Perus

043

Särkyneitä viinapulloja, tyhjiä olut- ja siideritölkkejä ja paskanhajua. Fakkereiden salainen työpiste oli koristeltu ilmapalloilla ja serpentiinillä – se muistutti enemmän lastentarhan naamiaisia kuin vakavaa toimistotilaa. Kukaan ei silti ollut juhlatuulella. Jarpe koodasi tavalliseen tapaansa vasemmalla kädellä ja veti oikealla pizzaa. Ne olisivat viimeiset koodailut vähään aikaan. Kaikki näytti olevan niin kuin aina ennenkin, mutta jotain oli totaalisesti muuttunut. Ujosteleva, humalainen ja alaikäinen strippari keikisteli väsyneiden ja poissaolevien fakkereiden edessä. Timo ja kumppanit olivat lopen uupuneita ja laskuhumaltuneita. Strippari ei ollut kovin seksikäs, eikä itse asiassa edes oikea strippari. Se oli joku raukka lukiolaisbimbo, joka keräsi rahaa Interrail-matkalleen. Kimmo Ståhl oli hoitanut tytön paikalle, luvannut maksaa hyvin ja antaa vähän viinaakin, niin shown suorittaminen hoituisi helpommin ja ilman estoja. Ei tyttö rahaa tietenkään saisi eikä liiemmin myöskään juhlijoiden viisareita värähtämään. Fakkereilla oli takanaan rankka yö Lauttasaaressa. Miten heidän oli käynyt?

***

Koko porukka istui pyöreän pöydän ympärillä Vattuniemenrannan Blue Peter -ravintolassa kuin ritarit tai muskettisoturit konsanaan. Oli perjantai ja kello oli vähän vaille kaksitoista yöllä. Taustalla soi tarpeettoman kovaa suomalainen pop-musiikki. Hector lauloi haikeasti: ”Kun äänet aamun täyttää ja mä poistunut oon, tuuli tyyntyneen jo näyttää, haahka ui kaislikkoon”. Kaikilla oli edessään kalja, paitsi tietysti Timolla, joka nautti tavalliseen tapaansa kuivaa omenasiideriä. Kaito oli innostuneella tuulella. Muiden kielloista huolimatta hänellä oli ollut pakottava tarve tilata valkosipulietanoita. Hän ahmi niitä menemään samalla kun muut yrittivät vaikuttaa viileän rauhallisilta. Jo pelkkä ajatus niistä etanoista sai valmiiksi hermostuneen Alphonson raivon valtaan. Hän leikki zippo-sytkärillään ja toisteli vittua äärimmäisen rauhallisella, mutta kireällä äänellä espanjaksi: ”Puta, puta, puta...”. Ilmassa oli jännityksen tuntua, mikä oli täysin ymmärrettävää. Fakkerit olivat suunnitelleet tätä keikkaa jo pitkään, hyvin pitkään.

Kaiton HD-videokamera ei ollut päällä. Sen sijaan filmiryhmä iskuryhmän ympärillä teki kovaa duunia. Joku huuteli hiukan taaempaa varjoista ohjeita jokaiselle, miten heidän kuului käyttäytyä. ”Enemmän vihaa! Raaputa takaraivoasi!” Lippispäinen, Aku Louhimiehen näköinen ohjaaja huusi Timolle, joka totteli ja rypisti otsaansa hieman yliampuvasti ja raaputti sen jälkeen takaraivoaan. ”Kakkoskamera!”, samainen lippispää huusi. Kuva muuttui pienellä ohjaajan näytöllä ja siinä näkyi nyt pöytä, jonka ympärillä fakkerit istuivat. Se oli hieno asettelu: eeppinen ja vaaraa huokuva, hieman Sergio Leonen westernien tyyliin. Kamera Timon, Alphonson, Kimmon, Kaiton ja Henrikin ympärillä pyöri tasaisen hitaasti. Se taltioi näiden suurten antisankareiden fiiliksiä ennen kuin heidän oli määrä lähteä kohti rantaa toteuttamaan suunnitelmansa.

Timo kävi vielä kertaalleen suunnitelman läpi samalla kun Teemu Selänteen näköinen tarjoilija toi Kaiton tilaamat valkosipulietanat pöytään. Kaikki katsoivat vihaisesti tarjoilijaa. Tämä jätti nopeasti suorakulmion muotoisen lautasen pöytään ja häipyi lähes juoksujalkaa pois. Timo osoitteli kaikkia ja kaikki nyökyttelivät vuorollaan päätään. Se kuului käsikirjoitukseen. Kimmo tunki huuleensa kaksi nuuskapussia. Hän oli niin koukussa tuohon kamaan, että yksi pussi ei enää tuottanut hänelle mitään euforiaa. Hän tarjosi yhden pussin erikoisvahvaa Thunder-nuuskaa myös Henrikille, joka oli useaan otteeseen halunnut kokeilla nuuskaa. Kaito ahmi etanoita ja Alphonso kaiversi stiletti-veitsellä pöydän alle tekstiä: ”Alphonso – In Hate We Trust”. Se ei kuulunut käsikirjoitukseen, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt, sillä hän tulkitsi vihaa todella aidon oloisesti. Hänen jokainen raajansa tärisi tuhoamisen halusta. ”Täyttä timanttia!” kuvaaja kuiskasi ohjaajalle ja näytti peukkua. Likaisesti ruskettunut Alphonso oli täynnä uhoa.

- Häivytään, Timo sanoi ja porukka nousi matemaattisen tarkasti ylös samaan aikaan – kaikki paitsi tietysti Kaito.

Hän hotki vielä viimeistä etanaa kun muut jo kävelivät ravintolasta ulos.

- Ooo ooo ooo! Kaito huusi ja juoksi muiden perään.

Hän painoi HD-videokameransa rec-nappia ja siitä kaikki alkoi.

Iskuryhmä lähestyi kohdetta. He olivat kuin Tarantinon Reservoir Dogsit kävellessään järjestäytyneesti rivissä kohti Vattuniemenrannan merenalaista nettikaapelia. Kaapeli oli venesataman ja Blue Peter -ravintolan välissä valkoisen minimajakan alla. Oliko tuo jonkinlainen ”peite” sille, missä kaapeli sijaitsi? Tiedä häntä, mutta siellä se oli. Joka paikassa oli valvontakameroita. Voisi tietysti luulla, että nuo kamerat olivat siellä veneiden vuoksi, mutta fakkerit tiesivät, miksi ne siellä todella olivat. Niistä täytyi päästä eroon.

Aluetta tutkittaessa jokaisen valvontakameran sijainti oli käyty tarkasti läpi. Henrik von Hessenin tehtäväksi oli määrätty tuhota ne. Tavalliseen tapaansa hän oli palkannut asialle jonkun muun; Henrikin maailmassa puhui vain ja ainoastaan raha. Hän oli edellisiltana laittanut asialle kaksi Iron Maiden -paitaista yläastepahista. Pojat olivat kivittäneet kamerat hajalle. Työn jälki näytti vakuuttavalta, sillä valvontakameroista ei ollut mitään fyysisiä jäänteitä koko alueella. Osaavia nuoria – ”Fachkundige Junge”, Henrik totesi saksaksi ja hymyili isällisesti.

Kaikki oli siis hoidettuna kuntoon. Henrik alkoi kuitenkin voida pahoin. Tämä johtui ilmiselvästi Thunderista, nuuskasta, jota Kimmo oli hänelle aiemmin tarjonnut. Se oli todella vahvaa pussinuuskaa, joka saattaa aluksi tuntua todella hyvältä huulen alla: fiilis nousee taivaisiin ja kaikki tuntuu mahtavalta, mutta jo viiden minuutin nautiskelun jälkeen heikompia rupeaa oksettamaan. Näin kävi myös Henrikille, joka tuli niin huonovointiseksi, että joutui odottamaan muita kumiveneessä. Mutta ei sota yhtä miestä kaivannut – ja toisaalta oli tärkeää, että pakovene oli valmiina heti sen jälkeen kun kaapeli olisi katkottu.

Alphonso oli kärjessä. Heti hänen takanaan tulivat Kimmo ja Timo sekä hiukan taaempana Kaito, joka kuvasi kaiken videolle. Alphonso koki muut iskuryhmän jäsenet enemmän taakaksi kuin hyödyksi. Hän kelaili päässään suosikkielokuvalainaustaan, joka oli ensimmäisestä Rambo-elokuvasta: ”I could have killed 'em all, I could kill you. In town you're the law, out here it's me. Don't push it. Don't push it or I'll give you a war you won't believe. Let it go. Let it go”. Alphonso kantoi pölyistä, kärsineen näköistä dynamiittipötköä kädessään, jolla hänen oli määrä räjäyttää nettikaapeli. Tuo dynamiitti oli kuin valtikka, joka mahdollisti Alphonsolle suureellisen valta-aseman muiden iskuryhmäläisten keskuudessa. Mutta se siitä: kaikki se hiominen ja tarkka suunnittelu heitettiin kirjaimellisesti hetkessä helvettiin. Alphonso oli alusta asti ollut villi kortti ja riskivalinta ryhmään. Nyt se ilmeni hyvin selkeästi.

- Fuck it! Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden edelle.

Tämäkään ei kuulunut käsikirjoitukseen. Lippispäinen ohjaaja löi kämmenellä otsaansa kuin Spede Pasanen.

- Ei saatana tästä mitään tule! Näin siinä käy kun lähtee amatöörien kanssa tekemään yhteistyötä! ohjaaja huusi ja puhalsi pilliin lähtömerkiksi koko kuvaustiimille.

Filmiryhmä pakkasi kamansa alta aikayksikön ja huristeli kahden Ford Transit -pakunsa kera Lauttasaaresta pois.

Kaikki tuo viikkojen mittainen odotus oli ollut Alphonsolle liikaa. Hän halusi hoitaa keikan alta pois nopeasti. Kukaan ei ehtinyt liiemmin reagoida kun Alphonso oli jo kaksikymmentä metriä muita edellä. Muut jäivät selkeästi hänestä jälkeen. Jollain tavalla se oli helpottavaa. Timo huokaisi kuten myös Kimmo, jota tuntui tosiaankin kiinnostavan enemmän jatkobileet kuin varsinainen keikka. Kaito oli ainut, joka lähti juoksemaan Alphonson perään. Kamera heilui kuin Blair Witch Projectissa konsanaan.

- Ai am a firuming this! Kaito huusi sekavalla englannin kielellään.

Alphonso kompastui avonaisiin lenkkarinnauhoihinsa ja kaatui maahan nelinkontin. Dynamiitti lipesi hänen käsistään asfaltille. Maan ollessa hiukan kallellaan merta kohti, dynamiitti lähti uhkaavasti kierimään kohti vettä. ”Puta!” Alphonso tuhahti ja singahti jonkinlaisella juoksun ja ryömimisen yhdistelmällä nappaamaan dynamiittia ennen kuin se ehtisi kieriä mereen. Juuri tällä hetkellä hänen mieleensä tuli alakoulun kuudennen luokan maastojuoksukilpailu – kyllä, niitä järjestettiin muuallakin kuin Suomessa. Alphonso muisteli kuinka oli halunnut tehdä isäänsä vaikutuksen, koska oli aina jäänyt viimeiseksi maastojuoksukisoissa läpi alakoulun. Hän oli ollut lapsena vahvasti ylipainoinen pullero, mutta joillakin äärikonsteilla tuo pieni spanieli laihdutti viidennen ja kuudennen luokan kesäloman aikana itsensä laihaksi ja jopa hiukan lihaksikkaaksi pikku Tarzaniksi. Tällä kertaa Alphonso oli hakemassa voittoa. Hänelle ei riittänyt keskinkertainen sijoitus massan keskellä. Hän halusi voittaa ja näyttää kaikille, että hän ei ole enää se sama luuseri. Liikunnanopettaja pisti lähtölaukaukseksi megafonin ”alarm”-äänen ulvomaan ja noin viisikymmentä espanjalaista pikkupoikaa lähti juoksemaan. Alphonson alku ei ollut kaikkein helpoin. Aivan kuin nyt Vattuniemessä, Alphonson kengännauhat avautuivat ja hän kaatui asfaltille lyöden vielä leukansa etummaisen kaverin lenkkarin kantaan. Verta pulppusi maahan ja näytti pahasti siltä, että Alphonson kisa oli siinä. Terkkaritäti ja liikunnanopettaja juoksivat paikalle. Alphonso kuitenkin tempaisi itsensä ylös yltäpäältä veressä ja tuuppasi terkkaritädin selälleen maahan.

- It ain’t over ’til it’s over, Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden perään.

Alphonso oli katsonut paljon amerikkalaisia toimintaelokuvia jo aivan pienestä pitäen ja siksi hän puhuikin jo lapsena melkein yhtä paljon englantia kuin espanjaa.

Opettajat huusivat hermona ja liikunnanopettaja lähti juoksemaan Alphonson perään. Opettajan yllätykseksi Alphonso ei ollut enää se sama pullea vätys. Hän harppoi pitkin juoksuaskelin kohti juoksijoiden kärkipäätä. Liikunnanopettaja pysyi silti tiukasti Alphonson kannassa. Alphonso katsoi aina välillä taaksensa ja tirskui hyväntuulisesti. Hän juoksi helposti Pepén ohitse, joka oli koulun suosituin poika. Hän oli varhaisessa iässä fyysisesti kehittynyt pitkä ja komea ”mallipoju”, jonka tunnuslause naisten iskemisestä oli: ”Mun taktiikka on se, että naiset tulee mun luo”. Kuudesluokkalainen poika todella oli tuota mieltä. Ja hänen taktiikkansa todella myös toimi. Mutta nyt Alphonso meni hänen ohitseen kuin raketti. Tuo oli kova paikka Pepélle. Hän yritti saavuttaa Alphonsoa, mutta turhaan. Hänellä ei ollut saumoja eikä ollut liikunnanopettajallakaan. Kuin Lasse Virén, Alphonso nousi kaatumisen jälkeen voittoon ja teki jopa koulun uuden ennätyksen, eikä sitä ole vielä tähän päiväänkään mennessä rikottu.

Valitettavasti väkivaltainen konflikti terkkaritädin kanssa johti siihen, että Alphonso erotettiin koulusta. Hänet erotettiin myös seuraavasta koulusta ja sitä seuraavasta. Kierre jatkui. Isä hakkasi pojan tuusannuuskaksi vielä samana iltana maastojuoksukisan jälkeen. Isä ei voinut sietää sitä, että Alphonso oli erotettu koulusta. Ja juuri isään Alphonso oli halunnut tehdä vaikutuksen. Millään ei tullut enää koskaan olemaan mitään väliä paitsi tuholla. Se oli totisesti Alphonson juttu. Hänen oli pakko onnistua.

Ja Alphonso onnistui. Hän tarrasi dynamiitista kiinni viime hetkellä ennen kuin se oli koskettamassa veden pintaa. Hän kääntyi ja kohotti dynamiitin ilmaan voitokkaasti. Kaito pysähtyi muutaman metrin päähän ja fokusoi videokuvan Alphonson lapsekkaasti hymyileviin kasvoihin. Hän tai kukaan muukaan ei ollut koskaan nähnyt Alphonsoa näin iloisena.

- Ique viva! Alphonso huusi ja sitten räjähti.

Kaito lysähti polvilleen ja piteli kameraa katatonisena paikallaan ja – mitäpä muutakaan kuin – pillahti itkemään. Dynamiitti oli räjähtänyt liian aikaisin eikä tuhonnut kaapelia. Sen huono säilyttäminen oli tehnyt arvattavat tepposensa. Timo ja Kimmo saapuivat hengästyneinä paikalle. Alphonson jäänteet kelluivat vedessä: verta ja sisälmyksiä, irronneita raajoja ja ulos pursonneet silmämunat. Timo rupesi saman tien muistelemaan Pekka Parikan Talvisota-elokuvaa ja sen roolihahmoa Paavoa, jonka perään velipoika Martin oli pitänyt katsoa, mutta ei sodassa kenenkään perään kukaan voinut katsoa, vaikka Martti todella sitä yrittikin. Paavo räjähti muusiksi taistelun melskeessä ja Timolla oli tuosta elokuvan kohtauksesta surullisia muistoja, lähes traumoja. Mutta Alphonso oli kaukana Paavon tai oikeastaan näyttelijä Konsta Mäkelän sympaattisuudesta. Hänen sympaattisuutensa muistutti enemmän Trini Lopezin roolihahmoa Likaisesta tusinasta. Tuo yleisön rakastama (koominen) sivuhahmo taittaa niskansa ja kuolee hypätessään laskuvarjolla omenapuuhun jo ennen varsinaista taistelua. Kuinka klassista ja ennalta-arvattavaa. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä aliarvostetussa Last Action Hero -leffassa Austin O’ Brienin näyttelemä (jälleen) koominen sivuhahmo tiivistää saman ajatuksen toteamalla pahassa paikassa, että ”koominen sivuhahmo kuolee aina ensimmäisenä” viitaten luonnollisesti itseensä – vaikka ei lopulta kuolekaan. Tästä johtuen Arton oli kuoltava, ja koska koomisia sivuhahmoja ei voi koskaan olla liikaa, niin myös Alphonson oli pakko kuolla. Timon kohtalo oli kaikesta järkytyksestään huolimatta toimia – ja nopeasti.

Dynamiitti ei kuitenkaan ollut heidän ainoa suunnitelmansa. Kimmo kantoi noin puolentoista metrin mittaista mustaa urheilutarvikelaukkua, joka sisälsi piikkauskoneen. Se oli sama piikkauskone, jolla Rönkä oli porannut reiän Timon ja Arton kämpän ulko-oveen, ja joka oli porannut Karhun jalan lävitse. Kalliossa tapahtuneen karhuepisodin jälkeen kaikki olivat olleet niin järkyttyneitä, että Tervalainen (Rönkän, Timon ja Arton naapuri) tai kukaan muukaan ei ollut välittänyt rappukäytävään jääneestä veren tahrimasta piikkauskoneesta. Vimpain oli kulkeutunut Timon mukana Ruoholahteen fakkereiden päämajaan, ja nyt samainen kone oli mukana menossa Vattuniemenrannassa.

Kimmo avasi laukun ja otti piikkauskoneen esille. Luontevaa tietysti olisi ollut, että Timo olisi ottanut kunnian, mutta hän oli ovela. Hän ei halunnut päätyä videolle. Hän ei halunnut enää koskaan päätyä yhdellekään videolle, missä hän tekee jotakin kyseenalaista. Viimekertaisesta kokemuksesta oli ihan liian lyhyt aika eikä hän muutenkaan ollut niin tyhmä, että olisi halunnut paljastaa kasvojaan tihutyön ykköstekijänä. Kimmo asteli napaa myöden veteen ja asetteli piikkauskoneen nettikaapelin päälle. Siinä se oli, täysin esillä ja vahinkoalttiina. Kaito itkeä pillitti ihan hysteerisenä, mutta piteli kuitenkin HD-kameraa vakaana kädessään ja taltioi kaiken. Henrik odotteli kumiveneessä ja oksensi mereen nuuskan aiheuttamaa huonoa oloaan.

Kimmo käynnisti piikkauskoneen, ja terä täräytteli hetkessä ja vaivattomasti kaapelin poikki. Ilmassa oli sanoinkuvaamatonta magiikkaa. Kaiton hysteerinen itku muuttui voitonriemuksi, mutta pian hän kuitenkin tunsi ja näki Alphonson irronneen käsivarren lenkkareidensa päällä ja rupesi jälleen itkemään. Kimmo ojensi piikkauskoneen Timolle, joka sujautti sen takaisin laukkuun. Sitten koko porukka juoksi kumiveneeseen. He pakenivat yöhön. Kaikki oli hetkessä ohi. Tämä oli ollut vain alkunäytös. Mutta tämä oli ollut merkittävä alkunäytös.

ENSI TIISTAINA PERUS SAAPUU PÄÄTÖKSEENSÄ !!!

042

Porukkaa oli haastateltu kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta. Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten ongelmien vuoksi.

Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.

Tietokone- ja nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa. Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään? Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.

Selkeyttääkseen keitä EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille. Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen. Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti korvasivat c-kirjaimen koolla.

Fakkerit eivät halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo, he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus onnistua.

Miksi iskyryhmää koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.

Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.

Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.

EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin. Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.

Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti. Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta ”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa iskuryhmässä.

Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.

Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.

Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli mukana.

Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.

Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois. Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt jo kiivaasti läpi.

Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika. Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti. Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä. Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.

Kaikkia fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut. Totisestikin.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!