Perus

042

Porukkaa oli haastateltu kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta. Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten ongelmien vuoksi.

Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.

Tietokone- ja nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa. Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään? Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.

Selkeyttääkseen keitä EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille. Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen. Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti korvasivat c-kirjaimen koolla.

Fakkerit eivät halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo, he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus onnistua.

Miksi iskyryhmää koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.

Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.

Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.

EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin. Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.

Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti. Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta ”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa iskuryhmässä.

Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.

Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.

Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli mukana.

Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.

Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois. Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt jo kiivaasti läpi.

Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika. Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti. Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä. Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.

Kaikkia fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut. Totisestikin.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

040

Ennen Arton hautajaisia pohdin hirveästi itseni kuntoon laittamista, mutta ne hautajaiset – kummatkin niistä – viitoittivat tien, jota pitkin tulisin vielä pitkään kulkemaan. Tiesin, että kaikki pelastautumisyritykset olivat minun osaltani turhia. Se oli hyvin absurdia: aivan kuin olisin ollut joku toinen ihminen joka seuraa sivusta hölmöilyäni. Elokuvaan uppoutuessaan katsoja useimmiten toivoo, että elokuvan hahmolla menisi kaikki hyvin. Hän jännäilee hahmon puolesta ja järsii kynsiään. Pahimmillaan moni on psykoottisen Alexin puolella Kellopeliappelsiinissa tai kaistapäisen Tom Ripleyn puolella Lahjakas herra Ripleyssä – tai ääripäästä toiseen – Peter Sellersin esittämän Hrundi V. Bakshin puolella Pahuksenmoisissa pirskeissä. Bakshi on idiootti, jopa hiukan ärsyttävä sattumien ja vahinkojen herra, mutta jo puolessa välissä elokuvaa katsoja on hänen puolellaan ja toivoo, että hän selviää kaikista jännittävistä tilanteista. Minä erosin kaikista näistä hahmoista, sillä olin varma, että se, joka katsoi minun touhujani (tässä tapauksessa siis minä itse), ei nähnyt mitään hyvässä valossa – katsoja toivoi, että minun kävisi köpelösti, hän suorastaan vaati uhrijuhlaa, verellä mässäilyä ja synkkää tuomiota. Hän halusi nähdä minun kituvan, enkä halunnut tuottaa pettymystä kenellekään.

Yritin kovasti lähteä sieltä hautajaisista kun Esko, Rönkän nuorempi veli, se kaikkein pelottavin niistä tummahiuksisista pohjalaisukoista, tuli luokseni ja tarjosi kossua.

- Ota tästä, lämmittää mukavasti kurkkua, se sanoi, ja pelottavuus muuttui hetkessä lämminhenkisyydeksi.

Se hiukan raukkamaisen söpö, noin viisikymppisen miehen katse pakotti minut jäämään. Otin huikan jos toisenkin ja täysperseilyynhän homma johti. Marika-masennukseni kulta-aikana en ollut juonut itseäni juuri ollenkaan humalaan, koska olin halunnut pitää tunteeni selvinä, vaikka ne olivatkin olleet lähinnä ikäviä tunteita. Minulla oli kova ikävä humaltumista. Esko tarjosi kurkunlämmikettä juuri oikealla hetkellä.

Kännimeininki jatkui hautajaisten jälkeen, eikä tämä ollut varsinaisesti mitään masennusryyppäämistä. Minulla oli vain suuri mukavuudenhalu juoda viinaa. Se oli kivaa ja omalla tavallaan yksi sadoista konsteista saada uusi suunta elämään.

Hiukan nuorempana olin jaotellut elämääni erilaisiin kausiin. Olin käynyt läpi niin ruokakausia, urheilukausia kuin hyvin pitkiä elokuvakausiakin, joihin oli kuulunut jatkuva elokuvien katselu sekä leffakatalogien lukeminen. Olin tehnyt sitä lapsesta saakka. Kaverini pitivät leffatriviataitojani yllä kyselemällä usein minulta leffoista erilaisia kysymyksiä. Pystyin elokuvan nimen peruseella kertomaan sen valmistusvuoden, ohjaajan ja usein myös pääosien näyttelijät. En ollut koskaan ollut hyvä koulussa, mutta olin hyvä leffatriviassa.

Mutta takaisin viinaan. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut kännikautta, mutta tämä oli selkeästi sellainen. Siitä kävivät hyvänä esimerkkinä useat sekavat illat, joista minulla on vaihtelevia muistikuvia. Jotkut näistä illoista olivat hämmästyttävän voitokkaita – useimmat kuitenkaan eivät. Esittelen tässä muutaman noista illoista:

1)
Tapasin Rochellen, täydellisen näköisen afrotytön Punavuoren Motelletissa. Jatkoimme melko aikaisin Ison Roobertinkadun ja Albertinkadun kulmaan hänen ja muutaman hänen ystävänsä omistamaan ateljeehen. Rochelle laittoi musaa soimaan ja rupesi tanssimaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut toisella planeetalla jonkun humanoidinaisen vieteltävänä. Rochellen kroppa oli aivan tajuttoman upea tiimalasivartalo. Hän oli lähes 180-senttinen supermallilta näyttävä suklaaunelma.

Hän käski minua riisuutumaan ja selässäni menivät kylmät väreet: ensimmäistä kertaa sitten Marikan joku nainen komensi minua. Se tuntui mahtavalta – aivan kuin olisin ollut kotona. Olin Rochellen vietävänä ja annoin tapahtua kaiken, mitä oli tapahtuakseen. Asiat etenivät tosi nopeasti, tai sitten en vain yksinkertaisesti muista kaikkea, mutta muistan kyllä mitä seuraavaksi tapahtui.

Olimme alusvaatteisillamme keskellä lattiaa. Hän istuutui hajareisin päälleni. Hän rupesi suutelemaan kaulaani ja riisuin samalla alushousuni pois. Olin varma, että minua lykästäisi. Sitten se iski – kauhea mahakipu ja pelko mahdollisista ilmavaivoista. Miten helvetissä voisin välttää ne? En voinut sen kummemmin keskittyä enää hänen upean takapuolensa hyväilyyn, koska pelkäsin, että pieraisisin. Se johtui ryyppäämisestä. En ollut varmaan koskaan aikaisemmin ollut kännissä neljää päivää putkeen. Nyt se kostautui. En vain kyennyt siihen. Olin edelleen ehkä yhden tai kahden päivän putkiryyppääjä, eli en oikeastaan sen kummempi ryyppääjä ollenkaan. Mietin paniikissa kuinka voisin livetä vessan puolelle kun se vain tapahtui. Ilma tuli hyökkäävän nopeasti takapuolestani ulos ja erittyi Rochellen jaloille märkänä löysänä paskana.

- What the fuck? Rochelle totesi, enkä saanut sanottua mitään.

Hän juoksi kylpyhuoneeseen ja toisteli kiivastuneena ”fuck”-sanaa. Makasin alasti keskellä sitä valkoista huonetta paskaa reisilläni. Vituiksi meni. Osoitin jälleen esimerkillistä epäröimättömyyttäni: en pyyhkinyt takapuoltani minnekään, vedin housut nopeasti jalkaani, sulloin alushousuni farkkujeni taskuun ja juoksin pois sieltä.

2)
Tullakseni onnellisemmaksi kokeilin muuttaa tyyliäni. Ryhdyin hoppariksi. Minua ärsytti se jatkuva naisten skedejätkä-hehkuttaminen. En oikein ollut edes varma miten snoukkajäbä, skedejätkä ja hc-jätkä erosivat toisistaan. Vai oliko kyseessä vuodenaikoihin liitoksissa oleva juttu, niin, että talvisin saman kerhon kollit olivat snoukkajätkiä ja kesäisin ne olivat skeittareita? Sitten vielä niiden kahden jengin välissä taituroivat hc-jätkät katu-uskottavine tatuointeineen. Kaikkia näitä edellä mainitsemiani jengejä yhdisti yksi selkeä elementti: vihainen asenne ja siihen liittyvä tyly katse. Tuntui, että ne olivat harjoitelleet sitä tuntikausia peilin edessä. Ja usein ne olivat lopettaneet opiskelun yhdeksännen luokan jälkeen. Sen jälkeen ne keskittyivät autostereoiden varasteluun sekä taukoamattomaan pilvenpoltteluun.

Tyttöjen mielestä ne jätkät ovat luonnollisesti hirveän söpöjä ja kivoja tyyppejä. Miten ihmeessä tatuoitua, pilveä polttavaa, anorektistä hc-jätkää voi pitää ”söpönä” tai ”kivana”? Ei helvetti. Myönsin avoimesti kateellisuuteni näitä jätkiä kohtaan. Ne saivat aina naisten huomion, joten päätin olla yksi niistä. Koska en ollut aivan varma, olinko skeittari, snoukkajätkä vai HC-jätkä, niin päätin sekoittaa hiukan kaikkien tyyliä keskenään. Kävin Forumin Ponke’s:ssa, Kampin Laminassa ja Union Fivessa ostamassa viimeistä huutoa olevat kledjut. Testailin niitä kotonani päiväkausia ja uhoilin peilikuvalleni, kuten olin tehnyt bodousaikananikin. Näytin tosi coolilta.

Iskin täydessä latingissa Café Mascotiin Hämeentien varrelle lauantai-iltana. Oli siellä tuttujakin, mutta kukaan niistä ei tunnistanut minua – olin siis onnistunut. Istuin tosi leveästi joidenkin mimmien viereen ja aloitin mahtailun. Puhuin niille halventavasti ja kehoitin jokaista monta kertaa hakemaan minulle bisseä. Parasta oli, että en pitänyt oluesta, mutta siitä diggaaminen kuului roolihahmolleni. Yksi niistä mimmeistä lopulta tarjosi minulle bissen. Ne rupesivat lämpenemään typerälle jauhamiselleni. Yksi niistä katosi illan aikana jonnekin, mutta kahden kanssa lähdin vielä jatkamaan Kuudennelle linjalle, jossa oli rap-bileet – bang on target! Olin kuin kala vedessä. Katsoin kaikkia muita jätkiä tosi tylysti ja näytin jopa keskisormea välillä ja röyhtäilin ohikulkevien tyttöjen naamalle. Jos ei muuta niin ainakin yritin viedä maineen skeittijätkiltä.

Kadotin ne Mascotista pokaamani tytöt ja muutenkin jengi tuntui häviävän melko aikaisin kotiin. Yritin silti viimeiseen asti. Sitten se tapahtui. Olin pelännyt mulkkumaisen käyttäytymiseni vuoksi sitä koko illan ja kaikessa itsetuhoisuudessani jopa toivonut sitä. Sain turpaani. Ne eivät olleet wannabe hc-jätkiä. Ne olivat ihan todellisia Kallion kovanaamoja. Ne rehasivat minut ulos ja kaatoivat maahan. Sitten ne potkivat minusta ilmat pihalle. Kunpa olisin vain ollut hiljaa, niin ne kusipäät olisivat häipyneet. Mutta halusin olla roolilleni uskollinen viimeiseen asti – tosin tässä kohtaa muistutin ehkä enemmän Paul Newmanin legendaarista Cool Hand Lukea kuin skeittaria.

- Etkö sä parempaan pysty vitun paskahousu? huusin, ja sen jannun entisestään vihaiset kasvot vääntyivät niin pahansuoviksi, että alkoi ihan oikeasti pelottaa.

Se juoksi luokseni ja potkaisi minua ihan täysillä naamaan.

- Vitun nettirunkkari! se huusi ja muistutti minua siitä, että Marikan blogilla todellakin oli paljon lukijoita, jopa yllättävissä ihmisryhmissä.

Huh. Se oli aika tälli. Olin hetken aikaa – jällen kerran – varma, että kuolen. Verta tuli todella paljon, enkä tuntenut kasvojani. Olin shokissa ja itkin kuin pieni lapsi, jota on nimitelty välitunnilla kusipaskaksi. Päätin lopettaa skeittijätkäkauteni siihen veriseen yöhön. Valitettavasti kännikauteni jatkui edelleen.

3)
Jatkuvan ryyppäämiseni aikana jouduin oksentamaan aika usein. Krapulaa pystyin kuitenkin välttämään olemalla jatkuvasti kännissä. Olin käyttänyt tätä vanhaa hyväksi havaittua krapulan välttämiskeinoa jo usean viikon ajan. Se todella toimi. Heti kun aloin tuntea merkkejä krapulasta, rupesin juomaan siideriä. Krapula ei koskaan ehtinyt kunnolla iskemään kun johdonmukaisesti toimin näin. Tunsin itseni tuolloin suureksi neroksi. Mutta oksentamaan jouduin silti. Kaiken lisäksi, vietettyäni viimein pari selvää päivää, sain noro-viruksen.

Olin tietysti silloin vierailemassa jonkun tytön luona. Katsoimme sen tytön kanssa jotain kivaa pikku romanttista komediaa ja täytyy sanoa, tuntui tosi hyvältä olla tytön vieressä. Vihdoinkin minua lykästäisi. Olimme jo lähellä suudelmaa kun huomasin, että minulla oli vähän huono olo. Kävin vessassa. Kävin uudestaan vessassa. Mahani oli aivan sekaisin ja ripulia lensi kuin pommeja Berliinissä vuonna 1945. Yritin selittää tytölle, että:

- Joo nyt täytyy mennä kun on kaikkea tekemistä kotona ja koulutehtäviä ja sellaista...

- Mutta eihän sulla oo mitään koulua! oli tyttö vastannut, olin nimittäin mennyt kertomaan hänelle tilanteestani ja sitten unohtanut tehneeni niin.

Taudin seuraava vaihe iski siinä eteisessä. Oksennus lensi suustani vastustamattomasti suoraan sen tytön päälle. Se rupesi kirkumaan hysteerisesti ja minä ryntäsin vessaan. Sen jälkeen olin jokseenkin toimintakyvytön. Muistan, että tyttö sai oman tilanteensa hallintaansa ja siivottuaan sen sotkun jopa auttoi minua.

Tilanne eskaloitui lopullisesti kun oltuani jälleen kerran ruikulikakalla pesukone rupesi juuri linkoamaan. Vessasta puuttui vessapaperinpitoteline, joten vessapaperi oli siinä pyykkikoneen päällä. Kone rupesi pomppimaan oikein hurjasti ja vessapaperi hyppi ja pomppi – suoraan pyttyyn ja suoraan niihin ruikulikakkoihin. Noukin sen sieltä pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Rulla oli monesta kohtaa aivan siinä hirvittävän hajuisessa noro-kakassa. Se oli niin nestemäistä, että huokoinen paperi imi ja levitti sen nopeasti joka puolelle. Yritin pelastaa rullan ja revin paniikissa isoja tuppoja paperia irti, mutta se ei auttanut. Kuin syöpä se oli levinnyt liian laajalle niin, että sitä oli mahdotonta poistaa ilman potilaan tappamista.

- Vessapaperi on loppu! huusin.

- Eikä ole! tyttö vastasi. – Sitä on siellä iso rulla pesukoneen päällä!

Voi helvetti, tämä oli ainut rulla. Miten hitossa selviäisin tästä? ajattelin. Revin uudestaan rullasta kakkaisia kohtia pois. Ei auttanut kerta kaikkiaan. Olisi pitänyt poistaa koko paperi. Sitä oli päässyt myös paperin reunasta sisään ja se oli sitä kautta levinnyt useisiin kerroksiin samanaikaisesti. Pyyhin itseni tuolla tuhotulla paperimössöllä ja vedin vessan kun tajusin. Pönttö oli täynnä norokakkaa ja paperimössöä ja se ei vetänyt vaan alkoi tulvia yli. Tilanne alkoi riistäytyä lopullisesti käsistä, joten päätin jättää hukkuvan laivan, vaikka olinkin uimakyvytön. Hoipertelin sanaakaan sanomatta ulos asunnosta ja kuulin kovaäänistä huutoa kun olin jo rappukäytävässä. En katsonut taakseni. Oksentelin pitkin matkaa ja minut heitettiin ulos kahdesta eri bussista. Oksensin bussin penkille, oksennus valui bussin lattialle ja kerääntyi lattiassa olevan luukun kannessa olevaan koloon – se muistutti minua Itä-Helsingin yöbusseista. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin takaisin kotiin Sörkkään. Menin suoraan vessaan. Siellä huomasin, että minulla ei ollut vessapaperia.

4)
Olin Tavastian Lauantaidiskossa. Parasta oli, että menin paikan päälle yksin, mutta minua ei pelottanut missään vaiheessa, että jäisin juomaan karpalolonkeroita itseni seurassa jonnekin nurkkaan. Varsinaisesta diskosta en kuitenkaan muista mitään, koska humalluin jälleen liikaa. Ainut asia, jonka muistan, on kuinka tunnustin rakkautta jollekin blondille ulkopuolella. Se yritti juosta karkuun. Minä juoksin perään ja yritin tarttua sitä kädestä, mutta vahingossa otinkin hiuksista kiinni. Se kaatui pahasti polvilleen asfaltille.

- Anteeksi, mä en tarkoittanut!

- Vitun molopää! se huusi.

Mimmi nousi tuskaisesti ylös ja katsoi minua vihaisesti. Jopa vihaisemmin kuin se hc-jätkä, joka oli hakannut minut Kuudennen linjan ulkopuolella.

- Mee näyttämään sitä pientä munaasi vähän nettiin taas! blondi tiuskaisi ja se oli viimeinen tälli.

Edes sivullinen minäni ei voinut enää nojatuolissaan nauraa ja taputtaa kärsimyksilleni. Hiljenin ja olin murheen murtama. En ollut ansainnut tätä. Olin typerys, mutta olin varma, että jos tämä olisi ollut elokuva, niin katsoja olisi viimeistään tässä kohtaa ollut puolellani ja toivonut toden teolla, että asiani lähtisivät sujumaan paremmin.

Jos aiemmin sanoin, että jotkut känni-illoistani olivat olleet voitokkaita – unohtakaa se. Otan sen kommentin takaisin. Olin todella pohjalla. Kännikausi sai luvan loppua. Heti seuraavana aamuna Tavastian jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli Marika. Totta kai. En halunnut silti ajatella häntä. Oli pidettävä itsensä liikkeessä joka hetki niin, että välttäisin masentuneisuuden. Minun oli keksittävä tekemistä. Sitten muistin jotain ihan mahtavaa, mitä en ollut ajatellut kuukausiin. Muistin nettifoorumini – EPIC FAIL! Laitoin koneen päälle ja loggauduin sisään. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, tuo nettifoorumi ja foorumin ajatus kaataa Internet olivat ainut toivoni ja päämääräni. Olin taas takaisin oikealla polulla. Halusin tuhota. Halusin tuhota kaiken.

K A I K E N.

041

- Pizzaa, ei vittu anna tänne!

- En vitus!

- No sit sä itket ja annat hä!

- Onnea vaan koittaan noilla nörtin narukäsillä ha ’tu’omo!

Päivä näytti sujuvan normaaliin tahtiin EPIC FAIL -pääkonttorin salaisissa toimitiloissa – vaikka toimitila onkin liian mahtaileva nimitys, sillä tämä vaikutti pikemminkin joltain teinipoikien leikkikerholta. Mutta totuus oli jotain aivan muuta. Timo oli todella saanut ihmeitä aikaan. Hän oli onnistunut keräämään ympärilleen tavattoman suuren määrän tavattoman osaavaa tekijäporukkaa. Nämä jätkät todella tiesivät mitä tehdä. He eivät ehkä näyttäneet kummoisilta, mutta heillä oli tietokoneet hallussaan. He koodasivat lähes maanisesti kellon ympäri. Heillä ei ollut muuta elämää, ei muuta tekemistä. Timo oli lopullisesti eristänyt heidät muusta maailmasta ja tehnyt heistä koodiorjia. Pojat eivät nähneet tilannetta lainkaan tällaisena; heidän mielestään oli mahtavaa, ettei tarvinnut käydä koulussa, kuunnella äidin jatkuvaa valitusta läksyistä ja ulkona käymisestä ja isän jokaviikkoista hermoamista urheilun tärkeydestä. He olivat nuoria teini-ikäisiä kolleja, joilla oli aivan helvetisti energiaa, mutta ei mitään mihin purkaa sitä, sillä naiset luonnollisesti kiersivät nämä ruipelot finninaamat kaukaa. Timo pisti tuon energian "tuotteliaaseen" käyttöön laittamalla heidät koodaamaan. Se oli pojista hauskaa. Lisäksi he saivat ahmia niin paljon pizzaa ja kokista kuin halusivat ja ladata ihan mitä pornoa mieli vain teki. He eivät osanneet kaivata yhtään mitään muuta.

Haju paikassa oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki, jotka ovat joskus olleet laneissa, tietävät, mitä tämä tarkoittaa. Nämä lanit vain olivat jatkuneet jo kuukausia, ja osanottojia oli satoja. Heitä oli ympäri maailmaa, mutta selkärangan muodostivat suomalaiset jermut. Suomessa oli hyvä pohja lähteä tekemään maailmanlaajuista Internetin kaatamisoperaatiota, sen Timo oli huomannut. Suomessa riitti tietokoneita ja tympääntyneitä, fiksuja ja koulutettuja nuoria. Kiitos Suomen koulujärjestelmälle, mietti Timo katsoessaan mitä oli saanut aikaan. Nuoret skidit olivat aivan käsittämättömän käteviä koneiden kanssa. He olivat kasvaneet niihin kiinni jo lapsesta lähtien. Tämä HD-sukupolvi ei tuntenut maailmaa ilman tietokoneita. He olivat ensimmäiset ihmiset, joilla ajatus ei-elektronisesta maailmasta oli mahdoton. Sellaista ei voinut olla, kuten meidän on vaikea kuvitella maailmaa ilman sähköä tai meitä aikaisempian ihmisten vaikkapa maailmaa ilman hevosia. HD-nuorille tietokoneet olivat kaikkialla. Maailma koostui niistä. Ruotsi oli joskus ollut naapurivaltio, nyt se oli kasa bittejä. Maailma alkoi pikku hiljaa hahmottua eloktronisina sykäyksinä, sähkön liikkeenä. Pian ei ollut enää maita ja mantuja, atomien muodostamia entiteettejä, oli vain bittejä, joita pystyi lukemaan ruuduilta ja pian suoraan verkkokalvoilta. Kaikki tuli siihen ja se oli ihmisen tajuntaa, eikä muulla ollut väliä. On vain jokaisen oma totuus, ja nerokas on se, joka pystyy saamaan mahdollisimman monen uskomaan omaan totuuteensa.

EPIC FAIL -sankarit olivat ottaneet tässä varsin suorasukaisen lähestymistavan. Kun kaadetaan Internet, niin ihmisten erilliset käsitykset maailmasta pysyvät tehokkaammin erillisinä, eikä pääse syntymään yhtä ja samaa näkemystä kaikille. Tämä oli tietysti täyttä roskaa, mutta Timon oli pitänyt keksiä pojille jokin järkevä ja jopa kivan kuuloinen selitys omien syvällisesti vääntyneiden motiiviensa peittämiseksi. Timo halusi vain tuhota. Hän ei halunnut enää mitään muuta. Hänet oli murskattu ja hajotettu, pilkottu pieniksi paloiksi – hänellä ei ollut enää mitään positiivisia tavoitteita minkään suhteen. Hän halusi tuhota kaiken. Se oli täysin järjetön tavoite, ja silti – uskomatonta mutta totta – Timo sai myös tähän suunnitelmansa osaan mukaan innoissaan olevaa porukkaa.

EPIC FAILin johtoporukka koostui varsin kirjavista vesseleistä. He olivat kelkasta pudonneita kummajaisia, eivätkä olleet lainkaan niin taitavia, että heitä olisi voinut edes verrata koodaajapoikiin, joilla oli todellista taitoa näpeissään. He olivat Timon kaltaisia vähän hassuja raukkoja, joilla oli pari ruuvia joko löysällä tai sitten tippunut kokonaan pois – osalla ei tainnut olla niitä ollenkaan. Mutta ruuvien lisäksi heiltä puuttui myös jotain konkreettista, mitä Timolla oli: puhujanlahjat. Timo ei ollut koskaan ollut erityisen taitava missään yksittäisessä asiassa. Hän oli seurannut ympärillään olevia ihmisiä, joille oli kehittynyt jokin erityistaito, hieman hämillään ja varmasti jonkin verran kadehtienkin. Hän osasi kuitenkin napata lankoja ja sitoa niitä yhteen – hän oli taitava siinä: yhdistelemään informaatiota hieman sekavista lähteistä ja saamaan se koherentisti kasaan. Hän oli mastermind, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin sen jälkeen, mitä olemme hänestä kuulleet. Etenkin kaikki se oksentaminen... mieletöntä. Eikö hän ollut jo oksentanut aivojaan pellolle? Ilmeisesti siellä oli kuitenkin jotain vielä jäljellä, sillä Timo kiiti ja puksutti kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Timolla oli missio; se oli selkeä ja se oli toteutettavissa. Missio oli Internetin kaataminen ja syy oli Marika. Niin yksinkertaista se oli.

Timo oli täysin musertunut Marikan käsittelyssä. Mutta emme oikeastaan voi sanoa Marikan käsittelyssä, sillä itse Timo oli sinne itsensä tunkenut. Marika oli nimenomaan alussa sanonut: ”Jos haluat jatkaa mun panemista niin…” Ja Timo oli nikottelematta tehnyt kaiken, kaiken muun, paitsi pysynyt erossa Marikasta. Paitsi nyt. Nyt hän oli tehnyt senkin.

Timolla oli aina ollut vaikea suhde naisiin, valitettavasti. Hän ei ollut koskaan ollut varsinainen naistenmies, kuten vaikkapa ystävänsä Markku. Oli esimerkiksi kulunut pitkä aika ennen Minttua kun Timolla ei ollut ollut ketään. Hän olisi kovasti halunnut. Muiden jutut saivat homman kuulostamaan niin jännittävältä ja helpolta. Miksei hän sitten osannut? Mikä hänessä oli vikana? Hänessä täytyi olla jotain perustavanlaatuisesti pilalla, muuta selitystä ei ollut. Se ei mitenkään näkynyt päällepäin, mutta se oli siellä. Ehkä hänessä oli jokin kummallinen haju tai sitten hänen kasvoissaan oli jokin virhe. Mutta niissä ei näkynyt mitään ja itse asiassa omasta mielestään Timo oli oikein kaunis. Mutta miksei kukaan huomannut sitä? Tässä oli selkeä ristiriita hänen oman mielensä ja maailman välillä. Timo ei kuitenkaan tullut samalla tavalla hulluksi kuin Arto. Hän kätki tuskansa syvemmälle.

Timo päätteli vain olevansa epäonnistunut, ja sitten kun hän lopulta oli saanut ensimmäisen tyttöystävänsä, ei se ollut tuntunutkaan niin hyvältä. Hän oli yrittänyt ja säälittävästi epäonnistunut niin monta kertaa, ettei hän voinut täysin ja vaivattomin sieluin riemuita siitä että nyt oli onnistunut. Se oli tullut liian myöhään. Kaikki muut olivat kokeneet nuo jutut jo paljon aiemmin eikä niissä ollut mitään niin erikoista. Timo halusi niin kovasti, että siinä olisi ollut jotain erikoista, että se olisi ollut kaiken sen odottamisen, kärsimisen ja kaikkien niiden kyyneleiden ja vaikeiden hetkien arvoista. Mutta se ei ollut riittävästi.

Hän menetti samalla oman itsensä kokonaan kun yritti elää suhteilleen. Hän särki ensimmäisen tyttöystävänsä sydämen luvattuaan tälle mahdottomia ja etsi sen jälkeen tyttöjä joita voisi pelastaa. Ja niitähän riitti. Kaikilla oli aina jokin ongelma. Perhe oli hajonnut, isä oli kosketellut, oli liian lihava, oli liian laiha, vartalon muoto oli muuten vaan huono (todella usein ongelmat liittyivät ulkonäköön) tai sitten tyttö piti itseään pahana. Tämä viimeinen ongelma oli kovin yleinen, se oli varmaankin opittu elokuvista, muuta selitystä Timo ei keksinyt sille, että niin monilla oli se sama juttu. Se oli jokin asia jonka tytöt olivat tehneet tai jokin ajatus joka heillä oli. Ehkä se oli jotain ikävää. Mutta sitten alkoi sen jutun mieletön paisuttelu ja sitten oltiin emoilemassa ja vetämässä McFlurry-lusikalla ranteita auki. Ja sitten oli Timon vuoro astua kentälle kiiltävässä haarniskassaan, pitää tyttöä sylissään ja hokea että kaikki on ok. Tästä tuli hänen mantransa ja itse asiassa se painettiin isolla myös EPIC FAIL-toimiston seinälle. Se tuntui jotenkin kotoisalta. Se sai Timon muistamaan mistä hän oli lähtöisin ja mihin hän oli menossa. Hän oli menossa kohti tuhoa, kohti Marikan tuhoa, kohti kaikkien näiden valittavien naisten tuhoa. Kyllä, hän oli avoimesti katkera, hän tunsi ja tunnusti sen. Ei ollut enää väliä, sillä rakkautta ei ollut. Miksi yrittää esittää mitään muuta? Se olisi valhetta ja hän oli kyllästynyt valehtelemaan.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

025

Kuinka monella eri tavalla ihminen voi tappaa itsensä? En ollut moneen ajattomaan hetkeen miettinyt mitään muuta. Koomaan vaivuttuani yksinäisyyteni oli kasvanut niin painostavaksi, että en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä elää. Ainoa keino oli herätä. Vain hereillä ollessani voisin tappaa itseni, mutta silloin en todennäköisesti enää haluaisi sitä.

Viime päivinä kaikki haluni elävien kirjoihin palaamisesta olivat haihtuneet jonnekin. Olin pitkään pelännyt, että tämä hetki tulisi, ja se oli ollut läsnä nyt ainakin viikon (tämä oli arvioni). Pahinta oli, että en koskaan nukahtanut koska periaatteessa olin jo unessa. Tunsin ajatuksissani kuinka päivä muuttui yöksi ja yö päiväksi. Pian päivän käsite menetti merkityksensä. Oli vain aikaa, loputonta tyhjäkäyntiä. Minulle kävi kuin Michel Siffrelle hänen kuuluisissa kokeissaan. Vuonna 1962 Siffre eristäytyi kahdeksi kuukaudeksi Scarassonin luoliin Ranskassa. Hyvin nopeasti hän menetti käsityksensä ajasta. Kahden kuukauden kuluttua hän oli luullut vain yhden kuukauden kuluneen. Minä olin uuden ajan Siffre, ja oma mieleni muodosti minulle oman Scarassoni. En tuntenut väsymystä, vain turhautumista. Kun paikallaan makaamisesta tulee jokapäiväistä arkea, ruumis ei enää ymmärrä lepäämisen funktiota. Se hylkii koko ajatusta siitä.

Itsemurha oli ainut asia, mihin todella pystyin ajatukseni keskittämään, mutta miten toteuttaa itsemurha kun on koomassa? Miten pystyisin sammuttamaan itseni pois päältä? Oliko aivoissani tai sydämessäni jokin katkaisin, jota pystyisin painamaan? Juoksentelin jälleen kaoottisen tyhjyyden keskellä helvetissäni ja etsin tuota katkaisijaa joka paikasta. Kävin jopa hyvin epätodennäköisissä lokaatioissa: kiveksissäni, munuaisissani, mahalaukussani ja oikeassa polvilumpiossani. Nämä olivat loputtomia harharetkiä.

Minulla ei ollut mitään muuta kuin aikaa. En voinut tappaa aikaa, sillä minulla oli sitä vain metaforisessa mielessä. Vaikka tapoin siitä hetken, aika ei silti lakannut olemasta. Se oli siis gestalt-käsite, kuten saksalaisen gestalt-psykologian koulukunnan mukaan aivot ovat. Sitä määrittää kokonaisuus, sen hahmo, eivät sen osat. Jatkoin juoksemistani ja sen jälkeen makasin. Sitten katselin itseäni jälleen sivustakatsojana pedin vierellä. Näin äitini, joka kävi nyyhkyttämässä vieressäni, eikä se helpottanut oloani yhtään. Näin Timon, joka istui vieressäni ja tuijotti kooma-minääni pateettisen poissaolevalla katseella ja välillä läpsi minua poskille ja huusi: ”Herää, vitun homo!” Välillä tuntui kuin olisin taas ollut hereillä. En uskaltanut edes ajatella naisia, etenkään sitä M-kirjaimella alkavaa. Hänestä oli tullut minun Voldemortini. En uskaltanut toistaa hänen nimeään. Hän muistutti minua liikaa todellisuudesta, jota olin jostain syystä halveksinut sen pienen hetken kun olin ollut hereillä. Olin ollut liian voitonvarma ja ylimielinen. Kaduin sitä. Oliko tämä karmaa?

Välillä olin niin turhautunut, että ainut asia, mikä tuotti minulle iloa, oli se pummi, jonka olin tappanut Kalliossa. Vai olinko tappanut? En todellakaan ollut varma, mutta se oli eläväisin muisto, josta mitenkään sain kiinni. Se ei ollut miellyttävä muisto, mutta se muistutti minua elossa olemisesta, ja vain elossa olemisella oli merkitystä. Hylkäsin aikaisemman ajatukseni siitä, että elämällä sinänsä ei ole merkitystä. Kyllä sillä on! Kunhan vain saisin olla hereillä. Pala palalta tuokin muisto vähitellen kaikkosi pois mielestäni. Sen pummin kasvot olivat pian täysin harmaat, ja en muistanut, kuinka olin tappanut sen.

Tarvitsin ajankulua. Mielikuvitukseni teki retkiä, joissa varioin tapporeissuani. Lähdin uudestaan ja uudestaan yöhön ja kuvittelin jokaista yksityiskohtaa myöten, mitä tapahtui. Poltin ensin hiukan tupakkaa rauhoittaakseni hermojani, sitten puin sen toisen koomapotilaan vaatteet päälleni. Varastin sairaalasta skalpellin, jota etsin todella pitkään. Eihän se missään tarjottimella voinut olla, niin kuin elokuvissa. Vaikka tämä oli uneksimistani, halusin kaiken olevan mahdollisimman realistista, koska silloin tuntisin olevani lähempänä elossa olemista. Lähdin ulos. Otin bussin ihan jonnekin ja etsin käsiini jonkun pummin. En pitänyt saarnoja. Minä vain tapoin. Sen jälkeen palasin takaisin sairaalaan, ja kaikki oli taas ennallaan. Aika kyhjötti paikallaan, ja masennuin entistä enemmän.

Kuvittelin lisää tapporeissuja. Mutta niistäkin tuli nopeasti yllätyksettömämpiä. Rupesin pian hyppäämään yli tiettyjä vaiheita ja matkani lyhenivät. En laittanut edes kenkiä jalkaani. Keskityin oleelliseen ja aseiden sijaan tyydyin vain hengen riistämiseen. Potkin pummeja päähän tai kuristin ne. Tappaminen ei enää tyydyttänyt minua ja menetin otteeni siihenkin. Mielikuvitukseni kävi miinuslukemissa ja olin täysin lamaantunut päiväkausia. Se oli 110 % koomaa, todellista koomien koomaa, superkoomaa tai jopa metakoomaa, jota en tähän mennessä ollut vielä kertaakaan kokenut.

Olin pohjalla.

026

Marika lähti etsimään koiraa itselleen. Päätin mennä sairaalaan katsomaan Artoa. Viime päivinä minulla oli ollut helvetin kova ikävä häntä. Voi pojat kun hän oli laihtunut. Hän oli ollut koomassa nyt noin kaksi kuukautta tai ehkä pidempäänkin. Ajantajuni oli sekaisin ainaisen joutilaana olemiseni vuoksi. Välillä en ollut oikein varma oliko maanantai vai keskiviikko.

Sairaanhoitaja kävi ajamassa Arton parran. Minulle tuli yhä kurjempi olo. Hän oli täysin kyvyttömänä siinä hikisessä pedissä letkut naamallaan. Parranajosessio sai minut ajattelemaan, että hän oli omalla tavallaan vaikeasti vammainen – hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Jonkun muun piti tehdä se hänen puolestaan. Yöpöydällä oli isot kasat karkkipusseja. Ne olivat Arton vanhemmilta. Jumalauta kun tuokin oli lämminhenkistä. Arton äiti oli ostanut pojalleen karkkia ajatellen että se olisi kiva yllätys sitten kun tämä herää. Kuvittelin Arton äitiä hössöttämässä siellä kaupan karkkiosastolla, miettimässä mitä karkkia ostaisi Artolle. Silmiini tulivat auttamatta kyyneleet. En ollut itkenyt kertaakaan Arton vuoksi, mutta koko tuo näyttämö letkuineen ja yöpöydän karkkipusseineen sai minut hajoamaan.

Kuinka kauan ihmistä pidetään hengissä koomassa ennen kuin piuha vedetään irti? Joutuuko joku maksamaan hänen elossa pitämisestään? Missä vaiheessa päätös tehdään? Kuka päättää hetken kun kaikki on ohi? Arton vanhemmat? Sairaala? Suomen valtio? En minä tiennyt tällaisista asioista hölkäsen pöläystä. Koko tämä koomajuttu tuntui vain niin uskomattomalta. Se oli painajaismainen vitsi. Edelleen pieni osa minusta ajatteli Arton vain yhtäkkiä nousevan pedistään ylös ja säikäyttävän minut sanomalla: ”Vitun homo! Gotcha!”

Katsoin Artoa ja olin vähällä nukahtaa. Silmäni vaappuivat kiinni ja auki. Tätä oli ollut meneillään jo monta päivää. Olin ottanut aikoinaan sikainfluensarokotteen. Nyt otsikoissa oli juttua siitä, kuinka ihmiset sairastuvat sen rokotteen vuoksi helpommin narkolepsiaan. Nukahtelin jatkuvasti ja mietin koko ajan, että oliko minulla tuo helvetin nukahtelutauti. Mietin välillä jopa, että voisiko minulla olla dementia. Soitin äidillekin ja kysyin, liikkuiko meidän suvussamme sitä, ja hän vain nauroi minulle ja kertoi, että ei liiku. Ehkä minun olisi pitänyt vain nukkua enemmän sen sijaan, että tuijottelin Marikaa kaiken yötä.

Olin ollut sairaalassa tajuamattani varmaan tunnin ja vain tuijottanut Artoa. Ilmeeni näytti varmaan samalta kuin Jack Nicholsonin roolihahmolla Hohdossa kun se kirjoittaa siellä isossa hallissa kirjoituskoneella loputtomiin samaa tekstinpätkää: ”All work and no play makes Jack a dull boy”. Minulla oli visioita siitä kuinka Arto olisi ollut välillä hereillä. Minulle syntyi sumuisia kuvia päähäni, joissa Arto nousi välillä istumaan pedillään ja valitti kuinka puutunut hänen selkänsä oli kaikesta makaamisesta ja sitten hän esitteli minulle makuuhaavojaan. Hän saattoi myös irrottaa letkut naamaltaan, asetella ne siistiin riviin sängylleen ja sanoa käyvänsä paskalla. Välillä Arto makasi sängyssään sätkien ja hänen suustaan kuului vaimeaa mutina: ”Garp, Garp, Garp…” Kummastusta herättivät myös tuoreet tupakantumpit Arton yöpöydällä ja sakea tupakansavu. Läimäyttelin kuin hullu itseäni kummallekin poskelle ja hengittelin syvään. Yritin selkeyttää mieltäni.

Hallusinointini jatkui keskustaan asti. Se tupakansavu oli edelleen nenässäni ja muistin koko ajan lisää yksityiskohtia siitä, miltä Arto oli näyttänyt tuijottaessani häntä. Esimerkiksi huomioni kiinnittyi hänen likaisiin jalkapohjiinsa. Kun hänestä kerta huolehdittiin sairaalassa, niin miksi helvetissä hoitsut eivät olleet pesseet hänen jalkojaan? Se oli ihan kreisiä. Todellisuudessa hän kuitenkin vain koko ajan makasi pedissään hievahtamatta mihinkään suuntaan. Mikä toisaalta oli todellista? Aistimukseni olivat olleet niin aitoja, että kesti tunteja ennen kuin pystyin unohtamaan tuon hämärän sairaalareissun.

***

Sen jälkeen kun se pummi oli löydetty kuolleena, media meni aivan sekaisin ja unohti bloggaajat aika nopeasti, tai ainakaan ne eivät olleet enää pääpuheenaihe. Minulle ja Marikalle oli siunaantunut pelastava musta enkeli. Vaikka hällä väliä, sillä Marika ei enää halunnut tappaa ketään. Oliko kyseessä joku seonnut kopiomurhaaja? Sillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä.

Kuolleita pummeja rupesi löytymään lisää muutaman päivän välein. Jotkut niistä oli paloiteltu ja jotkut vain kuristettu hengiltä. Tämä ei sinänsä ollut suuri menetys Helsingille. Ruumiinpaloja löytyi sattumanvaraisesti ympäri kaupunkia eivätkä ne enää sijoittuneet ainoastaan Sörkkään. Taisipa jokunen löytyä Vantaalta ja Espoostakin. Joku teki kaupungille palvelusta, eikä kukaan oikeastaan välittänyt, että pummeja tapettiin. Minusta se oli vain hauskaa. Muistin kuinka Arton kanssa olimme usein vitsailleet lukioaikana, että sieppaisimme jonkun pummin auton kyytiin Muilun veljesten tyyliin ja veisimme sen jonnekin jumalan selän taakse ja mukiloisimme sen ihan paskaksi. Mietin aikoinaan tuota tempausta niin paljon, että siitä oli muodostunut tosi elävän näköinen muisto mieleeni. Aivan kuin olisimme todella toteuttaneet suunnitelmamme. Joka tapauksessa olin hyvin tohkeissani siitä, että joku toteutti nyt minun ja Arton suunnitelmaa ja puhdisti kaupunkia noista irvikuvista.

027

Ilma ympärilläni oli likaista. Se haisi pahalta. Olin nukkunut siinä ilmassa monta päivää. Se oli paksua ja epämiellyttävää. Se oli hikeä ja verta. Eikä kivaa valuvaa puhdasta kirkasta verta, jota vampyyrit juovat, vaan paksua ja inhottavaa, hitaasti valuvaa limaa. Se tunkeutui sisälleni ja täytti jokaisen onkaloni enkä päässyt sitä pakoon, koska en voinut liikkua. Olin hetken aikaa tottunut taas liikkumiseen, ja sen kaipaaminen oli pahempaa kuin se, ettei sitä ollut. Eihän sen poissaolo olisi haitannut, jos en olisi kaivannut sitä. Jos olisin itse leikannut jalkani irti omasta halustani, ongelmaa ei olisi ollut. Nyt minua kuitenkin kontrolloitiin jotenkin, enkä pitänyt siitä. Kaikki oli aloitettava taas alusta. Heräämisen tuska. Kaikki tietävät sen. Joutua heräämään aamulla kouluun tai töihin tai tapaamiseen tai aamulennolle – se on aivan hirveää. Ei haluaisi mitään niin paljon kuin jäädä nukkumaan ja joutuu väkisin kiskomaan itsensä hereille. Päivällä tuskaa ei enää tunnu, todella vähienkin yöunien jälkeen voi olla täydessä terässä. Ja myös illalla. Silloin ei saata enää huvittaakaan mennä nukkumaan. Saattaa valvoa myöhään ja tehdä jotain mistä pitää. Yö on oivaa aikaa asioiden tekemiselle. Se on luovaa, taianomaista aikaa, jolloin kaikki on mahdollista. Päivä on valoisaa ja selkeää, tylsää ja tavanomaista. Yöllä ajatukset heräävät henkiin, ja ne ovat valmiita otettaviksi ja käsiteltäviksi. Silloin on kosketuksissa omaan itseensä, kun taas päivällä yrittää elää protestanttisen työmoraalin luoman roolihahmonsa mukaisesti. Voi kunpa päivä voisi olla kuin yö. Mutta silloin ei kai olisi yötä eikä se olisi niin taianomaista. On oltava valoa, jotta voisi olla pimeyttä, niin kliseiseltä ja typerältä kuin se kuulostaakin. Olin oppinut tämän faktan erittäin selvästi ollessani jatkuvassa pimeydessä – se ei tuntunut enää jännittävältä ja taianomaiselta. Se tuntui hirvittävältä. Etenkin toisella kerralla. Nyt herääminenkin alkoi pelottaa. Pahinta oli se, etten pystynyt olemaan varma oikein mistään. Ehkä olin herännyt, ehkä en. Ehkä nukuin, ehkä en. Ehkä kuvittelin kaiken, ehkä en. Ehkä oli todellisuus, ehkä ei. Nämä asiat olivat menettäneet merkityksensä ja nyt oli tärkeintä vain, miltä minusta tuntui. Minusta tuntui pahalta, joten nykyinen tilanne ei ollut hyvä. Siitä oli päästävä pois. En vain jaksanut aloittaa maksimaalisen heräämisen urakkaa taas alusta.

Kuvittele, että olet nukkunut viikon, tai sanotaan koko talven. Ja sitten heräät. Kuin karhu talviunilta. Nehän ovat kuulemma tosi vihaisia keväällä juuri herättyään. Ymmärsin niitä nyt todella hyvin. Ne ovat nukkuneet monta kuukautta ja sitten joutuvat heräämään, etsimään ruokaa ja tekemään kaikenlaisia raskaita asioita. Vähemmästäkin menee hermot. Ja sitten ihmiset vielä ihmettelevät miksi ne käyvät kimppuun. Jokainen ymmärtää kämppiksen olevan hermona jos sen aikaisin sunnuntai-aamuna herätetään kitarasoololla, mutta karhuja ei ymmärretä. Vaadin karhuille tasa-arvoista kohtelua! Sen tulikin olla ensimmäinen tehtäväni toisen heräämiseni jälkeen. Nyt minulla oli todellinen syy herätä. Olin alkanut ymmärtää, että Marika ei ollut todellinen, vaan mielikuvitukseni tuote. En pystynyt näkemään häntä todellisena, siksi hän oli minulle niitä harvoja asioita, jotka pysyivät samana riippumatta siitä olinko hereillä vai valveilla. Hän oli päässäni, enkä tiennyt oliko oikeaa Marikaa olemassa vai ei. Mutta karhut olivat oikeasti olemassa. Karhujen oikeudet oli hoidettava kuntoon. Ne ovat niin söpöjäkin, löllertävät metsässä menemään hirvittävän isoina ja vaikuttavina ilmestyksinä ja syövät marjoja. Kuinka mahtavia veikkoja ne ovatkaan!

Aloin samaistua karhuihin. Minäkin olin mesikämmen, joka kaipasi oikeudenmukaisuutta ja rauhaa pitkän unen jälkeen. Oliko se muka liikaa vaadittu? No ei takuulla ollut. Sen tulisi olla itsestään selvää. Monet itsestään selvät asiat eivät vain valitettavasti toteudu. Ihmisillä on sisäänrakennettu oikeudentaju, mutta silti he toimivat usein, lähes jatkuvasti, sen vastaisesti. Tätä oikeudentajua tulisi seurata eikä uhrata sitä postmodernismin nihilistiselle alttarille, joka jo sinänsä on ristiriitainen, sillä alttari vaatii uskon johonkin, sillä se on rakennelma uskon esittämiseen ja institutionalisoimiseen. Jos alttari on nihilistinen, se ei voi olla alttari, vaan se on jotain muuta. Se on ei-alttari, eli alttarin vastakohta. Alttarin negaatio, alttarin tuhoaja, niin kuin Nietzschen yli-ihminen on jumalan tuhoaja. Yli-ihminen ei tarvitse enää jumalaa, sillä hän on itse oma jumalansa. Mutta pystyykö ihminen todella tähän? Eräs ystäväni sanoi kerran, että vaikka onnistuttaisiin aukottomasti todistamaan, että jumalaa ei ole olemassa, hän haluaisi silti uskoa. Ja hän on tasapainoisimpia ja onnellisimpia ihmisiä, joita tiedän. Ja hän todella olisi valmis uskomaan, vaikka se olisi kaiken järjen ja todistusaineiston vastaista. Ovatko onnellisimmat ihmiset siis vainoharhaisia hulluja? Kaikkein vahvimmilla ihmisillä tuntuu olevan jokin asia, johon he todella syvällisesti uskovat. Se antaa heille voimia; he ovat vahvoja, koska he uskovat. Nietzsche ei ollut vahva ja kuoli jo 45-vuotiaana hermoromahtaneena hulluna. Tätä kuvaa parhaiten eräs näkemäni vessakirjoitus. Joku oli kirjoittanut vessan seinään Nietzschen legendaarisen lausahduksen: ”Jumala on kuollut – Nietzsche”. Joku toinen oli vastannut alle: ”Nietzsche on kuollut – Jumala”. Jumala voittaa lopulta sillä hän ei voi kuolla.

Ja tässä minä olin. Kuolleena ja säälittävänä kuin Nietzsche konsanaan. Minulla kuitenkin oli vielä toivoa heräämisestä, eikä ainakaan luullakseni syfilistä, kuten Nietzchellä ilmeisesti oli. Näillä eväillä jaksaisin kyllä. Tekisin sen uudestaan. Ja voisin ehkä taas uskoa johonkin. Jos siitä todella sai niin paljon voimaa, miksi en tarttuisi siihen? Mitä merkitystä on totuudella jos siitä tulee paha mieli? Mitä arvoa totuudella on sinänsä? Minkä vuoksi se on arvokkaampaa kuin jokin muu, vaikkapa hyvä olo? Henry David Thoreau kirjoitti aikanaan: ”Rather than love, than money, than fame, give me truth”. Silti Thoreau käytti huomattavan paljan aikaa elämässään näiden kolmen ensin mainitun asian etsimiseen.

Kysytään mieluummin: mikä voisi olla arvokkaampaa kuin hyvä olo? Ihmiselle itselleen ei mielestäni mikään muu. Ja mitä muuta meillä on kuin se, mikä meille itsellemme on? Me olemme kaikki itsejä, joilla on jonkinlainen kokemus itsestä ja siitä, mikä itseä ympäröi. On kai luonnollista hakea itselle ympäristöä, joka tekee itsestä onnellisen. Ja mikään muu kuin toisten itsejen onnen tavoittelemisen estäminen ei saa olla tämän itsen onnen tavoittelun rajoitteena. Kuten John Stuart Mill totesi: ”ainoa syy miksi valtaa voidaan oikeudenmukaisesti käyttää sivistyneen yhteisön jäsentä kohtaan vastoin hänen tahtoaan, on muille tapahtuvan vahingon estäminen”. Hyvin simppeliä, mutta kuinka usein tätä sääntöä vastaan rikotaan? Kuinka monta kertaa minäkin olin sitä vastaan rikkonut? Eikä tämä ole mitään Raamatusta opittua, vaan jokainen voi lukea tuon lauseen ja verrata sitä sisältään löytyvään oikeudentajuun ja todeta, onko samaa mieltä vai ei. Ja mikäli on eri mieltä, voi esittää vasta-argumentin. Niin filosofia toimii. Ja tähän lauseeseen on vaikea keksiä vasta-argumentteja. Ainakaan olennaisia. Välineellisiä on kyllä helppo keksiä. Esimerkiksi: kuinka määritellään muille tapahtuva vahinko? Jonkin teon aiheuttama kausaalinen ketju voi olla hyvinkin pitkä ja kaikkia seurauksia lienee mahdoton selvittää. Tämä on myös Millin kannattaman utilitarismin kompastuskivi. Mutta tämä ei liity olennaisesti Millin lauseeseen. Se liittyy siihen, kuinka se voidaan toteuttaa tai minkälaisia lakeja pitää säätää, jotta se toteutuisi. Mutta se ei kumoa lausetta itseään.

Kaikesta huolimatta, olin koomassa.

028

- Mun mielestä sun olisi korkea aika hankkia jotain töitä.
Oli ollut vain ajan kysymys, että Marika vaatisi sitä minulta. Moneen asiaan olin heti valmis, mutta tuo aihe sai ihoni kananlihalle ja voimaan pahoin. Enkä puhu mistään henkisestä huonosta olosta vaan fyysisestä ällötyksestä. Mahani tuli kipeäksi ja oksentelin paljon väistellessäni aihetta muutaman päivän ajan. Aina Marikan vihjatessa asiasta pystyin jotenkin kiertämään kysymyksen ja luikertelmaan ulos tilanteesta. Se ei ollut mukavaa, sillä tahdoin miellyttää häntä ja tehdä kaiken niin kuin hän tahtoi. Mutta lopulta hän sanoi sen minulle suoraan ja vielä seksin jälkeen kun olin haavoittuvassa tilassa. ”Korkea aika” viittasi siihen, että hän oli jopa hiukan suuttunut. Olin osannut odottaa tätä kaikkien niiden vaatimusten joukossa, mutta minulla ei ollut hajuakaan kuinka lähteä liikkeelle tuon kehotuksen – tai lähinnä määräyksen – suhteen. Pystyin tottelemaan häntä sängyssä, pystyin tappamaan hänen puolestaan ja pystyin kuuntelemaan loputtomiin kuinka hän herjasi minua. Pystyin moniin asioihin, joita Marika minulta vaati, mutta tämä oli ehdottomasti vaikeinta, mitä eteeni tähän mennessä oli tullut.

Kuten jo aiemmin kerroin, olin tehnyt paljon duunia sen eteen, varsinkin elämänkatsomukseni kannalta, että en koskaan enää tekisi päivätyötä. Se pilaisi kaiken. Tämä oli enemmän kuin päätös tai elämäntapa – tämä oli aate, jonka puolesta olin valmis parhaimmillaan kiertämään ympäri Eurooppaa ja pitämään ihmisille motivaatiopuheita siitä, miksi heidän ei pitäisi koskaan tehdä töitä. Olisin niin kuin George Clooney Up in The Air -leffassa. Tosin hän kävi antamassa ihmisille potkuja. Minun hommani ei olisi alkuunkaan niin julmaa. Olisin positiivisuuden sanansaattaja: kertoisin kaikille niille masentuneille ihmisille mahdollisuuksista, jotka odottivat heitä päivätyön ulkopuolella. Olisin todellinen ilontuoja: loisin hymyn heidän kasvoilleen ja saisin heidät tuossa tuokiossa jättämään tylsät duuninsa. Vanhempi ja huomattavasti meitä normaalimpi sukupolvi pitäisi tätä huolestuttavana esimerkkinä kaaosteoriasta.

En usko, että asiat menisivät radikaalisti huonommin. Pieni lamaantuminen, luovutus, hanskojen tiskiin heittäminen ja tästä aiheutuva hauskanpito voisivat hetkeksi sekoittaa pakkaa, mutta tiedän, että puhdistautuminen tapahtuisi. Kaaos saavuttaisi lopulta järjestyksen! Se synnyttäisi uuden järjestyksen ja parhaimmillaan jopa uuden sivilisaation, jossa teknologialla ei välttämättä olisi niin suurta roolia. Kaaoksen keskeltä nousisi esiin upeita filosofeja ja uusien poliittisien liikkeiden edustajia, joilla olisi tietoa ja taitoa rakentaa uusi parempi maailma. Kaaoksen keskellä opittaisiin arvostamaan yhä pienempiä asioita, jotka ovat unohtuneet meiltä jo ajat sitten. Maailma vaatisi meiltä enemmän kekseliäisyyttä ja yleensäkin energiaa.

Minulla on loputtomiin esimerkkejä monista asioista, jotka olivat lapsuudessani mahtavia juttuja. On vaikea kuvitella, että nykylapsi leikkisi enää samalla tavalla. Esimerkiksi hernepyssy. Uskon, että hieman minua nuoremmilla oli vielä niitä ja riippuuhan se tietysti kasvatuksestakin. Ne olivat mahtavaa hupia, lapsellisen sodankäynnin primitiivisin ja halvin ase. Sitten oli paljon juhlavia, harvoin tapahtuvia etuoikeuksia, kuten pizzalla käyminen, karkkipäivät tai koulun jäälle luistelemaan meneminen. Ne olivat spesiaaleja juttuja, joita ei tehty usein. Muistan edelleen kuinka innoissani olin jos tein vanhempieni kanssa noita asioita. En väitä, että kaikki nykyajan lapset olisivat jotenkin hemmoteltuja. Kaikki on vain niin arkista nykyään. Pizzaa saa tosi helposti ja halvalla. Sitä vedetään tosi usein ja sama pätee karkkeihin. Luistelemaan ei haluta mennä, koska se on hankalaa ja ulkona on tylsää sekä liian kylmä. Eikä haluta edes pukeutua lämpimästi, koska se ei olisi coolia. On mukavampaa jäädä kotiin pelaamaan pleikkaria verkossa kavereiden kanssa.

En ole todellakaan mikään jäärä, joka allekirjoittaa pelkästään vanhanajan traditiot. Myönnän, että en itsekään jaksaisi innostua kummemmin noista asioista. Mutta siinähän se onkin. Tämä teknologian valloittama sivilisaatio on vienyt minutkin mukanaan. Se on aivopessyt minut jo ajat sitten. Joskus herkuttelen ajatuksella, että Internet kaatuisi ja tästä aiheutuisi maailmanlaajuinen taantuma.

Olin eksynyt töiden hakemisesta töiden välttelyyn, lapsuuden leikkeihin ja haaveisiin Internetin kaatumisesta. Ihmiset ovat niin hemmetin passivoituneita. ”Emmä jaksa” – niin perus! He eivät muista ostaa edes wc-paperia kun eivät malta poistua hetkeksikään Facebookista. Mieluummin he kaivavat laiskuuttaan roskiksesta käytettyjä räkäpapereita ja pyyhkivät pyllynsä niihin. Pahimmillaan heidän on lähdettävä ystävien seurasta mukavan illanvieton kesken kotiin, koska heidän on pelattava Farmvilleä.

Tamagotchit 1990-luvun lopulla olivat vielä pieni paha kaiken tämän virtuaalihulluuden rinnalla. Mutta toisaalta ne näyttivät tien tietokoneiden hallitsemaan tulevaisuuteen. Minne hävisivät lätkäkortit, Coca Cola -jojot ja superpallot? Niissä oli vielä munaa ihan eri tavalla. Jojot vaativat taitoa ja ne toivat nuoria fyysisesti yhteen. Nyt yhdessäolo ja sosiaalisuus tapahtuu vain chateissa ja ”seinillä”. Jengi on hautautunut koteihinsa eivätkä ihmiset todella halua nähdä toisiaan. Tärkeintä on vain huomatuksi tuleminen ja hienot valokuvat itsestään. ”Äiti, mä haluan järkkärin! – "Mutta sullahan on tuo Canonin 400D, jonka sait joululahjaksi pari vuotta sitten" – "Ei mut mä haluun uuden millä saa Full HD -videokuvaa, please osta!” Teknologian kehitys on tarttunut ihmisiin ja ihmiset koneellistuvat koko ajan. He ovat osa tuota robotiikkaa ja robotiikka sanelee, mitä ihmiset haluavat. Ihmisistä on tullut kyborgeja. Pelottavaa.

Koen, että jollain tasolla murros oli ollut meneillään jo pitkään. Merkit siitä olivat ilmassa. Ne eivät olleet kovin huomattavia tai konkreettisia, mutta homma oli totisesti lähtemässä hanskasta. Mikään ei vain yksinkertaisesti riittänyt kenellekään. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä enemmän ajatus Internetin kaatumisesta ja maailmanlaajuisesta sekasorrosta sai minut villiintymään. Ehkä tarvitsimme paikalle Terminatorin, joka aloittaisi ydinsodan – tosin silloin jengiä kuolisi turhankin paljon. Mutta ihminen on luonteeltaan tuhoaja, siitähän useat scifi-leffatkin kertovat.

Kuinka usein tulevaisuus kuvataan elokuvissa valoisaksi? Ei juuri koskaan. Se on aina pimeä, joskus jopa ikuisen sateen täyttämä, kaoottisen dystooppinen näyttämö, jossa ihmiset ovat surumielisiä ja välinpitämättömiä. Yksilön selviytyminen on tärkeintä. Ihmishengellä ei ole välttämättä mitään arvoa. Kaupungit ovat saasteiden, teollisuuden ja tekniikan peittämiä betoniviidakoita. Apinoiden planeetassa on hyviä pointteja. Elokuvasaagan viimeisessä osassa päädytään ratkaisuun, että apinoiden lait ovat parempia kuin ihmisten. ”Ape must never kill ape” oli apinoiden merkittävin sääntö, jota ihmiset omalla kohdallaan olivat rikkoneet läpi vuosituhansien. Ihmiset olivat tuhonneet maailmansa ja apinat nousivat valtaan. Ehkä me tarvitsimme myös apinoita siivoamaan kaiken tämän sotkun. Tiedä häntä.

Palasin hetkeksi miettimään työnhakemista. Mistä minä voisin saada töitä? Media-ala oli niin ylikoulutetussa tilassa, että ei niitä töitä jaeltu samalla tavalla kuin kaupan alalla. Oman yrityksen perustaminen oli ainoita ratkaisuja. Työvoimatoimistot kannustivat epätoivoisesti työttömiä media-alan ihmisiä ottamaan starttirahan ja perustamaan firman. Tässä luusereiden valloittamassa maailmassa edes minulla ei ollut munaa tuohon, vaikka kovana luuna itseäni pidinkin. Eikä minulla ollut myöskään kiinnostusta. Tietoa ja rohkeutta oli liian vähän, että olisin todella uskaltanut ryhtyä siihen. Eikä minulla ollut tarpeeksi todellista kokemusta työmaailmasta. Minulla oli vain ikäviä kokemuksia, jotka olivat jo varhaisessa vaiheessa elämääni ajaneet minut ulos työmaailman kurjalta näyttämöltä. En halunnut sitä elämää enää ja olin hyväksynyt sen itselleni. Olin onnellinen hengaaja. Mutta Marika ei voinut hyväksyä minua sellaisena.

Olin valehdellut hänelle aiemminkin, joten pystyin rauhallisen myöntyväisenä vastaamaan hänelle: ”Sopii rakas, haen töitä”. Sen pituinen se. En todellisuudessa hakenut töitä ja aina kun hän kysyi, kerroin vain jotain epämääräisen tylsää siitä kuinka olin printtaillut hakemuksia tai ollut muutamissa haastatteluissa. Totuus oli, että Marikaa eivät edelleenkään kiinnostaneet minun tekemiseni niin paljon. Hän vain halusi pitää yllä valtaansa komentelemalla minua. Hän oli johtaja ja hänen täytyi aina silloin tällöin näyttää missä kaappi seisoi. Se oli ihastuttavaa. Mutta pakostakin tämä työaihe sai hikikarpalot otsalleni. Inhosin keskustella aiheesta ja hän oli yllättävän sinnikäs kyselemään kuinka työnhakuni sujui.

Työnhaun sijaan kulutin päiväni Kallion kirjastossa visioimalla kasaan isoa ja monivaiheista suunnitelmaa, jonka pyrkimyksenä oli todellakin kaataa ”koko paska”, eli Internet. Minulla ei ollut hajuakaan mistä lähteä liikkeelle, joten haastattelin erilaisista mahdollisuuksista kaikkia käsiin saamiani nörttejä, joista jokainen tarjosi oman näkemyksensä. Äänitin keskustelut ja litteroin ne myöhemmin muistiin. Esiinnyin Pelit-lehden toimittajana. Useimmille se meni aivan täydestä. Soitin jopa vanhalle lapsuudenkaverilleni, joka työskenteli F-Securella. Hän tarjosi vahvoja, analyyttisiä näkemyksiä eikä uskonut sen olevan mahdollista. Hän naureskeli järjettömyydelleni ja kehotti minua kuluttamaan aikani johonkin rakentavampaan toimintaan. En kuitenkaan halunnut luovuttaa näin nopeasti. Jatkoin tonkimista. Pitihän minulla olla jotain tekemistä kaikkena sinä aikana, jonka Marika luuli minun kuluttavan työnhakuun.

Sain käsiini muutaman pahemman koulukunnan hakkerin yhteystiedot. Tyypit olivat tehneet Internetissä ihan todellisia murtoja ja tienanneetkin sillä. Tietokoneiden suhteen en todellakaan ollut mikään kova tekijä, mutta puhelahjani olivat autuaat. Sain suostuteltua projektiin nopeasti mukaan näppynaamaisia nörttejä sekä nuuskaavetäviä hakkereita. Jengi oli pikku hiljaa kasassa ja valmiina. Kukaan heistä ei oikeastaan uskonut, että asiassa edistyttäisiin mihinkään suuntaan, mutta suuruudenhullu ajatus viehätti kaikkia. Perustimme nettiin salaisen foorumin, jonne heitettiin kaikki ideat aiheesta, ja sivuilla alkoi nopeasti olla hemmetin kovaa liikennettä.

Keskustelu kävi kuumana. Se muistutti ihan Fight Clubia. Siitä ei puhuttu ääneen, mutta kaikki tiesivät tietokonemaailmassa, että tuo foorumi ja sen aate olivat olemassa. Jengiä tuli nopeasti lisää parhaimmillaan jopa Amerikasta ja Japanista asti, mutta hauskinta oli, että emme päästäneet sinne ketä tahansa esittämään ajatuksiaan. Webmasterit pitivät erilaisia tulikokeita porukkaan haluaville. Se oli kuin jonkin sortin simputtamista. ”Kokelaita” rääkättiin oma aikansa ennen kuin heille annettiin kutsu foorumille.

Kaikki tämä tapahtui muutamassa viikossa, ja projekti, joka kulki nimellä ”EPIC FAIL” vei lopulta aikaani yllättävän paljon. Luin enemmän kuin koskaan aiemmin, varsinkin tekniikka- ja tietokonealan lehtiä ja kirjallisuutta. Opin koko ajan uusia juttuja. Niillä hakkereilla oli mielettömiä ideoita siellä foorumilla. Projektista tuli koko ajan tärkeämpi minulle.

Pidin jutun salassa kaikilta. En kertonut siitä edes, tai etenkään, Marikalle. Sanoin vain tekeväni osa-aikaista duunia sosiaalisen median parissa. Hän uskoi sen ja oli aktivoitumiseeni hyvin tyytyväinen.

***

Nörtteily jäi kuitenkin taka-alalle hetkeksi kun sain puhelun Jorvin sairaalasta. Se oli Arton äiti, joka kertoi henki hapatuksissaan, että Arto oli herännyt.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!