni halusin pistää pahan kiertämään. Olin maannut ihan helvetisti eri mimmien kanssa ja vaikka käytin ehkäisyä niin oraaliseksi hoidettiin aina ilman kumia. Mitä mieltä siinä nyt olisi ollut kumin kera? Tyhmyyttäni en ollut koskaan ihan oikeasti tullut ajatelleeksi, että kyllä ne taudit tarttuvat suihinotonkin kautta. Kondylooman saamisen alkuperästä ei ollut mitään tietoa. Lääkäri sanoi, että joskus nämä taudit voivat olla ihmisillä pitkäänkin heidän välttämättä tiedostamatta asiaa. Yritin etsiä näppylöitä tai vastaavia merkkejä, mutta en minä mitään selkeää löytänyt. Nämä ahdistavat uutiset olivat toinen syy jumitukselleni Arton koomaan vajoamisen lisäksi.

Miten ihmeessä voisin kertoa tästä Marikalle? Hän laittoi jo aamulla epämääräisen viestin ja kysyi: ”mikä maksaa?”. Tämä olisi kuolonlaukaus minun ja hienohelman välille. Puheet siitä, että totuus palkitaan aina, on paskaa. 90% totuudenkertojista joutuu vain kuseen. Valehtelu sen sijaan kannattaa aina. Se on helppoa ja tässäkin tapauksessa se vapauttaisi minut. Jos en kertoisi Marikalle, kaikki olisi näennäisesti kunnossa. Hoitaisin lääkkeet kehiin ja kaiken pitäisi olla kuukauden sisään ohi. Ajatus siitä, että olisin tartuttanut Marikalle tautini, omalla tavallaan kiehtoi minua. Pidin ajatuksesta, että jokin epäpuhdas, vastenmielinen ja kielteinen asia rikkoisi hänen hunajaisen olemuksensa. Se, että Marika kantaisi minulta saatuja tauteja, oli kuin voitonmerkki. Kyseessä oli 2000-lukulainen reviirin merkkaaminen. Tällä tavalla saisin hänet tasolleni, hiukan, tai oikeastaan aika paljonkin alemmas siltä tasolta, jota hän edusti. Marika olisi viallinen. Se kiehtoi minua, ja se tekisi minusta vahvemman hänen seurassaan.

Mitä pidemmälle mietin asiaa, sitä enemmän vakuutuin siitä, että en kertoisi Marikalle testin todellisia tuloksia. Tuskin hän haluaisi mitään kirjallista todistusta asiasta nähdä. Tässä vaiheessa moni saattaa asettua minua vastaan ja olla suuttunut. Tein toki moraalisesti väärin, mutta tiedän, että moni päätyisi samaan ratkaisuun kuin minä. Itsekkyys on hieno alkuvoima ja sen puute on tekopyhyyden huippu!
Yllätyksekseni klamydian hoitamiseen ei tarvittu kuin yksi tabletti ja vain pienelle prosentille se aiheuttaa mahavaivoja. Totta kai minä olin epäonnekas yksilö ja vietin vessassa koko loppupäivän. Soitin Marikalle ja kehitin tarinan siitä kuinka vanhempani olivat yllättäen tulleet käymään luonani enkä päässyt heistä mitenkään eroon. Siirsin aiemmin sopimamme tapaamisen seuraavalle päivälle. Marika oli malttamaton ja kuin tyttöoppikirjan mukaisesti hänen oli pakko sanoa ”Katsotaan nyt, en ole vielä varma huomisista suunnitelmista”. Minä en silti liiemmin hätääntynyt hänen pelaamisestaan, sillä ainakin hetken koin olevani hänen yläpuolellaan. Olin taudinkantaja, valloittaja, joka oli todennäköisesti saastuttanut hänet. Ajatus piti minut korkealla, pilvien yläpuolella, aina seuraavaan päivään asti.

***

Odotin häntä Cafe Javan edustalla Mannerheimintiellä eikä mahtini kukistamiseen tarvittu kuin Marikan paikalle saapuminen. Hän asteli eteeni sonnustautuneena mustaan ponchoon. Hänellä oli jalassaan mustat, kiiltävät nahkahousulegginsit ja ponchon alta pilkotti hänen upean takamuksensa täydellisen pyöreä kaari. Tipuin alas kilometrikaupalla ja olin jälleen mitätön ihmisolento. Olin kelvoton ja typerä. Olin kyvytön ilmaisemaan yhtäkään fiksua ajatusta. Marika katseli minua jäätävän, pilkkaavan hymyn alta eikä sanonut yhtään mitään.

- Mun pitää tehdä muutama ostos, hän lopulta sanoi ja lähti kävelemään.

Seurasin kuin koira hänen perässään. Ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota hänen kävelyynsä. Hänen jalkansa astuivat symmetrisesti toistensa eteen ja lantiossa oli robottimainen keinuva liike. Marikan leuka oli majesteetillisesti pystyssä ja kenenkään vastaantulijan kohdalla hänen katseensa ei herpaantunut harhailemaan minnekään muualle. Tuntui kuin hän olisi koko ajan ollut muotinäytöksen vetonaula, jota kaikki seuraavat silmiään räpäyttämättä. Puuttui vain, että lehdistön kameroiden salamat olisivat räpsyneet taukoamatta hänen ympärillään.

Olin ylpeä, että sain olla hänen vierellään, vaikka koinkin olevani hänen laukunkantajansa, mitätön alamainen, jota hän ei ollut huomaavinaankaan. Kaikista vihaisistakin tunteistani huolimatta olin täysin hänen pauloissaan. Olin jälleen valmis kestämään kaikki hänen kiukuttelukohtauksensa ja solvauksensa minua kohtaan. Olin valmis ottamaan niin henkisiä kuin fyysisiäkin iskuja vastaan. Olin valmis kääntämään oikean poskeni hetkenä minä hyvänsä. Kaikki ne alentavat tunteet hänen seurassaan herättivät minussa selittämätöntä iloa. En halunnut päästää irti mistään hinnasta.

Pystyin kuvittelemaan kaikki hänen aiemmat miehensä. Näin heijastuksia siitä kuinka Marika oli tuhonnut monta läähättävää sydäntä. Aistin kuinka hän rakasti sitä kuolaamista ympärillään. Omalla tavallaan koin, että noin kauniilla naisella oli oikeus siihen. Hänellä oli täydet valtuudet tuhota miehet ympäriltään. Kaikella tällä hekumalla haluan tuoda esille, että Marikassa kyse oli alusta loppuun hänen kauneudestaan. Se oli niin ylitsepursuavan mahtava ja hallitseva piirre hänessä, että millään muulla ei ollut väliä. Vaikka Marikalla olisi ollut fiksuja ajatuksia tai ylipäänsä jotain kiinnostavaa sanottavaa, sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Niillä asioilla ei ollut sijaa hänen kauneutensa ja addiktoivan seksikkyytensä rinnalla. Rakastin sitä kuinka hänen läsnäolonsa sai minut hänen tossunsa alle. Halusin ajautua taivaaseen ja samaan aikaan helvettiin hänen viemänään.

Tietysti seksi oli jälleen vahvana motiivina. Kaikesta tunteideni palosta huolimatta, tai kenties siitä johtuen, tein kaikkeni saadakseni häneltä. Mikä häiritsevintä, olin juuri edellisenä päivänä valehdellut hänelle puhelimessa, että olin täysin puhdas ja tauditon. Marika ei kysynyt asiasta sen enempää. Hän uskoi mitä sanoin ilman sen kummempia lisäkysymyksiä. Emme käsitelleet aihetta sen jälkeen enää koskaan. Hämmentävässä ihastuksessani häntä kohtaan oli kuoppia jo tässä vaiheessa liikaa, mutta olin sokaistunut jokaiselta haittatekijältä. Näin vain Marikan – siis hänen jumalaisen kauneutensa.

Luonnollisesti hän osti vaatteita – ja hän osti niitä paljon. Mintun shoppailu ei ollut mitään Marikan rinnalla. Marika osti vaatteita kalliilla hinnoilla ja hetken mielijohteesta, parhaimmillaan ilman sovittamista. Hyvin todennäköisesti suurin osa näistäkin vaatteista päätyisi henkarille ikuisuudeksi ennen kuin ne löytäisivat uuden omistajan Hietalahden kirpparin kautta. Päädyin kirjaimellisesti vaatepussien kantajaksi, mikä oli sinänsä ihan mukavaa, koska tämä toimeksianto todisti ympärillämme oleville ihmisille, että minä olin Marikan seuralainen. Tämä ei todellakaan ollut säälittävää millään tasolla. Viime päivien aikana olin seuraillut hänen blogiaan ja esille oli tullut, että hänellä oli lukijoita noin kymmenentuhatta ja jokaiselle uudelle postaukselle tuli ihan varmasti satoja kommentteja. Ihmiset tiesivät kuka Marika on. Hän oli täydellinen ja täydellisen turha julkkis, mutta kuitenkin coolilla tavalla sellainen, toisin kuin useimmat sen kerhon edustajat.

Ihailijakunta oli äärimmäisen suuri. Se ulottui aina Pohjois-Suomesta Helsinkiin asti. Vaikka monilla olisi ollut pahaakin sanottavaa hänestä, niin kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska Marikalla oli netissä julmetun vaikuttava valta. Bloginsa kautta hän pystyi halutessaan tuhoamaan kenet vain. Varsinkin tyyliasioissa hänen sanansa oli laki.

Ja se kaupunkireissu kesti kestämistään. Olin ennenkin ollut tyttöjen kanssa vaateostoksilla. Minttu sai minut aikoinaan inhoamaan sitä touhua. Hänelle se ei koskaan tuntunut olevan mikään kovin mukava juttu. Se oli vihaista, tuskallista ja jopa hiukan päämäärätöntä säntäilyä paikasta toiseen. Pahimmillaan uudet vaatteet – tai niiden löytämisen puute – aiheuttivat hänelle masennusta, mitä en voinut koskaan käsittää. Marikalla oli huomattavasti huolettomampi asenne tätä touhua kohtaan. Hän osti lyhyen silmäilyn jälkeen melkein mitä vain ja koko ajan törmäsimme hänen toinen toistaan upeampiin ja rikkaampiin kavereihinsa, joita kohtaan Marikalla tuntui olevan hyvin kiero suhde. Aina kun joku hänen prinsessakavereistaan lähti pois seurastamme, Marika yleensä tylytti joko heidän perusolemustaan tai pukeutumistaan. Olin otettu siitä, että hän puhui paskaa kavereistaan minulle. Tuntui, että edustin tärkeää sijaa hänen elämässään vaikka yleinen tunnelma usein muuta antoikin ymmärtää.

Olimme kaupungilla iltakahdeksaan asti. Vaikka se paikasta toiseen meneminen oli rasittavaakin, niin tuntui siltä kuin hän olisi vetänyt minut mukanaan post-urbaaniin satumaailmaan – Marikan Helsinki nimittäin oli enemmän kuin normaali Helsinki. Tämä maailma oli täynnä sinertävänharmaata viileyttä, ja sitä koristivat vaatekaupat, joita ympäröi loputon (lohduton) rahameri. Olin todellakin ihastumassa häneen. En missään vaiheessa valittanut jos jumitimme jossain liikkeessä liian pitkään. Seurasin hänen mukanaan ja olin esimerkillisen kohtelias hovimies.

Lopulta saavuimme kotiin. Olin täysin uupunut kun ilman mitään varoittelua hän halusi saman tien panna. Hän riisui kaikki vaatteensa kasaan eteiseen ja määräsi minua kuin koiraa seuraamaan. Jälleen hölmistyneenä juoksin makuuhuoneeseen hänen perässään ja hän hoiteli minut suhteellisen nopeasti. Ennenkaikkea painotan, että hän hoiteli minut. Tietysti asiaan kuului perinteinen solvaaminen ja tyytymättömyyden ilmaiseminen hänen osaltaan. Kaluni oli edelleen kuulemma liian pieni ja hikoilinkin liikaa. Mutta kuten jo aiemmin totesin, otin iskut vastaan ja omaksuin sen tyhmän piskin roolin. Tuntui kuin olisin ollut hänen seurassaan jonkinlaisessa koomatilassa, kuten sairaalassa makaava paras ystäväni Arto.

Jokainen hetki hänen seurassaan oli täynnä yllätyksiä. Naamalleni sateli loukkauksia, vitsejä ja ennalta arvaamattomiakin purkauksia. Lienee selvää, että hänen arvaamaton käytöksensä kiehtoi minua. En koskaan tiennyt oliko hän tosissaan vai heittikö hän vain herjaa. Hän oli hyvin hauska, mutta ei niin, että olisi sitä tiedostanut. Nauroin mielessäni lähes kaikelle, mitä hänen suustaan tuli ulos. Vaikka hän olisi kysynyt mielipidettäni johonkin asiaan, niin häntä ei kiinnostanut kuulla sitä. Hän puhui päälleni koko ajan ja saatoin parhaimmillaankin ainoastaan kommentoida hänen juttujaan, mutta en kyennyt tuomaan itsestäni mitään esille. Hän puhui, minä kuuntelin ja kommentoin lyhyesti. Toisaalta jo tässä vaiheessa oli selvää, että suhteemme ei perustunut tai tulisi perustumaan älykkäisiin keskusteluihin.

Nussimme kolme kertaa sen illan ja yön aikana. Vähitellen opin noudattamaan hänen neuvojaan ja hän sai jopa orgasmeja, vaikka ei koskaan myöntänyt niitä saavansa. Joka kerta kun minä tulin, hän huusi suuttuneena "voi vittuuuuuu!". Kiihotuin tuosta loppuhuudosta koko ajan enemmän.

Suhteellamme oli selvästi jatkuva kaava jo tässä vaiheessa. Marika määräsi pelin säännöt. Paistattelin, mutta edelleen mietin, että miksi hän oli minun kanssani. En ollut muuttunut millään tavalla. Olin yhä hänen silmissään tyylitön juntti. Ehkä Marikalle vain yksinkertaisesti oli kaikki kaikessa se, että hän sai kohdella miehiä kuin koiria. Tarjosin hänelle juuri sen fantasiamaailman, minne hän halusi miehet asettaa.

Kaikesta huolimatta päätin ottaa riskin ja kertoa hänelle minulle tärkeästä asiasta. Kerroin Artosta ja siitä, kuinka hänelle oli käynyt. En keskittynyt tapauksen yksityiskohtiin, mutta kerroin olennaisia asioita ystävyydestämme ja siitä, että minua pelotti kuinka hänelle voisi käydä. Kaikeksi yllätyksekseni Marika ei sanaillut mitään typerää. Hän pystyi olemaan hiljaa ja kuuntelemaan. Kerroin meneväni katsomaan häntä huomenna ja toiseksi yllätykseksi perään Marika kertoi, että hän halusi tulla mukaan. En voinut käsittää. Häntä oli mahdoton lukea. Vielä kymmenen minuuttia sitten hän arvosteli pientä kulliani ja voihki kuinka minun kaltaiseni nollan kanssa hengaamisessa ei ollut mitään järkeä. Nyt hän yhtäkkiä halusikin osallistua elämääni ja nähdä jopa vaivaa huolieni vuoksi. Oliko se täysin mahdoton asetelma, että Marika voisi todella olla kiinnostunut minusta? Pikku hiljaa rupesin uskomaan, että minulla oli mahdollisuuksia. Tiesin, että tämä oli tuhoon tuomittu ajatus, mutta minussa oli aina ollut masokistin vikaa. Ei se voinut olla kuin virhe, mutta annoin ja halusin sen virheen tapahtuvan. Vaikka olin joka hetki varma siitä, että tämä oli vain ohimenevää onnea ja lopussa minua odottaisi julma tyrmäys, sydänsurut ja jopa kuolema, niin olin edelleen valmis heittäytymään rotkosta alas.

Marika painautui minua vasten ja katsoi minua söpösti. Kyllä vain, söpösti. En tiennyt, että hänessä oli sellainenkin puoli. Miten olisin voinut tietää kun siitä ei ollut mitään näyttöä aiemmin? Siitä ei ollut minkäänlaisia ilmentymiä tai odotuksia. Yhtäkkiä sen härnäävän ja huomiotavievän seksikkyyden tilalla oli empatiaa. En voinut käsittää kuinka hän pystyi yhtäkkiä näyttämään niin söpöltä ja haavoittuvaiselta. Marika otti minua kädestä kiinni. Olin vallan hämmentynyt ja peloissani. Olin sietämättömän ihastuksissani. Tämän täytyi olla vuoren korkein huippu. Tämä oli jo kolmas suuri yllätys saman illan aikana. Olin varma, että tällaisen hetken jälkeen mikään ei voisi enää mennä parempaan suuntaan. Samaan aikaan jostakin syystä minua silti oksetti. Minua kuvotti. Tunteeni olivat olleet jäässä niin pitkään, että en edes muistanut koska viimeksi olisin ollut kosketuksissa tällaisten fiiliksien kanssa. Kaikki se romanttinen paska oli joskus tuhonnut minut ja sekoittanut pääni ikävällä tavalla. Olin väistellyt näitä hetkiä tapaillessani tietoisesti typeriä ja kevytkenkäisiä lorttoja pyrkimyksenäni ainoastaan pillun saaminen. Marikan piti olla minulle vain yksi pillu lisää, toki laadultaan huomattavasti parempi kuin yleensä, mutta vain yksi muiden joukossa. Hänestä oli tahtomattani tulossa selkeästi paljon enemmän. Sen lisäksi, että olin jo hänen laukunkantajansa, sylkykuppinsa ja koiransa, minä olin menettämässä loputkin vähäisestä arvokkuudestani ja itsesuojeluvaistostani hänelle.

009

Aamu koitti. En ollut nukkunut lainkaan. Tai olin, mutta se ei ollut oikeaa unta. Olin unessa hereillä ja hereillä unessa. Marika oli vieressäni, olin sitten valveilla tai en. En pystynyt erottamaan unen ja todellisuuden välillä olevaa matkaa. Se kuilu oli kutistunut mitättömäksi. Jumaluuden kohtaaminen silmästä silmään on hyvin haastava kokemus. Siinä pakostakin menettää kosketuksensa todellisuuteen.

Marika oli sekoittanut maailmani. Koko yön olin pyörinyt hänen vieressään. Suurimman osan yöstä olin valveilla kuin silmät auki nukkuva koira, mikä sopi minulle sinänsä hyvin, sillä olinhan Marikan koira. Marika taas nukahti välittömästi sanottuaan hyvää yötä. Jäin katselemaan häntä. Hänen pehmeitä kasvojaan. Niiden arkinen kovuus häipyi hänen nukkuessaan. Hänestä tuli lapsi.

Hänen rintakehänsä kohosi ja laski tasaisesti hänen hengittäessään. Halusin hoitaa ja silittää häntä ja pitää häntä hyvänä. Samalla halusin kuristaa hänet ja naida hänen ruumistaan. Mielipuolisen ristiriitaiset tunteeni saivat minut hämmennyksen valtaan eivätkä mitenkään helpottaneet rentoutumistani. Miten hän pystyi olemaan niin rauhallinen ja nukahtamaan noin vain? Hän oli jotain suurempaa ja vangitsematonta, jotain sanoinkuvaamattoman kaunista.

Kun Marika nukkui, se oli kuin taivaallinen sinfonia. Hänen pienet äänensä unen seasta olivat otoksia hänen todellisesta olemuksestaan ja hänen sielustaan. Tiesin sen olevan siellä jossain – todellisen Marikan, Marikan idean. Tajusin ajattelevani aivan kummallisia ajatuksia. En koskaan ajatellut näin. Tunsin itseni Artoksi. Hän selitti aina älyttömiä filosofiajuttujaan, joista en koskaan jaksanut välittää. Yleensä nukahdin kesken kaiken, mutta nyt en nukkunut. Nyt ajattelin maailmaa ja sen olemusta. Mitä maailma oli ja mitä se tarkoitti. Muistan kuinka isä oli joskus puhunut minulle rakkaudesta sellaisella epävarmalla isätyylillä: ”Poikani, siitähän kaikki laulutkin kertovat”. Isä oli niin pihalla siitä kaikesta. Mutta nyt, tämän äärimmäisen kauniin ja äärimmäisen kylmän lorton vieressä maatessani, koin tätä tunnetta. Rakkaus. Ilman sitä maailma ei toimi tai sitä ei ole. Maailma lakkaisi olemasta, jollen rakastaisi Marikaa. Minun täytyi pitää siitä kiinni, huolimatta siitä kuinka paljon se sattuisi. Helvetin Arto, nyt kun kerrankin sen älyvapaita juttuja tarvittaisiin, sen piti maata sairaalassa koomassa. Vitun koomarunkkari.

Marikan huulet liikkuivat. Aivan kuin hän olisi halunnut sanoa jotain. Kumarruin varovasti hänen puoleensa ja laskin korvani hänen huulilleen. ”Timo, Timo...” Hengitykseni salpaantui. Hän sanoi nimeni. Sitten olinkin tokkuraisena hänen vieressään. Olinko nukkunut? Olinko kuvitellut kaiken? Helvetti, minun piti saada ote itsestäni. Nousin ylös ja menin vessaan. Otin kullini esille ja lorotin pönttöön. Kuseni oli osaksi spermaa – niin kiihottunut jatkuvasti olin Marikan seurassa. Sitten olin taas hänen vieressään. En ollut varma olinko edes käynyt vessassa koska taas kusetti ja myös samaan aikaan panetti. Tämä epäselvä mutta omalla tavallaan miellyttävä ajatussekoilu jatkui koko yön.

Marikan rinnat hengittivät ja niissä kuvastui minulle koko maailma. Ne hengittivät maailman puolesta. Niitä täytyi suojella. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Silitin niitä ja hän äännähti pehmeästi. Hän siirsi käteni syrjään. Tuijotin elettä lumoutuneena.

Tunsin kovan lattian allani. Olin pudonnut sängystä. Katsoin kännykästäni kelloa. Se oli puoli kymmenen aamulla. Nousin takaisin sänkyyn ja Marika avasi silmänsä. Katsoin häntä ja hymyilin. Hetken hänen silmissään oli lämmin katse. Sitten se haihtui pois. Hetken aikaa valveunessani hän oli ollut minulle sitä mitä halusinkin hänen olevan. En malttanut odottaa seuraavaa unetonta yötä. En halunnut enää koskaan nukkua.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ!!!

006

Kaikeksi yllätykseksi Marika pyysi minut juhliin luoksensa. Ne olivat bileet, joita hän oli suunnitellut jo pitkään. Olin aika hämmentynyt kutsusta. Ehkä hän halusi testata sosiaalisuuttani kaikkien kavereidensa ollessa mukana menossa. Ehkä tämä oli vaihe kaksi. Ehkä olin läpäissyt ensimmäisen vaiheen, missä olin vakuuttanut hänet puhelahjoillani. Olinhan puhunut itseni hänen luokseen ja saanut hänet. Mutta jo nyt, odottamatta, olin suorittamassa kakkosvaihetta, johon kuului Marikan kavereiden hyväksynnän saavuttaminen. Minua ei pelottanut, olinhan tunnetusti olohuoneen herra. Varmistaakseni kuitenkin jatkoon pääsemiseni, päätin olla juomatta.

Siellä minä olin. Vesiselvänä. Hulinan ja kameroiden salamavalojen räpsynnän keskellä. Ja kyllä, se oli hyvin tärkeä osa juhlaa: dokumentoiminen. Marikaa lainaten, ”Tärkeiden ja arkisten, isojen ja pienten elämän momenttien taltioiminen on ehkä merkittävin osa onnistunutta ja kiinnostavaa bloggaamista”. Marika ja hänen kaverinsa halusivat valokuvien kautta julistaa kaikille kuinka mahtavaa (parasta) ja glamourintäyteistä menoa heidän juhlissaan oli. Kaikki poseerasivat yhdessä ja päädyinhän minäkin muutamaan kuvaan ja sitä kautta myöhemmin Marikan ja parin muunkin lorton blogille. Se oli suuri kunnia, kuulemma. Minä en välittänyt siitä vaikka jollain tasolla ehkä olinkin imarreltu. Hyvin usein mietin, että kunpa voisin tuhota koko blogikulttuurin, tai miksen koko internetin. Olin osana maailmaa, jonne en kuulunut. Minä vain ihmettelin ja katselin ihmisiä ympärilläni. Olin kuin Kultahatun Nick Carraway ja Marika oli luonnollisesti Jay Gatsby – tuo kiinnostava, etäinen ja merkittävä juhlien keskipiste. Minä olin tarkkailija.

Marika ei ottanut minuun juurikaan kontaktia tuon illan aikana. Yleisesti ottaen moni varmasti koki minut kutsumattomana kuokkavieraana, joka söi liikaa herkkuja ja oli mahdollisesti juuri se pummi, joka tulisi loppuillasta pöllimään jonkun muun viinat. Yleensä olin juuri se tyyppi, mutta en tällä kertaa. Olin vähäsanainen, mutta silti hauska. Olin kohtelias ja skarppi sivuääni, joka osasi heittää oikealla hetkellä hämmentäviä kommentteja kehiin. Joitakin se hymyilytti, useimpia ei. Mitä ikinä sanoinkin, Marika katsoi minua vihaisesti ja kertoi katseellaan kuinka vitsini olivat typeriä. En tajua miksi, mutta se sai minut kovin kiihtyneeseen tilaan. Kullini nousi – ja sitten se taas laski kovan vastaponnistelun tuloksena. Olihan se nyt hemmetin noloa. Minulla seisoi koko ajan. Mutta odotin edelleen niitä sukupuolitautitestin tuloksia, joten peli oli selvä sen illan suhteen. Marikalta ei irronnut. Turha vaiva. Mutta olin silti taukoamatta yrittelemässä häntä.

Olin joka välissä hänen kimpussaan tökkimässä seisokkiani hänen takapuoleensa, reiteensä, lantioonsa tai pahimmillaan hänen niskaansa jos hän sattui istumaan. Se oli todella hauskaa ja olin kuitenkin sen verran tarkkana, että kukaan muu ei huomannut stondisleikkiäni. Marika oli raivoissaan touhustani. Ja minkä minä mahdoin itselleni. Olin tylsistynyt. Ei niiden ihmisten kanssa puhua voinut. Kellään ei ollut mitään sanottavaa mistään. Kaikki olivat omissa oloissaan ja kulkivat peilin ohitse kahden minuutin välein. Tärkeintä oli näyttää hyvältä ihan jo senkin vuoksi, että kamerat kuvasivat koko ajan. Piti olla tarkkana, mitä sanoi, sillä valokuvien lisäksi joku kuvasi myös videolle suurimman osan juhlista. Välillä ihmiset saattoivat tanssia keskenään ja sitten otettiin taas lisää blogikuvia teemalla: ”ja siellä kaikilla oli niin muukaavaa, oi jospa oisin saanut olla muukaanaa” – kaikki oli yhtä suurta kulissia. Ei kellään oikeasti hauskaa ollut. Ihan kuin ihmiset olisivat tulleet sinne pakonomaisesti vain näyttäytymään. Aina kun joku meni tupakalle tai lähti välillä käymään ulkona niin siitä puhuttiin heti hemmetisti paskaa. Vessa oli yleinen kokoushuone, jonne Marika kokoontui pienin väliajoin kuiskimaan muutaman ”bestiksensä” kanssa salaisuuksia. Ei hemmetti. Jostain kumman syystä kuitenkin lumouduin Marikasta vain enemmän. Tuntui, että mitä typerämmin hän käyttäytyi, sitä enemmän minä pidin hänestä. Epätoivoni kasvoi koko ajan. Se sai minut haluamaan häntä enemmän ja enemmän.

Eikä siinä kaikki. Marika oli kutsunut paikalle aimomäärän myös ex-poikaystäviään. Hyvin nopeasti kävi myös ilmi, että Marika oli ollut se jättävä osapuoli. Niillä jäbillä oli hiukan raukka ja aneleva, unelmoiva mutta alakuloinen katse vaikka pinnalta he olivat uskomattoman cooleja jäbiä. Marika oli ihan varmasti dumpannut heidät kylmästi, odottamatta ja ilman syytä. Miksi he pyörivät edelleen kuvioissa? Sitä en voinut käsittää. Miehekkään egoistisuuteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko pienin elein ja sanavalinnoin tuoda esille, että nyt oli minun vuoroni ja että minä olin nyt Marikan. Toivoin, että viestini meni perille. Yritin mukautua tunnelmaan vaikka se aika vaikeaa olikin. Hassuinta oli, että ne ex-jäbät olivat kuitenkin juhlien ainoat vieraat, jotka esittelivät itsensä. Marikan tyttöpuoliset kaverit olivat ihan liian omanarvontuntoisia tehdäkseen niin. Niin kuin Marikakin, heidät piti ansaita. Mutta minua ei kiinnostanut ansaita kuin Marika, joten keskitin huomioni vain häneen. Luulen, että tämä tekniikka antoi minusta coolin kuvan Marikan kavereille – en yrittänyt tehdä heihin mitään vaikutusta tai edes puhua heille, niin kuin varmasti monet yrittivät. Se varmisti asemani kelpo kaverina. Omituista logiikkaa, mutta luulen, että se oli ainut keino saada hyväksyntä niiltä ihmisiltä.

Jatkoimme Marikan kämpältä Circukseen. Mesta oli ollut Kampissa jo vuosia, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Paikka näytti hienolta, mutta koin edelleen olevani se kuokkavieras, joka sivullisena hengaa muun porukan jatkeena. Halusin kuitenkin pysyä mukana, koska halusin tutkia. Halusin päästä mahdollisimman syvälle Marikan maailmaan. Tuon illan aikana koin suuren valaistuksen hänestä ja koko seurueesta: he olivat kauniita ja suosittuja, mutta juuri siksi he olivat yksinäisiä. He olivat luoneet cooliudellaan niin vahvan muurin itsensä ja muiden ihmisten välille, että kukaan ei uskaltanut sanoa heille mitään. Ihmiset huomasivat heidät. He katselivat etäältä heitä ihaillen, mutta siinä oli jotakin muutakin. Hiukan ehkä pelkoa, mutta myös halveksuntaa. Kaikessa glamourinhohdossaan Marika ja hänen jenginsä olivat friikkejä. He olivat pienessä tiiviissä porukassaan ja ilman sitä he olivat melko yksinäisiä. Siinä oli jotain hyvin melankolista ja saatoin jopa ajoittain sääliä heitä.

Melankolian tunnetta lisäsi Heikki, joka oli mitä ilmeisimmin Marikan tuorein ex-poikaystävä. Meissä ei ollut mitään samaa. Heikki oli hiukan tumma, Colin Farrell -henkinen, täydellisen kropan omaava urheilijapoitsu. Lipevän ulkokuoren alta paljastui esille kiltti poika. Heikki oli porukan ainut tyyppi, johon sain minkäänlaista kontaktia. Ei meillä silti mitään asiaa toisillemme ollut. Siksi puhuimme pelkästään hänen orastavasta tulevaisuudestaan aitajuoksun parissa sekä ryyppäämisestä. Hän kertoi ensimmäisistä humalistaan ja horjui edessäni nännit loistaen tiukan valkoisen t-paitansa lävitse. Aina välillä jätin Heikin horjumaan paikalleen ja etsin Marikan käsiini ja yritin sekoilla kuin 14-vuotias yläkoulupoika. Marika työnsi minua syrjään ja huusi ”Ei nyt!” Aaargh, olin sekoamaisillani. Halusin häntä niin vietävästi. Minun oli pakko masturboida.

Vessassa en kyennyt sitä tekemään. Juoksin ulos pakkaseen pelkässä kauluspaidassa. Tarpeeksi hiljaista ja sopivaa masturbointipaikkaa ei löytynytkään ihan niin helposti. Päädyin huomattavan kauas Circuksesta, Manalan viereiseen pieneen puistoon tai lähinnä pensaikkoon, joka nyt kuitenkin oli vain luminen valli.

Siinä matkalla mielikuvitukseni seksin parissa oli käynyt niin kiivaana, että itse toimenpide hoitui todella nopeasti. Olin jo lähdössä takaisin Circukseen kun huomasin jonkun teinin oksentamassa muutaman metrin päässä. Ei hemmetti. Olimme Arton kanssa aina fiilistelleet oksentavia teinejä. Jostain syystä se oli ihan jumalattoman kiihottavaa. Oksennus syöksähteli tytön suusta lumihankeen isoina ryöppyinä ja sotki sen vaaleat hiuksenlatvat kauttaaltaan oksennuksen peittoon. Tyttö vilkaisi kohti minua kasvot kyynelien peitossa. Hyppäsin vatsalleni ison puun taakse kuin kotipesälle liukuva pesäpallonpelaaja. Katsoin puun takaa, ja tyttö jatkoi oksentamistaan. Huokaisin. Onneksi se ei huomannut minua.

Sitten huomasin kuinka se sojotti taas pystyssä. Voi kunpa Arto olisi ollut täällä. Minä, stondis, lumihanki ja oksentava teini. Se oli täydellistä. Avasin housut ja hoitelin itseni vielä nopeammin kuin hetki sitten. Lysähdin maahan selälleni housut nilkoissa kun ei kuulunut enää oksentamisen ääntä. Ehkä tyttö oli vastaavasti hoitanut oman duuninsa päätökseen. Laitoin housut takaisin jalkaani ja meinasin jälleen lähteä kun huomasin tytön makaavan lumihangessa puoliksi oman oksennuksensa päällä. Sitten heräsi myötätunto. Ei ollut aikaa leikkiä pelastajaa tai sankaria, mutta enhän minä sitä teiniä siihen voinut jättää makaamaan. Kokeilin pulssia, mutta kuten Artonkin suhteen, en ollut varma tunsinko mitään saati sitten kokeilinko edes oikeasta paikasta. Soitin ambulanssin ja lähdin takaisin Circukseen. Ehkä olisi pitänyt jäädä odottamaan... ehkä, ehkä, ehkä.

Olin menettänyt ajantajuni harharetkelläni masturboinnin parissa. Kello oli jo puoli neljä enkä löytänyt ketään seurueesta paitsi tietysti Heikin, joka oli vielä enemmän humalassa kuin aiemmin. Hän örisi jotain enkä tajunnut sanaakaan paitsi sen, että hänen pitäisi olla salilla huomenaamulla kello 10:00.

- Saata mut himaan, Heikki sanoi ja tässä tapauksessa saattaminen tarkoitti hänen pystyssä pitämistään.

Hän oli iso kolli ja kaatuilimme koko matkan Kaisaniemeen saakka, missä hän asui. Kotitalonsa edustalla Heikki yhtäkkiä ryhdistäytyi ja otti minua olkapäistä rajusti kiinni. Minua pelotti, että hän suutelisi minua, koska juuri siltä hän näytti. Oli kylmä ja halusin vain kotiin.

- Timo! Kuuntele mua oikeesti, Heikki aloitti silmät pyörien.
- No, kerro, sanoin pitkästyneenä ja yritin koko ajan livahtaa pois paikalta.
- Usko kun mä sanon tämän... mä oon ollut siellä. Sä et halua mennä sinne...
- Mennä minne? Mistä sä puhut? kyselin ja pelkäsin, että Heikki vaatisi minua pian jäämään yöksi.
- Sä et halua päätyä sinne. Marika. Marika on hullu. Etkö sä tajua, se tuhoaa sut... se tuhoaa kaiken. Vittu. Mä oon...
- Mitä sä oot? kyselin turhautuneena ja Heikki ei selkeästikään pystynyt puhumaan enää kunnolla yhtään mitään.
Tiesin, että tämä hetki koittaisi, että hän rupeaisi neuvomaan minua Marikan suhteen. Minua ei kiinnostanut pätkääkään, sillä tiesin olevani parempi ja nerokkaampi kuin hän oli koskaan ollut.
- Mä en voi tehdä enää mitään, Heikki sanoi ja rupesi tuhertamaan itkua silmistään ulos..
- Pysy erossa siitä, se ei tee sulle mitään hyvää... kerron tämän koska oot hyvä tyyppi! Heikki huuteli polvillaan lumihangessa, mutta minä olin jo metrien päässä matkalla kotiin.
En nähnyt Heikkiä enää sen jälkeen ja parempi niin. Kukaan tai mikään ei tulisi minun ja Marikan väliin.

007

Lasarus. Nousiko hän kuolleista? En muista. Elämässäni oli tapahtunut hyvin kummallisia asioita viime aikoina. Tai oikeastaan aina. Menetin lähes päivittäin käsityksen siitä mikä on todellista ja mikä on vain omaa mielikuvitustani. Mutta mitä väliä sillä on? Olin vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään sitä, kuinka kummallista kaikki on. Pidämme niin lujasti ja epätoivoisesti kiinni siitä uskomuksesta, että asioilla on jokin syy, ja että niissä on jotain järkeä, että emme huomaa kuinka mieletöntä kaikki on. Paras esimerkkini tästä on naiset. Mahdoton ymmärtää, mutta mahdoton pysyä niistä erossa. Kun siirryin pois yrityksestä ymmärtää maailmaa, sen älytömyyden käsitteleminen muuttui helpommaksi. Absurdia ja ristiriitaista, mutta yhtäkkiä huomasin pärjääväni paljon paremmin sillä salaperäisellä alueella, jota miehet ovat yrittäneet valloittaa niin kauan kuin heillä on veri suonissaan kiertänyt. Kun lakkasin yrittämästä valloittaa tätä aluetta, minusta tulikin sen asukas. Kun lakkasin pyrkimästä kuninkaaksi, sainkin täydet kansalaisoikeudet. En ollut kruununhaltija, mutta ehkä herttua tai markiisi kuitenkin. Pääministerin paikkaa en tavoitellut, sillä tässä valtakunnassa ei demokratiaa tunnettu. Mutta juuri siksi olin nyt löytänyt kotini sieltä. En enää pyrkinyt tasa-arvoon. En ollut enää hyvä ja kiltti ja luotettava tyyppi. Tai sanotaanko, näiden sanojen merkitys oli muuttunut. Kuten sanojen merkitys ihmisillä, joiden aivot ovat vaurioituneet. He käyttävät kyllä oikeita sanoja mutta viittaavat niillä eri asioihin kuin mihin olemme tottuneet. He saattavat vaikka osoittaa tuolia ja sanoa pöytä. Olin muuttunut aivovammaiseksi vaeltajaksi.

En pyrkinyt löytämään mitään pysyvää ja turbulentista jatkuvasti muuttuvasta maailman dynaamisesta liikkeestä löysinkin rauhan. En pyrkinyt olemaan paikallani ja huomasin, että silloin mieleni lepäsi. Kaikki asiat kääntyivät päälaelleen. Rentouduin kun kaikki katsoivat minua. Juostessani lujaa hengitin rauhallisesti. Join seitsemän kuppia kahvia ja nukahdin. Nukuinkin nopeammin. Ja mikä tärkeintä, naisten arvaamattomuus ei enää musertanut minua. Vaikka he saattoivat käyttäytyä päivällä ja illalla täysin päinvastaisilla tavoilla, en enää järkyttynyt siitä. Jollain tavalla nautin siitä. Olin huomannut jo kauan aikaa sitten, että naisten seura oli niitä harvoja asioita, joka sai minut rauhalliseksi. Nyt olin löytänyt myös muita keinoja. Parhaimmassa tapauksessa yhdistin nämä kaikki toisiinsa. Kun sydämeni hakkasi noin parisataa iskua minuutissa, tunsin itseni levolliseksi. Äitini kehotti minua – silloin harvoin kun häntä nyt näin – rauhoittumaan, mutta en halunnut. Se ei sopinut minulle. Halusin lentää ja olla yhtä vapaan taivaan kanssa. Olin kosketuksissa ihmisen perustavanlaatuisimman kaipuun kanssa. Vapaus. Jopa Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistuksessa se mainitaan ensimmäisenä. Vapaus. Vapauden voi käsittää monilla tavoilla. Minulle se tarkoitti olemista kosketuksissa kaikkiin mitä hulluimpiinkin tunteisiini jatkuvasti. Ne olivat kaikki joka hetki minussa läsnä. En ollut yksi ihminen. Olin monta. Minussa olivat kaikki maailman ihmiset. Syöksyin paikasta toiseen kuin riivattu, mutta lepäsin silti koko ajan. Miksi minun olisi pitänyt rauhoittua? En keksinyt mitään järkevää syytä siihen eikä kukaan pystynyt perustelemaan sitä minulle. Olin vapaa vallattomassa sekopäisyydessäni. Olin vaeltaja.

Valtakunnassa minulla siis oli kansalaisoikeudet, mutta ei velvollisuutta jäädä yhteenkään provinssiin pidemmäksi aikaa kuin sydämeni sanoi. Osallistuin kyllä veronkantoon, mutta se ei ollut minulle raskas velvollisuus vaan pikemminkin luonnollinen asia, josta en ahdistunut. Olin yhtä elämänvirran kanssa. Tunteeni virtasivat ja muokkaantuivat jatkuvasti, kuin joessa virtaava vesi. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, kuten Herakleitos totesi. Miten Pentti Saarikoski sen muotoilikaan: ”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me”. Vitun Pentti Saarikoski.

Olin vihdoinkin, vuosien harjoittelun jälkeen, onnistunut muokkaamaan itseni sellaiseksi millainen olin halunnut olla. Kehon muuttaminen käy helposti: käy salilla ja lenkillä, syö hyvin ja kas kummaa, pian onkin atleetti, tai ainakin näyttää hyvältä. Mielen muokkaaminen taas on paljon vaativampaa. Tankoa voi nostaa vain nostamalla. Ja se nousee kun sitä nostaa, kunhan painoja ei ole liikaa. Mutta entäs mieli? Minkälaiset puntit kehittävät sitä? Minkälainen tanko varustetaan mielen painoilla, jotka treenaavat ajattelun maastavetoa? Vastaus on tautologinen – se on ajattelu itse. Ajattelu ja ymmärtäminen. Se, että ajattelet jonkin asian täysin läpi, niin että olet todella varma siitä – mitä mieltä siitä sitten oletkin – niin, että se on aidosti asian totuus ja sen ainoa totuus. Ainoa totuus sinulle. Tämä on vielä jokseenkin ymmärrettävissä. Mutta seuraava askel on huomattavasti haastavampi. Sen asian omaksuminen, jonka olet itsellesi täydellisesti perustellut, siinä menee aikaa. Samalla tavalla, kuin jos olet tehnyt täydellisen harjoitusohjelman kehosi harjoittamista varten, se on ensimmäinen askel. Seuraavassa askeleessa toteutat sen. Se on helppoa, mutta on yksi asia, joka tekee siitä määritelmällisesti vaikeaa: se on tehtävä monta kertaa. Ei riitä, että teet täydellisen ohjelman ja sitten käyt salilla kerran pari. Ei, sinun on käytävä siellä satoja, jopa tuhasia kertoja. Sinun on elettävä ohjelmaasi. Sinusta tulee ohjelmasi. Olet kirjoittanut sen ja sitten elät sitä. Se on osa sinua ja sinä olet osa sitä. Te olette sama asia. Silloin sinusta tulee vahva. Silloin mikään ei enää lannista sinua. Samalla tavoin, kun elät ajatustesi mukaisesti, sinusta tulee ajatuksesi. Ja sitä on tehtävä pitkän aikaa. Voi nimittäin olla, että jotain mitä haluaisit olla, onkin ristiriidassa oman ohjelmointisi kanssa. Ihminen on tietokone, joka on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Vanha sanonta, että ihminen on syntymässä saatujen ominaisuuksien ja kasvatuksen summa, pitää hyvinkin paikkansa. Se voidaan kuitenkin muotoilla hieman toisin. Sinut on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Se on tapahtunut pitkän prosessin aikana, jota kutsumme nimellä evoluutio. Sen lisäksi sinut on ohjelmoitu kasvatuksella. Ihminen on kehittänyt keinoja muokata itseään. Erään näistä me kaikki käymme läpi. Sen nimi on koulutus. Koulutuksen avulla meistä pyritään muokkaaman sellaisia, että pystymme elämään keskenämme. Tämä on hyvä asia. On hyvä, että voimme elää samalla maapallolla tai samassa maassa tai samassa kaupungissa tappamatta toisiamme. Meitä ohjataan aivoihin asennetuilla käskyillä, kuten toisen elämän kunnioittaminen. Näitä voi verrata tietokoneeseen ohjelmoituihin käskyihin. Tietokone toteuttaa, mitä sen käsketään toteuttaa. Ihminenkin tekee näin. Ihmisessä on kuitenkin yksi suuri virhe. Tämä on vapaa tahto. Ja tästä seuraa hirveä kaipaus vapauteen. Se on sisäänrakennettu meihin samalla tavalla kuin sen vastakohtakin. Haluamme olla vapaita, mutta haluamme monia asioita, jotka estävät meitä olemasta vapaita. Haluamme rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä, jotka kaikki sitovat meitä johonkin. Ja haluamme olla vapaita kaikista sitoumuksista. Ihminen on ristiriitojen repimä.

Ristiriitojen ratkomisesta oli tullut suurin hupini. Olin tullut mestariksi siinä. Mutta aina kun koin tätä mestaruuden tunnetta, yleensä minut lyötiin jalustaltani hyvin nopeasti alas. Taas yksi ristiriita. Tämä kaiken alla kytevä, sanotaanko metaristiriita, kaipasi kaikkein kipeimmin ratkaisua. Jos saisin ratkaistua sen, pärjäisin kyllä muiden yksittäisten ristiriitojen kanssa. Ja vastaus löytyi ongelmasta itsestään: kun lakkasin yrittämästä sen ratkaisua, se avasi itsensä minulle. Kuin maaginen ovi, joka on lumottu avautumaan vain sille, joka antaa sen olla. Kuin järkevä kasvattaja, joka antaa lapsen itse löytää tiensä. Metaristiriita oli minun lapseni. Ja olin päästänyt sen karsinasta. Se juoksi vapaana, ja kun minun ei enää tarvinnut jatkuvasti valvoa sen aitausta ja asentaa aina vain uusia ja hienompia laitteita sen pidättelemiseksi, olin itsekin vapaa. Päästin irti. En yrittänyt enää pitää mistään kiinni ja nauroin elämän absurdiudelle. Olin vihdoinkin vapaa.

Ylpeyteni, jonka välttäminen tulisi aina olemaan tärkein tehtäväni, oli kuitenkin salakavala olento. Vapauden huumassani usein unohdin tämän ja sen jälkeen kärsin. Yritin monta kertaa napata kiinni jostain vain huomatakseni sen häviävän, tai jopa että sitä ei koskaan ollut ollutkaan. Kehityin kuitenkin koko ajan ja aloin luottaa itseeni yhä enemmän ja enemmän. Ristiriita ei murskannut minua. Eräänä päivänä kuitenkin huomasin, että minulla oli kaksi ongelmaa.

Ne olivat Marikan tissit. Niitä oli kaksi, kammottavaksi. Kiroan sen päivän, kun ne syöksyivät tajuntaani kuin radaltaan karanneet komeetat. Tai oikeastaan ne olivat salamyhkäisempiä. Ei minua niin vaan vedetty höplästä. Olinhan kehittänyt itseäni ankarasti monta vuotta. Pystyin kyllä väistämään suoraan annetut iskut. Marikan tisseistä tuli kuitenkin minulle pakkomielle. Huomasin ajattelevani niitä yhä useammin ja useammin. Niissä oli jotain... pahaenteistä. Ja se kiehtoi minua. Ristiriita taas. Olin ristiriitojen mestari ja pahaksi onnekseni halusin mennä juuri sinne, missä aita oli korkein ja suo kaikkein syvintä. Ja se oli ehdottomasti syvintä juuri Marikan tisseissä.

Minut oli ohjelmoitu haluamaan Marikaa. Se oli minun geeneissäni. Minun kirotuissa, itsekkäissä geeneissäni, jotka eivät koskaan ajatelleet minun onnellisuuttani tai hyvää oloani. Ne ajattelivat vain itseään. Ne halusivat vain yhdistää itsensä Marikan geeneihin. Ne saivat minut haluamaan häntä. Se oli hänen tuoksunsa. Se huumasi minut täysin. Halusin hänen DNA:taan aivan tuhottomasti. Siinä eivät auttaneet toiset naiset tai järkevä selittäminen itselleni. Olisin tarvinnut enemmän aikaa, tiesin sen. Kuten sanoin, tunteiden muokkaaminen on hidasta puuhaa. Kymmenen vuotta on siinä aika realistinen aika. Marikan kanssa ei kuitenkaan ollut kymmentä vuotta. Hän oli tässä, nyt ja heti. Tiesin, että hän lipuisi pois kuin Titanic ensimmäiselle ja viimeiselle matkalleen, enkä koskaan näkisi häntä – ”Jack... Jack... Jack!”. Olisin voinut paeta. Mutta en halunnut. Olin vaeltaja, mutta halusin kaiken jälkeen asettua häneen. Tuntui kuin kaikki ylitetyt joet ja vuorijonot, kaikki tunnelit ja merten aavat ulapat olisivat johtaneet hänen luokseen. Hänessä tuntui olevan jotain runollista ja kaunista. Tiesin, että asia ei ollut niin, että oli vain geenien taitavaa hämäystyötä saada minut uskomaan niin, saada minut tuntemaan sillä tavalla. Ristiriidassani halusin päättää itse mitä teen, mutta se en ollutkaan minä vaan voima sisälläni. Menetin kosketuksen omaan itseeni, omiin ajatuksiini. Vuosien työ hävisi silmänräpäyksessä. Se hävisi Marikan tissien tutkimattomiin maailmoihin. Niiden kumpuileviin lakeuksiin, salaperäisiin laaksoihin ja uskomattomiin vuorenhuippuihin. Niissä oli kaikki mitä halusin. Hänen tuoksunsa kutsui minua. Olin vuorikiipeilijä, joka vaaroja uhmaten lähti valloittamaan huippua. Kun olin päässyt aivan lähelle, tuoksu huumasi minut, ja viimeinen asia jonka näin olivat vuorenhuiput, jotka olivat olleet vain yhden ponnistuksen päässä. Pudotessani alas ne muuttuivat silmissäni pienemmiksi ja pienemmiksi, etäisemmiksi ja kaukaisemmiksi, lopulta kadoten usvaan, joka niin nopeasti nousee kun ollaan hyvin korkealla. Olin aina luullut toisin. Olin aina luullut, että pilvien yläpuolella on aina kirkasta, mutta luonnonlait eivät enää päteneet. Ne muokkaantuivat ja muuttuivat sitä myötä kun asioita tapahtui minussa. Ajatusteni muuttuessa myös kuvani maailmasta muuttui. Se oli edelleenkin sama paikka kuin eilen, mutta minulle se näyttäytyi täydellisen erilaisena. Koin sen eri tavalla ja se oli kaikki mikä minulle todella merkitsi jotain. Marika. Hänen nimensä. Hänen tuoksunsa. Hänen makunsa. Hänen sisäinen kauneutensa oli näissä kaikissa läsnä. Ne kaikki tulivat hänen sisältään. Ja halusin saada tuon sisäisyyden itselleni, haltuuni.

Ensimmäinen sääntö: älä koskaan yritä saada mitään haltuusi. Kanna niitä sydämessäsi minne vain menetkin, mutta älä yritä saada niitä itsellesi. Ja tätä sääntöä minä rikoin hyvin rumasti Marikan kanssa niin kuin Nipsu ametistien kanssa Nuuskamuikkusen neuvoista huolimatta. Halusin upota hänen limaisuuteensa ja täyttää hänet omalla nesteelläni. Halusin peittää hänet itselläni, niin että häntä ei näkyisi enää. Halusin omistaa hänet. Halusin, että olisin hänelle kaikki ja hän olisi kaikki minulle. Ensimmäinen sääntö. Olin itse sen luonut. Ja itse rikoin sitä vastaan kuin pahinkin rasavillioppilas. Mutta halusin olla rasavilli. Halusin olla paha poika. Mutta tällä kertaa en ollut paha jonkun toisen keksimille säännöille, vaan omille säännöilleni. Tein syntiä itseäni kohtaan, en valtiota tai jumalaa. Olin itse oma maani ja oma jumalani, ja minä lankesin, voi kuinka lankesin. Ja se oli ihanaa. Oli niin ihanaa olla niin paha. Suoraan sanottuna kiihotuin siitä aivan tavattomasti. Perverssi tarkoittaa normien vastaista. Ja minä olin perverssi syvällisemmällä tavalla kuin voisi ikinä olla mahdollista. Perverssi itselleni. Tavallaan Marika ei ollut edes osa sitä vaan nautin vain omasta sisäisestä sairaudestani. Olin syvällisesti itseni vastainen ja voi pojat kuinka kovaksi tulin siitä. Halusin näyttää tämän kovuuden Marikalle. Halusin tunkea sen häneen ja katsoa hänen ilmaa haukkovaa suutaan ja suudella sen hiljaiseksi. Halusin saada hänet kärsimään, sillä hän oli tullut ja saanut minut rikkomaan itseäni vastaan. Kuinka kauhean välinpitämätön hän olikaan! Hän ei ottanut minua ollenkaan huomioon! Olin niin lapsellinen ja nauroin sille. Nauroin itselleni ja itkin itseni uneen penis kädessäni. Olin todella henkilökohtainen kovuus.

Yritin puhua Marikalle näistä asioista, mutta yleensä hän ei ymmärtänyt sanaakaan mitä sanoin. Hän oli hyvin välinpitämätön. Ristiriitaisuuden logiikan mukaisesti tämä vain innosti minua enemmän. Tulin aivan hulluksi kiihkosta. Olin kovana päivän jokaisena tuntina kuin pahinkin teinipoika. Ajattelin häntä ja vatsani tuli kipeäksi. Soittelin toisille tyttöystävilleni ja sain heistä aina hetkeksi lohtua. Valitin heille Marikasta, kuinka kylmä ja välinpitämätön tämä oli. He olivat kanssani samaa mieltä. Vein heitä mitä jännittävimpiin paikkoihin harrastamaan seksiä ja sain siitä tyydytystä. Pidin etäisyyttä Marikaan. Olisin varmaan voinut jo päästä pakoon häntä, mutta sisäinen ääneni ei antanut periksi. Vika oli minussa. En halunnut hiljentää sitä. Minulla oli kaikki vaadittavat taidot siihen. Olin kehittänyt itseni muokkaamisen teknologiat niin pitkälle, että se olisi hyvinkin ollut mahdollista. Mutta en käyttänyt näitä teknologioita hyväkseni. Ne tuntuivat jotenkin epäaidoilta nyt, kun minulla oli jotain todellista. Jotain todellista. Itkin verta ja oksensin soraa. Kurkkuni oli kuiva kaikesta tyhjyydestä ja tyhmyydestä. Edellinen ajoi minut jälkimmäiseen. Ei, ei se ollut Marika. Se olisi voinut olla kuka tahansa, sillä se olin minä itse. Itse halusin tuhota oman hienon järjestelmäni. Minusta tuntui, että se oli tullut tiensä päähän. Halusin jotain muuta. Olin kyllästynyt selviytymään. Halusin tuhoutua. Marika oli minun voittamattomalle Grande y Felicísima Armadalleni sen Francis Drake. Marika upotti ylpein pullistelevin purjein seilanneen sota-alusteni mahtipontisen joukon kuin pikkupojan kaarnaveneen. Vajosin pohjaan ja yritin haukkoa happea. Keuhkoni täyttyessä vedellä en enää yrittänyt pyristellä vastaan tai huutaa apua. Olin saanut takaisin sen tärkeimmän asian jonka olin menettänyt – nöyryyteni. Olin käynyt hybriksen läpi ja olin onnellinen saatuani tuhon, joka minulle kuului. Olin pohjassa ja kalojen seurassa olin valmis taas etsimään itseäni. Syvänmerenkrotit saivat luvan antaa minulle inspiraation. Oli pimeää ja olin yksin.

Olin kuollut.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

Joku näki unta. Unessa kaikki kaatui ja tuhoutui ja alkoi alusta. Se oli pelottava uni, mutta siinä oli jotakin kaunista. Ja hän, joka tuosta unesta heräsi, oli todella onnellinen. Hän oli helpottunut unen tarjoamasta mahdollisuudesta ja päätti, että jonain päivänä tuo uni kävisi toteen. Mutta ennen sitä hänen ja muiden uneksijoiden oli kuljettava pitkä taival kohti päivien päätöstä. Menettäisimme matkan aikana järkemme. Mutta lopulta palaisimme luontoon. Palaisimme kaikki sinne henkilökohtaisia polkujamme pitkin, juurille, missä suojafolio on riisuttu päältämme pois.

Tämä on tarina noista polkujen tallaajista ja kylmistä kaukaisista koneista, jotka joskus ihmisiä olivat.

001

Kynnys oli suuri. Näissä saappaissa olonsa tunsi lapseksi. Istuin halogeenilamppujen ympäröimässä odotustilassa. Yksi valo värisi vittumaisesti. Niin perus. Se oli kuin jostakin 80-luvun halvasta kauhuleffasta. Yritin olla muina miehinä, vaikka pelotti ihan pirusti. Totta kai ne sieltä löytäisivät jotakin. Ne sanoisivat aluksi jotakin ympäripyöreää ja sitten lääkäri kertoisi uutiset. Kuka vitun mulkku oli edes keksinyt sukupuolitaudit? Miksi jonkun piti mennä nussimaan jotakin epämääräistä, että tultiin tähän tilanteeseen? Pahoin pelkäsin olevani yksi niistä joistakin. Syyttelin muita ja koin, että sillä tavalla tulos olisi negatiivinen. Tiesin tasan tarkkaan, mistä se oli peräisin jos nyt sattuisi huonosti käymään. Se pirun lortto.

Rypistelin vuoronumeroani. Haukottelin pontevasti. Katselin koko ajan ympärilleni nolostuneena. Mitä jos joku tuttu tulisi vastaan? Mitä paskaa minä sille valehtelisin? ”Öööh, tulin vaan käymään kun tuo flunssa ollut jo niin pitkään.” Yleensä olin hyvä kertomaan valheita, mutta olin niin paniikissa, että pääni ei toiminut. Toisaalta, jos joku tuttu tulisi vastaan, se tarkoittaisi, että se on samalla asialla. Mikä tapahtuu sukupuolitautiklinikan odotustilassa, jää sukupuolitautiklinikan odotustilaan. Simppeliä. Tuli minun vuoroni ja ampaisin sisälle lääkärinvastaanotolle nostellen kauluksiani niin kuin ne piilottaisivat minut jotenkin. Se myös näytti ihan coolilta.

Takaisin pakkaseen. Markku soitti ja ilmoitti minulle itsevarmana, mitkä olivat illan suunnitelmat. Sanoin vain kaikkeen ”joo, sopii”, ja olin iloinen, että pääsin pois sairaalasta. Tuntui siltä kuin olisin jo parantunut, oli sitten jotakin pielessä tai ei. Otin ensimmäisen bussin, joka tuli pysäkille. En jaksanut odotella. Oli ennätyskylmä talvi. Täyttä paskaa. Tällaisina hetkinä inhosin olla Pohjolan asukki. Olin Sörkän poika.

Jo hyvin pitkään olin kokenut olevani koditon. Freelancerhengaaja. Missään paikassa en kokenut olevani tarpeeksi paikoillani, asettunut aloilleni tai muutenkaan turvassa. Tosin sitä olin hakenut jo vuosia: jatkuvaa vaihtovirtausta, vastakarvaansilittelyä ja punaisia päin kävelyä. Oli minulla asunto, mutta ei se kodilta tuntunut. En minä mikään kapinallinen silti ollut. Tai ainakaan en koskaan ollut kokenut olevani sellainen. Muutosta oli tapahtunut vuosien saatossa paljonkin. Minun kohdallani muutos vain tapahtui nopeammin. Miehestä kasvoi poika ja pojasta kasvoi hullu. Sitä rataa homma oli päässyt menemään. Elämänmeno oli niin hektistä, että ei saanut liikaa jäädä murehtimaan muutoksia tai menetystä. Aikoinaan murehdin kaikkia isoja sekä pieniäkin asioita, mutta se ei vienyt minua eteenpäin elämässä. Se ei antanut minulle kaipaamaani suuntaa. Se ei pelastanut minua. Se ei ollut minun juttuni. En ollut perinteinen, tavallisista asioista rauhan saava ihminen. Olin mukavuudenhaluinen ja kuuluin siihen sukupolveen, joka ei ollut valmis näkemään vaivaa asioiden eteen. Halusin saavuttaa kaiken nopeasti, omalla tavallani. Tiesin, niin sanoakseni, että en ollut koskaan väärässä. Enkä selittänyt mitään paskaa siitä kuinka olisin oikeassa silloinkin kun olin väärässä. Minä vain yksinkertaisesti tiesin mistä puhuin ja hyväksyin hulluuteni.

002

Vielä eilen illalla minulla ei ollut ollut haisua siitä, että tulisin seuraavana aamuna istumaan kahdeksan aikaan aamusta sukupuolitautiklinikan odotustilassa. Niiden ei koskaan pitänyt kuulemma olla mitkään bileet, mutta jostain syystä jengi tuntui löytävän tiensä Markun luokse. Markun luona oli aina porukkaa. Sitä tuli ja meni. Kukaan ei varsinaisesti asunut siellä. Ei edes Markku itse, joka oli laivalla töissä. Joka toinen viikko se oli poissa ja saattoi lainata kämppäänsä kavereilleen, jotka tarvitsivat yösijaa. Minäkin punkkasin siellä välillä, vaikka oma kämppäni oli vain parin korttelin päässä.

Markku ei todellakaan ollut mikään siisteysintoilija ja hyvä niin, koska kämppää kohdeltiin rankoin ottein. Seinille oli tussattu kirjoituksia, nimmareita ja liimattu bänditarroja niin kuin Tavastian vessan seinälle. Yleensäkin se kämppä muistutti enemmän jonkin rokkiklubin takahuonetta kuin asuntoa, jossa joku todella asui. Sängyn lakanoita ei ollut vaihdettu varmaan vuoteen, ja ne myös näyttivät siltä. Ne olivat kulahtaneen väriset. Niissä oli tummia jälkiä tupakasta ja muusta ällöpaskasta, jota ihmiset kuljettivat mukanaan asuntoon. Ihme, että asuntoa ei ollut vielä putsattu tavaroista. Välillä ihmettelin, miksei Markku pyytänyt rahaa siitä, että jengi käytti sitä kämppää. Se ei kuulemma olisi ollut enää sama juttu ja fiilis olisi mennyt vituiksi. ”Fiiliksen mukaan.” Sitä kaikki aina siellä kämpässä toistelivat, ja se sanonta ei kulunut koskaan loppuun.

Tupakansavu tuli silmistä ulos. Inhosin sitä, koska tähän päivään mennessä en ollut vielä koskaan kokeillut tupakkaa. Tykkäsin ajatuksesta, että kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran ja elää täysillä. Mutta rööki ällötti minua. En uskonut siitä olevan mitään hyötyä minulle.

Olin kyseisenä torstai-iltana todella mukavassa humalassa. Viina tarttui minuun tosi metkasti. Välillä saatoin kaataa vatsaani puoli litraa Black Velvet -viskiä, eli B-mollia – kuten vanhan koulukunnan rokkarit sitä kutsuivat – ilman minkäänlaista vastakaikua känneistä. Toisinaan minulle riitti yksi puolilitrallinen kuivaa omenasiideriä. Tällä kertaa se yksi siideri teki jo poikaa. Maistelin jo kolmatta ja tunsin oloni maailman kuninkaaksi. Rakastin kaikkia ja kaikki kutakuinkin rakastivat minua. Riemastuin parhaimmillaan siitä, että joku hymyili toisella puolella huonetta. Ihan kuin kaikki maailman ilo olisi tarttunut minuun ja toisaalta halusin uskoa, että se ilo oli minusta lähtöisin.

Siellä oli paikalla iso läjä kavereita ja sitten taas tuikituntemattomia. Puhuin paljon niin kuin tavallista kun olin humalassa. Ei kovinkaan yllättävästi, ne muutamat siiderit saivat jatkoa ja humala kasvoi. Niin paljon kuin puhuinkin, en muista tarkempia yksityiskohtia mistään keskustelusta. Olin aikoinaan vannonut, että en koskaan joisi itseäni humalaan, josta en myöhemmin muistaisi mitään. Tuo lupaus ei pitänyt. Tämä oli sellainen ilta, jonka jälkeen mielessä tulisi myöhemmin olemaan isoja aukkoja. Haluan painottaa, että tällä kaikella ei ole mitään sen suurempaa merkitystä. Muistiaukkoni eivät ole merkityksellisiä. Todellisessa elämässä merkittävinpiä ovat valitettavasti asiat, jotka muistat.

Marika. Jotenkin se lapsellinen nimi sai minut suunniltani. Olisi voinut luulla, että kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä tyttö olisi saanut jonkun mahtavan tai vähemmän mahtavamman lempinimen, jolla häntä puhuteltaisiin – tai haukuttaisiin. Mutta ei, kaikki kutsuivat häntä vain Marikaksi. Joskus oljenkortta keskustelun aloittamiselle ei vaan yksinkertaisesti ole, joten Marikalle tein avauksen kutsumalla häntä Marreksi. Tein sen ärsyttävän yliampuvasti aivan kuin olisimme aina tunteneet toisemme; täynnä riemua ja rakkautta. Olin peloton yrittelijä. Nousevassa humalatilassa uuden tytön seurassa oli vaikea keskittyä keskustelemaan mistään. Minun prioriteettini oli vain päästä häntä lähemmäksi, sitten muuttaa vieressä istuminen lääppimiseksi ja vähitellen kunnon kosketteluksi.

Hän inhosi sitä Marre-vitsiä. Huomasin sen heti. Hänen ylimielinen, ärsyyntynyt käytöksensä oli merkki perinteisestä hienohelmasta. Hän ei kestänyt mitään huumoria, varsinkaan minun vitsejäni. Jonkun toisen jäbän jutuille hän nauroi koko ajan vaikka tyyppi ei olisi edes sanonut mitään hauskaa. Vaikka tiedostin Marre-vitsin huonouden, jatkoin silti sitä itsekeksimäni lempinimen typerää toistelua. Vitun nihkeää. Kulutin ainakin puoli tuntia aikaa sen tytön hurmaamiseen. Se oli paljon. Yleensä minulle riitti muutama minuutti ja tyly katse – ja olin etsimässä jo uutta muijaa.

Jumitin reikäisellä sohvalla Marikan seurassa ja hänen tylyilystään huolimatta jatkoin yrittelyäni. Ehkä olisin saanut paremman maineen hänen silmissään, jos olisi typerien läppien sijaan yrittänyt oikeasti tutustua häneen ja keskustella jostakin edes vähän järjellisestä aiheesta. En voinut luovuttaa, koska hän oli uskomattoman seksikäs. Marika oli juuri sitä luokkaa, että kun laitetaan kaksikymmentä miestä hänen eteensä sanomaan panisiko, niin ainakin kahdeksantoista panisivat, ja ne kaksikin joko valehtelisivat tai olisivat homoja. Vitun homovalehtelijat.

Markku teki lisää boolia ja kertoi minulle, että Marika ei ollut mikään helppo saalis. Se jakeli pakkeja tiuhaan tahtiin kaikille, ja Markku ei itse oikeastaan edes tuntenut häntä. Marika oli tullut jonkun muun seurassa. Yleisesti hänen läsnäolonsa herätti keskustelua. Hän piti jotain muotiblogia netissä ja oli kaikkien pikkutyttöjen esikuva. Tällaiset tytöt eivät käyneet Kalliossa bileissä, joissa rokkihenkiset jäbät polttavat sisällä tupakkaa. Ei todellakaan. Hän oli hemmoteltu primadonna Ressun lukiosta, joka oli VIP-listalla Tigerin bileissä. Osasin aavistaa, että sen muijan tylyilylle oli joku syy. Inhosin häntä alusta asti – mutta silti en saanut silmiäni irti hänestä. Koin suurta ihastusta ja selittämätöntä valloituksen halua. Täytin kertakäyttömukini boolilla isosta astiasta. Tyhjensin sen kertahörpyllä. Olin valmis jatkamaan niin kauan, että saisin hänet.

Bileet jatkuivat samaa rataa. Jengi joi ja joi lisää. Ne täyttivät kuppejaan ja olivat taas tujauksen verran iloisempia. Minä lopetin juomisen jossain vaiheessa, että pystyisin vielä panemaan Marikaa. Tosin edelleen näytti huonolta. Hän sanaili minulle ärsyttävästi koko ajan ja vieläkään hän ei nauranut yhdellekään jutulleni. Hän kertoi minulle muotiblogistaan, jota hän päivitti aktiivisesti lähes joka päivä. Hän kertoi minulle kuinka oli alkuillasta tehnyt videopäiväkirjapostauksen, joka hänen pitäisi vielä tänä iltana lisätä blogiinsa. Voi hyvä luoja. Se tuntui olevan hänelle kovin tärkeää. Mietin miksi vitussa hän oli edes siellä bileissä. Sitten Marika ilmoitti olevansa lähdössä. Sanoin, että lähtisin samaa matkaa. Ei hän aikeitani kieltänytkään, mutta kovin ärsyyntyneeltä hän näytti. Marika puki ulkovaatteet nopeasti päälleen ja yritti puoliksi mennä minua karkuun kun juttelin vielä Markulle keittiön puolella. Näin kuitenkin hänen lähtöaikeensa ja juoksin perään. Laitoin jalkaani vaan pelkät tennarini ja lähdin samalla oven avauksella.

Olimme ulkona. Olin jotenkin unohtanut, että maa oli 20 senttiä lumen peitossa ja oli 25 astetta pakkasta. Varpaani jäätyivät nopeasti puhumattakaan siitä, että minulla ei ollut takkia päällä. Marika ei edes huomauttanut minulle asiasta. Jäätävää. Siemaisin kertakäyttömukistani viimeiset boolin jämät ja jatkoin selittämistä. Tässä kohtaa minulla on vain sumeita muistikuvia siitä, mistä puhuimme, mutta voin kuvitella sen olleen jotain todella nokkelaa.

Kaikesta huolimatta (ja myös kummastuksekseni) päädyimme hänen asunnolleen. Marika huomautteli koko ajan, että minun olisi korkea aika lähteä kotiin. En ottanut tätä kuuleviin korviini. Menin vessaan kuselle ja huomasin siellä kuinka pakkanen oli purrut reiteni hemmetin punaisiksi, puhumattakaan kasvoistani. Jostain syystä en kuitenkaan ollut kovin kylmissäni, vaikka kivekseni olivatkin vetäytyneet kasaan kuin kaksi pilaantunutta puolukkaa.

Kävelin olohuoneen puolelle, missä Marika istui valkoisessa, avonaisessa topissa ja vaaleanpunaisissa, lyhyissä sortseissaan valkoiset karvatossut jalassaan. Hän oli lisäämässä videota blogiinsa ja kuunteli Beach Housen 10 Mile Stereo -kappaletta.
- Hyvä biisi, tuumasin ja tuntui, että olin ensimmäistä kertaa rauhallisessa olotilassa koko iltana.
- Nää oli Flow’ssa, kai sä olit siellä?
- En ollut, rahat uupui just sillä hetkellä.
- Mä sain ilmaiset liput kun mun entisen poikaystävän faija järkkäs sinne muutaman bändin Jenkeistä paikalle, Marika selitti ylpeänä.
- Sen isukki on vähän niinku mun frendi, Marika lisäsi.
Niin perus. Totta kai se oli ollut flow’ssa ja totta kai sillä oli ilmaisliput sinne ja totta kai...
- Oltiin bäkkärillä hengaamassa M.I.A:n kanssa, sain siltä ihan omaks tosi siistit hansikkaat.
... totta kai se oli ollut bäkkärillä hengaamassa jonkun tähden kanssa. Hän oli täydellinen klisee.

Mietin, että mitä helvettiä edes tein siellä asunnolla. Ei hän piitannut minunkaltaisistani tyypeistä. Olin pohjasakkaa hänen silmissään. Marikan maailmassa minä olin tyylitön juntti ja hippi, köyhä paskiainen, joka ei tiennyt mistään mitään. Toki hän saattoi olla muutamissa asioissa oikeassakin, mutta en oikeastaan välittänyt. Olin kehittänyt itselleni vuosien saatossa kovan kuoren. Varsinkin mitä tulee naisiin. Hän sai herjata ja haukkua minua ihan kuinka paljon tahansa. Tällaisten hienohelmojen kohdalla piti vain käsittää, että jokainen hetki on vain extraa. Halusin vain pillua ja aioin ottaa sen. Täytyi olla joku syy, että hän ei ollut vieläkään ajanut minua pois seurastaan.
Kului noin puoli tuntia ja hän keikkui päälläni alasti. Voi pojat hän näytti hyvältä. Ne terävät, Essexistä tulevalle pornotähdelle ominaiset pikkunännit ja kiinteät rinnat. Kevyt rusketus ja tummanruskeat Charlie’s Angels -hiukset loimuilivat joka suuntaan. Olin niin hurmion ja seksihalujen sokaisema, että en kunnolla edes muista, mitä oli tapahtunut, miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. Vielä viimeksi hän halusi minun lähtevän ja vittuili taukoamatta. Jotenkin sain ketkuiltua hänet syleilyyni valkoiselle nahkasohvalle ja jossain vaiheessa päädyimme sekstailemaan hänen makuuhuoneeseensa. Marikalla oli edelleen ne valkoiset karvatossut päällään. Koin ne kovin kiihottaviksi. Kullini liukui sisään kerta toisensa jälkeen helponoloisesti ja hänen ähkimisensä muistutti alan elokuvista opitulta. Muistikuvieni mukaan Marika mainosti jo panon alkuvaiheessa, että aina humalluttuaan hän oli hyvin haluavaisella päällä.
Hän määräili minun jokaista liikettäni hyvin tarkasti. ”Ei noin” ”Ei sinne” ”Noin, pane! Pane vittu!” ”Älä nyt vittu lopeta!” Epäselvää ei myöskään liene se, että hän ilmoitti kaikesta hyvin negatiiviseen sävyyn. Vaikka meno oli aggressiivista, se oli samaan aikaan silti hyvin tarkasti kontrolloitua. Ehkä hän halusi pitää pillunsa mahdollisimman neitseellisessä muodossa – vahingoittumattomana. Tosin hänen mukaansa ”pilini” oli niin pieni, että tuskin sillä hirveästi vahinkoa aikaan saisi. Kaikki tuo kritisointi ajoi minut yrittämään parastani. Panin kovaa ja syvälle, koska oletukseni oli, että se toimisi hänelle tai vähintään sulkisi hänen suunsa. Olin viiden sekunnin välein vähällä tulla, ja siksi vaadittiinkin korkeampia voimia, että pystyin jatkamaan edes niin pitkään. Kaiken taisteluni lomassa hän nuhteli itseään: ”En voi käsittää kuinka olen tällaisen luuserin seurassa.” Ehkä hän toimi aina niin tai sitten todellakin olin poikkeustapaus.

Kaikki tuo arvostelu vaikutti minuun silti hyvin positiivisesti. Sitä paremmalta seksi tuntui, mitä enemmän hän haukkui minua. Eikä se ollut mitään perinteistä pornoelokuvanuhtelua tyyliin, että olen ollut tuhma poika. Hän todella halveksi minua. Mutta se oli upeaa ja ei siinä kauan sitten mennyt kun minulta tuli. Hänen tahtonsa oli, että olisin lennättänyt sen hänen alavatsalleen tai ”minne vittu muualle tahansa paitsi mun pimppaan”. No, näin siinä ei kuitenkaan käynyt. Sinänsä hassua, että ehkäisystä ei ollut ollut puhetta. Olisi sen kai pitänyt minuakin vaivata, mutta jotenkin se ei vain edes käynyt mielessä.

Marika kertoi ainakin kahdesta ex-poikaystävästään, joilla oli ollut isompi kuin minulla, samaan aikaan kun runkkasi kyrpääni. Järjettömintä silti on, että seksin jälkeen olin ihan taivaassa, vaikka hän todellakin sai minut kokemaan itseni typeräksi nollaksi.
- No, tää olisi pitänyt arvata, että ei sulla kauan mene.
Marika työnsi minut sivuun ja käveli alasti parvekkeelle ja sytytti tupakan. Oliko tämäkin jostakin Hollywood-leffasta opittu temppu, että seksin jälkeen pitää mennä partsille polttamaan röökiä? Katsoin kelloa ja pikaisen laskusuorituksen mukaan olimme kuitenkin panneet ainakin seitsemäntoista minuuttia. Minusta se oli ihan kelvollinen aika. Voihan olla, että Marika diggasi enemmän tunteja jatkuvasta jyskyttämisestä.

Makasin sängyllä ja puin bokserit takaisin jalkaani. Marika tuli takaisin ja tuijotti minua viileästi.
- Mitähän mä sun kanssa tekisin? Käskin sua ottamaan sen pois mun sisältä ennen kuin tuut.
- Sori beibi oikeesti. Unohdin ihan ja join vähän...
- Beibi ja beibi. Koska oot viimeksi käynyt testeissä?
- On siitä aikaa.
- Haluutko sä tätä? Marika kysyi ja laittoi kätensä täysin posliiniksi ajellun pillunsa päälle.
Tuijotin vaan häntä ja haukoin henkeäni.
- Haluatko sä näitä?
Marika tarttui rinnoistaan kiinni ja pelehti nänneillään.
- Totta kai, sain vastatuksi.
- Mene heti aamulla testiin ja tuu tänne sen jälkeen. Onko selvä?
- Mutta en mä niitä tuloksia kai heti saa...
- No, sitten sä ilmoitat mulle kun saat tulokset. Sitten katsotaan jos vielä huolin sut.
- Totta kai totta kai, mä kyllä menen... ja totta kai soitan, takeltelin peloissani enkä voinut käsittää, miksi ihmeessä saisin vielä nähdä hänet uudestaan.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!