Perus

044

Valitettavasti koko tihutyö meni Alphonson piikkiin. Tuo raukka sotahullu paljastui kaikeksi yllätykseksi ihailemansa Francisco Francon äpärän-äpäräjälkeläiseksi, mikä alleviivasi hänen tuhoamisen haluaan – hänellä oli siihen selkeät juuret. Fakkerit todella onnistuivat. Kyseessä ei ollut väärä kaapeli tai viemärijohto, vaan juuri se oikea merenalainen nettikaapeli. 24 tunnin välimuisti -teoria piti täsmälleen paikkansa. Kukaan ei aluksi osannut epäillä mitään sen vakavampaa kun netti hidastui ja sitä menoa lähes pysähtyi. Timo tai kukaan muukaan fakkereista ei ollut tajunnut kuinka moneen asiaan heidän tempauksensa vaikuttaisi. Katastrofeilta ei voitu välttyä.

Lennonjohto meni sekaisin. Kaksi Finnairin konetta teki epäonnistuneen laskun. Toinen koneista iskeytyi 45 asteen kulmassa kiitoradalle ja räjähti. Kaikki matkustajat ja lentäjät kuolivat siihen paikkaan. Useita lentoja peruutettiin muutaman viikon ajalta. Suurten ja järkyttävien katastrofien lisäksi moniin kauppoihin ei pystytty toimittamaan lisää tavaraa ilman nettiä. Nettipokerin pelaajat menettivät tulonlähteensä. Nämä ovat yksittäisiä esimerkkejä epäjärjestyksestä, joka kohtasi sekä valtiota kokonaisuutena, että sen kansalaisia erikseen. Monille nettiriippuvaisille (Marika mukaan lukien) pahinta oli, että he eivät pystyneet päivittämään blogejaan, sillä jo yhden kuvan lisääminen kesti vuorokauden verran.

Nettiyhteys kierrättyi Ruotsin kautta. Se muistutti analogista puhelinverkkonopeutta. Sanomalehdet nousivat uuteen loistoon, vaikka nekin kohtasivat monia ongelmia. Esimerkiksi painokoneita ei voitu ohjelmoida verkon kautta. Työ oli rankempaa ja hitaampaa, mutta lehdet silti painettiin ja uskomatonta kuinka ansiokasta työtä journalistit edelleen pystyivät tekemään, vaikka heillä ei ollut nettiä käytettävänään. Puhelinverkosta oli pitkästä aikaa suurta hyötyä.

Fakkereiden Ruoholahden toimitiloissa oli hiljaista. Jarpe ei koodannut enää, hän veti vain pizzaa ja naureskeli taukoamatta ajatukselle kuinka verkko oli käyttökelvottoman hidas. Tähänhän tässä oli koko ajan pyrittykin, mutta Jarpe oli hysteerinen. Hän lihoi viikossa seitsemän kiloa – olihan hänellä nyt kaksi kättä käytössään pizzan syöntiin. Digiboksi ei toiminut ja tv:tä ei voinut katsoa. Tämä oli ainut asia, mikä Timoa huoletti, vaikka Suomessa oli tapahtunut kauheita asioita: aika kävi pitkäksi. Mutta juuri tätä fakkerit olivat hakeneet – uutta alkua. Eivätkä he olettaneet, että mikään tulisi olemaan helppoa. He olivat kyvyttömiä ihan niin kuin muutkin ihmiset.

Kaapeli korjattiin, mutta siihen meni kaksi viikkoa. Kuten tavallista, Suomessa kaikki tapahtui hitaasti. Jos muualla rikki mennyt kaapeli korjattiin alle viikossa niin Suomessa se kesti tuplasti kauemmin. Olihan Kekkonenkin presidenttinä neljä kautta neljällä eri vuosikymmenellä ja olisi varmasti ollut pidempään, mikäli ei olisi sairastunut. Oli totuttu siihen, että jos jokin asia oli, niin se tuli aina olemaan.

Verkkoyhteys oli kokenut kovan kolauksen. Tärkeä vakio oli hävinnyt hetkeksi kaikkien elämästä ja ihmiset olivat täysin hukassa – he olivat kuin avuttomia eläimiä. Seuraukset olivat järkyttäviä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, netin kaatumisen vuoksi ihmiset saivat paniikkikohtauksia ja ajautuivat terapiaan. Vaikka netti korjattiin, ihmiset eivät uskaltaneet tottua liikaa siellä olemiseen siinä pelossa että sen olemassaolo riistettäisiin heiltä uudestaan. Fakkerit olivat vain säikäyttäneet, mutta joskus pelkkä pelottelu riittää.

Ei kulunut kuin kuukausi ja Ruotsissa tapahtui sama tempaus ja vastaavasti Ruotsin verkkoyhteys kierrättyi Suomen kautta. Jälleen tapahtui runsaasti ikäviä asioita ja pelko lisääntyi. Myös tieto fakkereista lisääntyi ja heille tehtiin oma infosivu Wikipediaan, joka kuvaili fakkereita seuraavanlaisesti:

Fakkerit on Karri Liikkasen ja Mikko Kananojan romaanissa Perus esiintyvä poliittisesti sitoutumaton anarkistiliike. Fakkereiden päämäränä oli kaataa Internet. Tässä tavoitteessaan he onnistuvatkin katkaisemalla aluksi Vattuniemen rannassa olevan vedenalaisen nettikaapelin. Tämän jälkeen heidän solunsa ympäri maailmaa aloittavat toimintansa ja lopulta koko maailma pimeni. Me olimme kaikki riippuvaisia Internetistä. Myös Wikipedia.

Tätä artikkelia ei siis voinut olla olemassa. Silti se Wikipediasta löytyi.

Fakkerit olivat pahantekijöitä, mutta silti yhä useammat ihmiset rupesivat fiilistelemään heidän toimintaansa. Taantumaa ja paluuta juurille ruvettin hehkuttamaan yleisesti, ja seuraavissa eduskuntavaaleissa fakkerit saivat murskavoiton. Heillä ei ollut edes omaa puoluetta, mutta ehdokkaat joutuivat tenteissä vastaamaan kysymyksiin, jotka käsittelivät fakkereiden alullepanemaa kaaosta. Fakkereita oli luonnollisesti runsaasti myös mediassa ja he muotoilivat kysymykset kaaosteoriasta niin vaikeiksi, että monet ehdokkaat mokasivat ja taipuivat huomaamattaan tukemaan fakkereiden toimintaa joko väärillä sanavalinnoillaan, hermostuneisuudellaan, ajattelemattomuudellaan tai kiivastumisellaan.

Fakkerit vaikuttivat maailmanlaajuisesti ja pian ei voitu enää puhua varsinaisesta salaseurasta – he olivat nettimaailman julkisia tuholaisia: jopa tunnetumpia ja pelottavampia kuin hakkerit. EPIC FAIL -foorumi tuhoutui, mutta sitä ei varsinaisesti enää tarvittu. Se oli hoitanut tehtävänsä ja sen legenda jäi leijumaan verkon rippeisiin. Se oli kuin Napster laittoman musiikin lataamisen suhteen: se oli aloittanut jotakin, jolle tulisi aina löytymään seuraajia. EPIC FAILin ajatus ja toimintamalli levisivät ympäriinsä. Syntyi uusia foorumeita ja salaseuroja, jotka kaikki kantoivat ylväästi fakkereiden periaatetta. Mitä enemmän tuhoa saatiin aikaan, sitä vähemmän varsinaista elämää netissä ja ylipäätään verkossa oli. Fakkereiden määrä tietysti väheni samalla, mutta tässä tapauksessa se tarkoitti vain sitä, että he olivat onnistuneet. Ja he onnistuivat yhä uudestaan.

Maininnan ansaitsee myös TDK:n 120 minuutin DVD-levylle poltettu dokumentti, joka kertoo, mistä kaikki alkoi. Kuvamateriaali on alusta loppuun hämmentävän mielenkiintoista ja raakaa. Kasvot on blurrattu jälkikäsittelyssä ja ääniä hiukan muutettu. Dokumentti huipentuu Alphonso-nimisen espanjalaisen fakkerin räjähtämiseen kameran edessä ja tätä seuraavaan nettikaapelin poikki piikkaamiseen. Aika velikultia. Tuosta dokumentista tuli viikossa pikku hiljaa tuhoutuvan Internetin ladatuin avi-tiedosto. Netin kaatumisen jälkeen tuota DVD-levyä kopioitiin runsaasti enemmän kuin Peter Jacksonin Bad Taste VHS:ää 90-luvulla. Krediitit olivat lyhyet ja simppelit: by Kaito.

Tier 1 ja Tier 2 transit-operaattorit tuhottiin. Yksinkertaisesti sanoen näiden operaattoreiden alla toimi koko maailman verkko. Tier 1 -verkot olivat niitä, jotka pystyivät saavuttamaan jokaisen maailmassa olevan verkon, ts. jokaisen Tier 1- verkon, ilman erillisiä ip-maksuja. Näin maailman suurimmat telekommunikaatioyritykset muodostivat Internetin selkärangan. On uskomatonta, että fakkareiden kaltainen Timon tuhovimmasta alkunsa saanut liike onnistui niiden tuhoamisessa. Fakkerit eivät itse tietenkään olisi yksin pystyneet siihen, he pikemminkin vain avasivat tulvapadot. Kun vesi lähti virtaamaan, sitä ei enää voinut pysäyttää. Oli tarpeeksi tyytymättömyyttä, jotta purkauksessa oli riittävästi voimaa näin suuren maailmanlaajuisen muutoksen aikaansaamiseen. Eikä se vaikuttanut pelkästään katastrofilta: olihan paluu juurille houkkutteleva ajatus – Arto ei ollut ainoa, joka oli haaveillut siitä. Internet oli vapauttava voima, mutta myös kahlitseva, rajoittava ja riippuvuutta aiheuttava – ihmiset eivät sittenkään halunneet olla kaiken aikaa yhteydessä kaikkialle. Tarkemmin sanottuna he kyllä halusivat, mutta oli olemassa vastahalu – sillä jokaisella halulla on vastahalu – joka repi heitä toiseen suuntaan. Fakkerit avasivat tälle vastahalulle väylän purkautua, ja purkautuminen oli niin nopeaa, että sitä ei ehditty pysäyttää.

Käytännössä tämä tarkoitti maailman suurimpien telekommunikaatioyritysten lamaannuttamista, oikeiden lautasantennien tuhoamista ja lisää kaapeleiden katkomista. Suurin osa niistä sijaitsi Yhdysvalloissa ja niiden tuhoaminen vaati fakker-liikkeen laajaa globalisoitumista. Hämmästyttävän nopeasti tiimiin saatiin käännytettyä mukaan maailman arvokkaimmissa viroissa olevia verkkojen toimihenkilöitä. Nyt ei puhuta jostakin kellaritason osaavista it-nörteistä, vaan Yhdysvaltojen asevoimien korkeissa viroissa olevista upseereista ja muista ”isoista pojista”, joilla oli avaimet ja valtuudet juuri oikeisiin paikkoihin. On mahdotonta selvittää kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti fakkereiden aatetta oli vain mahdotonta vastustaa. Kaaoksen ihannointi vain tarttui kuin natsismi ihmisestä toiseen. Kaikki halusivat oman osansa tuhoamisesta. Ihmiset kaipasivat muutosta niin paljon, että olivat valmiita ottamaan sen vastaan jopa idioottimaisuuden kautta. Tai sitten he eivät vain tajunneet mistä oli kysymys.

Aluksi vahvimmat ja taitavimmat yksilöt pystyivät käyttämään nettiä näppäilemällä osoiteriville pitkiä IP-numerorivistöjä, koska www.blaablaablaa.com-tyyppiset verkkotunnukset eivät enää toimineet. Pian tuokin oli kuitenkin historiaa. Kaikki digitaalisen verkon saralla pimeni. Yhtäkkiä mitään sitä digitaalista helppoutta, nopeutta ja pikselien muodostamaa paratiisia ei enää ollut olemassa. Analoginen teki kaikessa komeudessaan suuren ja hymyilevän paluun. Tietenkään mikään ei estänyt insinöörejä ja muita teknologianörttejä rakentamasta parempaa ja ”tuhoutumatonta” verkkoa uudestaan. Mutta kaikkia pelotti edelleen. Melkein kolmanteen maailmansotaan johtaneen verkon kaatumisen vuoksi kukaan ei uskaltanut lähteä edes yrittämään – ainakaan heti, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa.

Ihmiset vaikenivat ja ehkä ennen pitkää fakkereiden luoma uusi alku kantaisi hedelmää ja ihmiset tajuaisivat mistä koko ajan oli ollut kysymys. Tosin tässä vaiheessa kukaan ei enää muistaisi fakkereita tai tuhoa. Olisi olemassa vain uusi analogia.

Oliko Timo nyt onnellinen saatuaan tuhonsa? Ei tietenkään. Oliko hän saanut Marikan mielestään pois? Ei, eikä se tapahtuisi koskaan. Siksi Timo päättikin tappaa Marikan. Ja hän tappoi Marikan monta kertaa. Hän tappoi sen ihanan lorton monilla eri tavoilla monissa eri paikoissa, mutta Marika ei koskaan fyysisesti eikä henkisesti poistunut minnekään, sillä Timo ei kuitenkaan koskaan tappanut häntä oikeasti. Marika oli aina siinä, ihan lähellä, ja hänen rintakehänsä ja etenkin rintansa kohoilivat edelleen. Niin kauniisti ja ylväästi, kuin kauneimmat tasangot ja majesteettisimmat vuorenhuiput. Ylös, alas, ylös, alas. Mutta Marika ei todella koskaan ollut siinä. Hän oli jossain ja joka paikassa, mutta ei missään. Ei läsnä – hän oli virtuaalinen.

045

Virtuaalinen oli tuhoutunut. Mutta jännittävällä tavalla samalla myös materiaalinen romahti. Miten tämä oli mahdollista? Niidenhän piti olla kaksi erillistä maailmaa, joista virtuaalinen rakentui materiaalisen varaan, eikä materiaalisen pitänyt olla ontologisesti riippuvainen virtuaalisesta. Oli kuitenkin käynyt niin, että nämä kaksi maailmaa olivat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, että niitä ei enää voinut erottaa toisistaan. Kaikki mitä maailmassa (tai maailmoissa) tapahtui: kaikki mitä ihmiset tekivät, kaikki mitä ihmiset ajattelivat, kokivat tai tunsivat, oli muuttunut yhdeksi yhteiseksi todellisuudeksi, jossa ei ollut rajoja mielikuvituksen ja todellisen välillä — ne olivat molemmat yhtä totta. Tämä muutos oli ollut niin salakavala, että ihmiset eivät olleet edes huomanneet sitä.

Aluksi tietokoneet ja Internet olivat olleet hauska lisä. Kuitenkin hämmentävänkin nopeasti niistä oli tullut välttämätön ja kiinteä osa ihmisen elämää ja myös ihmistä itseään: ei ollut enää ihmisiä ilman tietokoneita ja niiden luomaa virtuaalista todellisuutta. Ihmiset pystyivät tekemään mielikuvituksestaan todellista, sanan todellinen tiukassa merkityksessä, eli siinä että jokin asia on käsinkosketeltava. Mielikuvituksesta tuli käsinkosketeltavaa. Ei sitä lopulta enää huomannut kosketteliko ihmistä vai konetta tai rakensiko linnaa jossain ohjelmassa vai todellisessa maailmassa. Koko todellinen-sana menetti merkityksensä. Todellisuudesta oli tullut vain yksi ohjelma muiden ohjelmien joukossa. Todellisuuteen oli jopa vaikeampi päästä osallistumaan kuin muihin ohjelmiin. Muissa ohjelmissa pystyi toimimaan paljon vapaammin, sillä niiden säännöt asetettiin usein väljemmiksi ja miellyttävämmiksi kuin todellisuuden. Aika harvoissa ohjelmissa esimerkiksi joutui kamppailemaan kosteusvaurioiden tai vaikeiden vuokraemäntien kanssa. Ihmiset halusivat osallistua maailman tapahtumiin ja virtuaalimaailmoissa se oli helpompaa kuin todellisuudessa, joten ilman muuta monet ja pikku hiljaa yhä useammat ja useammat päätyivät valitsemaan virtuaalisen maailman.

Kun se sitten väkivaltaisesti ja yllättäen riistettiin heiltä, tuntuu itse asiassa aivan luonnolliselta, että myös materiaalinen maailma romahti. Aiemmin oli ajateltu, että virtuaalinen vastaa mielikuvitusta ja materiaalinen todellisuutta, mutta nyt asia ei ollut enää niin: ihmiset aidosti kokivat virtuaalisen todelliseksi. Silloin ei ollut enää väliä, miten asiat todella olivat. Kaikki todellinen ihmisille on sitä, miten he kokevat sen olevan. Jos he siis kokivat virtuaalisen olevan todellista, niin silloin se todella oli sitä. Piste.

***

Sen jälkeen kun Internet oli kaatunut, alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Helsingin Sanomissa julkaistiin kummallinen uutinen siitä, kuinka Suomenlinna oli kadonnut. Kukaan ei uskonut tätä, ajateltiin sen olevan aprillipila. Mutta ei ollut aprillipäivä, joten ihmiset menivät katsomaan. He huomasivat, että Suomenlinnaa ei todella enää ollut. Lähetettiin venepartioita sinne, missä ennen olivat kohonneet Sveaborgin muurit, mutta ne eivät löytäneet mitään. Hetken päästä ei muistettu, minne veneet olivat hävinneet ja vaimot itkivät kadonneita miehiään, kunnes unohtivat heidät eivätkä tienneet, miksi olivat itkeneet, jos edes muistivat itkeneensä. Helsingin Sanomien päätoimittaja ei tiennyt kuka jutun oli kirjoittanut, ja itse asiassa seuraavana päivänä sitä ei enää löytynyt lehdestä, vaikka sitä kuinka selattiin. Kaikki muistot maailmasta alkoivat kadota ja oli vaikea pitää kiinni mistään, koska ei voinut luottaa sen olemassaolon pysyvyyteen.

Sitten ihmisiä alkoi kadota lisää. He lähtivät aamulla töihin, tai jos eivät muistaneet olevansa töissä, he vain poistuivat kotoaan kai jonkin pinttyneen rutiinin vuoksi, eivätkä tulleet enää takaisin. Kukaan ei hetken päästä muistanut ketä piti ikävöidä. Kerrottiin Pariisin lentäneen tiehensä, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt. Egyptin pyramidit upposivat hiekkaan, vaikka väliäkö sillä, koska hiekkaa ei ollut. Aikaakaan ei ollut, sillä hiekan tavoin se oli valunut tyhjiin. Ihmiset elivät ajattomuudessa, mutta se oli luonnollista, sillä he olivat menettäneet kyvyn jäsentää maailmaa, joten aika jatkuvasti etenevänä ulottuvuutena menetti merkityksensä. Aika-avaruudesta oli tullut möykky, juuri niin kuin Einstein oli sanonut sen olevan. Hän nousi hetkeksi haudastaan nauramaan tällä seikalle, mutta hävisi pian itsekin jonnekin.

Mihin kaikki hävisivät? Samaan paikkaan, mihin mielikuvituskin häviää kun sillä ei ole enää mihin mennä. Mihin mielikuvituksen paikka hävisi? Se taisi hävitä mielikuvitukseen, joka taas ei enää löytänyt omaa paikkaansa, koska sen oma paikka oli piiloutunut siihen itseensä. Näin siitä tuli täysin tyhjä ja se alkoi hävitä samalla imien itseensä kaiken kuin mustaan aukkoon, joka on pelkkää äärimmäisen tiivistä tyhjyyttä.

Oliko Timo edes tajunnut kuinka suurta tuhoa hän voisi saada aikaan? Ei varmasti, mutta hän nautti tilanteesta täysin siemauksin. Jokainen katoava ihminen tai asia sai hänet hurmion valtaan. Hän oli todella onnistunut tuhoamaan K A I K E N. Pikku hiljaa kaikki hävisi hänen ympäriltään, ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin. Timo puristi kädessään viimeistä säästämäänsä Marikan sukkanauhaa. Hän oli pitänyt sitä ranteessaan joka päivä sen jälkeen kun ei ollut enää saanut nähdä ja koskettaa Marikaa. Nyt ei saisi kukaan muukaan – eikä kukaan saisi koskea yhtään mitään muutakaan, ei enää koskaan. Timo oli tyytyväinen. Hän nosti sukkanauhan nenälleen ja haistoi Marikan ihanaa tuoksua. Hän ei kuitenkaan tuntenut mitään ja huomasi, että sukkanauhakin oli hävinnyt. Hän oli keskellä tyhjyyttä, jossa ei ollut mitään. Se toi mieleen Arton koomaiset painajaiset, mutta oli vielä niitäkin tyhjempi. Timo huomasi itsekin alkavansa hävitä ja samalla hävisi myös hänen tuskansa. Se oli poissa. Hän yritti viimeisenä ajatuksenaan muistella Marikaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi pitänyt muistella. Siksi hän ei hävinnyt onnellisena, vaan hämmentyneenä; siksi ihmisten viimeinen tunne oli hämmennys. Kaikki päättyi kaikenkattavaan ja kaikentuhoavaan hämmennykseen.

Niin perus.

Ensi viikolla ei enää lisää. Perus oli siinä. Seuraava romaanimme Kova ilmestyy heti kun löydämme sille julkaisukanavan. Pysykää kuulolla. Rakastakaa.

043

Särkyneitä viinapulloja, tyhjiä olut- ja siideritölkkejä ja paskanhajua. Fakkereiden salainen työpiste oli koristeltu ilmapalloilla ja serpentiinillä – se muistutti enemmän lastentarhan naamiaisia kuin vakavaa toimistotilaa. Kukaan ei silti ollut juhlatuulella. Jarpe koodasi tavalliseen tapaansa vasemmalla kädellä ja veti oikealla pizzaa. Ne olisivat viimeiset koodailut vähään aikaan. Kaikki näytti olevan niin kuin aina ennenkin, mutta jotain oli totaalisesti muuttunut. Ujosteleva, humalainen ja alaikäinen strippari keikisteli väsyneiden ja poissaolevien fakkereiden edessä. Timo ja kumppanit olivat lopen uupuneita ja laskuhumaltuneita. Strippari ei ollut kovin seksikäs, eikä itse asiassa edes oikea strippari. Se oli joku raukka lukiolaisbimbo, joka keräsi rahaa Interrail-matkalleen. Kimmo Ståhl oli hoitanut tytön paikalle, luvannut maksaa hyvin ja antaa vähän viinaakin, niin shown suorittaminen hoituisi helpommin ja ilman estoja. Ei tyttö rahaa tietenkään saisi eikä liiemmin myöskään juhlijoiden viisareita värähtämään. Fakkereilla oli takanaan rankka yö Lauttasaaressa. Miten heidän oli käynyt?

***

Koko porukka istui pyöreän pöydän ympärillä Vattuniemenrannan Blue Peter -ravintolassa kuin ritarit tai muskettisoturit konsanaan. Oli perjantai ja kello oli vähän vaille kaksitoista yöllä. Taustalla soi tarpeettoman kovaa suomalainen pop-musiikki. Hector lauloi haikeasti: ”Kun äänet aamun täyttää ja mä poistunut oon, tuuli tyyntyneen jo näyttää, haahka ui kaislikkoon”. Kaikilla oli edessään kalja, paitsi tietysti Timolla, joka nautti tavalliseen tapaansa kuivaa omenasiideriä. Kaito oli innostuneella tuulella. Muiden kielloista huolimatta hänellä oli ollut pakottava tarve tilata valkosipulietanoita. Hän ahmi niitä menemään samalla kun muut yrittivät vaikuttaa viileän rauhallisilta. Jo pelkkä ajatus niistä etanoista sai valmiiksi hermostuneen Alphonson raivon valtaan. Hän leikki zippo-sytkärillään ja toisteli vittua äärimmäisen rauhallisella, mutta kireällä äänellä espanjaksi: ”Puta, puta, puta...”. Ilmassa oli jännityksen tuntua, mikä oli täysin ymmärrettävää. Fakkerit olivat suunnitelleet tätä keikkaa jo pitkään, hyvin pitkään.

Kaiton HD-videokamera ei ollut päällä. Sen sijaan filmiryhmä iskuryhmän ympärillä teki kovaa duunia. Joku huuteli hiukan taaempaa varjoista ohjeita jokaiselle, miten heidän kuului käyttäytyä. ”Enemmän vihaa! Raaputa takaraivoasi!” Lippispäinen, Aku Louhimiehen näköinen ohjaaja huusi Timolle, joka totteli ja rypisti otsaansa hieman yliampuvasti ja raaputti sen jälkeen takaraivoaan. ”Kakkoskamera!”, samainen lippispää huusi. Kuva muuttui pienellä ohjaajan näytöllä ja siinä näkyi nyt pöytä, jonka ympärillä fakkerit istuivat. Se oli hieno asettelu: eeppinen ja vaaraa huokuva, hieman Sergio Leonen westernien tyyliin. Kamera Timon, Alphonson, Kimmon, Kaiton ja Henrikin ympärillä pyöri tasaisen hitaasti. Se taltioi näiden suurten antisankareiden fiiliksiä ennen kuin heidän oli määrä lähteä kohti rantaa toteuttamaan suunnitelmansa.

Timo kävi vielä kertaalleen suunnitelman läpi samalla kun Teemu Selänteen näköinen tarjoilija toi Kaiton tilaamat valkosipulietanat pöytään. Kaikki katsoivat vihaisesti tarjoilijaa. Tämä jätti nopeasti suorakulmion muotoisen lautasen pöytään ja häipyi lähes juoksujalkaa pois. Timo osoitteli kaikkia ja kaikki nyökyttelivät vuorollaan päätään. Se kuului käsikirjoitukseen. Kimmo tunki huuleensa kaksi nuuskapussia. Hän oli niin koukussa tuohon kamaan, että yksi pussi ei enää tuottanut hänelle mitään euforiaa. Hän tarjosi yhden pussin erikoisvahvaa Thunder-nuuskaa myös Henrikille, joka oli useaan otteeseen halunnut kokeilla nuuskaa. Kaito ahmi etanoita ja Alphonso kaiversi stiletti-veitsellä pöydän alle tekstiä: ”Alphonso – In Hate We Trust”. Se ei kuulunut käsikirjoitukseen, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt, sillä hän tulkitsi vihaa todella aidon oloisesti. Hänen jokainen raajansa tärisi tuhoamisen halusta. ”Täyttä timanttia!” kuvaaja kuiskasi ohjaajalle ja näytti peukkua. Likaisesti ruskettunut Alphonso oli täynnä uhoa.

- Häivytään, Timo sanoi ja porukka nousi matemaattisen tarkasti ylös samaan aikaan – kaikki paitsi tietysti Kaito.

Hän hotki vielä viimeistä etanaa kun muut jo kävelivät ravintolasta ulos.

- Ooo ooo ooo! Kaito huusi ja juoksi muiden perään.

Hän painoi HD-videokameransa rec-nappia ja siitä kaikki alkoi.

Iskuryhmä lähestyi kohdetta. He olivat kuin Tarantinon Reservoir Dogsit kävellessään järjestäytyneesti rivissä kohti Vattuniemenrannan merenalaista nettikaapelia. Kaapeli oli venesataman ja Blue Peter -ravintolan välissä valkoisen minimajakan alla. Oliko tuo jonkinlainen ”peite” sille, missä kaapeli sijaitsi? Tiedä häntä, mutta siellä se oli. Joka paikassa oli valvontakameroita. Voisi tietysti luulla, että nuo kamerat olivat siellä veneiden vuoksi, mutta fakkerit tiesivät, miksi ne siellä todella olivat. Niistä täytyi päästä eroon.

Aluetta tutkittaessa jokaisen valvontakameran sijainti oli käyty tarkasti läpi. Henrik von Hessenin tehtäväksi oli määrätty tuhota ne. Tavalliseen tapaansa hän oli palkannut asialle jonkun muun; Henrikin maailmassa puhui vain ja ainoastaan raha. Hän oli edellisiltana laittanut asialle kaksi Iron Maiden -paitaista yläastepahista. Pojat olivat kivittäneet kamerat hajalle. Työn jälki näytti vakuuttavalta, sillä valvontakameroista ei ollut mitään fyysisiä jäänteitä koko alueella. Osaavia nuoria – ”Fachkundige Junge”, Henrik totesi saksaksi ja hymyili isällisesti.

Kaikki oli siis hoidettuna kuntoon. Henrik alkoi kuitenkin voida pahoin. Tämä johtui ilmiselvästi Thunderista, nuuskasta, jota Kimmo oli hänelle aiemmin tarjonnut. Se oli todella vahvaa pussinuuskaa, joka saattaa aluksi tuntua todella hyvältä huulen alla: fiilis nousee taivaisiin ja kaikki tuntuu mahtavalta, mutta jo viiden minuutin nautiskelun jälkeen heikompia rupeaa oksettamaan. Näin kävi myös Henrikille, joka tuli niin huonovointiseksi, että joutui odottamaan muita kumiveneessä. Mutta ei sota yhtä miestä kaivannut – ja toisaalta oli tärkeää, että pakovene oli valmiina heti sen jälkeen kun kaapeli olisi katkottu.

Alphonso oli kärjessä. Heti hänen takanaan tulivat Kimmo ja Timo sekä hiukan taaempana Kaito, joka kuvasi kaiken videolle. Alphonso koki muut iskuryhmän jäsenet enemmän taakaksi kuin hyödyksi. Hän kelaili päässään suosikkielokuvalainaustaan, joka oli ensimmäisestä Rambo-elokuvasta: ”I could have killed 'em all, I could kill you. In town you're the law, out here it's me. Don't push it. Don't push it or I'll give you a war you won't believe. Let it go. Let it go”. Alphonso kantoi pölyistä, kärsineen näköistä dynamiittipötköä kädessään, jolla hänen oli määrä räjäyttää nettikaapeli. Tuo dynamiitti oli kuin valtikka, joka mahdollisti Alphonsolle suureellisen valta-aseman muiden iskuryhmäläisten keskuudessa. Mutta se siitä: kaikki se hiominen ja tarkka suunnittelu heitettiin kirjaimellisesti hetkessä helvettiin. Alphonso oli alusta asti ollut villi kortti ja riskivalinta ryhmään. Nyt se ilmeni hyvin selkeästi.

- Fuck it! Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden edelle.

Tämäkään ei kuulunut käsikirjoitukseen. Lippispäinen ohjaaja löi kämmenellä otsaansa kuin Spede Pasanen.

- Ei saatana tästä mitään tule! Näin siinä käy kun lähtee amatöörien kanssa tekemään yhteistyötä! ohjaaja huusi ja puhalsi pilliin lähtömerkiksi koko kuvaustiimille.

Filmiryhmä pakkasi kamansa alta aikayksikön ja huristeli kahden Ford Transit -pakunsa kera Lauttasaaresta pois.

Kaikki tuo viikkojen mittainen odotus oli ollut Alphonsolle liikaa. Hän halusi hoitaa keikan alta pois nopeasti. Kukaan ei ehtinyt liiemmin reagoida kun Alphonso oli jo kaksikymmentä metriä muita edellä. Muut jäivät selkeästi hänestä jälkeen. Jollain tavalla se oli helpottavaa. Timo huokaisi kuten myös Kimmo, jota tuntui tosiaankin kiinnostavan enemmän jatkobileet kuin varsinainen keikka. Kaito oli ainut, joka lähti juoksemaan Alphonson perään. Kamera heilui kuin Blair Witch Projectissa konsanaan.

- Ai am a firuming this! Kaito huusi sekavalla englannin kielellään.

Alphonso kompastui avonaisiin lenkkarinnauhoihinsa ja kaatui maahan nelinkontin. Dynamiitti lipesi hänen käsistään asfaltille. Maan ollessa hiukan kallellaan merta kohti, dynamiitti lähti uhkaavasti kierimään kohti vettä. ”Puta!” Alphonso tuhahti ja singahti jonkinlaisella juoksun ja ryömimisen yhdistelmällä nappaamaan dynamiittia ennen kuin se ehtisi kieriä mereen. Juuri tällä hetkellä hänen mieleensä tuli alakoulun kuudennen luokan maastojuoksukilpailu – kyllä, niitä järjestettiin muuallakin kuin Suomessa. Alphonso muisteli kuinka oli halunnut tehdä isäänsä vaikutuksen, koska oli aina jäänyt viimeiseksi maastojuoksukisoissa läpi alakoulun. Hän oli ollut lapsena vahvasti ylipainoinen pullero, mutta joillakin äärikonsteilla tuo pieni spanieli laihdutti viidennen ja kuudennen luokan kesäloman aikana itsensä laihaksi ja jopa hiukan lihaksikkaaksi pikku Tarzaniksi. Tällä kertaa Alphonso oli hakemassa voittoa. Hänelle ei riittänyt keskinkertainen sijoitus massan keskellä. Hän halusi voittaa ja näyttää kaikille, että hän ei ole enää se sama luuseri. Liikunnanopettaja pisti lähtölaukaukseksi megafonin ”alarm”-äänen ulvomaan ja noin viisikymmentä espanjalaista pikkupoikaa lähti juoksemaan. Alphonson alku ei ollut kaikkein helpoin. Aivan kuin nyt Vattuniemessä, Alphonson kengännauhat avautuivat ja hän kaatui asfaltille lyöden vielä leukansa etummaisen kaverin lenkkarin kantaan. Verta pulppusi maahan ja näytti pahasti siltä, että Alphonson kisa oli siinä. Terkkaritäti ja liikunnanopettaja juoksivat paikalle. Alphonso kuitenkin tempaisi itsensä ylös yltäpäältä veressä ja tuuppasi terkkaritädin selälleen maahan.

- It ain’t over ’til it’s over, Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden perään.

Alphonso oli katsonut paljon amerikkalaisia toimintaelokuvia jo aivan pienestä pitäen ja siksi hän puhuikin jo lapsena melkein yhtä paljon englantia kuin espanjaa.

Opettajat huusivat hermona ja liikunnanopettaja lähti juoksemaan Alphonson perään. Opettajan yllätykseksi Alphonso ei ollut enää se sama pullea vätys. Hän harppoi pitkin juoksuaskelin kohti juoksijoiden kärkipäätä. Liikunnanopettaja pysyi silti tiukasti Alphonson kannassa. Alphonso katsoi aina välillä taaksensa ja tirskui hyväntuulisesti. Hän juoksi helposti Pepén ohitse, joka oli koulun suosituin poika. Hän oli varhaisessa iässä fyysisesti kehittynyt pitkä ja komea ”mallipoju”, jonka tunnuslause naisten iskemisestä oli: ”Mun taktiikka on se, että naiset tulee mun luo”. Kuudesluokkalainen poika todella oli tuota mieltä. Ja hänen taktiikkansa todella myös toimi. Mutta nyt Alphonso meni hänen ohitseen kuin raketti. Tuo oli kova paikka Pepélle. Hän yritti saavuttaa Alphonsoa, mutta turhaan. Hänellä ei ollut saumoja eikä ollut liikunnanopettajallakaan. Kuin Lasse Virén, Alphonso nousi kaatumisen jälkeen voittoon ja teki jopa koulun uuden ennätyksen, eikä sitä ole vielä tähän päiväänkään mennessä rikottu.

Valitettavasti väkivaltainen konflikti terkkaritädin kanssa johti siihen, että Alphonso erotettiin koulusta. Hänet erotettiin myös seuraavasta koulusta ja sitä seuraavasta. Kierre jatkui. Isä hakkasi pojan tuusannuuskaksi vielä samana iltana maastojuoksukisan jälkeen. Isä ei voinut sietää sitä, että Alphonso oli erotettu koulusta. Ja juuri isään Alphonso oli halunnut tehdä vaikutuksen. Millään ei tullut enää koskaan olemaan mitään väliä paitsi tuholla. Se oli totisesti Alphonson juttu. Hänen oli pakko onnistua.

Ja Alphonso onnistui. Hän tarrasi dynamiitista kiinni viime hetkellä ennen kuin se oli koskettamassa veden pintaa. Hän kääntyi ja kohotti dynamiitin ilmaan voitokkaasti. Kaito pysähtyi muutaman metrin päähän ja fokusoi videokuvan Alphonson lapsekkaasti hymyileviin kasvoihin. Hän tai kukaan muukaan ei ollut koskaan nähnyt Alphonsoa näin iloisena.

- Ique viva! Alphonso huusi ja sitten räjähti.

Kaito lysähti polvilleen ja piteli kameraa katatonisena paikallaan ja – mitäpä muutakaan kuin – pillahti itkemään. Dynamiitti oli räjähtänyt liian aikaisin eikä tuhonnut kaapelia. Sen huono säilyttäminen oli tehnyt arvattavat tepposensa. Timo ja Kimmo saapuivat hengästyneinä paikalle. Alphonson jäänteet kelluivat vedessä: verta ja sisälmyksiä, irronneita raajoja ja ulos pursonneet silmämunat. Timo rupesi saman tien muistelemaan Pekka Parikan Talvisota-elokuvaa ja sen roolihahmoa Paavoa, jonka perään velipoika Martin oli pitänyt katsoa, mutta ei sodassa kenenkään perään kukaan voinut katsoa, vaikka Martti todella sitä yrittikin. Paavo räjähti muusiksi taistelun melskeessä ja Timolla oli tuosta elokuvan kohtauksesta surullisia muistoja, lähes traumoja. Mutta Alphonso oli kaukana Paavon tai oikeastaan näyttelijä Konsta Mäkelän sympaattisuudesta. Hänen sympaattisuutensa muistutti enemmän Trini Lopezin roolihahmoa Likaisesta tusinasta. Tuo yleisön rakastama (koominen) sivuhahmo taittaa niskansa ja kuolee hypätessään laskuvarjolla omenapuuhun jo ennen varsinaista taistelua. Kuinka klassista ja ennalta-arvattavaa. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä aliarvostetussa Last Action Hero -leffassa Austin O’ Brienin näyttelemä (jälleen) koominen sivuhahmo tiivistää saman ajatuksen toteamalla pahassa paikassa, että ”koominen sivuhahmo kuolee aina ensimmäisenä” viitaten luonnollisesti itseensä – vaikka ei lopulta kuolekaan. Tästä johtuen Arton oli kuoltava, ja koska koomisia sivuhahmoja ei voi koskaan olla liikaa, niin myös Alphonson oli pakko kuolla. Timon kohtalo oli kaikesta järkytyksestään huolimatta toimia – ja nopeasti.

Dynamiitti ei kuitenkaan ollut heidän ainoa suunnitelmansa. Kimmo kantoi noin puolentoista metrin mittaista mustaa urheilutarvikelaukkua, joka sisälsi piikkauskoneen. Se oli sama piikkauskone, jolla Rönkä oli porannut reiän Timon ja Arton kämpän ulko-oveen, ja joka oli porannut Karhun jalan lävitse. Kalliossa tapahtuneen karhuepisodin jälkeen kaikki olivat olleet niin järkyttyneitä, että Tervalainen (Rönkän, Timon ja Arton naapuri) tai kukaan muukaan ei ollut välittänyt rappukäytävään jääneestä veren tahrimasta piikkauskoneesta. Vimpain oli kulkeutunut Timon mukana Ruoholahteen fakkereiden päämajaan, ja nyt samainen kone oli mukana menossa Vattuniemenrannassa.

Kimmo avasi laukun ja otti piikkauskoneen esille. Luontevaa tietysti olisi ollut, että Timo olisi ottanut kunnian, mutta hän oli ovela. Hän ei halunnut päätyä videolle. Hän ei halunnut enää koskaan päätyä yhdellekään videolle, missä hän tekee jotakin kyseenalaista. Viimekertaisesta kokemuksesta oli ihan liian lyhyt aika eikä hän muutenkaan ollut niin tyhmä, että olisi halunnut paljastaa kasvojaan tihutyön ykköstekijänä. Kimmo asteli napaa myöden veteen ja asetteli piikkauskoneen nettikaapelin päälle. Siinä se oli, täysin esillä ja vahinkoalttiina. Kaito itkeä pillitti ihan hysteerisenä, mutta piteli kuitenkin HD-kameraa vakaana kädessään ja taltioi kaiken. Henrik odotteli kumiveneessä ja oksensi mereen nuuskan aiheuttamaa huonoa oloaan.

Kimmo käynnisti piikkauskoneen, ja terä täräytteli hetkessä ja vaivattomasti kaapelin poikki. Ilmassa oli sanoinkuvaamatonta magiikkaa. Kaiton hysteerinen itku muuttui voitonriemuksi, mutta pian hän kuitenkin tunsi ja näki Alphonson irronneen käsivarren lenkkareidensa päällä ja rupesi jälleen itkemään. Kimmo ojensi piikkauskoneen Timolle, joka sujautti sen takaisin laukkuun. Sitten koko porukka juoksi kumiveneeseen. He pakenivat yöhön. Kaikki oli hetkessä ohi. Tämä oli ollut vain alkunäytös. Mutta tämä oli ollut merkittävä alkunäytös.

ENSI TIISTAINA PERUS SAAPUU PÄÄTÖKSEENSÄ !!!

042

Porukkaa oli haastateltu kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta. Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten ongelmien vuoksi.

Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.

Tietokone- ja nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa. Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään? Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.

Selkeyttääkseen keitä EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille. Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen. Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti korvasivat c-kirjaimen koolla.

Fakkerit eivät halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo, he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus onnistua.

Miksi iskyryhmää koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.

Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.

Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.

EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin. Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.

Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti. Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta ”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa iskuryhmässä.

Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.

Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.

Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli mukana.

Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.

Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois. Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt jo kiivaasti läpi.

Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika. Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti. Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä. Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.

Kaikkia fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut. Totisestikin.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

040

Ennen Arton hautajaisia pohdin hirveästi itseni kuntoon laittamista, mutta ne hautajaiset – kummatkin niistä – viitoittivat tien, jota pitkin tulisin vielä pitkään kulkemaan. Tiesin, että kaikki pelastautumisyritykset olivat minun osaltani turhia. Se oli hyvin absurdia: aivan kuin olisin ollut joku toinen ihminen joka seuraa sivusta hölmöilyäni. Elokuvaan uppoutuessaan katsoja useimmiten toivoo, että elokuvan hahmolla menisi kaikki hyvin. Hän jännäilee hahmon puolesta ja järsii kynsiään. Pahimmillaan moni on psykoottisen Alexin puolella Kellopeliappelsiinissa tai kaistapäisen Tom Ripleyn puolella Lahjakas herra Ripleyssä – tai ääripäästä toiseen – Peter Sellersin esittämän Hrundi V. Bakshin puolella Pahuksenmoisissa pirskeissä. Bakshi on idiootti, jopa hiukan ärsyttävä sattumien ja vahinkojen herra, mutta jo puolessa välissä elokuvaa katsoja on hänen puolellaan ja toivoo, että hän selviää kaikista jännittävistä tilanteista. Minä erosin kaikista näistä hahmoista, sillä olin varma, että se, joka katsoi minun touhujani (tässä tapauksessa siis minä itse), ei nähnyt mitään hyvässä valossa – katsoja toivoi, että minun kävisi köpelösti, hän suorastaan vaati uhrijuhlaa, verellä mässäilyä ja synkkää tuomiota. Hän halusi nähdä minun kituvan, enkä halunnut tuottaa pettymystä kenellekään.

Yritin kovasti lähteä sieltä hautajaisista kun Esko, Rönkän nuorempi veli, se kaikkein pelottavin niistä tummahiuksisista pohjalaisukoista, tuli luokseni ja tarjosi kossua.

- Ota tästä, lämmittää mukavasti kurkkua, se sanoi, ja pelottavuus muuttui hetkessä lämminhenkisyydeksi.

Se hiukan raukkamaisen söpö, noin viisikymppisen miehen katse pakotti minut jäämään. Otin huikan jos toisenkin ja täysperseilyynhän homma johti. Marika-masennukseni kulta-aikana en ollut juonut itseäni juuri ollenkaan humalaan, koska olin halunnut pitää tunteeni selvinä, vaikka ne olivatkin olleet lähinnä ikäviä tunteita. Minulla oli kova ikävä humaltumista. Esko tarjosi kurkunlämmikettä juuri oikealla hetkellä.

Kännimeininki jatkui hautajaisten jälkeen, eikä tämä ollut varsinaisesti mitään masennusryyppäämistä. Minulla oli vain suuri mukavuudenhalu juoda viinaa. Se oli kivaa ja omalla tavallaan yksi sadoista konsteista saada uusi suunta elämään.

Hiukan nuorempana olin jaotellut elämääni erilaisiin kausiin. Olin käynyt läpi niin ruokakausia, urheilukausia kuin hyvin pitkiä elokuvakausiakin, joihin oli kuulunut jatkuva elokuvien katselu sekä leffakatalogien lukeminen. Olin tehnyt sitä lapsesta saakka. Kaverini pitivät leffatriviataitojani yllä kyselemällä usein minulta leffoista erilaisia kysymyksiä. Pystyin elokuvan nimen peruseella kertomaan sen valmistusvuoden, ohjaajan ja usein myös pääosien näyttelijät. En ollut koskaan ollut hyvä koulussa, mutta olin hyvä leffatriviassa.

Mutta takaisin viinaan. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut kännikautta, mutta tämä oli selkeästi sellainen. Siitä kävivät hyvänä esimerkkinä useat sekavat illat, joista minulla on vaihtelevia muistikuvia. Jotkut näistä illoista olivat hämmästyttävän voitokkaita – useimmat kuitenkaan eivät. Esittelen tässä muutaman noista illoista:

1)
Tapasin Rochellen, täydellisen näköisen afrotytön Punavuoren Motelletissa. Jatkoimme melko aikaisin Ison Roobertinkadun ja Albertinkadun kulmaan hänen ja muutaman hänen ystävänsä omistamaan ateljeehen. Rochelle laittoi musaa soimaan ja rupesi tanssimaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut toisella planeetalla jonkun humanoidinaisen vieteltävänä. Rochellen kroppa oli aivan tajuttoman upea tiimalasivartalo. Hän oli lähes 180-senttinen supermallilta näyttävä suklaaunelma.

Hän käski minua riisuutumaan ja selässäni menivät kylmät väreet: ensimmäistä kertaa sitten Marikan joku nainen komensi minua. Se tuntui mahtavalta – aivan kuin olisin ollut kotona. Olin Rochellen vietävänä ja annoin tapahtua kaiken, mitä oli tapahtuakseen. Asiat etenivät tosi nopeasti, tai sitten en vain yksinkertaisesti muista kaikkea, mutta muistan kyllä mitä seuraavaksi tapahtui.

Olimme alusvaatteisillamme keskellä lattiaa. Hän istuutui hajareisin päälleni. Hän rupesi suutelemaan kaulaani ja riisuin samalla alushousuni pois. Olin varma, että minua lykästäisi. Sitten se iski – kauhea mahakipu ja pelko mahdollisista ilmavaivoista. Miten helvetissä voisin välttää ne? En voinut sen kummemmin keskittyä enää hänen upean takapuolensa hyväilyyn, koska pelkäsin, että pieraisisin. Se johtui ryyppäämisestä. En ollut varmaan koskaan aikaisemmin ollut kännissä neljää päivää putkeen. Nyt se kostautui. En vain kyennyt siihen. Olin edelleen ehkä yhden tai kahden päivän putkiryyppääjä, eli en oikeastaan sen kummempi ryyppääjä ollenkaan. Mietin paniikissa kuinka voisin livetä vessan puolelle kun se vain tapahtui. Ilma tuli hyökkäävän nopeasti takapuolestani ulos ja erittyi Rochellen jaloille märkänä löysänä paskana.

- What the fuck? Rochelle totesi, enkä saanut sanottua mitään.

Hän juoksi kylpyhuoneeseen ja toisteli kiivastuneena ”fuck”-sanaa. Makasin alasti keskellä sitä valkoista huonetta paskaa reisilläni. Vituiksi meni. Osoitin jälleen esimerkillistä epäröimättömyyttäni: en pyyhkinyt takapuoltani minnekään, vedin housut nopeasti jalkaani, sulloin alushousuni farkkujeni taskuun ja juoksin pois sieltä.

2)
Tullakseni onnellisemmaksi kokeilin muuttaa tyyliäni. Ryhdyin hoppariksi. Minua ärsytti se jatkuva naisten skedejätkä-hehkuttaminen. En oikein ollut edes varma miten snoukkajäbä, skedejätkä ja hc-jätkä erosivat toisistaan. Vai oliko kyseessä vuodenaikoihin liitoksissa oleva juttu, niin, että talvisin saman kerhon kollit olivat snoukkajätkiä ja kesäisin ne olivat skeittareita? Sitten vielä niiden kahden jengin välissä taituroivat hc-jätkät katu-uskottavine tatuointeineen. Kaikkia näitä edellä mainitsemiani jengejä yhdisti yksi selkeä elementti: vihainen asenne ja siihen liittyvä tyly katse. Tuntui, että ne olivat harjoitelleet sitä tuntikausia peilin edessä. Ja usein ne olivat lopettaneet opiskelun yhdeksännen luokan jälkeen. Sen jälkeen ne keskittyivät autostereoiden varasteluun sekä taukoamattomaan pilvenpoltteluun.

Tyttöjen mielestä ne jätkät ovat luonnollisesti hirveän söpöjä ja kivoja tyyppejä. Miten ihmeessä tatuoitua, pilveä polttavaa, anorektistä hc-jätkää voi pitää ”söpönä” tai ”kivana”? Ei helvetti. Myönsin avoimesti kateellisuuteni näitä jätkiä kohtaan. Ne saivat aina naisten huomion, joten päätin olla yksi niistä. Koska en ollut aivan varma, olinko skeittari, snoukkajätkä vai HC-jätkä, niin päätin sekoittaa hiukan kaikkien tyyliä keskenään. Kävin Forumin Ponke’s:ssa, Kampin Laminassa ja Union Fivessa ostamassa viimeistä huutoa olevat kledjut. Testailin niitä kotonani päiväkausia ja uhoilin peilikuvalleni, kuten olin tehnyt bodousaikananikin. Näytin tosi coolilta.

Iskin täydessä latingissa Café Mascotiin Hämeentien varrelle lauantai-iltana. Oli siellä tuttujakin, mutta kukaan niistä ei tunnistanut minua – olin siis onnistunut. Istuin tosi leveästi joidenkin mimmien viereen ja aloitin mahtailun. Puhuin niille halventavasti ja kehoitin jokaista monta kertaa hakemaan minulle bisseä. Parasta oli, että en pitänyt oluesta, mutta siitä diggaaminen kuului roolihahmolleni. Yksi niistä mimmeistä lopulta tarjosi minulle bissen. Ne rupesivat lämpenemään typerälle jauhamiselleni. Yksi niistä katosi illan aikana jonnekin, mutta kahden kanssa lähdin vielä jatkamaan Kuudennelle linjalle, jossa oli rap-bileet – bang on target! Olin kuin kala vedessä. Katsoin kaikkia muita jätkiä tosi tylysti ja näytin jopa keskisormea välillä ja röyhtäilin ohikulkevien tyttöjen naamalle. Jos ei muuta niin ainakin yritin viedä maineen skeittijätkiltä.

Kadotin ne Mascotista pokaamani tytöt ja muutenkin jengi tuntui häviävän melko aikaisin kotiin. Yritin silti viimeiseen asti. Sitten se tapahtui. Olin pelännyt mulkkumaisen käyttäytymiseni vuoksi sitä koko illan ja kaikessa itsetuhoisuudessani jopa toivonut sitä. Sain turpaani. Ne eivät olleet wannabe hc-jätkiä. Ne olivat ihan todellisia Kallion kovanaamoja. Ne rehasivat minut ulos ja kaatoivat maahan. Sitten ne potkivat minusta ilmat pihalle. Kunpa olisin vain ollut hiljaa, niin ne kusipäät olisivat häipyneet. Mutta halusin olla roolilleni uskollinen viimeiseen asti – tosin tässä kohtaa muistutin ehkä enemmän Paul Newmanin legendaarista Cool Hand Lukea kuin skeittaria.

- Etkö sä parempaan pysty vitun paskahousu? huusin, ja sen jannun entisestään vihaiset kasvot vääntyivät niin pahansuoviksi, että alkoi ihan oikeasti pelottaa.

Se juoksi luokseni ja potkaisi minua ihan täysillä naamaan.

- Vitun nettirunkkari! se huusi ja muistutti minua siitä, että Marikan blogilla todellakin oli paljon lukijoita, jopa yllättävissä ihmisryhmissä.

Huh. Se oli aika tälli. Olin hetken aikaa – jällen kerran – varma, että kuolen. Verta tuli todella paljon, enkä tuntenut kasvojani. Olin shokissa ja itkin kuin pieni lapsi, jota on nimitelty välitunnilla kusipaskaksi. Päätin lopettaa skeittijätkäkauteni siihen veriseen yöhön. Valitettavasti kännikauteni jatkui edelleen.

3)
Jatkuvan ryyppäämiseni aikana jouduin oksentamaan aika usein. Krapulaa pystyin kuitenkin välttämään olemalla jatkuvasti kännissä. Olin käyttänyt tätä vanhaa hyväksi havaittua krapulan välttämiskeinoa jo usean viikon ajan. Se todella toimi. Heti kun aloin tuntea merkkejä krapulasta, rupesin juomaan siideriä. Krapula ei koskaan ehtinyt kunnolla iskemään kun johdonmukaisesti toimin näin. Tunsin itseni tuolloin suureksi neroksi. Mutta oksentamaan jouduin silti. Kaiken lisäksi, vietettyäni viimein pari selvää päivää, sain noro-viruksen.

Olin tietysti silloin vierailemassa jonkun tytön luona. Katsoimme sen tytön kanssa jotain kivaa pikku romanttista komediaa ja täytyy sanoa, tuntui tosi hyvältä olla tytön vieressä. Vihdoinkin minua lykästäisi. Olimme jo lähellä suudelmaa kun huomasin, että minulla oli vähän huono olo. Kävin vessassa. Kävin uudestaan vessassa. Mahani oli aivan sekaisin ja ripulia lensi kuin pommeja Berliinissä vuonna 1945. Yritin selittää tytölle, että:

- Joo nyt täytyy mennä kun on kaikkea tekemistä kotona ja koulutehtäviä ja sellaista...

- Mutta eihän sulla oo mitään koulua! oli tyttö vastannut, olin nimittäin mennyt kertomaan hänelle tilanteestani ja sitten unohtanut tehneeni niin.

Taudin seuraava vaihe iski siinä eteisessä. Oksennus lensi suustani vastustamattomasti suoraan sen tytön päälle. Se rupesi kirkumaan hysteerisesti ja minä ryntäsin vessaan. Sen jälkeen olin jokseenkin toimintakyvytön. Muistan, että tyttö sai oman tilanteensa hallintaansa ja siivottuaan sen sotkun jopa auttoi minua.

Tilanne eskaloitui lopullisesti kun oltuani jälleen kerran ruikulikakalla pesukone rupesi juuri linkoamaan. Vessasta puuttui vessapaperinpitoteline, joten vessapaperi oli siinä pyykkikoneen päällä. Kone rupesi pomppimaan oikein hurjasti ja vessapaperi hyppi ja pomppi – suoraan pyttyyn ja suoraan niihin ruikulikakkoihin. Noukin sen sieltä pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Rulla oli monesta kohtaa aivan siinä hirvittävän hajuisessa noro-kakassa. Se oli niin nestemäistä, että huokoinen paperi imi ja levitti sen nopeasti joka puolelle. Yritin pelastaa rullan ja revin paniikissa isoja tuppoja paperia irti, mutta se ei auttanut. Kuin syöpä se oli levinnyt liian laajalle niin, että sitä oli mahdotonta poistaa ilman potilaan tappamista.

- Vessapaperi on loppu! huusin.

- Eikä ole! tyttö vastasi. – Sitä on siellä iso rulla pesukoneen päällä!

Voi helvetti, tämä oli ainut rulla. Miten hitossa selviäisin tästä? ajattelin. Revin uudestaan rullasta kakkaisia kohtia pois. Ei auttanut kerta kaikkiaan. Olisi pitänyt poistaa koko paperi. Sitä oli päässyt myös paperin reunasta sisään ja se oli sitä kautta levinnyt useisiin kerroksiin samanaikaisesti. Pyyhin itseni tuolla tuhotulla paperimössöllä ja vedin vessan kun tajusin. Pönttö oli täynnä norokakkaa ja paperimössöä ja se ei vetänyt vaan alkoi tulvia yli. Tilanne alkoi riistäytyä lopullisesti käsistä, joten päätin jättää hukkuvan laivan, vaikka olinkin uimakyvytön. Hoipertelin sanaakaan sanomatta ulos asunnosta ja kuulin kovaäänistä huutoa kun olin jo rappukäytävässä. En katsonut taakseni. Oksentelin pitkin matkaa ja minut heitettiin ulos kahdesta eri bussista. Oksensin bussin penkille, oksennus valui bussin lattialle ja kerääntyi lattiassa olevan luukun kannessa olevaan koloon – se muistutti minua Itä-Helsingin yöbusseista. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin takaisin kotiin Sörkkään. Menin suoraan vessaan. Siellä huomasin, että minulla ei ollut vessapaperia.

4)
Olin Tavastian Lauantaidiskossa. Parasta oli, että menin paikan päälle yksin, mutta minua ei pelottanut missään vaiheessa, että jäisin juomaan karpalolonkeroita itseni seurassa jonnekin nurkkaan. Varsinaisesta diskosta en kuitenkaan muista mitään, koska humalluin jälleen liikaa. Ainut asia, jonka muistan, on kuinka tunnustin rakkautta jollekin blondille ulkopuolella. Se yritti juosta karkuun. Minä juoksin perään ja yritin tarttua sitä kädestä, mutta vahingossa otinkin hiuksista kiinni. Se kaatui pahasti polvilleen asfaltille.

- Anteeksi, mä en tarkoittanut!

- Vitun molopää! se huusi.

Mimmi nousi tuskaisesti ylös ja katsoi minua vihaisesti. Jopa vihaisemmin kuin se hc-jätkä, joka oli hakannut minut Kuudennen linjan ulkopuolella.

- Mee näyttämään sitä pientä munaasi vähän nettiin taas! blondi tiuskaisi ja se oli viimeinen tälli.

Edes sivullinen minäni ei voinut enää nojatuolissaan nauraa ja taputtaa kärsimyksilleni. Hiljenin ja olin murheen murtama. En ollut ansainnut tätä. Olin typerys, mutta olin varma, että jos tämä olisi ollut elokuva, niin katsoja olisi viimeistään tässä kohtaa ollut puolellani ja toivonut toden teolla, että asiani lähtisivät sujumaan paremmin.

Jos aiemmin sanoin, että jotkut känni-illoistani olivat olleet voitokkaita – unohtakaa se. Otan sen kommentin takaisin. Olin todella pohjalla. Kännikausi sai luvan loppua. Heti seuraavana aamuna Tavastian jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli Marika. Totta kai. En halunnut silti ajatella häntä. Oli pidettävä itsensä liikkeessä joka hetki niin, että välttäisin masentuneisuuden. Minun oli keksittävä tekemistä. Sitten muistin jotain ihan mahtavaa, mitä en ollut ajatellut kuukausiin. Muistin nettifoorumini – EPIC FAIL! Laitoin koneen päälle ja loggauduin sisään. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, tuo nettifoorumi ja foorumin ajatus kaataa Internet olivat ainut toivoni ja päämääräni. Olin taas takaisin oikealla polulla. Halusin tuhota. Halusin tuhota kaiken.

K A I K E N.

041

- Pizzaa, ei vittu anna tänne!

- En vitus!

- No sit sä itket ja annat hä!

- Onnea vaan koittaan noilla nörtin narukäsillä ha ’tu’omo!

Päivä näytti sujuvan normaaliin tahtiin EPIC FAIL -pääkonttorin salaisissa toimitiloissa – vaikka toimitila onkin liian mahtaileva nimitys, sillä tämä vaikutti pikemminkin joltain teinipoikien leikkikerholta. Mutta totuus oli jotain aivan muuta. Timo oli todella saanut ihmeitä aikaan. Hän oli onnistunut keräämään ympärilleen tavattoman suuren määrän tavattoman osaavaa tekijäporukkaa. Nämä jätkät todella tiesivät mitä tehdä. He eivät ehkä näyttäneet kummoisilta, mutta heillä oli tietokoneet hallussaan. He koodasivat lähes maanisesti kellon ympäri. Heillä ei ollut muuta elämää, ei muuta tekemistä. Timo oli lopullisesti eristänyt heidät muusta maailmasta ja tehnyt heistä koodiorjia. Pojat eivät nähneet tilannetta lainkaan tällaisena; heidän mielestään oli mahtavaa, ettei tarvinnut käydä koulussa, kuunnella äidin jatkuvaa valitusta läksyistä ja ulkona käymisestä ja isän jokaviikkoista hermoamista urheilun tärkeydestä. He olivat nuoria teini-ikäisiä kolleja, joilla oli aivan helvetisti energiaa, mutta ei mitään mihin purkaa sitä, sillä naiset luonnollisesti kiersivät nämä ruipelot finninaamat kaukaa. Timo pisti tuon energian "tuotteliaaseen" käyttöön laittamalla heidät koodaamaan. Se oli pojista hauskaa. Lisäksi he saivat ahmia niin paljon pizzaa ja kokista kuin halusivat ja ladata ihan mitä pornoa mieli vain teki. He eivät osanneet kaivata yhtään mitään muuta.

Haju paikassa oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki, jotka ovat joskus olleet laneissa, tietävät, mitä tämä tarkoittaa. Nämä lanit vain olivat jatkuneet jo kuukausia, ja osanottojia oli satoja. Heitä oli ympäri maailmaa, mutta selkärangan muodostivat suomalaiset jermut. Suomessa oli hyvä pohja lähteä tekemään maailmanlaajuista Internetin kaatamisoperaatiota, sen Timo oli huomannut. Suomessa riitti tietokoneita ja tympääntyneitä, fiksuja ja koulutettuja nuoria. Kiitos Suomen koulujärjestelmälle, mietti Timo katsoessaan mitä oli saanut aikaan. Nuoret skidit olivat aivan käsittämättömän käteviä koneiden kanssa. He olivat kasvaneet niihin kiinni jo lapsesta lähtien. Tämä HD-sukupolvi ei tuntenut maailmaa ilman tietokoneita. He olivat ensimmäiset ihmiset, joilla ajatus ei-elektronisesta maailmasta oli mahdoton. Sellaista ei voinut olla, kuten meidän on vaikea kuvitella maailmaa ilman sähköä tai meitä aikaisempian ihmisten vaikkapa maailmaa ilman hevosia. HD-nuorille tietokoneet olivat kaikkialla. Maailma koostui niistä. Ruotsi oli joskus ollut naapurivaltio, nyt se oli kasa bittejä. Maailma alkoi pikku hiljaa hahmottua eloktronisina sykäyksinä, sähkön liikkeenä. Pian ei ollut enää maita ja mantuja, atomien muodostamia entiteettejä, oli vain bittejä, joita pystyi lukemaan ruuduilta ja pian suoraan verkkokalvoilta. Kaikki tuli siihen ja se oli ihmisen tajuntaa, eikä muulla ollut väliä. On vain jokaisen oma totuus, ja nerokas on se, joka pystyy saamaan mahdollisimman monen uskomaan omaan totuuteensa.

EPIC FAIL -sankarit olivat ottaneet tässä varsin suorasukaisen lähestymistavan. Kun kaadetaan Internet, niin ihmisten erilliset käsitykset maailmasta pysyvät tehokkaammin erillisinä, eikä pääse syntymään yhtä ja samaa näkemystä kaikille. Tämä oli tietysti täyttä roskaa, mutta Timon oli pitänyt keksiä pojille jokin järkevä ja jopa kivan kuuloinen selitys omien syvällisesti vääntyneiden motiiviensa peittämiseksi. Timo halusi vain tuhota. Hän ei halunnut enää mitään muuta. Hänet oli murskattu ja hajotettu, pilkottu pieniksi paloiksi – hänellä ei ollut enää mitään positiivisia tavoitteita minkään suhteen. Hän halusi tuhota kaiken. Se oli täysin järjetön tavoite, ja silti – uskomatonta mutta totta – Timo sai myös tähän suunnitelmansa osaan mukaan innoissaan olevaa porukkaa.

EPIC FAILin johtoporukka koostui varsin kirjavista vesseleistä. He olivat kelkasta pudonneita kummajaisia, eivätkä olleet lainkaan niin taitavia, että heitä olisi voinut edes verrata koodaajapoikiin, joilla oli todellista taitoa näpeissään. He olivat Timon kaltaisia vähän hassuja raukkoja, joilla oli pari ruuvia joko löysällä tai sitten tippunut kokonaan pois – osalla ei tainnut olla niitä ollenkaan. Mutta ruuvien lisäksi heiltä puuttui myös jotain konkreettista, mitä Timolla oli: puhujanlahjat. Timo ei ollut koskaan ollut erityisen taitava missään yksittäisessä asiassa. Hän oli seurannut ympärillään olevia ihmisiä, joille oli kehittynyt jokin erityistaito, hieman hämillään ja varmasti jonkin verran kadehtienkin. Hän osasi kuitenkin napata lankoja ja sitoa niitä yhteen – hän oli taitava siinä: yhdistelemään informaatiota hieman sekavista lähteistä ja saamaan se koherentisti kasaan. Hän oli mastermind, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin sen jälkeen, mitä olemme hänestä kuulleet. Etenkin kaikki se oksentaminen... mieletöntä. Eikö hän ollut jo oksentanut aivojaan pellolle? Ilmeisesti siellä oli kuitenkin jotain vielä jäljellä, sillä Timo kiiti ja puksutti kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Timolla oli missio; se oli selkeä ja se oli toteutettavissa. Missio oli Internetin kaataminen ja syy oli Marika. Niin yksinkertaista se oli.

Timo oli täysin musertunut Marikan käsittelyssä. Mutta emme oikeastaan voi sanoa Marikan käsittelyssä, sillä itse Timo oli sinne itsensä tunkenut. Marika oli nimenomaan alussa sanonut: ”Jos haluat jatkaa mun panemista niin…” Ja Timo oli nikottelematta tehnyt kaiken, kaiken muun, paitsi pysynyt erossa Marikasta. Paitsi nyt. Nyt hän oli tehnyt senkin.

Timolla oli aina ollut vaikea suhde naisiin, valitettavasti. Hän ei ollut koskaan ollut varsinainen naistenmies, kuten vaikkapa ystävänsä Markku. Oli esimerkiksi kulunut pitkä aika ennen Minttua kun Timolla ei ollut ollut ketään. Hän olisi kovasti halunnut. Muiden jutut saivat homman kuulostamaan niin jännittävältä ja helpolta. Miksei hän sitten osannut? Mikä hänessä oli vikana? Hänessä täytyi olla jotain perustavanlaatuisesti pilalla, muuta selitystä ei ollut. Se ei mitenkään näkynyt päällepäin, mutta se oli siellä. Ehkä hänessä oli jokin kummallinen haju tai sitten hänen kasvoissaan oli jokin virhe. Mutta niissä ei näkynyt mitään ja itse asiassa omasta mielestään Timo oli oikein kaunis. Mutta miksei kukaan huomannut sitä? Tässä oli selkeä ristiriita hänen oman mielensä ja maailman välillä. Timo ei kuitenkaan tullut samalla tavalla hulluksi kuin Arto. Hän kätki tuskansa syvemmälle.

Timo päätteli vain olevansa epäonnistunut, ja sitten kun hän lopulta oli saanut ensimmäisen tyttöystävänsä, ei se ollut tuntunutkaan niin hyvältä. Hän oli yrittänyt ja säälittävästi epäonnistunut niin monta kertaa, ettei hän voinut täysin ja vaivattomin sieluin riemuita siitä että nyt oli onnistunut. Se oli tullut liian myöhään. Kaikki muut olivat kokeneet nuo jutut jo paljon aiemmin eikä niissä ollut mitään niin erikoista. Timo halusi niin kovasti, että siinä olisi ollut jotain erikoista, että se olisi ollut kaiken sen odottamisen, kärsimisen ja kaikkien niiden kyyneleiden ja vaikeiden hetkien arvoista. Mutta se ei ollut riittävästi.

Hän menetti samalla oman itsensä kokonaan kun yritti elää suhteilleen. Hän särki ensimmäisen tyttöystävänsä sydämen luvattuaan tälle mahdottomia ja etsi sen jälkeen tyttöjä joita voisi pelastaa. Ja niitähän riitti. Kaikilla oli aina jokin ongelma. Perhe oli hajonnut, isä oli kosketellut, oli liian lihava, oli liian laiha, vartalon muoto oli muuten vaan huono (todella usein ongelmat liittyivät ulkonäköön) tai sitten tyttö piti itseään pahana. Tämä viimeinen ongelma oli kovin yleinen, se oli varmaankin opittu elokuvista, muuta selitystä Timo ei keksinyt sille, että niin monilla oli se sama juttu. Se oli jokin asia jonka tytöt olivat tehneet tai jokin ajatus joka heillä oli. Ehkä se oli jotain ikävää. Mutta sitten alkoi sen jutun mieletön paisuttelu ja sitten oltiin emoilemassa ja vetämässä McFlurry-lusikalla ranteita auki. Ja sitten oli Timon vuoro astua kentälle kiiltävässä haarniskassaan, pitää tyttöä sylissään ja hokea että kaikki on ok. Tästä tuli hänen mantransa ja itse asiassa se painettiin isolla myös EPIC FAIL-toimiston seinälle. Se tuntui jotenkin kotoisalta. Se sai Timon muistamaan mistä hän oli lähtöisin ja mihin hän oli menossa. Hän oli menossa kohti tuhoa, kohti Marikan tuhoa, kohti kaikkien näiden valittavien naisten tuhoa. Kyllä, hän oli avoimesti katkera, hän tunsi ja tunnusti sen. Ei ollut enää väliä, sillä rakkautta ei ollut. Miksi yrittää esittää mitään muuta? Se olisi valhetta ja hän oli kyllästynyt valehtelemaan.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

037

Syöksähdys mustaan helvettiin – ja takaisin. Jotain iskeytyi selkääni niin kovalla voimalla, että se tuntui rintakehässäni asti. Kuvittelin kestäväni kipua hyvin, mutta tämä oli liikaa. Silmiini nousivat kyyneleet ja tajuni meni. Kipu palautti minut kuitenkin nopeasti todellisuuteen. Kaikki oli sumeaa ja tuntui kuin joku olisi tehnyt reiän selkärankaani. Pyyhin silmäni. Sumeaa. Pyyhin uudestaan ja edelleen sumeaa. Kaikki oli hahmotonta ja hiukan harmaata. En saanut henkeä. Pahaa hajua, mutta ihan erilaista kuin masennukseni aikana. Vastenmielinen oksennus syöksähti hulluuden vimmalla sisältäni ulos. Sitä lensi ympäriinsä. Sitten kuului kauheaa meteliä ja karjuvaa huutoa, mutta se ei ollut minun huutoani – se ei ollut ihmisen huutoa.

Avasin silmäni ja näin taas. En täysin selvästi, mutta tarpeeksi hyvin. Marika-taideteokseni, kuten myös tietokoneeni näyttö, kirjoituspöydän tuolini sekä suuri osa verhoistani olivat kaikki valkoisen oksennuksen peitossa. Oksennus oli täynnä pillereitä. Makasin kuin lapsi silmät kyynelissä keskellä huonettani sikiöasennossa. Näytti aivan kuin luotijuna olisi juuri ajanut huoneeni lävitse.

Nousin vaivalloisesti ylös ja yritin hoippua ulos huoneestani. Kompastuin heti ylös noustuani Arton akustiseen kitaraan, jolla olin äänittänyt Marikalle rakkauslauluni. Astuin kaikukopan lävitse. Puu repesi viiltäen jalkapohjaani ison haavan ja kitaran kaula halkesi. Nylonkielet singahtivat kuin kuusi pientä ruoskaa sääreeni. Jos selkääni oli sattunut aiemmin, nyt minua sattui jalkaan sitäkin enemmän. Suurin murheeni oli kuitenkin se kauhea ääni, joka kuului Arton huoneesta. Pääsin ulos huoneesta kahdesta kohtaa vertavuotavan jalkani kanssa. Onnuin kohti Arton huonetta ja avasin oven.

Siellä se oli huoneen uloimmassa nurkassa. Karhu pisteli tuusan nuuskaksi Arton kirjahyllyä. Tolstoi, Dumas, Aristoteles, Nietzsche, Baudrillard ja Waltari, kaikki saivat kyytiä. Suurmiesten ajatukset leijailivat kirjaimellisesti ympäri huonetta puhumattakaan itse hyllystä. Karhun kämmen lävisti hyllyn tasot aivan kuten Daniel ”Karate Kid” Caruso isot jäälohkareet. Tuntui, että pelkkä karhun ärjyminen sai huomattavaa tuhoa aikaan. En ehtinyt ajatella oliko näkyni totta vai ei. Tiesin vain, että minun oli paettava. Karhu oli huomannut minut ja lähestyi minua uhkaavasti. Sen suu oli ammollaan ja se päästi ulos loppumatonta parkaisua. Jokainen barbershop-kuorolaulaja olisi ollut kateellinen tuosta väkevästä kiertoilmahengityksestä. Paiskasin oven kiinni ja kaaduin selälleni. Kipuni siirtyi takaisin selkään. Kaiken kaaoksen ja pelon keskellä en kuitenkaan niinkään tullut ajatelleeksi kipua. Olin kauhuissani.

Karhun käpälä tuli oven läpi, vaikka se oli tammesta valmistettu ja hiton painava. En voinut käsittää sen voimia. Oliko karhu todellakin näin voimakas eläin? Eikö se tuntenut kipua ollenkaan? Siinä otuksessa oli jotakin epäinhimillistä jopa eläimeksi. Mikä omituisinta, se tuoksui Arton Lagerfeld-partavedeltä. Makasin edelleen selälläni ja työnsin itseäni jaloillani kohti omaa huonettani henki hapatuksissa. Olisin noussut jaloilleni jos olisin kyennyt, mutta olin niin sekaisin että en osannut. Herätessäni kokema voimakas isku selkääni, oikean jalkapohjani viiltohaava sekä pahasti säärtäni raadelleet kitarankielet olivat toki haittatekijöitä, mutta pahinta oli se, että olin edelleen lääkkeistä sekaisin. En nähnyt kunnolla eteeni ja minua pyörrytti. Mesikämmen rupesi hakkaamaan Arton huoneen ovea hurjalla temmolla niin, että hyvin nopeasti se irtosi saranoistaan ja kaatui jalkojeni juureen. Sitten se otti tassuillaan kiinni ovesta ja rupesi hakkaamaan sitä palasiksi seinää vasten. Ovikello kilisi ja Rönkä huusi oven takana perkelettä. Ryömin nopeasti huoneeseeni ja suljin oven. Tartuin oksennuksen peittämään puhelimeeni ja näppäilin epähuomiossa hätänumeron sijaan ”122”. Hätääntyneenä sitä tekee luonnollisesti virheitä. Ihmettelin miksei kukaan vastaa kunnes lopulta tajusin soittaa oikeaan hätänumeroon.

Karhu pisti paskaksi edelleen eteisen puolella Arton ovea ja oli kai unohtanut minut hetkeksi. Rönkä jatkoi huuteluaan käytävän oven takana, mutta en saanut sanoista selvää. Hätänumeron toisessa päässä nainen kyseli nimeäni ainakin viisi kertaa ennen kuin tajusin sanoa mitään.

- Täällä on karhu... se on tosi iso, pysyin jotenkuten sanomaan kunnes menetin puhekykyni taas hetkeksi.

- Minne mun oikein pitäisi soittaa? Se tulee tuon helvetin oven läpi pian!

- Rauhoittukaa, voin ohjata puhelun eläinsuojelu...

Siis se lortto ihan oikeasti sanoi niin. Katkaisin puhelun. Ei minulla ollut nyt aikaa jollekin pohtivalle keskustelulle siitä, mikä olisi eläimen oikeuksien kannalta paras keino ratkaista tämä tilanne. Se olisi ollut enemmän Arton heiniä. Aika oli loppumassa. Karhu saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä oven läpi, enkä uskonut, että selviytymismahdollisuuteni olisivat silloin kovin suuret.

Ryömin ikkunan luokse ja kampesin itseni istumaan polvilleni. Katsoin alas ikkunasta. Tiputtautuminen ei ollut mahdoton ajatus. Jos olin selviytynyt Lauttasaaren sillalta mereen hyppäämisestä ilman minkäänlaista kipua, oliko mahdollista hypätä kovalle maalle satuttamatta itseään? Kolme kerrosta oli aika paljon ja talon vieressä ei ollut edes puuta, jonka sekaan olisin voinut hypätä kuten John Rambo First Blood -elokuvassa. Olin satimessa.

Eteisestä kuului lisää mekkalaa, jotakin ihmeellistä pärinää, aivan kuin jonkinlaisen poran ääntä. Niin kuin ovia olisi pirstottu enemmänkin. Ehkä otso oli päätynyt vessaan ja teki tuhoaan siellä. En halunnut kuitenkaan tarkistaa asiaa. Onnistuin nousemaan ylös ja siirsin kamaa oven eteen esteeksi, että karhun olisi vaikeampi päästä sisälle huoneeseeni. Yritin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, niin että karhu ei seuraisi ääniä jotka tässä tapauksessa johtaisivat minun luokseni.

Avasin vaatekaappini ja levitin sieltä kaikki mahdolliset paidat, housut, sukat ja bokserit lattialle. Rupesin sitomaan niitä kiinni toisiinsa niin nopeasti kuin pystyin. Päätin rakentaa köyden alas käyttämällä vaatteita hyväkseni. Lapsellinen ideahan se oli, mutta jos solmut olisivat tarpeeksi tiukkoja, se voisi onnistua.

Karhu alkoi koluuttaa oveani. Se oli siis tehnyt tarpeeksi tuhoa muun asunnon suhteen ja oli valmis siirtymään minun huoneeseeni. Olin aina pitänyt karhua söpönä eläimenä, mutta nyt mielipiteeni oli muuttunut kertaheitolla. Miksi sillä jalolla eläimellä oli niin sietämätön tuhoamisen halu? Olin joskus kuullut, että karhut ovat tosi fiksuja eläimiä, mutta tämä mesikämmen oli menettänyt järkensä. Sidoin housuja kiinni pitkähihaisiin paitoihin ja solmukohdat vielä ekstrapaketoin sitomalla sukkia niiden päälle kiinni. Arviolta minulla oli noin viisi metriä vaatteita sidottuna toisiinsa kiinni. Kiinnitin toisen pään lämpöpatteriin (jopa siinä oli hiukan oksennusta). Heitin vaateköyden ikkunasta ulos enkä edes katsonut kuinka pitkälle kohti maata se ulottui. Hyppäsin köyden jatkoksi ja liu’utin itseäni alaspäin. Samassa tietokoneeni näyttö ja keskusyksikkö lensivät peräkkäin ikkunasta ulos.

- Voi vittu, ei voi olla totta, latailin niitä taustakuvia ihan vitun kauan! huusin aivan hermona.

Minua odotti jälleen uusi suurempi murhe kuin tietokoneeni, kovalevyni ja siellä olleet seksikuvat. Vaateköyteni oli jäänyt liian lyhyeksi. Katsoin alaspäin ja tiputusta oli vielä ainakin kymmenen metriä. Uskaltaisinko hypätä? En voinut katkaista koipeani, koska halusin Marikan ja hänen koiransa näyttelyyn. Sisältä kuului pelottavaa kiljumista – sitten rysähdyksiä ja kovaäänisiä tömähdyksiä. BUM BUM! Katsoin ylös ja mietin kuinka kauan jaksaisin roikkua siinä toivossa, että karhu läkähtyisi, lopettaisi riehumisensa ja rupeasi nukkumaan. Typerä ajatus. En ollut epäröivää tyyppiä, kuten olin aiemmin huomannut itsemurhayritysteni parissa. Päästin irti ja tipuin.

***

Rönkä istuskeli nojatuolissaan ja vietti mukavaa iltapäivää. Hän luki Hesarista Fingerporia ja naureskeli sarjakuvalle, joka kertoi tehtaan johtajasta. Yleensä Rönkää ei kiinnostanut lukea Hesaria, mutta hänen vaimonsa Kirsti tilasi sitä. Rönkä oli perinteinen, etelä-pohjalainen jääräpää, joka edelleen tilasi Ilkkaa ja lueskeli mitä kotiseudulle kuului. Eivät häntä helsinkiläisten ”hömpötykset” kiinnostaneet. Rönkän jääräpäisyys oli kokenut kolauksen kun vaimo oli pistänyt äijän ulos moneksi kuukaudeksi. Vaimo oli ottanut hänet takaisin kotiin, mutta ei se ihan niin helposti ollut käynyt. Rönkä oli joutunut anelemaan aivan kuten Timo monesti Marikan kanssa. Oli Rönkä aiemminkin ollut ongelmissa vaimonsa kanssa, mutta oli selvinnyt siitä yleensä kukkien ostamisella. Tällä kertaa kukat eivät enää olleetkaan riittäneet sovinnon tekemiseen. Rönkä oli joutunut ryömimään Kirstin jalkojen juureen ja rukoilemaan itku silmässä armoa, aivan kuten Irwinin Ai ai ai kun nuori ois -kappaleessa.

”Ja tästä ei sitten puhuta kellekään”, Rönkä oli myöhemmin vaatinut kun Kirsti oli ottanut hänet takaisin. Kirsti oli vannonut, että heidän suhteensa ei kuulunut kenellekään muulle kuin heille, mutta oli kuitenkin kertonut ystävättärilleen tapahtuneesta. Kaikki olivat olleet ylpeitä kuinka vuosien jälkeen hän oli vihdoin saanut miehensä kuriin. Kirsti oli lopulta kyllästynyt Rönkän lyhyeen pinnaan puhumattakaan tämän vahvoista ennakkoluuloista helsinkiläisiä kohtaan; hänen luonteensa oli vaatinut suoristusta. Se selitti, miksi Rönkä tosiaankin luki nyt Hesaria. Siitä ei voitu olla varmoja, oliko Fingerpori oikeasti Rönkän mielestä hauska, vai nauroiko hän vain, koska halusi vakuuttaa Kirstin siitä, että oli uusi mies.

Oli miten oli, heidän suhteensa oli kunnossa, ja vaikka Rönkä ei välttämättä sitä ympäristölleen halunnutkaan myöntää, niin hän oli ylpeä itsestään. Hän huomioi vaimonsa paremmin kuin vuosiin ja vältti kiivastumista. Hän jätti jopa penkkiurheilun, koska se sai hänet tarpeettoman helposti raivon partaalle. Hän halusi antaa Kirstille enemmän kuin ennen, koska tahtoi korjata asiat paremmalle mallille.

Kaiken tämän onnen kukoistuksen keskellä naapurista rupesi kuulumaan kauheaa meteliä. Seinät kolisivat. Jopa lattia tärähteli. Se siitä. Rönkä kiivastui oitis ja menetti malttinsa totaalisesti.

- Mitäs perkelettä? Rönkä totesi ja nousi salamannopeasti nojatuolistaan ylös.

- Mistä tuo meteli oikein tulee? Kirsti kyseli huolissaan.

- No, mistäköhän... nuo helevetin klopit keksiny taas jotaki tuola.

- Pitäisikö sun mennä katsomaan, mikä siellä on vialla... ettei vaan jotakin riitaa olisi... se on niin kurjaa kun nuoret riitelee...

- Paskan riirat, non hulluja ja tämä saa loppua ny tähän paikkahan, Rönkä totesi ja kaivoi komerosta esille pesäpallomailan.

- Nyt keitti jumalauta!

- Tarvitko sä nyt sitä mailaa kuitenkaan? Kirsti kyseli huolestuneen näköisenä ja silitti heidän yhteistä, iänikuisen vanhaa ja huomattavan lihavaa kissaansa.

- No, pakkoha sitä jollaki pitää puollustautua. Ties mitä siel on vastas, Rönkä sanoi eikä takuulla tiennyt kuinka oikessa oli.

Hän lähti tuskanhiki otsallaan, naama punaisena ja hengitys astmaisesti vinkuen kohti Timon ja Arton kimppakämppää. Hän paineli ovikelloa useammankin kerran ja huusi perkelettä. Tuloksetta. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän laittoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

- Siel on joku saatanan elään, Rönkä kuiskasi itsekseen ja samassa karhun tassu löi oveen niin kovaa, että se täräytti Rönkältä kuulon oikeasta korvasta pois.

Piiiiiiiiiiiiiip. Rönkä piteli sydämestään kiinni ja tuupertui lattialle polvilleen. Hän toisteli hengästyneenä mielessään lempilausettaan: ”Mä en oo luovuttaja”. Hän oli pikkupojasta lähtien halunnut olla isänsä kaltainen jatkosodan sankari, mutta ajat olivat olleet hänelle epäsuosiollisia. Suomi ei ollut tarjonnut hänelle koskaan sotaa. Ei pienintäkään sellaista. Rönkä otti tukea seinästä ja nousi takaisin jaloilleen. Jos Rönkä ei ollut sotasankari, niin ainakin hän oli kotirintamamies. Ei ehkä aina niin onnistunut sellainen, mutta ainakin vankkarakenteinen ja rehellinen suomalainen mies, jonka hetki oli vihdoinkin koittanut. Rönkä laski pesäpallomailan kädestään nojaamaan seinää vasten, juoksi yhden kerroksen alemmas ja soitti Tervalaisten ovikelloa. Oven avasi noin Rönkän ikäinen mies.

- Nyt on hätätilannes, onko sulla se piikkauskone täälä? Rönkä kysyi, ja Tervalainen nyökkäsi myöntävästi.

Täysin epäröimättä Tervalainen käveli hetkeksi pois. Aivan kuin hän olisi heti tiennyt, mistä oli kyse. Kului vain puolisen minuuttia ja hän tuli takaisin jykevän näköisen piikkauskoneen kanssa. Rönkä otti koneen kiittäen lyhyesti. Hän juoksi kömpelösti, sydämestään pidellen rappuset takaisin ylös ja käynnisti piikkauskoneen. Hän painoi terän oven lukon kohdalle. Piikkauskone lävisti lukon alueen ja ovea sen ympäriltäkin puolen metrin halkaisijan alueelta. Rönkä laski piikkauskoneen lattialle ja otti pesäpallomailan takaisin käteensä. Hän raotti ovea. Rönkä näki kahden ja puolen metrin mittaisen uroskarhun. Karhu lopetti hetkeksi karjahtelunsa huomatessaan Rönkän. Se katsoi jopa inhimillisesti Rönkää ennen kuin lähti astelemaan painavin ja hartain askelin tätä kohti.

Taistelu vaikutti epätasapainoiselta, mutta se ei ollut sitä. Karhu ei tienny, että Rönkä oli pelannut 1960-luvulla Suomensarjassa pesäpalloa Seinäjoen Mailajusseissa ja lyönyt voittokunnarin vuonna 1968 kun Mailajussit voitti koko sarjan. Rönkä tunnettiin lempinimellä ”Moukari” ja ihan syystä; hän oli hemmetin kova lyömään.

Ihan niin kuin Timo itsemurhayritystensä suhteen, Rönkä ei epäröinyt hetkeäkään. Entinen pesäpallotähti ja urhea kotirintamamies kohotti mailan vasemman olkansa taakse ja odotti, että karhu tulee kohdalle.

- Kerran se vaan hönkääsöö, Rönkä sanoi lainaten Antti Tuurin Talvisota-romaanin Ylliä, jota Esko Nikkari loistavasti samannimisessä elokuvassa näytteli.

Ja kerran se todellakin vain hönkäisi. Vanhalla suvereenilla otteellaan Rönkä löi tarkasti karhua päähän. Se tuupertui yhdellä iskulla Timon ja Arton asunnon ulko-oven suulle. Se oli uskomatonta. Rönkä oli itsekin hiukan ihmeissään, että karhu oli kaatunut yhdellä iskulla. Hän oli pitänyt karhua huomattavasti lujapäisempänä eläimenä. Hän laski mailan alas ja hymyili voitokkaana, mutta samalla hiukan myös sääli tuota karhua. Äsken niin ylväs ja vahva hirviö näytti yhtäkkiä täysin vaarattomalta karvaturrilta. Kirsti juoksi rappukäytävään ja näki miehensä ja sitten tuon valtavan kokoisen otuksen tämän jalkojen juuressa. Hän alkoi kiljua paniikissa. Rönkä yritti rauhoitella vaimoaan ja kertoi, että vaara oli ohi, mutta valitettavasti asia ei ollut näin. Karhu nosti päänsä ylös ja loi häijyn silmäyksen Rönkään.

- Perkele, karhu sanoi selvällä, joskin möreällä, suomen kielellä ja iski Rönkää käpälällään niin kovaa, että iskun voimasta Rönkä lensi vasten seinää ja kuoli saman tien.

Kirsti kiljui edelleen ja kaatui selälleen. Hapuillessaan pesäpallomailaa puolustautumisaseeksi Kirsti käynnisti vahingossa piikkauskoneen. Karhu oli juuri hyökkäämässä Kirstin kimppuun kun piikkauskone jytyytti karhun jalkaan ison reiän ja jäi siihen jumiin. Pian koko rappukäytävä oli Kirsti mukaan luettuna yltäpäältä veressä. Kirsti jatkoi kiljumistaan. Karhu tuupertui hänen viereensä ja menetti lopulta tajuntansa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

029

Aiemmin minulla oli ollut sellainen olo, että olin hereillä, vaikka nukuin. Nyt minulla oli sellainen olo, että nukuin vaikka olin hereillä. Kaikki sanoivat minulle: ”olet hereillä, olet hereillä, kuinka ihanaa!” Sitä oli aluksi vaikea tajuta, mutta kai se oli uskottava kun kaikki sitä niin innostuneina minulle hokivat. Minä olin herännyt. Tällä kertaa se oli tapahtunut jotenkin paljon soveliaammalla tavalla. Hoitaja oli ollut ajamassa partaani ja huomannut, että en ollutkaan enää koomassa. Siinä se. Hän oli hälyttänyt lääkärin paikalle, ja tämä oli laittanut minut katsomaan valopistettä ja seuraamaan sitä silmilläni. Hän oli kysellyt miltä minusta tuntui ja testannut refleksejäni. Kaikki näytti olevan kunnossa. Tämä oli ihme. Siitä kirjoitettiin lehtiinkin: ”Nuori mies heräsi koomasta”. Tämä sai hetkeksi ihmiset uskomaan jumalaan tai johonkin vastaavaan. Olin edelleen kai hieman hullu, mutta nyt olin ainakin hereillä oleva hullu. Parempi sekin kuin nukuksissa vääntelehtivä mielipuoli.

Kaikkein ihmeellisintä heräämisessäni oli se, että en ajatellut enää Marikaa. Nyt hereillä ollessani en tarvinnut häntä enää. Hän eli vain haaveissani, ja nyt kun pystyin taas toimimaan, näin selkeästi hänen epätodellisuutensa. Olin vihdoinkin todella hereillä. Ja tiesin olevani oikealla polulla.

Kaikenlaisia ihmisiä tuli kyläilemään. Toimittajia kävi niin Hesarista, Yleltä, Maikkarilta kuin iltapäivälehdistäkin. Kerroin niille kaiken pimeydestä, täydellisestä valottomuudesta ja ikävästä. Hulluudestani, jota kukaan ei ollut todistamassa, kuinka voi olla hullu, vaikka ei kokisikaan olevansa hullu ja olla olematta hullu, vaikka kokisikin itsensä hulluksi. Yritin tuoda tämän ristiriidan esille. En tiedä ymmärsivätkö he. Kerroin siitä kuinka en nähnyt mitään, kuullut mitään enkä tuntenut mitään, kuinka kaikki aistini olivat hävinneet. Kerroin kuinka vaikeaa silloin on sanoa onko elossa vai ei. Kerroin kaiken, paitsi sen, kuinka olin herännyt ja käynyt tappamassa sen juopon tai ne juopot (jos niin nyt oli käynyt). Toimittajat olivat jopa melko kiinnostuneen oloisia. Minusta tuli hetkeksi aikaa puheenaihe ja Facebook-profiiliini tuli niin paljon viestejä ja linkkejä, että se meni tukkoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että niin voisi käydä. Yksi virtuaalinen maailma (Facebook) täyttyi toisen virtuaalisen maailman (minun mieleni) vaikutettua materiaaliseen maailmaan.

Tämä kaikki oli kovin mielenkiintoista. Ihmiset miettivät pitkästä aikaa arkisen olevaisen yläpuolella olevia asioita, siitä tuli taas hetkeksi muodikasta. Suosioni huipentui Hesarin kuukausiliitteseen tehtyyn haastatteluun: ”Poika, joka nousi kuolleista”. Kuukausiliitteen kannessa oli kuva, jossa kasvoni oli jaettu keskeltä kahtia siten että toisen puolen sieraimeen meni happijohto, se puoli kasvoista oli kalpea ja eloton ja sen puolen silmä oli puoliksi kiinni ja katse oli veltto ja eloton. Toinen puoli taas oli eloisa ja sen puolen silmä loisti liioitellun kirkkaana ja tarkkavaisena. Kuva oli hieno, enkä viitsinyt edes avata keskustelua siitä, toistiko se taas liikaa länsimaisen ajattelun kroonista ongelmaa eli dualismia. Olin iloinen suosiosta. Nopeasti ihmiset kuitenkin unohtivat. Hetki valokeilassa oli tehnyt minulle hyvää ja olin saanut siitä paljon energiaa.

Alun hulinan jälkeen pääsin keskittymään oleelliseen eli karhuihin. Karhujen pelastaminen ei jäänyt pelkäksi hulluksi koomaideaksi, vaan halusin todella tarttua siihen. Järkytyksekseni huomasin pian, että maailma ei ollut erityisen kiinnostunut karhujen hyvinvoinnista. Karhuista ei hirveästi kirjoiteltu, eikä ollut mitään kovin vakavasti otettavaa järjestöä suojelemassa Karhujen oikeuksia. Joitakin karhuklubeja oli olemassa ja osalla oli jopa jaloutta aattessaan, mutta todellista paloa asioiden parantamiseksi ei ollut. Luin kauhistuttavia artikkeleita siitä, kuinka karhujen osilla käytiin kauppaa Kanadassa ja kuinka se vastasi laitonta huumekauppaa. Karhut oli alistettu osaksi ihmisen järjestelmää, joka pyrkii vain käyttämään hyväkseen kaikkea, joka sen tielle osuu. Aasiassa oli suuri kysyntä Kanadan mustakarhun ruumiinosille, niitä kun käytetään sikäläisessä kansanlääketieteessä kaikenlaisten rohtojen valmistuksessa. Erityisesti Japani, Etelä-Korea, Taiwan, Kiina ja Hong Kong olivat kiinnostuneita mustakarhujen sappirakoista ja tassuista. Ne perkeleet halusivat jopa karhujen tassut! Tämä ei ollut mitään pientä bisnestä. Luin kanadalaisesta lehdestä, että yksi kilo karhun sappirakkoa maksoi katukaupassa miljoona Yhdysvaltain dollaria. Joskus sitä jatketaan sian tai lehmän sapella, eli "leikataan" koska ne ovat vähemmän arvokkaita – onhan karhu metsien (ja mitä ilmeisemmin myös sappirakkojen) kuningas. Vertauksena lehdessä luki, että Torontossa kokaiinin kilohinnaksi on arvioitu 100 000 Yhdysvaltain dollaria: karhun sappirakko on siis kymmenen kertaa arvokkaampaa kuin kokaiini. Himo karhun sappirakkoja kohtaan on niin suurta, että jopa keinotekoisia karhun sappirakkojohdannaisia on tarjolla, mutta ne eivät tietenkään ole yhtä suosittuja.

Karhu todella on kuningas, siitä kertovat lukuisat tarinat ja myytit. Karhu on valjastettu Suomessa ainakin kahden suuren tuotemerkin myyjäksi, toinen on olutta ja toinen urheiluvaatteita. Kaikki pyrkivät hyötymään karhusta tai identifioitumaan siihen. Karhulla ei ole luontaisia vihollisia, paitsi tietysti ihminen. Mutta onko ihminen luontainen vihollinen? Eikö ihminen ole aika luonnoton vihollinen? Karhunmetsästysretkille voi ilmoittautua netissä. Siellä luvataan unohtumaton elämys ruskeakarhun kaatamisretkellä, joka voi suuntautua Itä-Suomeen tai Viroon. Ursus arctos arctos on kuulemma ”metsästysmatkojen kuningas”. Mutta kuinka se voi olla metsästysmatkan kuningas kun koko matkan tavoite on sen tappaminen? Olihan Ruotsin kuningaskin mukana 1600- ja 1700-luvun hulluilla sotaretkillä Saksassa, Liivinmaalla ja aina Venäjällä asti, mutta ei niiden retkien tarkoitus kuitenkaan kai ollut saada kuningasta hengiltä – vaikka niin välillä pääsikin käymään, kuten Kustaa II Aadolfille Lützenissä marraskuussa 1632. Tämä mainonta oli siis huijausta, ja vain siksi, että ihmisillä olisi mahtava olo itsestään kun saavat kuninkaan hengiltä. Mikä olisikaan mahtavampaa kuin tappaa kuningas? Mikä voimantunto siitä varmasti seurasikaan! Tämä oli niin houkutteleva ajatus, että jopa minä, karhujen suojelija, ymmärsin sen viehättävyyden. Minun oli pakko toimia.

Soitin Suomen eläinsuojeluliittoon. Siellä on oma jaosto Suomen suurpedoille, joihin kuuluvat karhun lisäksi ilves, ahma ja susi. Eläinsuojeluliiton mukaan Suomeen tulisi perustaa valtakunnallinen suurpetoneuvottelukunta, sillä Suomessa annetaan liian helposti lupia suurpetojen kiintiömetsästykseen, joka ei ole EU:n luontodirektiivin poikkeuslupasääntojen mukaista. Tämä direktiivi on aika tiukka, ja Suomessa annetut poikkeusluvat eivät sovi siihen ja muistuttavat pikemminkin huvimetsästystä. Tämän vaikutelman saa myös kun selaa netissä noita metsästysmatkoja tarjoavia sivustoja – nehän mainostavat itseään elämysmatkailuna. Tappamiselämyksiä. Rehellisesti sanottuna en voinut kiistää tappamisen viehätystä, olinhan itsekin nautiskellut siitä viime aikoina (jos siis todella olin tappanut noita juoppoja). Mitähän minulle sanottaisiin jos laittaisin nettiin ilmoituksen juoppojen huvimetsästyksestä? ”Tule kokemaan todellinen elämys. Kallion deekut ovat metsästysmatkojen kuninkaita.” Joutuisin varmasti telkien taakse. Johonkin sen sallitun tappamisen raja on pakko vetää. Ja se vedetään ainakin meillä juoppojen ja karhujen väliin, joten paras olla ylittämättä sitä. Minä olin kuitenkin ylittänyt rajan jo. Ehkä halusin karhujen suojelulla jotenkin kompensoida pahoja tekojani. Tai ehkä olin todella vain hullu.

No, minä perustin tuon Luonnonsuojeluliiton kaipaaman suurpetoneuvottelukunnan. Uudesta maineestani ”koomapoikana” oli hyötyä. Asia sai jonkin verran huomiota mediassa ja lähti hyvin vetämään. Nokkelimmat yhdistivät minut tietysti karhuryhmään, suojelupoliisiin ja homoliikkeeseen. Jälkimmäisin pisti pökköä pesään. Sain kutsun ja kävin Kallion Nalle-Pubissa pitämässä puheen karhujen oikeuksista. Sen jälkeen sain aina ilmaiset kahvit iloisesti hymyilevältä myyjältä Karhupuiston laidalla sijaitsevasta Kulmakahvilasta. En ymmärtänyt, miksi nuori kaunis nainen oli töissä homokahvilassa – mutta tässä vaiheessa olin jo menettänyt kiinnostukseni naisiin, joten väliäkö hällä. Ihmiset vaikuttivat aidosti innostuneilta ja näyttivät jopa tukevan asiaani. Perustin Facebookiin ryhmän ”Pelastakaa karhut”, jolle sain kerättyä nopeasti 35 000 tykkäämistä. Ohitin heittämällä suosiossa mm. ”Pelastakaa Karhut jääkaapista Ry”:n.

Opiskelin karhujen elämää ja historiaa ja ne osoittautuivat varsin mielenkiintoisiksi vesseleiksi. Ennen 1900-lukua karhut oli metsästetty Suomesta lähes sukupuuttoon. Karhuilla on tietysti kaunis turkki ja niiden lihakin on ihan syötävää – kuulemma aika voimakasta verrattuna siihen tuotettuun lihaan, mihin olemme normaalisti tottununeet. Minä en tietenkään karhunlihaa syö! Se on kuin söisi omaa lihaansa. Koomassa, kun mietin heräämisen vaikeutta ja ymmärsin karhujen elämän tuskan, tulin jotenkin osaksi karhuutta. Minäkin olen aika karvainen. Ja vahva. Kerran nostin yhden opiskelijakaverini pulpetin ylitse – ja pelkillä käsivoimillani! Joudun ajamaan partani aika usein. Muutaman kerran olen pukeutunut naiseksi ja silloin olen joutunut ajamaan kehoni kaikki karvat. Varasin kerran hommaan kaksi tuntia ja silti aika loppui kesken. Puolet parrasta jäi ajamatta kun piti lähteä logiikan luennolle. Siellä käsiteltiin juuri silloin nimeämisen ongelmaa. Eli esimerkiksi sitä, milloin voimme sanoa, että ihmiselle on parta. Tai milloin joku ihminen on kalju. Tätä on todella vaikea määritellä. Onko ihminen kalju silloin kun hänellä ei ole ollenkaan hiuksia vai jo silloin kun hänellä on vain hieman hiuksia sivuilla jäljellä? Sama pätee moniin muihinkin nimiin ja nimeämisiin. Ne ovat usein mielivaltaisia. Johonkin se raja on vain asetettava. Tämä ei ole niin vakava ongelma silloin kun kyse on hiuksista tai parrasta, mutta hyvin vakava ongelma silloin kun siitä tulee normatiivinen kysymys – siis silloin, kun raja on pakottava tai määräävä. Abortti on hyvä esimerkki. Miten voidaan muka sanoa, että ennen 12. raskausviikkoa tehtävä raskaudenkeskeytys on sallittu, mutta sen jälkeen ei. Tämä rajahan on täysin mielivaltainen. Mutta silti se raja on asetettava johonkin. Tätä rajan epämääräisyyttä kutsutaan filosofiassa nimellä vagueness, eli, no – epämääräisyys.

Epämääräisyys on sallittua, jopa suotavaa, arkisessa puheessa, mutta ei täsmällisyyteen pyrkivässä puheessa, kuten vaikka lakitekstissä. Siksi lain on määriteltävä joku raja. Erikoista onkin, että rajan määrittelevät lakimiehet eivätkä kyseisen alan asiantuntijat, kuten abortin tapauksessa lääkärit. Kun Suomessa käytiin aborttikeskustelua 70-luvulla, monet lääkärit asettuivat aborttilakia vastaan. Heistä oli kummallista, että heidät oli koulutettu suojelemaan elämää, ja sitten tulee laki joka määrää heidät lopettamaan elämän. Hedelmöityshetkestä lähtien sikiöön on ohjelmoitu kaikki kokonaisen ihmisen tarvitsema tieto. Kuinka voidaan siis määrittää, että 12-viikkoinen sikiö on ihminen, jota ei saa tappaa, mutta sitä nuorempi ei? Raja on pakko asettaa, koska kielestä on tehtävä täsmällistä. Mutta rajan selkeys vaatii jotain vastineeksi: silloin häviää totuus. Se on hinta, joka on maksettava täsmällisyydestä. Voitaisiin ajatella, että totuus onkin vain tilanteiden ja yhteisöjen luomaa. Ei siis ole mitään universaalia totuutta. Eli ei olisi universaalia totuutta ihmiselämän kunnioittamisesta tai sikiössä olevasta koodista. Mutta riittääkö pelkkä loogisesti pätevä kanta eliminoimaan ihmisalkiossa olevan ohjelmoinnin? Tuntuisi kummalliselta että sen voisi vain kiistää, jos se kuitenkin on siellä – eihän siinä ole kyse mielipiteestä. Kaikki voidaan kyseenalaistaa, selvähän se. Se on tieteen tehtävä. Mutta jossain menee kai raja. Ja tässä tulemme takaisin rajan käsitteeseen. Raja. Nyt selvästi tunsin sen tarvetta, mutta osaisinko asettaa sen johonkin? Sen asettamiseen tarvitsisin täsmällistä kieltä. Ja se vaatisi totuuden siirtämistä syrjään. Tai toisin sanoen, se loisi totuuden – riippuen ajattelinko totuutta suhteellisessa vai absoluuttisessa (tai relatiivisessa vai objektiivisessa) mielessä. Kumman kannan valitsisin? Päätös oli mahdoton. Tämä oli epämääräisyyttä per se. Olin vajoamassa epämääräisyyteen.

Karhujen löytäminen oli muuttanut jotain minussa. Se oli parantanut minut epämääräisyydestä. Karhut. Niissä on jotain aitoa, jotain pysyvää, jotain luotettavaa – mutta vain niin kauan kuin niitä on olemassa. Ja niitä on olemassa vain niin kauan kuin niitä kaikkia ei tapettu. Karhuista oli siis pakko pitää kiinni, se ei ollut mikään vitsi. Siihen perustui koko totuuden käsitteen mahdollisuus (ainakin tässä totuuden määritelmässä). Ilman karhuja ei ollut totuutta. Ja minä olin ainoa, joka todella oli suojelemassa niitä.

Turhauduin nopeasti teoretisointiin ja päätin lähteä kentälle. Helsingistä olisi ollut helpointa suunnistaa Viroon, mutta kun olin nyt dedikoitunut suurpetoneuvottelukunnan perustaja, lieni sopivinta rajoittaa toimintani Suomeen. Lähdin siis kohti itää, sinne missä ruohon pitäisi olla vihreämpää, mutta missä silti tapahtuu murhia – kansanmurhien sijaan karhunmurhia. Olin ennen lähtöä hommannut täydellisen karhuasun. Sääli velikultaa, josta se oli tehty, mutta se sopi minulle täydellisesti; sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Tämän kaverin selkänahasta siis kirjaimellisesti revittiin suurempi etu. Mutta toisin kuin proletariaatti, hän oli todella tehnyt arvokkaan uhrauksen. Tämä uhraus ei jäisi palkitsematta, lupasin sen itselleni.

***

Mieleeni tuli Dorian Grayn metsästyskohtaus hiipiessäni havumetsikköön. Tiesin, että metsästäjillä oli aseet. Aseet tappavat, Chuck Norrisia unohtamatta. Täällä olin yksin. Ei ollut Lontoon suurinta dandyä eikä suurta valkoista karatekaa. Täällä olin minä. Ja täällä olivat karhut. Suuret, jalot ruskeakarhut. Minä tiesin niistä kaiken: missä ne söivät, minkälaista riistaa ne janosivat, minkälaiset temput niihin tehosivat. Tiesin myös, että metsästäjät tiesivät täsmälleen kaiken saman kuin minä, sillä heillä oli tietysti samat tietolähteet käytössään. Juuri tässä oli etuni. Ihmiset eivät odota eläinten tulevan heidän tietolähteilleen, tulevan käsiksi heidän tietoonsa. Siksi minulla oli nyt etulyöntiasema. Samalla tavalla kuin sairaalassa – silloin kun minun luultiin olevan koomassa, vaikka olinkin hereillä – minulla oli ollut salaisuus, joka oli antanut minulle ratkaisevan edun. Vaikka olin taktisesti alakynnessä, minulla oli strateginen etu. Kuin pelaisi shakkia: pitää liikkua ylemmällä tasolla. Silloin pienet marginaaliset edut muuttuvat massiivisiksi.

Karhun siitinluu oli erikseen mainittu karhujahteja järjestävällä nettisivulla. Tämä yksityiskohta sai minut lopullisesti menettämään malttini. Sen lisäksi, että se nosti uroksen naarasta arvokkaammaksi, se myös erikseen mainitsi jotkin karhun osat erityisen haluttaviksi. Ja näin tehdessään se teki karhusta erityisen esineellisen. Karhu ei ole metsästäjille mitään muuta kuin esine. Se on hyödyn lähde. Mutta mitä muutakaan se voisi olla? Kaikki asiat luonnossa ovat vain ihmistä varten. Ne vain odottavat ottajaansa. Eivät ne osaa panna hanttiin. Eikä niiden kuulukaan, koska ne ovat luontoa. Juuri siksi minä olin täällä. Minä olin täällä, ihmisen ja luonnon risteytyksenä, rajapintana, jossa ne voisivat kohdata toisensa. Minä tarjosin kohtaamispaikan, kiasman. Siellä voisimme olla yhtä: minä, karhut ja metsästäjät.

Mikä parasta, sinne emme olleet tulleet vain me, vaan siellä oli myös herra kuolema. Hän oli valmiina toimintaan, ja uskoakseni me kaikki muutkin olimme, tosin metsästäjistä en ollut varma. He eivät tienneet mikä heitä odotti, sen he ansaitsivat. Olivathan hekin olleet valmiita hyökkämäämään karhujen kimppuun näiden sitä arvaamatta. Karhujahteja mainostettiin usein ”kyttäysjahteina”. Jos on valmis alistamaan toisen tämän arvaamatta kyttäyksen kohteeksi, miksi olisi väärin kohdistaa tämä toiminta takaisin samaan suuntaan, mistä se on tullut? Olin valmis antamaan samalla mitalla takaisin niille paskiaisille, joiden mielestä oli täysin ok väijyä ja tappaa puolustuskyvyttömiä eläimiä. Ainoa oikea vastaus tähän oli tehdä myös heistä eläimiä. Ehkä he oppisivat läksynsä, mutta todennäköisesti se olisi liian myöhäistä. He olisivat kuolleita ennen kuin kukaan ehtisi kysyä yhtään kysymystä.

Olin metsässä.

030

Kuten olin olettanut, Marika suhtautui kielteisesti kaikkiin ehdotuksiini siitä kuinka viettäisimme iltaa yhdessä. Tai ei niinkään kielteisesti, vaan pikemminkin hän sivuutti ideani täysin. Kuukausien yhdessä hengailun aikana olin tottunut siihen. Suunnitelmat saattoivat yhtäkkiä vain muuttua. Jos Marikaa huvitti, hän saattoi lähteä kesken romanttisen illallisen johonkin kavereidensa kanssa. Esimerkiksi kerran juuri tilattuamme Chez Dominiquessä hanhenmaksaa ja raparperia, Marika sanoi menevänsä vessaan, mutta lähtikin Espoon Serenan Pacifique-tapahtumaan pulikoimaan lämpimässä vedessä ja juomaan drinksuja tiskijukkien soittaessa taustalla.

Yllättäviä poikkeuksia oli myös – minusta tuntui että se oli Marikan tapa pitää minut arvailemassa. Äiti oli pyytänyt minua jo viikkotolkulla syömään ja halusi kuumeisesti tavata Marikan, josta olin hänelle jonkin verran kertonut. En varsinaisesti vastustellut, mutta en uskaltanut esittää asiaa Marikalle. Lopulta mainitsin kutsusta pelokkaasti Marikalle ja yllätyksekseni hän halusi lähteä. Hän kuulosti jopa suht innostuneelta. Olin oppinut puhumaan Marikalla tietyllä tavalla. Ainoa tapa onnistua jonkin idean läpiviemisessä oli esittää se välinpitämättömästi, vaikka olisin ollut aivan innoissani siitä. Marika arvosti eniten pidäteltyjä tunteita ja kylmän viileää suhtautumista asioihin. Hän oli jäänainen.

Saavuimme lähijunalla Espoon Leppävaaraan ja otimme juna-asemalta bussin 510 Lintuvaaraan. Vanhempani olivat asuneet siellä jo viisi vuotta, mutta menin silti aina sekaisin katujen kanssa, sillä kaikki Lintuvaaran kadunnimet olivat saaneet inspiraationsa linnuista. Yhden pääkadun varrella oli hemmetisti eri sivukatuja. En ikinä muistanut missä kohtaa jäädä bussista pois. Oliko se Tikankolo vai Tiklinkuja – tiedä häntä, unohdin sen joka kerta.

Minulla oli mukavat vanhemmat. He olivat perinteisen työtätekevän sukupolven arjen harmaannuttamia kasvatteja ja olivat olleet naimisissa jo pian neljäkymmentä vuotta. He asuivat isän vanhempien vanhassa talossa, jonne he olivat muuttaneet Munkkivuoresta kun isänisä oli kuollut 81-vuotiaana sydänkohtaukseen. Ukko teki kuolemaa varmaan viisi vuotta, joten tähän episodiin ei liittynyt sen kummempaa surumielisyyttä. Hän oli aika jääräpäinen vanhus ja tuntui, että ilmassa oli Kummelistakin tuttua ”perintöä odotellessa” -fiilistä. Mummo oli kuollut jo 80-luvulla ollessani pikkukersa. Hautajaisista muistan sen verran, että leikimme serkkuni Tapanin kanssa takkahuoneen kaakelilattialla Matchbox-pikkuautoilla. Kumpaisenkin puvunhousujen polvet kuluivat puhki. Vanhempani olivat raivona. Loppujuhlat sitten hengasinkin farkkushortseissa.

Talo oli 1950-luvulla rakennettu nostalgian ympäröimä puutalo. Siellä tuoksui aidolta vanhanajan kodilta. Puusauna koristi kokonaisuutta. Muutoin alueella asui porukoitani huomattavasti vanhempia eläkeläispariskuntia, mutta pikkuhiljaa vanhemman ikäpolven kuollessa pois alueelle muutti nuorempaa väkeä lisää. Julkisivut olivat useissa taloissa muuttuneet muutaman viimeisen vuoden aikana modernimpaan suuntaan. Kuitenkin käydessäni Lintuvaarassa tuntui kuin olisin mennyt aikakoneella takaisin lapsuuteeni. Vaikka kävin siellä kovin harvoin, se oli minulle tärkeä paikka. Vaikka maailmani oli muuten kylmettynyt, niin Lintuvaara herätti minussa lämpimiä, suloisia tunteita.

Äiti oli tehnyt kotitekoisia lihapullia ja keittänyt perunoita. Tarjolla oli myös Forssan perunasalaattia, raejuustoa ja tuoretta, valkosipulitäytettyä patonkia. Ah, pöytä oli katettu juuri niin kuin olin toivonutkin. Äiti osasi aina vetää oikeista naruista. Ja aivan kuin isäni, minun tapani nauttia ruoasta oli ahmia se nopeasti ja jopa hiukan väkivaltaisesti kurkustani alas. Marika luonnollisesti söi sivistyneesti ja tyttömäisen hitaasti. Hyvä jos hän ei syönyt haarukalla ja veitsellä sitä patonkiakin. Aivan kuin italialaiskokit, äiti lähinnä vain seurasi sivusta muiden syömistä ja otti itse ruokansa vasta kun muut lopettelivat syömistään. Niin perus.

Vanhempani, kuten minäkin, olivat kovia puhumaan ja hiljaisia hetkiä harvemmin tuli heidän seurassaan. Pääpuheenaiheeksi nousi nopeasti minun lapsuuteni. Marika tuntui olevan aidosti kiinnostunut siitä. Hän nauroi äitini jutuille ja otti välillä jopa villiintyneenä osaa keskusteluun. Vaikka minäkin kerroin juttuja, niin koko vierailun ajan pysyttelin silti taustalla tarkkailevassa asemassa. Olin koko ajan hieman hermostunut ja jännitin kuinka tapaaminen menisi, mutta kaikilla tuntui olevan tosi mukavaa. Marika tuli hyvin juttuun porukoitteni kanssa.

Vanhempani olivat mutkattomia ihmisiä. He olivat varmasti päättäneet pitää Marikasta jo ennen kuin olivat edes tavanneet häntä. Heillä ei ollut koskaan ennakkoluuloja mistään asioista. Siinä määrin he erosivat esimerkiksi Arton vanhemmista, jotka olivat viettäneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Pohjanmaalla. Tuntui, että aina jokin asia vitutti heitä. He olivat poliittisesti aktiivisia ja vahvasti vasemmalla. Heidän vuokseen minulla oli hiukan pelokas suhtautuminen pohjalaisiin. Luulen, että helsinkiläisinä äitini ja isäni olivat joutuneet aina tulemaan toimeen niin erilaisten ihmisten kanssa, että heiltä puuttui se tietynlainen jääräpäisyys. Ja he olivat totaalisia kaupunkilaisia. Meillä ei ollut maalla mökkiä eivätkä he vielä nuorempina varmastikaan olleet arvostaneet puusaunaa tai hiukan syrjässä asumista. Heistä oli vain tullut vanhoja. Jossakin vaiheessa tietyt periaatteet vain menettävät merkityksensä. Heidän kohdallaan kaupungissa asuminen oli lopulta ollut täysin yhdentekevää. Minun oli vaikea kuvitella koskaan luopuvani kaupungista ja sen hektisen ihanasta tunnelmasta. Luulen, että tässä kohtaa minä ja Marika olimme samaa maata.

Isäni näytti kalastusvajaansa Marikalle, ja Marika kuunteli kalajuttuja innostuneena. Hän katseli isäni uistinkokoelmaa läpi sillä välin kun äiti kaivoi vanhoja valokuvia olohuoneessa esille. Minä pengoin äidin vanhoja vinyylilevyjä ja laitoin soimaan Led Zeppelinin Houses of The Holylta kakkosraidan, The Rain Songin. Katselimme valokuvia yhdessä äitini ja Marikan kanssa. Kaikki meni juuri niin kuin olin unelmissani kuvitellut. Se oli täydellisen idyllinen ensitapaaminen. Tunnelma oli avoin, rento ja todella maanläheinen. Sen suhteen luotin jo etukäteen vanhempiini. Enemmän minua luonnollisesti olivat mietityttäneet Marikan fiilikset. Mutta hän oli jälleen yllättänyt minut ja tuon koko illan kestäneen vierailun ajan hän oli kuin toinen ihminen. Hän oli keittiön prinsessa, sukujuhlien unelmaminiä ja tuli toimeen loistavasti vanhempieni kanssa. Tuo tapaaminen toi Marikaa vieläkin lähemmäksi minua ja minulle oli fiilis, että tuskin Marikaa oli esitelty kovin monille vanhemmille.

Äiti antoi minulle rahaa ja halasi Marikaa. Tuo hetki liikutti minua enemmän kuin mikään muu asia pitkään aikaan. Päästyämme bussiin Marikan viileys palasi kuvioihin takaisin. Hän oli hetkessä taas oma, kylmempi itsensä. Katsoin haikein mielin kuinka Lintuvaara jäi taakseni ja fiilistelin edelleen niitä lihapullia.

- Oli kyllä tosi mukavaa, tuumasin Marikalle varovasti.

Hän ei vastannut mitään, mutta tulkitsin, että hän oli samaa mieltä. Hän puhui vasta nukkumaan mentäessä seuraavan kerran ja ilmoitti lyhyesti:

- Sä et enää koskaan tapaa vanhempiasi jos multa edelleen pillua haluat, onko selvä? Marika sanoi ja minulta iskeytyivät yllätyksestä ilmat ulos vatsasta.

- J-j-joo, sain änkytettyä ulos enkä voinut käsittää, mutta kuten asiaan kuului, minä en kyseenalaistanut mitään.

- Hyvää yötä, Marika sanoi.

Odotin turhaan selitystä hänen tahdolleen. En nukkunut koko yönä, mutta kuten jo aiemmin olin monesti itselleni asian todennut: olin valmis uhrauksiin ja tämä oli vain yksi uhraus lisää saavuttaakseni Marikan. En halunnut edes ruveta miettimään kuinka hän oli päätynyt tähän ratkaisuun. Hyväksyin Marikan päätöksen ja elämä jatkui.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

019

Yhtenä iltana kotiin tullessani olin vaihteen vuoksi kivassa pikku hiprakassa. Olin ollut Markun bileissä, missä muuallakaan. Markku tosin itse oli ollut jossain toisaalla. Se ei ollut mitenkään tavatonta, niin kävi usein, hän vain antoi avaimet jollekin puolitutulle ja kehotti olemaan hajottamatta ihan koko kämppää. Markku oli saanut isossa puolikaveriporukassa varsin kunnioitetun maineen, ja kämppä pidettiin aina suht siistissä kunnossa, ainakin siinä määrin, että mitään ei yleensä hajonnut. Kaikki juomat juotiin mitä kaapeista löytyi ja paikat sotkettiin kyllä perusteellisesti kaikilla mahdollisilla ruumiineritteillä, mutta tavarat säilyivät ehjinä. Tästä oli muodostunut bilettäjien pyhä sääntö. En tiennyt, mitä Markku sai irti jatkuvasta kämppänsä lainaamisesta toisille, mutta selvästi jotain hän siitä sai, koska oli tehnyt sitä jo niin pitkään ja vaikutti varsin tyytyväiseltä tilanteeseen. Ehkä hän nautti siitä, että tiesi poissa ollessaankin olevansa ihmisten mielissä. Ja ihmiset konkreettisesti olivat jatkuvasti läsnä hänen elämänpiirissään olemalla hänen asunnossaan.

Eikä se Markulle ollut oikeastaan ongelma siinäkään mielessä, että hän oli aivan helvetin rikas – tai hänen vanhempansa olivat. He olivat ostaneet asunnon Markulle jo kun tämä oli ollut 17-vuotias. Siitä lähtien Markku oli tunnettu ”porvari-Markkuna”. Markku ei ollut pahoillaan lempinimestään, vaan kantoi sen kunnialla ja toimi nimensä mukaisesti. Hänellä oli aina coolit ja kalliit merkkivaatteet päällään – Tiger of Swedeniä, Tommy Hilfigeriä, Polo Sportia, DrDenimiä , Lacostea, J. Lindbergiä, joskus jopa haute couturea joltain nuorelta suunnittelijalta, kuten Tuomas Laitiselta. Rahaa vain tuntui piisaavan, eikä Markku epäröinyt käyttää sitä. Hän oli hieman kuin Marika tässä mielessä. Marika ei kuitenkaan ollut koskaan osoittanut kiinnostusta Markkua kohtaan, mistä olin kiitollinen. Mustasukkaisuuteni sai joskus itseänikin pelottavia piirteitä eikä olisi ollut miellyttävää, mikäli ne olisivat suuntautuneet hyvään kaveriini. Markku ja Marika, eihän sellainen pariskunta kuulostanutkaan hyvältä. Tänään he olivat kuitenkin molemmat poissa ja lähdin bileistä aikaisin kotiin, sillä en tuntenut muita siellä niin hyvin enkä edes jaksanut yritellä teinilorttoja, sillä sydämeni kuului Marikalle. Olin ylpeä itsestäni: myös kullini kuului nyt Marikalle, eikä se edes noussut pystyyn joidenkin vähäpätöisten tyttöjen seurassa. Vain Marika oli seisokkini arvoinen.

Avasin portin ja astuin taloni sisäpihalle. Näin Rönkän Jaguarin ja päätin laittaa kullini hommiin. Kävelin auton viereen ja laskin housuni. Kuuma kusisuihkuni sulatti jäät auton kyljestä ja nosti sen kauniin tummanvihreän värin esille. Tein tavallaan palveluksen sille äijälle. Vanha kunnon Rönkä. Käänsin vielä viimeiset suihkut takapenkin lasiin ja mitä helvettiä: Rönkän vihainen naama tuli esille ikkunasta lumikerroksen sulaessa. Säikähdin ihan helvetisti ja kusin housuilleni ja kengilleni. Rönkä ryömi autosta ulos todella vihaisen näköisenä. Minä jähmetyin vielä kulli kädessäni paikoilleni.

- Saatanan pikkunilikki! Sähän se piirsit aikaasemminki kyrpiä autohoni, ny mä sut nappasin, perkele!

Rönkä huusi luullakseni pohjalaisella murteella. Se puhui vain toisesta suupielestään, niin kuin Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperassa muistan joskus nähneeni näyttelijöiden tehneen. Mieleeni tuli Esko Nikkari legendaarisessa känniroolissaan Pohjanmaassa. Rönkä herätti minussa todella vaikuttavaa pelonsekaista kauhua. En tiedä oliko se nukkunut joka yö autossaan odottaen oikeaa hetkeä napatakseen minut. Se ei tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Maailma on hulluutta täynnä. Tämä oli vielä aika pientä. Vilkaisin takapenkille ja siellä todella oli makuupussi ja tyyny. Rönkä oli asettunut taloksi autoonsa. Hullu äijä. Se haisi viinalta, oli kai ryypiskellyt autossa, että pysyi lämpimänä.

- Saatana poika, nyt ratkaastahan tämä niinku suomalaaset tosimiehet teköö!

Olin jo valmiina painimaan Rönkän kanssa, vaikka tiesin, että se olisi tuhoontuomittua. Vaikka olin paremmassa kunnossa kuin koskaan, Rönkän massalle en voisi mitään. Se painoi varmasti reilusti yli 100 kiloa ja jyräisi minut alleen kuin gerbiilin tai citykanin. Housunikin olivat vielä puolitangossa. Nyt tulisi turpaan ja pahasti. Yllättäen Rönkä kuitenkin löi minua olkapäälle ja huusi (hänen puheensa oli todella enemmän huutoa kuin puhetta, kunnon suomalainen äijä siis kaikin puolin):

- Ny mennähän poika saunomahan, perkeles!

Hänen jokainen lauseeensa tuntui päättyvän sanaan ”perkele” tai ”perkeles”. Minä en ollut vielä sanonut sanaakaan kun Rönkä jo talutti tai puoliksi kantoi minut alakerran saunaan. Se oli oikein viihtyisä paikka. Paljon isompi kuin asuntojen omat saunat. Siellä oli tilaa useammalle kuin kolmelle hengelle ja siellä jopa tuoksui paremmalta. Rönkä vaahtosi: ”Pramia ku perkele”. Kävimme siellä usein Arton kanssa salasaunomassa. Jos meni niin myöhään, että ei ollut kenenkään saunavuoro, niin yleensä pystyi rauhassa saunomaan ilman saunamaksua. Tiesin kuitenkin, että sauna oli tähän aikaan jo kiinni, kello oli varmasti yli 11. Rönkä avasi kuitenkin sauna-osaston oven.

- Moon tuolla taloyhtiön hallituksessa saunavastaavana, perkele!

Tämä riitti selittämään sisäänpääsymme. Jäin istumaan pukuhuoneeseen, kun Rönkä hoiperteli laittamaan saunaa päälle. Istuin hämmentyneenä penkillä ja kuuntelin epämääräistä mutinaa, joka kuului saunan puolelta.

- Perkele… per… kele… saatana… ttu.

Rönkän puhe koostui lähinnä kirosanoista. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Housuni olivat vieläkin alhaalla, enkä uskaltanut nostaa niitä ylös. Tuntui, että Rönkä olisi voinut loukkaantua siitä, sillä minut oli napattu kirjaimelliesti ”housut kintuissa” enkä halunnut pakoilla vastuutani ja syyllisyyttäni. Olin Rönkän auktoriteetin alainen nyt ja yritin elää asemani mukaisesti. Äijä lompsi takaisin pukuhuoneeseen.

- Sauna on lämpiämässä, ota huikka perkele!

Rönkä kaivoi kossupullon housuistaan esille. Siis housujensa sisältä, ei taskustaan. Otin mielelläni huikan, sillä hiprakkani oli hävinnyt taivaan tuuliin äskeisen adrenaliinisyöksyn seurauksena. Ruumiinlämpöinen Kossu lämmitti sisuksiani kivasti. Rönkä otti ison huikan ja alkoi puhua.

- Muija heitti mut ulos, perkele. Kuulemma oon liian jääräpäinen ja vihaanen, Rönkä nauroi limaisesti ja iski silmää.
- Saatanan ämmä, ei oo eres pystyny mukuloota pyöräyttämähän, perkele! Mitäs semmosella akalla teköö, joka ei osaa laittaa ruokaa eikä lapsia teherä, kysynpä vaan, perkele!

En voinut muuta kuin vastata, että ei kai mitään. Yritin myötäillä Rönkää, ettei se saisi jotain raivokohtausta ja kävisi päälle. Se oli itse asiassa varmaan turhaa, sillä äijä vaikutti aika rauhalliselta siihen suuntaan. Se vaahtosi ongelmistaan, mutta ei kai halunnut purkaa niitä minuun muuta kuin puhumalla. Eikä se ollutkaan mikään hullu, joka nukkui autossaan kaiket yöt, vaan normaali kotoaan häädetty keski-ikäinen mies. Suomalaisen kulttuurin tuotos. Ihan perusjäbä. Se vain teki mitä sen täytyi tehdä, luulisin. Hankki elannon perheelleen, missä se mitä ilmeisimmin oli onnistunut varsin hyvin. Mutta sitten se ei riittänytkään. Hommat eivät menneet niin kuin oli suunniteltu. Lapsia ei tullut ja ruokakaan ei maistunut. Mitäs siinä sitten voi tehdä jos koko elämä on opetettu, ettei pohjalainen mies osaa käsitellä tunteitaan. Sitten niitä ei käsitellä ja mennään viinaan ja naisiin. Perinteinen tarina. Arto oli selittänyt tästä sukupuolijutusta joskus jotain syvällistä ja mitä ilmeisimmin feminististä läppää, mutta olin muistaakseni silloinkin nukahtanut. Minusta oli hauska ärsyttää Artoa mukamas ensin kuuntelemalla kiinnostuneena sen juttuja ja sitten feidata se saman tien. Se typerys vielä meni lankaan joka kerta ja suuttui aina yhtä verisesti. Ne olivat sen mielestä niin tärkeitä asioita, ettei niistä sopinut pilailla eikä niitä ottaa kevytmielisesti. En kuitenkaan jaksanut sitä raskautta, joka Artoon näissä asioissa liittyi. Hän luuli aina löytäneensä ratkaisut ihmiskunnan ongelmiin, mutta ongelma oli se, että vaikka niin olisikin ollut, ketään ei olisi kiinnostanut. Nyt mietin, että olisi kuitenkin saattanut kiinnostaa, kun kuuntelin ongelmistaan vaivalloisesti avautuvaa Rönkää. Kirosanojen seasta välittyi oikeaa tuskaa. Ja tavallaan tosi hyvin ymmärsin sen. Rönkä ei ollut koskaan oikein tehnyt mitään, mitä se olisi itse halunnut tehdä. Paitsi ryypännyt. Se äijä oli aika tyhjä. Tiesin kyllä vastauksen sen ongelmiin, mutta valitettavasti en voinut antaa sitä sille.

Se oli Marika. Marika oli vastaus kaikkiin ongelmiin. Niin hyvässä kuin pahassa, Marika oli aina läsnä ja täytti elämäni tyhjyyden. Jostain syystä mieleeni tuli jotain, mitä Arto oli joskus sanonut. Se oli sitaatti joltain kirjailijalta. ”One loves that which one labors, and one labors for that which one loves”. En tajua, miten muistin sen sanasta sanaan ja juuri tuolla hetkellä. Rönkällä ei ollut mitään sellaista. Totta kai äijä oli vituilla.

- Perkele, perkele… Sauna taitaaki olla valamihina, perkele!

Riisuimme vaatteet ja menimme saunaan, kossupullo kulki luonnollisesti mukanamme koko ajan ja humalluin enemmän ja enemmän. Otin sen mielelläni vastaan, sillä humala auttoi minua sietämään tilanteen stressaavuutta paremmin. Rönkässä en sen sijaan huomannut mitään muutosta. Uskoakseni se olisi pystynyt juomaan vaikka useamman kossupullon ilman sen suurempia ongelmia. Minä sen sijaan olin teinikännääjä. Teinikännäämisen salaisuus on juoda nopeasti sopiva määrä tyhjään mahaan: tällä tavalla pääsee mahtavaan humalaan nopeasti ja vaivattomasti. En ollut koskaan ymmärtänyt koko päivän kestävää ryyppäämistä. Teinikännäämisen tärkein sääntö on tietysti se, että ei juo liikaa, ja minä olin hyvin taitava tunnistamaan omat rajani. Pidinkin itseäni varsin oppineena, aikuisena teinikännäämisen taiturina.

Rönkä jatkoi paasaamistaan ja me jatkoimme juomista. Äijä heitti löylyä olan takaa ja Markun saunauhoilut jäivät kauas taakse. Tässä oli todellinen saunaäijä. Rönkä kesti löylyä tajuttoman paljon. En uskaltanut lähteä saunasta ensimmäisenä, joten tein kaikkeni kestääkseni sen löylytyksen. Ehkä tämä oli se taistelu, jota olin ulkona odottanut. En voinut luovuttaa: miehisyyteni testattaisiin tässä ja nyt. Jos pärjäisin Rönkälle saunomisessa, saattaisin saada anteeksi autoon piirtelyn ja kusemisen. Minua alkoi kuitenkin pyörryttää ja tunsin pahoinvoinnin aallon leviävän kehooni.

- Ota poika kossua, perkele! kuulin Rönkän huutavan, mutta en pystynyt enää vastaamaan.

Istuin kiukaan edessä ja oksensin suoraan sen päälle. Oksennus paloi kiuaskivillä, ja palaneen oksennuksen haju täytti saunan. Paksu savu nousi kiukaasta.

- Hyi helevetti, poika!

Rönkä häipyi saunasta. Minä yritin parhaani mukaan seurata perässä. Tipuin ensin alalauteelle ja sitten lattialle. En tiedä sattuiko minuun, pahoinvointi vei kaiken energiani ja tuntemukseni. Oksentaminen, ehkä maailman kamalin asia. Se ei ole kuten kipu, joka sattuu kerran silloin kun se tapahtuu. Oksennusta edeltää pitkä paha olo, ja sitten kun se alkaa tulla, sille ei näy loppua. Se ruokkii itseään, sillä jokainen oksennus tuo oksennuksen makua suuhun ja aiheuttaa uuden oksennusrefleksin. Pahinta on oksennuksen niistäminen. Hyi helvetti.

Ryömin ulos saunasta ja oksentelin joka puolelle. Rönkä nauraa hohotti ja katseli touhuani. Näytin keskisormea äijälle ja se vaan nauroi. Olipa hakenut kännykkänsäkin ja kuvasi ilmeisesti alennustilaani. Tämä oli varmasti Rönkän päivän kohokohta – tai kenties koko viikon tai kuukauden. Ryömin suihkun alle ja pistin lämmintä vettä tulemaan. Se valui päälleni ja huuhtoi oksennukset iholtani. Avasin suuni ja päästin lämpimän vesisuihkun sisääni. Olin todella sekaisin. Rönkä oli ilmeisen piristynyt. Kuulin hänen hohottelevän pukuhuoneessa ja laulavan jotain vanhaa iskelmää, ehkä Paratiisia. Se ei sujunut kovin mairittelevasti, mutta se oli silti onnistuneempi kuin minun tämän illan suoritukseni. Olin rikkonut omia teinikännäämissääntöjäni vastaan ja kärsin nyt seurauksista. Tämä oli hyvä opetus minulle. Teinikännäämisessä on se salakavaluus, että aina kun luulet hallitsevasi ratsusi, se tiputtaakin sinut satulasta ja potkaisee munille. Se ei ole leikin asia. Nyt purin ruohoa. Olin lyöty.

Jotenkin onnistuin raahautumaan yläkertaan. Rönkästä ei ollut apua. Hän oli kai häipynyt jo kauan sitten. Perus. Pesuhuone ja sauna jäivät täyteen oksennusta ja ulostetta ja ties mitä muuta. En todellakaan pystynyt siivoamaan niitä nyt. Oloni ei suoranaisesti ollut parantunut, vaikka olinkin saanut oksennettua aika kiitettävissä määrin. Tuntui, että kuulin ääniä ja näin näkyjä. Maailma ei ollut paikallaan vaan se perkele (niin Rönkä varmaan olisi sanonut) liikkui koko ajan. Yritin ottaa siitä kiinni, mutta se aina pakeni paikalta. Hieman kuin naiset tai se helvetin Rönkä tai kooma-Arto -raukka. Minäkin voisin vaipua koomaan.

Avasin kai oveni jossain vaiheessa, sillä pääsin sisälle asuntooni. Konttasin suoraan vessaan oksentamaan lisää. En juo enää koskaan, ajattelin, vaikka tiesin, että se oli valhe. Se kuitenkin jotenkin auttoi tällä hetkellä. Pieni itsepetos tekee aina hyvää. Valehtelussa ei sinänsä ole mitään väärää tai oikeaa, kuten ei missään muussakaan. Tilanne määrittää sen, ja tässä tilanteessa oli erittäin ok hieman valehdella itselleen. Vedin vessaa taukoamatta, että paha haju häviäisi putkistoihin. Vääntäydyin ulos vessasta, otin sangon mukaan ja menin Arton huoneeseen. Siellä pystyin rauhoittumaan ainakin välillä. Arto oli taas siellä. Tervehdin häntä tottuneesti ja menin sängylle makaamaan.

- Mitäs äijä, sanoin.

Arto katsoi minua sanaakaan sanomatta.

- Ei taideta olla kovin puheliaalla päällä tänään, vai mitä?

Oman mielikuvitukseni luoma Arto ei useinkaan puhunut paljoa. Hän oli samanlainen kuin Artokin oli ollut, pohti ihan helvetisti, mutta ei aina saanut kovinkaan paljon sanoja suustaan. Hän vain mittaili minua katseellaan. Oman mieleni luoma Arto tarkkaili minua, taisin siis tarkkailla itseäni. Jopa kuvitteellisen Arton läsnöolo sai minut ajattelemaan syvällisiä.

- Mites koomassa muuten menee? jatkoin keskustelua.

- Ihan jees, tajusin siellä monia asioita, mitä en muuten olisi tullut miettineeksi, Arto vastasi.

- No jäbähän miettii muutenkin tommosii älyttömii juttuja koko ajan.

- Niin, mutta tää oli jotenkin erilaista. Kun en ollut missään, jouduin ajattelemaan asiat eri tavalla. Kaikki oli jotenkin puhtaampaa, vapaampaa aistien painolastista. Olin jotenkin läsnä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Vaikka olin poissa… sitä on vaikea selittää, jos ei ole itse kokenut sitä. Puhdasta olemista jätkä, sitä se oli. Mutta jos totta puhutaan, kaipasin kyllä tosimaailmaan. Täällä voi koskea ja tuntea. Niitä kokemuksia kyllä kaipaa oltuaan hetken niistä erossa.

Arto selitti omia juttujaan taas normaaliin tapaansa. Hän oli palannut. Rauhoituin hänen seurastaan ja painoin pääni tyynyyn.

- Haittaako jos nukun tässä? kysyin.

- Ei missään nimessä. Mä olinkin just lähössä. On vähän hommia hoideltavana. Hyviä unia veli!

Arto lähti ja taputti minua jalalle mennessään. Tunsin sen, tunsin Arton kosketuksen. Olin liian väsynyt ajattelemaan ja nukahdin. Känniunta oksentamisen jälkeen. Täydellinen vapaus. Ehkä ymmärsin nyt, mitä Arto oli tarkoittanut. Irtaannuin ruumiistani ja ajelehdin pois. Pois, pois, pois…

020

Vihdoin ja viimein poliisi pääsi jyvälle, että tapettuja nuoria yhdisti se Ilta-Sanomien TOP 10 -muotiblogilistaus. Takana oli jo neljä raatoa. Loput kuusi uhattuna olevaa olivat jatkuvassa poliisin suojeluksessa ja tarkkailussa. Olimme odottaneet Marikan kanssa täydellistä hetkeä jo kaksi viikkoa, mutta emme olleet kyenneet tekemään mitään. Kiinnijäämisen riski oli liian suuri. Toki haasteen kasvaminen tavallaan houkutteli. Aina kun omasta mielestämme keksimme hyvän suunnitelman niin huomasimme pian, että se olisi ollut liian riskialtis. Tätä Arto ei ollut ennakoinut. Kaikki oli muuttunut poliisin päästyä jyvälle siitä, keitä tapettiin ja miksi tapettiin. Marika oli tämän vuoksi hyvin masentunut. Ennen tätä hän ei ollut koskaan aiemmin todella raivonnut minulle. Nyt hän heitteli vaatteita päälleni, leikkasi saksilla silpuksi t-paitojaan ja inhosi kaikkea. Hän valitti ystävistään tavallista enemmän ja ajoi minut jatkuvasti kotiin. Sitten kun olin päässyt Sörkkään, hän soitti ja pyysi minut takaisin. Pahimmillaan hän lähetti minut saman tien ovelta vielä toisen kerran pois ja sitten taas pyysi takaisin kun olin juuri päässyt kotiin. Ilman anteeksipyyntelyjä, ilman katumusta, ilman selittelyjä. Hän teki niin, koska pystyi siihen. Hän tiesi, että tulisin aina takaisin. Joskus tuntui, että hän teki sen vain testatakseen minua. Olin aina valmiina, joten olin testattavissa, enkä menettänyt koskaan hermojani. Minusta tuntui, että se saattoi välillä jopa ärsyttää häntä, että olin omaksunut koiran roolini niin hyvin. En koskaan tuottanut pettymystä, mutta silti jotenkin tuntui, että tuotin sen usein. Näinä hetkinä kuitenkin tapahtui aina jotain hienoakin. Kun lopulta palasin sen rasittavan ratikkareissailun päätteeksi takaisin hänen luokseen, hän hyppäsi syliini jo ovella ja rupesi suutelemaan ja halailemaan minua kuin lapsi, joka oli odottanut äitiään pitkästä iltavuorosta kotiin koko illan. Se oli hyvä merkki. Vaikka niin ei usein tapahtunutkaan, niin se oli kuin pitkän ja rasittavan taistelun voitonseremonia.

Toisin kuin ihan alussa, uskalsin nyt enemmän uskoa siihen, että juttumme kestäisi, vaikka Marika välillä heittikin minut raivopäissään ulos. Totuin siihen ja tiesin, että lopulta tulisi tekstiviesti tai puhelu, ja hän pyytäisi minut takaisin. Se oli toisinaan kuin leikkiä tai sellaisena ainakin rupesin näkemään sen. Uskalsin jopa käyttää hänestä lempinimeä ”Vintiö” jos hän oli vain vähän suutuksissaan. Olin varma, että kukaan muu mailmassa ei voinut näyttää niin vastustamattoman söpöltä ollessaan suuttunut kuin hän.

Koin hänen mielialojensa muutokset vuodenajoiksi, jotka rullasivat nopeaa ympyrää. Usein kesästä saatettiin hypätä syksyn yli suoraan talveen, jolloin lunta lensi naamalle kiivaasti enkä päässyt tarpomaan eteenpäin, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Tässäkin tapauksessa matka oli silti tärkeintä – ei päämäärä, koska usein päämäärään päästyämme kesä ei kestänyt kauaa. Odotin aina kevättä, jolloin olisimme lähellä täydellistä onnea, mikä hetken kukoistaisi kauniina niin kuin kerran vuodessa kukkiva lilja. Niiden pienten, mutta mahtavien hetkien vuoksi pysyin pitkään onnellisena ja ennen kaikkea toiveikkaana Marikan seurassa.

Nyt elimme kuitenkin synkkää ja pitkää talvea sanan kaikessa merkityksessä. Marika ei löytänyt iloa juuri mistään ja hoki taukoamatta öisin kuinka halusi vain päästä tappamaan ne kaikki. Yritin rauhoitella häntä ja tietysti halusin seksiäkin, mutta turha toivo. Mieleeni tulivat pakostakin loputtoman pitkät ja kierot vonkaushetkeni Mintun seurassa. Tästä mieleeni taas tulivat sukupuolitaudit, jotka olin pitkäksi aikaa pyyhkinyt mielestäni. Marika näytti hyvältä ja hänen genitaalialueensakin näytti tosi sileältä ja terveeltä. Aina välillä tarkastelin sitä sivusilmällä harrastaessamme seksiä, silloin harvoin kun sitä nykyään tapahtui. Joskus raottelin myös alushousujaan pois hänen päältään kun hän nukkui. Kaikki näytti aina olevan kunnossa. Ei ollut näppylöitä eikä hän ollut valittanut mistään kivuista tai kutinoista alapäässään. Asia vaivasi minua silti, mutta en voinut tuoda sitä esille enkä missään nimessä aikonut kertoa siitä kenellekään. En koskaan. Piste. Se tuhoaisi kaiken, minkä olimme rakentaneet välillemme tähän mennessä.

Hukutin seksihaluni menemällä uimaan. Lähdin Töölöstä Marikan kämpiltä Yrjönkadun uimahallille, joka sattui olemaan aika lähellä. Se oli todella hieno paikka. Pyysin toisinaan Markkua mukaan, sillä olin viime aikoina nähnyt häntä melko vähän. Otimme siellä oman loossin yläkerrasta, jonne tarjoilija kantoi meille kaljaa. Saunoimme ja uimme. Se oli rentouttavaa ja vei ajatukseni muualle. Siellä oli erikseen naisten ja miesten vuorot, mikä mahdollisti alastonuinnin. Paikasta liikkui kaiken maailman huhuja, kuinka miehet iskivät siellä toisiaan ja jopa paneskelivat saunassa. Markku, joka kävi siellä vielä useammin kuin minä, oli ainoastaan kerran höyrysaunassa nähnyt jotain seisottelua, mutta ei koskaan mitään sen kummempaa.

Sisustus mukaili antiikin Rooman kylpylöitä. En tosin ollut koskaan nähnyt antiikin Rooman kylpylää, mutta luulisin, että se oli näyttänyt juuri tältä. Palvelu oli tosi hyvää. Ei sellaisia uimahalleja muualla Suomessa kai edes ollut. Tunnelma oli uneliaan rento. Usein saattoi nähdä jonkun vetävän alakerran kopeissa nokosia kesken uimisen. Markku otti alastomana olemisesta kaiken vapauden riemun irti. Minä olin usein ainut kaveri, joka piti uimahousuja päällään. Se herätti hölmistyneitä ja jopa vihaisia katseita kanssa-asiakkaissamme. Vaikka heitimme usein läppää kaikista homotouhuista, joita siellä tapahtui, niin emme koskaan törmänneet sellaiseen.

Mutta meillä oli ollut vain hyvää tuuria siihen asti.

Istuimme höyrysaunassa, jota emme usein edes käyttäneet, koska siellä ei ollut tarpeeksi kuuma. Puhuimme runsaasti Markun kanssa. Siitä ei pidetty. Siellä vallitsi synkeä hiljaisuus. Toisin kuin saunakulttuurissa yleensä, jossa puheensorina ja keskustelut ovat osa koko touhua, niin ei Yrjönkadulla. Siellä ei puhua pukahdettu. Miehet olivat alakuloisia ja hartaita, he olivat hiljaisia ja vihaisia kuin teloitusrivissä. Saimme keskustelun lomassa usein todella ankaria katseita, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Istuimme portailla, koska sauna oli niin täysi. Joku vanhempi tyyppi nousi ylös poistuakseen saunasta. Hän painoi kätensä olalleni ja sanoi: ”Anteeksi, mutta minä tästä vain lähden”. Ei siinä mitään. Saman tien hänen peräänsä joku toinenkin teki lähtöä. ”Anteeksi, mutta minä myös lähden tästä”. Hän painotti myös-sanaa. Tällä kertaa se ei ollut mikään tuen ottaminen olkapäästäni. Se oli kosketus, jolla oli merkitys. Se oli kehottava, johdatteleva merkki. Aivan kuin siinä olisi ollut joku rituaalinen toimenpide alkamassa: ”NÄIN MEILLÄ YRJÖNKADULLA VALITAAN PERSERAISKAUSUHRIT”. No ei kai kuitenkaan, mutta se tuntui oudolta, vaikka en oikeastaan miettinytkään sitä kuin vasta myöhemmin. Tuo pieni tapaus avasi silmämme. Sen jälkeen huomasimme ihan eri valossa kuinka normaalien katseiden kohtaamisen sijaan joidenkin ohikävelevien asiakkaiden vilkaisu ei ollut enää vilkaisu. Se oli tuijotusta, jossa pää kääntyi vaivalla perään ja tuijotusta koristi tosi mairea hymy.

Lisäkomediaa paikan ilmapiiriin toi virkapukuinen vartija, joka kiersi kovin varuillaan kaiken aikaa paikasta toiseen. Se tuli välillä jopa saunaan kurkkaamaan, että ”kaikki on kunnossa”, puhumattakaan siitä, että se syöksyi loossiimme kun nauroimme hiukan kovemmalla äänellä. Se antoi meille varoituksen ja kehotti meitä ottamaan vähän iisimmin. Ihmetouhua. ”Perkele”, Rönkää lainaten. Kaikesta huolimatta mainio arvoinen uimahalli. Rakastin Helsinkiä!

021

Koomassa sitä ehtii muistella kaikenlaista. Olin pitkään haaveillut saavani hänet, ja kun se tapahtui, en ollutkaan siinä, eikä se enää ollutkaan se, mitä olin halunnut. Olin käynyt läpi niin kovan koulutuksen, että ylipäänsä edes uskalsin puhua sellaisille tytöille, jotka oikeasti kiinnostivat minua, että kun se lopulta onnistui, en pystynyt ottamaan sitä tosissani. Se oli kuin jonkun älyttömän vitsin huipentuma. Entä sitten? Okei, ihan hyvä läppä, mutta mitä väliä sillä on? Elämästä oli tullut yhtä suurta vitsiä. Kaikki oli merkityksetöntä samaan tapaan kuin mitä BB-talossa tapahtui tai kuka pääsi jatkoon Idolsissa. Kaikki oli yhtä vitun showta. Ja tuntui, että kaikki elivät mukana siinä, ja se oli kaikille ihan okei. Ei haitannut, että kukaan ei ollut tosissaan. Niinä harvoina hetkinä kun otin jonkun asian tosissani, oli se sitten tyttöjuttu tai työasia tai ihan mitä vain, sain todella nopeasti todella pahasti nenilleni. Siksi olin tottunut ottamaan kaiken vain vitsinä. Sen jälkeen todella uskalsin mennä puhumaan niille tytöille ja uskalsin rulettaa siellä työpaikalla ihan kinginä välittämättä mistään turhasta. Ja minä todella ruletin. Olin aivan täysi ässä. Menestyin kaikilla rintamilla ja ihmiset diggasivat minusta. Olin todella hauska tyyppi. Tiesin, että kun minä saavuin paikalle, kaikki huomasivat sen. Ja monet myös pitivät siitä. Tytöt saattoivat joskus pelätä hullua joka paikkaan hyökkääväisyyttäni, ja heitä oli vaikea saada vakuuttumaan siitä, että todella vilpittömästi pidin heistä. Kysymys ollut siitä, että pitäisi olla tietynlainen, vaan siitä, että on sellainen kuin on. Sen olin oppinut.

Välillä tunsin kuitenkin suunnatonta tuskaa. Saatoin itkeä tunteja putkeen aivan yllättäen ilman varsinaista syytä. Mutta aivan sama. Minulla oli vitusti tyttöjä. Kaikki elämäni murheet tuntuivat hyvin pieniltä kun tyttöjä riitti. Kun en keskittynyt yhteenkään liikaa, olin aivan liekeissä. Jokainen päivä oli yhtä juhlaa. Yhtenä yönä tyttö saattoi olla luonani ja toinen soittaa aamulla. Sitten naureskelimme sängyssä kun sovin tapaamisen illaksi toisen tytön kanssa. Nuoret tytöt lisäilivät minua kaverikseen Facebookissa, vain koska näytin heidän mielestään hyvältä. En tajunnut tätä oikein kunnolla, mutta otin vastaan mitä sain. Olin oppinut kultaisen säännön: älä koskaan kieltäydy hyvästä ehdotuksesta. Moraali tai jokin kummallinen esto oli kieltänyt minua aiemmin tarttumasta tilaisuuksiin. Mutta nyt olin mukana kaikessa kummallisessa. Öisin vietin aikaani Skypessä keskustellen hämmentävän nuorten tyttöjen kanssa. Aluksi järkytyin kun he alkoivat näyttää rintojaan minulle, mutta pian totuin siihenkin. Mitä väliä sillä oli? Mitä väärää siinä oli? Itse he sen tekivät, en koskaan pyytänyt heiltä mitään enkä varsinkaan koskaan odottanut heiltä mitään. He saattoivat hävitä saman tien, ja minun oli koko ajan oltava valmis siihen.

Miksi oli niin tärkeää saada naisia? Mietin sitä välillä. Se tuntui tuovan elämääni suunnatonta nautintoa. Oikeastaan mikään muu ei tuonut vastaavaa onnea. Olin todella elossa yritellessäni tyttöjä. Olin oppinut, että jos ei onnistanut niin jatkoin eteenpäin. Tai tuo sääntö oli vähän niin ja näin. Olin silti edelleen hyvin jääräpäinen yrittelijä. Intoa kyllä riitti jos muut asiat olivat vähänkin kunnossa. Sain naisten jahtaamisesta paljon energiaa myös muihin asioihin. Olin aivan tulessa myös töiden suhteen jos sain oikean yrittelyvaihteen päälle.

Yrittely. Suurin osa elämästäni tuntui koostuvan siitä. Ajanjaksoja elämässäni määritteli usein se, kenen tytön kanssa olin ollut. Tämä ei varmaankaan ole kovin erikoista. Ihmisille on usein hyvin tärkeää se, että he ovat jonkun kanssa. Olin kuitenkin alkanut huolestumaan eräästä seikasta. Olin huomannut, että tytöt määrittivät helposti identiteettiäni. Tyttö, jonka kanssa olin, muokkasi minua jollain lailla. Heikkoina hetkinä se tuntui jotenkin ikävältä ja säälittävältä, mutta vahvempina hetkinä aivan loistavalta jutulta. Elämäni oli vuoristorataa kuin teini-ikäisen tytön tunteet. Saatoin kokea aivan uskomattomia onnen hetkiä ja toisaalta olla aivan maissa. En jaksanut paeta minkään maanis-depressiivisyys -diagnoosin taakse. Ihmiset tuntuvat helposti vain ottavan mielellään jonkin diagnoosin vastaan ja sanovan, että hei, tämähän selittää kaiken. Minä halusin vain todeta, että tällainen minä olen. Se tuntui jotenkin autenttisemmalta. Hyväksyin vikani ja yritin opetella nauttimaan niistä. Olin huomannut, että fetissit ohjasivat vahvasti elämääni. Sen sijaan, että olisin kauhistellut sitä, olin innoissani. Sain niistä valtavasti energiaa. Mutta kai ne olivat sitten myös alhojeni syy.

Mutta tämä ei ole niin mielenkiintoista. Takaisin yrittelyyn. Yrittely tarkoittaa eri asiaa kuin yrittäminen. Yrittäminen on jossain asiassa tavoitteeseen pääsemisen yrittämistä. Vaikkapa kitaran soiton yrittäminen tai maratonin juoksemisen yrittäminen. Yrittely sen sijaan on nimenomaan tyttöjen yrittelyä. Yrittely on hienovarainen taiteenlaji. Kun siitä pääsee jyvälle, siinä voi jopa kokea jonkinlaista menestystä. Mutta siinä on äkkiä taas oppipoikana. Nöyryys on tärkeää säilyttää. Ja on oltava joka hetki valmis luopumaan kaikesta. Kaikki, mitä olet saavuttanut, voi hävitä hetkessä. Ei pidä yrittää omistaa mitään. Kaikki on vapaassa liikkeessä. Niin kuin elämä itse. Tai rakkaus. Rakkautta ei voi kahlita. Sitä voi vain yritellä.

Ja juuri tässä oli syvä ongelmani. Olen puhunut siitä jo monta kertaa. Sillä on monta nimeä, mutta minulle sillä oli vain yksi: Marika. Kaikki mikä alkaa yrittelynä voi äkkiä kasvaa joksikin muuksi. Yrittely on kuin tuntemattomat siemenet, jotka kylvetään epävarmaan maahan. Niistä voi kasvaa mitä vain tai sitten ei mitään. Muumit kasvattivat löytämistään siemenistä viidakon yhdessä yössä. Marika oli viidakko. Tutkimaton ja salaperäinen. Muumeissa Haisuli päästi eläintarhasta tiikerit viidakkoon vaeltamaan. Tämä teki Marika-viidakosta vaarallisen. Yrittelyn voisi myös sanoa olevan kuin verkkojen vesille laskemista: ehkä kalaa tulee, ehkä ei.

Mutta nämä ovat kuluneita kielikuvia eivätkä kuvaa yrittelyn moninaista luonnetta. Se on alati muuttuvien tilanteiden salamannopeaa tulkintaa ja niihin reagoimista. Siinä todella tuntee elävänsä. Mikään ei ole staattista. Se on sähköä ja elektromagneettisia pulsseja. Sykkivää olemusta. Kohtaamista ja eroamista. Liukumista paikasta toiseen vikkelän kalan tavoin. Liike on tässä olennainen asia. Jos jää paikalleen, on äkkiä kuollut. Kuin sodassa. Vain nopeat elävät. Tai toisaalta ne, jotka jäävät paikoilleen makaamaan ja esittävät kuollutta. He eivät saa kunniamitaleja, mutta he saavat elää. Kai sekin on jonkin arvoista – vai onko? Itse en kokenut elämää sinänsä kovin arvokkaaksi; sen sisältö tekee siitä arvokasta. Mitä merkitystä on elämällä, jossa ei ole mitään sisältöä? Se on vain solujen aivotonta toimintaa. Mikä tekee elämästä arvokasta – ainakin ihmiselle – on ihmisen toiminta ja hänen ajatuksensa.

Maatessani koomassa sairaalassa ehdin miettiä monia asioita. Huomasin sen, että naiset olivat minulle kuin huume. He paransivat oloani silloin, kun olin masentunut. Kun sain itseni hulluun vauhtiin naisten suhteen, muiden asioiden merkitys väheni huomattavasti. Oikeastaan millään muulla ei ollut väliä. En tiedä, onko tervettä tai asiallista tuntea näin, mutta mikä minä olen tunteitani muuttamaan. Jos ne on koodattu minuun tuhansien tai miljoonien vuosien evoluutioprosessin seurauksena, olisi kai hieman ylimielistä kuvitella voivansa muuttaa niitä. Tietysti yritin. Mutta huomasin usein masentuvani siitä, jos yritin olla jotain muuta kuin olin. Olin häpeilemätön yrittelijä ja sekoilija. Sekoilu on se, johon yrittely tähtää. Mutta se ei ole jotain merkityksetöntä, vaan sillä on hyvin syvällinen merkitys, ainakin minulle. Olin oppinut myöntämään tämän itselleni. Ja sillä oli selvästi ollut positiivinen vaikutus. Nyt en enää hävennyt sitä, että halusin sekoilla tyttöjen kanssa. Se oli jotain jaloa ja kaunista. Suudella jotain tuntematonta hassua tyttöä Tavastian lauantaidiskossa ja sitten erota hänestä saman tien. Tytöt lähtivät joskus pakoon kavereidensa kanssa hihitellen. Arvostin sitä. Arvostin sitä, että he eivät halunneet välttämättä sitoutua minuun mitenkään. Tunsin kuitenkin myös romanttisia tunteita, ja ne olivat vaarallisia. Mutta nekään eivät olleet mitään syvällisen toisen tuntemuksen kautta syntyneitä asioita, vaan liittyivät johonkin hyvin pinnalliseen, kuten siihen miltä tyttö tuoksui, miltä hän näytti tai miten hän liikkui. Pinnallisesta oli tullut syvällistä minulle. Olin ollut tavattoman syvällinen runoilijapoika. Nyt olin etääntynyt siitä melko paljon. Tiedä häntä missä enää menin. En pyrkinyt olemaan mitään tiettyä, minä vain olin.

***

Sen jälkeen kun olin löytänyt itseni unessa (tai miksi sitä helvetin koomatilaa nyt voisikaan sanoa), löysin itseni seuraavaksi makaamassa sairaalassa. Siellä kylmässä kolkossa valkoisuudessa. Se oli kummallinen tunne. Kuin olisi noussut kuolleista. Olin pitkään unelmoinut siitä, että voisin taas tuntea maailman, ja sitten kun se tapahtui, se olikin hirvittävän epämukavaa ja pelottavaa. Pimeyden täytti valo, mutta se valo ei ollut mitään taivaallisten enkelten valoa, vaan kirkasta, läpitunkevaa ja kylmää – vaikka valossa luulisi olevan lämmintä. Pimeys oli kuitenkin ollut jotenkin lämpimämpää, jotenkin turvallisempaa. Nyt kun näin kaiken ympärilläni, se oli pelottavaa. Oma mieleni ei enää saanutkaan täyttää tyhjiä kulmia, vaan olin täysin havaintovälineideni armoilla. Silmäni näkivät kaiken ja korvani kuulivat. Ne olivat olemassa ja maailma ympärilläni heräsi henkiin. Ensimmäinen reaktioni oli, että halusin takaisin uneen. Takaisin sinne turvallisuuteen, missä ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut pelätä, ei ollut mitään muuta kuin minä. Muistin kyllä, että halusin sieltä pois, mutta olin ehkä poissa ollessani luullut maailmasta liikoja. Se ei ollut mitenkään erityisen mukava paikka. Nyt olin takaisin siellä.

Lakanani olivat kylmästä hiestäni märät. Minua aivastutti. Kuullessani hoitajien tulevan paikalle, laitoin silmäni kiinni ja toivoin, että he eivät huomaisi mitään. Se toimi. Sain olla omassa rauhassani. Nyt minulla oli salaisuus, joka lohdutti läpitunkevien katseiden keskellä. Katseet pelottivat minua. Olin tottunut olemaan pimeydessä ja nyt kun taas näin, huomasin, että katse on todella voimakas. Sitä on hyvin vaikea paeta. Olin taas sekä katsojana että katseen kohteena. Halusin vain mennä piiloon ja olla näkymätön ja sokea, niin kuin olin ollut. Se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista. Yritin vajota takaisin koomaan, mutta heräsin aina. En jäänyt sinne. Katseet porautuivat minuun, oikein tunsin fotonit, jotka säälimättä pommittivat minua jatkuvasti. Mutta se ei ollut pahinta, vaan se, että näin kaiken. Mikään ei pysynyt minulta piilossa. En pystynyt pakenemaan illusorisiin fantasioihini, vaan jouduin kohtaamaan maailman sellaisena kuin se oli. En voinut kuvitella mustiin kulmiin mitä halusin, sillä mustia kulmia ei ollut. Kaikki oli yhtä valkoista olemista, jossa ei ollut sijaa mielikuvitukselle. Maailma oli nyt selvästi olemassa, ja se olisi olemassa myös ilman minua, sillä selvästi se oli ollut olemassa kaiken aikaa myös silloin kun minä en ollut ollut siellä. Tämän pystyin päättelemään siitä, että monia asioita oli tapahtunut.

Tein muutaman päivän selvitystyötä maailman tilasta. Menin öisin yöhoitajan koppiin tämän ollessa kierroksellaan ja kävin Facebookissa. Käytin selaimen toimintoa, joka ei jättänyt mitään jälkiä. Tämä oli ensisijaisen tärkeä seikka, joka usein tuntui unohtuvan ihmisiltä. Vaatii vain yhden klikkauksen ja selain ei tallenna mitään muistiin. Väärä tapa on ensin selailla ja sitten tyhjentää selainhistoria. Tämä toki poistaa jäljet, mutta puuhiasi seuraava tietää, että olet tehnyt jotain, ja koska olet poistanut jälkesi, se on mitä todennäköisimmin juuri sitä, mitä sinä et olisi saanut tehdä. Eräs ystäväni ei voinut sietää, että hänen poikaystävänsä katsoi nettipornoa. Tämä poika olisi voinut käyttää selaimen salaustoimintoa, mutta ei tajunnut sitä ja jäi kiinni kerta toisensa jälkeen. Ja sitten tapeltiin aivan turhaan. Minä en tehnyt tätä virhettä, vaan sovelsin tähän samaa ankaruutta mitä sovelsin Timollekin opettamani teinikännisäännön noudattamiseen. Sain muutamassa yössä paljon selville sosiaalisen median ja omien taustatietojeni avulla. Aloitetaan tärkeimmistä:

1) Marika oli aloittanut tappamisleikkinsä. Suunnitelmani olivat toimineet, sehän oli selvä. Saaliita oli nyt neljä.

2) Marika oli ottanut Timon uudeksi apulaisekseen.

3) Viides uhri odotti edelleen tuloaan. Marika ei ollut päässyt vielä puoleenväliinkään kun hänen oli täytynyt lopettaa poliisien päästyä jyvälle. Olisin tehnyt asiat hieman eri tavalla, jos olisin itse ollut maisemissa. Nyt täytyi keksiä jokin uusi suunnitelma. Jouduin siivoamaan toisten sotkuja. Niin perus.

Sainkin saman tien idean 3)-kohdan ratkaisuksi. Siihen tarvitsisin muutamia apuvälineitä. Hykertelin innosta sairaalan sängyssä öisin punoessani juoniani. Tämä oli hauskaa. Olin taas saamassa elämästä kiinni. Ja miten se parhaiten tapahtuu? Kysytäänpä kysymys toisella tavalla: mikä on elämän vastakohta? Nopeasti ajateltuna varmaankin kuolema. Hyvä. Käsittelemällä kuolemaa, ihmisen suurinta pelkoa, pääsisin taas takaisin kiinni elämään.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!