"Latailin niitä seksikuvia ihan vitun kauan!"

037

Syöksähdys mustaan helvettiin – ja takaisin. Jotain iskeytyi selkääni niin kovalla voimalla, että se tuntui rintakehässäni asti. Kuvittelin kestäväni kipua hyvin, mutta tämä oli liikaa. Silmiini nousivat kyyneleet ja tajuni meni. Kipu palautti minut kuitenkin nopeasti todellisuuteen. Kaikki oli sumeaa ja tuntui kuin joku olisi tehnyt reiän selkärankaani. Pyyhin silmäni. Sumeaa. Pyyhin uudestaan ja edelleen sumeaa. Kaikki oli hahmotonta ja hiukan harmaata. En saanut henkeä. Pahaa hajua, mutta ihan erilaista kuin masennukseni aikana. Vastenmielinen oksennus syöksähti hulluuden vimmalla sisältäni ulos. Sitä lensi ympäriinsä. Sitten kuului kauheaa meteliä ja karjuvaa huutoa, mutta se ei ollut minun huutoani – se ei ollut ihmisen huutoa.

Avasin silmäni ja näin taas. En täysin selvästi, mutta tarpeeksi hyvin. Marika-taideteokseni, kuten myös tietokoneeni näyttö, kirjoituspöydän tuolini sekä suuri osa verhoistani olivat kaikki valkoisen oksennuksen peitossa. Oksennus oli täynnä pillereitä. Makasin kuin lapsi silmät kyynelissä keskellä huonettani sikiöasennossa. Näytti aivan kuin luotijuna olisi juuri ajanut huoneeni lävitse.

Nousin vaivalloisesti ylös ja yritin hoippua ulos huoneestani. Kompastuin heti ylös noustuani Arton akustiseen kitaraan, jolla olin äänittänyt Marikalle rakkauslauluni. Astuin kaikukopan lävitse. Puu repesi viiltäen jalkapohjaani ison haavan ja kitaran kaula halkesi. Nylonkielet singahtivat kuin kuusi pientä ruoskaa sääreeni. Jos selkääni oli sattunut aiemmin, nyt minua sattui jalkaan sitäkin enemmän. Suurin murheeni oli kuitenkin se kauhea ääni, joka kuului Arton huoneesta. Pääsin ulos huoneesta kahdesta kohtaa vertavuotavan jalkani kanssa. Onnuin kohti Arton huonetta ja avasin oven.

Siellä se oli huoneen uloimmassa nurkassa. Karhu pisteli tuusan nuuskaksi Arton kirjahyllyä. Tolstoi, Dumas, Aristoteles, Nietzsche, Baudrillard ja Waltari, kaikki saivat kyytiä. Suurmiesten ajatukset leijailivat kirjaimellisesti ympäri huonetta puhumattakaan itse hyllystä. Karhun kämmen lävisti hyllyn tasot aivan kuten Daniel ”Karate Kid” Caruso isot jäälohkareet. Tuntui, että pelkkä karhun ärjyminen sai huomattavaa tuhoa aikaan. En ehtinyt ajatella oliko näkyni totta vai ei. Tiesin vain, että minun oli paettava. Karhu oli huomannut minut ja lähestyi minua uhkaavasti. Sen suu oli ammollaan ja se päästi ulos loppumatonta parkaisua. Jokainen barbershop-kuorolaulaja olisi ollut kateellinen tuosta väkevästä kiertoilmahengityksestä. Paiskasin oven kiinni ja kaaduin selälleni. Kipuni siirtyi takaisin selkään. Kaiken kaaoksen ja pelon keskellä en kuitenkaan niinkään tullut ajatelleeksi kipua. Olin kauhuissani.

Karhun käpälä tuli oven läpi, vaikka se oli tammesta valmistettu ja hiton painava. En voinut käsittää sen voimia. Oliko karhu todellakin näin voimakas eläin? Eikö se tuntenut kipua ollenkaan? Siinä otuksessa oli jotakin epäinhimillistä jopa eläimeksi. Mikä omituisinta, se tuoksui Arton Lagerfeld-partavedeltä. Makasin edelleen selälläni ja työnsin itseäni jaloillani kohti omaa huonettani henki hapatuksissa. Olisin noussut jaloilleni jos olisin kyennyt, mutta olin niin sekaisin että en osannut. Herätessäni kokema voimakas isku selkääni, oikean jalkapohjani viiltohaava sekä pahasti säärtäni raadelleet kitarankielet olivat toki haittatekijöitä, mutta pahinta oli se, että olin edelleen lääkkeistä sekaisin. En nähnyt kunnolla eteeni ja minua pyörrytti. Mesikämmen rupesi hakkaamaan Arton huoneen ovea hurjalla temmolla niin, että hyvin nopeasti se irtosi saranoistaan ja kaatui jalkojeni juureen. Sitten se otti tassuillaan kiinni ovesta ja rupesi hakkaamaan sitä palasiksi seinää vasten. Ovikello kilisi ja Rönkä huusi oven takana perkelettä. Ryömin nopeasti huoneeseeni ja suljin oven. Tartuin oksennuksen peittämään puhelimeeni ja näppäilin epähuomiossa hätänumeron sijaan ”122”. Hätääntyneenä sitä tekee luonnollisesti virheitä. Ihmettelin miksei kukaan vastaa kunnes lopulta tajusin soittaa oikeaan hätänumeroon.

Karhu pisti paskaksi edelleen eteisen puolella Arton ovea ja oli kai unohtanut minut hetkeksi. Rönkä jatkoi huuteluaan käytävän oven takana, mutta en saanut sanoista selvää. Hätänumeron toisessa päässä nainen kyseli nimeäni ainakin viisi kertaa ennen kuin tajusin sanoa mitään.

- Täällä on karhu... se on tosi iso, pysyin jotenkuten sanomaan kunnes menetin puhekykyni taas hetkeksi.

- Minne mun oikein pitäisi soittaa? Se tulee tuon helvetin oven läpi pian!

- Rauhoittukaa, voin ohjata puhelun eläinsuojelu...

Siis se lortto ihan oikeasti sanoi niin. Katkaisin puhelun. Ei minulla ollut nyt aikaa jollekin pohtivalle keskustelulle siitä, mikä olisi eläimen oikeuksien kannalta paras keino ratkaista tämä tilanne. Se olisi ollut enemmän Arton heiniä. Aika oli loppumassa. Karhu saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä oven läpi, enkä uskonut, että selviytymismahdollisuuteni olisivat silloin kovin suuret.

Ryömin ikkunan luokse ja kampesin itseni istumaan polvilleni. Katsoin alas ikkunasta. Tiputtautuminen ei ollut mahdoton ajatus. Jos olin selviytynyt Lauttasaaren sillalta mereen hyppäämisestä ilman minkäänlaista kipua, oliko mahdollista hypätä kovalle maalle satuttamatta itseään? Kolme kerrosta oli aika paljon ja talon vieressä ei ollut edes puuta, jonka sekaan olisin voinut hypätä kuten John Rambo First Blood -elokuvassa. Olin satimessa.

Eteisestä kuului lisää mekkalaa, jotakin ihmeellistä pärinää, aivan kuin jonkinlaisen poran ääntä. Niin kuin ovia olisi pirstottu enemmänkin. Ehkä otso oli päätynyt vessaan ja teki tuhoaan siellä. En halunnut kuitenkaan tarkistaa asiaa. Onnistuin nousemaan ylös ja siirsin kamaa oven eteen esteeksi, että karhun olisi vaikeampi päästä sisälle huoneeseeni. Yritin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, niin että karhu ei seuraisi ääniä jotka tässä tapauksessa johtaisivat minun luokseni.

Avasin vaatekaappini ja levitin sieltä kaikki mahdolliset paidat, housut, sukat ja bokserit lattialle. Rupesin sitomaan niitä kiinni toisiinsa niin nopeasti kuin pystyin. Päätin rakentaa köyden alas käyttämällä vaatteita hyväkseni. Lapsellinen ideahan se oli, mutta jos solmut olisivat tarpeeksi tiukkoja, se voisi onnistua.

Karhu alkoi koluuttaa oveani. Se oli siis tehnyt tarpeeksi tuhoa muun asunnon suhteen ja oli valmis siirtymään minun huoneeseeni. Olin aina pitänyt karhua söpönä eläimenä, mutta nyt mielipiteeni oli muuttunut kertaheitolla. Miksi sillä jalolla eläimellä oli niin sietämätön tuhoamisen halu? Olin joskus kuullut, että karhut ovat tosi fiksuja eläimiä, mutta tämä mesikämmen oli menettänyt järkensä. Sidoin housuja kiinni pitkähihaisiin paitoihin ja solmukohdat vielä ekstrapaketoin sitomalla sukkia niiden päälle kiinni. Arviolta minulla oli noin viisi metriä vaatteita sidottuna toisiinsa kiinni. Kiinnitin toisen pään lämpöpatteriin (jopa siinä oli hiukan oksennusta). Heitin vaateköyden ikkunasta ulos enkä edes katsonut kuinka pitkälle kohti maata se ulottui. Hyppäsin köyden jatkoksi ja liu’utin itseäni alaspäin. Samassa tietokoneeni näyttö ja keskusyksikkö lensivät peräkkäin ikkunasta ulos.

- Voi vittu, ei voi olla totta, latailin niitä taustakuvia ihan vitun kauan! huusin aivan hermona.

Minua odotti jälleen uusi suurempi murhe kuin tietokoneeni, kovalevyni ja siellä olleet seksikuvat. Vaateköyteni oli jäänyt liian lyhyeksi. Katsoin alaspäin ja tiputusta oli vielä ainakin kymmenen metriä. Uskaltaisinko hypätä? En voinut katkaista koipeani, koska halusin Marikan ja hänen koiransa näyttelyyn. Sisältä kuului pelottavaa kiljumista – sitten rysähdyksiä ja kovaäänisiä tömähdyksiä. BUM BUM! Katsoin ylös ja mietin kuinka kauan jaksaisin roikkua siinä toivossa, että karhu läkähtyisi, lopettaisi riehumisensa ja rupeasi nukkumaan. Typerä ajatus. En ollut epäröivää tyyppiä, kuten olin aiemmin huomannut itsemurhayritysteni parissa. Päästin irti ja tipuin.

***

Rönkä istuskeli nojatuolissaan ja vietti mukavaa iltapäivää. Hän luki Hesarista Fingerporia ja naureskeli sarjakuvalle, joka kertoi tehtaan johtajasta. Yleensä Rönkää ei kiinnostanut lukea Hesaria, mutta hänen vaimonsa Kirsti tilasi sitä. Rönkä oli perinteinen, etelä-pohjalainen jääräpää, joka edelleen tilasi Ilkkaa ja lueskeli mitä kotiseudulle kuului. Eivät häntä helsinkiläisten ”hömpötykset” kiinnostaneet. Rönkän jääräpäisyys oli kokenut kolauksen kun vaimo oli pistänyt äijän ulos moneksi kuukaudeksi. Vaimo oli ottanut hänet takaisin kotiin, mutta ei se ihan niin helposti ollut käynyt. Rönkä oli joutunut anelemaan aivan kuten Timo monesti Marikan kanssa. Oli Rönkä aiemminkin ollut ongelmissa vaimonsa kanssa, mutta oli selvinnyt siitä yleensä kukkien ostamisella. Tällä kertaa kukat eivät enää olleetkaan riittäneet sovinnon tekemiseen. Rönkä oli joutunut ryömimään Kirstin jalkojen juureen ja rukoilemaan itku silmässä armoa, aivan kuten Irwinin Ai ai ai kun nuori ois -kappaleessa.

”Ja tästä ei sitten puhuta kellekään”, Rönkä oli myöhemmin vaatinut kun Kirsti oli ottanut hänet takaisin. Kirsti oli vannonut, että heidän suhteensa ei kuulunut kenellekään muulle kuin heille, mutta oli kuitenkin kertonut ystävättärilleen tapahtuneesta. Kaikki olivat olleet ylpeitä kuinka vuosien jälkeen hän oli vihdoin saanut miehensä kuriin. Kirsti oli lopulta kyllästynyt Rönkän lyhyeen pinnaan puhumattakaan tämän vahvoista ennakkoluuloista helsinkiläisiä kohtaan; hänen luonteensa oli vaatinut suoristusta. Se selitti, miksi Rönkä tosiaankin luki nyt Hesaria. Siitä ei voitu olla varmoja, oliko Fingerpori oikeasti Rönkän mielestä hauska, vai nauroiko hän vain, koska halusi vakuuttaa Kirstin siitä, että oli uusi mies.

Oli miten oli, heidän suhteensa oli kunnossa, ja vaikka Rönkä ei välttämättä sitä ympäristölleen halunnutkaan myöntää, niin hän oli ylpeä itsestään. Hän huomioi vaimonsa paremmin kuin vuosiin ja vältti kiivastumista. Hän jätti jopa penkkiurheilun, koska se sai hänet tarpeettoman helposti raivon partaalle. Hän halusi antaa Kirstille enemmän kuin ennen, koska tahtoi korjata asiat paremmalle mallille.

Kaiken tämän onnen kukoistuksen keskellä naapurista rupesi kuulumaan kauheaa meteliä. Seinät kolisivat. Jopa lattia tärähteli. Se siitä. Rönkä kiivastui oitis ja menetti malttinsa totaalisesti.

- Mitäs perkelettä? Rönkä totesi ja nousi salamannopeasti nojatuolistaan ylös.

- Mistä tuo meteli oikein tulee? Kirsti kyseli huolissaan.

- No, mistäköhän... nuo helevetin klopit keksiny taas jotaki tuola.

- Pitäisikö sun mennä katsomaan, mikä siellä on vialla... ettei vaan jotakin riitaa olisi... se on niin kurjaa kun nuoret riitelee...

- Paskan riirat, non hulluja ja tämä saa loppua ny tähän paikkahan, Rönkä totesi ja kaivoi komerosta esille pesäpallomailan.

- Nyt keitti jumalauta!

- Tarvitko sä nyt sitä mailaa kuitenkaan? Kirsti kyseli huolestuneen näköisenä ja silitti heidän yhteistä, iänikuisen vanhaa ja huomattavan lihavaa kissaansa.

- No, pakkoha sitä jollaki pitää puollustautua. Ties mitä siel on vastas, Rönkä sanoi eikä takuulla tiennyt kuinka oikessa oli.

Hän lähti tuskanhiki otsallaan, naama punaisena ja hengitys astmaisesti vinkuen kohti Timon ja Arton kimppakämppää. Hän paineli ovikelloa useammankin kerran ja huusi perkelettä. Tuloksetta. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän laittoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

- Siel on joku saatanan elään, Rönkä kuiskasi itsekseen ja samassa karhun tassu löi oveen niin kovaa, että se täräytti Rönkältä kuulon oikeasta korvasta pois.

Piiiiiiiiiiiiiip. Rönkä piteli sydämestään kiinni ja tuupertui lattialle polvilleen. Hän toisteli hengästyneenä mielessään lempilausettaan: ”Mä en oo luovuttaja”. Hän oli pikkupojasta lähtien halunnut olla isänsä kaltainen jatkosodan sankari, mutta ajat olivat olleet hänelle epäsuosiollisia. Suomi ei ollut tarjonnut hänelle koskaan sotaa. Ei pienintäkään sellaista. Rönkä otti tukea seinästä ja nousi takaisin jaloilleen. Jos Rönkä ei ollut sotasankari, niin ainakin hän oli kotirintamamies. Ei ehkä aina niin onnistunut sellainen, mutta ainakin vankkarakenteinen ja rehellinen suomalainen mies, jonka hetki oli vihdoinkin koittanut. Rönkä laski pesäpallomailan kädestään nojaamaan seinää vasten, juoksi yhden kerroksen alemmas ja soitti Tervalaisten ovikelloa. Oven avasi noin Rönkän ikäinen mies.

- Nyt on hätätilannes, onko sulla se piikkauskone täälä? Rönkä kysyi, ja Tervalainen nyökkäsi myöntävästi.

Täysin epäröimättä Tervalainen käveli hetkeksi pois. Aivan kuin hän olisi heti tiennyt, mistä oli kyse. Kului vain puolisen minuuttia ja hän tuli takaisin jykevän näköisen piikkauskoneen kanssa. Rönkä otti koneen kiittäen lyhyesti. Hän juoksi kömpelösti, sydämestään pidellen rappuset takaisin ylös ja käynnisti piikkauskoneen. Hän painoi terän oven lukon kohdalle. Piikkauskone lävisti lukon alueen ja ovea sen ympäriltäkin puolen metrin halkaisijan alueelta. Rönkä laski piikkauskoneen lattialle ja otti pesäpallomailan takaisin käteensä. Hän raotti ovea. Rönkä näki kahden ja puolen metrin mittaisen uroskarhun. Karhu lopetti hetkeksi karjahtelunsa huomatessaan Rönkän. Se katsoi jopa inhimillisesti Rönkää ennen kuin lähti astelemaan painavin ja hartain askelin tätä kohti.

Taistelu vaikutti epätasapainoiselta, mutta se ei ollut sitä. Karhu ei tienny, että Rönkä oli pelannut 1960-luvulla Suomensarjassa pesäpalloa Seinäjoen Mailajusseissa ja lyönyt voittokunnarin vuonna 1968 kun Mailajussit voitti koko sarjan. Rönkä tunnettiin lempinimellä ”Moukari” ja ihan syystä; hän oli hemmetin kova lyömään.

Ihan niin kuin Timo itsemurhayritystensä suhteen, Rönkä ei epäröinyt hetkeäkään. Entinen pesäpallotähti ja urhea kotirintamamies kohotti mailan vasemman olkansa taakse ja odotti, että karhu tulee kohdalle.

- Kerran se vaan hönkääsöö, Rönkä sanoi lainaten Antti Tuurin Talvisota-romaanin Ylliä, jota Esko Nikkari loistavasti samannimisessä elokuvassa näytteli.

Ja kerran se todellakin vain hönkäisi. Vanhalla suvereenilla otteellaan Rönkä löi tarkasti karhua päähän. Se tuupertui yhdellä iskulla Timon ja Arton asunnon ulko-oven suulle. Se oli uskomatonta. Rönkä oli itsekin hiukan ihmeissään, että karhu oli kaatunut yhdellä iskulla. Hän oli pitänyt karhua huomattavasti lujapäisempänä eläimenä. Hän laski mailan alas ja hymyili voitokkaana, mutta samalla hiukan myös sääli tuota karhua. Äsken niin ylväs ja vahva hirviö näytti yhtäkkiä täysin vaarattomalta karvaturrilta. Kirsti juoksi rappukäytävään ja näki miehensä ja sitten tuon valtavan kokoisen otuksen tämän jalkojen juuressa. Hän alkoi kiljua paniikissa. Rönkä yritti rauhoitella vaimoaan ja kertoi, että vaara oli ohi, mutta valitettavasti asia ei ollut näin. Karhu nosti päänsä ylös ja loi häijyn silmäyksen Rönkään.

- Perkele, karhu sanoi selvällä, joskin möreällä, suomen kielellä ja iski Rönkää käpälällään niin kovaa, että iskun voimasta Rönkä lensi vasten seinää ja kuoli saman tien.

Kirsti kiljui edelleen ja kaatui selälleen. Hapuillessaan pesäpallomailaa puolustautumisaseeksi Kirsti käynnisti vahingossa piikkauskoneen. Karhu oli juuri hyökkäämässä Kirstin kimppuun kun piikkauskone jytyytti karhun jalkaan ison reiän ja jäi siihen jumiin. Pian koko rappukäytävä oli Kirsti mukaan luettuna yltäpäältä veressä. Kirsti jatkoi kiljumistaan. Karhu tuupertui hänen viereensä ja menetti lopulta tajuntansa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!