Perus

010

Marika halusi edelleen lähteä tapaamaan Artoa. Otimme metron Kamppiin ja sieltä bussin 109 Jorvin sairaalaan. Arton huone löytyi pienen kyselykierroksen jälkeen ja oikeanväristä viivaa seuraten. Hän jakoi huoneen kolmen muun potilaan kanssa. He kaikki makasivat vierekkäin hiljaa. Tunnelma oli kuin ruumishuoneella: hiljainen ja odottava. Kuolema oli läsnä. Onneksi Marika oli mukana, hänen jumalattaren voimansa pitäisivät viikatemiehen loitolla.

- Arto hei, minä tässä, Timo.

Arto ei vastannut. Hän näytti hengittävän. Tai kone hänen vieressään hengitti. Hän oli koneihminen, kyborgi. Tunsin oloni vaivaantuneeksi. En löytänyt sanoja tähän tilanteeseen. Marika ei luonnollisesti hätkähtänyt tilanteesta. Hän katseli Artoa kiinnostuneena.

- Kunpa voisin tehdä jotain hänen puolestaan, sanoin.

Katsoin Marikaa surullisesti.

- Minä tiedän mikä voisi auttaa, Marika vastasi.

Ennen kuin ehdin vastata mitään Marika veti peiton Arton päältä ja riisui tämän housut. Marikan punaiseksi lakatut kynnet tarttuivat Arton penikseen. Se oli välittömästi kovana. Jouduin paniikkiin ja katselin ympärilleni. Kaikki potilaat makasivat rauhallisina sängyissään. Marika otti Arton peniksen suuhunsa.

Hän liikutti kättään Arton peniksen vartta pitkin ja imi sitä samalla täydellisen muotoisilla huulillaan. En voinut tehdä mitään, katsoin vain vierestä. Arto laukesi lähes välittömästi. Huomasin kun Marikan nenästä kuului hiljainen ähinä hänen niellessään spermat. Marikan kaula liikehti nielemisen tahtiin. Hän näytti hymyilevän.

- Sinun vuorosi, hän sanoi.

Olin edelleen täysin lamaantunut, mutta tunsin että olin myös kovana. Olisin halunnut vastustella, mutta en pystynyt. Olin täysin Marikan lumoissa. Marika ujutti kätensä farkuistani sisään ja otti peniksestäni kiinni. Hän piti toisen kätensä Arton peniksellä ja otti minut suuhunsa. Kohtaloni oli sama, laukesin melkein heti, toisin kuin yleensä, sillä en pystynyt keskittymään liian kiihottumisen vastustamiseen. Marika suuteli minua ja maistoin sekä itseni että Arton suussani. Marika kiipesi Arton sängylle ja laittoi jälleen kovettuneen Arton peniksen sisälleen. Hän ei päästänyt ääntäkään vaan oli kuin lääkäri työssään: tarkka ja täsmällinen. Arton suulle nousi hymy. Aivan kuin hän olisi tiennyt mitä tapahtui.

- Garp, Garp, Garp, Arton suusta kuului.

Arto laukesi Marikan sisälle. Pisaraakaan ei jäänyt sängylle. Hänessä oli tilaa koko maailmalle – eikä siten, että se olisi ollut missään nimessä liian löysä. Hän pystyisi ottamaan sinne kaiken ja mitään ei jäisi jäljelle. Maailmasta ei löytyisi mitään, mikä voisi täyttää hänet, tiesin sen. Itse laukesin lattialle, niin kiihottunut olin. Marika katsoi minua arvostelevasti. Olin taas hänen koiransa. Hain hiljaisena ja häntä koipieni välissä paperia huoneen nurkassa olevan lavuaarin yläpuolelta. Olin nöyrä ja pyyhin halpamaiset tuotokseni lattialta. Marika antoi minulle hyväksyvän katseen. Hän oli tällä välin pukenut Arton uudelleen ja peitellyt hänet. Marika nojautui vielä kerran Arton puoleen ja näytti kuiskaavan jotain tämän korvaan. Mitä hittoa? En ehtinyt kuitenkaan jäädä pohtimaan sitä sen pidemmäksi aikaa, sillä Marika oli taas menossa.

- Mennään, Marika sanoi.

Katsoin Artoa vielä kerran. Hän makasi sängyssä onnellisen näköisenä. Niin kai sitten, ajattelin ja seurasin Marikaa niin kuin kiltin koiran kuuluukin. Ovella meitä tuli vastaan hoitaja. Hän katsoi meitä yllättyneesti, sillä ei ollut vierailuaika. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä Marikan katse hiljensi myös hänet. Olimme pian jo ulkona valkoisen puhtaan lumen ympäröiminä. Marikan saappaiden askeleet narskuivat lumessa. Katselin niitä ja kävelin päin valotolppaa. Liukastuin ja löin takaraivoni jäiseen maahan. Houreisena hoipertelin bussiin. Marika istui jo välinpitämättömän näköisenä siellä. Horjahtelin hänen viereensä. Bussi lähti liikkeelle. Siirryimme paikasta toiseen. Ajatukseni olivat jossain, ehkä Artossa. Marika kuitenkin oli vieressäni. Se oli tärkeintä.

011

Muutaman päivän päästä söimme päivällistä Kalevankadun Gran Delicatossa. Marikan juorut eivät kiinnostaneet minua, mutta aina silloin tällöin hän saattoi myöhemmin tarkistaa olinko kuunnellut häntä. Tämä tapahtui kuulustelun muodossa jopa päiviä myöhemmin. Tämän vuoksi minun oli parasta pysyä kärryillä hänen jutuissaan, muistaa mitä kenellekin kuului. Mikään ei ollut muuttunut. Edelleen säännöt olivat samat – hän puhui ja minä kuuntelin. Tein kaikkeni, että en mitenkään näyttäisi tuskaiselta tai kyllästyneeltä. Halusin omistaa itseni Marikalle täysin vaikka en vieläkään ymmärtänyt oikeastaan miksi.

Minun malttini ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä, mitä naisiin tulee. Muutaman hankalan suhteen jälkeen minun oli ollut vaikea kestää mitään nihkeilyä tai valittamista. Silloin lähdin tosi helposti tieheni naureskellen ja suoraan sänkyyn jonkun muun lorton kanssa. Pidin tästä hahmosta, joka silloin olin. Se vastuuttomuus ja komedia, jota elämäni oli silloin pullollaan, oli jokaisen poikamiehen unelmaa – vaikka tavallaan seurustelinkin. Nyt Marikalle omistauduttuani ikävöin tosiaankin sitä kaikkea sekoilua ja superjuhlimista. Mutta en ikävöinyt niitä naisia. Koko ajan jossakin oli vikaa ja ”mulla on huono päivä” kuultiin vähintään kaksi kertaa päivässä. Ehkä näin myöhemmin tykkään hiukan liiotellakin asioita mustamaalatakseni ne kaikki naiset, joiden kanssa silloin hyvin lyhyesti seurustelin.

Tämä kaikki tapahtui ennen Minttua. Olin silloin paljon kevytkenkäisempi vaikka en myöhemminkään missään turvakengissä kulkenut. Otetaan esimerkkinä Liisa. Jo ennen häntä minulle oli muodostunut sääntö, jonka mukaan kahden kuukauden seurustelun kohdalla tulee aina joku ongelma vastaan. Jos tämä ongelma tulisi niin koko homma kutakuinkin loppuisi siihen. Niin oli käynyt muun muassa erään Jennyn kanssa ennen Liisaa. Kerroin Liisalle Jennyn mustasukkaisuudesta, uskomattomista riidoista ja yleisestä hulluudesta, jota hän piti sisällään. Liisa vakuutti minut, että hän ei olisi lainkaan sellainen. Hän nauroi Jennyn älyttömille heitoille, joita olin saanut kestää jopa neljä kuukautta ennen kuin lopulta pakenin suhteesta. Eli toisin sanoen, en pystynyt kuitenkaan eroamaan sen kahden kuukauden jälkeen vaikka ongelmat alkoivat jo siinä vaiheessa.

Liisan kanssa oli hauskaa, kaikki meni eri tavalla. Tapasimme kaiken lisäksi netissä, mikä oli minusta sangen kiinnostavaa siihen aikaan. Sellainen tuntematon vaara kiehtoi minua. Hän diggasi 80-luvun leffoista ja vanhasta pop-musiikista niin kuin minäkin. Hän tykkäsi heittää herjaa vakavankin keskustelun aikana, mikä oli mahtavan poikamaista. Kaikki oli paikallaan. Tosi nopeasti uskoin hänen todellakin olevan juuri se tyttö, jota olin aina etsinyt. Se oli hetken aikaa aivan täydellistä rakkautta. PAM! Sitten se kaikki lensi taas naamalle – takavasemmalta ilman mitään varoituksia. Liisa muuttui vielä mustasukkaisemmaksi kuin Jenny. Hän sai ihmeellisiä raivokohtauksia, joiden seurauksena hän halusi hypätä ohiajavien autojen alle. Vaikka yritin pysyä täysin rauhallisena hän saattoi jatkaa tuntitolkulla riitelyä. Aina kun yksi aihe oli selätetty, hän aloitti uudella. Välillä hän teki silmukan, ja palasimme aiheeseen, josta koko riitely oli alkanut. Rasittavaa. Hyvin nopeasti minulle tuli fiilis, että Liisa oli huijannut minut koko suhteeseen. Saadakseen minut hän oli kertonut minulle asioita, joita halusin kuulla. Hän esitti vahvaa, mutta ei todellakaan ollut sitä. Hänellä oli hyökkäävän feministinen asenne kaikkea kohtaan. Liisa mielestä miehet olivat pilanneet maailman. No, toisaalta, olin usein samaa mieltä naisista.

Eroaminen tästäkään tytöstä ei ollut helppoa. Yritin sitä kasvotusten, mutta Liisan itsetuhoisuuden vuoksi en kuitenkaan kyennyt seisomaan sanojeni takana, koska pelkäsin että hän tekisi itselleen jotain. Niin perus. Jouduin lopulta jättämään hänet puhelimessa ja hän suhtautui siihen mielestäni ihan hyvin. Hän haukkui minua homorunkkariksi ja yleensäkin maasta taivaisiin rauhallisen viileästi kiroten koko suhteen ja korosti kuinka ei ollut koskaan pitänyt minusta.

Kuitenkin tämänkin eron taustalla kuohui ajatus, että olinko luovuttanut liian helposti. Olin ylpeä, että olin pystynyt jättämään hänet, koska juttu ei toiminut, mutta jossain kaukaisuudessa kummitteli ajatus siitä, että olin luovuttaja. Taistelin kovasti vastaan. En ollut luovuttaja! Minulla ei vain ollut mitään mielenkiintoa perustaa suhdetta tappelulle. Joillakin ihmisillä tuntui olevan vahva uskomus siihen, että pieni tappelu tekee parisuhteelle vain hyvää. Typerää vammaistelua. Silloin suututaan tai tapellaan jos siihen todella on syytä, mutta Liisalla ei ollut mitään syitä kiukkukohtauksilleen. Tai jos olikin, ne eivät liittyneet minuun. Hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan 7-vuotias ja sen jälkeen hän muutti äitinsä mukana pois kotoa. Aina siitä päivästä lähtien neljätoista vuotta eteenpäin hän oli saanut kotona kuulla kuinka miehet olivat syypäitä kaikkeen. Eronnut, katkera ja petetyksi tullut äiti mustamaalasi miessukupuolen ennen kuin Liisalla oli edes mitään yhteyttä meihin. Eli vahinko oli tapahtunut jo paljon ennemmin kuin edes tapasimme. En silti kadu, että seurustelin Liisan kanssa. Opin paljon.

Totta kai malttini koki kovia tuollaisten naisten vuoksi. Vaikka olisinkin halunnut seurustella ja rakastaa vilpittömästi niin nuo hermoavat naiset eivät antaneet minulle koskaan siihen lupaa. En ollut enää seurustelevaa tyyppiä ja siksi keskityin lähinnä sekoiluun. Mutta nyt Marika oli herättänyt minussa uudelleen esiin sen parisuhdeyrittäjän, joka joskus olin ollut. En halunnut luovuttaa. Olin sekoillut tarpeeksi ja halusin sovittaa syntini olemalla hänelle hyvä. Antauduin ja sanoin kaikkeen ”kyllä”. Olin yes man. Oletin, että ympäristöni ja koko maailma odottivat sitä minulta. Jopa seinät hymyilivät minulle vaikka Marika olisi sylkäissyt räkää naamalleni. ”Anna mennä vain, teet oikein” seinät saattoivat tuumata minulle ja näyttivät peukkua. Epäröintini väheni koko ajan ja halusin kulkea tämän tien loppuun asti, minne se minut sitten koskaan veisikään. Tulevaisuudessa saattoi odottaa täydellinen tuho tai täydellinen onni.

***

Sängyllä. Katselin häntä taas ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Sinertävä valo kajasti ohuiden verhojen takaa ja Marika nukkui. Katselin jälleen kuinka hänen rintakehänsä kohosi ja laski tasaisesti hänen hengittäessään. Halusin yhä hoitaa ja silittää häntä ja pitää häntä hyvänä. Mutta se rivous mitä aiemmin koin hänen seurassaan oli hävinnyt. En halunnut enää kuristaa ja naida hänen ruumistaan. Se tuntui liian julmalta ja itkin äänetöntä itkua tovin. Purin tyynyä ja katselin hänen viatonta söpöyttään. Kuinka olinkaan saattanut ajatella niin itsekkäästi hänestä? Siksi minun olikin vielä viimeisen kerran tyydytettävä itseni kaikella julmuudella, mitä seksiin tulee. Halusin vielä kerran kokea väkivaltaisen, nopeatempoisen ja säälimättömän seksikokemuksen. Halusin sen heti ja nyt ennen kuin omistautuisin lopullisesti Marikalle. Ennen kuin luopuisin kaikesta muusta joka ennen oli ollut minulle tärkeää ja pakollista. Ennen kuin kaikki se alkukantainen puoleni vaipuisi koomaan niin kuin Arto. Ennen kuin eläin sisältäni hoippuisi ikivihreille niityille hyvästelemään itsensä...

Laitoin vaatteet nopeasti päälleni, hiivin ääneti ulos Marikan asunnosta ja lähdin johonkin Töölön pieneen juottolaan. Kävelin hysteerisenä paikan päästä päähän enkä nähnyt mitään kiinnostavaa. Häivyin. Kävelin eteenpäin ja menin seuraavaan paikkaan. Sama juttu. Ei mitään. Pelkkiä rumia lorttoja vailla tyyliä tai seksikkyyttä. Polte sisälläni oli sietämätön ja se huusi minulle: ”Nussi jotakin... nopeasti... tee se! Tee viattomasta viallinen! Raiskaa se ja sitten voitonmerkiksi klikataan toisiamme niin kuin Bronxin räppineekerit”.

Kun makaa kultansa vieressä ja on täysin omistautunut hänelle, niin saattaa hiukan ärsyttää, että hän ei antanut eilen eikä mahdollisesti toissapäivänäkään. Suhteessa pysyy silti, mutta yöllä joku älytön seksihalu nappaa järjen nystyrät helvettiin. Haluaa karata hetkeksi pois ja sen jälkeen todellisuuteen palaaminen tuntuu paremmalta kuin koskaan. Hiukan tuolta minusta tuntui, mutta ei samalla tavalla. Tässä oli jotakin post-romanttista spiritualismia mukana. Aivan kuin jokin vahvempi voima olisi pakottanut minut juoksemaan yöhön. Marikan kanssa oli ollut ihan hyvä päivä, mutta kaikki muuttuisi tämän yön jälkeen. Tämä oli viimeinen vapaaherran hetkeni julman seksin parissa. Voi pojat kun minua panetti.

Lopulta löysin sen. Se löytyi Bar Bäkkäristä. En kysynyt sen nimeä eikä minua pahemmin edes kiinnostanut. Sillä oli hopeanvaaleat hiukset ja niittivyö. Perus rokkityttö, mutta ei sellainen goottimaisen ällöttävä pissis, mitä kyseinen paikka oli yleensä pullollaan. Haluan kutsua tätä tyttöä Barbaraksi koska hänen tupla deen tissinsä ja se feikinvaalea kuontalo hiuspidennyksineen sai hänet näyttämään Barbaralta. Jestas, mikä puuma se oli! Näytti ihan alaikäiseltä, mutta paljastui kuitenkin päälle kolmekymppiseksi. Esitteli minulle lompakosta kuvia skidistään, jonka isä oli lähtenyt matkoihinsa ilmeisestikin sen seksitoilailujen vuoksi. Fiksu päätös. Minua ällötti, mutta silti halusin häntä helvetisti. Se pieni sottaisuus teki hänestä täydellisen.

Nuolin hänen lävistettyä kieltään miesten vessassa ja siellä hän halusi sen tehdä. Hänen liskomainen kielensä lipoi huuliani. Hän puri minua ja kovaa. Läimäyttelin häntä pepulle todella rajusti. Aina silloin hän ähkäisi kuuluvasti ja taivutti päätään taaksepäin. Työnsin naamani hänen tissiensä väliin ja otin vehkeeni esille. Hän luki ajatukseni ja riuhtoi nopeasti hameen pois päältään. Tällä kertaa olin fiksu ja asetin kondomin päälle. Jumankauta, että hänen sisustansa oli lämmin ja en tiedä miksi, mutta hänen hiuksensa tuoksuivat pullalta. Uunituoreelta pullalta. Joku huuteli oven takana hermona: ”Vittuun sieltä apinat!”. En antanut sen häiritä. Panin sitä rokkihoroa ja vedin hiuksista niin kovaa, että käteeni jäi niitä hiuslisäkkeitä. Heitin ne kusiselle lattialle ja tönin hänet samaan paikkaan nelinkontin. Työnsin kullin takaapäin sisään. ”Ai! Sattuuuuu!”, se huusi. Minä vaan nauroin. Se oli mahtavaa. Kaikesta kovaotteisuudestani huolimatta hän sai voimakkaan ruiskuorgasmin. Hemmetti, että sitä nestettä lensi. Koko lattia täyttyi hänen pillumehustaan ja olin järkyttynyt. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään sellaista. Laitoin penikseni hiukan peloissani takaisin housuihini ja juoksin nopeasti pois vessasta ja sitä soittoa koko baarista. Joku meni autolla ohitseni ja auton stereoista kajahteli ulos Tamara Lundin ”Sinun omasi”. Se oli äitini suosikkikappale. Voi kun äiti olikin vaan ihana. Tuli ihan ikävä.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

008

Vaikka Arto oli ollut suurimman osan ajasta hiljaa, hautautuneena omaan huoneeseensa, asuntomme oli nyt tavallistakin äänettömämpi. Läsnä ei ollut edes mahdollisuutta siitä, että joku tai jokin rikkoisi hiljaisuuden, jossa olin ollut nyt neljä päivää putkeen. Olin ajatellut vieväni roskat, mutta se unohtui. Olin ajatellut kokkaavani jotakin kekseliästä. Olin suunnitellut tekeväni Spotifyihin soittolistan 70-luvun parhaista pop-helmistä. Mutta kaikki jäi vain ajatuksiksi. Sain koko ajan lisää päähänpistoja, mutta en vain yksinkertaisesti kyennyt ryhtymään mihinkään. Ehkä en ollutkaan Arton vuoksi ihan niin välinpitämätön ja vahva kuin olin aiemmin luullut. Mitä jos Arto ei heräisikään enää? Tunsin vatsassani sietämätöntä jännitystä ja pelkoa.

Jumitin. Vetelehdin ja meinasin. Meinasin niin hirveästi, mutta lopulta löysin aina itseni sängyn pohjalta heittelemästä sateenkaaren väreillä kuvioitua stressipalloa. Aina välillä pallo osui kattoon ja välillä se saattoi livetä käsistäni lattialle, jolloin kesti kymmeniä minuutteja ennen kuin jaksoin vaivalloisesti etsiä sen takaisin käsiini.

Olin ollut jo päiviä kovassa kiimassa Marikan vuoksi. Tänään olin lopultakin saanut tulokset ja juuri niin siinä kävi kuin olin pelännytkin. Minulla oli klamydia ja vielä sen päälle kondylooma. Eikö nyt yksi tauti olisi riittänyt? Ne käskivät minun ilmoittaa kaikille seksikumppaneilleni asiasta, mutta vahingonilokseni halusin pistää pahan kiertämään. Olin maannut ihan helvetisti eri mimmien kanssa ja vaikka käytin ehkäisyä niin oraaliseksi hoidettiin aina ilman kumia. Mitä mieltä siinä nyt olisi ollut kumin kera? Tyhmyyttäni en ollut koskaan ihan oikeasti tullut ajatelleeksi, että kyllä ne taudit tarttuvat suihinotonkin kautta. Kondylooman saamisen alkuperästä ei ollut mitään tietoa. Lääkäri sanoi, että joskus nämä taudit voivat olla ihmisillä pitkäänkin heidän välttämättä tiedostamatta asiaa. Yritin etsiä näppylöitä tai vastaavia merkkejä, mutta en minä mitään selkeää löytänyt. Nämä ahdistavat uutiset olivat toinen syy jumitukselleni Arton koomaan vajoamisen lisäksi.

Miten ihmeessä voisin kertoa tästä Marikalle? Hän laittoi jo aamulla epämääräisen viestin ja kysyi: ”mikä maksaa?”. Tämä olisi kuolonlaukaus minun ja hienohelman välille. Puheet siitä, että totuus palkitaan aina, on paskaa. 90% totuudenkertojista joutuu vain kuseen. Valehtelu sen sijaan kannattaa aina. Se on helppoa ja tässäkin tapauksessa se vapauttaisi minut. Jos en kertoisi Marikalle, kaikki olisi näennäisesti kunnossa. Hoitaisin lääkkeet kehiin ja kaiken pitäisi olla kuukauden sisään ohi. Ajatus siitä, että olisin tartuttanut Marikalle tautini, omalla tavallaan kiehtoi minua. Pidin ajatuksesta, että jokin epäpuhdas, vastenmielinen ja kielteinen asia rikkoisi hänen hunajaisen olemuksensa. Se, että Marika kantaisi minulta saatuja tauteja, oli kuin voitonmerkki. Kyseessä oli 2000-lukulainen reviirin merkkaaminen. Tällä tavalla saisin hänet tasolleni, hiukan, tai oikeastaan aika paljonkin alemmas siltä tasolta, jota hän edusti. Marika olisi viallinen. Se kiehtoi minua, ja se tekisi minusta vahvemman hänen seurassaan.

Mitä pidemmälle mietin asiaa, sitä enemmän vakuutuin siitä, että en kertoisi Marikalle testin todellisia tuloksia. Tuskin hän haluaisi mitään kirjallista todistusta asiasta nähdä. Tässä vaiheessa moni saattaa asettua minua vastaan ja olla suuttunut. Tein toki moraalisesti väärin, mutta tiedän, että moni päätyisi samaan ratkaisuun kuin minä. Itsekkyys on hieno alkuvoima ja sen puute on tekopyhyyden huippu!
Yllätyksekseni klamydian hoitamiseen ei tarvittu kuin yksi tabletti ja vain pienelle prosentille se aiheuttaa mahavaivoja. Totta kai minä olin epäonnekas yksilö ja vietin vessassa koko loppupäivän. Soitin Marikalle ja kehitin tarinan siitä kuinka vanhempani olivat yllättäen tulleet käymään luonani enkä päässyt heistä mitenkään eroon. Siirsin aiemmin sopimamme tapaamisen seuraavalle päivälle. Marika oli malttamaton ja kuin tyttöoppikirjan mukaisesti hänen oli pakko sanoa ”Katsotaan nyt, en ole vielä varma huomisista suunnitelmista”. Minä en silti liiemmin hätääntynyt hänen pelaamisestaan, sillä ainakin hetken koin olevani hänen yläpuolellaan. Olin taudinkantaja, valloittaja, joka oli todennäköisesti saastuttanut hänet. Ajatus piti minut korkealla, pilvien yläpuolella, aina seuraavaan päivään asti.

***

Odotin häntä Cafe Javan edustalla Mannerheimintiellä eikä mahtini kukistamiseen tarvittu kuin Marikan paikalle saapuminen. Hän asteli eteeni sonnustautuneena mustaan ponchoon. Hänellä oli jalassaan mustat, kiiltävät nahkahousulegginsit ja ponchon alta pilkotti hänen upean takamuksensa täydellisen pyöreä kaari. Tipuin alas kilometrikaupalla ja olin jälleen mitätön ihmisolento. Olin kelvoton ja typerä. Olin kyvytön ilmaisemaan yhtäkään fiksua ajatusta. Marika katseli minua jäätävän, pilkkaavan hymyn alta eikä sanonut yhtään mitään.

- Mun pitää tehdä muutama ostos, hän lopulta sanoi ja lähti kävelemään.

Seurasin kuin koira hänen perässään. Ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota hänen kävelyynsä. Hänen jalkansa astuivat symmetrisesti toistensa eteen ja lantiossa oli robottimainen keinuva liike. Marikan leuka oli majesteetillisesti pystyssä ja kenenkään vastaantulijan kohdalla hänen katseensa ei herpaantunut harhailemaan minnekään muualle. Tuntui kuin hän olisi koko ajan ollut muotinäytöksen vetonaula, jota kaikki seuraavat silmiään räpäyttämättä. Puuttui vain, että lehdistön kameroiden salamat olisivat räpsyneet taukoamatta hänen ympärillään.

Olin ylpeä, että sain olla hänen vierellään, vaikka koinkin olevani hänen laukunkantajansa, mitätön alamainen, jota hän ei ollut huomaavinaankaan. Kaikista vihaisistakin tunteistani huolimatta olin täysin hänen pauloissaan. Olin jälleen valmis kestämään kaikki hänen kiukuttelukohtauksensa ja solvauksensa minua kohtaan. Olin valmis ottamaan niin henkisiä kuin fyysisiäkin iskuja vastaan. Olin valmis kääntämään oikean poskeni hetkenä minä hyvänsä. Kaikki ne alentavat tunteet hänen seurassaan herättivät minussa selittämätöntä iloa. En halunnut päästää irti mistään hinnasta.

Pystyin kuvittelemaan kaikki hänen aiemmat miehensä. Näin heijastuksia siitä kuinka Marika oli tuhonnut monta läähättävää sydäntä. Aistin kuinka hän rakasti sitä kuolaamista ympärillään. Omalla tavallaan koin, että noin kauniilla naisella oli oikeus siihen. Hänellä oli täydet valtuudet tuhota miehet ympäriltään. Kaikella tällä hekumalla haluan tuoda esille, että Marikassa kyse oli alusta loppuun hänen kauneudestaan. Se oli niin ylitsepursuavan mahtava ja hallitseva piirre hänessä, että millään muulla ei ollut väliä. Vaikka Marikalla olisi ollut fiksuja ajatuksia tai ylipäänsä jotain kiinnostavaa sanottavaa, sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Niillä asioilla ei ollut sijaa hänen kauneutensa ja addiktoivan seksikkyytensä rinnalla. Rakastin sitä kuinka hänen läsnäolonsa sai minut hänen tossunsa alle. Halusin ajautua taivaaseen ja samaan aikaan helvettiin hänen viemänään.

Tietysti seksi oli jälleen vahvana motiivina. Kaikesta tunteideni palosta huolimatta, tai kenties siitä johtuen, tein kaikkeni saadakseni häneltä. Mikä häiritsevintä, olin juuri edellisenä päivänä valehdellut hänelle puhelimessa, että olin täysin puhdas ja tauditon. Marika ei kysynyt asiasta sen enempää. Hän uskoi mitä sanoin ilman sen kummempia lisäkysymyksiä. Emme käsitelleet aihetta sen jälkeen enää koskaan. Hämmentävässä ihastuksessani häntä kohtaan oli kuoppia jo tässä vaiheessa liikaa, mutta olin sokaistunut jokaiselta haittatekijältä. Näin vain Marikan – siis hänen jumalaisen kauneutensa.

Luonnollisesti hän osti vaatteita – ja hän osti niitä paljon. Mintun shoppailu ei ollut mitään Marikan rinnalla. Marika osti vaatteita kalliilla hinnoilla ja hetken mielijohteesta, parhaimmillaan ilman sovittamista. Hyvin todennäköisesti suurin osa näistäkin vaatteista päätyisi henkarille ikuisuudeksi ennen kuin ne löytäisivat uuden omistajan Hietalahden kirpparin kautta. Päädyin kirjaimellisesti vaatepussien kantajaksi, mikä oli sinänsä ihan mukavaa, koska tämä toimeksianto todisti ympärillämme oleville ihmisille, että minä olin Marikan seuralainen. Tämä ei todellakaan ollut säälittävää millään tasolla. Viime päivien aikana olin seuraillut hänen blogiaan ja esille oli tullut, että hänellä oli lukijoita noin kymmenentuhatta ja jokaiselle uudelle postaukselle tuli ihan varmasti satoja kommentteja. Ihmiset tiesivät kuka Marika on. Hän oli täydellinen ja täydellisen turha julkkis, mutta kuitenkin coolilla tavalla sellainen, toisin kuin useimmat sen kerhon edustajat.

Ihailijakunta oli äärimmäisen suuri. Se ulottui aina Pohjois-Suomesta Helsinkiin asti. Vaikka monilla olisi ollut pahaakin sanottavaa hänestä, niin kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska Marikalla oli netissä julmetun vaikuttava valta. Bloginsa kautta hän pystyi halutessaan tuhoamaan kenet vain. Varsinkin tyyliasioissa hänen sanansa oli laki.

Ja se kaupunkireissu kesti kestämistään. Olin ennenkin ollut tyttöjen kanssa vaateostoksilla. Minttu sai minut aikoinaan inhoamaan sitä touhua. Hänelle se ei koskaan tuntunut olevan mikään kovin mukava juttu. Se oli vihaista, tuskallista ja jopa hiukan päämäärätöntä säntäilyä paikasta toiseen. Pahimmillaan uudet vaatteet – tai niiden löytämisen puute – aiheuttivat hänelle masennusta, mitä en voinut koskaan käsittää. Marikalla oli huomattavasti huolettomampi asenne tätä touhua kohtaan. Hän osti lyhyen silmäilyn jälkeen melkein mitä vain ja koko ajan törmäsimme hänen toinen toistaan upeampiin ja rikkaampiin kavereihinsa, joita kohtaan Marikalla tuntui olevan hyvin kiero suhde. Aina kun joku hänen prinsessakavereistaan lähti pois seurastamme, Marika yleensä tylytti joko heidän perusolemustaan tai pukeutumistaan. Olin otettu siitä, että hän puhui paskaa kavereistaan minulle. Tuntui, että edustin tärkeää sijaa hänen elämässään vaikka yleinen tunnelma usein muuta antoikin ymmärtää.

Olimme kaupungilla iltakahdeksaan asti. Vaikka se paikasta toiseen meneminen oli rasittavaakin, niin tuntui siltä kuin hän olisi vetänyt minut mukanaan post-urbaaniin satumaailmaan – Marikan Helsinki nimittäin oli enemmän kuin normaali Helsinki. Tämä maailma oli täynnä sinertävänharmaata viileyttä, ja sitä koristivat vaatekaupat, joita ympäröi loputon (lohduton) rahameri. Olin todellakin ihastumassa häneen. En missään vaiheessa valittanut jos jumitimme jossain liikkeessä liian pitkään. Seurasin hänen mukanaan ja olin esimerkillisen kohtelias hovimies.

Lopulta saavuimme kotiin. Olin täysin uupunut kun ilman mitään varoittelua hän halusi saman tien panna. Hän riisui kaikki vaatteensa kasaan eteiseen ja määräsi minua kuin koiraa seuraamaan. Jälleen hölmistyneenä juoksin makuuhuoneeseen hänen perässään ja hän hoiteli minut suhteellisen nopeasti. Ennenkaikkea painotan, että hän hoiteli minut. Tietysti asiaan kuului perinteinen solvaaminen ja tyytymättömyyden ilmaiseminen hänen osaltaan. Kaluni oli edelleen kuulemma liian pieni ja hikoilinkin liikaa. Mutta kuten jo aiemmin totesin, otin iskut vastaan ja omaksuin sen tyhmän piskin roolin. Tuntui kuin olisin ollut hänen seurassaan jonkinlaisessa koomatilassa, kuten sairaalassa makaava paras ystäväni Arto.

Jokainen hetki hänen seurassaan oli täynnä yllätyksiä. Naamalleni sateli loukkauksia, vitsejä ja ennalta arvaamattomiakin purkauksia. Lienee selvää, että hänen arvaamaton käytöksensä kiehtoi minua. En koskaan tiennyt oliko hän tosissaan vai heittikö hän vain herjaa. Hän oli hyvin hauska, mutta ei niin, että olisi sitä tiedostanut. Nauroin mielessäni lähes kaikelle, mitä hänen suustaan tuli ulos. Vaikka hän olisi kysynyt mielipidettäni johonkin asiaan, niin häntä ei kiinnostanut kuulla sitä. Hän puhui päälleni koko ajan ja saatoin parhaimmillaankin ainoastaan kommentoida hänen juttujaan, mutta en kyennyt tuomaan itsestäni mitään esille. Hän puhui, minä kuuntelin ja kommentoin lyhyesti. Toisaalta jo tässä vaiheessa oli selvää, että suhteemme ei perustunut tai tulisi perustumaan älykkäisiin keskusteluihin.

Nussimme kolme kertaa sen illan ja yön aikana. Vähitellen opin noudattamaan hänen neuvojaan ja hän sai jopa orgasmeja, vaikka ei koskaan myöntänyt niitä saavansa. Joka kerta kun minä tulin, hän huusi suuttuneena "voi vittuuuuuu!". Kiihotuin tuosta loppuhuudosta koko ajan enemmän.

Suhteellamme oli selvästi jatkuva kaava jo tässä vaiheessa. Marika määräsi pelin säännöt. Paistattelin, mutta edelleen mietin, että miksi hän oli minun kanssani. En ollut muuttunut millään tavalla. Olin yhä hänen silmissään tyylitön juntti. Ehkä Marikalle vain yksinkertaisesti oli kaikki kaikessa se, että hän sai kohdella miehiä kuin koiria. Tarjosin hänelle juuri sen fantasiamaailman, minne hän halusi miehet asettaa.

Kaikesta huolimatta päätin ottaa riskin ja kertoa hänelle minulle tärkeästä asiasta. Kerroin Artosta ja siitä, kuinka hänelle oli käynyt. En keskittynyt tapauksen yksityiskohtiin, mutta kerroin olennaisia asioita ystävyydestämme ja siitä, että minua pelotti kuinka hänelle voisi käydä. Kaikeksi yllätyksekseni Marika ei sanaillut mitään typerää. Hän pystyi olemaan hiljaa ja kuuntelemaan. Kerroin meneväni katsomaan häntä huomenna ja toiseksi yllätykseksi perään Marika kertoi, että hän halusi tulla mukaan. En voinut käsittää. Häntä oli mahdoton lukea. Vielä kymmenen minuuttia sitten hän arvosteli pientä kulliani ja voihki kuinka minun kaltaiseni nollan kanssa hengaamisessa ei ollut mitään järkeä. Nyt hän yhtäkkiä halusikin osallistua elämääni ja nähdä jopa vaivaa huolieni vuoksi. Oliko se täysin mahdoton asetelma, että Marika voisi todella olla kiinnostunut minusta? Pikku hiljaa rupesin uskomaan, että minulla oli mahdollisuuksia. Tiesin, että tämä oli tuhoon tuomittu ajatus, mutta minussa oli aina ollut masokistin vikaa. Ei se voinut olla kuin virhe, mutta annoin ja halusin sen virheen tapahtuvan. Vaikka olin joka hetki varma siitä, että tämä oli vain ohimenevää onnea ja lopussa minua odottaisi julma tyrmäys, sydänsurut ja jopa kuolema, niin olin edelleen valmis heittäytymään rotkosta alas.

Marika painautui minua vasten ja katsoi minua söpösti. Kyllä vain, söpösti. En tiennyt, että hänessä oli sellainenkin puoli. Miten olisin voinut tietää kun siitä ei ollut mitään näyttöä aiemmin? Siitä ei ollut minkäänlaisia ilmentymiä tai odotuksia. Yhtäkkiä sen härnäävän ja huomiotavievän seksikkyyden tilalla oli empatiaa. En voinut käsittää kuinka hän pystyi yhtäkkiä näyttämään niin söpöltä ja haavoittuvaiselta. Marika otti minua kädestä kiinni. Olin vallan hämmentynyt ja peloissani. Olin sietämättömän ihastuksissani. Tämän täytyi olla vuoren korkein huippu. Tämä oli jo kolmas suuri yllätys saman illan aikana. Olin varma, että tällaisen hetken jälkeen mikään ei voisi enää mennä parempaan suuntaan. Samaan aikaan jostakin syystä minua silti oksetti. Minua kuvotti. Tunteeni olivat olleet jäässä niin pitkään, että en edes muistanut koska viimeksi olisin ollut kosketuksissa tällaisten fiiliksien kanssa. Kaikki se romanttinen paska oli joskus tuhonnut minut ja sekoittanut pääni ikävällä tavalla. Olin väistellyt näitä hetkiä tapaillessani tietoisesti typeriä ja kevytkenkäisiä lorttoja pyrkimyksenäni ainoastaan pillun saaminen. Marikan piti olla minulle vain yksi pillu lisää, toki laadultaan huomattavasti parempi kuin yleensä, mutta vain yksi muiden joukossa. Hänestä oli tahtomattani tulossa selkeästi paljon enemmän. Sen lisäksi, että olin jo hänen laukunkantajansa, sylkykuppinsa ja koiransa, minä olin menettämässä loputkin vähäisestä arvokkuudestani ja itsesuojeluvaistostani hänelle.

009

Aamu koitti. En ollut nukkunut lainkaan. Tai olin, mutta se ei ollut oikeaa unta. Olin unessa hereillä ja hereillä unessa. Marika oli vieressäni, olin sitten valveilla tai en. En pystynyt erottamaan unen ja todellisuuden välillä olevaa matkaa. Se kuilu oli kutistunut mitättömäksi. Jumaluuden kohtaaminen silmästä silmään on hyvin haastava kokemus. Siinä pakostakin menettää kosketuksensa todellisuuteen.

Marika oli sekoittanut maailmani. Koko yön olin pyörinyt hänen vieressään. Suurimman osan yöstä olin valveilla kuin silmät auki nukkuva koira, mikä sopi minulle sinänsä hyvin, sillä olinhan Marikan koira. Marika taas nukahti välittömästi sanottuaan hyvää yötä. Jäin katselemaan häntä. Hänen pehmeitä kasvojaan. Niiden arkinen kovuus häipyi hänen nukkuessaan. Hänestä tuli lapsi.

Hänen rintakehänsä kohosi ja laski tasaisesti hänen hengittäessään. Halusin hoitaa ja silittää häntä ja pitää häntä hyvänä. Samalla halusin kuristaa hänet ja naida hänen ruumistaan. Mielipuolisen ristiriitaiset tunteeni saivat minut hämmennyksen valtaan eivätkä mitenkään helpottaneet rentoutumistani. Miten hän pystyi olemaan niin rauhallinen ja nukahtamaan noin vain? Hän oli jotain suurempaa ja vangitsematonta, jotain sanoinkuvaamattoman kaunista.

Kun Marika nukkui, se oli kuin taivaallinen sinfonia. Hänen pienet äänensä unen seasta olivat otoksia hänen todellisesta olemuksestaan ja hänen sielustaan. Tiesin sen olevan siellä jossain – todellisen Marikan, Marikan idean. Tajusin ajattelevani aivan kummallisia ajatuksia. En koskaan ajatellut näin. Tunsin itseni Artoksi. Hän selitti aina älyttömiä filosofiajuttujaan, joista en koskaan jaksanut välittää. Yleensä nukahdin kesken kaiken, mutta nyt en nukkunut. Nyt ajattelin maailmaa ja sen olemusta. Mitä maailma oli ja mitä se tarkoitti. Muistan kuinka isä oli joskus puhunut minulle rakkaudesta sellaisella epävarmalla isätyylillä: ”Poikani, siitähän kaikki laulutkin kertovat”. Isä oli niin pihalla siitä kaikesta. Mutta nyt, tämän äärimmäisen kauniin ja äärimmäisen kylmän lorton vieressä maatessani, koin tätä tunnetta. Rakkaus. Ilman sitä maailma ei toimi tai sitä ei ole. Maailma lakkaisi olemasta, jollen rakastaisi Marikaa. Minun täytyi pitää siitä kiinni, huolimatta siitä kuinka paljon se sattuisi. Helvetin Arto, nyt kun kerrankin sen älyvapaita juttuja tarvittaisiin, sen piti maata sairaalassa koomassa. Vitun koomarunkkari.

Marikan huulet liikkuivat. Aivan kuin hän olisi halunnut sanoa jotain. Kumarruin varovasti hänen puoleensa ja laskin korvani hänen huulilleen. ”Timo, Timo...” Hengitykseni salpaantui. Hän sanoi nimeni. Sitten olinkin tokkuraisena hänen vieressään. Olinko nukkunut? Olinko kuvitellut kaiken? Helvetti, minun piti saada ote itsestäni. Nousin ylös ja menin vessaan. Otin kullini esille ja lorotin pönttöön. Kuseni oli osaksi spermaa – niin kiihottunut jatkuvasti olin Marikan seurassa. Sitten olin taas hänen vieressään. En ollut varma olinko edes käynyt vessassa koska taas kusetti ja myös samaan aikaan panetti. Tämä epäselvä mutta omalla tavallaan miellyttävä ajatussekoilu jatkui koko yön.

Marikan rinnat hengittivät ja niissä kuvastui minulle koko maailma. Ne hengittivät maailman puolesta. Niitä täytyi suojella. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Silitin niitä ja hän äännähti pehmeästi. Hän siirsi käteni syrjään. Tuijotin elettä lumoutuneena.

Tunsin kovan lattian allani. Olin pudonnut sängystä. Katsoin kännykästäni kelloa. Se oli puoli kymmenen aamulla. Nousin takaisin sänkyyn ja Marika avasi silmänsä. Katsoin häntä ja hymyilin. Hetken hänen silmissään oli lämmin katse. Sitten se haihtui pois. Hetken aikaa valveunessani hän oli ollut minulle sitä mitä halusinkin hänen olevan. En malttanut odottaa seuraavaa unetonta yötä. En halunnut enää koskaan nukkua.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ!!!

006

Kaikeksi yllätykseksi Marika pyysi minut juhliin luoksensa. Ne olivat bileet, joita hän oli suunnitellut jo pitkään. Olin aika hämmentynyt kutsusta. Ehkä hän halusi testata sosiaalisuuttani kaikkien kavereidensa ollessa mukana menossa. Ehkä tämä oli vaihe kaksi. Ehkä olin läpäissyt ensimmäisen vaiheen, missä olin vakuuttanut hänet puhelahjoillani. Olinhan puhunut itseni hänen luokseen ja saanut hänet. Mutta jo nyt, odottamatta, olin suorittamassa kakkosvaihetta, johon kuului Marikan kavereiden hyväksynnän saavuttaminen. Minua ei pelottanut, olinhan tunnetusti olohuoneen herra. Varmistaakseni kuitenkin jatkoon pääsemiseni, päätin olla juomatta.

Siellä minä olin. Vesiselvänä. Hulinan ja kameroiden salamavalojen räpsynnän keskellä. Ja kyllä, se oli hyvin tärkeä osa juhlaa: dokumentoiminen. Marikaa lainaten, ”Tärkeiden ja arkisten, isojen ja pienten elämän momenttien taltioiminen on ehkä merkittävin osa onnistunutta ja kiinnostavaa bloggaamista”. Marika ja hänen kaverinsa halusivat valokuvien kautta julistaa kaikille kuinka mahtavaa (parasta) ja glamourintäyteistä menoa heidän juhlissaan oli. Kaikki poseerasivat yhdessä ja päädyinhän minäkin muutamaan kuvaan ja sitä kautta myöhemmin Marikan ja parin muunkin lorton blogille. Se oli suuri kunnia, kuulemma. Minä en välittänyt siitä vaikka jollain tasolla ehkä olinkin imarreltu. Hyvin usein mietin, että kunpa voisin tuhota koko blogikulttuurin, tai miksen koko internetin. Olin osana maailmaa, jonne en kuulunut. Minä vain ihmettelin ja katselin ihmisiä ympärilläni. Olin kuin Kultahatun Nick Carraway ja Marika oli luonnollisesti Jay Gatsby – tuo kiinnostava, etäinen ja merkittävä juhlien keskipiste. Minä olin tarkkailija.

Marika ei ottanut minuun juurikaan kontaktia tuon illan aikana. Yleisesti ottaen moni varmasti koki minut kutsumattomana kuokkavieraana, joka söi liikaa herkkuja ja oli mahdollisesti juuri se pummi, joka tulisi loppuillasta pöllimään jonkun muun viinat. Yleensä olin juuri se tyyppi, mutta en tällä kertaa. Olin vähäsanainen, mutta silti hauska. Olin kohtelias ja skarppi sivuääni, joka osasi heittää oikealla hetkellä hämmentäviä kommentteja kehiin. Joitakin se hymyilytti, useimpia ei. Mitä ikinä sanoinkin, Marika katsoi minua vihaisesti ja kertoi katseellaan kuinka vitsini olivat typeriä. En tajua miksi, mutta se sai minut kovin kiihtyneeseen tilaan. Kullini nousi – ja sitten se taas laski kovan vastaponnistelun tuloksena. Olihan se nyt hemmetin noloa. Minulla seisoi koko ajan. Mutta odotin edelleen niitä sukupuolitautitestin tuloksia, joten peli oli selvä sen illan suhteen. Marikalta ei irronnut. Turha vaiva. Mutta olin silti taukoamatta yrittelemässä häntä.

Olin joka välissä hänen kimpussaan tökkimässä seisokkiani hänen takapuoleensa, reiteensä, lantioonsa tai pahimmillaan hänen niskaansa jos hän sattui istumaan. Se oli todella hauskaa ja olin kuitenkin sen verran tarkkana, että kukaan muu ei huomannut stondisleikkiäni. Marika oli raivoissaan touhustani. Ja minkä minä mahdoin itselleni. Olin tylsistynyt. Ei niiden ihmisten kanssa puhua voinut. Kellään ei ollut mitään sanottavaa mistään. Kaikki olivat omissa oloissaan ja kulkivat peilin ohitse kahden minuutin välein. Tärkeintä oli näyttää hyvältä ihan jo senkin vuoksi, että kamerat kuvasivat koko ajan. Piti olla tarkkana, mitä sanoi, sillä valokuvien lisäksi joku kuvasi myös videolle suurimman osan juhlista. Välillä ihmiset saattoivat tanssia keskenään ja sitten otettiin taas lisää blogikuvia teemalla: ”ja siellä kaikilla oli niin muukaavaa, oi jospa oisin saanut olla muukaanaa” – kaikki oli yhtä suurta kulissia. Ei kellään oikeasti hauskaa ollut. Ihan kuin ihmiset olisivat tulleet sinne pakonomaisesti vain näyttäytymään. Aina kun joku meni tupakalle tai lähti välillä käymään ulkona niin siitä puhuttiin heti hemmetisti paskaa. Vessa oli yleinen kokoushuone, jonne Marika kokoontui pienin väliajoin kuiskimaan muutaman ”bestiksensä” kanssa salaisuuksia. Ei hemmetti. Jostain kumman syystä kuitenkin lumouduin Marikasta vain enemmän. Tuntui, että mitä typerämmin hän käyttäytyi, sitä enemmän minä pidin hänestä. Epätoivoni kasvoi koko ajan. Se sai minut haluamaan häntä enemmän ja enemmän.

Eikä siinä kaikki. Marika oli kutsunut paikalle aimomäärän myös ex-poikaystäviään. Hyvin nopeasti kävi myös ilmi, että Marika oli ollut se jättävä osapuoli. Niillä jäbillä oli hiukan raukka ja aneleva, unelmoiva mutta alakuloinen katse vaikka pinnalta he olivat uskomattoman cooleja jäbiä. Marika oli ihan varmasti dumpannut heidät kylmästi, odottamatta ja ilman syytä. Miksi he pyörivät edelleen kuvioissa? Sitä en voinut käsittää. Miehekkään egoistisuuteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko pienin elein ja sanavalinnoin tuoda esille, että nyt oli minun vuoroni ja että minä olin nyt Marikan. Toivoin, että viestini meni perille. Yritin mukautua tunnelmaan vaikka se aika vaikeaa olikin. Hassuinta oli, että ne ex-jäbät olivat kuitenkin juhlien ainoat vieraat, jotka esittelivät itsensä. Marikan tyttöpuoliset kaverit olivat ihan liian omanarvontuntoisia tehdäkseen niin. Niin kuin Marikakin, heidät piti ansaita. Mutta minua ei kiinnostanut ansaita kuin Marika, joten keskitin huomioni vain häneen. Luulen, että tämä tekniikka antoi minusta coolin kuvan Marikan kavereille – en yrittänyt tehdä heihin mitään vaikutusta tai edes puhua heille, niin kuin varmasti monet yrittivät. Se varmisti asemani kelpo kaverina. Omituista logiikkaa, mutta luulen, että se oli ainut keino saada hyväksyntä niiltä ihmisiltä.

Jatkoimme Marikan kämpältä Circukseen. Mesta oli ollut Kampissa jo vuosia, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Paikka näytti hienolta, mutta koin edelleen olevani se kuokkavieras, joka sivullisena hengaa muun porukan jatkeena. Halusin kuitenkin pysyä mukana, koska halusin tutkia. Halusin päästä mahdollisimman syvälle Marikan maailmaan. Tuon illan aikana koin suuren valaistuksen hänestä ja koko seurueesta: he olivat kauniita ja suosittuja, mutta juuri siksi he olivat yksinäisiä. He olivat luoneet cooliudellaan niin vahvan muurin itsensä ja muiden ihmisten välille, että kukaan ei uskaltanut sanoa heille mitään. Ihmiset huomasivat heidät. He katselivat etäältä heitä ihaillen, mutta siinä oli jotakin muutakin. Hiukan ehkä pelkoa, mutta myös halveksuntaa. Kaikessa glamourinhohdossaan Marika ja hänen jenginsä olivat friikkejä. He olivat pienessä tiiviissä porukassaan ja ilman sitä he olivat melko yksinäisiä. Siinä oli jotain hyvin melankolista ja saatoin jopa ajoittain sääliä heitä.

Melankolian tunnetta lisäsi Heikki, joka oli mitä ilmeisimmin Marikan tuorein ex-poikaystävä. Meissä ei ollut mitään samaa. Heikki oli hiukan tumma, Colin Farrell -henkinen, täydellisen kropan omaava urheilijapoitsu. Lipevän ulkokuoren alta paljastui esille kiltti poika. Heikki oli porukan ainut tyyppi, johon sain minkäänlaista kontaktia. Ei meillä silti mitään asiaa toisillemme ollut. Siksi puhuimme pelkästään hänen orastavasta tulevaisuudestaan aitajuoksun parissa sekä ryyppäämisestä. Hän kertoi ensimmäisistä humalistaan ja horjui edessäni nännit loistaen tiukan valkoisen t-paitansa lävitse. Aina välillä jätin Heikin horjumaan paikalleen ja etsin Marikan käsiini ja yritin sekoilla kuin 14-vuotias yläkoulupoika. Marika työnsi minua syrjään ja huusi ”Ei nyt!” Aaargh, olin sekoamaisillani. Halusin häntä niin vietävästi. Minun oli pakko masturboida.

Vessassa en kyennyt sitä tekemään. Juoksin ulos pakkaseen pelkässä kauluspaidassa. Tarpeeksi hiljaista ja sopivaa masturbointipaikkaa ei löytynytkään ihan niin helposti. Päädyin huomattavan kauas Circuksesta, Manalan viereiseen pieneen puistoon tai lähinnä pensaikkoon, joka nyt kuitenkin oli vain luminen valli.

Siinä matkalla mielikuvitukseni seksin parissa oli käynyt niin kiivaana, että itse toimenpide hoitui todella nopeasti. Olin jo lähdössä takaisin Circukseen kun huomasin jonkun teinin oksentamassa muutaman metrin päässä. Ei hemmetti. Olimme Arton kanssa aina fiilistelleet oksentavia teinejä. Jostain syystä se oli ihan jumalattoman kiihottavaa. Oksennus syöksähteli tytön suusta lumihankeen isoina ryöppyinä ja sotki sen vaaleat hiuksenlatvat kauttaaltaan oksennuksen peittoon. Tyttö vilkaisi kohti minua kasvot kyynelien peitossa. Hyppäsin vatsalleni ison puun taakse kuin kotipesälle liukuva pesäpallonpelaaja. Katsoin puun takaa, ja tyttö jatkoi oksentamistaan. Huokaisin. Onneksi se ei huomannut minua.

Sitten huomasin kuinka se sojotti taas pystyssä. Voi kunpa Arto olisi ollut täällä. Minä, stondis, lumihanki ja oksentava teini. Se oli täydellistä. Avasin housut ja hoitelin itseni vielä nopeammin kuin hetki sitten. Lysähdin maahan selälleni housut nilkoissa kun ei kuulunut enää oksentamisen ääntä. Ehkä tyttö oli vastaavasti hoitanut oman duuninsa päätökseen. Laitoin housut takaisin jalkaani ja meinasin jälleen lähteä kun huomasin tytön makaavan lumihangessa puoliksi oman oksennuksensa päällä. Sitten heräsi myötätunto. Ei ollut aikaa leikkiä pelastajaa tai sankaria, mutta enhän minä sitä teiniä siihen voinut jättää makaamaan. Kokeilin pulssia, mutta kuten Artonkin suhteen, en ollut varma tunsinko mitään saati sitten kokeilinko edes oikeasta paikasta. Soitin ambulanssin ja lähdin takaisin Circukseen. Ehkä olisi pitänyt jäädä odottamaan... ehkä, ehkä, ehkä.

Olin menettänyt ajantajuni harharetkelläni masturboinnin parissa. Kello oli jo puoli neljä enkä löytänyt ketään seurueesta paitsi tietysti Heikin, joka oli vielä enemmän humalassa kuin aiemmin. Hän örisi jotain enkä tajunnut sanaakaan paitsi sen, että hänen pitäisi olla salilla huomenaamulla kello 10:00.

- Saata mut himaan, Heikki sanoi ja tässä tapauksessa saattaminen tarkoitti hänen pystyssä pitämistään.

Hän oli iso kolli ja kaatuilimme koko matkan Kaisaniemeen saakka, missä hän asui. Kotitalonsa edustalla Heikki yhtäkkiä ryhdistäytyi ja otti minua olkapäistä rajusti kiinni. Minua pelotti, että hän suutelisi minua, koska juuri siltä hän näytti. Oli kylmä ja halusin vain kotiin.

- Timo! Kuuntele mua oikeesti, Heikki aloitti silmät pyörien.
- No, kerro, sanoin pitkästyneenä ja yritin koko ajan livahtaa pois paikalta.
- Usko kun mä sanon tämän... mä oon ollut siellä. Sä et halua mennä sinne...
- Mennä minne? Mistä sä puhut? kyselin ja pelkäsin, että Heikki vaatisi minua pian jäämään yöksi.
- Sä et halua päätyä sinne. Marika. Marika on hullu. Etkö sä tajua, se tuhoaa sut... se tuhoaa kaiken. Vittu. Mä oon...
- Mitä sä oot? kyselin turhautuneena ja Heikki ei selkeästikään pystynyt puhumaan enää kunnolla yhtään mitään.
Tiesin, että tämä hetki koittaisi, että hän rupeaisi neuvomaan minua Marikan suhteen. Minua ei kiinnostanut pätkääkään, sillä tiesin olevani parempi ja nerokkaampi kuin hän oli koskaan ollut.
- Mä en voi tehdä enää mitään, Heikki sanoi ja rupesi tuhertamaan itkua silmistään ulos..
- Pysy erossa siitä, se ei tee sulle mitään hyvää... kerron tämän koska oot hyvä tyyppi! Heikki huuteli polvillaan lumihangessa, mutta minä olin jo metrien päässä matkalla kotiin.
En nähnyt Heikkiä enää sen jälkeen ja parempi niin. Kukaan tai mikään ei tulisi minun ja Marikan väliin.

007

Lasarus. Nousiko hän kuolleista? En muista. Elämässäni oli tapahtunut hyvin kummallisia asioita viime aikoina. Tai oikeastaan aina. Menetin lähes päivittäin käsityksen siitä mikä on todellista ja mikä on vain omaa mielikuvitustani. Mutta mitä väliä sillä on? Olin vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään sitä, kuinka kummallista kaikki on. Pidämme niin lujasti ja epätoivoisesti kiinni siitä uskomuksesta, että asioilla on jokin syy, ja että niissä on jotain järkeä, että emme huomaa kuinka mieletöntä kaikki on. Paras esimerkkini tästä on naiset. Mahdoton ymmärtää, mutta mahdoton pysyä niistä erossa. Kun siirryin pois yrityksestä ymmärtää maailmaa, sen älytömyyden käsitteleminen muuttui helpommaksi. Absurdia ja ristiriitaista, mutta yhtäkkiä huomasin pärjääväni paljon paremmin sillä salaperäisellä alueella, jota miehet ovat yrittäneet valloittaa niin kauan kuin heillä on veri suonissaan kiertänyt. Kun lakkasin yrittämästä valloittaa tätä aluetta, minusta tulikin sen asukas. Kun lakkasin pyrkimästä kuninkaaksi, sainkin täydet kansalaisoikeudet. En ollut kruununhaltija, mutta ehkä herttua tai markiisi kuitenkin. Pääministerin paikkaa en tavoitellut, sillä tässä valtakunnassa ei demokratiaa tunnettu. Mutta juuri siksi olin nyt löytänyt kotini sieltä. En enää pyrkinyt tasa-arvoon. En ollut enää hyvä ja kiltti ja luotettava tyyppi. Tai sanotaanko, näiden sanojen merkitys oli muuttunut. Kuten sanojen merkitys ihmisillä, joiden aivot ovat vaurioituneet. He käyttävät kyllä oikeita sanoja mutta viittaavat niillä eri asioihin kuin mihin olemme tottuneet. He saattavat vaikka osoittaa tuolia ja sanoa pöytä. Olin muuttunut aivovammaiseksi vaeltajaksi.

En pyrkinyt löytämään mitään pysyvää ja turbulentista jatkuvasti muuttuvasta maailman dynaamisesta liikkeestä löysinkin rauhan. En pyrkinyt olemaan paikallani ja huomasin, että silloin mieleni lepäsi. Kaikki asiat kääntyivät päälaelleen. Rentouduin kun kaikki katsoivat minua. Juostessani lujaa hengitin rauhallisesti. Join seitsemän kuppia kahvia ja nukahdin. Nukuinkin nopeammin. Ja mikä tärkeintä, naisten arvaamattomuus ei enää musertanut minua. Vaikka he saattoivat käyttäytyä päivällä ja illalla täysin päinvastaisilla tavoilla, en enää järkyttynyt siitä. Jollain tavalla nautin siitä. Olin huomannut jo kauan aikaa sitten, että naisten seura oli niitä harvoja asioita, joka sai minut rauhalliseksi. Nyt olin löytänyt myös muita keinoja. Parhaimmassa tapauksessa yhdistin nämä kaikki toisiinsa. Kun sydämeni hakkasi noin parisataa iskua minuutissa, tunsin itseni levolliseksi. Äitini kehotti minua – silloin harvoin kun häntä nyt näin – rauhoittumaan, mutta en halunnut. Se ei sopinut minulle. Halusin lentää ja olla yhtä vapaan taivaan kanssa. Olin kosketuksissa ihmisen perustavanlaatuisimman kaipuun kanssa. Vapaus. Jopa Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistuksessa se mainitaan ensimmäisenä. Vapaus. Vapauden voi käsittää monilla tavoilla. Minulle se tarkoitti olemista kosketuksissa kaikkiin mitä hulluimpiinkin tunteisiini jatkuvasti. Ne olivat kaikki joka hetki minussa läsnä. En ollut yksi ihminen. Olin monta. Minussa olivat kaikki maailman ihmiset. Syöksyin paikasta toiseen kuin riivattu, mutta lepäsin silti koko ajan. Miksi minun olisi pitänyt rauhoittua? En keksinyt mitään järkevää syytä siihen eikä kukaan pystynyt perustelemaan sitä minulle. Olin vapaa vallattomassa sekopäisyydessäni. Olin vaeltaja.

Valtakunnassa minulla siis oli kansalaisoikeudet, mutta ei velvollisuutta jäädä yhteenkään provinssiin pidemmäksi aikaa kuin sydämeni sanoi. Osallistuin kyllä veronkantoon, mutta se ei ollut minulle raskas velvollisuus vaan pikemminkin luonnollinen asia, josta en ahdistunut. Olin yhtä elämänvirran kanssa. Tunteeni virtasivat ja muokkaantuivat jatkuvasti, kuin joessa virtaava vesi. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, kuten Herakleitos totesi. Miten Pentti Saarikoski sen muotoilikaan: ”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me”. Vitun Pentti Saarikoski.

Olin vihdoinkin, vuosien harjoittelun jälkeen, onnistunut muokkaamaan itseni sellaiseksi millainen olin halunnut olla. Kehon muuttaminen käy helposti: käy salilla ja lenkillä, syö hyvin ja kas kummaa, pian onkin atleetti, tai ainakin näyttää hyvältä. Mielen muokkaaminen taas on paljon vaativampaa. Tankoa voi nostaa vain nostamalla. Ja se nousee kun sitä nostaa, kunhan painoja ei ole liikaa. Mutta entäs mieli? Minkälaiset puntit kehittävät sitä? Minkälainen tanko varustetaan mielen painoilla, jotka treenaavat ajattelun maastavetoa? Vastaus on tautologinen – se on ajattelu itse. Ajattelu ja ymmärtäminen. Se, että ajattelet jonkin asian täysin läpi, niin että olet todella varma siitä – mitä mieltä siitä sitten oletkin – niin, että se on aidosti asian totuus ja sen ainoa totuus. Ainoa totuus sinulle. Tämä on vielä jokseenkin ymmärrettävissä. Mutta seuraava askel on huomattavasti haastavampi. Sen asian omaksuminen, jonka olet itsellesi täydellisesti perustellut, siinä menee aikaa. Samalla tavalla, kuin jos olet tehnyt täydellisen harjoitusohjelman kehosi harjoittamista varten, se on ensimmäinen askel. Seuraavassa askeleessa toteutat sen. Se on helppoa, mutta on yksi asia, joka tekee siitä määritelmällisesti vaikeaa: se on tehtävä monta kertaa. Ei riitä, että teet täydellisen ohjelman ja sitten käyt salilla kerran pari. Ei, sinun on käytävä siellä satoja, jopa tuhasia kertoja. Sinun on elettävä ohjelmaasi. Sinusta tulee ohjelmasi. Olet kirjoittanut sen ja sitten elät sitä. Se on osa sinua ja sinä olet osa sitä. Te olette sama asia. Silloin sinusta tulee vahva. Silloin mikään ei enää lannista sinua. Samalla tavoin, kun elät ajatustesi mukaisesti, sinusta tulee ajatuksesi. Ja sitä on tehtävä pitkän aikaa. Voi nimittäin olla, että jotain mitä haluaisit olla, onkin ristiriidassa oman ohjelmointisi kanssa. Ihminen on tietokone, joka on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Vanha sanonta, että ihminen on syntymässä saatujen ominaisuuksien ja kasvatuksen summa, pitää hyvinkin paikkansa. Se voidaan kuitenkin muotoilla hieman toisin. Sinut on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Se on tapahtunut pitkän prosessin aikana, jota kutsumme nimellä evoluutio. Sen lisäksi sinut on ohjelmoitu kasvatuksella. Ihminen on kehittänyt keinoja muokata itseään. Erään näistä me kaikki käymme läpi. Sen nimi on koulutus. Koulutuksen avulla meistä pyritään muokkaaman sellaisia, että pystymme elämään keskenämme. Tämä on hyvä asia. On hyvä, että voimme elää samalla maapallolla tai samassa maassa tai samassa kaupungissa tappamatta toisiamme. Meitä ohjataan aivoihin asennetuilla käskyillä, kuten toisen elämän kunnioittaminen. Näitä voi verrata tietokoneeseen ohjelmoituihin käskyihin. Tietokone toteuttaa, mitä sen käsketään toteuttaa. Ihminenkin tekee näin. Ihmisessä on kuitenkin yksi suuri virhe. Tämä on vapaa tahto. Ja tästä seuraa hirveä kaipaus vapauteen. Se on sisäänrakennettu meihin samalla tavalla kuin sen vastakohtakin. Haluamme olla vapaita, mutta haluamme monia asioita, jotka estävät meitä olemasta vapaita. Haluamme rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä, jotka kaikki sitovat meitä johonkin. Ja haluamme olla vapaita kaikista sitoumuksista. Ihminen on ristiriitojen repimä.

Ristiriitojen ratkomisesta oli tullut suurin hupini. Olin tullut mestariksi siinä. Mutta aina kun koin tätä mestaruuden tunnetta, yleensä minut lyötiin jalustaltani hyvin nopeasti alas. Taas yksi ristiriita. Tämä kaiken alla kytevä, sanotaanko metaristiriita, kaipasi kaikkein kipeimmin ratkaisua. Jos saisin ratkaistua sen, pärjäisin kyllä muiden yksittäisten ristiriitojen kanssa. Ja vastaus löytyi ongelmasta itsestään: kun lakkasin yrittämästä sen ratkaisua, se avasi itsensä minulle. Kuin maaginen ovi, joka on lumottu avautumaan vain sille, joka antaa sen olla. Kuin järkevä kasvattaja, joka antaa lapsen itse löytää tiensä. Metaristiriita oli minun lapseni. Ja olin päästänyt sen karsinasta. Se juoksi vapaana, ja kun minun ei enää tarvinnut jatkuvasti valvoa sen aitausta ja asentaa aina vain uusia ja hienompia laitteita sen pidättelemiseksi, olin itsekin vapaa. Päästin irti. En yrittänyt enää pitää mistään kiinni ja nauroin elämän absurdiudelle. Olin vihdoinkin vapaa.

Ylpeyteni, jonka välttäminen tulisi aina olemaan tärkein tehtäväni, oli kuitenkin salakavala olento. Vapauden huumassani usein unohdin tämän ja sen jälkeen kärsin. Yritin monta kertaa napata kiinni jostain vain huomatakseni sen häviävän, tai jopa että sitä ei koskaan ollut ollutkaan. Kehityin kuitenkin koko ajan ja aloin luottaa itseeni yhä enemmän ja enemmän. Ristiriita ei murskannut minua. Eräänä päivänä kuitenkin huomasin, että minulla oli kaksi ongelmaa.

Ne olivat Marikan tissit. Niitä oli kaksi, kammottavaksi. Kiroan sen päivän, kun ne syöksyivät tajuntaani kuin radaltaan karanneet komeetat. Tai oikeastaan ne olivat salamyhkäisempiä. Ei minua niin vaan vedetty höplästä. Olinhan kehittänyt itseäni ankarasti monta vuotta. Pystyin kyllä väistämään suoraan annetut iskut. Marikan tisseistä tuli kuitenkin minulle pakkomielle. Huomasin ajattelevani niitä yhä useammin ja useammin. Niissä oli jotain... pahaenteistä. Ja se kiehtoi minua. Ristiriita taas. Olin ristiriitojen mestari ja pahaksi onnekseni halusin mennä juuri sinne, missä aita oli korkein ja suo kaikkein syvintä. Ja se oli ehdottomasti syvintä juuri Marikan tisseissä.

Minut oli ohjelmoitu haluamaan Marikaa. Se oli minun geeneissäni. Minun kirotuissa, itsekkäissä geeneissäni, jotka eivät koskaan ajatelleet minun onnellisuuttani tai hyvää oloani. Ne ajattelivat vain itseään. Ne halusivat vain yhdistää itsensä Marikan geeneihin. Ne saivat minut haluamaan häntä. Se oli hänen tuoksunsa. Se huumasi minut täysin. Halusin hänen DNA:taan aivan tuhottomasti. Siinä eivät auttaneet toiset naiset tai järkevä selittäminen itselleni. Olisin tarvinnut enemmän aikaa, tiesin sen. Kuten sanoin, tunteiden muokkaaminen on hidasta puuhaa. Kymmenen vuotta on siinä aika realistinen aika. Marikan kanssa ei kuitenkaan ollut kymmentä vuotta. Hän oli tässä, nyt ja heti. Tiesin, että hän lipuisi pois kuin Titanic ensimmäiselle ja viimeiselle matkalleen, enkä koskaan näkisi häntä – ”Jack... Jack... Jack!”. Olisin voinut paeta. Mutta en halunnut. Olin vaeltaja, mutta halusin kaiken jälkeen asettua häneen. Tuntui kuin kaikki ylitetyt joet ja vuorijonot, kaikki tunnelit ja merten aavat ulapat olisivat johtaneet hänen luokseen. Hänessä tuntui olevan jotain runollista ja kaunista. Tiesin, että asia ei ollut niin, että oli vain geenien taitavaa hämäystyötä saada minut uskomaan niin, saada minut tuntemaan sillä tavalla. Ristiriidassani halusin päättää itse mitä teen, mutta se en ollutkaan minä vaan voima sisälläni. Menetin kosketuksen omaan itseeni, omiin ajatuksiini. Vuosien työ hävisi silmänräpäyksessä. Se hävisi Marikan tissien tutkimattomiin maailmoihin. Niiden kumpuileviin lakeuksiin, salaperäisiin laaksoihin ja uskomattomiin vuorenhuippuihin. Niissä oli kaikki mitä halusin. Hänen tuoksunsa kutsui minua. Olin vuorikiipeilijä, joka vaaroja uhmaten lähti valloittamaan huippua. Kun olin päässyt aivan lähelle, tuoksu huumasi minut, ja viimeinen asia jonka näin olivat vuorenhuiput, jotka olivat olleet vain yhden ponnistuksen päässä. Pudotessani alas ne muuttuivat silmissäni pienemmiksi ja pienemmiksi, etäisemmiksi ja kaukaisemmiksi, lopulta kadoten usvaan, joka niin nopeasti nousee kun ollaan hyvin korkealla. Olin aina luullut toisin. Olin aina luullut, että pilvien yläpuolella on aina kirkasta, mutta luonnonlait eivät enää päteneet. Ne muokkaantuivat ja muuttuivat sitä myötä kun asioita tapahtui minussa. Ajatusteni muuttuessa myös kuvani maailmasta muuttui. Se oli edelleenkin sama paikka kuin eilen, mutta minulle se näyttäytyi täydellisen erilaisena. Koin sen eri tavalla ja se oli kaikki mikä minulle todella merkitsi jotain. Marika. Hänen nimensä. Hänen tuoksunsa. Hänen makunsa. Hänen sisäinen kauneutensa oli näissä kaikissa läsnä. Ne kaikki tulivat hänen sisältään. Ja halusin saada tuon sisäisyyden itselleni, haltuuni.

Ensimmäinen sääntö: älä koskaan yritä saada mitään haltuusi. Kanna niitä sydämessäsi minne vain menetkin, mutta älä yritä saada niitä itsellesi. Ja tätä sääntöä minä rikoin hyvin rumasti Marikan kanssa niin kuin Nipsu ametistien kanssa Nuuskamuikkusen neuvoista huolimatta. Halusin upota hänen limaisuuteensa ja täyttää hänet omalla nesteelläni. Halusin peittää hänet itselläni, niin että häntä ei näkyisi enää. Halusin omistaa hänet. Halusin, että olisin hänelle kaikki ja hän olisi kaikki minulle. Ensimmäinen sääntö. Olin itse sen luonut. Ja itse rikoin sitä vastaan kuin pahinkin rasavillioppilas. Mutta halusin olla rasavilli. Halusin olla paha poika. Mutta tällä kertaa en ollut paha jonkun toisen keksimille säännöille, vaan omille säännöilleni. Tein syntiä itseäni kohtaan, en valtiota tai jumalaa. Olin itse oma maani ja oma jumalani, ja minä lankesin, voi kuinka lankesin. Ja se oli ihanaa. Oli niin ihanaa olla niin paha. Suoraan sanottuna kiihotuin siitä aivan tavattomasti. Perverssi tarkoittaa normien vastaista. Ja minä olin perverssi syvällisemmällä tavalla kuin voisi ikinä olla mahdollista. Perverssi itselleni. Tavallaan Marika ei ollut edes osa sitä vaan nautin vain omasta sisäisestä sairaudestani. Olin syvällisesti itseni vastainen ja voi pojat kuinka kovaksi tulin siitä. Halusin näyttää tämän kovuuden Marikalle. Halusin tunkea sen häneen ja katsoa hänen ilmaa haukkovaa suutaan ja suudella sen hiljaiseksi. Halusin saada hänet kärsimään, sillä hän oli tullut ja saanut minut rikkomaan itseäni vastaan. Kuinka kauhean välinpitämätön hän olikaan! Hän ei ottanut minua ollenkaan huomioon! Olin niin lapsellinen ja nauroin sille. Nauroin itselleni ja itkin itseni uneen penis kädessäni. Olin todella henkilökohtainen kovuus.

Yritin puhua Marikalle näistä asioista, mutta yleensä hän ei ymmärtänyt sanaakaan mitä sanoin. Hän oli hyvin välinpitämätön. Ristiriitaisuuden logiikan mukaisesti tämä vain innosti minua enemmän. Tulin aivan hulluksi kiihkosta. Olin kovana päivän jokaisena tuntina kuin pahinkin teinipoika. Ajattelin häntä ja vatsani tuli kipeäksi. Soittelin toisille tyttöystävilleni ja sain heistä aina hetkeksi lohtua. Valitin heille Marikasta, kuinka kylmä ja välinpitämätön tämä oli. He olivat kanssani samaa mieltä. Vein heitä mitä jännittävimpiin paikkoihin harrastamaan seksiä ja sain siitä tyydytystä. Pidin etäisyyttä Marikaan. Olisin varmaan voinut jo päästä pakoon häntä, mutta sisäinen ääneni ei antanut periksi. Vika oli minussa. En halunnut hiljentää sitä. Minulla oli kaikki vaadittavat taidot siihen. Olin kehittänyt itseni muokkaamisen teknologiat niin pitkälle, että se olisi hyvinkin ollut mahdollista. Mutta en käyttänyt näitä teknologioita hyväkseni. Ne tuntuivat jotenkin epäaidoilta nyt, kun minulla oli jotain todellista. Jotain todellista. Itkin verta ja oksensin soraa. Kurkkuni oli kuiva kaikesta tyhjyydestä ja tyhmyydestä. Edellinen ajoi minut jälkimmäiseen. Ei, ei se ollut Marika. Se olisi voinut olla kuka tahansa, sillä se olin minä itse. Itse halusin tuhota oman hienon järjestelmäni. Minusta tuntui, että se oli tullut tiensä päähän. Halusin jotain muuta. Olin kyllästynyt selviytymään. Halusin tuhoutua. Marika oli minun voittamattomalle Grande y Felicísima Armadalleni sen Francis Drake. Marika upotti ylpein pullistelevin purjein seilanneen sota-alusteni mahtipontisen joukon kuin pikkupojan kaarnaveneen. Vajosin pohjaan ja yritin haukkoa happea. Keuhkoni täyttyessä vedellä en enää yrittänyt pyristellä vastaan tai huutaa apua. Olin saanut takaisin sen tärkeimmän asian jonka olin menettänyt – nöyryyteni. Olin käynyt hybriksen läpi ja olin onnellinen saatuani tuhon, joka minulle kuului. Olin pohjassa ja kalojen seurassa olin valmis taas etsimään itseäni. Syvänmerenkrotit saivat luvan antaa minulle inspiraation. Oli pimeää ja olin yksin.

Olin kuollut.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

003

Ilman muuta sen piti mennä niin. Kaikki oli ollut selvää alusta lähtien. Kaikessa siinä huumassa ja todellisuudentajun menettämisen lomassa minun olisi pitänyt tajuta se. Mutta ei. En todellakaan ollut tullut ajatelleeksi – tai oikeammin sanottuna – minua ei ollut kiinnostanut ajatella. Vittu. Marika oli pahin horo, mitä olin koskaan tavannut. Ja mitä pahemmaksi hän silmissäni muuttui, sitä enemmän ja jatkuvammin halusin häntä. Heräsin yhtenä aamuna yksin kotoa sängystäni aivan järkyttävän aamuseisokin kanssa. Ensimmäinen asia mielessäni oli Marikan sileäksi ajeltu posliinipillu. Minulla oli helvetin kova kusihätä. En kuitenkaan voinut mennä vessaan sillä kullini oli kovempi kuin Baabelin torni. Ja vielä syntisempi. Rakastin syntisyyttäni. Ajattelin Marikaa ja aloin masturboida. Olin todella kiihottunut, mutta tunnelmani laski hieman, kun jostain syystä aloin ajatella asioiden todellista laitaa. Otin huomioon todellisen maailman, sen mitä todella tapahtui mielikuvitukseni ulkopuolella. Niin kuin esimerkiksi mitähän Marika mahtaa tuntea tai millaiset hänen vanhempansa ovat.

Se oli aina ollut ongelmani. Liika ajatteleminen. Siksi kai pidin alkoholista niin paljon. Sillä sain turrutettua aivojani sen verran, että olin hetken vapaa. Vapaa siitä, että tietokone, jota aivoiksi kutsutaan ja joka sijaitsee pääkalloni sisällä, lopettaisi hetkeksi jatkuvien laskutoimitustensa tekemisen ja antaisi minun olla rauhassa. Tai itse asiassa en usko laskutoimitusten lakkaavan, vaan pikemminkin niiden tulosten tulostaminen tietoiselle mielelleni häiriintyy. Niin kuin vetäisin printterin tai näytön piuhan irti keskusyksiköstä. Laskeminen jatkuisi edelleen, mutta minun ei tarvitsisi katsella sitä ja voisin mennä juoksemaan kedolla perhosten sekaan. Toinen syy, minkä uskon vaikuttavan alkoholin vapauttavaan vaikutukseen minussa, on aivojen informaation saannin häiriintyminen. Humalassa silmät ja korvat ja nenä ja iho eivät enää näe yhtä selvästi. Aivoilla on varmasti jokin mekanismi, jonka avulla ne huomaavat, että aisteihin ei voi enää luottaa, jolloin ne lakkaavat ottamasta niiden tuottamaa informaatiota vastaan. Tai ainakin niiden kriittinen näkemys niitä kohtaan kasvaa. Silloin suurin osa niiden energiasta menee epäluotettavien aistien kanssa kommunikoimiseen ja niiden tuottaman informaation suodattamiseen. Ja minulle jää enemmän aikaa tehdä mitä haluan.

Mutta mikä tämä minä sitten on – jos se ei ole aivoni eikä aistini? Kuitenkin identifioidun itsekseni, ajattelen olevani minä joka hetki. Olin hereillä tai valveilla tai humalassa tai selvin päin. Minä olen minä. Piste. Descartes sijoitti minän käpyrauhaseen. En ymmärrä miksi. Eikä tarvitsekaan ymmärtää. Descartesilla oli nimittäin lisäksi yksi varma apukeino, jos hän ei keksinyt oikeaa selitystä. Jumala. Jumala lopulta takasi aina kaiken onnistumisen. Esimerkiksi Descartesilla Jumala takasi ulkomaailman olemassaolon, koska sitä ei voinut itse todeta, koska itse on vain omassa itsessään oleva. Mutta mitä minä voin sanoa? Kukaan ei takaa enää minulle mitään, koska Jumala on kuollut, kuten Nietzsche asian totesi. Minulla ei ole enää ketään johon voin luottaa paitsi minä – ja nyt olin varsinaisessa kusessa, koska en edes tiennyt kuka tai mikä tai missä tämä minä oli. Ja jälleen ajattelin liikaa.

Liika ajatteleminen oli erityisen vakava ongelma seksissä, sillä kaikkialle poukkoilevat ajatukset saivat minut unohtamaan mitä olin tekemässä ja sillä oli yksi erittäin epämiellyttävä sivuvaikutus: menetin kosketuksen itseeni ja mikä pahinta, penikseeni. Vaikka kokisin tytön kuinka ihanaksi tahansa, minulle saattaa käydä milloin vain odottamatta niin, että ajatukseni katoavat kaikkeen siihen informaatioon, joka kaiken aikaa leijuu keskellämme ja yllämme ja alapuolellamme. Juuri silloin, kun voisin tulla osaksi universumia työntymällä sinne, mitä Aristoteles kutsui paikaksi, joka voi muuttua vain silloin jos siellä tapahtuu muutos, juuri silloin menetän kokonaan käsityksen siitä kuka minä olen. Ja silloin en enää ole minä enkä ole yhtä itseni enkä kehoni kanssa. Kehoni muuttuu löysäksi ja tylsäksi, se ei reagoi ärsykkeisiin ja vain valuu velttona sängyltä yhdessä hyvän mieleni ja kokemukseni kanssa. Inhoan noita hetkiä. Haluaisin vain olla ajattelematta. Mutta olen harjoitellut ajattelua niin paljon. Se tapahtuu automaattisesti. Samalla tavalla kuin silmäni automaattisesti näkevät, aivoni automaattisesti ajattelevat. Homer Simpson työnsi kerran aivoihinsa vahaliidun ja hänestä tuli nero. Ehkä voisin kokeilla samaa temppua. En tosin usko, että monikaan tyttö kokisi sitä kovin ihastuttavana. Tai tiedä häntä, penetraatiosta siinäkin on kyse.

Rupesin masturboimaan Marikan käsittämättömän kauniit rinnat mielessäni. Ajattelin kuinka puristelisin niitä ja työntäisin penikseni niiden väliin ja kuinka laukeaisin niiden päälle. Tulin niin kovaksi. Ja sitten. Ensimmäinen ajatus jostain, joka ei kuulunut välittömästi tähän tilanteeseen, esimerkiksi ajatus laukeamisesta. Niin älytöntä kuin se onkin – sehän on todella kiihottavaa – mutta se ei kuulu välittömään kokemukseen. Se sai ajatukseni harhailemaan, se aloitti vyöryn, jota en voinut enää pysäyttää. Hetken päästä ajattelin jo vuoristoratoja ja pörssiosakkeita. Muistin erään miehen pienestä kreikkalaisesta kaupungista, jossa olin ollut lomailemassa. Tapasin siellä saksalaisen tytön, jonka kanssa aloitin suhteen. Kadulla tämä mies sanoi minulle: ”easy come, easy go”. En silloin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta myöhemmin ymmärsin. Nousuja ja laskuja silloin kun minun pitäisi keskittyä vain nousuihin, vain koviin ajatuksiin: pesäpallomailoihin, kreikkalaisiin patsaisiin, Eiffel-torniin, Jared Leton käteen From Yesterday -musiikkivideossa – kaikkeen, mikä vain olisi kovaa ja pystyasennossa. Mutta karkaavat ajatukseni – en saanut niistä kiinni. Menetin kosketuksen itseeni, toisin sanoen penikseni rentoutui. Kiroilin ja löin päätäni seinään. Yritin rauhoittua ja miettiä Marikaa mitä perversseimmillä tavoilla. Kuinka raiskaisin häntä tai naisin hänen kuollutta ruumistaan. Ei, edes kaikkein sairaimmat ajatukset eivät auttaneet minua. Yritin ajatella myös romanttisia hetkiä hänen kanssaan ja mukavaa perhelounasta hänen vanhempiensa seurassa. Sekään ei auttanut. Menetin kovuuteni. Kuten Henry Miller asian totesi: ”en ollut enää edes henkilökohtainen kovuus”. Millerille henkilökohtainen kovuus tarkoitti kai heikointa kovuuden astetta. Minulle taas juuri henkilökohtainen kovuus oli aidointa kovuutta – juuri siinä on koko asian ydin. En ollut enää mitään henkilökohtaista. Jotta voisin olla niin voimakkaasti läsnä, että voisin näyttää herkimmän kohtani, kovettuneen penikseni, minun pitäisi olla todella jotenkin henkilökohtaisesti kokemassa se tilanne. Olla ihan itse siinä läsnä. Jos rupeaa miettimään kuka itse on, niin kaikki henkilökohtaisuus katoaa pohdiskelun ajaksi. Ei ole enää oma itsensä, ei itselleen eikä myöskään vieressään olevalle tytölle. On irtaantunut kaikesta. Ja mikä pahinta, itsestään. Ja henkilökohtaisesta kovuudestaan. Voi olla vaikka kuinka kiihottunut, mutta ei tunne omaa kovuuttaan.

Mutta tämä on ristiriitaista. Itseni suhteen on parempi, että olen todella kosketuksissa omaan itseeni. Mutta toiseen suuntaan tilanne voi olla aivan toinen. Voi olla parempi, että ajattelen tytön joksikin toiseksi. Tai voin ajatella hänet kaikiksi maailman tytöiksi. Voin ajatella panevani kaikkia maailman tyttöjä samaan aikaan. Silloin olen todella vapaa. Olen vapaa, koska olen saanut kaiken. Minun ei tarvitse pyrkiä mihinkään. Olen täysin vapaa kaikista minua ohjaavista paineista ja vaatimuksista ja riittämättömyyden tunteista ja siitä, että minut on geneettisesti ohjelmoitu jatkamaan geenieni olemassaoloa mahdollisimman tehokkaasti. Toisin sanottuna joko etsimällä niille täydellisesti sopivan partnerin (kuten Air kuvaa kappaleessaan Biology) tai levittämällä niitä mahdollisimman moneen kohteeseen. Tämä on tietysti huijausta, sillä yleensä käytän ehkäisyä.

Haluaisin palata Marikaan, mutta minun oli pakko miettiä tämä asia ensin läpi. Juuri tätä tarkoitin kun sanoin, että sekosin välillä (jatkuvasti) omiin ajatuksiini. Haluaisin todella oppia olemaan ajattelematta. Niin kuin ne ihastuttavat bimbot tytöt, jotka vain naureskelevat kaikelle eivätkä tunnu ajattelevan yhtään mitään. Pidän heistä paljon enemmän kuin älyllisistä filosofitytöistä. He ovat niin paljon paremmin kosketuksissa itseensä. He eivät mieti omaa ruumistaan pois. He ovat läsnä omassa kehossaan. Ja he ottavat myös minut omaan kehoonsa. Eivät jätä minua ulkopuolelle. He luottavat intuitioonsa ja aisteihinsa. He eivät ole koko ajan kyseenalaistamassa kaikkea niin kuin vaikkapa feministit. He ovat. Me olemme. Ollaan.

Vaikka en ollut enää kova enkä oikeastaan enää edes kiihottunut halusin silti tulla. Mikä on aloitettu, se on vietävä loppuun. Niin isäni aina opetti minulle. Halusin olla isäni neuvojen arvoinen. Olin aina halunnut olla. Isä on pojan elämän tärkein ihminen. Koko elämänsä poika pyrkii toteuttamaan niitä asioita, joihin hän ei lapsena pystynyt – hän tunsi aina isänsä katseen arvostelevan ja tuomitsevan häntä. Hän halusi aina olla tarpeeksi hyvä isälleen. Mutta se oli mahdoton tehtävä. Isä oli aina kaikessa parempi, totta kai. Olihan hän suurempi ja vahvempi ja viisaampi. Ja tietysti, oli saanut äidin. Pojalla ei ollut mahdollisuuksia ja sitten kun lopulta oli, ei se ollut enää reilua peliä eikä sillä ollut enää merkitystä, koska kuolema on huijaamista. Tämä ristiriita ei koskaan ratkennut.

Isän miettiminen ei suoraan sanottuna myöskään parantanut fiilistäni masturboinnin suhteen. Penikseni kutistui jatkuvasti. Hermostuin ja huitaisin vapaalla kädelläni lampun alas yöpöydältä. Se murskaantui sirpaleiksi ja hämärä aamunkajo astui kirkkaan valon tilalle. Kiroilin, mutta en voinut lopettaa runkkaamista. Lampun hajoamisesta johtunut suuttuminen itse asiassa hieman paransi fiilistäni. Kovetuin hieman enemmän. Sain mukavia aggressiivisia mielikuvia päähäni. Aargh! Niiden turvin lähdin lopulliseen iskuun. Suljin silmäni ja keskitin kaiken energiani kahteen paikkaan, oikeaan käteeni ja penikseeni. Se tuntui auttavan. Aloin pikku hiljaa tuntea jonkinlaisia positiivisia tuntemuksia myöhemmin mainitulla alueella. Käteni sen sijaan alkoi väsyä. Puristin penistäni kaikin voimin saadakseni maksimaalisen tunne-elämyksen. Liikutin kättäni niin nopeasti kuin pystyin. Olin kehittänyt tähän erityisen tekniikan. Kun ranne alkaa väsyä liikaa, kannattaa siirtyä käyttämään koko kättä. Liike on hyvä mielikuvissa ohjata hartiaan asti. Silloin ei liikuta enää pelkkää ylirasittunutta rannetta, vaan voi ottaa käyttöönsä koko käsivarren voimavarat. Tämä on erittäin hyödyllistä tilanteissa, joissa nopea ratkaisu ei toimi.

Hekumani alkoi pikku hiljaa saavuttaa huippuaan. Tunsin mukavan lämpimän tunteen peniksessäni. Se alkoi kovettua. Se oli selvä merkki siitä, että laukeaminen oli lähellä. Huusin: ”Joo, joo!!” ja laukesin. Sperma valui ympäriinsä ja kirveli ylenpalttisesta hinkkauksesta haavautunutta penistäni. Spermaa valui myös sängynreunalla lojuneelle John Irwingin Kaikki isäni hotellit -kirjalle ja sen vieressä oleville lasinsiruille. Olin juuri ennen nukkumaanmenoa lukenut kirjasta kohtauksen, jossa Berryjen perheen lemmikkikarhu State o’ Maine saa surmansa. Se on surullinen kohtaus. Olen aina pitänyt karhuista. Joskus toivoisin jopa olevani karhu.

Nousin sängystä mennäkseni suihkuun. Samalla tunsin viiltävää kipua jalassani muistin lasinsirut. Kirosin ja katsoin kuinka lattialla sperma ja veri sekoittuivat hajonneeseen lamppuun. Näky oli tavallaan aika inspiroiva. Elämän kaksi tärkeintä nestettä ja jotain terävää, tappavaa ja täysin keinotekoista. Tuota cocktailia ei kannattanut nauttia. Valkoinen ja punainen sopivat esteettisesti hyvin yhteen ja etsin jo silmilläni kameraa, mutta päätin kuitenkin hoitaa asiat tärkeysjärjestyksessä. Kumarruin nostamaan lamppua lattialta. Otin kiinni lampusta ja koin jälleen muistinvirkistyksen. Sperma on suurimmaksi osaksi vettä. Vesi johtaa sähköä. Lamppu oli edelleen päällä ja kiinni seinässä. En ehtinyt enää pysäyttää kättäni. Kaikki tapahtui niin hitaasti, mutta olin silti auttamattoman myöhässä. Elämän viimeiset hetket kestävät ikuisuuden. Sanotaan, että filmirulla pyörii silmiesi edessä. Elokuva omasta elämästäsi, jota et koskaan ehtinyt tehdä. Elämästä, jota et ehtinyt elää. Katsoin hidastettuna oman käteni liikettä. Elokuvantekijät todella ovat intuitiivisia psykologeja. Mitä tein elämäni viimeiset hetket? Tein ainoan asian, jonka todella halusin tehdä, mikä todella merkitsi minulle jotain. Ajattelin Marikaa. Ajattelin kuinka nussin häntä. Ajattelin hänen ihania tissejään, hänen pehmeitä runsaita huuliaan ja hänen ihanaa mehukasta alapäätään. Oli niin ihanaa työntyä häneen. Tein ne kaikki asiat, joita olisin halunnut hänelle tehdä, mutta en ollut koskaan ehtinyt tai uskaltanut. Tiesin sen nyt, rakastin häntä. Marikaa. En ollut koskaan rakastanut ketään. Nyt tiesin mitä se tarkoitti. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Pian siirtyisin galaksien ulkopuolelle: sinne, missä ei ole aikaa; sinne, missä ei ole mitään. Ja olisin yksin, niin perkeleen yksin.

Viimeinen ajatukseni oli: no, saisinpahan runkata ikuisesti haavaisella peniksellä.

004

Jäin bussista pois Vilhonvuoren pysäkillä. Koko alue oli täynnä juoppoja sun muuta hämärää porukkaa. ”Niin perus”, tuumasin hiljaa ja kävelin suoraan kotiin. Oli nälkä ja jano, mutta en jaksanut mennä kauppaan. Halusin vain suoraan sänkyyn makaamaan, vetää peiton korville ja nukkua. Vaikka en tiennyt tulisiko nukkumisesta mitään, olin sen verran sekaisin vielä viime yön tapahtumista. Toisaalta tunsin voitonriemua siitä, että olin päässyt Marikan kanssa sänkyyn, joten uskoin myös pystyväni nukkumiseen. Näppäilin porttikongin koodin ja astuin sisäpihalle. En ole mikään taidesielu, mutta täytyy myöntää, että pidin siitä mitä lumi oli saanut aikaiseksi. Pihan keskellä oleva suuri kuusi oli jo kauan sitten koristeltu jouluvaloilla, mutta nyt paksu lumipeite himmensi räikeät punasävyiset koristeet hienosti. Jonkun naapurin ökykalliin näköinen Jaguar oli parkissa kuusen vieressä. Se näytti olevan kuin suoraan pohjoisen matkailuesitteestä: ”Tervetuloa pohjolaan, täällä on vitun kylmä, mutta ihmiset ovat rikkaita – he voivat ostaa auton, jolla ei tosin voi ajaa kuin pari kuukautta vuodessa!” Piirsin kullin Jaguarin takalasin lumipeitteeseen ja kävelin naureskellen ovelle. Juuri työntäessäni avainta lukkoon ovesta tuli pitkässä mustassa takissa ulos seinänaapurini, herra Rönkä. Rönkä oli hieman yli keski-ikäinen mies, joka lähti joka aamu aikaisin töihin ja kolisteli aina mennessään. Heräsin yleensä siihen. Olin jo pitkään suunnitellut jotain jekkua hänelle. En ollut vielä keksinyt mitä se voisi olla. Rönkä, perus äijä, katseli minua vihaisena ja kas kas, käveli Jaguarille ja avasi sen ovet. Odotin ovenraossa, että hän huomaisi takalasin taideteoksen. Rönkä kääntyi minuun päin ja melkein näin savun nousevan hänen korvistaan. Naama oli punainen kuin possulla. Osoitin häntä sormellani ja hymyilin ärsyttävintä hymyäni. ”Gotcha!” ajattelin ja astuin sisälle. Se oli kuin Ville Vallattoman ja Yrjö Karhusen perinteinen yhteenotto parhaimmillaan. Päivä oli lähtenyt ehkä sittenkin hyvin käyntiin.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin kun astuin sisälle kotiin, oli outo haju. Ihan kuin jotain olisi palanut. Haju oli jotenkin tuttu, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään. Jostain syystä se muistutti minua viime yöstä. ”Moro!”, huusin. Odotin vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Kummallista, yleensä kämppikseni Arto oli aina tähän aikaan kotona. Ehkä hän oli jonkun tytön luona. Tai nukkui vaan liian sikeästi kuullakseen huutoni, mikä oli kyllä huomattavasti todennäköisempää. Römysin vähän eteisessä saadakseni hänen huomionsa ja sitten syöksyin hänen huoneeseensa. ”Herätys, runkkari!”, huusin. En arvannutkaan miten oikeassa olin ollut. Arto makasi lattialla, jonkinlaisen valkoisen veren tahrimana. Hän näytti kuolleelta. Ei vittu, ajattelin.

***

Tajusin aika nopeasti, mitä siellä oli tapahtunut, mutta toisaalta minulla ei ollut hajuakaan. Arton vehje oli ruhjeilla ja hän makasi lattialla toinen käsi kiinni siinä. Hätäpäissäni aluksi fiilistelin kuinka metkalta se näytti. Spermaa ja verta sekaisin ja vielä lasinsiruja. Hain kamerani ja otin pari kuvaa. ”Nykytaidetta”, totesin, mutta sitten olinkin jo peloissani Arton elottoman ruumiin vieressä. Huusin Artoa ja otin häntä kasvoista kiinni. Vitun jätkä. Läpsäisin häntä kasvoille, mutta kaverista ei irronnut mitään reaktiota. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että tämä ei ollut mitään kämppisten välistä runkkukuolemahuumoria. Yritin kokeilla pulssia, mutta typeryyttäni en ollut oikein varma tunsinko mitään. En ollut koskaan joutunut soittamaan ambulanssia, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Olin ollut väärässä. Tämä päivä ei ollut menossa parempaan suuntaan. Ambulanssi tuli yllättävän hitaasti paikalle, mutta se johtui varmaan siitä, että koko viikon liikenne oli ollut jumissa ylenpalttisen lumimäärän vuoksi. Lähdin mukaan sairaalaan. Tunnin odottelun jälkeen minulle tultiin kertomaan, että Arto oli koomassa. Siis koomassa ihan oikeasti. Luulin, että sellaista tapahtuu vain elokuvissa ja Aaron Spellingin ihmissuhde-TV-sarjoissa.

Olin totaalisesti järkyttynyt. Eihän tällaiseen voi valmistautua mitenkään. Arto oli jo pitkään ollut poissaoleva ja olisin voinut aavistaa, että jotain tälläistä voisi tapahtua. Usein kun tulin kotiin, hänen huoneestaan ei kuulunut edes pieraisua moneen tuntiin. Ei mitään, ei edes tietokoneen näppäimistön ääntä. Aavistelin usein pahaa. Siksi välillä kävinkin hänen huoneessaan tarkistamassa, että hän ylipäätään oli hengissä. Usein hän saattoi vain istua lähes katatonisena koneensa edessä otsa kurtussa ja pelata nettipokeria.

- Mikäs meno? saatoin kysyä varovasti.
- Vittu, hän totesi hyvin usein ilman sen kummempia jatkoselittelyjä.
Hän oli fiksu kaveri, mutta siinä pelissä hän ei tuntunut muuta kuin häviävän rutosti. Sitten toisinaan, yleensä keskellä yötä, hänen huoneestaan saattoi kuulua voitonriemua: ”Uu mama!” Nämä olivat oletetusti hetkiä kun hän voitti.

Hän oli pahasti koukussa siihen pokeriin. Ehkä se oli harvoja asioita hänen elämässään, joka haastoi hänet. Arton vahva kirjaviisaus ja hänen ulospäinsuuntautunut yliakateemisuutensa olivat niin hänen heikkoutensa kuin myös vahvuutensa. Ehkä häntä vitutti suuresti, että hän ei ollut pokerissa ihan niin hyvä vaikka oli ostanut aiheesta useita kirjojakin opiskellakseen kyseistä ”alaa”. Siinä pelissä voittaminen ei ollut kuulemma tuurista kiinni. Vahvaa matematiikkaa ja loogista päättelyä se ilmeisesti vaati. Ehkä tämän vuoksi Arto jatkoi sen paukuttamista.

Hän saattoi valvoa monia päiviä putkeen mielipuolen vimmalla. Jos hän ei pelannut nettipokeria niin hän saattoi katsoa Prison Break TV-sarjaa. Hän oli ladannut kaikki jaksot netistä ja katsoi niitä yhä uudelleen maratonhengessä. Hän puhui usein Michael Scofieldistä ihan niin kuin tämä olisi ollut oikea ihminen – ystävä, jonka kanssa Arto vietti aikaansa. Aivan kuin Arto olisi yrittänyt saada mielenrauhan tuosta TV-sarjasta.

Prison Breakin ja nettipokerin lisäksi Arto kävi välillä yliopistolla suorittamassa satunnaisia kursseja esimerkiksi tähtitieteestä, joka ei ollut juurikaan liitoksissa käytännölliseen filosofiaan, jota hän muuten opiskeli. Oli vaikea pysyä kärryillä, mitä Arton mielessä liikkui. Liikaa siellä joka tapauksessa tapahtui. Yksinkertaisenkin asian hän sai kuulostamaan hyvin monimutkaiselta. Mielenkiintoista, mutta huomattavan raskasta. Tämä ensivaikutelma antaa ymmärtää, että kyseessä olisi rasvanaamainen nörtti tai lipi niin kuin 90-luvulla tykättiin sanoa.

Arto oli huomattavasti miehekkäämpi ja villimpi kaveri kuin minä. Hänellä oli jokin selittämätön viehtymys vanhempia naisia kohtaan. Enkä puhu mistään perus milffeistä vaan älykkään oloisista, sivistyneistä äideistä, jotka pukeutuvat niin kuin aikuiset naiset ja käyttäytyvät myös sen mukaisesti. Sen lisäksi Arto veti stand-up komediakeikkoja erinäisissä bileissä. Arton valttikortti oli, että hän heitti keikkaa alasti. Itseasiassa jo se alkuasetelma oli hauska. Hän käveli estraadille alasti ihan muina miehinä ja ennen ensimmäistäkään vitsiä yleisö puhkesi nauramaan täysillä. Toimivaa. Metkaa, että useampi ei tee niin.

Arto oli lievästi ilmaistuna monimutkainen kaveri. Tuntuu, että hän oli ollut jo pitkään koomassa. Juuri kun olin päättänyt, että pitäisin ryyppäämisestä ainakin viikon mittaisen tauon, sen jatkamiselle annettiin hyvä syy. Samassa mieleeni tulivat illan suunnitelmat Markun kanssa, jonka kanssa olin soitellut aamulla.

***

Istuimme Markun kanssa saunassa. Joimme 80% Stroh-rommia, jota Markku roudasi usein laivalta kotiin. Henkilökuntahinnoilla tuota uljasta juomaa sai niin kovin halvalla mukaan, että miksi turhaan jättää se sinne taxfreemyymälän hyllylle seisomaan. Kyllä me siihen cokista mukaan lantrattiin. Paljaana tuo juoma kuivatti kielen ja silmiin tulivat kyyneleet. Se oli huomattavan nopeasti päähän nousevaa kamaa. Olimme jo pari vuotta sitten ristineet Strohin viralliseksi saunajuhlajuomaksemme. Humalassa on mukavaa. Voiko sitä sen yksinkertaisemmin enää ilmaista?

Minusta tuntuu, että me suomalaiset olemme saaneet ylimääräisen geenin syntyessämme. Sen geenin vuoksi meillä on paniikinomainen tunne siitä, että kalja ja viina loppuvat maailmasta jos emme juo niitä pois. Mutta tässä sitä oltiin. En ollut yhtään sen parempi. Viina vei minut ja Markun sinä iltana. Halusimme tyhjentää maailman siitä.

Aloimme juomaan suruun Arton vuoksi, mutta jo muutaman kertakäyttömukillisen jälkeen se muuttui hauskanpidoksi. Ihmeellistä kuinka sitä sanotaan, että viina ei vie surua pois. Stroh todellakin vei surun pois ja yhtäkkiä olimme niin sekaisin, että Arto ei ollut minulla edes ajatuksissa. Kuten aikaisemmin jo mainitsin, elämänmeno oli niin hektistä, että ei saanut liikaa jäädä murehtimaan muutoksia tai menetystä. Olin omaksunut tuon jalon taidon niin vahvasti, että tuskin olisin sitä rommia kovin paljon edes tarvinnut saatellakseni ajatukset jonnekin muualle Artosta.

Saunoimme pitkään ja teimme sitä itse asiassa aika usein, koska minun ja Arton tiivistä vuokrakaksiota koristi oma sauna. Kuinka monessa halvassa vuokrakaksiossa oli oma sauna? Sauna oli suurin syy miksi edelleen asuin siinä kimppakämpässä. Tilanpuute ajoi minut lähes kerran päivässä hulluksi, mutta sitten aina muistin, miksi kestin sen kaiken: oma sauna. Kyllähän se sitten sähkölaskussa näkyi, mutta toisaalta ei se minua paljon napannut, koska se pelasti monia tylsiä iltoja.

Markku kyseli Marikasta ja kerroin niin yksityiskohtaisesti kuin vaan muistin koko illan kulun siitä lähtien kun lähdimme Markun kämpältä menemään. Kaikkein koomisinta oli, että olin jotenkin onnistunut matkustamaan Sörkästä Etu-Töölöön pelkässä kauluspaidassa. Tosin minulle selvisi vasta aamulla missä päin Helsinkiä olin yöni viettänyt. Kerroin myös sukupuolitautitestistä, minne Marika oli minut pakottanut. Tuloksia sai tiedustella seuraavan viikon keskiviikkona.

- No, jos siellä jotain on, niin se on selvää mistä oot sen saanut, Markku totesi ja heitti lisää löylyä.
- Lortto, totesin – se vitun lortto.

005

Hän tykkäsi skeittipojista enkä voi alkuunkaan käsittää kuinka sain hurmattua hänet. Tapasin kutsua häntä emotytöksi. Kuinkas muutenkaan kuin ärsyttävällä korostuksella ”ii-mou gal”. Luonnollisesti hoin sitä loputtomiin ja liian usein.

Minttu oli kuin nukke. Hänen kalpean valkoiseksi meikatut kasvonsa ja musta silmämeikkinsä saivat minun kullini pelkästä ajatuksesta sykkimään. Hän oli uudenajan tuote. Ja tuote on erittäin kuvaava sana. Hän oli hyvin materialistinen niin kuin monet 90-luvulla syntyneet tytöt usein ovat. Kaiken piti aina olla uutta ja mielellään kallista. Metallinhohtoista ja puhdasta. Alushousutkin hän vaihtoi kolme kertaa päivässä, mikä nyt sinänsä ei ollut mitenkään mainitsemisen arvoinen rike. Minttu asui Roihuvuoressa, 70-luvulla rakennetussa kerrostalossa ja ei hänen vanhemmillaan rahaa niin paljon ollut. Mutta joka päivä hänellä oli vaatekauppojen kasseja käsissään ja hän esitteli minulle, mitä oli ostanut. Hänellä oli makeita vaatteita, älyttömän seksikkäitä. Juuri sellaista kamaa, jota jokainen poika toivoi tyttöystävällään olevan. Olin ihan fiiliksissä joka hetki. Vaikka hän olisi puhunut mitä tahansa idioottimaisuuksia, kuten hän usein tekikin, hymyilin vain hölmistyneenä.

Ennen Minttua minulla oli pitkän linjan kokemus huomattavasti häntä vanhemmista ja kypsemmistä naisista ja tytöistä. Hänellä oli todella hatara kosketuspinta mihinkään todellisiin, arkisiin tai vastuullisiin asioihin. Toisaalta en mitenkään olettanutkaan, että 16-vuotias tyttö kantaisi vahvaa vastuuta teoistaan. Hän osti vaatteita, kuunteli musiikkia, hengaili emokavereidensa kanssa skeittirampeilla Herttoniemen rannassa ja kävi lukiota. Kaikki tuo ihana teineyden stereotypia sai minut suunniltaan joka päivä ja kuljetti minut sopivan etäälle todellisuudesta. Se kiihotti minua niin vietävästi ja rakastuin häneen ehkä turhankin nopeasti.

Minttu tuskin tiesi, mitä rakkaus on, vaikka vannoikin sitä minulle kyyneleet silmissään, ripsivärit poskillaan viikon seurustelun jälkeen. Hulluahan se oli, mutta rakastin hänen tavallista, lapsellista maailmaansa. Sen vuoksi heittäydyin leikkiin mukaan ja halusin olla kaikessa hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Omalla tavallaan se oli todella omituista. Toisin kuin aiemmin, olin aina tutustuttanut tyttöni minun maailmaani. Tällä kertaa menimme Mintun ehdoilla ja minä en tarjoillut kuin pieniä palasia omasta kakustani. Tutustuin hänen juttuihinsa ja fiilistelin mitä pienimpiä, merkityksettömimpiä asioita. Hain häntä koulusta ja tutustuin hänen ystäviinsä, joista suurin osa oli todella kuumia pakkauksia. Tämä oli myös varsin hankalaa, sillä aina kun emme olleet yhdessä, kuvittelin itseni iltaisin myös hänen ystäviensä kanssa kun masturboin.

Pussailimme julkisesti narinkkatorilla ja kirjoitimme Kampin keskuksen viidennen kerroksen emocorneriin isolla tussilla ”Timo <3 Minttu”. Kävimme usein elokuvissa katsomassa Lindsay Lohanin tai jonkun muun teinitähtien siivittämiä romanttisia komedioita. Elin varhaisnuoruutta uudelleen ja se oli mahtavaa. Kuinka moni oikeasti saa kokea tämän kaiken uudestaan?

Olihan jutussa kääntöpuoliakin. Jouduimme valehtelemaan hänen vanhemmilleen, että olin vain 19-vuotias, vaikka olin kaksikymmentäviisi. En saanut koskaan jäädä yöksi hänen luokseen ja Mintun epäselvien halujen vuoksi hän ei ollut valmis seksiin. Tämän vuoksi masturboin siihen aikaan todella paljon. Tein sitä mitä merkillisimmissä paikoissa. Runkkasin usein lukion vessassa kun odotin, että Minttu pääsisi koulusta. Välillä kun sekoilu hänen kanssaan meni liian rajuksi, kävin vessassa ja hoidin itseni selväksi. Kerroin aina pidemmän viipymiseni syyksi kuinka vatsani oli kipeä. Tavallaan se oli tottakin, sillä äärimmäinen kiihottumiseni alkoi lopulta tuntua myös kipuna vatsassani ja etenkin kiveksissäni. Aina välillä yritin mennä pidemmälle, mutta Minttu siirsi aina käteni pois haarojensa välistä. Hän saattoi joskus vähän runkata minua, mutta useimmiten hän ei kuitenkaan jaksanut tehdä sitä kovin pitkään, koska se kuulemma sattui hänen ranteeseensa. Ehdotin kaikkein epätoivoisimmillani, että hän olisi siirtänyt voimansa runkatessaan enemmän koko käsivarteensa pelkän ranteensa sijaan, kuten Arto oli joskus neuvonut tekemään. Hänellä oli myös simppeli kuvitelma, että tulisin sitä nopeammin, mitä rajummin hän tumputtaisi minua. Usein sain mustelmia, koska hän oli väärällä tavalla liian raju. Välillä saatoin tulla tosi nopeastikin kun hän oli asettunut päälleni ja pussailimme kiihkeästi. Mutta en koskaan samalla tavalla nopeasti niin kuin amerikkalaisissa teinikomedioissa. Minua kummastutti suuresti se kuinka ne teinijätkät tulivat housuihinsa pelkästä tissiin koskettamisesta. Amerikkalaiset elokuvantekijät selvästi yrittivät viestiä, että amerikkalaiset nuoret miehet eivät pysty pidättelemään siemensyöksyään. Mintun kohdalla olin itsekin usein ongelmissa. Hänen ei tarvinnut kuin katsoa minua ja avata hiukan pientä suutaan ja sain helvetinmoisen stondiksen.

Kun seksiä ei saa niin silloin siitä kasvaa iso addiktio. Sen haluaminen on jokahetkistä ja järjettömän epätoivoista. Masturboinnin kaveriksi tulee nopeasti se vonkaaminen. Inhoan jo sitä sanaa itsessään, mutta vielä enemmän inhosin, että minusta tuli sellainen. Vonkaaja. Vitun vonkaaja. Olin aina kuvitellut olevani kunnon kaveri. Arvostin naisia ja tykkäsin Mintusta oikeasti. Kunnioitin, tai tässä tapauksessa, halusin kunnioittaa häntä. Halusin odottaa ja uskoin tosissani pystyväni siihen. Ajattelin, että jatkan samaan malliin; masturboin paineet pois ja keskityn muihin hienoihin asioihin, mitä suhteemme pitää sisällään. Teoriassa sen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta seurustelepa itse puoli vuotta uskomattoman seksikkään tytön kanssa, joka käyttää tajuttoman seksikkäitä alusvaatteita ja pukeutuu pelkästään hiukan paljastaviin, kireisiin paitoihin. Eikä asiaa helpota se, että tytön seurassa hengaa usein neljä samanlaista seksiteiniä. Jos tällaisesta tilanteesta on jokin järkevä keino selvitä ilman, että rupeaa vonkaamaan, niin haluan todellakin tietää. Olisin valmis kokeilemaan lähes mitä vain. Mutta sitten toisaalta, miksi minun pitäisi etääntyä asiasta, jota haluan päivin öin? Halusin hänet. Kokonaan.

Se jatkuva kestoseisokki tytön seurassa, tytön, joka näyttää ihan syötävän upealta ja sitten kuitenkaan ei voi saada häntä. Pitäisi vain esittää, että selviää tilanteesta ja kaikki on okei. Miettiä jotain muuta ja ottaa iisisti. Mennä vaikka keittiöön syömään ruisleipä, katsoa TV:stä Frendejä ja käydä saunassa. Soittaa kitaraa ja käydä Facebookissa kirjoittamassa joku fiksunhauska statuspäivitys. Tämän jälkeen palata hänen seuraansa. PAM! Ja taas! Kulli nousee pystyyn ja haluaa häntä vain enemmän. Kaikki tuo iisisti ottaminen on tekopyhää paskaa! Sekoaa vain lopulta jos kiertelee asiaa. Tästä tulen johtopäätökseen, että vonkaaminen on ymmärrettävää. Se on hyväksyttävää ja luonnollista. Minusta seksikirjoihin pitäisi kirjoittaa miehen vonkaamisesta oma luku, joka on perusvireeltään hiukan humoristinen, mutta kuitenkin selkeän analyyttinen. Vonkaaminen on ihan okei. Tällä pohjustan tietysti sitä kuinka ennen pitkää, puolipakottamalla, sain hänet suostumaan seksiin.

Hän vaatimalla vaati, että en käyttäisi kondomia. Se olisi kuulemma luonnollisempaa niin. Hän rupesi käyttämään pillereitä ja tämä oli tietysti hyvä asia. Tuskin juuri kukaan jäbä varta vasten haluaa kumilla nussia.

Se ei ollut mikään elokuvamainen, romanttinen ilta. Ei ollut kynttilöitä tai pehmeää balladimusiikkia, jota tulkitsee Jeff Buckley. Ei ollut mitään spesiaalia illallista ennen sitä. Se oli ihan normaali ilta. Minttu tuli minun luokseni ja hänellä oli sinä iltana tulenpunaiset, pitsiset, kalliinnäköiset alusvaatteet. Hän näytti jumalaiselta. Varmistaakseni, että en mokaisi mitenkään, olin masturboinut aamulla ja en ollut syönyt liikaa välttääkseni kaikenmaailman ilmavaivat. Yritin olla täydellisesti valmistautunut. Sen sijaan Minttu oli tosi viileänä ja rauhallisena asian suhteen.

Hän riisui vaatteensa ja halusi, että minä olen päällä. Olin aiemmin ollut vain yhden neitsyen kanssa ja muistoni siitä kerrasta olivat huonot. Se oli vaikeaa. Se muija oli supertiukka ja vertakin tuli. Minttu oli ihan erilainen. Hän ei ollut yhtään liian tiukka ja muutenkin homma sujui. Se oli mahtavaa. Juuri sellaista kuin olin aina kuvitellut homman olevan masturboidessani heidän vessansa lattialla hänen vanhempiensa katsoessa uutisia TV:stä. Usein saatoin istua hetken käteni päällä niin, että se puutui, ja kun tämän jälkeen masturboin, tuntui siltä kuin joku muu olisi runkannut minua. Arton mukaan tämän tekniikan nimi oli The Stranger. Uskokaa tai älkää, mutta se toimii.

Minttu oli koko seksin ajan etäinen, mikä sinänsä lisäsi kiihotustani. Se oli passiivista solvaamista. Hän ei sanonut, että penikseni olisi liian pieni. Hän ei myöskään sanonut minun olevan huono siinä. Mutta se tyhjähkö tuijotus sai minussa omituisia fiiliksiä aikaan. Koin olevani yhtäkkiä jotenkin hänen alapuolellaan ja juuri se olikin niin kiihottavaa. Se, kuinka pienieleisesti hän alensi minua ja hallitsi tilannetta vähättelevällä katseellaan. Aivan kuin hän olisi silmillään sanonut minulle: ”Olisipa tämä jo pois alta niin voisimme katsoa Sinkkuelämää DVD:ltä”.

Se oli upeaa seksiä ja muistan kuinka useasti masturboin sille vielä myöhemminkin. Vielä senkin jälkeen kun hän löysi unelmiensa skeittipojan. Vielä senkin jälkeen kun hän mursi sydämeni ja itkin hänen menettämistään. Vielä senkin jälkeen kun seksi ei pitkään aikaan tuntunut enää samalta juuri kenenkään kanssa. Vielä senkin jälkeen kun olin jopa hetkellisesti rakastunut muihin tyttöihin. Ja vielä senkin jälkeen kun hän poisti minut Facebook-kavereistaan ja blokkasi minut kun yritin lisätä häntä uudelleen kaveriksi.

Totta kai olin olettanut, että hän oli neitsyt, koska hän ei ollut valmis harrastamaan seksiä. Mutta näinhän asia ei ollut. Hänellä oli ollut nuoresta iästään huolimatta helvetisti seksikumppaneita. Varsinaisia poikakavereita ei ollut ollut, mikä periaatteessa sai minut vain enemmän suunniltani. Kuinka näin nuori ja näin viattoman oloinen tyttö oli saattanut sekoilla jo niin paljon elämässään? Kuulin eron jälkeen hänen ystäviltään paljon epämiellyttäviä totuuksia muun muassa siitä, kuinka Minttu tykkäsi ottaa suihin. Ei se minulta koskaan suihin ottanut! Kuulin, kuinka se oli maannut kokonaisen bändin kanssa saman illan aikana jonkun Nosturissa tapahtuneen HC-illan jälkeen. Puoli vuotta odotin seksiä hänen kanssaan ja koin pahaa omaatuntoa vonkaamisestani. Kaiken tämän päätteeksi mitä luultavimmin sain häneltä sukupuolitaudin. Vitun lortto.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ!!!

Joku näki unta. Unessa kaikki kaatui ja tuhoutui ja alkoi alusta. Se oli pelottava uni, mutta siinä oli jotakin kaunista. Ja hän, joka tuosta unesta heräsi, oli todella onnellinen. Hän oli helpottunut unen tarjoamasta mahdollisuudesta ja päätti, että jonain päivänä tuo uni kävisi toteen. Mutta ennen sitä hänen ja muiden uneksijoiden oli kuljettava pitkä taival kohti päivien päätöstä. Menettäisimme matkan aikana järkemme. Mutta lopulta palaisimme luontoon. Palaisimme kaikki sinne henkilökohtaisia polkujamme pitkin, juurille, missä suojafolio on riisuttu päältämme pois.

Tämä on tarina noista polkujen tallaajista ja kylmistä kaukaisista koneista, jotka joskus ihmisiä olivat.

001

Kynnys oli suuri. Näissä saappaissa olonsa tunsi lapseksi. Istuin halogeenilamppujen ympäröimässä odotustilassa. Yksi valo värisi vittumaisesti. Niin perus. Se oli kuin jostakin 80-luvun halvasta kauhuleffasta. Yritin olla muina miehinä, vaikka pelotti ihan pirusti. Totta kai ne sieltä löytäisivät jotakin. Ne sanoisivat aluksi jotakin ympäripyöreää ja sitten lääkäri kertoisi uutiset. Kuka vitun mulkku oli edes keksinyt sukupuolitaudit? Miksi jonkun piti mennä nussimaan jotakin epämääräistä, että tultiin tähän tilanteeseen? Pahoin pelkäsin olevani yksi niistä joistakin. Syyttelin muita ja koin, että sillä tavalla tulos olisi negatiivinen. Tiesin tasan tarkkaan, mistä se oli peräisin jos nyt sattuisi huonosti käymään. Se pirun lortto.

Rypistelin vuoronumeroani. Haukottelin pontevasti. Katselin koko ajan ympärilleni nolostuneena. Mitä jos joku tuttu tulisi vastaan? Mitä paskaa minä sille valehtelisin? ”Öööh, tulin vaan käymään kun tuo flunssa ollut jo niin pitkään.” Yleensä olin hyvä kertomaan valheita, mutta olin niin paniikissa, että pääni ei toiminut. Toisaalta, jos joku tuttu tulisi vastaan, se tarkoittaisi, että se on samalla asialla. Mikä tapahtuu sukupuolitautiklinikan odotustilassa, jää sukupuolitautiklinikan odotustilaan. Simppeliä. Tuli minun vuoroni ja ampaisin sisälle lääkärinvastaanotolle nostellen kauluksiani niin kuin ne piilottaisivat minut jotenkin. Se myös näytti ihan coolilta.

Takaisin pakkaseen. Markku soitti ja ilmoitti minulle itsevarmana, mitkä olivat illan suunnitelmat. Sanoin vain kaikkeen ”joo, sopii”, ja olin iloinen, että pääsin pois sairaalasta. Tuntui siltä kuin olisin jo parantunut, oli sitten jotakin pielessä tai ei. Otin ensimmäisen bussin, joka tuli pysäkille. En jaksanut odotella. Oli ennätyskylmä talvi. Täyttä paskaa. Tällaisina hetkinä inhosin olla Pohjolan asukki. Olin Sörkän poika.

Jo hyvin pitkään olin kokenut olevani koditon. Freelancerhengaaja. Missään paikassa en kokenut olevani tarpeeksi paikoillani, asettunut aloilleni tai muutenkaan turvassa. Tosin sitä olin hakenut jo vuosia: jatkuvaa vaihtovirtausta, vastakarvaansilittelyä ja punaisia päin kävelyä. Oli minulla asunto, mutta ei se kodilta tuntunut. En minä mikään kapinallinen silti ollut. Tai ainakaan en koskaan ollut kokenut olevani sellainen. Muutosta oli tapahtunut vuosien saatossa paljonkin. Minun kohdallani muutos vain tapahtui nopeammin. Miehestä kasvoi poika ja pojasta kasvoi hullu. Sitä rataa homma oli päässyt menemään. Elämänmeno oli niin hektistä, että ei saanut liikaa jäädä murehtimaan muutoksia tai menetystä. Aikoinaan murehdin kaikkia isoja sekä pieniäkin asioita, mutta se ei vienyt minua eteenpäin elämässä. Se ei antanut minulle kaipaamaani suuntaa. Se ei pelastanut minua. Se ei ollut minun juttuni. En ollut perinteinen, tavallisista asioista rauhan saava ihminen. Olin mukavuudenhaluinen ja kuuluin siihen sukupolveen, joka ei ollut valmis näkemään vaivaa asioiden eteen. Halusin saavuttaa kaiken nopeasti, omalla tavallani. Tiesin, niin sanoakseni, että en ollut koskaan väärässä. Enkä selittänyt mitään paskaa siitä kuinka olisin oikeassa silloinkin kun olin väärässä. Minä vain yksinkertaisesti tiesin mistä puhuin ja hyväksyin hulluuteni.

002

Vielä eilen illalla minulla ei ollut ollut haisua siitä, että tulisin seuraavana aamuna istumaan kahdeksan aikaan aamusta sukupuolitautiklinikan odotustilassa. Niiden ei koskaan pitänyt kuulemma olla mitkään bileet, mutta jostain syystä jengi tuntui löytävän tiensä Markun luokse. Markun luona oli aina porukkaa. Sitä tuli ja meni. Kukaan ei varsinaisesti asunut siellä. Ei edes Markku itse, joka oli laivalla töissä. Joka toinen viikko se oli poissa ja saattoi lainata kämppäänsä kavereilleen, jotka tarvitsivat yösijaa. Minäkin punkkasin siellä välillä, vaikka oma kämppäni oli vain parin korttelin päässä.

Markku ei todellakaan ollut mikään siisteysintoilija ja hyvä niin, koska kämppää kohdeltiin rankoin ottein. Seinille oli tussattu kirjoituksia, nimmareita ja liimattu bänditarroja niin kuin Tavastian vessan seinälle. Yleensäkin se kämppä muistutti enemmän jonkin rokkiklubin takahuonetta kuin asuntoa, jossa joku todella asui. Sängyn lakanoita ei ollut vaihdettu varmaan vuoteen, ja ne myös näyttivät siltä. Ne olivat kulahtaneen väriset. Niissä oli tummia jälkiä tupakasta ja muusta ällöpaskasta, jota ihmiset kuljettivat mukanaan asuntoon. Ihme, että asuntoa ei ollut vielä putsattu tavaroista. Välillä ihmettelin, miksei Markku pyytänyt rahaa siitä, että jengi käytti sitä kämppää. Se ei kuulemma olisi ollut enää sama juttu ja fiilis olisi mennyt vituiksi. ”Fiiliksen mukaan.” Sitä kaikki aina siellä kämpässä toistelivat, ja se sanonta ei kulunut koskaan loppuun.

Tupakansavu tuli silmistä ulos. Inhosin sitä, koska tähän päivään mennessä en ollut vielä koskaan kokeillut tupakkaa. Tykkäsin ajatuksesta, että kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran ja elää täysillä. Mutta rööki ällötti minua. En uskonut siitä olevan mitään hyötyä minulle.

Olin kyseisenä torstai-iltana todella mukavassa humalassa. Viina tarttui minuun tosi metkasti. Välillä saatoin kaataa vatsaani puoli litraa Black Velvet -viskiä, eli B-mollia – kuten vanhan koulukunnan rokkarit sitä kutsuivat – ilman minkäänlaista vastakaikua känneistä. Toisinaan minulle riitti yksi puolilitrallinen kuivaa omenasiideriä. Tällä kertaa se yksi siideri teki jo poikaa. Maistelin jo kolmatta ja tunsin oloni maailman kuninkaaksi. Rakastin kaikkia ja kaikki kutakuinkin rakastivat minua. Riemastuin parhaimmillaan siitä, että joku hymyili toisella puolella huonetta. Ihan kuin kaikki maailman ilo olisi tarttunut minuun ja toisaalta halusin uskoa, että se ilo oli minusta lähtöisin.

Siellä oli paikalla iso läjä kavereita ja sitten taas tuikituntemattomia. Puhuin paljon niin kuin tavallista kun olin humalassa. Ei kovinkaan yllättävästi, ne muutamat siiderit saivat jatkoa ja humala kasvoi. Niin paljon kuin puhuinkin, en muista tarkempia yksityiskohtia mistään keskustelusta. Olin aikoinaan vannonut, että en koskaan joisi itseäni humalaan, josta en myöhemmin muistaisi mitään. Tuo lupaus ei pitänyt. Tämä oli sellainen ilta, jonka jälkeen mielessä tulisi myöhemmin olemaan isoja aukkoja. Haluan painottaa, että tällä kaikella ei ole mitään sen suurempaa merkitystä. Muistiaukkoni eivät ole merkityksellisiä. Todellisessa elämässä merkittävinpiä ovat valitettavasti asiat, jotka muistat.

Marika. Jotenkin se lapsellinen nimi sai minut suunniltani. Olisi voinut luulla, että kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä tyttö olisi saanut jonkun mahtavan tai vähemmän mahtavamman lempinimen, jolla häntä puhuteltaisiin – tai haukuttaisiin. Mutta ei, kaikki kutsuivat häntä vain Marikaksi. Joskus oljenkortta keskustelun aloittamiselle ei vaan yksinkertaisesti ole, joten Marikalle tein avauksen kutsumalla häntä Marreksi. Tein sen ärsyttävän yliampuvasti aivan kuin olisimme aina tunteneet toisemme; täynnä riemua ja rakkautta. Olin peloton yrittelijä. Nousevassa humalatilassa uuden tytön seurassa oli vaikea keskittyä keskustelemaan mistään. Minun prioriteettini oli vain päästä häntä lähemmäksi, sitten muuttaa vieressä istuminen lääppimiseksi ja vähitellen kunnon kosketteluksi.

Hän inhosi sitä Marre-vitsiä. Huomasin sen heti. Hänen ylimielinen, ärsyyntynyt käytöksensä oli merkki perinteisestä hienohelmasta. Hän ei kestänyt mitään huumoria, varsinkaan minun vitsejäni. Jonkun toisen jäbän jutuille hän nauroi koko ajan vaikka tyyppi ei olisi edes sanonut mitään hauskaa. Vaikka tiedostin Marre-vitsin huonouden, jatkoin silti sitä itsekeksimäni lempinimen typerää toistelua. Vitun nihkeää. Kulutin ainakin puoli tuntia aikaa sen tytön hurmaamiseen. Se oli paljon. Yleensä minulle riitti muutama minuutti ja tyly katse – ja olin etsimässä jo uutta muijaa.

Jumitin reikäisellä sohvalla Marikan seurassa ja hänen tylyilystään huolimatta jatkoin yrittelyäni. Ehkä olisin saanut paremman maineen hänen silmissään, jos olisi typerien läppien sijaan yrittänyt oikeasti tutustua häneen ja keskustella jostakin edes vähän järjellisestä aiheesta. En voinut luovuttaa, koska hän oli uskomattoman seksikäs. Marika oli juuri sitä luokkaa, että kun laitetaan kaksikymmentä miestä hänen eteensä sanomaan panisiko, niin ainakin kahdeksantoista panisivat, ja ne kaksikin joko valehtelisivat tai olisivat homoja. Vitun homovalehtelijat.

Markku teki lisää boolia ja kertoi minulle, että Marika ei ollut mikään helppo saalis. Se jakeli pakkeja tiuhaan tahtiin kaikille, ja Markku ei itse oikeastaan edes tuntenut häntä. Marika oli tullut jonkun muun seurassa. Yleisesti hänen läsnäolonsa herätti keskustelua. Hän piti jotain muotiblogia netissä ja oli kaikkien pikkutyttöjen esikuva. Tällaiset tytöt eivät käyneet Kalliossa bileissä, joissa rokkihenkiset jäbät polttavat sisällä tupakkaa. Ei todellakaan. Hän oli hemmoteltu primadonna Ressun lukiosta, joka oli VIP-listalla Tigerin bileissä. Osasin aavistaa, että sen muijan tylyilylle oli joku syy. Inhosin häntä alusta asti – mutta silti en saanut silmiäni irti hänestä. Koin suurta ihastusta ja selittämätöntä valloituksen halua. Täytin kertakäyttömukini boolilla isosta astiasta. Tyhjensin sen kertahörpyllä. Olin valmis jatkamaan niin kauan, että saisin hänet.

Bileet jatkuivat samaa rataa. Jengi joi ja joi lisää. Ne täyttivät kuppejaan ja olivat taas tujauksen verran iloisempia. Minä lopetin juomisen jossain vaiheessa, että pystyisin vielä panemaan Marikaa. Tosin edelleen näytti huonolta. Hän sanaili minulle ärsyttävästi koko ajan ja vieläkään hän ei nauranut yhdellekään jutulleni. Hän kertoi minulle muotiblogistaan, jota hän päivitti aktiivisesti lähes joka päivä. Hän kertoi minulle kuinka oli alkuillasta tehnyt videopäiväkirjapostauksen, joka hänen pitäisi vielä tänä iltana lisätä blogiinsa. Voi hyvä luoja. Se tuntui olevan hänelle kovin tärkeää. Mietin miksi vitussa hän oli edes siellä bileissä. Sitten Marika ilmoitti olevansa lähdössä. Sanoin, että lähtisin samaa matkaa. Ei hän aikeitani kieltänytkään, mutta kovin ärsyyntyneeltä hän näytti. Marika puki ulkovaatteet nopeasti päälleen ja yritti puoliksi mennä minua karkuun kun juttelin vielä Markulle keittiön puolella. Näin kuitenkin hänen lähtöaikeensa ja juoksin perään. Laitoin jalkaani vaan pelkät tennarini ja lähdin samalla oven avauksella.

Olimme ulkona. Olin jotenkin unohtanut, että maa oli 20 senttiä lumen peitossa ja oli 25 astetta pakkasta. Varpaani jäätyivät nopeasti puhumattakaan siitä, että minulla ei ollut takkia päällä. Marika ei edes huomauttanut minulle asiasta. Jäätävää. Siemaisin kertakäyttömukistani viimeiset boolin jämät ja jatkoin selittämistä. Tässä kohtaa minulla on vain sumeita muistikuvia siitä, mistä puhuimme, mutta voin kuvitella sen olleen jotain todella nokkelaa.

Kaikesta huolimatta (ja myös kummastuksekseni) päädyimme hänen asunnolleen. Marika huomautteli koko ajan, että minun olisi korkea aika lähteä kotiin. En ottanut tätä kuuleviin korviini. Menin vessaan kuselle ja huomasin siellä kuinka pakkanen oli purrut reiteni hemmetin punaisiksi, puhumattakaan kasvoistani. Jostain syystä en kuitenkaan ollut kovin kylmissäni, vaikka kivekseni olivatkin vetäytyneet kasaan kuin kaksi pilaantunutta puolukkaa.

Kävelin olohuoneen puolelle, missä Marika istui valkoisessa, avonaisessa topissa ja vaaleanpunaisissa, lyhyissä sortseissaan valkoiset karvatossut jalassaan. Hän oli lisäämässä videota blogiinsa ja kuunteli Beach Housen 10 Mile Stereo -kappaletta.
- Hyvä biisi, tuumasin ja tuntui, että olin ensimmäistä kertaa rauhallisessa olotilassa koko iltana.
- Nää oli Flow’ssa, kai sä olit siellä?
- En ollut, rahat uupui just sillä hetkellä.
- Mä sain ilmaiset liput kun mun entisen poikaystävän faija järkkäs sinne muutaman bändin Jenkeistä paikalle, Marika selitti ylpeänä.
- Sen isukki on vähän niinku mun frendi, Marika lisäsi.
Niin perus. Totta kai se oli ollut flow’ssa ja totta kai sillä oli ilmaisliput sinne ja totta kai...
- Oltiin bäkkärillä hengaamassa M.I.A:n kanssa, sain siltä ihan omaks tosi siistit hansikkaat.
... totta kai se oli ollut bäkkärillä hengaamassa jonkun tähden kanssa. Hän oli täydellinen klisee.

Mietin, että mitä helvettiä edes tein siellä asunnolla. Ei hän piitannut minunkaltaisistani tyypeistä. Olin pohjasakkaa hänen silmissään. Marikan maailmassa minä olin tyylitön juntti ja hippi, köyhä paskiainen, joka ei tiennyt mistään mitään. Toki hän saattoi olla muutamissa asioissa oikeassakin, mutta en oikeastaan välittänyt. Olin kehittänyt itselleni vuosien saatossa kovan kuoren. Varsinkin mitä tulee naisiin. Hän sai herjata ja haukkua minua ihan kuinka paljon tahansa. Tällaisten hienohelmojen kohdalla piti vain käsittää, että jokainen hetki on vain extraa. Halusin vain pillua ja aioin ottaa sen. Täytyi olla joku syy, että hän ei ollut vieläkään ajanut minua pois seurastaan.
Kului noin puoli tuntia ja hän keikkui päälläni alasti. Voi pojat hän näytti hyvältä. Ne terävät, Essexistä tulevalle pornotähdelle ominaiset pikkunännit ja kiinteät rinnat. Kevyt rusketus ja tummanruskeat Charlie’s Angels -hiukset loimuilivat joka suuntaan. Olin niin hurmion ja seksihalujen sokaisema, että en kunnolla edes muista, mitä oli tapahtunut, miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. Vielä viimeksi hän halusi minun lähtevän ja vittuili taukoamatta. Jotenkin sain ketkuiltua hänet syleilyyni valkoiselle nahkasohvalle ja jossain vaiheessa päädyimme sekstailemaan hänen makuuhuoneeseensa. Marikalla oli edelleen ne valkoiset karvatossut päällään. Koin ne kovin kiihottaviksi. Kullini liukui sisään kerta toisensa jälkeen helponoloisesti ja hänen ähkimisensä muistutti alan elokuvista opitulta. Muistikuvieni mukaan Marika mainosti jo panon alkuvaiheessa, että aina humalluttuaan hän oli hyvin haluavaisella päällä.
Hän määräili minun jokaista liikettäni hyvin tarkasti. ”Ei noin” ”Ei sinne” ”Noin, pane! Pane vittu!” ”Älä nyt vittu lopeta!” Epäselvää ei myöskään liene se, että hän ilmoitti kaikesta hyvin negatiiviseen sävyyn. Vaikka meno oli aggressiivista, se oli samaan aikaan silti hyvin tarkasti kontrolloitua. Ehkä hän halusi pitää pillunsa mahdollisimman neitseellisessä muodossa – vahingoittumattomana. Tosin hänen mukaansa ”pilini” oli niin pieni, että tuskin sillä hirveästi vahinkoa aikaan saisi. Kaikki tuo kritisointi ajoi minut yrittämään parastani. Panin kovaa ja syvälle, koska oletukseni oli, että se toimisi hänelle tai vähintään sulkisi hänen suunsa. Olin viiden sekunnin välein vähällä tulla, ja siksi vaadittiinkin korkeampia voimia, että pystyin jatkamaan edes niin pitkään. Kaiken taisteluni lomassa hän nuhteli itseään: ”En voi käsittää kuinka olen tällaisen luuserin seurassa.” Ehkä hän toimi aina niin tai sitten todellakin olin poikkeustapaus.

Kaikki tuo arvostelu vaikutti minuun silti hyvin positiivisesti. Sitä paremmalta seksi tuntui, mitä enemmän hän haukkui minua. Eikä se ollut mitään perinteistä pornoelokuvanuhtelua tyyliin, että olen ollut tuhma poika. Hän todella halveksi minua. Mutta se oli upeaa ja ei siinä kauan sitten mennyt kun minulta tuli. Hänen tahtonsa oli, että olisin lennättänyt sen hänen alavatsalleen tai ”minne vittu muualle tahansa paitsi mun pimppaan”. No, näin siinä ei kuitenkaan käynyt. Sinänsä hassua, että ehkäisystä ei ollut ollut puhetta. Olisi sen kai pitänyt minuakin vaivata, mutta jotenkin se ei vain edes käynyt mielessä.

Marika kertoi ainakin kahdesta ex-poikaystävästään, joilla oli ollut isompi kuin minulla, samaan aikaan kun runkkasi kyrpääni. Järjettömintä silti on, että seksin jälkeen olin ihan taivaassa, vaikka hän todellakin sai minut kokemaan itseni typeräksi nollaksi.
- No, tää olisi pitänyt arvata, että ei sulla kauan mene.
Marika työnsi minut sivuun ja käveli alasti parvekkeelle ja sytytti tupakan. Oliko tämäkin jostakin Hollywood-leffasta opittu temppu, että seksin jälkeen pitää mennä partsille polttamaan röökiä? Katsoin kelloa ja pikaisen laskusuorituksen mukaan olimme kuitenkin panneet ainakin seitsemäntoista minuuttia. Minusta se oli ihan kelvollinen aika. Voihan olla, että Marika diggasi enemmän tunteja jatkuvasta jyskyttämisestä.

Makasin sängyllä ja puin bokserit takaisin jalkaani. Marika tuli takaisin ja tuijotti minua viileästi.
- Mitähän mä sun kanssa tekisin? Käskin sua ottamaan sen pois mun sisältä ennen kuin tuut.
- Sori beibi oikeesti. Unohdin ihan ja join vähän...
- Beibi ja beibi. Koska oot viimeksi käynyt testeissä?
- On siitä aikaa.
- Haluutko sä tätä? Marika kysyi ja laittoi kätensä täysin posliiniksi ajellun pillunsa päälle.
Tuijotin vaan häntä ja haukoin henkeäni.
- Haluatko sä näitä?
Marika tarttui rinnoistaan kiinni ja pelehti nänneillään.
- Totta kai, sain vastatuksi.
- Mene heti aamulla testiin ja tuu tänne sen jälkeen. Onko selvä?
- Mutta en mä niitä tuloksia kai heti saa...
- No, sitten sä ilmoitat mulle kun saat tulokset. Sitten katsotaan jos vielä huolin sut.
- Totta kai totta kai, mä kyllä menen... ja totta kai soitan, takeltelin peloissani enkä voinut käsittää, miksi ihmeessä saisin vielä nähdä hänet uudestaan.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!