019
Yhtenä iltana kotiin tullessani olin vaihteen vuoksi kivassa pikku hiprakassa. Olin ollut Markun bileissä, missä muuallakaan. Markku tosin itse oli ollut jossain toisaalla. Se ei ollut mitenkään tavatonta, niin kävi usein, hän vain antoi avaimet jollekin puolitutulle ja kehotti olemaan hajottamatta ihan koko kämppää. Markku oli saanut isossa puolikaveriporukassa varsin kunnioitetun maineen, ja kämppä pidettiin aina suht siistissä kunnossa, ainakin siinä määrin, että mitään ei yleensä hajonnut. Kaikki juomat juotiin mitä kaapeista löytyi ja paikat sotkettiin kyllä perusteellisesti kaikilla mahdollisilla ruumiineritteillä, mutta tavarat säilyivät ehjinä. Tästä oli muodostunut bilettäjien pyhä sääntö. En tiennyt, mitä Markku sai irti jatkuvasta kämppänsä lainaamisesta toisille, mutta selvästi jotain hän siitä sai, koska oli tehnyt sitä jo niin pitkään ja vaikutti varsin tyytyväiseltä tilanteeseen. Ehkä hän nautti siitä, että tiesi poissa ollessaankin olevansa ihmisten mielissä. Ja ihmiset konkreettisesti olivat jatkuvasti läsnä hänen elämänpiirissään olemalla hänen asunnossaan.
Eikä se Markulle ollut oikeastaan ongelma siinäkään mielessä, että hän oli aivan helvetin rikas – tai hänen vanhempansa olivat. He olivat ostaneet asunnon Markulle jo kun tämä oli ollut 17-vuotias. Siitä lähtien Markku oli tunnettu ”porvari-Markkuna”. Markku ei ollut pahoillaan lempinimestään, vaan kantoi sen kunnialla ja toimi nimensä mukaisesti. Hänellä oli aina coolit ja kalliit merkkivaatteet päällään – Tiger of Swedeniä, Tommy Hilfigeriä, Polo Sportia, DrDenimiä , Lacostea, J. Lindbergiä, joskus jopa haute couturea joltain nuorelta suunnittelijalta, kuten Tuomas Laitiselta. Rahaa vain tuntui piisaavan, eikä Markku epäröinyt käyttää sitä. Hän oli hieman kuin Marika tässä mielessä. Marika ei kuitenkaan ollut koskaan osoittanut kiinnostusta Markkua kohtaan, mistä olin kiitollinen. Mustasukkaisuuteni sai joskus itseänikin pelottavia piirteitä eikä olisi ollut miellyttävää, mikäli ne olisivat suuntautuneet hyvään kaveriini. Markku ja Marika, eihän sellainen pariskunta kuulostanutkaan hyvältä. Tänään he olivat kuitenkin molemmat poissa ja lähdin bileistä aikaisin kotiin, sillä en tuntenut muita siellä niin hyvin enkä edes jaksanut yritellä teinilorttoja, sillä sydämeni kuului Marikalle. Olin ylpeä itsestäni: myös kullini kuului nyt Marikalle, eikä se edes noussut pystyyn joidenkin vähäpätöisten tyttöjen seurassa. Vain Marika oli seisokkini arvoinen.
Avasin portin ja astuin taloni sisäpihalle. Näin Rönkän Jaguarin ja päätin laittaa kullini hommiin. Kävelin auton viereen ja laskin housuni. Kuuma kusisuihkuni sulatti jäät auton kyljestä ja nosti sen kauniin tummanvihreän värin esille. Tein tavallaan palveluksen sille äijälle. Vanha kunnon Rönkä. Käänsin vielä viimeiset suihkut takapenkin lasiin ja mitä helvettiä: Rönkän vihainen naama tuli esille ikkunasta lumikerroksen sulaessa. Säikähdin ihan helvetisti ja kusin housuilleni ja kengilleni. Rönkä ryömi autosta ulos todella vihaisen näköisenä. Minä jähmetyin vielä kulli kädessäni paikoilleni.
- Saatanan pikkunilikki! Sähän se piirsit aikaasemminki kyrpiä autohoni, ny mä sut nappasin, perkele!
Rönkä huusi luullakseni pohjalaisella murteella. Se puhui vain toisesta suupielestään, niin kuin Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperassa muistan joskus nähneeni näyttelijöiden tehneen. Mieleeni tuli Esko Nikkari legendaarisessa känniroolissaan Pohjanmaassa. Rönkä herätti minussa todella vaikuttavaa pelonsekaista kauhua. En tiedä oliko se nukkunut joka yö autossaan odottaen oikeaa hetkeä napatakseen minut. Se ei tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Maailma on hulluutta täynnä. Tämä oli vielä aika pientä. Vilkaisin takapenkille ja siellä todella oli makuupussi ja tyyny. Rönkä oli asettunut taloksi autoonsa. Hullu äijä. Se haisi viinalta, oli kai ryypiskellyt autossa, että pysyi lämpimänä.
- Saatana poika, nyt ratkaastahan tämä niinku suomalaaset tosimiehet teköö!
Olin jo valmiina painimaan Rönkän kanssa, vaikka tiesin, että se olisi tuhoontuomittua. Vaikka olin paremmassa kunnossa kuin koskaan, Rönkän massalle en voisi mitään. Se painoi varmasti reilusti yli 100 kiloa ja jyräisi minut alleen kuin gerbiilin tai citykanin. Housunikin olivat vielä puolitangossa. Nyt tulisi turpaan ja pahasti. Yllättäen Rönkä kuitenkin löi minua olkapäälle ja huusi (hänen puheensa oli todella enemmän huutoa kuin puhetta, kunnon suomalainen äijä siis kaikin puolin):
- Ny mennähän poika saunomahan, perkeles!
Hänen jokainen lauseeensa tuntui päättyvän sanaan ”perkele” tai ”perkeles”. Minä en ollut vielä sanonut sanaakaan kun Rönkä jo talutti tai puoliksi kantoi minut alakerran saunaan. Se oli oikein viihtyisä paikka. Paljon isompi kuin asuntojen omat saunat. Siellä oli tilaa useammalle kuin kolmelle hengelle ja siellä jopa tuoksui paremmalta. Rönkä vaahtosi: ”Pramia ku perkele”. Kävimme siellä usein Arton kanssa salasaunomassa. Jos meni niin myöhään, että ei ollut kenenkään saunavuoro, niin yleensä pystyi rauhassa saunomaan ilman saunamaksua. Tiesin kuitenkin, että sauna oli tähän aikaan jo kiinni, kello oli varmasti yli 11. Rönkä avasi kuitenkin sauna-osaston oven.
- Moon tuolla taloyhtiön hallituksessa saunavastaavana, perkele!
Tämä riitti selittämään sisäänpääsymme. Jäin istumaan pukuhuoneeseen, kun Rönkä hoiperteli laittamaan saunaa päälle. Istuin hämmentyneenä penkillä ja kuuntelin epämääräistä mutinaa, joka kuului saunan puolelta.
- Perkele… per… kele… saatana… ttu.
Rönkän puhe koostui lähinnä kirosanoista. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Housuni olivat vieläkin alhaalla, enkä uskaltanut nostaa niitä ylös. Tuntui, että Rönkä olisi voinut loukkaantua siitä, sillä minut oli napattu kirjaimelliesti ”housut kintuissa” enkä halunnut pakoilla vastuutani ja syyllisyyttäni. Olin Rönkän auktoriteetin alainen nyt ja yritin elää asemani mukaisesti. Äijä lompsi takaisin pukuhuoneeseen.
- Sauna on lämpiämässä, ota huikka perkele!
Rönkä kaivoi kossupullon housuistaan esille. Siis housujensa sisältä, ei taskustaan. Otin mielelläni huikan, sillä hiprakkani oli hävinnyt taivaan tuuliin äskeisen adrenaliinisyöksyn seurauksena. Ruumiinlämpöinen Kossu lämmitti sisuksiani kivasti. Rönkä otti ison huikan ja alkoi puhua.
- Muija heitti mut ulos, perkele. Kuulemma oon liian jääräpäinen ja vihaanen, Rönkä nauroi limaisesti ja iski silmää.
- Saatanan ämmä, ei oo eres pystyny mukuloota pyöräyttämähän, perkele! Mitäs semmosella akalla teköö, joka ei osaa laittaa ruokaa eikä lapsia teherä, kysynpä vaan, perkele!
En voinut muuta kuin vastata, että ei kai mitään. Yritin myötäillä Rönkää, ettei se saisi jotain raivokohtausta ja kävisi päälle. Se oli itse asiassa varmaan turhaa, sillä äijä vaikutti aika rauhalliselta siihen suuntaan. Se vaahtosi ongelmistaan, mutta ei kai halunnut purkaa niitä minuun muuta kuin puhumalla. Eikä se ollutkaan mikään hullu, joka nukkui autossaan kaiket yöt, vaan normaali kotoaan häädetty keski-ikäinen mies. Suomalaisen kulttuurin tuotos. Ihan perusjäbä. Se vain teki mitä sen täytyi tehdä, luulisin. Hankki elannon perheelleen, missä se mitä ilmeisimmin oli onnistunut varsin hyvin. Mutta sitten se ei riittänytkään. Hommat eivät menneet niin kuin oli suunniteltu. Lapsia ei tullut ja ruokakaan ei maistunut. Mitäs siinä sitten voi tehdä jos koko elämä on opetettu, ettei pohjalainen mies osaa käsitellä tunteitaan. Sitten niitä ei käsitellä ja mennään viinaan ja naisiin. Perinteinen tarina. Arto oli selittänyt tästä sukupuolijutusta joskus jotain syvällistä ja mitä ilmeisimmin feminististä läppää, mutta olin muistaakseni silloinkin nukahtanut. Minusta oli hauska ärsyttää Artoa mukamas ensin kuuntelemalla kiinnostuneena sen juttuja ja sitten feidata se saman tien. Se typerys vielä meni lankaan joka kerta ja suuttui aina yhtä verisesti. Ne olivat sen mielestä niin tärkeitä asioita, ettei niistä sopinut pilailla eikä niitä ottaa kevytmielisesti. En kuitenkaan jaksanut sitä raskautta, joka Artoon näissä asioissa liittyi. Hän luuli aina löytäneensä ratkaisut ihmiskunnan ongelmiin, mutta ongelma oli se, että vaikka niin olisikin ollut, ketään ei olisi kiinnostanut. Nyt mietin, että olisi kuitenkin saattanut kiinnostaa, kun kuuntelin ongelmistaan vaivalloisesti avautuvaa Rönkää. Kirosanojen seasta välittyi oikeaa tuskaa. Ja tavallaan tosi hyvin ymmärsin sen. Rönkä ei ollut koskaan oikein tehnyt mitään, mitä se olisi itse halunnut tehdä. Paitsi ryypännyt. Se äijä oli aika tyhjä. Tiesin kyllä vastauksen sen ongelmiin, mutta valitettavasti en voinut antaa sitä sille.
Se oli Marika. Marika oli vastaus kaikkiin ongelmiin. Niin hyvässä kuin pahassa, Marika oli aina läsnä ja täytti elämäni tyhjyyden. Jostain syystä mieleeni tuli jotain, mitä Arto oli joskus sanonut. Se oli sitaatti joltain kirjailijalta. ”One loves that which one labors, and one labors for that which one loves”. En tajua, miten muistin sen sanasta sanaan ja juuri tuolla hetkellä. Rönkällä ei ollut mitään sellaista. Totta kai äijä oli vituilla.
- Perkele, perkele… Sauna taitaaki olla valamihina, perkele!
Riisuimme vaatteet ja menimme saunaan, kossupullo kulki luonnollisesti mukanamme koko ajan ja humalluin enemmän ja enemmän. Otin sen mielelläni vastaan, sillä humala auttoi minua sietämään tilanteen stressaavuutta paremmin. Rönkässä en sen sijaan huomannut mitään muutosta. Uskoakseni se olisi pystynyt juomaan vaikka useamman kossupullon ilman sen suurempia ongelmia. Minä sen sijaan olin teinikännääjä. Teinikännäämisen salaisuus on juoda nopeasti sopiva määrä tyhjään mahaan: tällä tavalla pääsee mahtavaan humalaan nopeasti ja vaivattomasti. En ollut koskaan ymmärtänyt koko päivän kestävää ryyppäämistä. Teinikännäämisen tärkein sääntö on tietysti se, että ei juo liikaa, ja minä olin hyvin taitava tunnistamaan omat rajani. Pidinkin itseäni varsin oppineena, aikuisena teinikännäämisen taiturina.
Rönkä jatkoi paasaamistaan ja me jatkoimme juomista. Äijä heitti löylyä olan takaa ja Markun saunauhoilut jäivät kauas taakse. Tässä oli todellinen saunaäijä. Rönkä kesti löylyä tajuttoman paljon. En uskaltanut lähteä saunasta ensimmäisenä, joten tein kaikkeni kestääkseni sen löylytyksen. Ehkä tämä oli se taistelu, jota olin ulkona odottanut. En voinut luovuttaa: miehisyyteni testattaisiin tässä ja nyt. Jos pärjäisin Rönkälle saunomisessa, saattaisin saada anteeksi autoon piirtelyn ja kusemisen. Minua alkoi kuitenkin pyörryttää ja tunsin pahoinvoinnin aallon leviävän kehooni.
- Ota poika kossua, perkele! kuulin Rönkän huutavan, mutta en pystynyt enää vastaamaan.
Istuin kiukaan edessä ja oksensin suoraan sen päälle. Oksennus paloi kiuaskivillä, ja palaneen oksennuksen haju täytti saunan. Paksu savu nousi kiukaasta.
- Hyi helevetti, poika!
Rönkä häipyi saunasta. Minä yritin parhaani mukaan seurata perässä. Tipuin ensin alalauteelle ja sitten lattialle. En tiedä sattuiko minuun, pahoinvointi vei kaiken energiani ja tuntemukseni. Oksentaminen, ehkä maailman kamalin asia. Se ei ole kuten kipu, joka sattuu kerran silloin kun se tapahtuu. Oksennusta edeltää pitkä paha olo, ja sitten kun se alkaa tulla, sille ei näy loppua. Se ruokkii itseään, sillä jokainen oksennus tuo oksennuksen makua suuhun ja aiheuttaa uuden oksennusrefleksin. Pahinta on oksennuksen niistäminen. Hyi helvetti.
Ryömin ulos saunasta ja oksentelin joka puolelle. Rönkä nauraa hohotti ja katseli touhuani. Näytin keskisormea äijälle ja se vaan nauroi. Olipa hakenut kännykkänsäkin ja kuvasi ilmeisesti alennustilaani. Tämä oli varmasti Rönkän päivän kohokohta – tai kenties koko viikon tai kuukauden. Ryömin suihkun alle ja pistin lämmintä vettä tulemaan. Se valui päälleni ja huuhtoi oksennukset iholtani. Avasin suuni ja päästin lämpimän vesisuihkun sisääni. Olin todella sekaisin. Rönkä oli ilmeisen piristynyt. Kuulin hänen hohottelevän pukuhuoneessa ja laulavan jotain vanhaa iskelmää, ehkä Paratiisia. Se ei sujunut kovin mairittelevasti, mutta se oli silti onnistuneempi kuin minun tämän illan suoritukseni. Olin rikkonut omia teinikännäämissääntöjäni vastaan ja kärsin nyt seurauksista. Tämä oli hyvä opetus minulle. Teinikännäämisessä on se salakavaluus, että aina kun luulet hallitsevasi ratsusi, se tiputtaakin sinut satulasta ja potkaisee munille. Se ei ole leikin asia. Nyt purin ruohoa. Olin lyöty.
Jotenkin onnistuin raahautumaan yläkertaan. Rönkästä ei ollut apua. Hän oli kai häipynyt jo kauan sitten. Perus. Pesuhuone ja sauna jäivät täyteen oksennusta ja ulostetta ja ties mitä muuta. En todellakaan pystynyt siivoamaan niitä nyt. Oloni ei suoranaisesti ollut parantunut, vaikka olinkin saanut oksennettua aika kiitettävissä määrin. Tuntui, että kuulin ääniä ja näin näkyjä. Maailma ei ollut paikallaan vaan se perkele (niin Rönkä varmaan olisi sanonut) liikkui koko ajan. Yritin ottaa siitä kiinni, mutta se aina pakeni paikalta. Hieman kuin naiset tai se helvetin Rönkä tai kooma-Arto -raukka. Minäkin voisin vaipua koomaan.
Avasin kai oveni jossain vaiheessa, sillä pääsin sisälle asuntooni. Konttasin suoraan vessaan oksentamaan lisää. En juo enää koskaan, ajattelin, vaikka tiesin, että se oli valhe. Se kuitenkin jotenkin auttoi tällä hetkellä. Pieni itsepetos tekee aina hyvää. Valehtelussa ei sinänsä ole mitään väärää tai oikeaa, kuten ei missään muussakaan. Tilanne määrittää sen, ja tässä tilanteessa oli erittäin ok hieman valehdella itselleen. Vedin vessaa taukoamatta, että paha haju häviäisi putkistoihin. Vääntäydyin ulos vessasta, otin sangon mukaan ja menin Arton huoneeseen. Siellä pystyin rauhoittumaan ainakin välillä. Arto oli taas siellä. Tervehdin häntä tottuneesti ja menin sängylle makaamaan.
- Mitäs äijä, sanoin.
Arto katsoi minua sanaakaan sanomatta.
- Ei taideta olla kovin puheliaalla päällä tänään, vai mitä?
Oman mielikuvitukseni luoma Arto ei useinkaan puhunut paljoa. Hän oli samanlainen kuin Artokin oli ollut, pohti ihan helvetisti, mutta ei aina saanut kovinkaan paljon sanoja suustaan. Hän vain mittaili minua katseellaan. Oman mieleni luoma Arto tarkkaili minua, taisin siis tarkkailla itseäni. Jopa kuvitteellisen Arton läsnöolo sai minut ajattelemaan syvällisiä.
- Mites koomassa muuten menee? jatkoin keskustelua.
- Ihan jees, tajusin siellä monia asioita, mitä en muuten olisi tullut miettineeksi, Arto vastasi.
- No jäbähän miettii muutenkin tommosii älyttömii juttuja koko ajan.
- Niin, mutta tää oli jotenkin erilaista. Kun en ollut missään, jouduin ajattelemaan asiat eri tavalla. Kaikki oli jotenkin puhtaampaa, vapaampaa aistien painolastista. Olin jotenkin läsnä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Vaikka olin poissa… sitä on vaikea selittää, jos ei ole itse kokenut sitä. Puhdasta olemista jätkä, sitä se oli. Mutta jos totta puhutaan, kaipasin kyllä tosimaailmaan. Täällä voi koskea ja tuntea. Niitä kokemuksia kyllä kaipaa oltuaan hetken niistä erossa.
Arto selitti omia juttujaan taas normaaliin tapaansa. Hän oli palannut. Rauhoituin hänen seurastaan ja painoin pääni tyynyyn.
- Haittaako jos nukun tässä? kysyin.
- Ei missään nimessä. Mä olinkin just lähössä. On vähän hommia hoideltavana. Hyviä unia veli!
Arto lähti ja taputti minua jalalle mennessään. Tunsin sen, tunsin Arton kosketuksen. Olin liian väsynyt ajattelemaan ja nukahdin. Känniunta oksentamisen jälkeen. Täydellinen vapaus. Ehkä ymmärsin nyt, mitä Arto oli tarkoittanut. Irtaannuin ruumiistani ja ajelehdin pois. Pois, pois, pois…
020
Vihdoin ja viimein poliisi pääsi jyvälle, että tapettuja nuoria yhdisti se Ilta-Sanomien TOP 10 -muotiblogilistaus. Takana oli jo neljä raatoa. Loput kuusi uhattuna olevaa olivat jatkuvassa poliisin suojeluksessa ja tarkkailussa. Olimme odottaneet Marikan kanssa täydellistä hetkeä jo kaksi viikkoa, mutta emme olleet kyenneet tekemään mitään. Kiinnijäämisen riski oli liian suuri. Toki haasteen kasvaminen tavallaan houkutteli. Aina kun omasta mielestämme keksimme hyvän suunnitelman niin huomasimme pian, että se olisi ollut liian riskialtis. Tätä Arto ei ollut ennakoinut. Kaikki oli muuttunut poliisin päästyä jyvälle siitä, keitä tapettiin ja miksi tapettiin. Marika oli tämän vuoksi hyvin masentunut. Ennen tätä hän ei ollut koskaan aiemmin todella raivonnut minulle. Nyt hän heitteli vaatteita päälleni, leikkasi saksilla silpuksi t-paitojaan ja inhosi kaikkea. Hän valitti ystävistään tavallista enemmän ja ajoi minut jatkuvasti kotiin. Sitten kun olin päässyt Sörkkään, hän soitti ja pyysi minut takaisin. Pahimmillaan hän lähetti minut saman tien ovelta vielä toisen kerran pois ja sitten taas pyysi takaisin kun olin juuri päässyt kotiin. Ilman anteeksipyyntelyjä, ilman katumusta, ilman selittelyjä. Hän teki niin, koska pystyi siihen. Hän tiesi, että tulisin aina takaisin. Joskus tuntui, että hän teki sen vain testatakseen minua. Olin aina valmiina, joten olin testattavissa, enkä menettänyt koskaan hermojani. Minusta tuntui, että se saattoi välillä jopa ärsyttää häntä, että olin omaksunut koiran roolini niin hyvin. En koskaan tuottanut pettymystä, mutta silti jotenkin tuntui, että tuotin sen usein. Näinä hetkinä kuitenkin tapahtui aina jotain hienoakin. Kun lopulta palasin sen rasittavan ratikkareissailun päätteeksi takaisin hänen luokseen, hän hyppäsi syliini jo ovella ja rupesi suutelemaan ja halailemaan minua kuin lapsi, joka oli odottanut äitiään pitkästä iltavuorosta kotiin koko illan. Se oli hyvä merkki. Vaikka niin ei usein tapahtunutkaan, niin se oli kuin pitkän ja rasittavan taistelun voitonseremonia.
Toisin kuin ihan alussa, uskalsin nyt enemmän uskoa siihen, että juttumme kestäisi, vaikka Marika välillä heittikin minut raivopäissään ulos. Totuin siihen ja tiesin, että lopulta tulisi tekstiviesti tai puhelu, ja hän pyytäisi minut takaisin. Se oli toisinaan kuin leikkiä tai sellaisena ainakin rupesin näkemään sen. Uskalsin jopa käyttää hänestä lempinimeä ”Vintiö” jos hän oli vain vähän suutuksissaan. Olin varma, että kukaan muu mailmassa ei voinut näyttää niin vastustamattoman söpöltä ollessaan suuttunut kuin hän.
Koin hänen mielialojensa muutokset vuodenajoiksi, jotka rullasivat nopeaa ympyrää. Usein kesästä saatettiin hypätä syksyn yli suoraan talveen, jolloin lunta lensi naamalle kiivaasti enkä päässyt tarpomaan eteenpäin, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Tässäkin tapauksessa matka oli silti tärkeintä – ei päämäärä, koska usein päämäärään päästyämme kesä ei kestänyt kauaa. Odotin aina kevättä, jolloin olisimme lähellä täydellistä onnea, mikä hetken kukoistaisi kauniina niin kuin kerran vuodessa kukkiva lilja. Niiden pienten, mutta mahtavien hetkien vuoksi pysyin pitkään onnellisena ja ennen kaikkea toiveikkaana Marikan seurassa.
Nyt elimme kuitenkin synkkää ja pitkää talvea sanan kaikessa merkityksessä. Marika ei löytänyt iloa juuri mistään ja hoki taukoamatta öisin kuinka halusi vain päästä tappamaan ne kaikki. Yritin rauhoitella häntä ja tietysti halusin seksiäkin, mutta turha toivo. Mieleeni tulivat pakostakin loputtoman pitkät ja kierot vonkaushetkeni Mintun seurassa. Tästä mieleeni taas tulivat sukupuolitaudit, jotka olin pitkäksi aikaa pyyhkinyt mielestäni. Marika näytti hyvältä ja hänen genitaalialueensakin näytti tosi sileältä ja terveeltä. Aina välillä tarkastelin sitä sivusilmällä harrastaessamme seksiä, silloin harvoin kun sitä nykyään tapahtui. Joskus raottelin myös alushousujaan pois hänen päältään kun hän nukkui. Kaikki näytti aina olevan kunnossa. Ei ollut näppylöitä eikä hän ollut valittanut mistään kivuista tai kutinoista alapäässään. Asia vaivasi minua silti, mutta en voinut tuoda sitä esille enkä missään nimessä aikonut kertoa siitä kenellekään. En koskaan. Piste. Se tuhoaisi kaiken, minkä olimme rakentaneet välillemme tähän mennessä.
Hukutin seksihaluni menemällä uimaan. Lähdin Töölöstä Marikan kämpiltä Yrjönkadun uimahallille, joka sattui olemaan aika lähellä. Se oli todella hieno paikka. Pyysin toisinaan Markkua mukaan, sillä olin viime aikoina nähnyt häntä melko vähän. Otimme siellä oman loossin yläkerrasta, jonne tarjoilija kantoi meille kaljaa. Saunoimme ja uimme. Se oli rentouttavaa ja vei ajatukseni muualle. Siellä oli erikseen naisten ja miesten vuorot, mikä mahdollisti alastonuinnin. Paikasta liikkui kaiken maailman huhuja, kuinka miehet iskivät siellä toisiaan ja jopa paneskelivat saunassa. Markku, joka kävi siellä vielä useammin kuin minä, oli ainoastaan kerran höyrysaunassa nähnyt jotain seisottelua, mutta ei koskaan mitään sen kummempaa.
Sisustus mukaili antiikin Rooman kylpylöitä. En tosin ollut koskaan nähnyt antiikin Rooman kylpylää, mutta luulisin, että se oli näyttänyt juuri tältä. Palvelu oli tosi hyvää. Ei sellaisia uimahalleja muualla Suomessa kai edes ollut. Tunnelma oli uneliaan rento. Usein saattoi nähdä jonkun vetävän alakerran kopeissa nokosia kesken uimisen. Markku otti alastomana olemisesta kaiken vapauden riemun irti. Minä olin usein ainut kaveri, joka piti uimahousuja päällään. Se herätti hölmistyneitä ja jopa vihaisia katseita kanssa-asiakkaissamme. Vaikka heitimme usein läppää kaikista homotouhuista, joita siellä tapahtui, niin emme koskaan törmänneet sellaiseen.
Mutta meillä oli ollut vain hyvää tuuria siihen asti.
Istuimme höyrysaunassa, jota emme usein edes käyttäneet, koska siellä ei ollut tarpeeksi kuuma. Puhuimme runsaasti Markun kanssa. Siitä ei pidetty. Siellä vallitsi synkeä hiljaisuus. Toisin kuin saunakulttuurissa yleensä, jossa puheensorina ja keskustelut ovat osa koko touhua, niin ei Yrjönkadulla. Siellä ei puhua pukahdettu. Miehet olivat alakuloisia ja hartaita, he olivat hiljaisia ja vihaisia kuin teloitusrivissä. Saimme keskustelun lomassa usein todella ankaria katseita, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Istuimme portailla, koska sauna oli niin täysi. Joku vanhempi tyyppi nousi ylös poistuakseen saunasta. Hän painoi kätensä olalleni ja sanoi: ”Anteeksi, mutta minä tästä vain lähden”. Ei siinä mitään. Saman tien hänen peräänsä joku toinenkin teki lähtöä. ”Anteeksi, mutta minä myös lähden tästä”. Hän painotti myös-sanaa. Tällä kertaa se ei ollut mikään tuen ottaminen olkapäästäni. Se oli kosketus, jolla oli merkitys. Se oli kehottava, johdatteleva merkki. Aivan kuin siinä olisi ollut joku rituaalinen toimenpide alkamassa: ”NÄIN MEILLÄ YRJÖNKADULLA VALITAAN PERSERAISKAUSUHRIT”. No ei kai kuitenkaan, mutta se tuntui oudolta, vaikka en oikeastaan miettinytkään sitä kuin vasta myöhemmin. Tuo pieni tapaus avasi silmämme. Sen jälkeen huomasimme ihan eri valossa kuinka normaalien katseiden kohtaamisen sijaan joidenkin ohikävelevien asiakkaiden vilkaisu ei ollut enää vilkaisu. Se oli tuijotusta, jossa pää kääntyi vaivalla perään ja tuijotusta koristi tosi mairea hymy.
Lisäkomediaa paikan ilmapiiriin toi virkapukuinen vartija, joka kiersi kovin varuillaan kaiken aikaa paikasta toiseen. Se tuli välillä jopa saunaan kurkkaamaan, että ”kaikki on kunnossa”, puhumattakaan siitä, että se syöksyi loossiimme kun nauroimme hiukan kovemmalla äänellä. Se antoi meille varoituksen ja kehotti meitä ottamaan vähän iisimmin. Ihmetouhua. ”Perkele”, Rönkää lainaten. Kaikesta huolimatta mainio arvoinen uimahalli. Rakastin Helsinkiä!
021
Koomassa sitä ehtii muistella kaikenlaista. Olin pitkään haaveillut saavani hänet, ja kun se tapahtui, en ollutkaan siinä, eikä se enää ollutkaan se, mitä olin halunnut. Olin käynyt läpi niin kovan koulutuksen, että ylipäänsä edes uskalsin puhua sellaisille tytöille, jotka oikeasti kiinnostivat minua, että kun se lopulta onnistui, en pystynyt ottamaan sitä tosissani. Se oli kuin jonkun älyttömän vitsin huipentuma. Entä sitten? Okei, ihan hyvä läppä, mutta mitä väliä sillä on? Elämästä oli tullut yhtä suurta vitsiä. Kaikki oli merkityksetöntä samaan tapaan kuin mitä BB-talossa tapahtui tai kuka pääsi jatkoon Idolsissa. Kaikki oli yhtä vitun showta. Ja tuntui, että kaikki elivät mukana siinä, ja se oli kaikille ihan okei. Ei haitannut, että kukaan ei ollut tosissaan. Niinä harvoina hetkinä kun otin jonkun asian tosissani, oli se sitten tyttöjuttu tai työasia tai ihan mitä vain, sain todella nopeasti todella pahasti nenilleni. Siksi olin tottunut ottamaan kaiken vain vitsinä. Sen jälkeen todella uskalsin mennä puhumaan niille tytöille ja uskalsin rulettaa siellä työpaikalla ihan kinginä välittämättä mistään turhasta. Ja minä todella ruletin. Olin aivan täysi ässä. Menestyin kaikilla rintamilla ja ihmiset diggasivat minusta. Olin todella hauska tyyppi. Tiesin, että kun minä saavuin paikalle, kaikki huomasivat sen. Ja monet myös pitivät siitä. Tytöt saattoivat joskus pelätä hullua joka paikkaan hyökkääväisyyttäni, ja heitä oli vaikea saada vakuuttumaan siitä, että todella vilpittömästi pidin heistä. Kysymys ollut siitä, että pitäisi olla tietynlainen, vaan siitä, että on sellainen kuin on. Sen olin oppinut.
Välillä tunsin kuitenkin suunnatonta tuskaa. Saatoin itkeä tunteja putkeen aivan yllättäen ilman varsinaista syytä. Mutta aivan sama. Minulla oli vitusti tyttöjä. Kaikki elämäni murheet tuntuivat hyvin pieniltä kun tyttöjä riitti. Kun en keskittynyt yhteenkään liikaa, olin aivan liekeissä. Jokainen päivä oli yhtä juhlaa. Yhtenä yönä tyttö saattoi olla luonani ja toinen soittaa aamulla. Sitten naureskelimme sängyssä kun sovin tapaamisen illaksi toisen tytön kanssa. Nuoret tytöt lisäilivät minua kaverikseen Facebookissa, vain koska näytin heidän mielestään hyvältä. En tajunnut tätä oikein kunnolla, mutta otin vastaan mitä sain. Olin oppinut kultaisen säännön: älä koskaan kieltäydy hyvästä ehdotuksesta. Moraali tai jokin kummallinen esto oli kieltänyt minua aiemmin tarttumasta tilaisuuksiin. Mutta nyt olin mukana kaikessa kummallisessa. Öisin vietin aikaani Skypessä keskustellen hämmentävän nuorten tyttöjen kanssa. Aluksi järkytyin kun he alkoivat näyttää rintojaan minulle, mutta pian totuin siihenkin. Mitä väliä sillä oli? Mitä väärää siinä oli? Itse he sen tekivät, en koskaan pyytänyt heiltä mitään enkä varsinkaan koskaan odottanut heiltä mitään. He saattoivat hävitä saman tien, ja minun oli koko ajan oltava valmis siihen.
Miksi oli niin tärkeää saada naisia? Mietin sitä välillä. Se tuntui tuovan elämääni suunnatonta nautintoa. Oikeastaan mikään muu ei tuonut vastaavaa onnea. Olin todella elossa yritellessäni tyttöjä. Olin oppinut, että jos ei onnistanut niin jatkoin eteenpäin. Tai tuo sääntö oli vähän niin ja näin. Olin silti edelleen hyvin jääräpäinen yrittelijä. Intoa kyllä riitti jos muut asiat olivat vähänkin kunnossa. Sain naisten jahtaamisesta paljon energiaa myös muihin asioihin. Olin aivan tulessa myös töiden suhteen jos sain oikean yrittelyvaihteen päälle.
Yrittely. Suurin osa elämästäni tuntui koostuvan siitä. Ajanjaksoja elämässäni määritteli usein se, kenen tytön kanssa olin ollut. Tämä ei varmaankaan ole kovin erikoista. Ihmisille on usein hyvin tärkeää se, että he ovat jonkun kanssa. Olin kuitenkin alkanut huolestumaan eräästä seikasta. Olin huomannut, että tytöt määrittivät helposti identiteettiäni. Tyttö, jonka kanssa olin, muokkasi minua jollain lailla. Heikkoina hetkinä se tuntui jotenkin ikävältä ja säälittävältä, mutta vahvempina hetkinä aivan loistavalta jutulta. Elämäni oli vuoristorataa kuin teini-ikäisen tytön tunteet. Saatoin kokea aivan uskomattomia onnen hetkiä ja toisaalta olla aivan maissa. En jaksanut paeta minkään maanis-depressiivisyys -diagnoosin taakse. Ihmiset tuntuvat helposti vain ottavan mielellään jonkin diagnoosin vastaan ja sanovan, että hei, tämähän selittää kaiken. Minä halusin vain todeta, että tällainen minä olen. Se tuntui jotenkin autenttisemmalta. Hyväksyin vikani ja yritin opetella nauttimaan niistä. Olin huomannut, että fetissit ohjasivat vahvasti elämääni. Sen sijaan, että olisin kauhistellut sitä, olin innoissani. Sain niistä valtavasti energiaa. Mutta kai ne olivat sitten myös alhojeni syy.
Mutta tämä ei ole niin mielenkiintoista. Takaisin yrittelyyn. Yrittely tarkoittaa eri asiaa kuin yrittäminen. Yrittäminen on jossain asiassa tavoitteeseen pääsemisen yrittämistä. Vaikkapa kitaran soiton yrittäminen tai maratonin juoksemisen yrittäminen. Yrittely sen sijaan on nimenomaan tyttöjen yrittelyä. Yrittely on hienovarainen taiteenlaji. Kun siitä pääsee jyvälle, siinä voi jopa kokea jonkinlaista menestystä. Mutta siinä on äkkiä taas oppipoikana. Nöyryys on tärkeää säilyttää. Ja on oltava joka hetki valmis luopumaan kaikesta. Kaikki, mitä olet saavuttanut, voi hävitä hetkessä. Ei pidä yrittää omistaa mitään. Kaikki on vapaassa liikkeessä. Niin kuin elämä itse. Tai rakkaus. Rakkautta ei voi kahlita. Sitä voi vain yritellä.
Ja juuri tässä oli syvä ongelmani. Olen puhunut siitä jo monta kertaa. Sillä on monta nimeä, mutta minulle sillä oli vain yksi: Marika. Kaikki mikä alkaa yrittelynä voi äkkiä kasvaa joksikin muuksi. Yrittely on kuin tuntemattomat siemenet, jotka kylvetään epävarmaan maahan. Niistä voi kasvaa mitä vain tai sitten ei mitään. Muumit kasvattivat löytämistään siemenistä viidakon yhdessä yössä. Marika oli viidakko. Tutkimaton ja salaperäinen. Muumeissa Haisuli päästi eläintarhasta tiikerit viidakkoon vaeltamaan. Tämä teki Marika-viidakosta vaarallisen. Yrittelyn voisi myös sanoa olevan kuin verkkojen vesille laskemista: ehkä kalaa tulee, ehkä ei.
Mutta nämä ovat kuluneita kielikuvia eivätkä kuvaa yrittelyn moninaista luonnetta. Se on alati muuttuvien tilanteiden salamannopeaa tulkintaa ja niihin reagoimista. Siinä todella tuntee elävänsä. Mikään ei ole staattista. Se on sähköä ja elektromagneettisia pulsseja. Sykkivää olemusta. Kohtaamista ja eroamista. Liukumista paikasta toiseen vikkelän kalan tavoin. Liike on tässä olennainen asia. Jos jää paikalleen, on äkkiä kuollut. Kuin sodassa. Vain nopeat elävät. Tai toisaalta ne, jotka jäävät paikoilleen makaamaan ja esittävät kuollutta. He eivät saa kunniamitaleja, mutta he saavat elää. Kai sekin on jonkin arvoista – vai onko? Itse en kokenut elämää sinänsä kovin arvokkaaksi; sen sisältö tekee siitä arvokasta. Mitä merkitystä on elämällä, jossa ei ole mitään sisältöä? Se on vain solujen aivotonta toimintaa. Mikä tekee elämästä arvokasta – ainakin ihmiselle – on ihmisen toiminta ja hänen ajatuksensa.
Maatessani koomassa sairaalassa ehdin miettiä monia asioita. Huomasin sen, että naiset olivat minulle kuin huume. He paransivat oloani silloin, kun olin masentunut. Kun sain itseni hulluun vauhtiin naisten suhteen, muiden asioiden merkitys väheni huomattavasti. Oikeastaan millään muulla ei ollut väliä. En tiedä, onko tervettä tai asiallista tuntea näin, mutta mikä minä olen tunteitani muuttamaan. Jos ne on koodattu minuun tuhansien tai miljoonien vuosien evoluutioprosessin seurauksena, olisi kai hieman ylimielistä kuvitella voivansa muuttaa niitä. Tietysti yritin. Mutta huomasin usein masentuvani siitä, jos yritin olla jotain muuta kuin olin. Olin häpeilemätön yrittelijä ja sekoilija. Sekoilu on se, johon yrittely tähtää. Mutta se ei ole jotain merkityksetöntä, vaan sillä on hyvin syvällinen merkitys, ainakin minulle. Olin oppinut myöntämään tämän itselleni. Ja sillä oli selvästi ollut positiivinen vaikutus. Nyt en enää hävennyt sitä, että halusin sekoilla tyttöjen kanssa. Se oli jotain jaloa ja kaunista. Suudella jotain tuntematonta hassua tyttöä Tavastian lauantaidiskossa ja sitten erota hänestä saman tien. Tytöt lähtivät joskus pakoon kavereidensa kanssa hihitellen. Arvostin sitä. Arvostin sitä, että he eivät halunneet välttämättä sitoutua minuun mitenkään. Tunsin kuitenkin myös romanttisia tunteita, ja ne olivat vaarallisia. Mutta nekään eivät olleet mitään syvällisen toisen tuntemuksen kautta syntyneitä asioita, vaan liittyivät johonkin hyvin pinnalliseen, kuten siihen miltä tyttö tuoksui, miltä hän näytti tai miten hän liikkui. Pinnallisesta oli tullut syvällistä minulle. Olin ollut tavattoman syvällinen runoilijapoika. Nyt olin etääntynyt siitä melko paljon. Tiedä häntä missä enää menin. En pyrkinyt olemaan mitään tiettyä, minä vain olin.
***
Sen jälkeen kun olin löytänyt itseni unessa (tai miksi sitä helvetin koomatilaa nyt voisikaan sanoa), löysin itseni seuraavaksi makaamassa sairaalassa. Siellä kylmässä kolkossa valkoisuudessa. Se oli kummallinen tunne. Kuin olisi noussut kuolleista. Olin pitkään unelmoinut siitä, että voisin taas tuntea maailman, ja sitten kun se tapahtui, se olikin hirvittävän epämukavaa ja pelottavaa. Pimeyden täytti valo, mutta se valo ei ollut mitään taivaallisten enkelten valoa, vaan kirkasta, läpitunkevaa ja kylmää – vaikka valossa luulisi olevan lämmintä. Pimeys oli kuitenkin ollut jotenkin lämpimämpää, jotenkin turvallisempaa. Nyt kun näin kaiken ympärilläni, se oli pelottavaa. Oma mieleni ei enää saanutkaan täyttää tyhjiä kulmia, vaan olin täysin havaintovälineideni armoilla. Silmäni näkivät kaiken ja korvani kuulivat. Ne olivat olemassa ja maailma ympärilläni heräsi henkiin. Ensimmäinen reaktioni oli, että halusin takaisin uneen. Takaisin sinne turvallisuuteen, missä ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut pelätä, ei ollut mitään muuta kuin minä. Muistin kyllä, että halusin sieltä pois, mutta olin ehkä poissa ollessani luullut maailmasta liikoja. Se ei ollut mitenkään erityisen mukava paikka. Nyt olin takaisin siellä.
Lakanani olivat kylmästä hiestäni märät. Minua aivastutti. Kuullessani hoitajien tulevan paikalle, laitoin silmäni kiinni ja toivoin, että he eivät huomaisi mitään. Se toimi. Sain olla omassa rauhassani. Nyt minulla oli salaisuus, joka lohdutti läpitunkevien katseiden keskellä. Katseet pelottivat minua. Olin tottunut olemaan pimeydessä ja nyt kun taas näin, huomasin, että katse on todella voimakas. Sitä on hyvin vaikea paeta. Olin taas sekä katsojana että katseen kohteena. Halusin vain mennä piiloon ja olla näkymätön ja sokea, niin kuin olin ollut. Se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista. Yritin vajota takaisin koomaan, mutta heräsin aina. En jäänyt sinne. Katseet porautuivat minuun, oikein tunsin fotonit, jotka säälimättä pommittivat minua jatkuvasti. Mutta se ei ollut pahinta, vaan se, että näin kaiken. Mikään ei pysynyt minulta piilossa. En pystynyt pakenemaan illusorisiin fantasioihini, vaan jouduin kohtaamaan maailman sellaisena kuin se oli. En voinut kuvitella mustiin kulmiin mitä halusin, sillä mustia kulmia ei ollut. Kaikki oli yhtä valkoista olemista, jossa ei ollut sijaa mielikuvitukselle. Maailma oli nyt selvästi olemassa, ja se olisi olemassa myös ilman minua, sillä selvästi se oli ollut olemassa kaiken aikaa myös silloin kun minä en ollut ollut siellä. Tämän pystyin päättelemään siitä, että monia asioita oli tapahtunut.
Tein muutaman päivän selvitystyötä maailman tilasta. Menin öisin yöhoitajan koppiin tämän ollessa kierroksellaan ja kävin Facebookissa. Käytin selaimen toimintoa, joka ei jättänyt mitään jälkiä. Tämä oli ensisijaisen tärkeä seikka, joka usein tuntui unohtuvan ihmisiltä. Vaatii vain yhden klikkauksen ja selain ei tallenna mitään muistiin. Väärä tapa on ensin selailla ja sitten tyhjentää selainhistoria. Tämä toki poistaa jäljet, mutta puuhiasi seuraava tietää, että olet tehnyt jotain, ja koska olet poistanut jälkesi, se on mitä todennäköisimmin juuri sitä, mitä sinä et olisi saanut tehdä. Eräs ystäväni ei voinut sietää, että hänen poikaystävänsä katsoi nettipornoa. Tämä poika olisi voinut käyttää selaimen salaustoimintoa, mutta ei tajunnut sitä ja jäi kiinni kerta toisensa jälkeen. Ja sitten tapeltiin aivan turhaan. Minä en tehnyt tätä virhettä, vaan sovelsin tähän samaa ankaruutta mitä sovelsin Timollekin opettamani teinikännisäännön noudattamiseen. Sain muutamassa yössä paljon selville sosiaalisen median ja omien taustatietojeni avulla. Aloitetaan tärkeimmistä:
1) Marika oli aloittanut tappamisleikkinsä. Suunnitelmani olivat toimineet, sehän oli selvä. Saaliita oli nyt neljä.
2) Marika oli ottanut Timon uudeksi apulaisekseen.
3) Viides uhri odotti edelleen tuloaan. Marika ei ollut päässyt vielä puoleenväliinkään kun hänen oli täytynyt lopettaa poliisien päästyä jyvälle. Olisin tehnyt asiat hieman eri tavalla, jos olisin itse ollut maisemissa. Nyt täytyi keksiä jokin uusi suunnitelma. Jouduin siivoamaan toisten sotkuja. Niin perus.
Sainkin saman tien idean 3)-kohdan ratkaisuksi. Siihen tarvitsisin muutamia apuvälineitä. Hykertelin innosta sairaalan sängyssä öisin punoessani juoniani. Tämä oli hauskaa. Olin taas saamassa elämästä kiinni. Ja miten se parhaiten tapahtuu? Kysytäänpä kysymys toisella tavalla: mikä on elämän vastakohta? Nopeasti ajateltuna varmaankin kuolema. Hyvä. Käsittelemällä kuolemaa, ihmisen suurinta pelkoa, pääsisin taas takaisin kiinni elämään.
ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!