Perus

037

Syöksähdys mustaan helvettiin – ja takaisin. Jotain iskeytyi selkääni niin kovalla voimalla, että se tuntui rintakehässäni asti. Kuvittelin kestäväni kipua hyvin, mutta tämä oli liikaa. Silmiini nousivat kyyneleet ja tajuni meni. Kipu palautti minut kuitenkin nopeasti todellisuuteen. Kaikki oli sumeaa ja tuntui kuin joku olisi tehnyt reiän selkärankaani. Pyyhin silmäni. Sumeaa. Pyyhin uudestaan ja edelleen sumeaa. Kaikki oli hahmotonta ja hiukan harmaata. En saanut henkeä. Pahaa hajua, mutta ihan erilaista kuin masennukseni aikana. Vastenmielinen oksennus syöksähti hulluuden vimmalla sisältäni ulos. Sitä lensi ympäriinsä. Sitten kuului kauheaa meteliä ja karjuvaa huutoa, mutta se ei ollut minun huutoani – se ei ollut ihmisen huutoa.

Avasin silmäni ja näin taas. En täysin selvästi, mutta tarpeeksi hyvin. Marika-taideteokseni, kuten myös tietokoneeni näyttö, kirjoituspöydän tuolini sekä suuri osa verhoistani olivat kaikki valkoisen oksennuksen peitossa. Oksennus oli täynnä pillereitä. Makasin kuin lapsi silmät kyynelissä keskellä huonettani sikiöasennossa. Näytti aivan kuin luotijuna olisi juuri ajanut huoneeni lävitse.

Nousin vaivalloisesti ylös ja yritin hoippua ulos huoneestani. Kompastuin heti ylös noustuani Arton akustiseen kitaraan, jolla olin äänittänyt Marikalle rakkauslauluni. Astuin kaikukopan lävitse. Puu repesi viiltäen jalkapohjaani ison haavan ja kitaran kaula halkesi. Nylonkielet singahtivat kuin kuusi pientä ruoskaa sääreeni. Jos selkääni oli sattunut aiemmin, nyt minua sattui jalkaan sitäkin enemmän. Suurin murheeni oli kuitenkin se kauhea ääni, joka kuului Arton huoneesta. Pääsin ulos huoneesta kahdesta kohtaa vertavuotavan jalkani kanssa. Onnuin kohti Arton huonetta ja avasin oven.

Siellä se oli huoneen uloimmassa nurkassa. Karhu pisteli tuusan nuuskaksi Arton kirjahyllyä. Tolstoi, Dumas, Aristoteles, Nietzsche, Baudrillard ja Waltari, kaikki saivat kyytiä. Suurmiesten ajatukset leijailivat kirjaimellisesti ympäri huonetta puhumattakaan itse hyllystä. Karhun kämmen lävisti hyllyn tasot aivan kuten Daniel ”Karate Kid” Caruso isot jäälohkareet. Tuntui, että pelkkä karhun ärjyminen sai huomattavaa tuhoa aikaan. En ehtinyt ajatella oliko näkyni totta vai ei. Tiesin vain, että minun oli paettava. Karhu oli huomannut minut ja lähestyi minua uhkaavasti. Sen suu oli ammollaan ja se päästi ulos loppumatonta parkaisua. Jokainen barbershop-kuorolaulaja olisi ollut kateellinen tuosta väkevästä kiertoilmahengityksestä. Paiskasin oven kiinni ja kaaduin selälleni. Kipuni siirtyi takaisin selkään. Kaiken kaaoksen ja pelon keskellä en kuitenkaan niinkään tullut ajatelleeksi kipua. Olin kauhuissani.

Karhun käpälä tuli oven läpi, vaikka se oli tammesta valmistettu ja hiton painava. En voinut käsittää sen voimia. Oliko karhu todellakin näin voimakas eläin? Eikö se tuntenut kipua ollenkaan? Siinä otuksessa oli jotakin epäinhimillistä jopa eläimeksi. Mikä omituisinta, se tuoksui Arton Lagerfeld-partavedeltä. Makasin edelleen selälläni ja työnsin itseäni jaloillani kohti omaa huonettani henki hapatuksissa. Olisin noussut jaloilleni jos olisin kyennyt, mutta olin niin sekaisin että en osannut. Herätessäni kokema voimakas isku selkääni, oikean jalkapohjani viiltohaava sekä pahasti säärtäni raadelleet kitarankielet olivat toki haittatekijöitä, mutta pahinta oli se, että olin edelleen lääkkeistä sekaisin. En nähnyt kunnolla eteeni ja minua pyörrytti. Mesikämmen rupesi hakkaamaan Arton huoneen ovea hurjalla temmolla niin, että hyvin nopeasti se irtosi saranoistaan ja kaatui jalkojeni juureen. Sitten se otti tassuillaan kiinni ovesta ja rupesi hakkaamaan sitä palasiksi seinää vasten. Ovikello kilisi ja Rönkä huusi oven takana perkelettä. Ryömin nopeasti huoneeseeni ja suljin oven. Tartuin oksennuksen peittämään puhelimeeni ja näppäilin epähuomiossa hätänumeron sijaan ”122”. Hätääntyneenä sitä tekee luonnollisesti virheitä. Ihmettelin miksei kukaan vastaa kunnes lopulta tajusin soittaa oikeaan hätänumeroon.

Karhu pisti paskaksi edelleen eteisen puolella Arton ovea ja oli kai unohtanut minut hetkeksi. Rönkä jatkoi huuteluaan käytävän oven takana, mutta en saanut sanoista selvää. Hätänumeron toisessa päässä nainen kyseli nimeäni ainakin viisi kertaa ennen kuin tajusin sanoa mitään.

- Täällä on karhu... se on tosi iso, pysyin jotenkuten sanomaan kunnes menetin puhekykyni taas hetkeksi.

- Minne mun oikein pitäisi soittaa? Se tulee tuon helvetin oven läpi pian!

- Rauhoittukaa, voin ohjata puhelun eläinsuojelu...

Siis se lortto ihan oikeasti sanoi niin. Katkaisin puhelun. Ei minulla ollut nyt aikaa jollekin pohtivalle keskustelulle siitä, mikä olisi eläimen oikeuksien kannalta paras keino ratkaista tämä tilanne. Se olisi ollut enemmän Arton heiniä. Aika oli loppumassa. Karhu saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä oven läpi, enkä uskonut, että selviytymismahdollisuuteni olisivat silloin kovin suuret.

Ryömin ikkunan luokse ja kampesin itseni istumaan polvilleni. Katsoin alas ikkunasta. Tiputtautuminen ei ollut mahdoton ajatus. Jos olin selviytynyt Lauttasaaren sillalta mereen hyppäämisestä ilman minkäänlaista kipua, oliko mahdollista hypätä kovalle maalle satuttamatta itseään? Kolme kerrosta oli aika paljon ja talon vieressä ei ollut edes puuta, jonka sekaan olisin voinut hypätä kuten John Rambo First Blood -elokuvassa. Olin satimessa.

Eteisestä kuului lisää mekkalaa, jotakin ihmeellistä pärinää, aivan kuin jonkinlaisen poran ääntä. Niin kuin ovia olisi pirstottu enemmänkin. Ehkä otso oli päätynyt vessaan ja teki tuhoaan siellä. En halunnut kuitenkaan tarkistaa asiaa. Onnistuin nousemaan ylös ja siirsin kamaa oven eteen esteeksi, että karhun olisi vaikeampi päästä sisälle huoneeseeni. Yritin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, niin että karhu ei seuraisi ääniä jotka tässä tapauksessa johtaisivat minun luokseni.

Avasin vaatekaappini ja levitin sieltä kaikki mahdolliset paidat, housut, sukat ja bokserit lattialle. Rupesin sitomaan niitä kiinni toisiinsa niin nopeasti kuin pystyin. Päätin rakentaa köyden alas käyttämällä vaatteita hyväkseni. Lapsellinen ideahan se oli, mutta jos solmut olisivat tarpeeksi tiukkoja, se voisi onnistua.

Karhu alkoi koluuttaa oveani. Se oli siis tehnyt tarpeeksi tuhoa muun asunnon suhteen ja oli valmis siirtymään minun huoneeseeni. Olin aina pitänyt karhua söpönä eläimenä, mutta nyt mielipiteeni oli muuttunut kertaheitolla. Miksi sillä jalolla eläimellä oli niin sietämätön tuhoamisen halu? Olin joskus kuullut, että karhut ovat tosi fiksuja eläimiä, mutta tämä mesikämmen oli menettänyt järkensä. Sidoin housuja kiinni pitkähihaisiin paitoihin ja solmukohdat vielä ekstrapaketoin sitomalla sukkia niiden päälle kiinni. Arviolta minulla oli noin viisi metriä vaatteita sidottuna toisiinsa kiinni. Kiinnitin toisen pään lämpöpatteriin (jopa siinä oli hiukan oksennusta). Heitin vaateköyden ikkunasta ulos enkä edes katsonut kuinka pitkälle kohti maata se ulottui. Hyppäsin köyden jatkoksi ja liu’utin itseäni alaspäin. Samassa tietokoneeni näyttö ja keskusyksikkö lensivät peräkkäin ikkunasta ulos.

- Voi vittu, ei voi olla totta, latailin niitä taustakuvia ihan vitun kauan! huusin aivan hermona.

Minua odotti jälleen uusi suurempi murhe kuin tietokoneeni, kovalevyni ja siellä olleet seksikuvat. Vaateköyteni oli jäänyt liian lyhyeksi. Katsoin alaspäin ja tiputusta oli vielä ainakin kymmenen metriä. Uskaltaisinko hypätä? En voinut katkaista koipeani, koska halusin Marikan ja hänen koiransa näyttelyyn. Sisältä kuului pelottavaa kiljumista – sitten rysähdyksiä ja kovaäänisiä tömähdyksiä. BUM BUM! Katsoin ylös ja mietin kuinka kauan jaksaisin roikkua siinä toivossa, että karhu läkähtyisi, lopettaisi riehumisensa ja rupeasi nukkumaan. Typerä ajatus. En ollut epäröivää tyyppiä, kuten olin aiemmin huomannut itsemurhayritysteni parissa. Päästin irti ja tipuin.

***

Rönkä istuskeli nojatuolissaan ja vietti mukavaa iltapäivää. Hän luki Hesarista Fingerporia ja naureskeli sarjakuvalle, joka kertoi tehtaan johtajasta. Yleensä Rönkää ei kiinnostanut lukea Hesaria, mutta hänen vaimonsa Kirsti tilasi sitä. Rönkä oli perinteinen, etelä-pohjalainen jääräpää, joka edelleen tilasi Ilkkaa ja lueskeli mitä kotiseudulle kuului. Eivät häntä helsinkiläisten ”hömpötykset” kiinnostaneet. Rönkän jääräpäisyys oli kokenut kolauksen kun vaimo oli pistänyt äijän ulos moneksi kuukaudeksi. Vaimo oli ottanut hänet takaisin kotiin, mutta ei se ihan niin helposti ollut käynyt. Rönkä oli joutunut anelemaan aivan kuten Timo monesti Marikan kanssa. Oli Rönkä aiemminkin ollut ongelmissa vaimonsa kanssa, mutta oli selvinnyt siitä yleensä kukkien ostamisella. Tällä kertaa kukat eivät enää olleetkaan riittäneet sovinnon tekemiseen. Rönkä oli joutunut ryömimään Kirstin jalkojen juureen ja rukoilemaan itku silmässä armoa, aivan kuten Irwinin Ai ai ai kun nuori ois -kappaleessa.

”Ja tästä ei sitten puhuta kellekään”, Rönkä oli myöhemmin vaatinut kun Kirsti oli ottanut hänet takaisin. Kirsti oli vannonut, että heidän suhteensa ei kuulunut kenellekään muulle kuin heille, mutta oli kuitenkin kertonut ystävättärilleen tapahtuneesta. Kaikki olivat olleet ylpeitä kuinka vuosien jälkeen hän oli vihdoin saanut miehensä kuriin. Kirsti oli lopulta kyllästynyt Rönkän lyhyeen pinnaan puhumattakaan tämän vahvoista ennakkoluuloista helsinkiläisiä kohtaan; hänen luonteensa oli vaatinut suoristusta. Se selitti, miksi Rönkä tosiaankin luki nyt Hesaria. Siitä ei voitu olla varmoja, oliko Fingerpori oikeasti Rönkän mielestä hauska, vai nauroiko hän vain, koska halusi vakuuttaa Kirstin siitä, että oli uusi mies.

Oli miten oli, heidän suhteensa oli kunnossa, ja vaikka Rönkä ei välttämättä sitä ympäristölleen halunnutkaan myöntää, niin hän oli ylpeä itsestään. Hän huomioi vaimonsa paremmin kuin vuosiin ja vältti kiivastumista. Hän jätti jopa penkkiurheilun, koska se sai hänet tarpeettoman helposti raivon partaalle. Hän halusi antaa Kirstille enemmän kuin ennen, koska tahtoi korjata asiat paremmalle mallille.

Kaiken tämän onnen kukoistuksen keskellä naapurista rupesi kuulumaan kauheaa meteliä. Seinät kolisivat. Jopa lattia tärähteli. Se siitä. Rönkä kiivastui oitis ja menetti malttinsa totaalisesti.

- Mitäs perkelettä? Rönkä totesi ja nousi salamannopeasti nojatuolistaan ylös.

- Mistä tuo meteli oikein tulee? Kirsti kyseli huolissaan.

- No, mistäköhän... nuo helevetin klopit keksiny taas jotaki tuola.

- Pitäisikö sun mennä katsomaan, mikä siellä on vialla... ettei vaan jotakin riitaa olisi... se on niin kurjaa kun nuoret riitelee...

- Paskan riirat, non hulluja ja tämä saa loppua ny tähän paikkahan, Rönkä totesi ja kaivoi komerosta esille pesäpallomailan.

- Nyt keitti jumalauta!

- Tarvitko sä nyt sitä mailaa kuitenkaan? Kirsti kyseli huolestuneen näköisenä ja silitti heidän yhteistä, iänikuisen vanhaa ja huomattavan lihavaa kissaansa.

- No, pakkoha sitä jollaki pitää puollustautua. Ties mitä siel on vastas, Rönkä sanoi eikä takuulla tiennyt kuinka oikessa oli.

Hän lähti tuskanhiki otsallaan, naama punaisena ja hengitys astmaisesti vinkuen kohti Timon ja Arton kimppakämppää. Hän paineli ovikelloa useammankin kerran ja huusi perkelettä. Tuloksetta. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän laittoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

- Siel on joku saatanan elään, Rönkä kuiskasi itsekseen ja samassa karhun tassu löi oveen niin kovaa, että se täräytti Rönkältä kuulon oikeasta korvasta pois.

Piiiiiiiiiiiiiip. Rönkä piteli sydämestään kiinni ja tuupertui lattialle polvilleen. Hän toisteli hengästyneenä mielessään lempilausettaan: ”Mä en oo luovuttaja”. Hän oli pikkupojasta lähtien halunnut olla isänsä kaltainen jatkosodan sankari, mutta ajat olivat olleet hänelle epäsuosiollisia. Suomi ei ollut tarjonnut hänelle koskaan sotaa. Ei pienintäkään sellaista. Rönkä otti tukea seinästä ja nousi takaisin jaloilleen. Jos Rönkä ei ollut sotasankari, niin ainakin hän oli kotirintamamies. Ei ehkä aina niin onnistunut sellainen, mutta ainakin vankkarakenteinen ja rehellinen suomalainen mies, jonka hetki oli vihdoinkin koittanut. Rönkä laski pesäpallomailan kädestään nojaamaan seinää vasten, juoksi yhden kerroksen alemmas ja soitti Tervalaisten ovikelloa. Oven avasi noin Rönkän ikäinen mies.

- Nyt on hätätilannes, onko sulla se piikkauskone täälä? Rönkä kysyi, ja Tervalainen nyökkäsi myöntävästi.

Täysin epäröimättä Tervalainen käveli hetkeksi pois. Aivan kuin hän olisi heti tiennyt, mistä oli kyse. Kului vain puolisen minuuttia ja hän tuli takaisin jykevän näköisen piikkauskoneen kanssa. Rönkä otti koneen kiittäen lyhyesti. Hän juoksi kömpelösti, sydämestään pidellen rappuset takaisin ylös ja käynnisti piikkauskoneen. Hän painoi terän oven lukon kohdalle. Piikkauskone lävisti lukon alueen ja ovea sen ympäriltäkin puolen metrin halkaisijan alueelta. Rönkä laski piikkauskoneen lattialle ja otti pesäpallomailan takaisin käteensä. Hän raotti ovea. Rönkä näki kahden ja puolen metrin mittaisen uroskarhun. Karhu lopetti hetkeksi karjahtelunsa huomatessaan Rönkän. Se katsoi jopa inhimillisesti Rönkää ennen kuin lähti astelemaan painavin ja hartain askelin tätä kohti.

Taistelu vaikutti epätasapainoiselta, mutta se ei ollut sitä. Karhu ei tienny, että Rönkä oli pelannut 1960-luvulla Suomensarjassa pesäpalloa Seinäjoen Mailajusseissa ja lyönyt voittokunnarin vuonna 1968 kun Mailajussit voitti koko sarjan. Rönkä tunnettiin lempinimellä ”Moukari” ja ihan syystä; hän oli hemmetin kova lyömään.

Ihan niin kuin Timo itsemurhayritystensä suhteen, Rönkä ei epäröinyt hetkeäkään. Entinen pesäpallotähti ja urhea kotirintamamies kohotti mailan vasemman olkansa taakse ja odotti, että karhu tulee kohdalle.

- Kerran se vaan hönkääsöö, Rönkä sanoi lainaten Antti Tuurin Talvisota-romaanin Ylliä, jota Esko Nikkari loistavasti samannimisessä elokuvassa näytteli.

Ja kerran se todellakin vain hönkäisi. Vanhalla suvereenilla otteellaan Rönkä löi tarkasti karhua päähän. Se tuupertui yhdellä iskulla Timon ja Arton asunnon ulko-oven suulle. Se oli uskomatonta. Rönkä oli itsekin hiukan ihmeissään, että karhu oli kaatunut yhdellä iskulla. Hän oli pitänyt karhua huomattavasti lujapäisempänä eläimenä. Hän laski mailan alas ja hymyili voitokkaana, mutta samalla hiukan myös sääli tuota karhua. Äsken niin ylväs ja vahva hirviö näytti yhtäkkiä täysin vaarattomalta karvaturrilta. Kirsti juoksi rappukäytävään ja näki miehensä ja sitten tuon valtavan kokoisen otuksen tämän jalkojen juuressa. Hän alkoi kiljua paniikissa. Rönkä yritti rauhoitella vaimoaan ja kertoi, että vaara oli ohi, mutta valitettavasti asia ei ollut näin. Karhu nosti päänsä ylös ja loi häijyn silmäyksen Rönkään.

- Perkele, karhu sanoi selvällä, joskin möreällä, suomen kielellä ja iski Rönkää käpälällään niin kovaa, että iskun voimasta Rönkä lensi vasten seinää ja kuoli saman tien.

Kirsti kiljui edelleen ja kaatui selälleen. Hapuillessaan pesäpallomailaa puolustautumisaseeksi Kirsti käynnisti vahingossa piikkauskoneen. Karhu oli juuri hyökkäämässä Kirstin kimppuun kun piikkauskone jytyytti karhun jalkaan ison reiän ja jäi siihen jumiin. Pian koko rappukäytävä oli Kirsti mukaan luettuna yltäpäältä veressä. Kirsti jatkoi kiljumistaan. Karhu tuupertui hänen viereensä ja menetti lopulta tajuntansa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

035

Hajoilua. Pahaa hajua. Päivä- ja viikkotolkulla. Olin aina pitänyt lapsellisena niitä, jotka tykkäsivät julkisesti puhua halustaan tappaa itsensä. Varsinkin minua nuorempi ikäpolvi oli tehnyt siitä jopa coolia. Emot ja niiden emoilu. Tummiin pukeutuneita, kalpeutta ihannoivia tyyppejä, joilla on hiuksissa sinisiä tai punaisia raitoja. Surun, masennuksen, depression, itsevihan ja kuoleman ihannointi – se on niin emoa. Love metal ei ole mitään verrattuna tähän jengiin. Emot ovat tehneet itsensä viiltelystä surkuhupaisan taiteen alalajin. He laittavat nettiin kuvia itsestään itkemässä, kuvaan on saatettu liittää traaginen teksti tai useimmiten lainaus jostain biisistä. Mikä helvetti niitä vaivasi? Jollain tavalla ja kaikessa kamaluudessaan tuo on jopa hiukan huvittavaa. Niiden mielestä on oikeasti coolia huudella julkisesti siitä kuinka masentuneita ne ovat. Kai tuokin on oma keinonsa käsitellä tunteitaan tai masennusta, mutta en silti voinut käsittää. Minä en koskaan haluaisi julkisesti tuoda esille masentuneisuuttani. Piilottaisin sen niin taitavasti ja niin syvälle, että kukaan ei koskaan pystyisi huomaamaan sitä minusta.

Olin päätynyt pisteeseen, missä mikään ei tuntunut hyvältä. Kaikkein järjettömintä oli, että kaikki todella haisi pahalta. Kaikki löyhkäsi vastenmieliseltä kurjuudelta. Se oli hiukan kuin palaneen käryä, jossa oli mukana hapantuneen maidon tuoksua ja minun isäni hienhajua (vaihtoehtoisesti jokainen voi kuvitella oman isänsä hienhajun). Välillä haju oli lievempi tai ainakin sitä saattoi sietää. Se toi mieleeni lapsuuteni kerrostalon yhteiset saunatilat – kun isä heitti vettä hiukan kiukaan sivuun ja sitä osui betoniseinälle. Vesi betonissa, se oli jännä tuoksu. Tuo haju oli aina edustanut minulle lapsuutta ja turvallisuuden tunnetta sekä kaikkia lapsuuden ajan uusia, jännittäviä seikkailuja. Mutta tuo aika oli sangen positiivista. En käsitä, miksi yhdistin tuon mukavan saunan tuoksun epämiellyttävään kuolemanhalun löyhkään. Ehkä minun oli turha miettiä psykologista yhteyttä. Ehkä minun oli turha ylipäätään miettiä, miksi kaikki haisi pahalta. Toki keittiössä oli tiskaamattomia, likaisia lautasia ja kuppeja isot läjät, mutta siihen hajuun olin tottunut. Se ei koskaan häirinnyt minua tai Artoa. Se oli jopa hellyttävä näky: kimppakämpän tiskivuori. Oli miten oli, haju ei kaikonnut minnekään, vaikka olisin mennyt uloskin. Se pysyi nenässäni taukoamatta. Tuo haju oli ensimmäinen ilmentymä kuolemanhalustani.

Toinen ilmentymä oli fyysinen väsymys. Henkisen taakan kasvaessa tarpeeksi suureksi se rupeaa vaikuttamaan fyysisellä tasolla. Koko ajatus kuulosti kuin Arton päiväkirjamerkinnältä ajalta, jolloin hän kävi jälleen läpi suhdettaan johonkin ex-tyttöystäväänsä. Niistä lortoista yli pääseminen kesti hänen kohdallaan usein vuosia. Rankkoja aikoja Artolle, mutta myös minulle ja muille hänen läheisilleen. Minun oli aina ollut hyvin vaikea käsittää tuota hajoilua, mutta Marika oli saanut minussa aikaan pelon, että minulle kävisi kuin Arto-paralle. Helvetti soikoon.

En jaksanut tehdä mitään. Sängystä nouseminen, ruoanlaitto, kauppaan meneminen, ystävien näkeminen, puhelimeen vastaaminen... kaikki tuo oli uskomattoman hankalaa. Jalkoihini sattui kun yritin nousta ylös. Hengästyin käydessäni vessassa ja nukkuessani hikoilin ihan hemmetisti. Sain unihalvauksia. Ne olivat todella kauheita: herää unesta, mutta ei voi liikuttaa raajojaan, ei kykene muodostamaan ääntä tai edes räpsyttämään silmiään. Samalla tiedostaa ympärillään olevan maailman, mutta jokin siellä saattoi olla yliluonnollisenoloisesti vinksallaan. Saattaa aistia pahan hengen tai jonkun muun ihmisen tai hahmon vieressään. Saattaa nähdä varjoja ja pahimmillaan tuntea jopa jonkun kosketuksen. Tietysti sitä yrittää kaikin voimin herätä, mutta ei kykene siihen. Tuota voi kestää jopa useita minuutteja. Nuo halvaukset alkoivat sen jälkeen kun Marika jätti minut. Kävin lääkärissäkin, eikä niillä ollut oikeastaan mitään apukeinoa unihalvauksille. Jopa Wikipediasta oli enemmän apua. Yleensäkin tuntui, että lääkäriä ei enää tarvita. Parempi vastaus vaivoihin löytyy netistä: Kaksplus-foorumilta tai Wikipediasta.

Jossain välissä unihalvaukset yleistyivät niin paljon, että opin pitämään niistä. Saatoin välillä odottaa niitä innolla. Ne tarjosivat tylsään ja surulliseen arkeeni jännittävää vaihtelua. Olin melkoisen pohjalla, mutta en vielä läheskään niin syvällä helvetissä kuin tulisin olemaan. Pahan hajun ilmeneminen joka paikassa ja fyysinen väsymykseni olivat vielä pieniä tekijöitä verrattuna kuolemanhaluni kolmanteen ilmentymään.

Halusin satuttaa itseäni. Ajatuskin siitä, että saisin tuottaa kipua itselleni, hymyilytti minua. Aamuyöstä kun en saanut nukuttua, ajatus sai minut jopa nauramaan. Nauroin usein ja pitkään, mutta samalla saatoin vuodattaa hysteerisiä kyyneleitä. Välillä makasin sängylläni monta tuntia ja kuvittelin kuinka leikkasin itseltäni kaikki raajat yksitellen irti. Kuvittelin millaisen elokuvan David Cronenberg olisi tehnyt aiheesta. Se olisi varmasti ollut taiteellisemman splatter-elokuvayleisön mieleen. Tuon ajatushömpän myötä ajauduin vähitellen arkisempiin ja konkreettisempiin keinoihin itseni satuttamisessa.

En todellakaan ollut itsarityyppiä, mutta tähän oli tultu. Olin ihan liian vahva sellaiseen, mutta toisaalta henkinen vahvuuteni kääntyi nyt minua vastaan. Koska olin niin vahva, minulla oli myös hullunrohkeutta ryhtyä siihen. Ongelmia tuotti kuitenkin tapa, jolla tappaa itsensä.

Heti ensimmäisenä yritin hirttää itseni. Ostin laadukasta köyttä Gigantista ja kiinnitin sen huoneeni kattolamppukoukkuun. Hetki, kun seisoin tuolin päällä ja mietin kuinka ovelasti pystyisin kaatamaan sen kumoon, oli hankala. Mutta minulla oli munaa siihen. En jäänyt miettimään liian kauaksi aikaa. Roikkumista sitten kestikin yllättävän kauan. Se sattui kohtalaisesti, mutta sain jännitettyä kaulalihakseni siten, että en kuristunut hengiltä. Heiluin köyden jatkona ehkä noin kymmenen sekuntia (elämäni pisimmät kymmenen sekuntia) kunnes koukku repesi katosta ja tipuin selälleni lattialle. Tiputus sattui itse asiassa enemmän kuin se kuristuminen. Koukku osui suoraan otsaani ja kattopalasia tippui naamalleni ja suuhuni. Toivuttani siitä ensijärkytyksestä, että olin edelleen elossa, huomasin hiertymäjäljet kaulassani – ne olivat hirvittävän näköiset. Välttääkseni muiston tuosta epäonnistuneesta itsemurhayrityksestä kiedoin kaulaani huivin. Huivissa luki: ”MM 1995 – Kiekkoleijonat”. Se oli ainut huivi, jonka löysin koko asunnosta. Se oli Arton. Se kaveri oli yllätyksiä täynnä.

Hetken päästä huomasin, että olin juonut huomattavat määrät alkoholia. Olin varastanut Arton pitkään säästämän 18-vuotiaan numeroidun Chivas Regal -viskipullon, jonka hän oli saanut vanhemmiltaan yo-lahjaksi. Tyhjensin sen yhdessä illassa tai oikeastaan yhdessä tai kahdessa tunnissa. En tajua kuinka sain alas sen kaiken ilman oksentamista. Sain humaltumisen johdosta hurjan energiabuustin ja otin bussin 65A kohti Lauttasaarta. Jäin sillan jälkeen pois ja mielessäni ei ollut mitään muuta kuin tietysti sillalta alas hyppääminen. Lauttasaaren silta ei ole kovin korkea, mutta jotenkin siinä humalassa realiteetit unohtuivat. Jälleen olin kuitenkin esimerkillisen rohkea enkä epäröinyt hetkeäkään. Hyppäsin ja kaikista synkistä fiiliksistäni huolimatta tippuminen tuntui vatsassa mukavasti. Vauhdin hurma, ajattelin mielessäni ennen kuin iskeydyin mereen. Luonnollinen reaktio, kun iskeytyy veden alle, on ruveta uimaan kohti pintaa. Toisaalta en humalassa ajatellut, että oikeasti selviäisin pudotuksesta, koska ajattelin vain kuolemista. Mutta tietenkään niin ei käynyt. Jouduin uimaan pinnalle. Koko itsariyritys kääntyi vain korkeavoittoiseksi vitutukseksi. Tahallaan hukuttautuminen tässä vaiheessa oli liian vaativa ajatus, siihen minullakaan ei ollut munaa. Kaiken lisäksi vesi oli vielä elokuun alussa jopa yöaikaan lämmintä. Niin lämmintä, että sinne olisi ollut mukavaa jäädä hetkeksi kellumaan. Rantaan oli aika pitkä matka, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uida sinne. Se vaati huomattavaa ponnistelua, koska minulla oli vaatteet päälläni eikä sovi unohtaa kovaa humalaani. Pääsin kuitenkin huikean taistelun jälkeen takaisin rannalle ja kävelin siltaa pitkin kohti Ruoholahtea. Pari pyöräilevää teiniä ohitti minut sillalla kävelessäni. Ne nauroivat minulle, koska olin läpimärkä. Olihan se varmasti aika huvittavaa. Huusin niille vihaisesti, että perseraiskaisin ne saatanan lesbot.

Otin Ruoholahdesta metron Sörkkään. Kotiin saavuttuani en ollut oikein varma, oliko vieläkin yö, vai oliko jo aamu vai peräti aamupäivä. Oli ollut jännittävä päivä itsemurhayritysten parissa, mutta nyt olin liian väsynyt jatkaakseni niiden yrittämistä. Käperryin märät vaatteet ylläni sängylleni nukkumaan ja heräsin ilmeisesti vasta seuraavana iltana. En todellakaan voinut mitenkään paremmin, vaikka vuosikertaviski olikin jo kaikonnut elimistöstäni. Olin nimittäin oksentanut ja paskonut lakanoihin nukkuessani. Vaatteet olin ilmeisesti riisunut yön aikana, mutta nekin olivat täynnä eritteitäni. Krapulasta ei silti ollut tietoakaan. Heitin kaikki lakanat ja peitot pesukoneeseen ja päätin pitää välipäivän itsareiden suhteen. Olin silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että tappaisin itseni. Keinot vain olivat lopussa. Minun piti löytää oikea tapa. Rohkeuden puutteesta minua ei ainakaan voitu syyttää.

Aseen ostaminen oli liian kallista ja kai siihen tarvitsisi jonkun luvankin. Ihan liian monimutkaista. Suosin simppeliä keinoa. En halunnut ruveta viiltelemään itseäni. Siinä joutuisi tuntemaan liikaa kipua enkä ollut ihan varma kuinka se edes teknisesti tapahtuisi – pitikö viillellä pysty- vai vaakasuunnassa? Sitä paitsi inhosin veitsiä, enkä halunnut olla kuten paljon parjaamani emot.

Muutaman päivän päästä innostuin yrittämään taas – tällä kertaa päädyin kokeilemaan pillereitä. Artolla oli se patologikaveri, joka oli kertonut Artolle miten ruumis piti leikata osiin. Hänen kauttaan Arto oli aikoinaan saanut ilman reseptiä joitakin tosi vahvoja mielialaan vaikuttavia lääkkeitä. Minun ei tarvinnut edes etsiä niitä pitkään. Purkki oli kirjoituspöydällä avaamattoman Sultan-kondomipaketin vieressä.

Purkissa oli varoitusteksti, että vain yksi pilleri päivässä. Enemmän kuin yhden pillerin nauttiminen olisi hengenvaarallista, mutta juuri sitä halusinkin – itseni hengenvaaraan. Jälleen kerran en epäröinyt hetkeäkään. Koulupojan täsmällisyydellä nieleskelin veden kanssa yksi kerrallaan purkin kaikki jäljellä olleet kaksitoista pilleriä. Rentouduin ja istuuduin kirjoituspöydän tuolilleni odottamaan kuolemaa. Ah, ehkä tällä kertaa todella onnistuisin. Päätin kuitenkin vielä katsastaa Facebookin. Kirjauduin sisään. Naureskelin viimeiset nauruni kavereiden statuksille ja kirjoitin viimeisen tilapäivitykseni Chuck Berryä lainaten: ”C'est la vie say the old folks it goes to show you never can tell”.

Tunsin pientä värinää kämmenissäni. Oliko se ensireaktio pillereihin? Mahdollisesti. Mahassani kiersi. Manasin. En halunnut oksentaa pillereitä ulos. Halusin, että ne liimaantuisivat osaksi minua ja imisivät minusta elinvoiman pois. Paha haju hävisi nenästäni ja mahakipukin lieveni vähitellen. Minulle tuli huomattavan kova väsy. Se oli mukava tunne. Ihanan ramaiseva olo täytti mieleni ja ruumiini ja pian kaikki olisi kivutta ohi. Juuri näin sen piti mennäkin. Ilman kipuja, mutkattomasti ihan kuin vaipuisi uneen. Hoipuin puolihorroksessa tuolillani ja selasin edelleen Facebookia. En halunnut asettua makuulleni. Mitä järkeä siinä olisi, koska pian kuitenkin olisin ikuisessa levossa? En halunnut tylsistyä odottaessani kuolemaa. Halusin viihtyä viimeiseen asti siitä huolimatta, että en ollut viihtynyt pitkään aikaan. Viihdyin Marikan kanssa. Sen jälkeen kun hän oli poistunut elämästäni olin viihtynyt vain unihalvauksia odotellessani ja unelmoidessani kuolemisesta.

Pillerit olivat kuitenkin saaneet minut kauttaaltaan pieneen onnellisuuden hiprakkaan. Hyvää kamaa, totesin hiljaa ääneeni. Tuo lyhyt toteamus vaati yllättävän paljon voimia. Ääneni tuli hitaasti ulos suustani. Se kuulosti aivan siltä Twin Peaksin kääpiöltä. Kuoleminen ei totisestikaan ollut ikävää. Se oli hauskaa ja jännittävää puuhaa. Odotin innolla, mitä sen jälkeen seuraisi. Puheet taivaista ja helveteistä eivät olleet ehkä minun juttuni. Minulla ei ollut täysin selkeää kuvaa siitä, minne halusin päätyä sen jälkeen kun pillerit lopulta olisivat tehneet tehtävänsä. Tämä ajatus rupesi kuitenkin askarruttamaan minua. Jouduin jopa pieneen paniikkiin, vaikka edelleen minua hymyilyttikin tuo autuas tila. Arto oli aikoinaan pitänyt humalassa puheen siitä, kuinka kuolemanjälkeinen paikka ei ole olemassa muualla kuin sitä ajattelevan ihmisen ajatuksissa. Se on juuri sellainen mesta, minkälaiseksi sen on itse kuvitellut. Mielikuvitus luo tätä paikkaa koko elämän ajan, myös hetkinä kun ei suoranaisesti ajattele kuolemaa. Tiedostamattaan tätä toista maailmaa rakentaa läpi elämänsä. Palikat siirtyilevat oikeille paikoilleen ja tuonpuoleiseen syntyy sivilisaatio odottamaan. Unelmien paratiisi tai helvetti piirtyy elämänkokemuksien ja omatunnon mukaan juuri sellaiseksi kuin sen itse kuvittelee olevan. Pahimmillaan jos ikuisesti pelkää sen olevan paha paikka niin sellaiseen mestaan myös kaikkein todennäköisimmin päätyy. Minulla ei todellakaan ollut mitään ajatuksia kuolemanjälkeisestä elämästä; en ollut varma, uskoinko edes mihinkään sellaiseen. Minulle kuolema oli aina ollut hiukan paha asia. En sinänsä pelännyt kohdata sitä. Miksi muuten olisin tässäkään tilanteessa ollut? Mielikuvani oli, että kuolema on vain loputonta mustaa, jossa ei koskaan tapahdu mitään. Siellä jumittaa loputtomiin liikkumatta ja kykenemättömänä ajattelemaan mitään muuta kuin sitä pimeyttä. En halunnut päätyä tähän paikkaan, en todellakaan! Yritin hätäisesti ajatella millainen minun unelmieni paratiisi olisi, mutta ei-niin-yllättävästi tuona autuaana, mutta hädän tuskaisena hetkenä en voinut ajatella muuta kuin Marikan tissejä.

Olin täydellisessä tokkurassa, mutta yritin ryhdistäytyä ja hieroin silmiäni. Kaikki oli hiukan sumeaa, mutta näin kuitenkin edelleen tietokoneen näytön suhteellisen tarkasti. Sitten huomasin tapahtumailmoituksen, joka herätti mielenkiintoni: Koiranäyttely Helsingin messukeskuksessa 25.8. Se olisi kahden viikon kuluttua ja se oli juuri se näyttely, johon Marika aikoi ottaa osaa (edelleen nimettömän) koiransa kanssa. Toivonkipinä. Vittujen kevät. Se oli viimeinen asia, jota nyt halusin. Ei ehkä tunnelin, mutta nuppineulanpään kokoisen reiän päässä oli häivähdys valoa, joka pätki. Mutta se oli siellä. Se olisi minun hetkeni. Se olisi minun tilaisuuteni saada Marika takaisin. Se olisi minun... mutta minä olin tekemässä kuolemaa. Olin kykenemätön enää edes nousemaan tuolilta ylös. Olin jo matkan puolessa välissä mustantäyteiseen helvettiini. Tarvitsin apua. Arto. Missä helvetissä se jätkä oli?

036

Oikeudenmukaisuus. Tässä oli kyse siitä. Oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Samalla tavalla kuin naiset olivat saaneet oikeutensa Olympe de Cougen, Mary Wollenstonecraftin, John Stuart Millin, Virginia Woolfin, Simone de Beauvorin, Margared Meadin, Adrianne Richin ynnä muiden feminististen teoreetikoiden ja etenkin toimijoiden ansiosta, nyt myös karhujen oli aika saada se, mikä niille kuului. Minä olin nousemassa noiden klassikoiden rinnalle julistamaan oikeudenmukaisuutta.

Oikeudenmukaisuus on merkinnyt eri asioita eri aikakausina eri ihmisille. Esimerkiksi naisliikkeen alussa eli 1700-luvun lopulta 1960-luvulle tärkein asia oli tasa-arvo miesten kanssa: oikeus omaisuuteen, äänestämiseen ja asettumiseen ehdolle vaaleissa, oikeus vastata oikeudessa itsestään sekä oikeus koulutukseen. Tätä ns. tasa-arvofeminismiä ryhdyttiin kuitenkin kritisoimaan 1960-luvulla sanoen että se ei ottanut huomioon naisten erityislaatuisuutta. Tasa-arvossa heitä pyritään vain asettamaan yhdenlaisen ihmisen muottiin, ja tämä muotti on mies. Nainen ei ole mies eikä voi koskaan olla mies, nainen on perustavanlaatuisesti erilainen kuin mies. Tätä mieltä on mm. Luce Irigaray, joka puhuu naisellisista ominaisuuksista, kuten "limaisasta" ja "kaksista huulista". Nämä kaksi tapaa puhua ovat eri tasoilla, toinen on poliittinen ja toinen abstrakti. Mutta voidaan kuitenkin sanoa, että saavutettuaan jotain naisliike on pyrkinyt aina eteenpäin saavuttaakseen jotain uutta. Oikeudenmukaisuuden kaipuu on kuin nälkä: se ei koskaan tyydyty. Siksi keksitään, tai pikemminkin aina syntyy, uusia vaatimuksia.

Lopulta on päädytty siihen, ns. feminismin kolmannessa aallossa, että on melkeinpä mahdotonta keksiä uusia vaatimuksia, koska ei ole enää yhtenäistä ryhmää vaatimassa oikeuksia. Naisliike on pirstoutunut, eivätkä monet naiset koe olevansa ensisijaisesti naisia, vaan he identifioivat itsensä jonkin muun asian kautta, kuten ammatin, koulutuksen tai harrastuksen. Heistä on tullut passiivisten naisolentojen sijaan aktiivisia naistekijöitä, joita eivät rajoita sukupuolen asettamat kuvaukset. Siksi oikeudenmukaisuusteoretisointi tai toiminta sukupuolten kontekstissa on vanhentunutta puhetta. Se ei ole enää kiinnostavaa.

Mutta toisin on karhujen laita. Missä ovat niiden oikeudet? Missä on karhujen oikeudenmukaisuus? Sitä ei ole! Karhuja pitäisi kunnioittaa niin kuin muitakin olentoja, kuten nyt vaikkapa naisia tai miehiä. Miten perustellaan karhujen raukkamainen metsästys, niiden takaa-ajaminen henkihieveriin, ja sitten kun ne ryhtyvät epätoivoissaan puolustamaan itseään, niin ”PAM!”, metsästäjä ampuu karhun sadan metrin päästä. Ei se edes ehdi tajuta mikä siihen iski. Tai jos tajuaakin, se vetelee jo viimeisiään. Ja sitten Wikipediassa kehdataan vielä sanoa, että:

"Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta."

Tämä täysin naurettava väite metsästäjän erityisestä rohkeudesta pöyristytti minua, ja siksi muutin sen muotoon:

"Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta – vaikka karhun ampumista sadan metrin päästä, kun se ensin on ajettu henkihieveriin koirien avulla, voi tuskin pitää mitenkään kovin erityisenä rohkeutena.
Sivua on viimeksi muutettu 19. maaliskuuta 2011 kello 19.17."

Tämä muokkaus pysyi yllättävän kauan Wikipedian sivuilla. Se saattoi johtua siitä, että tein sen lauantai-iltana kello 19:17. Sen kuitenkin muokkasi pois käyttäjä nimeltä Compance seuraavana päivänä kello 16:54 – lisäykseni säilyi vapaassa tietosanakirjassa hieman vajaan vuorokauden. Tämä pani minut tosissani miettimään vapaan tietosanakirjan vapautta ja totuudenmukaisuutta. Compance oli nimittäin vastuunsa tuntevana käyttäjänä merkinnut muokkaukseensa syyn. Se oli ”ei mielipiteitä tietosanakirjaan”. Ja edellä mainittu metsästäjän ”erityinen rohkeusko” ei sitten ollut mielipide! Olin tästä hyvin järkyttynyt. Onko rohkeus jonkinlainen mielipiteestä vapaa totuus, kuten vaikkapa vesimolekyylien määrä vesilasissa, eikä mielipiteestä riippuvainen asiaintila, kuten vaikkapa kauneus? Compancen mukaan rohkeuden totuudellisuus näytti siis olevan vastaava vesimolekyylien lukumäärän totuudellisuuden kanssa. Rohkeuden positiivinen kuvaus (eli sen määritteleminen sen ominaisuuksien kautta) kävi siis päinsä objektiivisuudesta, mutta sen negatiivinen kuvaus (eli sen määritteleminen sen kautta mitä se ei ole) olikin mielipide. Tämä ei käynyt yksiin minun oikeudenmukaisuuden tajuni kanssa – jouduin siis jälleen huomaamaan oikeudenmukaisuuden ongelmallisuuden. Päätin toimia ja tarttua härkää sarvista (vaikka en halunnutkaan alistaa eläimiä, olin silti kielikuvien armoilla). Opettelin käyttämään Wikipediaa ja samana päivänä kello 22:36 lisäsin Compancen omalle keskustelusivulle seuraavan kommentin:

"Hei! Olit poistanut lisäykseni Karhunmetsästys-artikkeliin todeten, että tietosanakirjaan ei saa laittaa omia mielipiteitä. Olen tästä samaa mieltä. En kuitenkaan lisännyt mielipidettä jonkin absoluuttisen totuuden tilalle tai yhteyteen, vaan mielipiteen perään. Lauseessa, johon kommentoin, nimittäin väitetään, että 'Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta'. Silmääni pisti nimenomaan tämä 'erityistä rohkeutta' -kohta. Rohkeus nimittäin lienee arvostelulle ja kyseenalaistamiselle avoin käsite. Voidaan aika helposti kuvitella henkilö, jota yksi ihminen pitää rohkeana ja toinen ei, ja voi olla mahdotonta sanoa kumpi on oikeassa. Näin ollen 'ei mielipiteitä tietosanakirjaan' koskee itse asiassa artikkelissa edelleen olevaa lausetta, eikä minun lisäämääni kommenttia, joka siis kyseenalaisti tämän mielipiteen oletetusta karhunmetsästäjän erityisestä rohkeudesta. Myönnettäköön, että kenties innostuin hieman liikaa tehdessäni näinkin kaunopuheisen muokkauksen. Paras ratkaisu olisi ehkä poistaa koko rohkeuden maininta artikkelista viitaten mielestäni aivaan oikeaan kommentiisi tietosanakirjan tavoitteesta olla mielipidevapaa. Mitä mieltä olet?"

Sen jälkeen menikin vain muutama minuutti, sillä samana päivänä kello 22:42 Karhunmetsästys-artikkelin kyseisestä kohdasta oli poistettu ”erityinen rohkeus” -ilmaus. Erikoisinta oli, että poistoa ei ollut tehnyt Compance, vaan toinen käyttäjä nimeltä Ochs. Uskoni vapaaseen tietoon ja ihmisten yhteisymmärrykseen palasi: oli sittenkin toivoa.

Mutta oliko karhuilla toivoa? Karhunmetsästystä koskevan epäoikeudenmukaisuuden kiteytti labbai-niminen käyttäjä Youtubessa erään karhunkaatovideon yhteydessä: ”Heleppo se on tussauttaa, ku karhu on ihmeissään koirien keskellä... Karhuille pyssyt kans, saatana”. Tähän oli MrJAUHO-niminen käyttäjä vastannut: ”Hyvä, näin tekevät karhunkaatajat!! Viherpiipertäjät saavat nikotella mielinmäärin!” Keskustelussa tuli hyvin esille toisen osapuolen argumentointistrategia. MrJAUHO käytti ns. ad hominen -argumenttia, eli hän asian sijaan kohdisti kritiikkinsä toiseen henkilöön samaistamalla labbain ”viherpiipertäjiin”, joilla on selvästi negatiivinen maine todellisuudentajunsa menettäneinä nuorina idealisteina. Mielestäni labbai kuitenkin toi esille validin pointin: ihminen on teknologiansa avulla luonut täysin epäreilun tilanteen, jossa karhulla ei enää ole mahdollisuuksia taistella vastaan. Mutta onko tämä epäreilua, eivätkö ihmiset ole vain niin taitavia, että heidän kuuluukin saada nauttia ylivoimastaan? Tämä kysymys kaihersi edelleen mieltäni jonkin verran, vaikka hullukaali olikin saanut minut unohtamaan eettiset pohdinnat, ainakin hetkittäin. Oli miten oli, minä laittaisin pian jauhot MrJAUHON suuhun.

Olin aiemminkin ollut pienissä kahnauksissa Wikipedian moderaattoreiden kanssa. Erään kerran olin luonut artikkelin Ruotsin juomasta, joka oli 1600-luvulla 30-vuotisessa sodassa sotavankien kiduttamiseen käytetty juoma. Ruotsalaiset sotilaat juottivat väkisin näille poloisillle kusesta ja paskasta sekoittamaansa litkua. Wikipediassa ei vielä ollut artikkelia koskien tätä jaloa elintarviketta, joten loin sen sinne. Kutsuin sitä muistaakseni ”aikansa kokikseksi” tai ”virvokkeeksi”. Tämä artikkeli kuitenkin korjattiin minuutissa asialliseen muotoon. Siis minuutissa! Tämä oli varsin pikaista ja kiitettävää toimintaa. Toinen erityisen nopea muokkaus tapahtui sen jälkeen, kun olin kirjoittanut artikkelin hummustahnasta, jossa totesin sen olevan hammastahnan synonyymi. Silloin Junafani-niminen Wikipedian ylläpitäjä iski parissa sekunnissa kehiin ja poisti asiattomuuteni. Junafani vaikutti tämän erityisen ripeän toimintansa vuoksi mielenkiintoiselta henkilöltä. Otin siis hänestä hieman selvää. Wikipedian mainio sisarsivusto Hikipedia tarjoaa tietoa monista Wikipedian moderaattoreista:

"Junafani on ollut aiemmin yksi Wikipedian peruskäyttäjistä. Hän asuu Järvenpäässä (siis siinä kaupungissa, eikä missään järven "päässä") ja on yläkouluikäinen kolli jo. Hän illat pitkät pyörii rautatieasemalla syöden kukkasia ja katsellen kuinka junat lipuvat ohi ja häviävät horisonttiin. Yöt sitten tuijottaa tuoreita muutoksia Wikipediassa. Aamut pällistelee moottoriurheilua ja päivät mäkihyppyä. Tervettä ja tasapainoista elämää elelee."

Hämmästyin huomatessani, kuinka yksityiskohtaista tietoa Hikipediassa oli jopa Wikipedian käyttäjistä. Informaation kulkua siis tapahtui, ja tämä oli varmasti hyvä asia. Kuten karhut metsässä, Wikipediassa tieto on vapaata riistaa.

***

Tämä netissä tekemäni hyökkäys karhujen sortajia vastaan tuntui tyydyttävältä, mutta ei mitenkään riittävältä. Tarvitsin lisää. Juuri siksi lähdinkin metsään. Mietin tätä samalla kun juoksin pelastamaan karhutoveriani. Olin nyt toiminnassa, olin nyt siinä, mistä olin haaveillut koko koomavaiheeni ajan – tunsin olevani aivan erityisen hereillä ja elossa. Kyllähän koomassa tai nukkumassa olevakin on elossa, hän hengittää ja veri liikkuu suonissa. Ero on siinä, että hän ei koe maailmaa, hän ei koe todellisuutta. Hän elää jossain muualla kuin missä hänen kehonsa on. Hän elää unimaailmassa, mielikuvituksessaan, virtuaalimaailmassa. Ihminen pystyy näkemään unia. Sitä voidaan pitää yhtenä ihmisen kehityksen suurimmista saavutuksista. Hän kykenee olemaan jossain muualla kuin missä hänen kehonsa on. Hän voi ajatuksissaan siirtyä minne vain, jopa paikkoihin, joissa ei ole koskaan ollut, jopa paikkoihin, joita ei ole materiaalisessa maailmassa olemassa. Tämä ihmisen suurin saavutus voi kuitenkin myös kääntyä häntä vastaan. Enkä puhu nyt siitä, että joku vaipuu koomaan – vaikka ehkä sekin voisi olla esimerkki, en tiedä vaipuvatko eläimet koomaan. Tarkoitan kuitenkin sitä, että ihmisen mielikuvitus on niin voimakas, että hän voi jäädä elämään sinne, unohtaen materiaalisen maailman.

Filosofit ovat tässä varmasti pahamaineisimpia. Descartes oli nero, mutta silti yksi hänen tunnetuimpia ajatuksiaan on ns. demonihypoteesi, jonka mukaan emme voi mitenkään tietää, aistimmeko ulkomaailmaa (mielemme ulkoista maailmaa) oikein, vai onko se ilkeän demonin tuottamaa harhaa. Tämä tuntuisi olevan totta; ei ole mitään keinoa todeta aukottomasti, onko ulkomaailma olemassa sellaisena kuin sen havaitsen tai onko se olemassa lainkaan. Mutta mitä ihmeen hyötyä tällaisesta pohdiskelusta on? ”Cogito, ergo sum – Ajattelen, siis olen”, siinä on jotain positiivista sisältöä. ”Ajattelen, siis en tiedä miten olen”, siinä ei ole mitään positiivista sisältöä. Informaation määrä ei kasva, se muuttuu vain sekavammaksi. G. E. Moore ratkaisi tämän ongelman nostamalla oikean kätensä ylös ja sanomalla: ”Tässä on yksi käsi”. Sen jälkeen hän nosti vasemman kätensä ylös ja sanoi: "Ja tässä on toinen". Tämä todisti, että on ainakin kaksi ulkomaailman objektia, joten ulkomaailma on olemassa. Toinen tapa ulkomaailman ja ruumiin olemassaoloa koskevan ongelman ratkaisemiseksi on tarjota epäilijälle vaihtoehto. Jos tämä ei usko ulkomaailman olemassaoloon, hän voi hypätä ikkunasta ja katsoa miten käy. Yleensä tässä vaiheessa pahinkin skeptikko rauhoittuu edes hieman. Tai sitten hän hyppää ikkunasta.

Minä olin hypännyt ikkunasta. Olin poistunut sivystyksestä Itä-Suomen metsiin. Eläimillä ei ole ongelmaa ulkomaailman olemassaolosta. Eikä ollut minullakaan nyt kun minusta oli tullut eläin. Eläin ei mieti, se vain elää. Eläin on elävä. Mitä muuta eläin voisikaan olla? Se on elossa oleva, elävä, eläin. Eläin on sananakin johdettu verbistä elää.

Koirien haukunta kuului yhä lähempää ja lähempää. Pidin huolta, että lähestyin tilannetta tuulen alapuolelta. Koirat eivät saisi haistaa minua. Ihmisistä ei ollut niinkään vaaraa, ne olivat pukeutuneet punaisiin metsästysasuihin, joten ne oli helppo huomata. Vaihdoin neljälle jalalle. Hiivin pitkin metsän, minun kotini, epätasaista pintaa. Tunsin sen jokaisen havun ja korren, ne olivat minun lattiani. Lähestyin saalistajia ottaen niiden roolin, tehden niistä pahaa-aavistamattomia saaliita, juuri niin kuin ne olivat karhulle tehneet. Ryömin pienen kumpareen taakse ja kurkistin tarkistamaan tilannetta. Se oli juuri sellainen kuin olin netistä lukenut ja Youtubesta katsonut. Kaksi koiraa oli saartanut karhun. Ne haukkuivat taukoamatta hänen ympärillään ja tekivät hyökkäyksiä häntä kohti. Karhu ei saanut hetkenkään rauhaa; koirat olivat vahvoja, nopeita ja ketteriä. Karhu yritti napata niitä kiinni, mutta hän oli auttamatta liian hidas. Karhu näytti jo väsyneeltä. Hän ei jaksanut pitää puoliaan ylivoimaa vastaan. Koirat olivat hyvin koulutettuja, ne välttivät liian läheistä kontaktia karhun kanssa, mutta pitivät hänet silti koko ajan kiireisenä. Näin ollen karhu ei ehtinyt lainkaan kiinnittää huomiota metsästäjiin, joista yksi laittoi juuri kivääriään ampumakuntoon. Se näytti olevan .308 Winchester, perinteinen ja varma valinta karhunkaatokivääriksi. Minulla oli kiire.

Olin lähestynyt metsästysjoukkoa oivallisesta suunnasta, sillä tarkastelin tilannetta takavasemmalta. Näin tapahtumat, mutta minua nähty tai haistettu. Olin lähempänä metsästäjiä kuin karhua ja koiria. Metsästäjiä oli kolme. Pystyin hiipimään niiden taakse. Ilmeisesti tämä oli tuttua hommaa niille, sillä ne näyttivät olevan hyvin rentoutuneita, vaikka kuolema oli läsnä. Siihen saattoi vaikuttaa myös jokin muu, haistoin nimittäin Koskenkorvan sulotuoksun ilmassa. Hajuaistini oli kehittynyt huomattavasti metsässä vietetyn ajan aikana. Viina tuntui jopa liian voimakkaalta, pelkkä sen tuoksu sai minut hieman humaltumaan. En ollut vähään aikaan syönyt enää hullukaaliakaan, joten toleranssini oli melkoisen alhaalla. Rupesi hieman pyörryttämään. Onneksi olin valmiiksi neljällä jalalla, joten tilanne ei ollut niin paha. Jatkoin ryömimällä. Olin kuin nykytanssija, joka panostaa lattiatyöskentelyyn. Pääsin aivan iholle. Kolme kaverusta. Yhdellä kivääri valmiina ja se osoitti minusta poispäin. Nyt olisi aika iskeä.

- RRRAAAAUUU!!!!!

Pistin kehiin parhaan karhunhuutoni. Hämmennys oli sen mukaista. Nousin ylös ja huitaisin karhunkäpälälläni kiväärimiestä päähän. Hän kaatui, ja kivääri laukesi. Valtaisa pamaus pisti korvani lukkoon. Tinnitys ei kuitenkaan ollut vakavin ongelmani nyt. Kaksi metsämiestä oli vielä jäljellä. Ne huutelivat koiriaan paniikissa ja kaivoivat kiväärejään esille. Toinen miehistä oli lähempänä minua ja nappasin sen ensiksi. Syöksyin sitä kohti ja työnsin sen puuta vasten, niin että sen pää kalahti puuhun melkoisen voimakkaasti.

- Riku, Riku perkele!

Kolmas mies huusi paniikissa ja sen kädet tärisivät. Siitä ei ollut vaaraa. Laskin ilmeisesti Riku-nimisen miehen maahan ja kävelin uikuttavan murhamiehen luokse. Se yritti edelleen saada kivääriään kuntoon, mutta siitä ei tullut mitään. Se oli menettänyt kosketuksensa käsiinsä, niissä ei ollut tuntoa, ja se ei ollut läsnä tässä hetkessä. Se pelkäsi. Minulla oli selkeä etu. Olin saavuttanut sen täydellisen yllätyksen avulla. Olin toiminut mallikkaasti ja eliminoinut oivalla strategialla metsästäjien lukumääräisen edun. Otin kiväärin mieheltä pois ja katsoin sitä silmiin.

- Vitun nilkki, totesin rauhallisesti.

Ilme miehen naamalla oli ikuistamisen arvoinen. Kamera oli kuitenkin jäänyt kotiin. Kodak-hetki sai jäädä, ja vetäisin vain miestä kiväärinperällä naamaan.

Tilanne oli hoidettu nopeasti ja tyylikkäästi. Karhu oli pelastettu ja suuret valkoiset metsästäjät eliminoitu, ainakin hetkeksi. Tunsin valtavaa riemua. Tunsin kuinka koko metsä osoitti minulle suosiotaan ja taputti minua olalle. Minä olin sankari.

Voitonriemuni keskeltä tunnistin ikävän nykäisyn vasemmassa kädessäni. Koirat, perkeleen koirat! Olin unohtanut ne täysin. Toinen oli tarttunut hampaillaan vasempaan käteeni. Onnekseni se oli kuitenkin kiinni vain karhuasussa. Yksi napakka huitaisu kiväärillä ja se oli poissa pelistä. Naps, samalla toinen koira iski oikeaan käteeni kiinni. Kivääri putosi. Hiton koirat. Koira oli tiukasti kiinni, eikä minulla ollut mitään, millä tehdä siitä selvää. En keksinyt muutakaan kuin avata karhuasu ja ryömiä sieltä ulos. Tällä kertaa oli koiran vuoro hämmentyä kun karhusta purkautui ihminen ulos. En jäänyt odottamaan sen ratkaisua kummalliseen tilanteeseen, vaan käytin vanhaa kunnon pippurisumutetta. Koira vinkaisi ja pakeni paikalta uikuttaen.

Olin alastomana metsässä, voittajana. Tämä oli ollut minun suuri taisteluni. Ehkä voisin nyt palata takaisin sivistykseen. Ehkä sillä olisi sittenkin minulle vielä jotain annettavaa. Minulla tuli kova ikävä Timoa. Olin laiminlyönyt häntä pahasti heräämiseni jälkeen ja halusin korvata sen hänelle. Voisimme mennä saunaan, juoda kauan säästämääni Chivas Regal -viskiä ja kiusata Rönkää. Voisin mennä tapaamaan äitiä ja isää ja kertoa heille seikkailustani. Minulla tuli niin ikävä vanhempiani, että purskahdin itkuun. Metsä otti kyyneleeni vastaan ja syleili minua. En ollut koskaan ollut niin onnellinen. Mikä mielettömintä, en ajatellut enää Marikaa. Hänestä oli siis mahdollista päästä yli. Tämä oivallus piti kertoa Timolle, se raukka taisi olla syvällä Marikan pauloissa. Minulle tuli huono omatunto kun ajattelin, että en oikeastaan tiennyt, mitä Timolle kuului. Halusin ensi tilassa rientää hänen avukseen.

Kaikki oli lopulta aika yksinkertaista; piti vain löytää oikea suunta elämässään. Silloin mikään vastoinkäyminen ei ole liian suuri. Silloin maailmaan ei voi hukkua. Minä olin löytänyt metsästä paljon muutakin kuin vain karhut. Olin löytänyt itseni.

Ennen paluutani ihmisten pariin halusin tarkistaa vielä karhukaverini tilanteen. Kävelin siihen suuntaan, missä karhu ja koirat olivat mitelleet voimiaan. Siellä karhu oli. Mutta hän makasi maassa. Ei hyppinyt ja juhlinut suurta voittoa, niin kuin olisin toivonut. Nukkua nyt tällaisella hetkellä! Olin hyvin pettynyt. Tullessani lähemmäksi näin punaisen jäljen karhun selässä. Winchesterin luoti oli lävistänyt hänet. En voinut uskoa tätä. Meni useampi hetki kun mietin mitä oli tapahtunut. Minun oli pakko kohdata totuus. Minä olin murhaaja. Ase oli lauennut läimäistessäni metsästäjää päähän. Minä olin tuon tappavan laukauksen takana. Tuuperruin itkien maahan. Kaikki oli ollut turhaa.

Ryömin karhun luokse. Halusin pyytää anteeksi, vaikka hän ei anteeksipyyntöäni enää voinutkaan kuulla. Juuri päästessäni karhun luokse muistin jotain. Olin lukenut, että voi kestää kauankin ennen kuin karhu kuolee, jopa suoran osuman jälkeen. Silloin karhu tekeytyy kuolleeksi ja hyökkää heti jos joku uskaltaa tarpeeksi lähelle. En ehtinyt sanoa mitään, en selittää hyvää tarkoitustani. Karhu oli nopea, vaikka hän oli hyvin lähellä kuolemaa. Hän taisteli viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Karhu nappasi minut, kuten minä olin napannut metsästäjät. Luonto otti lopulta omansa takaisin.

Olin kokenut tämän ennenkin. Kuoleman. Olin itse asiassa hyvin onnekas. Kuinka moni saa kuolla monta kertaa? Tällä kertaa filmikelani oli lyhyempi. Näin vain sen verran mitä olin ehtinyt elää edellisen kuolemani jälkeen. Palasin takaisin uniini, koomaan, pimeyteen, sitä seuranneeseen valoon, humalaiseen Timoon, juoppoihin, äitiin, tiedotusvälineiden pommitukseen, lyhyeksi jääneeseen julkisuushuumaani. En palannut Marikaan, enkä lopulta mihinkään muuhunkaan edellämainituista. Olin unohtanut kaiken turhan löydettyäni elämälleni tarkoituksen. Palasin lopulta metsään, ja se oli hyvä, sillä siellä minä olinkin. Sinne minä kuuluin. Ehdin tehdä rauhan itseni kanssa ja hyväksyä kaiken. Juuri näin minulle pitikin käydä. Näin oli hyvä.

En ollut enää missään.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

033

Kello oli seitsemän aamulla. Edelleenkään en saanut nukuttua. Aurinko pilkisti sädekaihtimien läpi, joita en juuri koskaan avannut. Mutta tänään avasin ne. Mieleeni oli kirjoitettu isoilla, lihavoiduilla kirjaimilla: MUUTOS. Eilinen masturbaatiofiaskoni ja maton tuleen syttyminen olivat olleet herätys. Nyt oli totisestikin otettava itseään niskasta kiinni ja ryhdyttävä toimeen.

Olin kuvitellut omistautuneeni Marikalle jo aikaisemmin, mutta en ollut tehnyt sitä kunnolla. Pystyisin vieläkin parempaan. Halusin tehdä kaiken täysin oikein. Jos hän halusi, että hankkisin töitä, niin minähän hankkisin töitä ja unohtaisin oman tahtoni. Olisin alusta loppuun se koira, joka hän halusi minun olevan, ja kantaisin vastuuni kunnialla. Soittaisin kaikkiin media-alan yrityksiin. Sopisin tapaamisia ja antaisin itsestäni esimerkillisen kuvan. Silittäisin kravatin käyttökuntoon ja marssisin paikalle siisteissä ja asiallisissa vaatteissa. Kättelisin isoja herroja ja ottaisin sen, mitä tarjolla on. Tekisin Marikan niin onnelliseksi kuin ikinä olisi mahdollista. Minusta olisi siihen, jos vain todella haluaisin sitä. Vaikka en työtä halunnutkaan, niin halusin Marikan. Ehkä työn avulla saisin myös hiukan hilattua itsetuntoani ylöspäin. Ja sitten kun itsetuntoni olisi tarpeeksi korkealla, uskaltaisin kysyä Marikalta, oliko hän minun tyttöystäväni. Jos bimbojen kuvat tietokoneellani tekivät minusta superheteron, niin kaikkien näiden suunnitelmien toteutuminen tekisi minusta megaheteron. Boom!

Kuuntelin lukioaikani suosikkibiisin The Zombiesin This Will Be Our Year ja petasin sänkyni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Imuroin huoneeni ja innostuin niin kovaa, että imuroin Artonkin huoneen niin että lasinsirut kolisivat imurin letkussa. Pesin jopa WC-pöntön. Tuuletin keittiössä ja pyyhin pölyt. Tein hiukan vatsalihaksia ja ajattelin Marikaa. Jokainen ajatus hänestä antoi minulle voimia pystyä ihan mihin tahansa. Marikan kanssa pystyin huomattavasti suurempiin saavutuksiin kuin ilman häntä. Hän oli minun nitroni.

Minulle tuli niin kova ikävä, että päätin katsastaa hänen bloginsa. En ollut tehnyt sitä muutamaan päivään ja toivoin, että siellä olisi ollut hänestä joku mukava kuva. Minun Marikani. Mutta siellä oli jotakin aivan muuta. Ilman mitään varoituksia luin otsikon: ”Minun ex-poikaystäväni esittelee itsensä maailmalle”. Otsikon alle oli upotettu minun runkkausvideoni. Tunsin kuinka viileä hiki nousi otsalleni ja olin varma, että tajuni menisi. Tuntui, että sydämeni pysähtyisi. Olin unohtanut, että Marika oli yliluonnollisen osaava penkomaan artikkeleita, kuvia ja videoita netistä. Hän oli jälleen osoittanut taitonsa. En voinut käsittää kuinka hän oli löytänyt tuon videon. Ainoa positiivinen asia oli, että hän kutsui minua ex-poikaystäväkseen, ja tarkoitan lähinnä osaa ”poikaystävä”. Minusta oli vihdoin tullut hänen poikaystävänsä, ainakin imperfektissä. Tuijotin lamaantuneena sitä otsikkotekstiä ja video lähti automaattisesti pyörimään. Kuuntelin omaa voihkintaani ja katselin kuinka esittelin spermakulliani kameralle. Tärisin paniikissa.

Väite, että oma elämä vilahtaa filmirullan lailla nopeutettuna silmien edessä ennen kuolemaa, pitää paikkansa. Juuri niin tapahtui, mutta minun filmirullani oli hyvin lyhyt. Se sisälsi vain olennaisen: hetkeni Marikan kanssa. Kaikki muu oli leikattu pois. Vain Marikalla oli merkitystä.

Paniikkini maustui suuttumuksella. Miksi helvetissä hän oli laittanut sen sivuilleen? Kuinka hän saattoi olla näin julma? Hänhän joutui itsekin huonoon valoon kertoessaan, että videomateriaalissa esiintyy hänen exänsä. Sitten vasta huomasin, että videon alla oli tekstiä. Marika kiitteli siinä rakasta ystäväänsä Sampoa, joka oli löytänyt videon. Se vitun runkkari oli pahempi sekopää ja mulkku kuin minä. Se hännysteli Marikaa ja oli yritellyt häntä jo vuosia ilman mitään tuloksia. Ainut helpotus oli, että se paska ei koskaan saisi Marikaa. Marika ei erityisemmin pitänyt siitä idiootista, mutta nyt Sampon kurssi oli varmasti kovassa nousussa. Halusin tappaa sen urpon. Lähdin siltä seisomalta ulos, jälleen ilman ulkovaatteita. Laitoin epähuomiossa jalkaani eriparin tennarit, mutta huomasin sen vasta juostessani kutosen ratikkaa kiinni. Kylmyys oli pienin murheeni.

En oikein edes tiennyt minne olin menossa, mutta vauhti oli kova. Huohotin paniikinomaisesti ratikassa. Ihmiset tuijottivat minua peloissaan. Yritin soittaa Marikalle ainakin kymmenen kertaa, mutta hän sulki linjan saman tien. Inhoan kun naiset tekevät niin. Vitutti, että ratikka eteni niin hitaasti. Kaiken lisäksi se oli menossa väärään suuntaan. Halusin ulos. Yritin epätoivoisesti avata ovia kesken vauhdin. Ei se tietenkään onnistunut. Joku pummi naureskeli minulle. Potkaisin sitä munille ennen kuin ratikka pysähtyi. Häivyin ulos ja etsin käsiini toisen ratikan.

Lopulta saavuin Töölöön. Juoksin henkihieverissä Marikan asuintalon portaat ylös ja saatoin kuulla kohtalokkaat, matalia tritonusnuotteja painostavasti soittavat sellot päässäni. Onneksi minulla oli edelleen avain Marikan luokse. Avasin oven ja yritin vetää sen auki, mutta oviketju pysäytti liikkeeni. Marika rupesi saman tien huutamaan sisältä, että lähtisin helvettiin sieltä. Hänen rakas, anaalivaivainen ja nimeämätön bichon frisénsä haukkui ja ulisi raukasti taustalla.

- Marika, anna mun selittää, se ei oo ihan niin paha juttu kuin miltä se voi näyttää!

- Tässä maailmassa ei ole mitään keinoa, millä saisit sen selitettyä mulle! Marika kiljui keittiön suunnalta.

- Mutta... mutta... mutta, toistelin enkä saanut sanoja suustani ulos.

Vasta nyt tajusin kuinka jäässä olin. Ulkona oli hemmetin kylmä, vaikka pakkaset olivat vihdoinkin hiukan hellittäneet ja ilmassa oli jo selkeä lupaus keväästä.

- Päästä mut sisään niin kerron koko jutun! huusin, mutta Marika ei vastannut mitään.

Kuulin vain koiran uikutuksen, joka dramatisoi tilannetta entisestään. Ihan niin kuin se raukka pölypallo olisi itkenyt. Kuinka inhimilliseltä se kuulostikaan. Se oli varmaan jo päästänyt sekä pissat että anaalit lattialle. Rupesin itsekin itkemään kun en oikein tiennyt mitä tehdä.

- Mä soitan poliisit paikalle jos et mene pois täältä, Marika sanoi huomattavasti rauhallisemmin kävellessään lihaveitsen kanssa ovelle.

Katsoin häntä siitä pienestä ovenraosta. Tällä epätoivon surunsekaisella hetkellä hän näytti kauniimmalta kuin koskaan. Niin lähellä, mutta yhtäkkiä niin kaukana. Totta kai tällaisella hetkellä rakastin ja halusin Marikaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tuntui, kuin koko maailma olisi ollut lipumassa pois luotani — Marika oli minun koko maailmani. Olin jo kauan sitten luopunut kaikesta vain saadakseni hänet. Se oli kuin kohtaus Sergio Leonen elokuvasta. Taustalla tietysti jylisi Ennio Morriconen ylidramaattinen musiikki.

- Anna se avain tänne, Marika sanoi hiljaa ja osoitti minua veitsellä ovenraosta.

Etäännyin taaemmas ja tiputin avaimen kiltisti hänen kämmenelleen. Sormeni sipaisi hänen nimetöntään tiputtaessani avaimen. Digitus Quartus. Oliko tuo viimeinen kosketus minun ja Marikan välillä? Ajatus herätti minussa niin viiltävän melankolian tunteen, että romahdin lattialle ja minuun sattui. Nostin pääni ylös ja näin Marikan lasittuneet silmät. Hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja totesi:

- Pala helvetissä vitun pervo.

Ovi sulkeutui ja siihen se sitten loppui ilman sen kummempia fanfaareja.

Oven sulkeutumisen ääni tuntui kaikuvan rappukäytävässä loputtomiin. Kuuntelin kuinka tuo kaiku, viimeinen Marikan tuottama ääniefekti, hälveni vähitellen olemattomiin. Se oli kuin luoti, joka oli upotettu vatsaani. Enkä saisi koskaan tuota luotia pois sisältäni. Siellä se olisi mahalaukussani ja tekisi hidasta tuhoa kuin syöpä. Tai sitten se koteloituisi ja tulevaisuuden patologiaharjoittelijat saisivat ihmettelemisen aihetta. Jäin makaamaan hänen ovensa eteen. Ei tämä minulle vielä ohi ollut. Ei suinkaan. Totta kai tulin vielä monesti anelemaan häntä takaisin. Mutta Marika oli niin taitava, että hän pystyi pysymään minulta täysin näkymättömissä.

Hän hävisi aina niin romanttisesta Helsingin katukuvasta totaalisesti. Kiersin päivätolkulla läpi kaikkia paikkoja, joissa olin koskaan ollut hänen kanssaan. Kaikki kahvilat, vaateliikkeet ja jopa niiden sovituskoppialueet. Mutta niin kuin olin jo aiemmin ajatellut, olin alusta lähtien ollut Marikan kanssa vain jatkoajalla. Nyt pilliin oli puhallettu. Game over. The end. Vaikka hyväksyin, että olin menettänyt hänet, niin en kestänyt sitä. En voinut mitenkään sulattaa tuota ajatusta niin henkisesti kuin fyysisestikään.

Haluni seksiin hävisi kokonaan. En edes masturboinut. Heräsin toisinaan märkiin uniin ja olin niin lamaantunut, että en jaksanut edes vaihtaa alushousujani. Kaikki suunnitelmani työnhausta luonnollisesti kuolivat Marikan menettämisen mukana. Katselin loputtomiin koneellani valokuvia Marikasta ja katseltuani niitä päiväkausia halusin uutta kuvamateriaalia. Jos hänen blogilleen ei ilmestynyt mitään uutta niin piirsin itse hänestä kuvia.

Olin aina ollut hyvä piirtämään ja jäljentämään todella yksityiskohtaisesti henkilökuvia. Tuo harrastus oli kuitenkin loppunut lukion pakollisten kuvaamataidon kurssien jälkeen. Nyt kuitenkin herätin tuon taidon takaisin eloon. Piirsin lyijykynällä loputtomiin uusia piirroksia Marikasta. Pian huoneeni oli täynnä luonnoksia hänestä. Luovimmillani skannasin piirroksia ja väritin niitä photoshopilla. Onnistuneimmat vedokset näyttivät todella hyviltä ja aidoilta. Muutamat niistä kävin teettämässä isoiksi A1-kokoisiksi julisteiksi. Ripustin Marikan kuvia huoneeni seinät täyteen. Tiesin olevani hullu. Muistutin Steven Spielbergin Kolmannen asteen yhteys -elokuvan päähahmoa, siis sitä parrakasta kaveria, joka sekoaa ufoihin. Olin täysi toisinto hänestä. Omalla tavallaan sekoamiseni oli ainoa asia, josta olin ylpeä. Ainakin se todisti minun edelleen olevan Marikan, vaikka hän ei ollutkaan enää minun.

Olin niin sekaisin surusta, että edes ryyppääminen ei kiinnostanut minua. Halusin rankaista itseäni yhä julmemmilla tavoilla siitä, että olin mokannut. Halusin tuntea tuskani täysin selvillä emootioilla ja siksi en halunnut käyttää alkoholia, koska se olisi helpottanut oloani. Se olisi myös saattanut etäännyttää minua Marikasta. En halunnut unohtaa pienintäkään hetkeä, jonka olin viettänyt hänen kanssaan. Kelasin viimeistä hetkeä hänen seurassaan ja muistin loputtomiin hänen lasittuneet silmänsä ja kyyneleen hänen poskellaan, jonka hän hieraisi pois. Muistelin kuinka olin sipaissut hänen nimetöntään ja toistelin öisin puoliksi unissani: ”Digitus Quartus, Digitus Quartus”. Tein siitä laulun, jossa oli sydäntäsärkevän kaunis melodia. Äänitin kappaleen ja kuten piirroksienkin suhteen, yritin lähettää sen Marikan sähköpostiin, mutta sain aina automaattisen vastauksen, että tähän sähköpostiin oli estetty viestit minun sähköpostiosoitteestani. Loin uusia sähköpostiosoitteita ja yritin lähettää laulun uudestaan, mutta vastausta ei kuulunut. Marika osasi olla kylmä, se oli aina ollut minulla tiedossa. Hänen bloginsa oli ainut yhteyteni häneen. Kipein fiiliksin vierailin siellä puolen tunnin välein toivoen, että Marika olisi laittanut sinne uusia päivityksiä. Enimmäkseen hän puhui siellä edelleen nimeämättömästä koirastaan ja siitä kuinka helvetin hyvin hänellä meni. Enkä minä epäillyt sitä hetkeäkään. Olin onnellinen Marikan puolesta, siitä että hänellä oli kaikki hyvin. Mutta hajosin joka päivä ajatukseen siitä, että joku muu paneskeli häntä. Kuvittelin Punavuoren hipsterit hänen seurassaan täydellisine kreikkalaisen jumalan kulleineen. Hakkasin päätäni seinään usein niin kauan, että pyörryin. Saatoin herätä myöhemmin oksennukset rinnuksillani. Eikä Artosta ollut mitään apua – itse asiassa en nähnyt häntä ollenkaan. Tuntemukseni siitä, että hän ei todellisuudessa ollut koskaan tullut takaisin, vahvistuivat päivä päivältä. Missä hemmetissä hän nukkui yönsä?

034

Olin kokenut niin mahdottomia asioita, että en voinut enää suhtautua vakavasti mihinkään. En voinut nähdä mitään järkeä maailmassa, joka meni päivä päivältä enemmän ja enemmän sekaisin. Kuin olisin elänyt tietokonepelissä, joka oli totta. Unistani oli tullut totta, sillä en nähnyt enää unia. Muututtuani karhuksi olin hylännyt viimeisenkin rippeeni ihmisyydestäni. Minusta oli tullut eläin.

Tärkeintä karhuna olemisessa on karhuna oleminen. Tämä tarkoittaa sitä, että ei yritä esittää karhua, vaan on karhu, todella ajattelee, tuntee ja elää kuin karhu. Hengittää ja syö karhumaisesti. On karvainen ja likainen. Suihkussa ei saa käydä. Hiuksia ei saa missään nimessä pestä. On luovuttava niistä mukavuuksista, joihin jokainen meistä onnellisista länsimaisista ihmisistä on tottunut. On tehtävä uhrauksia autenttisen olemuksen vuoksi. Se autenttinen olemus on karhuisuus. Ei karhumaisuus, sillä se olisi vain jotain karhunkaltaista, ei todellista karhuutta. Karhuisuus kuulostaa karhealta ja se on sitä. Joka päivä herää pediltä, jota eivät todellakaan muodosta joustinpatja ja pehmeä lakana. Saattaa nukkua havujen päällä, ruoholla tai heinillä – ne ovat karheita. Alkaa haista pahalta ja kaivata jopa sitä kaikkein halvinta deodoranttia, jota täti joskus osti lahjaksi ja jota ei koskaan käyttänyt, mutta ei rohjennut heittää poiskaan. Pian on niin täyttä karhuutta, että alkaa vihata koko karhulajia ja haluaisi pyyhkiä ne pois maan päältä. Haluaa taas olla ihminen. Perhanan karhut, pitäkööt itse huolen sappirakoistaan!

Mutta.

Pikku hiljaa aloin tottua tähän kaikkeen. Kiinnitin vähemmän ja vähemmän huomiota hajuun, joka alati ympäröi minua. Tulin osaksi hajua. En ollut enää hajun ympäröimä vaan olin se haju ja se haju oli minä. Otin haltuuni luonnon, jonka kaikki ihmisten rakentama teknologia on työntänyt pois luotani ja piilottanut minulta. Se ei tuntunut enää vieraalta vaan kodikkaalta – kodilta. Olin kotona luonnossa, juuri siellä, missä minun kuuluikin olla. Tullessani karhuksi tulin samalla osalliseksi jostain, mitä minä tai kukaan kaltaiseni ei ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt. Se oli vierauden tuttuutta. Se oli kuin rakastuminen. Rakastumisessa jostain täysin vieraasta tulee täysin tuttua. Oppii tuntemaan toisen jokaisen sopukan ja osaa arvata, mitä tämä ajattelee. Hänen vieressään voi rikkoa rajan, joka aiemmin erotti kaksi ihmistä toisistaan. Heistä ei tule yhtä ja samaa, mutta hetken he ovat yhtä, he tulevat osallisiksi jostain samasta. Ja se, joka yhdistää heitä, on rakkaus. Samalla tavalla, karhuksi tulemisessa minua yhdisti karhuihin luonto. Voisi sanoa, että samalla tavalla kuin olin joskus rakastunut kumppaniini, minä luontoistuin nyt karhuihin. Tämä oli ehkä parasta, mitä olin koskaan tehnyt. Koomassa olin tullut yhdeksi itseni kanssa ajatusteni avulla, siis ajatustunut itseeni. Se oli toki hienoa, mutta kovin pienimuotoista, itsekeskeistä ja sisäänpäinkääntynyttä. Sen sijaan luontoistuminen, siinä oli selvästi jotain autenttista ja maailmassa läsnä olevaa. Juuri tätä olin kaivannut maatessani koomapotilaana – maailmassa läsnä olemista. Ja täällä minä olin.

Minua kutitti ihan hemmetisti. On mahdollista kuvitella tietävänsä, mitä kutiaminen tarkoittaa. Mutta koettakaapa olla karhuna! Silloin vasta voi ymmärtää kutiamisen merkityksen. Karhut ovat suuria eläimiä ja niillä on suuri kutitus. En tiedä kuinka ne kestävät sitä. Toisaalta, niillä on huomattavan paljon enemmän kokemusta sen kestämisestä kuin minulla: ne ovat syntyneet siihen. Minä olin tullut karhuksi vasta aikuisiällä, ja on ymmärrettävää, että minulla oli asiaan liittyen hieman ongelmia. Olin tulla hulluksi. Palasin takaisin ajatuksiini hulluksi tulemisesta, mutta sitten koin siinäkin asiassa valaistuksen. Eivät karhut voi tulla hulluiksi! Eihän karhuilla ole järjestelmää, joka osaisi määritellä ne hulluiksi. Eihän niillä ole mitään käsitystä siitä, mitä hulluus on, ei kukaan karhu ole koskaan sulkenut toista karhua koppiin ja sanonut: ” Sinä olet hullu ja saat luvan pysyä siellä kopissa niin kauan, kunnes lakkaat olemasta hullu”. Karhuuntuneena en voinut olla hullu. Lakkasin siis murehtimasta sitä seikkaa. Tervejärkinen elämä oli nyt viimeinkin osaltani taattu.

Olin alkanut rakastaa puita. Rakastin koivuja, niissä on kauniit vaaleat rungot. Karheat männyt ja kuuset olivat kuitenkin suosikkejani – niihin oli paras hinkata kutiavaa karhunselkääsä. Koivun runko on kovin sileä, se vain hajoaa kovassa käytössä ja leviää selkäkarvoihin aiheuttaen lisää ongelmia. Välttäkää siis koivunrunkoja ja keskittykää mäntyihin ja kuusiin. Olin kantojen ja juurakoiden keskellä, supisuomalaisessa maisemassa, kuin Juhani ja Esko, kuin Shemeikka ja Juha. Täällä olin minä, metsän kuningas. ”RRAAAAUU!!!” Koko metsä kaikui kun päästin ilmoille pelottavan karjahdukseni.

Nälkä kurni vatsassani ja turkkini oli hieman märkä. Päätin hoitaa ensin ensimmäisen ongelman, sillä toisen suhteen ei ollut paljoa tehtävissä, karhut kun eivät osaa sytyttää tulta. Läksin poimimaan marjoja, niitähän karhut syövät. Löysin kivan setin puolukoita ja mustikoita. Olin syönyt viime aikoina lähinnä marjoja, ja vatsani oli alkanut mennä hieman sekaisin – olin melko vahvalla ripulilla. Tuntui, että en saanut oikein pidettyä ravintoa sisälläni, ja teki todella tiukkaa selvitä päivistä. Marjojen korkea kuitupitoisuus tietysti hoiti hommansa. En ollut koskaan ymmärtänyt kuitupitoisten ruokien mainostamista: ”Syö mysliä niin vatsasi toimii!”. Eli suomeksi sanottuna juokset vessassa päästämässä ruikulia pönttöön koko aamun sen jälkeen. Mikä pointti siinä on? Pitävätkö ihmiset vessaa ja kakalla käymistä jotenkin niin mielettömän mahtavana asiana, että koettavat rakentaa ruokavalionsakin niin, että pääsevät sinne mahdollisimman usein? Ihmiset ovat kummallisia. Ymmärsin nyt paremmin kuin koskaan Obelixia, joka ihmettelee roomalaisten sivistystä. Ihmiset olivat minulle kuin suuri roomalaislauma, joka pyrkii valloittamaan koko planeetan, eivät ainoastaan Galliaa. Mitä enemmän aikaa vietin metsässä, sitä enemmän etäännyin ihmisyydestä. Hulluja nuo ihmiset.

Metsässä tämä hulluus korostui, koska ei ollut sitä mukavaa posliinipönttöä, johon istahtaa. Piti aina etsiä jokin metsänsiimes, levittää karhuntaljan peräosa auki ja antaa mennä. Yritin pyyhkiä kaiken maailman lehtiin ja varpuihin, mutta ei se oikein onnistunut. Lopulta karhuistuessani entistä enemmän luovuin koko pyyhkimisestä. Peppuuni muodostui jonkinlainen kakkaa hylkivä pinta, jota ei enää tarvinnut pyyhkiä. Tosin sitäkin alkoi usein kutittaa. Hinkkasin peppuani silloin maahan tai puunrunkoihin. Ohi kulkevat eläimet tuntuivat nauravan minulle, ja huutaessani niille vihaisena, että ”Hoitakaa omat asianne, perkele!”, tajusin, että eiväthän ne osaa nauraa. Niille ei ole kehittynyt nauramisen instituutiota. Eihän niille voinut olla vihainen. Tämä muistutti minua kuinka kaukana vielä olin vielä kehitykseni tavoitteesta, ja tein entistä enemmän töitä karhuistuakseni ja päästäkseni eroon ihmislajin päälleni kasaamasta kulttuurisesta painolastista. Halusin olla hieman kuin Henry David Thoreau Walden-teoksessaan, jonka hän kirjoitti kahden vuoden metsässä asumisensa perusteella. Mutta halusin mennä pidemmälle – minusta todella tulisi osa metsää.

Unohtaminen oli ykköstavoitteeni. Olin tutkinut etukäteen suomalaisessa luonnossa esiintyviä huumaavia kasveja. Yksi tällainen on hullukaali. Otin sitä mukaani karhuuntumismatkalleni ja istutin sitä ympäri Itä-Suomen korpea, jossa oleilin. Otin päivittäin annoksen hullukaalia, ja se toimi. Hullukaali aiheuttaa hallusinaatioita ja hulluuskohtauksia, ja tuntui, että juuri niitä kaipasin – aloin unohtaa asioita. Joinakin päivinä en muistanut kuka olin ja joskus menetin käsitykseni oman kehoni rajoista. Välillä en ajatellut Marikaa moneen päivään. En saanut kuitenkaan flipata liikaa, sillä metsän eläimet ovat hyvin kosketuksissa oman kehonsa ja maailman kanssa. Siihen väliin minäkään en halunnut mitään, joten keskityin olemaan yhtä itseni kanssa nimenomaan kehollisella tavalla.

Keskityin oleelliseen, kuten antiikin kyynikot Diogenes Koiran johdolla. Hänen nimensä, tai siis lempinimensä, todella oli Koira, sillä hän kyynikkojen koulukunnan perustajana pyrki elämään autenttista aitoa elämää, josta on riisuttu pois kaikki ylimääräinen ihmisten kasaama hömpötys. Esimerkiksi ylenpalttiset ruokanautinnot ovat aivan turhia, kuten myös häveliäisyyssäännöt ja hienot asunnot. Siksi kyynikot harrastivat seksiä kadulla ja Diogenes asusti ruukussa, vaikka joskus erheellisesti luullaan hänen asuneen tynnyrissä. Kerrotaan Aleksanteri Suuren saapuneen Diogeneen luokse kuultuaan tämän maineesta. Aleksanteri esitteli itsensä maailman valtiaana ja tarjosi Diogeneelle mitä tämä vain haluaisi. Diogenes vastasi, että voisitko arvoisa herra siirtyä pois auringon edestä. Aleksanteri oli luonnollisesti tästä hyvin vaikuttunut ja totesikin: ”Jos en olisi Aleksanteri, olisin Diogenes”. Hän jatkoi sotaretkiään vain kuollakseen 33-vuotiaana todennäköisesti huomattavan suuren alkoholinkäytön seuraksena. Diogenes taas eleli tyytyväisenä ruukussaan, kunnes merirosvat kaappasivat hänet ja myivät orjaksi. Mutta tästäkin pulmallisesta tilanteesta Diogenes selvisi järkähtämättömyydellään. Hän kertoi, että ainoa hänen tuntemansa ammatti oli ihmisten hallitseminen. Niinpä hän sai opettaa isäntänsä Kseniadeen kahta poikaa ja saarnasi heille hyveellistä itsehillintää. Diogenes ja Aleksanteri kuolivat samana päivänä. Kumpi oli elänyt aidommin?

Mutta mitä ihmettä... mietin filosofiaa kun minun piti olla karhu... Huomasin taas eksyneeni aiheesta. Tätä tapahtui alinomaa. Lisäsin hullukaalin määrää ja lopulta olin tuitereissa koko ajan. En tuntenut nälkää ja laihduin huomattavasti. Tämä alkoi käydä vaaralliseksi, ja totesin harvoina selvinä hetkinäni, että tilanteen oli muututtava. Ajatuksia oli siis ilmeisesti mahdotonta poistaa täysin. Päätin sen sijaan keskittyä toimintaan. Toimimalla oikealla tavalla ja toistamalla sitä toimintaa voisin Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti päästä muokkaamaan itsestäni oikeanlaisen. Kuten Butlerin mukaan seksuaalisuutta toistetaan, minä toistaisin karhuutta niin kauan, että olisin karhu, ja vielä senkin jälkeen, että pysyisin karhuna. Toiminta ja toisto olivat ainoa tieni voittoon.

Olin laihtunut jo alle 50-kiloiseksi ja pelkäsin pian nälkiintyväni kuoliaaksi. Minusta tulisi haaska. Mutta, mutta – karhuthan syövät haaskoja. Haaska on lihaa ja lihassa on proteiinia ja rasvaa. Se olisi juuri oikeaa ravintoa minulle nyt. Lähdin haaskajahtiin. Jouduin vaeltamaan aika pitkään ja hukkasin sijaintini. En enää tiennyt missä olin, mutta ehkä se oli hyvä. Olin osa metsää eikä ollut väliä missä päin metsää olin, olin joka tapauksessa metsässä, kotona.

Muutaman päivän jälkeen törmäsin lopulta kaipaamaani näkyyn: eläimen raato makaa retkotti maassa. Ikäväkseni joku muukin oli löytänyt sen. Suurehko ahma oli ahmimassa saalista parempiin suihin. Olin kuitenkin sitä mieltä, että minun suuni oli varmasti parempi kuin jonkun ahmattiahman suu. Olin aikoinaan käynyt mallikurssilla ja opetellut kymmeniä tunteja hyvää ryhtiä ja oikeanlaista kävelyä. Sovelsin oppejani ja kävelin polleasti haaskan luokse. Miss Jay olisi ollut ylpeä minusta. Nostin käpäläni ilmaan ja räyhäsin ahmalle niin karhumaisesti kuin pystyin. Se katsoi minua hämmentyneen näköisenä, eikä näyttänyt, että sillä olisi ollut aikeita poistua saaliinsa luota. Pelkäsin paljastuvani. Minulla oli tällaisia tilanteita varten varasuunnitelma. Kaivoin pippurisumutteen turkistani ja suihkutin sitä ahman silmiin. Se lähti uikuttaen lätkimään.

Liha näytti hieman mädäntyneeltä ja se haisi todella pahalta. No, ei auttanut itku markkinoilla. Etenin toimintamallini mukaisesti ja kyyristyin haaskan eteen. Otin ensimmäisen haukun, eikä se ollut niin pahaa. Kuin erittäin raaka pihvi hienossa ravintolassa, blue, niin kuin sitä kutsutaan: vain hieman pannulla käynyt pihvi. Kun haluaa todella raakaa, kannattaa tilata pihvinsä bluena, tai jos haluaa olla nokkelampi, sanoo tarjoilijalle ”blood rare” tai ”bloody as hell”. Tai sitten voi tilata pihvinsä oikeasti raakana. Mutta raakaa lihaa ei tarjota kuin joissain erityisruoissa, kuten Carpaggiossa tai tartarpihvissä. Etiopiassa syödään raakaa naudanlihaa gored goren ja kitfon nimillä. On myös tiger meat -niminen raaka naudanliharuoka. Ja tämä vain paranee. On yhä enemmän ihmisiä, jotka uskovat, että mitä suurempi osa ruokavaliosta on raakaa eli kypsentämätöntä, sitä terveellisempää se on. Tämä ei tietystikään tarkoita pelkkää lihaa, mutta sisältää myös sen. Raw foodismia eli raakaravintoa noudattavat voivat syödä vaikkapa hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä, kananmunaa, kalaa, lihaa ja pastoroimattomia ja homogenisoimattomia maitotuotteita. Ehtona on vain, että niitä ei saa kypsentää. Minusta oli siis tullut raakaravinnon kannattaja. Siihen kuuluu usein myös elämäntyylillisiä valintoja, kuten liikunta ja ulkoilu sekä päihteettömyys. Olin siis päihteettömyyttä lukuun ottamatta varsinainen mallioppilas ja voisin saada paljon ystäviä raakaravinnon syöjien piiristä. Kun palaisin Kallioon, voisin käydä Ekolossa ostoksilla ja lounaalla Silvopleessa! Harmi vain, etten ollut enää ihminen. Saattaisi olla vaikeaa saada ystäviä karhuna. Vaikka toisaalta, kyllähän State o' Mainellekin se onnistui, miksi ei siis minulle. Tai sitten he, joko ihmiset tai karhut, vain popsisivat minut poskeensa, raakana.

Mutta nyt ei ollut vielä ystävien aika. Nyt minä söin haaskaa keskellä metsää ja nautin olostani osana luontoa. Liha oli hyvää – se oli aivan perkeleen hyvää. Tunsin eläimellisyyden, tunsin kuinka se otti minusta vallan kokonaan. En ollut enää ihminen, olin korkeintaan luolamies: kulttuurin, yhteiskunnan ja sivistyksen painolasti alkoi vihdoin valua päältäni pois.

Olin vapautumassa.

Tunsin, kuinka keuhkoni maistoivat ilman aivan uudella tavalla. Tunsin, kuinka käteni tarttuivat maailmaan kiinni aidommin ja läheisemmin kuin koskaan ennen. Siinä ei ollut enää ihmisen luomaa muovikelmua välissä. Minä olin päässyt siitä eroon. Olin suoraan yhteydessä todelliseen maailmaan, todelliseen elämään. Ei ollut enää teknologiaa, ei Facebookia, ei sähköpostia, ei aina mukana kulkevaa kännykkää, joka alinomaa kutsui minua sen ihmeellisten virtuaalimaailmojen pariin. Minulle oli vain se, mistä otin kiinni, se mihin kosketin – ei muuta, sillä muuta ei tarvittu, muuta ei ollut. Oli vain maailma ja minä. Ja oli vain hetki, sillä karhulle ei ole tulevaa tai mennyttä. Siksi karhu on niin onnellinen, siksi minä olin onnellinen. Suu täynnä raakaa, verta valuvaa lihaa. Sillä hetkellä todella koin maailman, ja se maailma oli minun. Kukaan ei voisi ottaa sitä minulta pois, sillä minä olin karhu, metsän kuningas. Karhulle ei metsässä ryppyile kukaan – ei kukaan, paitsi ihminen, vain ihminen on kyllin röyhkeä tehdäkseen niin. Ja minä tiesin, että ne olivat tulossa. Siksi minä olin tänne alun perin tullutkin: tarjoamaan karhunmetsästäjille terveisiä luontoäidiltä. Palauttamaan tasapainon, joka oli tuhottu. Olemaan oikeudenmukainen, mutta ankara tuomari, niin kuin Judge Dredd. Nyt oli ankaruuden aika.

Ne olivat täällä. Minä haistoin sen. Ne olivat tuulen yläpuolella. Ne eivät pääsisi yllättämään minua. Raukkamaisissa karhujahdeissa on ideana se, että koiran tai koirien avulla ajetaan karhua takaa niin kauan, että se joko pääsee karkuun, kiipeää puuhun tai pysähtyy puolustautumaan. Jos karhu pysähtyy puolustautumaan, kuten useimmiten käy, koirat jäävät hätyyttelemään sitä, ja metsästäjä hakeutuu sopivalle ampujalinjalle pysytellen tuulen alapuolella. Sitten se ampuu karhun. That’s it. Karhu on kuollut. Mutta minä en antaisi sen tapahtua. Karhuveljeni, minä olin tulossa. Ja minä olin tulessa.

Olin pelastus.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

029

Aiemmin minulla oli ollut sellainen olo, että olin hereillä, vaikka nukuin. Nyt minulla oli sellainen olo, että nukuin vaikka olin hereillä. Kaikki sanoivat minulle: ”olet hereillä, olet hereillä, kuinka ihanaa!” Sitä oli aluksi vaikea tajuta, mutta kai se oli uskottava kun kaikki sitä niin innostuneina minulle hokivat. Minä olin herännyt. Tällä kertaa se oli tapahtunut jotenkin paljon soveliaammalla tavalla. Hoitaja oli ollut ajamassa partaani ja huomannut, että en ollutkaan enää koomassa. Siinä se. Hän oli hälyttänyt lääkärin paikalle, ja tämä oli laittanut minut katsomaan valopistettä ja seuraamaan sitä silmilläni. Hän oli kysellyt miltä minusta tuntui ja testannut refleksejäni. Kaikki näytti olevan kunnossa. Tämä oli ihme. Siitä kirjoitettiin lehtiinkin: ”Nuori mies heräsi koomasta”. Tämä sai hetkeksi ihmiset uskomaan jumalaan tai johonkin vastaavaan. Olin edelleen kai hieman hullu, mutta nyt olin ainakin hereillä oleva hullu. Parempi sekin kuin nukuksissa vääntelehtivä mielipuoli.

Kaikkein ihmeellisintä heräämisessäni oli se, että en ajatellut enää Marikaa. Nyt hereillä ollessani en tarvinnut häntä enää. Hän eli vain haaveissani, ja nyt kun pystyin taas toimimaan, näin selkeästi hänen epätodellisuutensa. Olin vihdoinkin todella hereillä. Ja tiesin olevani oikealla polulla.

Kaikenlaisia ihmisiä tuli kyläilemään. Toimittajia kävi niin Hesarista, Yleltä, Maikkarilta kuin iltapäivälehdistäkin. Kerroin niille kaiken pimeydestä, täydellisestä valottomuudesta ja ikävästä. Hulluudestani, jota kukaan ei ollut todistamassa, kuinka voi olla hullu, vaikka ei kokisikaan olevansa hullu ja olla olematta hullu, vaikka kokisikin itsensä hulluksi. Yritin tuoda tämän ristiriidan esille. En tiedä ymmärsivätkö he. Kerroin siitä kuinka en nähnyt mitään, kuullut mitään enkä tuntenut mitään, kuinka kaikki aistini olivat hävinneet. Kerroin kuinka vaikeaa silloin on sanoa onko elossa vai ei. Kerroin kaiken, paitsi sen, kuinka olin herännyt ja käynyt tappamassa sen juopon tai ne juopot (jos niin nyt oli käynyt). Toimittajat olivat jopa melko kiinnostuneen oloisia. Minusta tuli hetkeksi aikaa puheenaihe ja Facebook-profiiliini tuli niin paljon viestejä ja linkkejä, että se meni tukkoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että niin voisi käydä. Yksi virtuaalinen maailma (Facebook) täyttyi toisen virtuaalisen maailman (minun mieleni) vaikutettua materiaaliseen maailmaan.

Tämä kaikki oli kovin mielenkiintoista. Ihmiset miettivät pitkästä aikaa arkisen olevaisen yläpuolella olevia asioita, siitä tuli taas hetkeksi muodikasta. Suosioni huipentui Hesarin kuukausiliitteseen tehtyyn haastatteluun: ”Poika, joka nousi kuolleista”. Kuukausiliitteen kannessa oli kuva, jossa kasvoni oli jaettu keskeltä kahtia siten että toisen puolen sieraimeen meni happijohto, se puoli kasvoista oli kalpea ja eloton ja sen puolen silmä oli puoliksi kiinni ja katse oli veltto ja eloton. Toinen puoli taas oli eloisa ja sen puolen silmä loisti liioitellun kirkkaana ja tarkkavaisena. Kuva oli hieno, enkä viitsinyt edes avata keskustelua siitä, toistiko se taas liikaa länsimaisen ajattelun kroonista ongelmaa eli dualismia. Olin iloinen suosiosta. Nopeasti ihmiset kuitenkin unohtivat. Hetki valokeilassa oli tehnyt minulle hyvää ja olin saanut siitä paljon energiaa.

Alun hulinan jälkeen pääsin keskittymään oleelliseen eli karhuihin. Karhujen pelastaminen ei jäänyt pelkäksi hulluksi koomaideaksi, vaan halusin todella tarttua siihen. Järkytyksekseni huomasin pian, että maailma ei ollut erityisen kiinnostunut karhujen hyvinvoinnista. Karhuista ei hirveästi kirjoiteltu, eikä ollut mitään kovin vakavasti otettavaa järjestöä suojelemassa Karhujen oikeuksia. Joitakin karhuklubeja oli olemassa ja osalla oli jopa jaloutta aattessaan, mutta todellista paloa asioiden parantamiseksi ei ollut. Luin kauhistuttavia artikkeleita siitä, kuinka karhujen osilla käytiin kauppaa Kanadassa ja kuinka se vastasi laitonta huumekauppaa. Karhut oli alistettu osaksi ihmisen järjestelmää, joka pyrkii vain käyttämään hyväkseen kaikkea, joka sen tielle osuu. Aasiassa oli suuri kysyntä Kanadan mustakarhun ruumiinosille, niitä kun käytetään sikäläisessä kansanlääketieteessä kaikenlaisten rohtojen valmistuksessa. Erityisesti Japani, Etelä-Korea, Taiwan, Kiina ja Hong Kong olivat kiinnostuneita mustakarhujen sappirakoista ja tassuista. Ne perkeleet halusivat jopa karhujen tassut! Tämä ei ollut mitään pientä bisnestä. Luin kanadalaisesta lehdestä, että yksi kilo karhun sappirakkoa maksoi katukaupassa miljoona Yhdysvaltain dollaria. Joskus sitä jatketaan sian tai lehmän sapella, eli "leikataan" koska ne ovat vähemmän arvokkaita – onhan karhu metsien (ja mitä ilmeisemmin myös sappirakkojen) kuningas. Vertauksena lehdessä luki, että Torontossa kokaiinin kilohinnaksi on arvioitu 100 000 Yhdysvaltain dollaria: karhun sappirakko on siis kymmenen kertaa arvokkaampaa kuin kokaiini. Himo karhun sappirakkoja kohtaan on niin suurta, että jopa keinotekoisia karhun sappirakkojohdannaisia on tarjolla, mutta ne eivät tietenkään ole yhtä suosittuja.

Karhu todella on kuningas, siitä kertovat lukuisat tarinat ja myytit. Karhu on valjastettu Suomessa ainakin kahden suuren tuotemerkin myyjäksi, toinen on olutta ja toinen urheiluvaatteita. Kaikki pyrkivät hyötymään karhusta tai identifioitumaan siihen. Karhulla ei ole luontaisia vihollisia, paitsi tietysti ihminen. Mutta onko ihminen luontainen vihollinen? Eikö ihminen ole aika luonnoton vihollinen? Karhunmetsästysretkille voi ilmoittautua netissä. Siellä luvataan unohtumaton elämys ruskeakarhun kaatamisretkellä, joka voi suuntautua Itä-Suomeen tai Viroon. Ursus arctos arctos on kuulemma ”metsästysmatkojen kuningas”. Mutta kuinka se voi olla metsästysmatkan kuningas kun koko matkan tavoite on sen tappaminen? Olihan Ruotsin kuningaskin mukana 1600- ja 1700-luvun hulluilla sotaretkillä Saksassa, Liivinmaalla ja aina Venäjällä asti, mutta ei niiden retkien tarkoitus kuitenkaan kai ollut saada kuningasta hengiltä – vaikka niin välillä pääsikin käymään, kuten Kustaa II Aadolfille Lützenissä marraskuussa 1632. Tämä mainonta oli siis huijausta, ja vain siksi, että ihmisillä olisi mahtava olo itsestään kun saavat kuninkaan hengiltä. Mikä olisikaan mahtavampaa kuin tappaa kuningas? Mikä voimantunto siitä varmasti seurasikaan! Tämä oli niin houkutteleva ajatus, että jopa minä, karhujen suojelija, ymmärsin sen viehättävyyden. Minun oli pakko toimia.

Soitin Suomen eläinsuojeluliittoon. Siellä on oma jaosto Suomen suurpedoille, joihin kuuluvat karhun lisäksi ilves, ahma ja susi. Eläinsuojeluliiton mukaan Suomeen tulisi perustaa valtakunnallinen suurpetoneuvottelukunta, sillä Suomessa annetaan liian helposti lupia suurpetojen kiintiömetsästykseen, joka ei ole EU:n luontodirektiivin poikkeuslupasääntojen mukaista. Tämä direktiivi on aika tiukka, ja Suomessa annetut poikkeusluvat eivät sovi siihen ja muistuttavat pikemminkin huvimetsästystä. Tämän vaikutelman saa myös kun selaa netissä noita metsästysmatkoja tarjoavia sivustoja – nehän mainostavat itseään elämysmatkailuna. Tappamiselämyksiä. Rehellisesti sanottuna en voinut kiistää tappamisen viehätystä, olinhan itsekin nautiskellut siitä viime aikoina (jos siis todella olin tappanut noita juoppoja). Mitähän minulle sanottaisiin jos laittaisin nettiin ilmoituksen juoppojen huvimetsästyksestä? ”Tule kokemaan todellinen elämys. Kallion deekut ovat metsästysmatkojen kuninkaita.” Joutuisin varmasti telkien taakse. Johonkin sen sallitun tappamisen raja on pakko vetää. Ja se vedetään ainakin meillä juoppojen ja karhujen väliin, joten paras olla ylittämättä sitä. Minä olin kuitenkin ylittänyt rajan jo. Ehkä halusin karhujen suojelulla jotenkin kompensoida pahoja tekojani. Tai ehkä olin todella vain hullu.

No, minä perustin tuon Luonnonsuojeluliiton kaipaaman suurpetoneuvottelukunnan. Uudesta maineestani ”koomapoikana” oli hyötyä. Asia sai jonkin verran huomiota mediassa ja lähti hyvin vetämään. Nokkelimmat yhdistivät minut tietysti karhuryhmään, suojelupoliisiin ja homoliikkeeseen. Jälkimmäisin pisti pökköä pesään. Sain kutsun ja kävin Kallion Nalle-Pubissa pitämässä puheen karhujen oikeuksista. Sen jälkeen sain aina ilmaiset kahvit iloisesti hymyilevältä myyjältä Karhupuiston laidalla sijaitsevasta Kulmakahvilasta. En ymmärtänyt, miksi nuori kaunis nainen oli töissä homokahvilassa – mutta tässä vaiheessa olin jo menettänyt kiinnostukseni naisiin, joten väliäkö hällä. Ihmiset vaikuttivat aidosti innostuneilta ja näyttivät jopa tukevan asiaani. Perustin Facebookiin ryhmän ”Pelastakaa karhut”, jolle sain kerättyä nopeasti 35 000 tykkäämistä. Ohitin heittämällä suosiossa mm. ”Pelastakaa Karhut jääkaapista Ry”:n.

Opiskelin karhujen elämää ja historiaa ja ne osoittautuivat varsin mielenkiintoisiksi vesseleiksi. Ennen 1900-lukua karhut oli metsästetty Suomesta lähes sukupuuttoon. Karhuilla on tietysti kaunis turkki ja niiden lihakin on ihan syötävää – kuulemma aika voimakasta verrattuna siihen tuotettuun lihaan, mihin olemme normaalisti tottununeet. Minä en tietenkään karhunlihaa syö! Se on kuin söisi omaa lihaansa. Koomassa, kun mietin heräämisen vaikeutta ja ymmärsin karhujen elämän tuskan, tulin jotenkin osaksi karhuutta. Minäkin olen aika karvainen. Ja vahva. Kerran nostin yhden opiskelijakaverini pulpetin ylitse – ja pelkillä käsivoimillani! Joudun ajamaan partani aika usein. Muutaman kerran olen pukeutunut naiseksi ja silloin olen joutunut ajamaan kehoni kaikki karvat. Varasin kerran hommaan kaksi tuntia ja silti aika loppui kesken. Puolet parrasta jäi ajamatta kun piti lähteä logiikan luennolle. Siellä käsiteltiin juuri silloin nimeämisen ongelmaa. Eli esimerkiksi sitä, milloin voimme sanoa, että ihmiselle on parta. Tai milloin joku ihminen on kalju. Tätä on todella vaikea määritellä. Onko ihminen kalju silloin kun hänellä ei ole ollenkaan hiuksia vai jo silloin kun hänellä on vain hieman hiuksia sivuilla jäljellä? Sama pätee moniin muihinkin nimiin ja nimeämisiin. Ne ovat usein mielivaltaisia. Johonkin se raja on vain asetettava. Tämä ei ole niin vakava ongelma silloin kun kyse on hiuksista tai parrasta, mutta hyvin vakava ongelma silloin kun siitä tulee normatiivinen kysymys – siis silloin, kun raja on pakottava tai määräävä. Abortti on hyvä esimerkki. Miten voidaan muka sanoa, että ennen 12. raskausviikkoa tehtävä raskaudenkeskeytys on sallittu, mutta sen jälkeen ei. Tämä rajahan on täysin mielivaltainen. Mutta silti se raja on asetettava johonkin. Tätä rajan epämääräisyyttä kutsutaan filosofiassa nimellä vagueness, eli, no – epämääräisyys.

Epämääräisyys on sallittua, jopa suotavaa, arkisessa puheessa, mutta ei täsmällisyyteen pyrkivässä puheessa, kuten vaikka lakitekstissä. Siksi lain on määriteltävä joku raja. Erikoista onkin, että rajan määrittelevät lakimiehet eivätkä kyseisen alan asiantuntijat, kuten abortin tapauksessa lääkärit. Kun Suomessa käytiin aborttikeskustelua 70-luvulla, monet lääkärit asettuivat aborttilakia vastaan. Heistä oli kummallista, että heidät oli koulutettu suojelemaan elämää, ja sitten tulee laki joka määrää heidät lopettamaan elämän. Hedelmöityshetkestä lähtien sikiöön on ohjelmoitu kaikki kokonaisen ihmisen tarvitsema tieto. Kuinka voidaan siis määrittää, että 12-viikkoinen sikiö on ihminen, jota ei saa tappaa, mutta sitä nuorempi ei? Raja on pakko asettaa, koska kielestä on tehtävä täsmällistä. Mutta rajan selkeys vaatii jotain vastineeksi: silloin häviää totuus. Se on hinta, joka on maksettava täsmällisyydestä. Voitaisiin ajatella, että totuus onkin vain tilanteiden ja yhteisöjen luomaa. Ei siis ole mitään universaalia totuutta. Eli ei olisi universaalia totuutta ihmiselämän kunnioittamisesta tai sikiössä olevasta koodista. Mutta riittääkö pelkkä loogisesti pätevä kanta eliminoimaan ihmisalkiossa olevan ohjelmoinnin? Tuntuisi kummalliselta että sen voisi vain kiistää, jos se kuitenkin on siellä – eihän siinä ole kyse mielipiteestä. Kaikki voidaan kyseenalaistaa, selvähän se. Se on tieteen tehtävä. Mutta jossain menee kai raja. Ja tässä tulemme takaisin rajan käsitteeseen. Raja. Nyt selvästi tunsin sen tarvetta, mutta osaisinko asettaa sen johonkin? Sen asettamiseen tarvitsisin täsmällistä kieltä. Ja se vaatisi totuuden siirtämistä syrjään. Tai toisin sanoen, se loisi totuuden – riippuen ajattelinko totuutta suhteellisessa vai absoluuttisessa (tai relatiivisessa vai objektiivisessa) mielessä. Kumman kannan valitsisin? Päätös oli mahdoton. Tämä oli epämääräisyyttä per se. Olin vajoamassa epämääräisyyteen.

Karhujen löytäminen oli muuttanut jotain minussa. Se oli parantanut minut epämääräisyydestä. Karhut. Niissä on jotain aitoa, jotain pysyvää, jotain luotettavaa – mutta vain niin kauan kuin niitä on olemassa. Ja niitä on olemassa vain niin kauan kuin niitä kaikkia ei tapettu. Karhuista oli siis pakko pitää kiinni, se ei ollut mikään vitsi. Siihen perustui koko totuuden käsitteen mahdollisuus (ainakin tässä totuuden määritelmässä). Ilman karhuja ei ollut totuutta. Ja minä olin ainoa, joka todella oli suojelemassa niitä.

Turhauduin nopeasti teoretisointiin ja päätin lähteä kentälle. Helsingistä olisi ollut helpointa suunnistaa Viroon, mutta kun olin nyt dedikoitunut suurpetoneuvottelukunnan perustaja, lieni sopivinta rajoittaa toimintani Suomeen. Lähdin siis kohti itää, sinne missä ruohon pitäisi olla vihreämpää, mutta missä silti tapahtuu murhia – kansanmurhien sijaan karhunmurhia. Olin ennen lähtöä hommannut täydellisen karhuasun. Sääli velikultaa, josta se oli tehty, mutta se sopi minulle täydellisesti; sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Tämän kaverin selkänahasta siis kirjaimellisesti revittiin suurempi etu. Mutta toisin kuin proletariaatti, hän oli todella tehnyt arvokkaan uhrauksen. Tämä uhraus ei jäisi palkitsematta, lupasin sen itselleni.

***

Mieleeni tuli Dorian Grayn metsästyskohtaus hiipiessäni havumetsikköön. Tiesin, että metsästäjillä oli aseet. Aseet tappavat, Chuck Norrisia unohtamatta. Täällä olin yksin. Ei ollut Lontoon suurinta dandyä eikä suurta valkoista karatekaa. Täällä olin minä. Ja täällä olivat karhut. Suuret, jalot ruskeakarhut. Minä tiesin niistä kaiken: missä ne söivät, minkälaista riistaa ne janosivat, minkälaiset temput niihin tehosivat. Tiesin myös, että metsästäjät tiesivät täsmälleen kaiken saman kuin minä, sillä heillä oli tietysti samat tietolähteet käytössään. Juuri tässä oli etuni. Ihmiset eivät odota eläinten tulevan heidän tietolähteilleen, tulevan käsiksi heidän tietoonsa. Siksi minulla oli nyt etulyöntiasema. Samalla tavalla kuin sairaalassa – silloin kun minun luultiin olevan koomassa, vaikka olinkin hereillä – minulla oli ollut salaisuus, joka oli antanut minulle ratkaisevan edun. Vaikka olin taktisesti alakynnessä, minulla oli strateginen etu. Kuin pelaisi shakkia: pitää liikkua ylemmällä tasolla. Silloin pienet marginaaliset edut muuttuvat massiivisiksi.

Karhun siitinluu oli erikseen mainittu karhujahteja järjestävällä nettisivulla. Tämä yksityiskohta sai minut lopullisesti menettämään malttini. Sen lisäksi, että se nosti uroksen naarasta arvokkaammaksi, se myös erikseen mainitsi jotkin karhun osat erityisen haluttaviksi. Ja näin tehdessään se teki karhusta erityisen esineellisen. Karhu ei ole metsästäjille mitään muuta kuin esine. Se on hyödyn lähde. Mutta mitä muutakaan se voisi olla? Kaikki asiat luonnossa ovat vain ihmistä varten. Ne vain odottavat ottajaansa. Eivät ne osaa panna hanttiin. Eikä niiden kuulukaan, koska ne ovat luontoa. Juuri siksi minä olin täällä. Minä olin täällä, ihmisen ja luonnon risteytyksenä, rajapintana, jossa ne voisivat kohdata toisensa. Minä tarjosin kohtaamispaikan, kiasman. Siellä voisimme olla yhtä: minä, karhut ja metsästäjät.

Mikä parasta, sinne emme olleet tulleet vain me, vaan siellä oli myös herra kuolema. Hän oli valmiina toimintaan, ja uskoakseni me kaikki muutkin olimme, tosin metsästäjistä en ollut varma. He eivät tienneet mikä heitä odotti, sen he ansaitsivat. Olivathan hekin olleet valmiita hyökkämäämään karhujen kimppuun näiden sitä arvaamatta. Karhujahteja mainostettiin usein ”kyttäysjahteina”. Jos on valmis alistamaan toisen tämän arvaamatta kyttäyksen kohteeksi, miksi olisi väärin kohdistaa tämä toiminta takaisin samaan suuntaan, mistä se on tullut? Olin valmis antamaan samalla mitalla takaisin niille paskiaisille, joiden mielestä oli täysin ok väijyä ja tappaa puolustuskyvyttömiä eläimiä. Ainoa oikea vastaus tähän oli tehdä myös heistä eläimiä. Ehkä he oppisivat läksynsä, mutta todennäköisesti se olisi liian myöhäistä. He olisivat kuolleita ennen kuin kukaan ehtisi kysyä yhtään kysymystä.

Olin metsässä.

030

Kuten olin olettanut, Marika suhtautui kielteisesti kaikkiin ehdotuksiini siitä kuinka viettäisimme iltaa yhdessä. Tai ei niinkään kielteisesti, vaan pikemminkin hän sivuutti ideani täysin. Kuukausien yhdessä hengailun aikana olin tottunut siihen. Suunnitelmat saattoivat yhtäkkiä vain muuttua. Jos Marikaa huvitti, hän saattoi lähteä kesken romanttisen illallisen johonkin kavereidensa kanssa. Esimerkiksi kerran juuri tilattuamme Chez Dominiquessä hanhenmaksaa ja raparperia, Marika sanoi menevänsä vessaan, mutta lähtikin Espoon Serenan Pacifique-tapahtumaan pulikoimaan lämpimässä vedessä ja juomaan drinksuja tiskijukkien soittaessa taustalla.

Yllättäviä poikkeuksia oli myös – minusta tuntui että se oli Marikan tapa pitää minut arvailemassa. Äiti oli pyytänyt minua jo viikkotolkulla syömään ja halusi kuumeisesti tavata Marikan, josta olin hänelle jonkin verran kertonut. En varsinaisesti vastustellut, mutta en uskaltanut esittää asiaa Marikalle. Lopulta mainitsin kutsusta pelokkaasti Marikalle ja yllätyksekseni hän halusi lähteä. Hän kuulosti jopa suht innostuneelta. Olin oppinut puhumaan Marikalla tietyllä tavalla. Ainoa tapa onnistua jonkin idean läpiviemisessä oli esittää se välinpitämättömästi, vaikka olisin ollut aivan innoissani siitä. Marika arvosti eniten pidäteltyjä tunteita ja kylmän viileää suhtautumista asioihin. Hän oli jäänainen.

Saavuimme lähijunalla Espoon Leppävaaraan ja otimme juna-asemalta bussin 510 Lintuvaaraan. Vanhempani olivat asuneet siellä jo viisi vuotta, mutta menin silti aina sekaisin katujen kanssa, sillä kaikki Lintuvaaran kadunnimet olivat saaneet inspiraationsa linnuista. Yhden pääkadun varrella oli hemmetisti eri sivukatuja. En ikinä muistanut missä kohtaa jäädä bussista pois. Oliko se Tikankolo vai Tiklinkuja – tiedä häntä, unohdin sen joka kerta.

Minulla oli mukavat vanhemmat. He olivat perinteisen työtätekevän sukupolven arjen harmaannuttamia kasvatteja ja olivat olleet naimisissa jo pian neljäkymmentä vuotta. He asuivat isän vanhempien vanhassa talossa, jonne he olivat muuttaneet Munkkivuoresta kun isänisä oli kuollut 81-vuotiaana sydänkohtaukseen. Ukko teki kuolemaa varmaan viisi vuotta, joten tähän episodiin ei liittynyt sen kummempaa surumielisyyttä. Hän oli aika jääräpäinen vanhus ja tuntui, että ilmassa oli Kummelistakin tuttua ”perintöä odotellessa” -fiilistä. Mummo oli kuollut jo 80-luvulla ollessani pikkukersa. Hautajaisista muistan sen verran, että leikimme serkkuni Tapanin kanssa takkahuoneen kaakelilattialla Matchbox-pikkuautoilla. Kumpaisenkin puvunhousujen polvet kuluivat puhki. Vanhempani olivat raivona. Loppujuhlat sitten hengasinkin farkkushortseissa.

Talo oli 1950-luvulla rakennettu nostalgian ympäröimä puutalo. Siellä tuoksui aidolta vanhanajan kodilta. Puusauna koristi kokonaisuutta. Muutoin alueella asui porukoitani huomattavasti vanhempia eläkeläispariskuntia, mutta pikkuhiljaa vanhemman ikäpolven kuollessa pois alueelle muutti nuorempaa väkeä lisää. Julkisivut olivat useissa taloissa muuttuneet muutaman viimeisen vuoden aikana modernimpaan suuntaan. Kuitenkin käydessäni Lintuvaarassa tuntui kuin olisin mennyt aikakoneella takaisin lapsuuteeni. Vaikka kävin siellä kovin harvoin, se oli minulle tärkeä paikka. Vaikka maailmani oli muuten kylmettynyt, niin Lintuvaara herätti minussa lämpimiä, suloisia tunteita.

Äiti oli tehnyt kotitekoisia lihapullia ja keittänyt perunoita. Tarjolla oli myös Forssan perunasalaattia, raejuustoa ja tuoretta, valkosipulitäytettyä patonkia. Ah, pöytä oli katettu juuri niin kuin olin toivonutkin. Äiti osasi aina vetää oikeista naruista. Ja aivan kuin isäni, minun tapani nauttia ruoasta oli ahmia se nopeasti ja jopa hiukan väkivaltaisesti kurkustani alas. Marika luonnollisesti söi sivistyneesti ja tyttömäisen hitaasti. Hyvä jos hän ei syönyt haarukalla ja veitsellä sitä patonkiakin. Aivan kuin italialaiskokit, äiti lähinnä vain seurasi sivusta muiden syömistä ja otti itse ruokansa vasta kun muut lopettelivat syömistään. Niin perus.

Vanhempani, kuten minäkin, olivat kovia puhumaan ja hiljaisia hetkiä harvemmin tuli heidän seurassaan. Pääpuheenaiheeksi nousi nopeasti minun lapsuuteni. Marika tuntui olevan aidosti kiinnostunut siitä. Hän nauroi äitini jutuille ja otti välillä jopa villiintyneenä osaa keskusteluun. Vaikka minäkin kerroin juttuja, niin koko vierailun ajan pysyttelin silti taustalla tarkkailevassa asemassa. Olin koko ajan hieman hermostunut ja jännitin kuinka tapaaminen menisi, mutta kaikilla tuntui olevan tosi mukavaa. Marika tuli hyvin juttuun porukoitteni kanssa.

Vanhempani olivat mutkattomia ihmisiä. He olivat varmasti päättäneet pitää Marikasta jo ennen kuin olivat edes tavanneet häntä. Heillä ei ollut koskaan ennakkoluuloja mistään asioista. Siinä määrin he erosivat esimerkiksi Arton vanhemmista, jotka olivat viettäneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Pohjanmaalla. Tuntui, että aina jokin asia vitutti heitä. He olivat poliittisesti aktiivisia ja vahvasti vasemmalla. Heidän vuokseen minulla oli hiukan pelokas suhtautuminen pohjalaisiin. Luulen, että helsinkiläisinä äitini ja isäni olivat joutuneet aina tulemaan toimeen niin erilaisten ihmisten kanssa, että heiltä puuttui se tietynlainen jääräpäisyys. Ja he olivat totaalisia kaupunkilaisia. Meillä ei ollut maalla mökkiä eivätkä he vielä nuorempina varmastikaan olleet arvostaneet puusaunaa tai hiukan syrjässä asumista. Heistä oli vain tullut vanhoja. Jossakin vaiheessa tietyt periaatteet vain menettävät merkityksensä. Heidän kohdallaan kaupungissa asuminen oli lopulta ollut täysin yhdentekevää. Minun oli vaikea kuvitella koskaan luopuvani kaupungista ja sen hektisen ihanasta tunnelmasta. Luulen, että tässä kohtaa minä ja Marika olimme samaa maata.

Isäni näytti kalastusvajaansa Marikalle, ja Marika kuunteli kalajuttuja innostuneena. Hän katseli isäni uistinkokoelmaa läpi sillä välin kun äiti kaivoi vanhoja valokuvia olohuoneessa esille. Minä pengoin äidin vanhoja vinyylilevyjä ja laitoin soimaan Led Zeppelinin Houses of The Holylta kakkosraidan, The Rain Songin. Katselimme valokuvia yhdessä äitini ja Marikan kanssa. Kaikki meni juuri niin kuin olin unelmissani kuvitellut. Se oli täydellisen idyllinen ensitapaaminen. Tunnelma oli avoin, rento ja todella maanläheinen. Sen suhteen luotin jo etukäteen vanhempiini. Enemmän minua luonnollisesti olivat mietityttäneet Marikan fiilikset. Mutta hän oli jälleen yllättänyt minut ja tuon koko illan kestäneen vierailun ajan hän oli kuin toinen ihminen. Hän oli keittiön prinsessa, sukujuhlien unelmaminiä ja tuli toimeen loistavasti vanhempieni kanssa. Tuo tapaaminen toi Marikaa vieläkin lähemmäksi minua ja minulle oli fiilis, että tuskin Marikaa oli esitelty kovin monille vanhemmille.

Äiti antoi minulle rahaa ja halasi Marikaa. Tuo hetki liikutti minua enemmän kuin mikään muu asia pitkään aikaan. Päästyämme bussiin Marikan viileys palasi kuvioihin takaisin. Hän oli hetkessä taas oma, kylmempi itsensä. Katsoin haikein mielin kuinka Lintuvaara jäi taakseni ja fiilistelin edelleen niitä lihapullia.

- Oli kyllä tosi mukavaa, tuumasin Marikalle varovasti.

Hän ei vastannut mitään, mutta tulkitsin, että hän oli samaa mieltä. Hän puhui vasta nukkumaan mentäessä seuraavan kerran ja ilmoitti lyhyesti:

- Sä et enää koskaan tapaa vanhempiasi jos multa edelleen pillua haluat, onko selvä? Marika sanoi ja minulta iskeytyivät yllätyksestä ilmat ulos vatsasta.

- J-j-joo, sain änkytettyä ulos enkä voinut käsittää, mutta kuten asiaan kuului, minä en kyseenalaistanut mitään.

- Hyvää yötä, Marika sanoi.

Odotin turhaan selitystä hänen tahdolleen. En nukkunut koko yönä, mutta kuten jo aiemmin olin monesti itselleni asian todennut: olin valmis uhrauksiin ja tämä oli vain yksi uhraus lisää saavuttaakseni Marikan. En halunnut edes ruveta miettimään kuinka hän oli päätynyt tähän ratkaisuun. Hyväksyin Marikan päätöksen ja elämä jatkui.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!