Perus

044

Valitettavasti koko tihutyö meni Alphonson piikkiin. Tuo raukka sotahullu paljastui kaikeksi yllätykseksi ihailemansa Francisco Francon äpärän-äpäräjälkeläiseksi, mikä alleviivasi hänen tuhoamisen haluaan – hänellä oli siihen selkeät juuret. Fakkerit todella onnistuivat. Kyseessä ei ollut väärä kaapeli tai viemärijohto, vaan juuri se oikea merenalainen nettikaapeli. 24 tunnin välimuisti -teoria piti täsmälleen paikkansa. Kukaan ei aluksi osannut epäillä mitään sen vakavampaa kun netti hidastui ja sitä menoa lähes pysähtyi. Timo tai kukaan muukaan fakkereista ei ollut tajunnut kuinka moneen asiaan heidän tempauksensa vaikuttaisi. Katastrofeilta ei voitu välttyä.

Lennonjohto meni sekaisin. Kaksi Finnairin konetta teki epäonnistuneen laskun. Toinen koneista iskeytyi 45 asteen kulmassa kiitoradalle ja räjähti. Kaikki matkustajat ja lentäjät kuolivat siihen paikkaan. Useita lentoja peruutettiin muutaman viikon ajalta. Suurten ja järkyttävien katastrofien lisäksi moniin kauppoihin ei pystytty toimittamaan lisää tavaraa ilman nettiä. Nettipokerin pelaajat menettivät tulonlähteensä. Nämä ovat yksittäisiä esimerkkejä epäjärjestyksestä, joka kohtasi sekä valtiota kokonaisuutena, että sen kansalaisia erikseen. Monille nettiriippuvaisille (Marika mukaan lukien) pahinta oli, että he eivät pystyneet päivittämään blogejaan, sillä jo yhden kuvan lisääminen kesti vuorokauden verran.

Nettiyhteys kierrättyi Ruotsin kautta. Se muistutti analogista puhelinverkkonopeutta. Sanomalehdet nousivat uuteen loistoon, vaikka nekin kohtasivat monia ongelmia. Esimerkiksi painokoneita ei voitu ohjelmoida verkon kautta. Työ oli rankempaa ja hitaampaa, mutta lehdet silti painettiin ja uskomatonta kuinka ansiokasta työtä journalistit edelleen pystyivät tekemään, vaikka heillä ei ollut nettiä käytettävänään. Puhelinverkosta oli pitkästä aikaa suurta hyötyä.

Fakkereiden Ruoholahden toimitiloissa oli hiljaista. Jarpe ei koodannut enää, hän veti vain pizzaa ja naureskeli taukoamatta ajatukselle kuinka verkko oli käyttökelvottoman hidas. Tähänhän tässä oli koko ajan pyrittykin, mutta Jarpe oli hysteerinen. Hän lihoi viikossa seitsemän kiloa – olihan hänellä nyt kaksi kättä käytössään pizzan syöntiin. Digiboksi ei toiminut ja tv:tä ei voinut katsoa. Tämä oli ainut asia, mikä Timoa huoletti, vaikka Suomessa oli tapahtunut kauheita asioita: aika kävi pitkäksi. Mutta juuri tätä fakkerit olivat hakeneet – uutta alkua. Eivätkä he olettaneet, että mikään tulisi olemaan helppoa. He olivat kyvyttömiä ihan niin kuin muutkin ihmiset.

Kaapeli korjattiin, mutta siihen meni kaksi viikkoa. Kuten tavallista, Suomessa kaikki tapahtui hitaasti. Jos muualla rikki mennyt kaapeli korjattiin alle viikossa niin Suomessa se kesti tuplasti kauemmin. Olihan Kekkonenkin presidenttinä neljä kautta neljällä eri vuosikymmenellä ja olisi varmasti ollut pidempään, mikäli ei olisi sairastunut. Oli totuttu siihen, että jos jokin asia oli, niin se tuli aina olemaan.

Verkkoyhteys oli kokenut kovan kolauksen. Tärkeä vakio oli hävinnyt hetkeksi kaikkien elämästä ja ihmiset olivat täysin hukassa – he olivat kuin avuttomia eläimiä. Seuraukset olivat järkyttäviä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, netin kaatumisen vuoksi ihmiset saivat paniikkikohtauksia ja ajautuivat terapiaan. Vaikka netti korjattiin, ihmiset eivät uskaltaneet tottua liikaa siellä olemiseen siinä pelossa että sen olemassaolo riistettäisiin heiltä uudestaan. Fakkerit olivat vain säikäyttäneet, mutta joskus pelkkä pelottelu riittää.

Ei kulunut kuin kuukausi ja Ruotsissa tapahtui sama tempaus ja vastaavasti Ruotsin verkkoyhteys kierrättyi Suomen kautta. Jälleen tapahtui runsaasti ikäviä asioita ja pelko lisääntyi. Myös tieto fakkereista lisääntyi ja heille tehtiin oma infosivu Wikipediaan, joka kuvaili fakkereita seuraavanlaisesti:

Fakkerit on Karri Liikkasen ja Mikko Kananojan romaanissa Perus esiintyvä poliittisesti sitoutumaton anarkistiliike. Fakkereiden päämäränä oli kaataa Internet. Tässä tavoitteessaan he onnistuvatkin katkaisemalla aluksi Vattuniemen rannassa olevan vedenalaisen nettikaapelin. Tämän jälkeen heidän solunsa ympäri maailmaa aloittavat toimintansa ja lopulta koko maailma pimeni. Me olimme kaikki riippuvaisia Internetistä. Myös Wikipedia.

Tätä artikkelia ei siis voinut olla olemassa. Silti se Wikipediasta löytyi.

Fakkerit olivat pahantekijöitä, mutta silti yhä useammat ihmiset rupesivat fiilistelemään heidän toimintaansa. Taantumaa ja paluuta juurille ruvettin hehkuttamaan yleisesti, ja seuraavissa eduskuntavaaleissa fakkerit saivat murskavoiton. Heillä ei ollut edes omaa puoluetta, mutta ehdokkaat joutuivat tenteissä vastaamaan kysymyksiin, jotka käsittelivät fakkereiden alullepanemaa kaaosta. Fakkereita oli luonnollisesti runsaasti myös mediassa ja he muotoilivat kysymykset kaaosteoriasta niin vaikeiksi, että monet ehdokkaat mokasivat ja taipuivat huomaamattaan tukemaan fakkereiden toimintaa joko väärillä sanavalinnoillaan, hermostuneisuudellaan, ajattelemattomuudellaan tai kiivastumisellaan.

Fakkerit vaikuttivat maailmanlaajuisesti ja pian ei voitu enää puhua varsinaisesta salaseurasta – he olivat nettimaailman julkisia tuholaisia: jopa tunnetumpia ja pelottavampia kuin hakkerit. EPIC FAIL -foorumi tuhoutui, mutta sitä ei varsinaisesti enää tarvittu. Se oli hoitanut tehtävänsä ja sen legenda jäi leijumaan verkon rippeisiin. Se oli kuin Napster laittoman musiikin lataamisen suhteen: se oli aloittanut jotakin, jolle tulisi aina löytymään seuraajia. EPIC FAILin ajatus ja toimintamalli levisivät ympäriinsä. Syntyi uusia foorumeita ja salaseuroja, jotka kaikki kantoivat ylväästi fakkereiden periaatetta. Mitä enemmän tuhoa saatiin aikaan, sitä vähemmän varsinaista elämää netissä ja ylipäätään verkossa oli. Fakkereiden määrä tietysti väheni samalla, mutta tässä tapauksessa se tarkoitti vain sitä, että he olivat onnistuneet. Ja he onnistuivat yhä uudestaan.

Maininnan ansaitsee myös TDK:n 120 minuutin DVD-levylle poltettu dokumentti, joka kertoo, mistä kaikki alkoi. Kuvamateriaali on alusta loppuun hämmentävän mielenkiintoista ja raakaa. Kasvot on blurrattu jälkikäsittelyssä ja ääniä hiukan muutettu. Dokumentti huipentuu Alphonso-nimisen espanjalaisen fakkerin räjähtämiseen kameran edessä ja tätä seuraavaan nettikaapelin poikki piikkaamiseen. Aika velikultia. Tuosta dokumentista tuli viikossa pikku hiljaa tuhoutuvan Internetin ladatuin avi-tiedosto. Netin kaatumisen jälkeen tuota DVD-levyä kopioitiin runsaasti enemmän kuin Peter Jacksonin Bad Taste VHS:ää 90-luvulla. Krediitit olivat lyhyet ja simppelit: by Kaito.

Tier 1 ja Tier 2 transit-operaattorit tuhottiin. Yksinkertaisesti sanoen näiden operaattoreiden alla toimi koko maailman verkko. Tier 1 -verkot olivat niitä, jotka pystyivät saavuttamaan jokaisen maailmassa olevan verkon, ts. jokaisen Tier 1- verkon, ilman erillisiä ip-maksuja. Näin maailman suurimmat telekommunikaatioyritykset muodostivat Internetin selkärangan. On uskomatonta, että fakkareiden kaltainen Timon tuhovimmasta alkunsa saanut liike onnistui niiden tuhoamisessa. Fakkerit eivät itse tietenkään olisi yksin pystyneet siihen, he pikemminkin vain avasivat tulvapadot. Kun vesi lähti virtaamaan, sitä ei enää voinut pysäyttää. Oli tarpeeksi tyytymättömyyttä, jotta purkauksessa oli riittävästi voimaa näin suuren maailmanlaajuisen muutoksen aikaansaamiseen. Eikä se vaikuttanut pelkästään katastrofilta: olihan paluu juurille houkkutteleva ajatus – Arto ei ollut ainoa, joka oli haaveillut siitä. Internet oli vapauttava voima, mutta myös kahlitseva, rajoittava ja riippuvuutta aiheuttava – ihmiset eivät sittenkään halunneet olla kaiken aikaa yhteydessä kaikkialle. Tarkemmin sanottuna he kyllä halusivat, mutta oli olemassa vastahalu – sillä jokaisella halulla on vastahalu – joka repi heitä toiseen suuntaan. Fakkerit avasivat tälle vastahalulle väylän purkautua, ja purkautuminen oli niin nopeaa, että sitä ei ehditty pysäyttää.

Käytännössä tämä tarkoitti maailman suurimpien telekommunikaatioyritysten lamaannuttamista, oikeiden lautasantennien tuhoamista ja lisää kaapeleiden katkomista. Suurin osa niistä sijaitsi Yhdysvalloissa ja niiden tuhoaminen vaati fakker-liikkeen laajaa globalisoitumista. Hämmästyttävän nopeasti tiimiin saatiin käännytettyä mukaan maailman arvokkaimmissa viroissa olevia verkkojen toimihenkilöitä. Nyt ei puhuta jostakin kellaritason osaavista it-nörteistä, vaan Yhdysvaltojen asevoimien korkeissa viroissa olevista upseereista ja muista ”isoista pojista”, joilla oli avaimet ja valtuudet juuri oikeisiin paikkoihin. On mahdotonta selvittää kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti fakkereiden aatetta oli vain mahdotonta vastustaa. Kaaoksen ihannointi vain tarttui kuin natsismi ihmisestä toiseen. Kaikki halusivat oman osansa tuhoamisesta. Ihmiset kaipasivat muutosta niin paljon, että olivat valmiita ottamaan sen vastaan jopa idioottimaisuuden kautta. Tai sitten he eivät vain tajunneet mistä oli kysymys.

Aluksi vahvimmat ja taitavimmat yksilöt pystyivät käyttämään nettiä näppäilemällä osoiteriville pitkiä IP-numerorivistöjä, koska www.blaablaablaa.com-tyyppiset verkkotunnukset eivät enää toimineet. Pian tuokin oli kuitenkin historiaa. Kaikki digitaalisen verkon saralla pimeni. Yhtäkkiä mitään sitä digitaalista helppoutta, nopeutta ja pikselien muodostamaa paratiisia ei enää ollut olemassa. Analoginen teki kaikessa komeudessaan suuren ja hymyilevän paluun. Tietenkään mikään ei estänyt insinöörejä ja muita teknologianörttejä rakentamasta parempaa ja ”tuhoutumatonta” verkkoa uudestaan. Mutta kaikkia pelotti edelleen. Melkein kolmanteen maailmansotaan johtaneen verkon kaatumisen vuoksi kukaan ei uskaltanut lähteä edes yrittämään – ainakaan heti, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa.

Ihmiset vaikenivat ja ehkä ennen pitkää fakkereiden luoma uusi alku kantaisi hedelmää ja ihmiset tajuaisivat mistä koko ajan oli ollut kysymys. Tosin tässä vaiheessa kukaan ei enää muistaisi fakkereita tai tuhoa. Olisi olemassa vain uusi analogia.

Oliko Timo nyt onnellinen saatuaan tuhonsa? Ei tietenkään. Oliko hän saanut Marikan mielestään pois? Ei, eikä se tapahtuisi koskaan. Siksi Timo päättikin tappaa Marikan. Ja hän tappoi Marikan monta kertaa. Hän tappoi sen ihanan lorton monilla eri tavoilla monissa eri paikoissa, mutta Marika ei koskaan fyysisesti eikä henkisesti poistunut minnekään, sillä Timo ei kuitenkaan koskaan tappanut häntä oikeasti. Marika oli aina siinä, ihan lähellä, ja hänen rintakehänsä ja etenkin rintansa kohoilivat edelleen. Niin kauniisti ja ylväästi, kuin kauneimmat tasangot ja majesteettisimmat vuorenhuiput. Ylös, alas, ylös, alas. Mutta Marika ei todella koskaan ollut siinä. Hän oli jossain ja joka paikassa, mutta ei missään. Ei läsnä – hän oli virtuaalinen.

045

Virtuaalinen oli tuhoutunut. Mutta jännittävällä tavalla samalla myös materiaalinen romahti. Miten tämä oli mahdollista? Niidenhän piti olla kaksi erillistä maailmaa, joista virtuaalinen rakentui materiaalisen varaan, eikä materiaalisen pitänyt olla ontologisesti riippuvainen virtuaalisesta. Oli kuitenkin käynyt niin, että nämä kaksi maailmaa olivat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, että niitä ei enää voinut erottaa toisistaan. Kaikki mitä maailmassa (tai maailmoissa) tapahtui: kaikki mitä ihmiset tekivät, kaikki mitä ihmiset ajattelivat, kokivat tai tunsivat, oli muuttunut yhdeksi yhteiseksi todellisuudeksi, jossa ei ollut rajoja mielikuvituksen ja todellisen välillä — ne olivat molemmat yhtä totta. Tämä muutos oli ollut niin salakavala, että ihmiset eivät olleet edes huomanneet sitä.

Aluksi tietokoneet ja Internet olivat olleet hauska lisä. Kuitenkin hämmentävänkin nopeasti niistä oli tullut välttämätön ja kiinteä osa ihmisen elämää ja myös ihmistä itseään: ei ollut enää ihmisiä ilman tietokoneita ja niiden luomaa virtuaalista todellisuutta. Ihmiset pystyivät tekemään mielikuvituksestaan todellista, sanan todellinen tiukassa merkityksessä, eli siinä että jokin asia on käsinkosketeltava. Mielikuvituksesta tuli käsinkosketeltavaa. Ei sitä lopulta enää huomannut kosketteliko ihmistä vai konetta tai rakensiko linnaa jossain ohjelmassa vai todellisessa maailmassa. Koko todellinen-sana menetti merkityksensä. Todellisuudesta oli tullut vain yksi ohjelma muiden ohjelmien joukossa. Todellisuuteen oli jopa vaikeampi päästä osallistumaan kuin muihin ohjelmiin. Muissa ohjelmissa pystyi toimimaan paljon vapaammin, sillä niiden säännöt asetettiin usein väljemmiksi ja miellyttävämmiksi kuin todellisuuden. Aika harvoissa ohjelmissa esimerkiksi joutui kamppailemaan kosteusvaurioiden tai vaikeiden vuokraemäntien kanssa. Ihmiset halusivat osallistua maailman tapahtumiin ja virtuaalimaailmoissa se oli helpompaa kuin todellisuudessa, joten ilman muuta monet ja pikku hiljaa yhä useammat ja useammat päätyivät valitsemaan virtuaalisen maailman.

Kun se sitten väkivaltaisesti ja yllättäen riistettiin heiltä, tuntuu itse asiassa aivan luonnolliselta, että myös materiaalinen maailma romahti. Aiemmin oli ajateltu, että virtuaalinen vastaa mielikuvitusta ja materiaalinen todellisuutta, mutta nyt asia ei ollut enää niin: ihmiset aidosti kokivat virtuaalisen todelliseksi. Silloin ei ollut enää väliä, miten asiat todella olivat. Kaikki todellinen ihmisille on sitä, miten he kokevat sen olevan. Jos he siis kokivat virtuaalisen olevan todellista, niin silloin se todella oli sitä. Piste.

***

Sen jälkeen kun Internet oli kaatunut, alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Helsingin Sanomissa julkaistiin kummallinen uutinen siitä, kuinka Suomenlinna oli kadonnut. Kukaan ei uskonut tätä, ajateltiin sen olevan aprillipila. Mutta ei ollut aprillipäivä, joten ihmiset menivät katsomaan. He huomasivat, että Suomenlinnaa ei todella enää ollut. Lähetettiin venepartioita sinne, missä ennen olivat kohonneet Sveaborgin muurit, mutta ne eivät löytäneet mitään. Hetken päästä ei muistettu, minne veneet olivat hävinneet ja vaimot itkivät kadonneita miehiään, kunnes unohtivat heidät eivätkä tienneet, miksi olivat itkeneet, jos edes muistivat itkeneensä. Helsingin Sanomien päätoimittaja ei tiennyt kuka jutun oli kirjoittanut, ja itse asiassa seuraavana päivänä sitä ei enää löytynyt lehdestä, vaikka sitä kuinka selattiin. Kaikki muistot maailmasta alkoivat kadota ja oli vaikea pitää kiinni mistään, koska ei voinut luottaa sen olemassaolon pysyvyyteen.

Sitten ihmisiä alkoi kadota lisää. He lähtivät aamulla töihin, tai jos eivät muistaneet olevansa töissä, he vain poistuivat kotoaan kai jonkin pinttyneen rutiinin vuoksi, eivätkä tulleet enää takaisin. Kukaan ei hetken päästä muistanut ketä piti ikävöidä. Kerrottiin Pariisin lentäneen tiehensä, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt. Egyptin pyramidit upposivat hiekkaan, vaikka väliäkö sillä, koska hiekkaa ei ollut. Aikaakaan ei ollut, sillä hiekan tavoin se oli valunut tyhjiin. Ihmiset elivät ajattomuudessa, mutta se oli luonnollista, sillä he olivat menettäneet kyvyn jäsentää maailmaa, joten aika jatkuvasti etenevänä ulottuvuutena menetti merkityksensä. Aika-avaruudesta oli tullut möykky, juuri niin kuin Einstein oli sanonut sen olevan. Hän nousi hetkeksi haudastaan nauramaan tällä seikalle, mutta hävisi pian itsekin jonnekin.

Mihin kaikki hävisivät? Samaan paikkaan, mihin mielikuvituskin häviää kun sillä ei ole enää mihin mennä. Mihin mielikuvituksen paikka hävisi? Se taisi hävitä mielikuvitukseen, joka taas ei enää löytänyt omaa paikkaansa, koska sen oma paikka oli piiloutunut siihen itseensä. Näin siitä tuli täysin tyhjä ja se alkoi hävitä samalla imien itseensä kaiken kuin mustaan aukkoon, joka on pelkkää äärimmäisen tiivistä tyhjyyttä.

Oliko Timo edes tajunnut kuinka suurta tuhoa hän voisi saada aikaan? Ei varmasti, mutta hän nautti tilanteesta täysin siemauksin. Jokainen katoava ihminen tai asia sai hänet hurmion valtaan. Hän oli todella onnistunut tuhoamaan K A I K E N. Pikku hiljaa kaikki hävisi hänen ympäriltään, ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin. Timo puristi kädessään viimeistä säästämäänsä Marikan sukkanauhaa. Hän oli pitänyt sitä ranteessaan joka päivä sen jälkeen kun ei ollut enää saanut nähdä ja koskettaa Marikaa. Nyt ei saisi kukaan muukaan – eikä kukaan saisi koskea yhtään mitään muutakaan, ei enää koskaan. Timo oli tyytyväinen. Hän nosti sukkanauhan nenälleen ja haistoi Marikan ihanaa tuoksua. Hän ei kuitenkaan tuntenut mitään ja huomasi, että sukkanauhakin oli hävinnyt. Hän oli keskellä tyhjyyttä, jossa ei ollut mitään. Se toi mieleen Arton koomaiset painajaiset, mutta oli vielä niitäkin tyhjempi. Timo huomasi itsekin alkavansa hävitä ja samalla hävisi myös hänen tuskansa. Se oli poissa. Hän yritti viimeisenä ajatuksenaan muistella Marikaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi pitänyt muistella. Siksi hän ei hävinnyt onnellisena, vaan hämmentyneenä; siksi ihmisten viimeinen tunne oli hämmennys. Kaikki päättyi kaikenkattavaan ja kaikentuhoavaan hämmennykseen.

Niin perus.

Ensi viikolla ei enää lisää. Perus oli siinä. Seuraava romaanimme Kova ilmestyy heti kun löydämme sille julkaisukanavan. Pysykää kuulolla. Rakastakaa.

043

Särkyneitä viinapulloja, tyhjiä olut- ja siideritölkkejä ja paskanhajua. Fakkereiden salainen työpiste oli koristeltu ilmapalloilla ja serpentiinillä – se muistutti enemmän lastentarhan naamiaisia kuin vakavaa toimistotilaa. Kukaan ei silti ollut juhlatuulella. Jarpe koodasi tavalliseen tapaansa vasemmalla kädellä ja veti oikealla pizzaa. Ne olisivat viimeiset koodailut vähään aikaan. Kaikki näytti olevan niin kuin aina ennenkin, mutta jotain oli totaalisesti muuttunut. Ujosteleva, humalainen ja alaikäinen strippari keikisteli väsyneiden ja poissaolevien fakkereiden edessä. Timo ja kumppanit olivat lopen uupuneita ja laskuhumaltuneita. Strippari ei ollut kovin seksikäs, eikä itse asiassa edes oikea strippari. Se oli joku raukka lukiolaisbimbo, joka keräsi rahaa Interrail-matkalleen. Kimmo Ståhl oli hoitanut tytön paikalle, luvannut maksaa hyvin ja antaa vähän viinaakin, niin shown suorittaminen hoituisi helpommin ja ilman estoja. Ei tyttö rahaa tietenkään saisi eikä liiemmin myöskään juhlijoiden viisareita värähtämään. Fakkereilla oli takanaan rankka yö Lauttasaaressa. Miten heidän oli käynyt?

***

Koko porukka istui pyöreän pöydän ympärillä Vattuniemenrannan Blue Peter -ravintolassa kuin ritarit tai muskettisoturit konsanaan. Oli perjantai ja kello oli vähän vaille kaksitoista yöllä. Taustalla soi tarpeettoman kovaa suomalainen pop-musiikki. Hector lauloi haikeasti: ”Kun äänet aamun täyttää ja mä poistunut oon, tuuli tyyntyneen jo näyttää, haahka ui kaislikkoon”. Kaikilla oli edessään kalja, paitsi tietysti Timolla, joka nautti tavalliseen tapaansa kuivaa omenasiideriä. Kaito oli innostuneella tuulella. Muiden kielloista huolimatta hänellä oli ollut pakottava tarve tilata valkosipulietanoita. Hän ahmi niitä menemään samalla kun muut yrittivät vaikuttaa viileän rauhallisilta. Jo pelkkä ajatus niistä etanoista sai valmiiksi hermostuneen Alphonson raivon valtaan. Hän leikki zippo-sytkärillään ja toisteli vittua äärimmäisen rauhallisella, mutta kireällä äänellä espanjaksi: ”Puta, puta, puta...”. Ilmassa oli jännityksen tuntua, mikä oli täysin ymmärrettävää. Fakkerit olivat suunnitelleet tätä keikkaa jo pitkään, hyvin pitkään.

Kaiton HD-videokamera ei ollut päällä. Sen sijaan filmiryhmä iskuryhmän ympärillä teki kovaa duunia. Joku huuteli hiukan taaempaa varjoista ohjeita jokaiselle, miten heidän kuului käyttäytyä. ”Enemmän vihaa! Raaputa takaraivoasi!” Lippispäinen, Aku Louhimiehen näköinen ohjaaja huusi Timolle, joka totteli ja rypisti otsaansa hieman yliampuvasti ja raaputti sen jälkeen takaraivoaan. ”Kakkoskamera!”, samainen lippispää huusi. Kuva muuttui pienellä ohjaajan näytöllä ja siinä näkyi nyt pöytä, jonka ympärillä fakkerit istuivat. Se oli hieno asettelu: eeppinen ja vaaraa huokuva, hieman Sergio Leonen westernien tyyliin. Kamera Timon, Alphonson, Kimmon, Kaiton ja Henrikin ympärillä pyöri tasaisen hitaasti. Se taltioi näiden suurten antisankareiden fiiliksiä ennen kuin heidän oli määrä lähteä kohti rantaa toteuttamaan suunnitelmansa.

Timo kävi vielä kertaalleen suunnitelman läpi samalla kun Teemu Selänteen näköinen tarjoilija toi Kaiton tilaamat valkosipulietanat pöytään. Kaikki katsoivat vihaisesti tarjoilijaa. Tämä jätti nopeasti suorakulmion muotoisen lautasen pöytään ja häipyi lähes juoksujalkaa pois. Timo osoitteli kaikkia ja kaikki nyökyttelivät vuorollaan päätään. Se kuului käsikirjoitukseen. Kimmo tunki huuleensa kaksi nuuskapussia. Hän oli niin koukussa tuohon kamaan, että yksi pussi ei enää tuottanut hänelle mitään euforiaa. Hän tarjosi yhden pussin erikoisvahvaa Thunder-nuuskaa myös Henrikille, joka oli useaan otteeseen halunnut kokeilla nuuskaa. Kaito ahmi etanoita ja Alphonso kaiversi stiletti-veitsellä pöydän alle tekstiä: ”Alphonso – In Hate We Trust”. Se ei kuulunut käsikirjoitukseen, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt, sillä hän tulkitsi vihaa todella aidon oloisesti. Hänen jokainen raajansa tärisi tuhoamisen halusta. ”Täyttä timanttia!” kuvaaja kuiskasi ohjaajalle ja näytti peukkua. Likaisesti ruskettunut Alphonso oli täynnä uhoa.

- Häivytään, Timo sanoi ja porukka nousi matemaattisen tarkasti ylös samaan aikaan – kaikki paitsi tietysti Kaito.

Hän hotki vielä viimeistä etanaa kun muut jo kävelivät ravintolasta ulos.

- Ooo ooo ooo! Kaito huusi ja juoksi muiden perään.

Hän painoi HD-videokameransa rec-nappia ja siitä kaikki alkoi.

Iskuryhmä lähestyi kohdetta. He olivat kuin Tarantinon Reservoir Dogsit kävellessään järjestäytyneesti rivissä kohti Vattuniemenrannan merenalaista nettikaapelia. Kaapeli oli venesataman ja Blue Peter -ravintolan välissä valkoisen minimajakan alla. Oliko tuo jonkinlainen ”peite” sille, missä kaapeli sijaitsi? Tiedä häntä, mutta siellä se oli. Joka paikassa oli valvontakameroita. Voisi tietysti luulla, että nuo kamerat olivat siellä veneiden vuoksi, mutta fakkerit tiesivät, miksi ne siellä todella olivat. Niistä täytyi päästä eroon.

Aluetta tutkittaessa jokaisen valvontakameran sijainti oli käyty tarkasti läpi. Henrik von Hessenin tehtäväksi oli määrätty tuhota ne. Tavalliseen tapaansa hän oli palkannut asialle jonkun muun; Henrikin maailmassa puhui vain ja ainoastaan raha. Hän oli edellisiltana laittanut asialle kaksi Iron Maiden -paitaista yläastepahista. Pojat olivat kivittäneet kamerat hajalle. Työn jälki näytti vakuuttavalta, sillä valvontakameroista ei ollut mitään fyysisiä jäänteitä koko alueella. Osaavia nuoria – ”Fachkundige Junge”, Henrik totesi saksaksi ja hymyili isällisesti.

Kaikki oli siis hoidettuna kuntoon. Henrik alkoi kuitenkin voida pahoin. Tämä johtui ilmiselvästi Thunderista, nuuskasta, jota Kimmo oli hänelle aiemmin tarjonnut. Se oli todella vahvaa pussinuuskaa, joka saattaa aluksi tuntua todella hyvältä huulen alla: fiilis nousee taivaisiin ja kaikki tuntuu mahtavalta, mutta jo viiden minuutin nautiskelun jälkeen heikompia rupeaa oksettamaan. Näin kävi myös Henrikille, joka tuli niin huonovointiseksi, että joutui odottamaan muita kumiveneessä. Mutta ei sota yhtä miestä kaivannut – ja toisaalta oli tärkeää, että pakovene oli valmiina heti sen jälkeen kun kaapeli olisi katkottu.

Alphonso oli kärjessä. Heti hänen takanaan tulivat Kimmo ja Timo sekä hiukan taaempana Kaito, joka kuvasi kaiken videolle. Alphonso koki muut iskuryhmän jäsenet enemmän taakaksi kuin hyödyksi. Hän kelaili päässään suosikkielokuvalainaustaan, joka oli ensimmäisestä Rambo-elokuvasta: ”I could have killed 'em all, I could kill you. In town you're the law, out here it's me. Don't push it. Don't push it or I'll give you a war you won't believe. Let it go. Let it go”. Alphonso kantoi pölyistä, kärsineen näköistä dynamiittipötköä kädessään, jolla hänen oli määrä räjäyttää nettikaapeli. Tuo dynamiitti oli kuin valtikka, joka mahdollisti Alphonsolle suureellisen valta-aseman muiden iskuryhmäläisten keskuudessa. Mutta se siitä: kaikki se hiominen ja tarkka suunnittelu heitettiin kirjaimellisesti hetkessä helvettiin. Alphonso oli alusta asti ollut villi kortti ja riskivalinta ryhmään. Nyt se ilmeni hyvin selkeästi.

- Fuck it! Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden edelle.

Tämäkään ei kuulunut käsikirjoitukseen. Lippispäinen ohjaaja löi kämmenellä otsaansa kuin Spede Pasanen.

- Ei saatana tästä mitään tule! Näin siinä käy kun lähtee amatöörien kanssa tekemään yhteistyötä! ohjaaja huusi ja puhalsi pilliin lähtömerkiksi koko kuvaustiimille.

Filmiryhmä pakkasi kamansa alta aikayksikön ja huristeli kahden Ford Transit -pakunsa kera Lauttasaaresta pois.

Kaikki tuo viikkojen mittainen odotus oli ollut Alphonsolle liikaa. Hän halusi hoitaa keikan alta pois nopeasti. Kukaan ei ehtinyt liiemmin reagoida kun Alphonso oli jo kaksikymmentä metriä muita edellä. Muut jäivät selkeästi hänestä jälkeen. Jollain tavalla se oli helpottavaa. Timo huokaisi kuten myös Kimmo, jota tuntui tosiaankin kiinnostavan enemmän jatkobileet kuin varsinainen keikka. Kaito oli ainut, joka lähti juoksemaan Alphonson perään. Kamera heilui kuin Blair Witch Projectissa konsanaan.

- Ai am a firuming this! Kaito huusi sekavalla englannin kielellään.

Alphonso kompastui avonaisiin lenkkarinnauhoihinsa ja kaatui maahan nelinkontin. Dynamiitti lipesi hänen käsistään asfaltille. Maan ollessa hiukan kallellaan merta kohti, dynamiitti lähti uhkaavasti kierimään kohti vettä. ”Puta!” Alphonso tuhahti ja singahti jonkinlaisella juoksun ja ryömimisen yhdistelmällä nappaamaan dynamiittia ennen kuin se ehtisi kieriä mereen. Juuri tällä hetkellä hänen mieleensä tuli alakoulun kuudennen luokan maastojuoksukilpailu – kyllä, niitä järjestettiin muuallakin kuin Suomessa. Alphonso muisteli kuinka oli halunnut tehdä isäänsä vaikutuksen, koska oli aina jäänyt viimeiseksi maastojuoksukisoissa läpi alakoulun. Hän oli ollut lapsena vahvasti ylipainoinen pullero, mutta joillakin äärikonsteilla tuo pieni spanieli laihdutti viidennen ja kuudennen luokan kesäloman aikana itsensä laihaksi ja jopa hiukan lihaksikkaaksi pikku Tarzaniksi. Tällä kertaa Alphonso oli hakemassa voittoa. Hänelle ei riittänyt keskinkertainen sijoitus massan keskellä. Hän halusi voittaa ja näyttää kaikille, että hän ei ole enää se sama luuseri. Liikunnanopettaja pisti lähtölaukaukseksi megafonin ”alarm”-äänen ulvomaan ja noin viisikymmentä espanjalaista pikkupoikaa lähti juoksemaan. Alphonson alku ei ollut kaikkein helpoin. Aivan kuin nyt Vattuniemessä, Alphonson kengännauhat avautuivat ja hän kaatui asfaltille lyöden vielä leukansa etummaisen kaverin lenkkarin kantaan. Verta pulppusi maahan ja näytti pahasti siltä, että Alphonson kisa oli siinä. Terkkaritäti ja liikunnanopettaja juoksivat paikalle. Alphonso kuitenkin tempaisi itsensä ylös yltäpäältä veressä ja tuuppasi terkkaritädin selälleen maahan.

- It ain’t over ’til it’s over, Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden perään.

Alphonso oli katsonut paljon amerikkalaisia toimintaelokuvia jo aivan pienestä pitäen ja siksi hän puhuikin jo lapsena melkein yhtä paljon englantia kuin espanjaa.

Opettajat huusivat hermona ja liikunnanopettaja lähti juoksemaan Alphonson perään. Opettajan yllätykseksi Alphonso ei ollut enää se sama pullea vätys. Hän harppoi pitkin juoksuaskelin kohti juoksijoiden kärkipäätä. Liikunnanopettaja pysyi silti tiukasti Alphonson kannassa. Alphonso katsoi aina välillä taaksensa ja tirskui hyväntuulisesti. Hän juoksi helposti Pepén ohitse, joka oli koulun suosituin poika. Hän oli varhaisessa iässä fyysisesti kehittynyt pitkä ja komea ”mallipoju”, jonka tunnuslause naisten iskemisestä oli: ”Mun taktiikka on se, että naiset tulee mun luo”. Kuudesluokkalainen poika todella oli tuota mieltä. Ja hänen taktiikkansa todella myös toimi. Mutta nyt Alphonso meni hänen ohitseen kuin raketti. Tuo oli kova paikka Pepélle. Hän yritti saavuttaa Alphonsoa, mutta turhaan. Hänellä ei ollut saumoja eikä ollut liikunnanopettajallakaan. Kuin Lasse Virén, Alphonso nousi kaatumisen jälkeen voittoon ja teki jopa koulun uuden ennätyksen, eikä sitä ole vielä tähän päiväänkään mennessä rikottu.

Valitettavasti väkivaltainen konflikti terkkaritädin kanssa johti siihen, että Alphonso erotettiin koulusta. Hänet erotettiin myös seuraavasta koulusta ja sitä seuraavasta. Kierre jatkui. Isä hakkasi pojan tuusannuuskaksi vielä samana iltana maastojuoksukisan jälkeen. Isä ei voinut sietää sitä, että Alphonso oli erotettu koulusta. Ja juuri isään Alphonso oli halunnut tehdä vaikutuksen. Millään ei tullut enää koskaan olemaan mitään väliä paitsi tuholla. Se oli totisesti Alphonson juttu. Hänen oli pakko onnistua.

Ja Alphonso onnistui. Hän tarrasi dynamiitista kiinni viime hetkellä ennen kuin se oli koskettamassa veden pintaa. Hän kääntyi ja kohotti dynamiitin ilmaan voitokkaasti. Kaito pysähtyi muutaman metrin päähän ja fokusoi videokuvan Alphonson lapsekkaasti hymyileviin kasvoihin. Hän tai kukaan muukaan ei ollut koskaan nähnyt Alphonsoa näin iloisena.

- Ique viva! Alphonso huusi ja sitten räjähti.

Kaito lysähti polvilleen ja piteli kameraa katatonisena paikallaan ja – mitäpä muutakaan kuin – pillahti itkemään. Dynamiitti oli räjähtänyt liian aikaisin eikä tuhonnut kaapelia. Sen huono säilyttäminen oli tehnyt arvattavat tepposensa. Timo ja Kimmo saapuivat hengästyneinä paikalle. Alphonson jäänteet kelluivat vedessä: verta ja sisälmyksiä, irronneita raajoja ja ulos pursonneet silmämunat. Timo rupesi saman tien muistelemaan Pekka Parikan Talvisota-elokuvaa ja sen roolihahmoa Paavoa, jonka perään velipoika Martin oli pitänyt katsoa, mutta ei sodassa kenenkään perään kukaan voinut katsoa, vaikka Martti todella sitä yrittikin. Paavo räjähti muusiksi taistelun melskeessä ja Timolla oli tuosta elokuvan kohtauksesta surullisia muistoja, lähes traumoja. Mutta Alphonso oli kaukana Paavon tai oikeastaan näyttelijä Konsta Mäkelän sympaattisuudesta. Hänen sympaattisuutensa muistutti enemmän Trini Lopezin roolihahmoa Likaisesta tusinasta. Tuo yleisön rakastama (koominen) sivuhahmo taittaa niskansa ja kuolee hypätessään laskuvarjolla omenapuuhun jo ennen varsinaista taistelua. Kuinka klassista ja ennalta-arvattavaa. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä aliarvostetussa Last Action Hero -leffassa Austin O’ Brienin näyttelemä (jälleen) koominen sivuhahmo tiivistää saman ajatuksen toteamalla pahassa paikassa, että ”koominen sivuhahmo kuolee aina ensimmäisenä” viitaten luonnollisesti itseensä – vaikka ei lopulta kuolekaan. Tästä johtuen Arton oli kuoltava, ja koska koomisia sivuhahmoja ei voi koskaan olla liikaa, niin myös Alphonson oli pakko kuolla. Timon kohtalo oli kaikesta järkytyksestään huolimatta toimia – ja nopeasti.

Dynamiitti ei kuitenkaan ollut heidän ainoa suunnitelmansa. Kimmo kantoi noin puolentoista metrin mittaista mustaa urheilutarvikelaukkua, joka sisälsi piikkauskoneen. Se oli sama piikkauskone, jolla Rönkä oli porannut reiän Timon ja Arton kämpän ulko-oveen, ja joka oli porannut Karhun jalan lävitse. Kalliossa tapahtuneen karhuepisodin jälkeen kaikki olivat olleet niin järkyttyneitä, että Tervalainen (Rönkän, Timon ja Arton naapuri) tai kukaan muukaan ei ollut välittänyt rappukäytävään jääneestä veren tahrimasta piikkauskoneesta. Vimpain oli kulkeutunut Timon mukana Ruoholahteen fakkereiden päämajaan, ja nyt samainen kone oli mukana menossa Vattuniemenrannassa.

Kimmo avasi laukun ja otti piikkauskoneen esille. Luontevaa tietysti olisi ollut, että Timo olisi ottanut kunnian, mutta hän oli ovela. Hän ei halunnut päätyä videolle. Hän ei halunnut enää koskaan päätyä yhdellekään videolle, missä hän tekee jotakin kyseenalaista. Viimekertaisesta kokemuksesta oli ihan liian lyhyt aika eikä hän muutenkaan ollut niin tyhmä, että olisi halunnut paljastaa kasvojaan tihutyön ykköstekijänä. Kimmo asteli napaa myöden veteen ja asetteli piikkauskoneen nettikaapelin päälle. Siinä se oli, täysin esillä ja vahinkoalttiina. Kaito itkeä pillitti ihan hysteerisenä, mutta piteli kuitenkin HD-kameraa vakaana kädessään ja taltioi kaiken. Henrik odotteli kumiveneessä ja oksensi mereen nuuskan aiheuttamaa huonoa oloaan.

Kimmo käynnisti piikkauskoneen, ja terä täräytteli hetkessä ja vaivattomasti kaapelin poikki. Ilmassa oli sanoinkuvaamatonta magiikkaa. Kaiton hysteerinen itku muuttui voitonriemuksi, mutta pian hän kuitenkin tunsi ja näki Alphonson irronneen käsivarren lenkkareidensa päällä ja rupesi jälleen itkemään. Kimmo ojensi piikkauskoneen Timolle, joka sujautti sen takaisin laukkuun. Sitten koko porukka juoksi kumiveneeseen. He pakenivat yöhön. Kaikki oli hetkessä ohi. Tämä oli ollut vain alkunäytös. Mutta tämä oli ollut merkittävä alkunäytös.

ENSI TIISTAINA PERUS SAAPUU PÄÄTÖKSEENSÄ !!!

042

Porukkaa oli haastateltu kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta. Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten ongelmien vuoksi.

Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.

Tietokone- ja nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa. Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään? Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.

Selkeyttääkseen keitä EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille. Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen. Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti korvasivat c-kirjaimen koolla.

Fakkerit eivät halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo, he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus onnistua.

Miksi iskyryhmää koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.

Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.

Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.

EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin. Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.

Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti. Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta ”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa iskuryhmässä.

Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.

Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.

Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli mukana.

Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.

Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois. Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt jo kiivaasti läpi.

Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika. Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti. Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä. Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.

Kaikkia fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut. Totisestikin.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

039

Arto todella oli kuollut. Minun oli vaikea käsittää, että häntä ei enää ollut. Ei ollut enää hiljaisuutta, jota Arto oli tuottanut. Tai totta kai hiljaisuus oli, mutta se vain oli ilman Artoa. Mitään ei periaatteessa siis ollut hävinnyt, mutta silti minusta tuntui puuttuvan järkyttävän suuri palanen. Olin menettänyt kaiken. Olin menettänyt Marikan, olin menettänyt Arton ja olin menettänyt itseni. Halusin kaiken takaisin. Ensimmäinen askel oli hoitaa itseni kuntoon. Olin kuitenkin liian yksinäinen siihen. Siksi tein yhden tärkeän valinnan heti alkuun: Arto oli kuollut, mutta minulle hän ei ollut hävinnyt. En halua millään tavalla jeesustella, mutta hän eli minussa ja hän tulisi elämään minussa. Tunsin sen hyvin voimakkaasti ja selvästi. Olin löytänyt uuden hengellisyyden Arton kautta – tai, no oikeastaan hänen kuolemansa kautta. Hänestä oli tullut osa minua. Tunsin hänet ajatuksissani. Ajattelin eri tavalla. Syvällisemmin ja rauhallisemmin. Rupesin jopa lukemaan läpi hänen suosikkikirjojaan teos teokselta. Ei se helppoa ollut. Jouduin välillä lukemaan tietyn lauseen monta kertaa läpi ennen kuin ymmärsin, mitä se tarkoitti. Koimme monia oivalluksen hetkiä! Minä ja Arto... kummatkin.

Toinen askel oli Marika. Tästä ikävästä tilanteesta oli tehtävä loppu. Halusin puhua Marikalle ja selvittää asiat. Ei se voinut niin vaikeaa olla, olimmehan molemmat kuitenkin vain ihmisiä. Marikaa oli kuitenkin todella vaikea saada kiinni. Soittaminen, kirjoittaminen tai paikan päällä käyminen eivät onnistuneet. Marikan isällä oli tuttuja tuomareita ja lakimiehiä ja hän oli hankkinut minulle lähestymiskiellon. En ollut uskonut sitä aluksi, mutta kun poliisit olivat tulleet hakemaan minut Marikan rappukäytävästä hakattuani itkien hänen oveaan pari tuntia, en voinut enää paeta todellisuutta. Jouduin kuulusteluihin poliisi-asemalle. Minua pidettiin putkassa pari päivää – niin kauan, että rauhoituin. Se oli vaikeaa. Lopulta tajusin, että minun piti vain pelata heidän peliään päästäkseni pois. Esitin siis rauhallista, ja homma hoitui sillä. Se jopa rauhoitti minua hiukan – rauhallisen esittäminen. Huomasin, että on mahdollista olla rauhallinen kun vain pyrkii siihen. Tämä oli yksi Arton ja hänen kirjojensa kautta mieleeni tullut ajatus. Kai hänelle oli tapahtunut jotain samantyylistä, kun hän oli sinne metsäänkin päätynyt. Olin kuullut hämäriä juttuja siitä, kuinka Arto oli löydetty metsästä tuupertuneena alastomana kuolleen karhun viereen, ja kuinka sieltä oli löytynyt kuolleita metsästäjiä ja hätääntyneitä koiria. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Minusta tuntui, että minä tiesin. Arton kohtalo kuulosti varsin samalta kuin mitä minulle oli tapahtunut Sörkässä ja Marikan koiran näyttelyssä. En epäillyt hetkeäkään, ettei Arto olisi tullut osaksi minua sen meillä riehuneen karhun kautta.

Pidin puheen Arton hautajaisissa. Olin nähnyt hänen vanhempansa joskus vuosia sitten muuttaessamme sinne Sörkän kämppään. Hautajaisissa oli kohtuullisen paljon ihmisiä. Artolla oli runsaasti kavereita – ne, jotka tunsivat Arton, tiesivät kuinka helvetin syvällinen se jätkä oli ja arvostivat sitä. Siellä oli tietysti myös median edustajia, olihan Arto edelleen se hetken aikaa kuuluisa koomapoika; nyt hän oli noussut uudestaan pinnalle. ”Koomapoika kuoli taas” ja ”Koomapoika vihdoin lopulliseen lepoon?” räiskyttelivät iltapäivälehdet. Se oli inhottavaa. Miksi kaikesta piti aina repiä niin rumia otsikoita? Mutta minä en voinut sille mitään. Halusin vain tehdä viimeisen kunnianosoitukseni Artolle.

Hautajaiset pidettiin amerikkalaistyylisesti kirkon pihamaalla. Oli alkusyksyn heleän kaunis päivä, ilmassa oli viileyttä, joka sopi hyvin kuoleman teemaan, jonka tunsin nyt voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Ei kuitenkaan ollut liian kylmä ja pärjäsin hyvin pelkässä puvussa. Se oli Arton hieno Tommy Hilfigerin puku, jonka hän oli ostanut Stockmannin Hulluilta päiviltä. Raukka ei ollut ehtinyt käyttää sitä kuin pari kertaa. Arton vanhemmat eivät halunneet mitään Arton tavaroita, sillä ne toivat kuulemma mieleen liikaa muistoja, eikä heillä ollut toista poikaa, joka olisi tarvinnut pukua. Itse asiassa he taisivat pitää minua nyt Arton korvikkeena, olinhan asunut Arton kanssa pitkään. Arton äiti näytti hajonneen täysin. Toivoin, että puheeni voisi lohduttaa häntä.

Pappi puhui hetken ja virsiä veisattiin. Sitten sain kutsun eteen. Kävelin hieman jännittyneenä sinne ja avasin paperin, jolle olin puheeni kirjoittanut. Järkytyksekseni paperi oli kuitenkin tyhjä. Voi vittu. Improvisoin ensimmäisillä sanoilla, jotka mieleeni tulivat. Puheeni meni näin:

---

Arto oli todella syvällinen tyyppi. Tuntuu, että Arto ei koskaan itse oikein arvostanut sitä niinkään paljoa. Ei sinänsä ihme, koska hän kävi usein niin voimakkaita masennuskausia läpi, että siinä ohessa hän varmaan rupesi jopa hieman inhoamaan itseään. Mietin usein kuinka hienoa olisi ollut, jos sen kaiken syvällisen ajattelun olisi saanut jotenkin tuottoisaan käyttöön. Tuntui usein, että se vain valui pois johonkin eikä kukaan koskaan saanut tietää siitä tai tuntea sitä mitenkään. Artolla olisi ollut niin paljon annettavaa. Mutta kyllä hän pääsi antamaankin. Koomasta herättyään hän ehti tehdä vaikka mitä. Hän keräsi ihmiset puolelleen ja sai heidät asettumaan jonkun asian taakse... sai ihmiset uskomaan johonkin, sai ihmiset heräämään unesta, johon kaikki olivat vaipuneet vielä enemmän kuin Arto konsanaan koomassaan. Artolle herätys oli ollut karhut. Ja hän halusi jakaa sen myös muille. Hieno piirre Artossa oli se, että hän oli aina valmis jakamaan asioita. Hän ei koskaan kieltänyt minua juomasta viskejään tai lainaamasta sänkyään. (”Kielsinhän!” huusi ääni pääni sisällä.) Arto oli hyvä kämppis, sillä hän oli harvoin kotona... tai oikeastaan en tiedä oliko hän siellä vai ei, sillä hän piti useimmiten ovensa kiinni, eikä oikeastaan koskaan puhunut mitään.

Artossa oli kaikkea, mitä hyvässä kaverissa pitääkin olla. Ne ominaisuudet vain tulivat niin harvoin esille. Arto oli tavallaan mysteerinen siinä mielessä. Mutta minusta tuntuu, että se johtui hänen ujoudestaan. Ja se ujous taas varmaankin johtui hänen avoimuudestaan. Tämä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Arto oli niin auki maailmalle aina, että hänellä ei kerta kaikkiaan ollut mitään suojaa sitä vastaan. Arto eli joka hetken täysin avoimena. Siksi asioilla oli niin suuri vaikutus häneen. Arto oli autenttinen, mutta – ristiriitaisesti jälleen – harva lopulta huomasi sitä. Tässä nopeasti etenevässä maailmassa Arto oli ikään kuin jotain, joka oli säilynyt vanhoilta ajoilta. Hän harkitsi asioita pitkään eikä hyppinyt asiasta toiseen kaiken aikaa. Mutta silti tuntuu, että hän ei saanut kunnolla keskityttyä mihinkään. Arto voitaisiin siis tiivistää lyhyesti yhteen sanaan: ristiriitaisuus. Hän oli hyvin vaikea ihminen, siksi kai hän lopulta muuttui eläimeksi. Ette ehkä kaikki ole kuulleet tätä, mutta Arto todella muuttui karhuksi. Siksi hän kuolikin. Hän rupesi elämään juuri niin kuin oli aina halunnut elää: aidosti ja vailla ihmisyyden ja kulttuurin taakkoja.

Arto minun veljeni. Saat paikan minussa. Älä pelkää, minä olen sinun kotisi. Sitä sinä aina halusit, kotia. Löysit sen nyt. Älä pelkää...

---

En tiedä oliko puoletkaan puheestani ollut totta, mutta ainakin lopusta olin varma. Ihmiset vaikuttivat liikuttuneilta, jopa Seiskan toimittaja puhkesi kyyneliin. Arton äiti tuli kiittämään minua hautajaisten jälkeen, mutta hän itki niin voimakkaasti, ettei saanut sanaa suustaan ja kasteli Arton puvun läpimäräksi. Hän kaatui matkalla autolle ja taisi taittaa ranteensa jotenkin ikävästi. Ei jäänyt epäselväksi, mistä Arto oli perinyt voimakkaan tunteellisuutensa. Hänellä taisi olla sama ongelma kuin äidillänsä: molempien sisällä velloi hirvittävä määrä tunteita, mutta he eivät osanneet tai uskaltaneet ilmaista niitä. Sitten ne purkautuivat välillä ulos voimakkaasti.

Katsoin kun Arto laskettiin maahan. Käydessäni läpi Arton kirjahyllyä olin törmännyt toinen toistaan kummallisempiin teoksiin. Yhdessä kirjassa kerrottiin ruumisarkuista, joihin oli asennettu mekanismi siltä varalta, että haudattu ihminen ei olisikaan kuollut. Arkkuun johti ilmanvaihtojärjestelmä ja arkussa makaava pystyi ilmoittamaan maan päälle jos olikin hengissä. Kuolleena haudatuksi joutuminen oli niin paha pelko, että siitä keksittiin tehdä tuottoisaa liiketoimintaa. Nämä arkut eivät kuitenkaan ilmeisesti toimineet kovin hyvin. Idea on kyllä sinänsä aika hullu. Mutta kaikella voi tehdä rahaa. Joten miksi ei hassuilla ruumisarkkuideoilla?

Lehdet putoilivat Arton arkun päälle, vaikka oli vasta elokuu. Oli ollut todella kuuma ja lyhyt kesä –elämä näytti yllätyksensä. Nyt Arto muuttuisi osaksi luontoa. Uskoin, että hän oli tyytyväinen. Hänen taistelunsa oli nyt taisteltu. Minunkin elämäni oli kokenut suuren käännekohdan; olin käynyt siellä, missä Arto nyt oli. Sillä jos unohdetaan kaikki puheet tulemisesta osaksi luontoa ja niin edelleen – niin helvettiin se jätkä kyllä varmasti oli joutunut. Kaiken sen jälkeen mitä olimme tehneet, ei minullakaan varmaan ollut enää hirveästi toivoa. Musta helvetti. Rupesin taas miettimään sitä, mutta karistin sen saman tien pois mielestäni. Halusin toimia mahdollisimman hyvin ja parantaa asioita niin paljon kuin se vielä oli mahdollista – siksi olin tullut tänne Arton hautajaisiinkin puhumaan. Olin kuitenkin edelleen kokonainen ihminen. Minulla oli tehtävää ja annettavaa. Kaikki se antaminen, mitä Artolta oli jäänyt kesken – minä voisin toteuttaa sen. Arto, yhdessä me selviäisimme.

Katselin taivaalle ja näin ylitse lentävän kurkiauran. Linnut pakenivat kylmyyttä. Minä olin lopettanut pakenemisen. Olin valmis kohtaamaan kaiken. Sekä itseni ulkopuoliset että minussa olevat asiat.

Karhun hyökkäyksestä aiheutuneet jalkavaivani eivät olleet vieläkään parantuneet kunnolla. Kääntyessäni poistuakseni haudalta jalassani oleva syvä haava aukesi. Kipu ei ollut viiltävää tai pistävää, vaan repivää: vanhoja haavoja revittiin kirjaimellisesti auki. Tajunnan menettäminen ja aistien kadottaminen olivat assosioituneet tähän jalkakipuun niin voimakkaasti, että aloin voida pahoin merkittävissä määrin. Oksensin ja horjuin yrittäen jotenkuten säilyttää tasapainoni. Olin niin sekaisin, että en edes jaksanut oksentaa kunnolla, vaan oksennusta valui suustani pitkin Arton Hilfiger-pukua ja Björn Borg -kenkiä. Yritin epätoivoisesti huitoa ja potkia oksennusta pois vaatteilta ja kengiltä – eihän vainajan asun sotkeminen ollut sopivaa. Hätäpäissäni potkiessani ja horjahdellessani onnistuin potkaisemaan viereiseen hautakiveen kipeällä jalallani. Muutaman haudan päässä oli mummo, joka näki tämän. Kenties hänen reaktionsa oli täysin ymmärrettävä: mustiin pukeutunut nuori mies hoipertelee hautausmaalla, hänen suustaan valuu nestettä ja hän potkii hautakiviä – sehän on tietysti aineissa oleva saatananpalvoja hajottamassa hautuumaan rauhaa epäpyhällä kivien potkinta -rituaalilla. Näytti kuin mummo olisi nuorentunut usella kymmenellä vuodella – niin paljon suuttumusta ilmeisesti herätin hänessä.

- Sinä senkin perkeleen mesenaatti! mummo huusi.

Se nosti kävelykeppinsä ilmaan ja hyökkäsi kimppuuni. Tuskin se mitään kovin vakavaa hyökkäystä tarkoitti tehdä, kunhan hermostui vaan. Ei se varmaan edes nähnyt kovin pitkälle eteensä. Säikähdin silti pahasti, horjahdin ja kaaduin selälleni. Takanani ei kuitenkaan ollut maata vaan Arton hauta, joten putosin sinne. Putoamisesta oli ilmeisesti tulossa minulle tapa. ”PAM!” kuului kun takaraivoni iskeytyi Arton arkkuun – se oli tietysti tehty jostain helvetin kalliista ja kovasta jalopuusta, niin kuin se Arton ovikin.

- Mihinkäs se kriminaali hävisi? kuulin mummon ihmettelevän haudan yläpuolella.

Olin iskun voimasta kyvytön huutamaan ja kuulin vain kuinka mummo lähti hiljaa köpöttelemään pois.

- Taisi painua sinne minne kuuluikin, kuulin hänen höpisevän itsekseen.

Hän oli oikeammassa kuin arvasikaan. Samalla tunsin kuinka en pystynyt enää pitämään itseäni tajuissani pidempään.

Heräsin siihen kun hautaan alkoi tippua maatavaraa. Luiskahdin alas arkun päältä ja tömähdin sen viereen haudan pohjalle. Lisää maata satoi koko ajan päälleni. Oli turha huutaa, sillä vaikka olisin pystynytkin siihen, ei maata lastaavan kauhakuormaajan ääneltä olisi kukaan kuullut mitään. Aloin hukkua maahan enkä päässyt ylös. Huomasin, että arkun alle oli jäänyt hieman tyhjää tilaa. Kiitos Arton vanhemmille ökyhintaisen ja -kokoisen arkun hankkimisesta. Ryömin nopeasti arkun alle juuri ennen kuin valtava maamassa hautasi alleen sen kohdan, jossa olin äsken ollut. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” – Raamatun sanat kaikuivat päässäni. Tässä minä olin: elävältä haudattuna.

Muistin Kill Bill -elokuvan ja kuinka Uma Thurmanin hahmo hakkaa tiensä läpi arkusta, jossa hänet on haudattu. Minulla oli kuitenkin se ongelma, että en ollut arkussa vaan arkun alla. Vaikka siis pääsisin sen pohjasta läpi, olisi vielä arkun kansi edessä! Tämä kävisi jo haasteesta, sillä jos mestari Pai Mein opissa ollut kungfu -taistelija selvisi juuri ja juuri yhdestä kerroksesta, niin kaksi olisi jo varsinainen saavutus. Lisäksi arkun sisällä joutuisin tervehtimään entisen kämppikseni ruumista. Päätin kuitenkin yrittää. Keskityin ja muistelin miten tämä oli elokuvassa tapahtunut. Laitoin oikean käteni sormet suoriksi arkun pohjaa vasten ja puristin ne sitten nyrkkiin. Keskitin kaikki voimani käteeni ja annoin mennä. Huusin kivusta ja silmästäni vierähti spontaani tuskan kyynel. Katsoin arkkua, siinä ei ollut jälkeäkään. Lyöminen ei siis onnistunut. En ollut koskaan ollut kamppailulajien harrastaja. Sen sijaan olin käynyt uimassa, olin aina pitänyt uimisesta. Olimmehan käyneet Yrjönkadullakin, tuolla hieman liian pitkien katseiden temppelissä. Markku jopa kutsui minua hyljepojaksi. Absurdi idea tulvahti mieleeni: voisin kenties uida maan läpi. Sen enempää epäröimättä lähdin yritykseen. Kokeilin kaikkea: rintaa, vapaa-uintia, jopa perhosta ja selkää, mutta en päässyt kovin nopeasti eteenpäin. Aloin jo vaipua epätoivoon kun kuulin äänen vierestäni. Se oli Arton ääni.

- Hei jätkä järki käteen, kaivat vaan ittes ulos, katos nyt tästä näin.

Sitten Arto näytti miten homma toimi. Hän kauhoi maata käsillään ja ryömi edelläni ylöspäin. Hän näytti aivan myyrältä, siltä tsekkiläiseltä animaatiohahmolta, Krtek:ltä. En saanut sanottua mitään, yritin vain jotenkuten pysytellä perässä. Tämä tuntui yhtä aikaa aivan älyttömältä ja täysin uskottavalta – Arto oli noussut kuolleista vain pitääkseen minut hengissä. Tämä todisti minulle, että hänestä todella oli tullut osa minua, ja että minulla oli jokin tarkoitus; minun aikani ei ollut vielä tullut. Jouduin karhuhyökkäyksen ja koiranäyttelyn tapaan jälleen taistelemaan hengestäni toden teolla – vaikka Arto oli auttamassa, maan läpi kaivautuminen ei todellakaan ollut helppoa. Käteni olivat pian aivan verillä ja meinasin useaan kertaan menettä tajuntani. Arto kuitenkin kannusti minua kaiken aikaa eikä antanut minun luovuttaa.

- Sinulla on tehtävä Timo, sinulla on tehtävä! hän hoki korvani juuressa, vaikka ääni vaikuttikin tulevan jostain kaukaa.

Luulin jo – jälleen kerran – viimeisen hetkeni koittaneen, kunnes tunsin raikkaan ilman kosketuksen ylös kurottavan käteni iholla. Maan pinta! Taistelin viimeiset sentit ylös ja rojahdin tuoreen maakerroksen päälle lopen uupuneena. Taisin saman tien nukahtaa siihen. Herätessäni Arto oli tietysti hävinnyt, aivan kuin Obi-Wan Kenobin haamu Tähtien sodassa. Tämä ei yllättänyt minua yhtään – se kaveri osasi aina häipyä paikalta kun sitä tarvittiin. Aloin pikku hiljaa kyllästyä näihin Arton jatkuviin kuolemiin ja katoamisiin, henkiinheräämisiin ja palaamisiin. Mutta täytyi myöntää, että tällä kertaa hän oli pelastanut minut. Vaikka itse hän oli minut tähän sotkuun myös saattanut – ilman häntä en olisi tullut hautausmaalle ja joutunut elävältä haudattavaksi. No jaa, pääasia että olin hengissä. Nousin vaivalloisesti ylös maasta. Oli aika suunnata kotiin, piti laittaa Arton puku pesuun. Sehän voisi suuttua, jos palauttaisin puvun tämän näköisenä.

Lähdin hoipertelemaan ulos hautausmaalta. Arton hauta oli hautausmaan perimmäisessä nurkassa, joten minun piti kävellä koko masentavan mestan läpi: kuolleita joka puolella. Tunsin itseni zombiksi. En ollut koskaan ymmärtänyt hautausmaan merkitystä. Sinne laitetaan kuolleiden ihmisten ruumiit. Sehän on aivan älytöntä. Kyllähän jokainen ymmärtää, että ruumis on vain ruumis. Mitä sillä nyt sinänsä tekee? Ehkä nekrofiliaa… Marika… Nekrofiliafantasiani keskeytyivät, kun näin toiset hautajaiset. Ne olivat Rönkän, sillä tunnistin Kirstin suruasusta huolimatta. Olin aina pitänyt Kirstistä, hän oli mukavan, luotettavan ja perusiloisen oloinen tyyppi. Kirstissä oli yllättävää voimaa, olihan hän saanut Rönkänkin lopulta aisoihin. Hauska yksityiskohta oli se, että koko talo oli kuullut mitä Kirstin ja Rönkän välillä oli tapahtunut. Kirstin paha, tai tässä tapauksessa varsin hyvä tapa oli aivan hillitön juoruaminen. Juuri hänen kaltaisensa erityisen kiltit naiset tuntuivat harrastavan sitä. Ehkä se oli tapa purkaa muuten hieman vajaaksi jäävää tunne-ilmaisua.

Hoipuin Rönkän hautajaisyleisön joukkoon. Olin niin sekaisin, että menin istumaan eturiviin Kirstin viereen. Siinä oli sopivasti yksi tyhjä paikka. Kirsti huomioi minut, mutta ei reagoinut saapumiseeni mitenkään. Hän oli liian kiireinen pyyhkiessään jatkuvana norona valuvia kyyneleitään. Nämä olivat kunnon pohjalaiset hautajaiset, sillä Rönkähän oli Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, ja kaikki hänen sukulaisensa olivat paikalla uskolliseen pohjalaistyyliin. Rönkän suku oli melkoisen suuri, ja sen lukumäärä oli moninkertainen Kirstin sukulaisiin verrattuna. Nämä olivat sivistyneempiä helsinkiläisiä, joten heidän olemuksensa ei muutenkaan ollut niin tilaavievä kuin pohjalaisten isäntien. Macho-energian läsnäolo oli käsinkosketeltavaa ja jossain määrin pelottavaa. Olin aina luullut, että pohjalaiset miehet olisivat olleet vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä. Jollakin tavalla, joskin junttimaisesti, Rönkän sukulaiset toivat kuitenkin mieleeni Kummisetä-elokuvat. Ne olivat tummahiuksisia ja vakavakasvoisia äijiä. Se oli pelottavaa. Pelottavuuteen saattoi vaikuttaa sekin, että jo tässä vaiheessa ilmassa leijui vahvahko viinan haju. Koskenkorvaa, veikkailin.

Juuri kun olin päässyt istumaan, seurakunta nousi ylös veisaamaan virttä. Olin aina ollut hyvin vaikuttunut siitä kuinka voimakkaasti virrenveisuussa s-kirjaimet toistuivat. Nyt vaikutelma ei ollut aivan yhtä vahva, sillä ulkoilmassa ei ollut samanlaista akustiikkaa kuin kirkon massiivisten seinien sisällä. Kirsti ei pystynyt kyyneliltään laulamaan lainkaan. Yritin lohduttaa häntä veisaamalla itse sitäkin voimakkaammin, vaikka en osannut sanoja. En usko, että kovin moni muukaan niistä välitti, kunhan hoilasi mukana, luomassa tunnelmaa. Sehän virsien veisaamisessa varmaankin on se pointti: yhteisen ja yhteisöllisen tunnelman luominen, ei niinkään minkään huikean laulusuorituksen tekeminen. Virret olivat yksi tapa saada ihmiset kokoontumaan yhteen ja kokemaan yhdessä olemisen merkityksellisyys. Se oli vain auttamattoman vanhanaikaista. Ketä enää nykyään kiinnostivat virret Youtuben ja Spotifyn aikakautena? Jopa MTV oli jo vanhentunut – saatika sitten virret!

Virren jälkeen istuimme taas alas. Jostain syystä tunsin vastustamatonta halua halata Kirstiä. Hän vaikutti niin raukalta. Halasin häntä ja tajusin samalla, että olin edelleen yltä päältä hiekassa ja oksennuksessa. Kirstiä se ei kuitenkaan haitannut, vaan hän halasi takaisin voimakkaasti. Itku voimistui hetkeksi hieman. ”Kaikki on okei”, höpöttelin Kirstin korvaan. Olin oppinut aika hyväksi naisten lohduttajaksi, sillä usein tytöt saivat kaiken maailman itkuraivarikohtauksia. Minulla oli pitkä historiani vaikeiden parisuhteiden taistelijana, joten tyttöjen lohduttamisesti oli tullut toinen luontoni, se oli lähes automaattista. Samalla kun lohdutin Kirstiä, näin papin katsovan minua ja sanovan:

- Kirstin sisarenpoika näyttääkin saapuneen. Hänen kanssaanhan olimme sopineet, että hän pitää puheen täällä tänään hautajaisten lopuksi. Rakas Pekka-Juhani, nouse toki tänne ylös ja jaa kanssamme mitä tunnet tällä raskaalla, mutta niin Jumalaa lähellä olevalla hetkellä.

Tyrmistyin niin, etten saanut sanottua mitään. Kirsti tuskin tajusi mitä tapahtui, hän vain jatkoi itkemistään. Hetken aikaa oli hiirenhiljaista. Työnsin Kirstin varovasti irti itsestäni ja nousin ylös. Kävelin hitaasti ylös lavalle. Pappi katsoi asuni kuntoa hieman kummissaan, mutta ei sanonut mitään. Käännyin puhujakorokkeella yleisöön päin ja katselin heitä hetken. Kaikki mustissa, naiset itkivät ja miehet olivat kylmähkön vakavia ja hieman humaltuneita. Kaivoin tottumuksen vuoksi puhepaperin taskustani ja kas, tällä kertaa se oli tekstiä täynnä. Korjasin kurkkuani ja aloin puhua:

---

Rönkä oli hieno mies, vaikka kerran kusinkin sen auton päälle. Tai myönnetään, tuli se tehtyä varmaan useammankin kerran. Ymmärrätte varmaan. Miettikää itsenne köyhäksi nuorukaiseksi, joka joutuu joka päivä katsomaan kotipihallaan jonkun möhömahaisen pohjalaisäijän ökyautoa. Hermothan siinä menee... perkele. Mutta kerran se oli sisällä siellä autossa ja vei minut kostoksi saunaan. Se oli mehevä reissu, tuotti varmasti iloa äijälle. Se juotti minut täydelliseen oksennuskuntoon ja häipyi paikalta. Perhanan äijä. Ja sitten sen piti vielä mennä lyömään sitä karhua.

Monelle Rönkä oli varmasti tuttu, mutta monelle myös uskoakseni aika etäinen. Eihän kukaan edes tiedä sen etunimeä! Se oli vaan Rönkä. Vaimon nimi on Kirsti, mutta äijä itse on Rönkä. Herra Rönkä, jonkinlainen patriarkaalinen jäänne. Mutta hieno mies silti.

Rönkän saavutuksista on mainittava ainakin pesäpallon Suomensarjan voitto vuodelta 1968. Rönkä ei kuitenkaan koskaan ollut mikään suurten saavutusten mies, vaan pikemminkin arjen uuttera puurtaja, työläismuurahainen. Hän kipusi työssään kiinteistö-alalla pikku hiljaa menestyksekkääseen asemaan ja tuli varsin varakkaaksi. Epäonnekseen hän sattui kuitenkin ostamaan asunnon Kalliosta ja vieläpä Sörnäisistä. Tietäähän sen mitä siitä seuraa – naapuriksi tulee aina joku, joka tekee elämästä helvettiä. Tässä tapauksessa ne olimme minä ja kämppikseni Arto. Soitimme musiikkia kovaa ja pyrimme tekemään mahdollisimman vaikuttavia panoääniä. Homma tepsi yleensä, ja usein seinän takaa alkoi kuulua todella vihaisen kuuloista pohjalaista kiroilua. ”Perkele, perkele!” Se oli mahtavaa.

Tästä voisi päätellä, että suhteeni Rönkään olisi ollut jotenkin vihamielinen, mutta tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Välillämme vallitsi kaikesta huolimatta jonkinlainen selittämätön lämpö. Ehkä Rönkä piti minua ja Artoa jollain tavalla hieman kuin omina poikinaan, sillä omasta takaa ei heitä ollut hänelle siunaantunut. Rönkä oli juuri sen koulukunnan äijiä, jonka piti saada poikalapsi ja sitten kasvattaa tästä retveä isänmaan puolustaja tai urheilijanuorukainen. Niin ei suinkaan käynyt. Kuulin kerran kun Rönkä ja Kirsti keskustelivat hyvin vakavaan sävyyn ja tuli ilmi, että Rönkä oli hedelmätön. Äijä ei voinut saattaa raskaaksi Kirstiä, tai ketään muutakaan naista. Tämä oli ilman muuta kova pala Rönkälle. Äijähän sekosi siitä moneksi kuukaudeksi. Tai itse asiassa taisi seota loppuelämäkseen. Sen jälkeen se sinne autoonkin muutti. Kummallista, että se tuli niin myöhään esille, ehkä vaihtoehdon harkitseminen ei ollut tullut mieleen. Ymmärrettävää kyllä, eihän kukaan mies varmaan haluaisi kuulla olevansa kykenemätön lisääntymään. Erityisen kova pala se on varmasti kuitenkin vanhan liiton äijille, jollainen Rönkä oli. New School -jäbät voivat helpommin kehittää jotain muuta ajateltavaa, heidän maailmansa on niin paljon laajempi.

Rönkän ajatukset liikkuivat aika paljon akselilla koti-uskonto-isänmää-työ-viina-penkkiurheilu-perhe. Näistä hänen elämänsä tukipilareista useampikin oli kärsinyt kovasti, joten ei ihme, että päässä rupesi vippaamaan. Rönkä on meille kaikille esimerkki elämän laaja-alaisuuden haltuunottamisen edullisuudesta. On sitä vaikeampi hukkua, mitä enemmän meressä kelluu tavaraa, josta voi ottaa kiinni. (Olin hyvin vaikuttunut omasta kaunopuheisuudestani.)

Tulen juuri edellä mainitun Arton hautajaisista. Tiiviistä porukasta Sörkässä ei siis ole jäljellä enää muita kuin minä ja Kirsti. (Tässä kohtaa iskin silmää Kirstille. Hän hymyili.) Olen oppinut kuoleman korjatessa satoaan huomaamaan elämän rajallisuuden. Arto olisi varmasti puhunut jostain filosofista tässä vaiheessa – Heideggerista ensimmäiseksi (Mitä ihmettä minä oikein selitin?), siitä, kuinka ihmisen elämää määrittää ensisijaisesti rajallisuus, ja kuinka ihmiselämä suuntautuu aina kuolemaa kohti (?). Tämä suuntautuminen kohti kuolemaa on kuitenkin hirvittävän masentavaa. Pidänkin enemmän Arendtilais-Cavareromaisesta lähetymistavasta, jonka mukaan ihmiselämä on kyllä rajallista, mutta rajallisuus määrittyy ensisijaisesti syntymän, ei kuoleman kautta. Tämä antaa ihmiselle liikkumavaraa ja voimaa paljon enemmän kuin kuolemaan suuntautuminen. (En ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä olin puhumassa.)

Rönkä ei ollut todellinen ihminen. Tarkoitan tällä sitä, että kukaan ei tiennyt millainen hän oikeastaan oli. Hän oli vain kuvaus pohjalaisesta äijästä. Sellaisen voi löytää kirjoista tai kuulla jonkun puhuvan siitä. Rönkä täytti tämän roolin mitä parhaiten. Mutta kuka hitto Rönkä oli? Sitä emme saa koskaan tietää, koska äijä on kuollut ja kuopattu. Hyvästi Rönkä. Kiitos.

---

Järkytyksekseni rupesin itkemään hervottomasti. Sanani olivat ainakin minulle itselleni olleet täysin käsittämättömiä. En tiennyt oliko kukaan muukaan ymmärtänyt mitään. Pappi tuli taluttamaan minut pois lavalta. Hänen hienoon valkoiseen asuunsa tarttui multaa ja oksennusta Arton puvusta. Romahdin maahan ja kyyneleet sokaisivat näköni täysin.

Kirsti tuli kiittelemään minua. Muut katselivat kummissaan ja sain aika vihaisiakin katseita. Taisivat olla Rönkän vähäisiä ystäviä. Tai ehkä ne olivat sukulaisia. Kukaan ei puhunut mitään, joten varmaankin sukulaisia. Kai heidän kuului jotenkin roolinsa puolesta näyttää vihaisilta, vaikka tuskin he olivat koskaan mitään erityisen lämpimiä tunteita edesmennyttä äijää kohtaan tunteneet. Kirsti otti minua kädestä kiinni ja sanoi:

- Timo, voit milloin tahansa tulla vierailulle.

Hän antoi suukon minun poskelleni ja lähti kävelemään hitaasti muun saattueen mukana. Pohjalaisten hautajaisten huippuhetki oli vielä edessä. Hautajaiskahvit. Ja äijillä oli varmasti lisää niitä kossupulloja mukana, joten niissä kekkereissä tulisi ilo olemaan ylimmillään. En ollut itse ihan siinä kunnossa, joten päätin yrittää toistamiseen hautausmaalta poistumista.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

038

Suuri päivä lähestyi. Marikan ja koiran näyttely. Minun oli vaikea valmistautua näyttelyn oikeaan teemaan, sillä menin tietysti katsomaan ensisijaisesti Marikaa, enkä mitään koiria. Edes Marikan koira ei kiinnostanut minua erityisemmin. Itse asiassa se ärsytti minua, sillä tuntui, että se oli vienyt Marikan viimeisetkin lämpimät tunteet minua kohtaan – hän ei tarvinnut enää minua heiluttamaan häntääni, sillä hänellä oli nyt oikea koira siihen hommaan. Tunsin itseni idioottimaiseksi Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin -kappaleen kuvaamaksi raukkeliksi.

Halusin silti valmistautua tulevaan koitokseen. Siksi siirryin virtuaalimaailmaan ja menin nettiin opettelemaan miten koiranäyttelyt oikein sujuvat. Sain pikaisella selauksella jonkinlaisen kuvan niistä.

Selvisi, että koiranäyttelyt ovat väenpaljouden tapahtuma. Väenpaljous tässä tapauksessa koskee sekä ihmisiä että koiria. Tämä voi olla koirille vaikeaa, sillä ne eivät ehkä ole tottuneet suureen määrään ihmisiä ja muita koiria. Siksi omistajan kannattaa pysyä rauhallisena, sillä ihmisen hermostuneisuus tarttuu myös koiraan. Tiesin, että ainakaan tässä mielessä Marikalla ei ollut hätää. Hän nimittäin oli aina niin helvetin rauhallinen – vaikka tilanne meni kuinka sairaaksi, Marika pysyi silti aina kylmän viileänä – paitsi tietysti hermotessaan minulle. Olin varma, että koira oli myös koulutettu olemaan rauhallinen. Ei se saisi pahempaa kyykytystä mistään muualta kuin Marikalta. Olin varma myös siitä, että Marika oli opiskellut koiran kouluttamisen niin hyvin, että osasi olla koiralle tarvittaessa lämmin, saavuttaa sen luottamuksen ja luoda sille hyvän luottamuksen itseensä. Marika osasi manipuloida. Jos hän osasi manipuloida kaikki ympärillään olevat ihmiset tuntemaan itsensä vähempiarvoisiksi, niin takuulla hän saisi yhden koiran uskomaan, että se oli kaikkia muita koiria ylempänä. Marikan koira oli epäilemättä alfa.

Marikan koira kilpailisi pentuluokassa. Siinä olevien koirien piti olla 7–9 kk:n ikäisiä. Oli niin Marikan tapaista tarttua asiasta heti kaksin käsin kiinni. Koira ehti täyttää juuri 7 kuukautta ennen näyttelyä. Se olisi sen ensimmäinen koitos. En epäillyt koiran menestymismahdollisuuksia, mutta minua hirvitti ajatus siitä, että se parka epäonnistuisi. Silloin Marikan raivolla ei olisi mitään rajoja. Marika säilyttäisi täydellisen tyyneytensä koko sen ajan kun olisi näyttelyssä, olisi varmasti jopa ystävällinen ja onnittelisi kilpailijoitaan menestyksestä. Mutta kun hän pääsisi ulos ja pois katseiden ulottuvilta, sitten räjähtäisi. Hän todennäköisesi hakkaisi koiran kuoliaaksi. En halunnut, että koiralle kävisi niin pahasti; en halunnut, että sille kävisi niin kuin minulle oli käynyt. Halusin pelastaa sen, jos se suinkin olisi mahdollista.

Näyttelyn itse tarkoitus on tietysti kehään meneminen. Se onkin mielenkiintoinen rituaali. Marikan kannalta hyvä puoli oli se, että pentuluokka arvostellaan ensin, eli hänen ei tarvitsisi odottaa kauaa. Marikan kohdalta tilanne olisi selvä jo aamupäivällä, ennen kuin viralliset kilpaluokat pääsisivät käyntiin. Vain pentuluokan urokset arvostellaan ennen narttuja, sillä jokaisessa luokassa urokset arvostellaan aina ensin. Pentuoluokka eroaa muista luokista siten, että siinä ei käytetä laatu- vaan kilpailuarvostelua. Koirat saavat kukin kirjallisen arvostelun ja ne laitetaan paremmuusjärjestykseen. Tämä kohta kiehtoi varmasti Marikaa aivan suunnattomasti. Hän halusi palavasti nähdä oman koiransa numeron listan ykkösenä. Koirat kutsuttiin numeroiden, ei nimien perusteella, joten ei haitannut, että Marika ei varmaan vieläkään ollut antanut koiralleen nimeä. Se oli vain koira. Ja se symboloi kaikkia ihmisiä jotka Marika oli alistanut koiran asemaan.

Jokaisella koiraluokalla toistuu sama rituaali. Aluksi tuomari juoksuttaa kaikki luokan koirat vastapäivään kehän ympäri. Koira on esittäjän vasemmalla puolella, jolloin tuomari näkee sen hyvin. Sen jälkeen jokainen koira tulee vuorollaan tuomarin eteen tarkasteltavaksi. Ensin sitä tarkastellaan kokeilemalla: koiran rakenne tarkastetaan tunnustelemalla, purenta katsotaan ja uroksilta tarkastetaan kivekset. Koiran tulee tietysti sallia nämä tutkimukset. Seuraavaksi koiraa juoksutetaan tuomarin edessä. Saatetaan tehdä suoria tai kolmiomaisia juoksuratoja. Tämän jälkeen tuomari antaa tuomionsa.

Pystyin hyvin helposti kuvittelemaan Marikan keskelle tätä kaikkea. Haaveilujen aika oli kuitenkin nyt ohi. Otin 9-ratikan Pasilaan Helsingin Messukeskukseen, tällä kertaa jopa oikeaan suuntaan. Käteni hikoilivat. En ollut muistanut ladata matkakorttiani. Tarkastajat tulivat ratikkaan ja annoin mukisematta henkilötietoni. Halusin vain päästä Messukeskukseen ja 80 euroa oli kovin pieni hinta siitä. Kiitin tarkastajia ja astuin ratikasta ulos. Siinä se oli. Messukeskus. Se kohosi suurena ja uhkaavana edessäni, kuin joku hemmetin Nooan arkki, joka on kuitenkin täytetty pelkillä koirilla. ”Se ei ole mitään muuta kuin rakennus”, yritin sanoa itselleni. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa tätä. Minusta se vaikutti olevan jotain paljon enemmän kuin rakennus. Sen muodot muistuttivat minua Marikasta. Tuintui kuin arkkitehti olisi miettinyt vain tätä hetkeä suunnitellessaan tuota pytinkiä. Pelkkä tieto siitä, että Marika oli tuossa rakennuksessa, sai ihoni nousemaan kananlihalle ja hengitykseni muuttumaan epätasaiseksi. Marika. Marika.

Onnuin kohti Messukeskusta. Vasen jalkani oli kai murtunut säärestä ja muutamasta muustakin kohdasta sen karhu-pako-vaate-köysi-tiputuksen vuoksi. Onnekseni olin huono arvioimaan etäisyyksiä. Roikkuessani vaateköydestä olin luullut tiputuksen olevan kymmenen metriä kun se todellisuudessa olikin ollut vain kolme metriä. Vasen jalkani oli kokenut joka tapauksessa aika kovan tällin. Yritin hoitaa sitä kaiken maailman kylmägeeleillä, mutta ei niistä mitään apua ollut. Kaikessa turhautuneisuudessani kokeilin jopa maistaa sitä. En suosittele. Olin kuitenkin kohtuullisessa kunnossa toisin kuin Rönkä, jota Kirsti-vaimo tulisi suremaan lopun elämäänsä. Raukka. Ja raukka karhu. Totta kai se lopetettiin sen välikohtauksen vuoksi. Minulla oli ollut onnea enkä voinut käsittää kuinka olin selvinnyt niiden pillereiden yliannostuksesta ja karhun hyökkäyksestä niin vähillä vammoilla. Edelleen oli epäselvää mistä se karhu oli asuntoomme tullut, mutta en jaksanut ajatella asiaa. Se tuntui vain luonnolliselta jatkumolta elämäni tarinaan, joka oli karannut täysin raiteiltaan. Hulluus oli muuttanut seuraani pysyvästi, ja aloin jo pitää sitä jonkinlaisena ystävänäni.

Kävelin Messukeskukseen sisälle. Tämä oli sen verran tärkeä tapahtuma minulle, että olin jättänyt tekemättä sellaisen aloittelijan virheen kuin liian myöhään tulemisen. Yleensä minulla oli ongelmia olla ajoissa paikalla, mutta tiesin, että Messukeskukseen tuli aivan älyttömät jonot, joten kannatti olla ajoissa – olin ollut täällä kerran DigiExpossa ja silloin olin jäänyt jonon jatkoksi.

Ostin lipun ja kävelin hitaasti aulaan. Hengitin syvään ja katsoin ympärilleni. Oikealla oli erilaisia näyttelytiloja, mutta oli suunnattava vasemmalle, mikäli halusi nähdä varsinaisen päätapahtuman, koiranäyttelyn. Kävelin hieman horjahdellen, täydessä paniikissa eteenpäin kohti yläkertaa, kohti sitä, mikä vaikutti tuholtani. Päässäni soi Al Greenin How Can You Mend a Broken Heart? Se on hieno biisi, jossa Greenin herkkä, mutta voimakas ääni pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin astuessani koiranäyttelyalueelle, oli valtaisa haukkumisen määrä. Koirat näyttivät olevan todella innoissaan. Ne haistelivat toisiaan ja juoksivat toistensa perässä. Tämä oli varsinaista hulabaloota, vaikka samalla kaikki näytti olevan kontrollissa. Ilmassa leijui kuitenkin pahaenteinen tuoksu – tai ehkä se oli vain koirien ulosteiden hajua. Minulla oli pahat aavistukset. Mieleeni tuli se hetki kun olin istunut apein mielin sukupuolitautiklinikalla.

Keskittymiseni koirien rellestämiseen ei kuitenkaan ollut täydellistä, sillä etsin koko ajan katseellani Marikaa. Halusin kuumeisesti nähdä hänet, vaikka samalla pelkäsin ihan pirusti. Nyt oli vain säilytettävä rauhallisuutensa ja kaikki menisi hyvin. Ei mitään sekoamiskohtauksia tai muuta vastaavaa. Rauhassa vaan… Sitten näin hänet. Siellä hän oli. Koiransa kanssa. Marika-näyttely, johon koira oli hänet tuonut. Olin jo huutamassa Marikalle kun tajusin, että vielä ei ollut oikea hetki lähestyä häntä, vaikka tuskin sellaista hetkeä enää koskaan tulisikaan. Piilouduin nopeasti pylvään taakse ja seurasin Marikaa katseellani. Tuolla hän menee, ajattelin ja katselin häntä kaihoisasti kuin ujoin mahdollinen yläastepoika. Näin kuinka koira kääntyi minua kohti, aivan kuin se olisi tunnistanut tutun hajun. Ei se kuitenkaan voinut olla mahdollista, täällä oli niin paljon erilaisia hajuja aivan sekaisin, sitä paitsi etäisyyttä välillämme oli ainakin 20–30 metriä.

Samalla kuulutettiin Marikan pentuluokka alkavaksi. Vajaa parikymmentä bichon frisétä lähti jolkottelemaan kehässä vastapäivään. Kaikki meni seremonian mukaisesti. Minulla tuli auttamatta mieleen se Disneyn piirretty, missä karhut keräävät roskia innoittavan happyjazz-musiikin tahtiin. Marika juoksi koiransa oikealla puolella. He näyttivät toimivan hyvin yhteen: koira vaikutti selvästi luottavan Marikaan ja Marika, no Marikasta ei luonnollisestikaan voinut sanoa mitään. Hän oli läpitunkematon kuten aina. Kun he juoksivat siinä yhdessä kehää ympäri, en voinut olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt olla tuo koira. Minun olisi pitänyt olla tuossa narussa Marikan johdettavana. En ollut enää edes koiran arvoinen.

Marikan koira oli kaunis. Sen turkki oli hyvin hoidettu ja trimmattu viimeisen päälle. En epäillyt hetkeäkään Marikan hoitaneen kaiken kunnolla. Se näkyi. Nopealla tarkastelulla noista pennuista ehkä korkeintaan pari kolme voisi tarjota Marikan koiralle kunnollisen vastuksen. Itse asiassa, ei niistä olisi mitään vastusta. Muut pennut olivat pentuja – Marikan koira oli vereslihalle asti koulittu merijalkaväen sotilas, jonka ilmekään ei värähtäisi vaikka sen jokainen kynsi revittäisiin yksitellen irti. Marikan koira oli kone.

Yhteisjuoksun jälkeen koirat menivät yksitellen tuomarin eteen. En ollut tajunnut, että noin pienten koirien kohdalla oli yksi erikoiselementti. Koirat nimittäin nostettiin pöydälle, josta niitä oli helppo tarkastella. Se näytti hyvin hauskalta. Lähdin hivuttautumaan lähemmäksi, jotta näkisin tapahtumat paremmin. Laitoin lippalakin päähäni, jotta Marika ei tunnistaisi minua. Olin ostanut sen varta vasten tätä varten. Siinä luki: ”I <3 Dogs”. Ei mitään kovin omaperäistä, mutta toimivaa silti. Lippa oli tavallista pidempi ja toisin kuin lapsuusaikanani, en ollut käyristänyt lippaa puoliympyrän muotoon. Pysyin lippalakkini sisällä piilossa ja turvassa.

Olin niin innoissani siitä, että pääsisin seuraamaan Marikan toimintaa aivan läheltä, että unohdin katsoa eteeni. Astuin koirankakkaan. Olinkin lukenut, että näin saattaisi käydä. Osa koirista voi olla hyvin hermostuneita ja ne saattavat laskea alleen. Kimpaannuin, sillä tämä osui erittäin epämukavaan hetkeen – Marikan vuoro oli pian tulossa. ”Perkele!” huusin Rönkän muistoa kunnioittaen kovaan ääneen ajattelematta sen kummemmin. Vieressäni oleva pieni espanjanvesikoira säikähti pahanpäiväisesti. Se vinkaisi ja lähti juoksemaan pakoon niin nopeasti, että hihna irtosi omistajan kädestä. ”Anteeksi!” yritin huutaa, mutta ei siitä mitään apua ollut. Säikähtänyt espanjanvesikoira sai muissa koirissa aikaan jonkinlaisen ketjureaktion, ne alkoivat haukkua ja mekastaa entistä enemmän. Kakofonian taso nousi hetkessä kattoon. Hiivin hiljaa poispäin tapahtumien keskipisteestä.

Kova mekastus ei tuntunut häiritsevän kehän tapahtumia. Tuomarit olivat varmaan tottuneet tällaiseen. En uskaltanut katsoa taakseni vaan piilouduin kehän vieressä olevan tavattoman lihavan miehen viereen. Se oli hyvä paikka. Tästä minua eivät näkisi niin Marika kuin espanjanvesikoiran omistajakaan. Ainoa ongelmani oli, että lihava mies mutusteli valtavaa hodaria, ja siitä valui sinappikurkkusalaattia päälleni. En kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, sillä en halunnut aiheuttaa uutta kohtausta. Päätin olla hiljaa ja kestää, hodaritahrat olivat kuitenkin pieni hinta maksettavaksi siitä, että sain olla näin lähellä Marikaa.

Marikan vuoro tuli. Hänen koiransa numero huudettiin, mutta hän ei liikkunut. Mitäs tämä oli? Sen täytyi johtua siitä, että Marika ei kuullut numeroa. Hänellä oli välillä ongelmia kuulonsa kanssa, se taisi johtua siitä, että hän oli kuunnellut iPodia helvetin kovalla koko pienen ikänsä. Kerran olin huutanut kaksi tuntia ikkunan alla ennen kuin Marika oli tullut avaamaan. Tosin se oli saattanut johtua siitäkin, että hän ei ollut vain jaksanut tulla alas minun takiani, tai että häntä oli ärsyttänyt tai että hänellä oli ollut jokin kriittinen blogipäivytys kesken. Joka tapauksessa nyt Marika ei reagoinut, vaikka hänen koiransa numero huudettiin varmaan jo kolmannen kerran. Tämä oli minun syytäni. Hitto, että pitikin astua siihen kakkaan.

Vaikka en pelännytkään Marikan raivoa, sillä eihän hän voinut tietää kuka oli syypää kasvaneeseen mekkalaan, pelkäsin silti hänen epäonnistumistaan. Se oli jotain, mitä ei vain voisi tapahtua. Tuntui, että sellainen ei sopisi maailman järjestykseen tai olemukseen. Marikan epäonnistuminen olisi kuin maa olisi lähtenyt kiertämään kuuta tai aika olisi lähtenyt liikkumaan taaksepäin. Sellaiset tapahtumat vaativat jotain täysin ennennäkemätöntä toteutuakseen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Marikan epäonnistumisesta voisi seurata. Ehkä koko maailmankaikkeus romahtaisi. Ehkä kaikki voittaisivat lotossa ensi viikolla. Riski oli liian suuri, minun oli estettävä mahdottoman tapahtuminen. En paniikissa keksinyt muutakaan kuin hypätä kehään. Vedin lippalakin entistä syvemmälle päähäni ja juoksin kehän läpi ja pidin älämölöä. Hypin laukka-askelilla ja viuhdoin käsiäni kuin lintu. ”LAA, PGUU, HYY!” huutelin. Sain selvästi kehähenkilökunnan häiriintymään. Mieleeni tulivat futismatseissa joskus esiintyvät alastonjuoksijat. Ehkä tämä oli tarpeeksi. Juoksin suoraan ulos koko hallista.

Tajusin vasta juostuani vessaan piiloon, että nyt en näkisi Marikan esiintymistä. Sinkouduin välittömästi aivan uudelle paniikin tasolle ja toimin täysin vaistonvaraisesti – kuin koira konsanaan. Riuhtaisin lukitun vessakopin oven auki ja potkaisin siellä pytyllä istuvaa miestä polvella kasvoihin. Ehkä hän kuoli, ehkä vain menetti tajuntansa, nyt ei ollut aikaa jäädä selvittämään sitä. Riisuin nopeasti hänen vaatteensa ja laitoin ne päälleni: nyt minua ei ainakaan heti tunnistettaisi, vaikka jouduin lippalakista luopumaankin. Juoksin takaisin halliin ja pääsin juuri näkemään kun Marikan koira nostettiin pöydälle. Hyvä. Heillä oli mennyt hieman aikaa välikohtauksesta selviämiseen, ja Marika oli tällä kertaa kuullut numeronkin. Marikan koira näytti ilmiselvästi hieman hämmentyneeltä. Se ei ollut varmasti tottunut tällaiseen väenpaljouteen saatika tapahtumien vyöryyn. Toivottavasti jatkossa kaikki menisi hyvin. Kunhan Marika säilyisi rauhallisena, niin koirakin saisi emännästään tukea. Ja Marikaa ei saanut hämmentymään millään, joten ei hätää.

Tuomari katseli juuri Marikan koiran hampaita. Yritin hivuttatutua taas vaivihkaisesti lähemmäksi. Lähestyin kehää tällä kertaa toiselta puolelta, näin vältin myös lihavan hodarimiehen. Pääsin kehän reunalle juuri kun tuomari tarkasteli Marikan koiran rakennetta. Silloin tapahtui jotain uskomatonta. Ehkä tämä oli kohtalon pilaa sen vuoksi, että olin juuri estänyt mahdottoman tapahtumisen. Todennäköisesti se oli kuitenkin vain sattumaa, johon yhdistin oman tarinani. Sillä ei ole väliä, sillä joka tapauksessa tämän jälkeen kaikki meni ruhtinaallisen mahtipontisesti päin helvettiä.

Marikan koira tunnisti minut. Se katsoi aivan selvästi suoraan kohti minua. Yritin siirtää katseeni pois, mutta se oli liimaantunut koiran nappisilmiin. Hiton koira, kuinka se oli söpön näköinen. Tuli ikävä sitä aikaa kun olin asunut sen ja Marikan kanssa.

Koira näytti hätääntyvän lisää tästä uudesta hämmennyksestä lyhyen ajan sisällä. Se katsoi paniikinomaisesti Marikaan hakien tästä tukea. Marika oli kuitenkin myös huomannut koiran katseen suunnan ja seurasi sitä. Pahin oli tapahtunut, Marika näki minut. Hän sai yllättävän näkyvän raivokohtauksen ja hänen suustaan näytti purkaantuvan spontaani ”vittu!”, ”vitun paska!” tai jotain vastaavaa. Hän näytti raivostuneelta eläimeltä – tätä Marika ei olisi halunnut blogissaan näyttää. Koira säikähti ilmiselvästi tästä lisää, sillä sen tärkein tuki ja turva, Marika, oli nyt jotenkin tolaltaan; koirat ovat hyvin valppaita havaitsemaan omistajiensa tunteita. Koiran hermot alkoivat pikku hiljaa pettää. Tuomari huomasi myös tämän ja kysyi Marikalta jotain, varmaankin, että oliko koiralla taipumusta säikkyiseen käyttäytymiseen tai että oliko se heikkohermoinen. Marika vastasi jotain ja tuomari katsoi häntä hieman kummastuneena.

Minun olisi ollut takuulla parempi siirtyä, poistua koko Messukeskuksesta ja palata itsemurhayritysteni pariin, mutta olin jähmettynyt paikoilleni. Pysyin Marikan ja koiran huomion keskiössä. Ehkä aiheutin juuri tietynlaisia muistoja koirassa. Ehkä toin sen mieleen sen alkuajat Marikan luona: sen kuinka se oli aina pelästynyt minua tullessani käymään. Nyt näin sen silmissä sen samaan ilmeen, joka sillä silloin oli ollut: epämääräisen innostuksen, hämmennyksen ja pelon yhdistelmän. Ja sitten, ennen kuin ehdin tehdä mitään, katastrofi tapahtui ja kaikki räjähti käsiin.

Tuomari tarkasteli juuri koiran häntää. Hän nosti sen ylös ja tutki käsillään sen rakennetta. En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka surutta koiria esineellistettiin näissä kinkereissä. Missikilpailut eivät olleet mitään tähän verrattuna. Marikan koiraparka ei kestänyt enää. Kaikki pikku hiljaa kasautunut hermopaine purkaantui kun tuomari kävi sen takapuolen alueen kimppuun. Minun olisi pitänyt tajuta se ja keskeyttää tilanne, mutta en pystynyt edes liikkumaan.

Vanha vaiva teki paluun ja koiralta lensivät anaalit suoraan tuomarin kasvoille. Tuomari alkoi huutaa täyttä kurkkua, enkä ihmettele, sillä tunsin tuon hajun erittäin hyvin. Koko kehähenkilökunta ryntäsi katsomaan mistä oli kyse, ja yleinen hämmennys valtasi paikan. Kenties hetki sitten tapahtunut välikohtaus oli jäänyt kytemään ja tarvittiin vain uusi kipinä sytyttämään se ilmiliekkeihin, tai sitten se vain lähti etenemään yhdestä koirasta toiseen kulovalkean tavoin, mutta joka tapauksessa pian kaikki oli aivan sekaisin. Koirat tempautuivat irti omistajistaan, juoksentelivat ympäriinsä ja kakkivat joka puolelle. Ihmiset alkoivat menettää koirien lisäksi hallinnan myös itsestään.

Joku puri minua jalkaan. Se oli se sama espanjanvesikoira, jonka aiemmin olin säikäyttänyt. Se raukka oli tullut kostamaan. Hätistäessäni sitä pois minua lyötiin kasvoihin. Se oli Marika. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Se oli pelottavaa. Marikalla oli pimeä puoli – siis sen normaalin pimeän puolen lisäksi. Olin nähnyt siitä häivähdyksiä silloin tällöin, esimerkiksi silloin kun hän hakkasi sitä animeteiniä vasaralla naamaan. Nyt näin sen ensimmäistä kertaa toden teolla. Se oli kammottavaa – mutta en voinut silti olla hymyilemättä, niin onnellinen hänen näkemisestään olin. Samalla lailla kuin hän aiemmin oli yhdistynyt mielessäni jumaluuteen, hän yhdistyi nyt saatanaan. Hänen päänsä päälle kohosi valtava liekki, tulimyrsky.

- Minähän sanoin, että sinä et saa enää nähdä minua! Marika huusi aivan punaisena raivosta.

Hän toi mieleeni Bilbon Taru sormusten herrasta, kun tämä himoaa sormusta takaisin itselleen. Apua! Tämä oli niin pelottavaa, että jähmettynyt ruumiini sai kun adrenaliinipiikin. Lähdin juoksemaan pakoon kuin antilooppi leijona perässään. Törmäsin kuitenkin välittömästi valtaisaan koirien virtaan. Kuin vauhkoontunut karjalauma preerialla Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvassa, niitä tuli joka puolelta. Yritin väistellä, mutta niitä oli liikaa. Menetin tasapainoni ja raahauduin koirien mukana. Ainakin pääsin poispäin Marikasta. Koiria täytyi olla satoja, ja ne kaikki olivat menettäneet vähäisenkin koiranjärkensä. Pikkukoirat näyttivät hulluinakin söpöiltä, mutta isot koirat olivat todella pelottavia. Mukana oli dobermanneja, rotweilereita, irlannin susikoiria, amerikan akitoja ynnä muita rotevampia koiruleita. Ja kun ne saivat jalat alleen niin se oli menoa se.

Homma alkoi muuttua hurjaksi. Näin kuinka isommat koirat pistelivät pienempiä poskeensa ja kuinka ihmiset epätoivoisesti vetivät hihnoista, joissa osassa oli ehkä irtonainen koiran pää kiinni, useimmissa ei sitäkään. Ihmiset juoksentelivat koirien tavoin ympäriinsä ja kävivät toistensa kimppuun. Infernaalinen väkivalta täytti koko hallin. Koirien haukuntaan ja murinaan yhdistyi ihmisten kiljunta ja kiroilu; tuhovimma oli ottanut kaikki valtaansa. Yksi kehätuomareista oli ottanut bichon frisé -paran talutushihnasta kiinni ja käytti sitä moukarin tavoin hyöketessään toisten ihmisten ja koirien kimppuun. Muut bichon frisét huomasivat tämän ja kävivät joukolla tuomarin kimppuun. Näin kuinka ne hyppäsivät yhtä aikaa tuomarin päälle ja söivät tämän elävältä. Osalla ihmisistä oli vielä järki tallella ja he näppäilivät kännyköitään soittaakseen hätänumeroon. Mutta sitten huomasin, että he ottivatkin vain kuvia ja videoita tapahtumista ja lisäsivät niitä Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin ja muualle. Verilöyöy tallentui reaaliaikaisena nettiin. Seuraavana päivänä koko netin suosituin video olikin ”Bloodbath in Helsinki Exhibition & Convention Centre”.

Minä en voinut osallistua väkivaltaan, sillä koin itseni ulkopuoliseksi siitä. Minä olin aiheuttanut sen, en ollut osa sitä. Tosin kukaan ei tiennyt tätä, joten jouduin torjumaan useita minuun kohdistuneita hyökkäyksiä. Aistini olivat herkkinä ja saavutin eläimellisen raivon, jonka avulla puolustauduin jopa kahta hurjapäistä karjalankarhukoiraa vastaan. Koirat kävivät yhdessä kimppuuni, ja vaikka toinen saikin iskettyä hampaansa käteeni, onnistuin silti potkaisemaan toisen sivummalle ja taltuttamaan toisen painamalle sen maahan. Olin kuin Arto, joka oli muuttunut karhuksi. Kuvittelin itseni pelätyksi Akakabutoksi japanilaisessa Hopeanuoli-animaatiossa. Siinä ihmiset yrittävät taistella koiriensa avulla hulluja tappajakarhuja vastaan. Sen tunnuskappaleessa lauletaan: ”Vimma vie eteenpäin, kirkkaana leiskuu veri, ja syntymän syy selviää”. Tyypillinen japanilaisen kulttuurituote: aivan älytön idea, mutta mahtava toteutus.

Luulin jo selvinneeni, kunnes näin Marikan lähestyvän minua. Jähmetyin jälleen paikalleni enkä kyennyt tekemään mitään; tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi hidastunut ja hävinnyt. Katseeni muuttui valokuvaustermillisesti ilmaistuna bokeh-katseeksi. Näytti, kuin olisin tarkastellut Marikaa 85 mm. valokuvausputken ja f/1.4 aukon läpi. Ympäristö hänen takanaan sumentui, vain hän näkyi terävästi. Katsoessani vielä tarkemmin huomasin, että vain hänen rintansa näkyivät tarkkoina, jopa hänen korvansa ja hiuksensa olivat jo hieman sumeammat. Valokuvausopettajani olisi ollut ylpeä tästä näystä. Marikan rinnat ja kasvot olivat tahriintuneet verestä äärimmäisen esteettisellä tavalla. Hän ei ollut koskaan näyttänyt näin kauniilta. Tämä ympäristä oli kuin luotu Marikalle. Hän oli ottanut toisen korkokengän (hän todellakin käytti korkokenkiä myös juostessaan koiransa kanssa) jalastaan. Sen terävän piikin kohdetta ei ollut vaikea arvata. En halunnut enää paeta. Ymmärsin, että oli liian myöhäistä. Olin pitkään halunnut tuhoutua, ja nyt sen hetki oli vihdoinkin tullut.

Marika oli siinä. Marika. Tunsin hänen tuoksunsa. Kaikkien satojen koirien tuottamien tuhansien voimakkaiden hajujen seasta tunsin hänen tuoksunsa. Se oli sama kuin aina ennenkin. Massiivinen. Kaiken lupaava. Rajaton. Ihana. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Otin Marikan syliini ja itkin. Hän rimpuili irti ja kohotti kätensä iskuun. En pelännyt. Mitä piti tapahtuman, se tapahtuisi. Olin valmis kuolemaan.

Juuri samalla hetkellä kun Marikan isku lähti, hänen söpö pikku bichon frisénsä hyppäsi syliini. Ehkä se tunnisti minut ja halusi tulla tekemään tuttavuutta, ehkä se vain näki emäntänsä minun päälläni ja halusi tulla mukaan leikkimään, tai ehkä se vain himoitsi vaatteiden vaihdosta huolimatta minussa eittämättä edelleen olevaa sinappikurkkusalaatin sulotuoksua. Korkokengän korko lävisti pikkuisen koiran kuin veitsi voin. Punainen veri levisi valkoiselle karvalle. Se oli hirveää. Marika ei näyttänyt kuitenkaan erityisemmin välittävän siitä, mitä koiralle oli tapahtunut, pikemminkin häntä harmitti, että isku ei ollut osunut minuun.

Hän ei ehtinyt kuitenkaan tehdä toista yritystä, sillä ympärillemme alkoi sadella tölkkejä, joista purkaantui ulos harmaata savua: kyynelkaasua. Alta aikayksikön kaikki hallissa olivat toimintakyvyttömiä, niin koirat kuin ihmisetkin. Poliisi haki kaikki ulos. Spektaakkeli oli ohitse.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

037

Syöksähdys mustaan helvettiin – ja takaisin. Jotain iskeytyi selkääni niin kovalla voimalla, että se tuntui rintakehässäni asti. Kuvittelin kestäväni kipua hyvin, mutta tämä oli liikaa. Silmiini nousivat kyyneleet ja tajuni meni. Kipu palautti minut kuitenkin nopeasti todellisuuteen. Kaikki oli sumeaa ja tuntui kuin joku olisi tehnyt reiän selkärankaani. Pyyhin silmäni. Sumeaa. Pyyhin uudestaan ja edelleen sumeaa. Kaikki oli hahmotonta ja hiukan harmaata. En saanut henkeä. Pahaa hajua, mutta ihan erilaista kuin masennukseni aikana. Vastenmielinen oksennus syöksähti hulluuden vimmalla sisältäni ulos. Sitä lensi ympäriinsä. Sitten kuului kauheaa meteliä ja karjuvaa huutoa, mutta se ei ollut minun huutoani – se ei ollut ihmisen huutoa.

Avasin silmäni ja näin taas. En täysin selvästi, mutta tarpeeksi hyvin. Marika-taideteokseni, kuten myös tietokoneeni näyttö, kirjoituspöydän tuolini sekä suuri osa verhoistani olivat kaikki valkoisen oksennuksen peitossa. Oksennus oli täynnä pillereitä. Makasin kuin lapsi silmät kyynelissä keskellä huonettani sikiöasennossa. Näytti aivan kuin luotijuna olisi juuri ajanut huoneeni lävitse.

Nousin vaivalloisesti ylös ja yritin hoippua ulos huoneestani. Kompastuin heti ylös noustuani Arton akustiseen kitaraan, jolla olin äänittänyt Marikalle rakkauslauluni. Astuin kaikukopan lävitse. Puu repesi viiltäen jalkapohjaani ison haavan ja kitaran kaula halkesi. Nylonkielet singahtivat kuin kuusi pientä ruoskaa sääreeni. Jos selkääni oli sattunut aiemmin, nyt minua sattui jalkaan sitäkin enemmän. Suurin murheeni oli kuitenkin se kauhea ääni, joka kuului Arton huoneesta. Pääsin ulos huoneesta kahdesta kohtaa vertavuotavan jalkani kanssa. Onnuin kohti Arton huonetta ja avasin oven.

Siellä se oli huoneen uloimmassa nurkassa. Karhu pisteli tuusan nuuskaksi Arton kirjahyllyä. Tolstoi, Dumas, Aristoteles, Nietzsche, Baudrillard ja Waltari, kaikki saivat kyytiä. Suurmiesten ajatukset leijailivat kirjaimellisesti ympäri huonetta puhumattakaan itse hyllystä. Karhun kämmen lävisti hyllyn tasot aivan kuten Daniel ”Karate Kid” Caruso isot jäälohkareet. Tuntui, että pelkkä karhun ärjyminen sai huomattavaa tuhoa aikaan. En ehtinyt ajatella oliko näkyni totta vai ei. Tiesin vain, että minun oli paettava. Karhu oli huomannut minut ja lähestyi minua uhkaavasti. Sen suu oli ammollaan ja se päästi ulos loppumatonta parkaisua. Jokainen barbershop-kuorolaulaja olisi ollut kateellinen tuosta väkevästä kiertoilmahengityksestä. Paiskasin oven kiinni ja kaaduin selälleni. Kipuni siirtyi takaisin selkään. Kaiken kaaoksen ja pelon keskellä en kuitenkaan niinkään tullut ajatelleeksi kipua. Olin kauhuissani.

Karhun käpälä tuli oven läpi, vaikka se oli tammesta valmistettu ja hiton painava. En voinut käsittää sen voimia. Oliko karhu todellakin näin voimakas eläin? Eikö se tuntenut kipua ollenkaan? Siinä otuksessa oli jotakin epäinhimillistä jopa eläimeksi. Mikä omituisinta, se tuoksui Arton Lagerfeld-partavedeltä. Makasin edelleen selälläni ja työnsin itseäni jaloillani kohti omaa huonettani henki hapatuksissa. Olisin noussut jaloilleni jos olisin kyennyt, mutta olin niin sekaisin että en osannut. Herätessäni kokema voimakas isku selkääni, oikean jalkapohjani viiltohaava sekä pahasti säärtäni raadelleet kitarankielet olivat toki haittatekijöitä, mutta pahinta oli se, että olin edelleen lääkkeistä sekaisin. En nähnyt kunnolla eteeni ja minua pyörrytti. Mesikämmen rupesi hakkaamaan Arton huoneen ovea hurjalla temmolla niin, että hyvin nopeasti se irtosi saranoistaan ja kaatui jalkojeni juureen. Sitten se otti tassuillaan kiinni ovesta ja rupesi hakkaamaan sitä palasiksi seinää vasten. Ovikello kilisi ja Rönkä huusi oven takana perkelettä. Ryömin nopeasti huoneeseeni ja suljin oven. Tartuin oksennuksen peittämään puhelimeeni ja näppäilin epähuomiossa hätänumeron sijaan ”122”. Hätääntyneenä sitä tekee luonnollisesti virheitä. Ihmettelin miksei kukaan vastaa kunnes lopulta tajusin soittaa oikeaan hätänumeroon.

Karhu pisti paskaksi edelleen eteisen puolella Arton ovea ja oli kai unohtanut minut hetkeksi. Rönkä jatkoi huuteluaan käytävän oven takana, mutta en saanut sanoista selvää. Hätänumeron toisessa päässä nainen kyseli nimeäni ainakin viisi kertaa ennen kuin tajusin sanoa mitään.

- Täällä on karhu... se on tosi iso, pysyin jotenkuten sanomaan kunnes menetin puhekykyni taas hetkeksi.

- Minne mun oikein pitäisi soittaa? Se tulee tuon helvetin oven läpi pian!

- Rauhoittukaa, voin ohjata puhelun eläinsuojelu...

Siis se lortto ihan oikeasti sanoi niin. Katkaisin puhelun. Ei minulla ollut nyt aikaa jollekin pohtivalle keskustelulle siitä, mikä olisi eläimen oikeuksien kannalta paras keino ratkaista tämä tilanne. Se olisi ollut enemmän Arton heiniä. Aika oli loppumassa. Karhu saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä oven läpi, enkä uskonut, että selviytymismahdollisuuteni olisivat silloin kovin suuret.

Ryömin ikkunan luokse ja kampesin itseni istumaan polvilleni. Katsoin alas ikkunasta. Tiputtautuminen ei ollut mahdoton ajatus. Jos olin selviytynyt Lauttasaaren sillalta mereen hyppäämisestä ilman minkäänlaista kipua, oliko mahdollista hypätä kovalle maalle satuttamatta itseään? Kolme kerrosta oli aika paljon ja talon vieressä ei ollut edes puuta, jonka sekaan olisin voinut hypätä kuten John Rambo First Blood -elokuvassa. Olin satimessa.

Eteisestä kuului lisää mekkalaa, jotakin ihmeellistä pärinää, aivan kuin jonkinlaisen poran ääntä. Niin kuin ovia olisi pirstottu enemmänkin. Ehkä otso oli päätynyt vessaan ja teki tuhoaan siellä. En halunnut kuitenkaan tarkistaa asiaa. Onnistuin nousemaan ylös ja siirsin kamaa oven eteen esteeksi, että karhun olisi vaikeampi päästä sisälle huoneeseeni. Yritin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, niin että karhu ei seuraisi ääniä jotka tässä tapauksessa johtaisivat minun luokseni.

Avasin vaatekaappini ja levitin sieltä kaikki mahdolliset paidat, housut, sukat ja bokserit lattialle. Rupesin sitomaan niitä kiinni toisiinsa niin nopeasti kuin pystyin. Päätin rakentaa köyden alas käyttämällä vaatteita hyväkseni. Lapsellinen ideahan se oli, mutta jos solmut olisivat tarpeeksi tiukkoja, se voisi onnistua.

Karhu alkoi koluuttaa oveani. Se oli siis tehnyt tarpeeksi tuhoa muun asunnon suhteen ja oli valmis siirtymään minun huoneeseeni. Olin aina pitänyt karhua söpönä eläimenä, mutta nyt mielipiteeni oli muuttunut kertaheitolla. Miksi sillä jalolla eläimellä oli niin sietämätön tuhoamisen halu? Olin joskus kuullut, että karhut ovat tosi fiksuja eläimiä, mutta tämä mesikämmen oli menettänyt järkensä. Sidoin housuja kiinni pitkähihaisiin paitoihin ja solmukohdat vielä ekstrapaketoin sitomalla sukkia niiden päälle kiinni. Arviolta minulla oli noin viisi metriä vaatteita sidottuna toisiinsa kiinni. Kiinnitin toisen pään lämpöpatteriin (jopa siinä oli hiukan oksennusta). Heitin vaateköyden ikkunasta ulos enkä edes katsonut kuinka pitkälle kohti maata se ulottui. Hyppäsin köyden jatkoksi ja liu’utin itseäni alaspäin. Samassa tietokoneeni näyttö ja keskusyksikkö lensivät peräkkäin ikkunasta ulos.

- Voi vittu, ei voi olla totta, latailin niitä taustakuvia ihan vitun kauan! huusin aivan hermona.

Minua odotti jälleen uusi suurempi murhe kuin tietokoneeni, kovalevyni ja siellä olleet seksikuvat. Vaateköyteni oli jäänyt liian lyhyeksi. Katsoin alaspäin ja tiputusta oli vielä ainakin kymmenen metriä. Uskaltaisinko hypätä? En voinut katkaista koipeani, koska halusin Marikan ja hänen koiransa näyttelyyn. Sisältä kuului pelottavaa kiljumista – sitten rysähdyksiä ja kovaäänisiä tömähdyksiä. BUM BUM! Katsoin ylös ja mietin kuinka kauan jaksaisin roikkua siinä toivossa, että karhu läkähtyisi, lopettaisi riehumisensa ja rupeasi nukkumaan. Typerä ajatus. En ollut epäröivää tyyppiä, kuten olin aiemmin huomannut itsemurhayritysteni parissa. Päästin irti ja tipuin.

***

Rönkä istuskeli nojatuolissaan ja vietti mukavaa iltapäivää. Hän luki Hesarista Fingerporia ja naureskeli sarjakuvalle, joka kertoi tehtaan johtajasta. Yleensä Rönkää ei kiinnostanut lukea Hesaria, mutta hänen vaimonsa Kirsti tilasi sitä. Rönkä oli perinteinen, etelä-pohjalainen jääräpää, joka edelleen tilasi Ilkkaa ja lueskeli mitä kotiseudulle kuului. Eivät häntä helsinkiläisten ”hömpötykset” kiinnostaneet. Rönkän jääräpäisyys oli kokenut kolauksen kun vaimo oli pistänyt äijän ulos moneksi kuukaudeksi. Vaimo oli ottanut hänet takaisin kotiin, mutta ei se ihan niin helposti ollut käynyt. Rönkä oli joutunut anelemaan aivan kuten Timo monesti Marikan kanssa. Oli Rönkä aiemminkin ollut ongelmissa vaimonsa kanssa, mutta oli selvinnyt siitä yleensä kukkien ostamisella. Tällä kertaa kukat eivät enää olleetkaan riittäneet sovinnon tekemiseen. Rönkä oli joutunut ryömimään Kirstin jalkojen juureen ja rukoilemaan itku silmässä armoa, aivan kuten Irwinin Ai ai ai kun nuori ois -kappaleessa.

”Ja tästä ei sitten puhuta kellekään”, Rönkä oli myöhemmin vaatinut kun Kirsti oli ottanut hänet takaisin. Kirsti oli vannonut, että heidän suhteensa ei kuulunut kenellekään muulle kuin heille, mutta oli kuitenkin kertonut ystävättärilleen tapahtuneesta. Kaikki olivat olleet ylpeitä kuinka vuosien jälkeen hän oli vihdoin saanut miehensä kuriin. Kirsti oli lopulta kyllästynyt Rönkän lyhyeen pinnaan puhumattakaan tämän vahvoista ennakkoluuloista helsinkiläisiä kohtaan; hänen luonteensa oli vaatinut suoristusta. Se selitti, miksi Rönkä tosiaankin luki nyt Hesaria. Siitä ei voitu olla varmoja, oliko Fingerpori oikeasti Rönkän mielestä hauska, vai nauroiko hän vain, koska halusi vakuuttaa Kirstin siitä, että oli uusi mies.

Oli miten oli, heidän suhteensa oli kunnossa, ja vaikka Rönkä ei välttämättä sitä ympäristölleen halunnutkaan myöntää, niin hän oli ylpeä itsestään. Hän huomioi vaimonsa paremmin kuin vuosiin ja vältti kiivastumista. Hän jätti jopa penkkiurheilun, koska se sai hänet tarpeettoman helposti raivon partaalle. Hän halusi antaa Kirstille enemmän kuin ennen, koska tahtoi korjata asiat paremmalle mallille.

Kaiken tämän onnen kukoistuksen keskellä naapurista rupesi kuulumaan kauheaa meteliä. Seinät kolisivat. Jopa lattia tärähteli. Se siitä. Rönkä kiivastui oitis ja menetti malttinsa totaalisesti.

- Mitäs perkelettä? Rönkä totesi ja nousi salamannopeasti nojatuolistaan ylös.

- Mistä tuo meteli oikein tulee? Kirsti kyseli huolissaan.

- No, mistäköhän... nuo helevetin klopit keksiny taas jotaki tuola.

- Pitäisikö sun mennä katsomaan, mikä siellä on vialla... ettei vaan jotakin riitaa olisi... se on niin kurjaa kun nuoret riitelee...

- Paskan riirat, non hulluja ja tämä saa loppua ny tähän paikkahan, Rönkä totesi ja kaivoi komerosta esille pesäpallomailan.

- Nyt keitti jumalauta!

- Tarvitko sä nyt sitä mailaa kuitenkaan? Kirsti kyseli huolestuneen näköisenä ja silitti heidän yhteistä, iänikuisen vanhaa ja huomattavan lihavaa kissaansa.

- No, pakkoha sitä jollaki pitää puollustautua. Ties mitä siel on vastas, Rönkä sanoi eikä takuulla tiennyt kuinka oikessa oli.

Hän lähti tuskanhiki otsallaan, naama punaisena ja hengitys astmaisesti vinkuen kohti Timon ja Arton kimppakämppää. Hän paineli ovikelloa useammankin kerran ja huusi perkelettä. Tuloksetta. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän laittoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

- Siel on joku saatanan elään, Rönkä kuiskasi itsekseen ja samassa karhun tassu löi oveen niin kovaa, että se täräytti Rönkältä kuulon oikeasta korvasta pois.

Piiiiiiiiiiiiiip. Rönkä piteli sydämestään kiinni ja tuupertui lattialle polvilleen. Hän toisteli hengästyneenä mielessään lempilausettaan: ”Mä en oo luovuttaja”. Hän oli pikkupojasta lähtien halunnut olla isänsä kaltainen jatkosodan sankari, mutta ajat olivat olleet hänelle epäsuosiollisia. Suomi ei ollut tarjonnut hänelle koskaan sotaa. Ei pienintäkään sellaista. Rönkä otti tukea seinästä ja nousi takaisin jaloilleen. Jos Rönkä ei ollut sotasankari, niin ainakin hän oli kotirintamamies. Ei ehkä aina niin onnistunut sellainen, mutta ainakin vankkarakenteinen ja rehellinen suomalainen mies, jonka hetki oli vihdoinkin koittanut. Rönkä laski pesäpallomailan kädestään nojaamaan seinää vasten, juoksi yhden kerroksen alemmas ja soitti Tervalaisten ovikelloa. Oven avasi noin Rönkän ikäinen mies.

- Nyt on hätätilannes, onko sulla se piikkauskone täälä? Rönkä kysyi, ja Tervalainen nyökkäsi myöntävästi.

Täysin epäröimättä Tervalainen käveli hetkeksi pois. Aivan kuin hän olisi heti tiennyt, mistä oli kyse. Kului vain puolisen minuuttia ja hän tuli takaisin jykevän näköisen piikkauskoneen kanssa. Rönkä otti koneen kiittäen lyhyesti. Hän juoksi kömpelösti, sydämestään pidellen rappuset takaisin ylös ja käynnisti piikkauskoneen. Hän painoi terän oven lukon kohdalle. Piikkauskone lävisti lukon alueen ja ovea sen ympäriltäkin puolen metrin halkaisijan alueelta. Rönkä laski piikkauskoneen lattialle ja otti pesäpallomailan takaisin käteensä. Hän raotti ovea. Rönkä näki kahden ja puolen metrin mittaisen uroskarhun. Karhu lopetti hetkeksi karjahtelunsa huomatessaan Rönkän. Se katsoi jopa inhimillisesti Rönkää ennen kuin lähti astelemaan painavin ja hartain askelin tätä kohti.

Taistelu vaikutti epätasapainoiselta, mutta se ei ollut sitä. Karhu ei tienny, että Rönkä oli pelannut 1960-luvulla Suomensarjassa pesäpalloa Seinäjoen Mailajusseissa ja lyönyt voittokunnarin vuonna 1968 kun Mailajussit voitti koko sarjan. Rönkä tunnettiin lempinimellä ”Moukari” ja ihan syystä; hän oli hemmetin kova lyömään.

Ihan niin kuin Timo itsemurhayritystensä suhteen, Rönkä ei epäröinyt hetkeäkään. Entinen pesäpallotähti ja urhea kotirintamamies kohotti mailan vasemman olkansa taakse ja odotti, että karhu tulee kohdalle.

- Kerran se vaan hönkääsöö, Rönkä sanoi lainaten Antti Tuurin Talvisota-romaanin Ylliä, jota Esko Nikkari loistavasti samannimisessä elokuvassa näytteli.

Ja kerran se todellakin vain hönkäisi. Vanhalla suvereenilla otteellaan Rönkä löi tarkasti karhua päähän. Se tuupertui yhdellä iskulla Timon ja Arton asunnon ulko-oven suulle. Se oli uskomatonta. Rönkä oli itsekin hiukan ihmeissään, että karhu oli kaatunut yhdellä iskulla. Hän oli pitänyt karhua huomattavasti lujapäisempänä eläimenä. Hän laski mailan alas ja hymyili voitokkaana, mutta samalla hiukan myös sääli tuota karhua. Äsken niin ylväs ja vahva hirviö näytti yhtäkkiä täysin vaarattomalta karvaturrilta. Kirsti juoksi rappukäytävään ja näki miehensä ja sitten tuon valtavan kokoisen otuksen tämän jalkojen juuressa. Hän alkoi kiljua paniikissa. Rönkä yritti rauhoitella vaimoaan ja kertoi, että vaara oli ohi, mutta valitettavasti asia ei ollut näin. Karhu nosti päänsä ylös ja loi häijyn silmäyksen Rönkään.

- Perkele, karhu sanoi selvällä, joskin möreällä, suomen kielellä ja iski Rönkää käpälällään niin kovaa, että iskun voimasta Rönkä lensi vasten seinää ja kuoli saman tien.

Kirsti kiljui edelleen ja kaatui selälleen. Hapuillessaan pesäpallomailaa puolustautumisaseeksi Kirsti käynnisti vahingossa piikkauskoneen. Karhu oli juuri hyökkäämässä Kirstin kimppuun kun piikkauskone jytyytti karhun jalkaan ison reiän ja jäi siihen jumiin. Pian koko rappukäytävä oli Kirsti mukaan luettuna yltäpäältä veressä. Kirsti jatkoi kiljumistaan. Karhu tuupertui hänen viereensä ja menetti lopulta tajuntansa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

033

Kello oli seitsemän aamulla. Edelleenkään en saanut nukuttua. Aurinko pilkisti sädekaihtimien läpi, joita en juuri koskaan avannut. Mutta tänään avasin ne. Mieleeni oli kirjoitettu isoilla, lihavoiduilla kirjaimilla: MUUTOS. Eilinen masturbaatiofiaskoni ja maton tuleen syttyminen olivat olleet herätys. Nyt oli totisestikin otettava itseään niskasta kiinni ja ryhdyttävä toimeen.

Olin kuvitellut omistautuneeni Marikalle jo aikaisemmin, mutta en ollut tehnyt sitä kunnolla. Pystyisin vieläkin parempaan. Halusin tehdä kaiken täysin oikein. Jos hän halusi, että hankkisin töitä, niin minähän hankkisin töitä ja unohtaisin oman tahtoni. Olisin alusta loppuun se koira, joka hän halusi minun olevan, ja kantaisin vastuuni kunnialla. Soittaisin kaikkiin media-alan yrityksiin. Sopisin tapaamisia ja antaisin itsestäni esimerkillisen kuvan. Silittäisin kravatin käyttökuntoon ja marssisin paikalle siisteissä ja asiallisissa vaatteissa. Kättelisin isoja herroja ja ottaisin sen, mitä tarjolla on. Tekisin Marikan niin onnelliseksi kuin ikinä olisi mahdollista. Minusta olisi siihen, jos vain todella haluaisin sitä. Vaikka en työtä halunnutkaan, niin halusin Marikan. Ehkä työn avulla saisin myös hiukan hilattua itsetuntoani ylöspäin. Ja sitten kun itsetuntoni olisi tarpeeksi korkealla, uskaltaisin kysyä Marikalta, oliko hän minun tyttöystäväni. Jos bimbojen kuvat tietokoneellani tekivät minusta superheteron, niin kaikkien näiden suunnitelmien toteutuminen tekisi minusta megaheteron. Boom!

Kuuntelin lukioaikani suosikkibiisin The Zombiesin This Will Be Our Year ja petasin sänkyni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Imuroin huoneeni ja innostuin niin kovaa, että imuroin Artonkin huoneen niin että lasinsirut kolisivat imurin letkussa. Pesin jopa WC-pöntön. Tuuletin keittiössä ja pyyhin pölyt. Tein hiukan vatsalihaksia ja ajattelin Marikaa. Jokainen ajatus hänestä antoi minulle voimia pystyä ihan mihin tahansa. Marikan kanssa pystyin huomattavasti suurempiin saavutuksiin kuin ilman häntä. Hän oli minun nitroni.

Minulle tuli niin kova ikävä, että päätin katsastaa hänen bloginsa. En ollut tehnyt sitä muutamaan päivään ja toivoin, että siellä olisi ollut hänestä joku mukava kuva. Minun Marikani. Mutta siellä oli jotakin aivan muuta. Ilman mitään varoituksia luin otsikon: ”Minun ex-poikaystäväni esittelee itsensä maailmalle”. Otsikon alle oli upotettu minun runkkausvideoni. Tunsin kuinka viileä hiki nousi otsalleni ja olin varma, että tajuni menisi. Tuntui, että sydämeni pysähtyisi. Olin unohtanut, että Marika oli yliluonnollisen osaava penkomaan artikkeleita, kuvia ja videoita netistä. Hän oli jälleen osoittanut taitonsa. En voinut käsittää kuinka hän oli löytänyt tuon videon. Ainoa positiivinen asia oli, että hän kutsui minua ex-poikaystäväkseen, ja tarkoitan lähinnä osaa ”poikaystävä”. Minusta oli vihdoin tullut hänen poikaystävänsä, ainakin imperfektissä. Tuijotin lamaantuneena sitä otsikkotekstiä ja video lähti automaattisesti pyörimään. Kuuntelin omaa voihkintaani ja katselin kuinka esittelin spermakulliani kameralle. Tärisin paniikissa.

Väite, että oma elämä vilahtaa filmirullan lailla nopeutettuna silmien edessä ennen kuolemaa, pitää paikkansa. Juuri niin tapahtui, mutta minun filmirullani oli hyvin lyhyt. Se sisälsi vain olennaisen: hetkeni Marikan kanssa. Kaikki muu oli leikattu pois. Vain Marikalla oli merkitystä.

Paniikkini maustui suuttumuksella. Miksi helvetissä hän oli laittanut sen sivuilleen? Kuinka hän saattoi olla näin julma? Hänhän joutui itsekin huonoon valoon kertoessaan, että videomateriaalissa esiintyy hänen exänsä. Sitten vasta huomasin, että videon alla oli tekstiä. Marika kiitteli siinä rakasta ystäväänsä Sampoa, joka oli löytänyt videon. Se vitun runkkari oli pahempi sekopää ja mulkku kuin minä. Se hännysteli Marikaa ja oli yritellyt häntä jo vuosia ilman mitään tuloksia. Ainut helpotus oli, että se paska ei koskaan saisi Marikaa. Marika ei erityisemmin pitänyt siitä idiootista, mutta nyt Sampon kurssi oli varmasti kovassa nousussa. Halusin tappaa sen urpon. Lähdin siltä seisomalta ulos, jälleen ilman ulkovaatteita. Laitoin epähuomiossa jalkaani eriparin tennarit, mutta huomasin sen vasta juostessani kutosen ratikkaa kiinni. Kylmyys oli pienin murheeni.

En oikein edes tiennyt minne olin menossa, mutta vauhti oli kova. Huohotin paniikinomaisesti ratikassa. Ihmiset tuijottivat minua peloissaan. Yritin soittaa Marikalle ainakin kymmenen kertaa, mutta hän sulki linjan saman tien. Inhoan kun naiset tekevät niin. Vitutti, että ratikka eteni niin hitaasti. Kaiken lisäksi se oli menossa väärään suuntaan. Halusin ulos. Yritin epätoivoisesti avata ovia kesken vauhdin. Ei se tietenkään onnistunut. Joku pummi naureskeli minulle. Potkaisin sitä munille ennen kuin ratikka pysähtyi. Häivyin ulos ja etsin käsiini toisen ratikan.

Lopulta saavuin Töölöön. Juoksin henkihieverissä Marikan asuintalon portaat ylös ja saatoin kuulla kohtalokkaat, matalia tritonusnuotteja painostavasti soittavat sellot päässäni. Onneksi minulla oli edelleen avain Marikan luokse. Avasin oven ja yritin vetää sen auki, mutta oviketju pysäytti liikkeeni. Marika rupesi saman tien huutamaan sisältä, että lähtisin helvettiin sieltä. Hänen rakas, anaalivaivainen ja nimeämätön bichon frisénsä haukkui ja ulisi raukasti taustalla.

- Marika, anna mun selittää, se ei oo ihan niin paha juttu kuin miltä se voi näyttää!

- Tässä maailmassa ei ole mitään keinoa, millä saisit sen selitettyä mulle! Marika kiljui keittiön suunnalta.

- Mutta... mutta... mutta, toistelin enkä saanut sanoja suustani ulos.

Vasta nyt tajusin kuinka jäässä olin. Ulkona oli hemmetin kylmä, vaikka pakkaset olivat vihdoinkin hiukan hellittäneet ja ilmassa oli jo selkeä lupaus keväästä.

- Päästä mut sisään niin kerron koko jutun! huusin, mutta Marika ei vastannut mitään.

Kuulin vain koiran uikutuksen, joka dramatisoi tilannetta entisestään. Ihan niin kuin se raukka pölypallo olisi itkenyt. Kuinka inhimilliseltä se kuulostikaan. Se oli varmaan jo päästänyt sekä pissat että anaalit lattialle. Rupesin itsekin itkemään kun en oikein tiennyt mitä tehdä.

- Mä soitan poliisit paikalle jos et mene pois täältä, Marika sanoi huomattavasti rauhallisemmin kävellessään lihaveitsen kanssa ovelle.

Katsoin häntä siitä pienestä ovenraosta. Tällä epätoivon surunsekaisella hetkellä hän näytti kauniimmalta kuin koskaan. Niin lähellä, mutta yhtäkkiä niin kaukana. Totta kai tällaisella hetkellä rakastin ja halusin Marikaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tuntui, kuin koko maailma olisi ollut lipumassa pois luotani — Marika oli minun koko maailmani. Olin jo kauan sitten luopunut kaikesta vain saadakseni hänet. Se oli kuin kohtaus Sergio Leonen elokuvasta. Taustalla tietysti jylisi Ennio Morriconen ylidramaattinen musiikki.

- Anna se avain tänne, Marika sanoi hiljaa ja osoitti minua veitsellä ovenraosta.

Etäännyin taaemmas ja tiputin avaimen kiltisti hänen kämmenelleen. Sormeni sipaisi hänen nimetöntään tiputtaessani avaimen. Digitus Quartus. Oliko tuo viimeinen kosketus minun ja Marikan välillä? Ajatus herätti minussa niin viiltävän melankolian tunteen, että romahdin lattialle ja minuun sattui. Nostin pääni ylös ja näin Marikan lasittuneet silmät. Hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja totesi:

- Pala helvetissä vitun pervo.

Ovi sulkeutui ja siihen se sitten loppui ilman sen kummempia fanfaareja.

Oven sulkeutumisen ääni tuntui kaikuvan rappukäytävässä loputtomiin. Kuuntelin kuinka tuo kaiku, viimeinen Marikan tuottama ääniefekti, hälveni vähitellen olemattomiin. Se oli kuin luoti, joka oli upotettu vatsaani. Enkä saisi koskaan tuota luotia pois sisältäni. Siellä se olisi mahalaukussani ja tekisi hidasta tuhoa kuin syöpä. Tai sitten se koteloituisi ja tulevaisuuden patologiaharjoittelijat saisivat ihmettelemisen aihetta. Jäin makaamaan hänen ovensa eteen. Ei tämä minulle vielä ohi ollut. Ei suinkaan. Totta kai tulin vielä monesti anelemaan häntä takaisin. Mutta Marika oli niin taitava, että hän pystyi pysymään minulta täysin näkymättömissä.

Hän hävisi aina niin romanttisesta Helsingin katukuvasta totaalisesti. Kiersin päivätolkulla läpi kaikkia paikkoja, joissa olin koskaan ollut hänen kanssaan. Kaikki kahvilat, vaateliikkeet ja jopa niiden sovituskoppialueet. Mutta niin kuin olin jo aiemmin ajatellut, olin alusta lähtien ollut Marikan kanssa vain jatkoajalla. Nyt pilliin oli puhallettu. Game over. The end. Vaikka hyväksyin, että olin menettänyt hänet, niin en kestänyt sitä. En voinut mitenkään sulattaa tuota ajatusta niin henkisesti kuin fyysisestikään.

Haluni seksiin hävisi kokonaan. En edes masturboinut. Heräsin toisinaan märkiin uniin ja olin niin lamaantunut, että en jaksanut edes vaihtaa alushousujani. Kaikki suunnitelmani työnhausta luonnollisesti kuolivat Marikan menettämisen mukana. Katselin loputtomiin koneellani valokuvia Marikasta ja katseltuani niitä päiväkausia halusin uutta kuvamateriaalia. Jos hänen blogilleen ei ilmestynyt mitään uutta niin piirsin itse hänestä kuvia.

Olin aina ollut hyvä piirtämään ja jäljentämään todella yksityiskohtaisesti henkilökuvia. Tuo harrastus oli kuitenkin loppunut lukion pakollisten kuvaamataidon kurssien jälkeen. Nyt kuitenkin herätin tuon taidon takaisin eloon. Piirsin lyijykynällä loputtomiin uusia piirroksia Marikasta. Pian huoneeni oli täynnä luonnoksia hänestä. Luovimmillani skannasin piirroksia ja väritin niitä photoshopilla. Onnistuneimmat vedokset näyttivät todella hyviltä ja aidoilta. Muutamat niistä kävin teettämässä isoiksi A1-kokoisiksi julisteiksi. Ripustin Marikan kuvia huoneeni seinät täyteen. Tiesin olevani hullu. Muistutin Steven Spielbergin Kolmannen asteen yhteys -elokuvan päähahmoa, siis sitä parrakasta kaveria, joka sekoaa ufoihin. Olin täysi toisinto hänestä. Omalla tavallaan sekoamiseni oli ainoa asia, josta olin ylpeä. Ainakin se todisti minun edelleen olevan Marikan, vaikka hän ei ollutkaan enää minun.

Olin niin sekaisin surusta, että edes ryyppääminen ei kiinnostanut minua. Halusin rankaista itseäni yhä julmemmilla tavoilla siitä, että olin mokannut. Halusin tuntea tuskani täysin selvillä emootioilla ja siksi en halunnut käyttää alkoholia, koska se olisi helpottanut oloani. Se olisi myös saattanut etäännyttää minua Marikasta. En halunnut unohtaa pienintäkään hetkeä, jonka olin viettänyt hänen kanssaan. Kelasin viimeistä hetkeä hänen seurassaan ja muistin loputtomiin hänen lasittuneet silmänsä ja kyyneleen hänen poskellaan, jonka hän hieraisi pois. Muistelin kuinka olin sipaissut hänen nimetöntään ja toistelin öisin puoliksi unissani: ”Digitus Quartus, Digitus Quartus”. Tein siitä laulun, jossa oli sydäntäsärkevän kaunis melodia. Äänitin kappaleen ja kuten piirroksienkin suhteen, yritin lähettää sen Marikan sähköpostiin, mutta sain aina automaattisen vastauksen, että tähän sähköpostiin oli estetty viestit minun sähköpostiosoitteestani. Loin uusia sähköpostiosoitteita ja yritin lähettää laulun uudestaan, mutta vastausta ei kuulunut. Marika osasi olla kylmä, se oli aina ollut minulla tiedossa. Hänen bloginsa oli ainut yhteyteni häneen. Kipein fiiliksin vierailin siellä puolen tunnin välein toivoen, että Marika olisi laittanut sinne uusia päivityksiä. Enimmäkseen hän puhui siellä edelleen nimeämättömästä koirastaan ja siitä kuinka helvetin hyvin hänellä meni. Enkä minä epäillyt sitä hetkeäkään. Olin onnellinen Marikan puolesta, siitä että hänellä oli kaikki hyvin. Mutta hajosin joka päivä ajatukseen siitä, että joku muu paneskeli häntä. Kuvittelin Punavuoren hipsterit hänen seurassaan täydellisine kreikkalaisen jumalan kulleineen. Hakkasin päätäni seinään usein niin kauan, että pyörryin. Saatoin herätä myöhemmin oksennukset rinnuksillani. Eikä Artosta ollut mitään apua – itse asiassa en nähnyt häntä ollenkaan. Tuntemukseni siitä, että hän ei todellisuudessa ollut koskaan tullut takaisin, vahvistuivat päivä päivältä. Missä hemmetissä hän nukkui yönsä?

034

Olin kokenut niin mahdottomia asioita, että en voinut enää suhtautua vakavasti mihinkään. En voinut nähdä mitään järkeä maailmassa, joka meni päivä päivältä enemmän ja enemmän sekaisin. Kuin olisin elänyt tietokonepelissä, joka oli totta. Unistani oli tullut totta, sillä en nähnyt enää unia. Muututtuani karhuksi olin hylännyt viimeisenkin rippeeni ihmisyydestäni. Minusta oli tullut eläin.

Tärkeintä karhuna olemisessa on karhuna oleminen. Tämä tarkoittaa sitä, että ei yritä esittää karhua, vaan on karhu, todella ajattelee, tuntee ja elää kuin karhu. Hengittää ja syö karhumaisesti. On karvainen ja likainen. Suihkussa ei saa käydä. Hiuksia ei saa missään nimessä pestä. On luovuttava niistä mukavuuksista, joihin jokainen meistä onnellisista länsimaisista ihmisistä on tottunut. On tehtävä uhrauksia autenttisen olemuksen vuoksi. Se autenttinen olemus on karhuisuus. Ei karhumaisuus, sillä se olisi vain jotain karhunkaltaista, ei todellista karhuutta. Karhuisuus kuulostaa karhealta ja se on sitä. Joka päivä herää pediltä, jota eivät todellakaan muodosta joustinpatja ja pehmeä lakana. Saattaa nukkua havujen päällä, ruoholla tai heinillä – ne ovat karheita. Alkaa haista pahalta ja kaivata jopa sitä kaikkein halvinta deodoranttia, jota täti joskus osti lahjaksi ja jota ei koskaan käyttänyt, mutta ei rohjennut heittää poiskaan. Pian on niin täyttä karhuutta, että alkaa vihata koko karhulajia ja haluaisi pyyhkiä ne pois maan päältä. Haluaa taas olla ihminen. Perhanan karhut, pitäkööt itse huolen sappirakoistaan!

Mutta.

Pikku hiljaa aloin tottua tähän kaikkeen. Kiinnitin vähemmän ja vähemmän huomiota hajuun, joka alati ympäröi minua. Tulin osaksi hajua. En ollut enää hajun ympäröimä vaan olin se haju ja se haju oli minä. Otin haltuuni luonnon, jonka kaikki ihmisten rakentama teknologia on työntänyt pois luotani ja piilottanut minulta. Se ei tuntunut enää vieraalta vaan kodikkaalta – kodilta. Olin kotona luonnossa, juuri siellä, missä minun kuuluikin olla. Tullessani karhuksi tulin samalla osalliseksi jostain, mitä minä tai kukaan kaltaiseni ei ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt. Se oli vierauden tuttuutta. Se oli kuin rakastuminen. Rakastumisessa jostain täysin vieraasta tulee täysin tuttua. Oppii tuntemaan toisen jokaisen sopukan ja osaa arvata, mitä tämä ajattelee. Hänen vieressään voi rikkoa rajan, joka aiemmin erotti kaksi ihmistä toisistaan. Heistä ei tule yhtä ja samaa, mutta hetken he ovat yhtä, he tulevat osallisiksi jostain samasta. Ja se, joka yhdistää heitä, on rakkaus. Samalla tavalla, karhuksi tulemisessa minua yhdisti karhuihin luonto. Voisi sanoa, että samalla tavalla kuin olin joskus rakastunut kumppaniini, minä luontoistuin nyt karhuihin. Tämä oli ehkä parasta, mitä olin koskaan tehnyt. Koomassa olin tullut yhdeksi itseni kanssa ajatusteni avulla, siis ajatustunut itseeni. Se oli toki hienoa, mutta kovin pienimuotoista, itsekeskeistä ja sisäänpäinkääntynyttä. Sen sijaan luontoistuminen, siinä oli selvästi jotain autenttista ja maailmassa läsnä olevaa. Juuri tätä olin kaivannut maatessani koomapotilaana – maailmassa läsnä olemista. Ja täällä minä olin.

Minua kutitti ihan hemmetisti. On mahdollista kuvitella tietävänsä, mitä kutiaminen tarkoittaa. Mutta koettakaapa olla karhuna! Silloin vasta voi ymmärtää kutiamisen merkityksen. Karhut ovat suuria eläimiä ja niillä on suuri kutitus. En tiedä kuinka ne kestävät sitä. Toisaalta, niillä on huomattavan paljon enemmän kokemusta sen kestämisestä kuin minulla: ne ovat syntyneet siihen. Minä olin tullut karhuksi vasta aikuisiällä, ja on ymmärrettävää, että minulla oli asiaan liittyen hieman ongelmia. Olin tulla hulluksi. Palasin takaisin ajatuksiini hulluksi tulemisesta, mutta sitten koin siinäkin asiassa valaistuksen. Eivät karhut voi tulla hulluiksi! Eihän karhuilla ole järjestelmää, joka osaisi määritellä ne hulluiksi. Eihän niillä ole mitään käsitystä siitä, mitä hulluus on, ei kukaan karhu ole koskaan sulkenut toista karhua koppiin ja sanonut: ” Sinä olet hullu ja saat luvan pysyä siellä kopissa niin kauan, kunnes lakkaat olemasta hullu”. Karhuuntuneena en voinut olla hullu. Lakkasin siis murehtimasta sitä seikkaa. Tervejärkinen elämä oli nyt viimeinkin osaltani taattu.

Olin alkanut rakastaa puita. Rakastin koivuja, niissä on kauniit vaaleat rungot. Karheat männyt ja kuuset olivat kuitenkin suosikkejani – niihin oli paras hinkata kutiavaa karhunselkääsä. Koivun runko on kovin sileä, se vain hajoaa kovassa käytössä ja leviää selkäkarvoihin aiheuttaen lisää ongelmia. Välttäkää siis koivunrunkoja ja keskittykää mäntyihin ja kuusiin. Olin kantojen ja juurakoiden keskellä, supisuomalaisessa maisemassa, kuin Juhani ja Esko, kuin Shemeikka ja Juha. Täällä olin minä, metsän kuningas. ”RRAAAAUU!!!” Koko metsä kaikui kun päästin ilmoille pelottavan karjahdukseni.

Nälkä kurni vatsassani ja turkkini oli hieman märkä. Päätin hoitaa ensin ensimmäisen ongelman, sillä toisen suhteen ei ollut paljoa tehtävissä, karhut kun eivät osaa sytyttää tulta. Läksin poimimaan marjoja, niitähän karhut syövät. Löysin kivan setin puolukoita ja mustikoita. Olin syönyt viime aikoina lähinnä marjoja, ja vatsani oli alkanut mennä hieman sekaisin – olin melko vahvalla ripulilla. Tuntui, että en saanut oikein pidettyä ravintoa sisälläni, ja teki todella tiukkaa selvitä päivistä. Marjojen korkea kuitupitoisuus tietysti hoiti hommansa. En ollut koskaan ymmärtänyt kuitupitoisten ruokien mainostamista: ”Syö mysliä niin vatsasi toimii!”. Eli suomeksi sanottuna juokset vessassa päästämässä ruikulia pönttöön koko aamun sen jälkeen. Mikä pointti siinä on? Pitävätkö ihmiset vessaa ja kakalla käymistä jotenkin niin mielettömän mahtavana asiana, että koettavat rakentaa ruokavalionsakin niin, että pääsevät sinne mahdollisimman usein? Ihmiset ovat kummallisia. Ymmärsin nyt paremmin kuin koskaan Obelixia, joka ihmettelee roomalaisten sivistystä. Ihmiset olivat minulle kuin suuri roomalaislauma, joka pyrkii valloittamaan koko planeetan, eivät ainoastaan Galliaa. Mitä enemmän aikaa vietin metsässä, sitä enemmän etäännyin ihmisyydestä. Hulluja nuo ihmiset.

Metsässä tämä hulluus korostui, koska ei ollut sitä mukavaa posliinipönttöä, johon istahtaa. Piti aina etsiä jokin metsänsiimes, levittää karhuntaljan peräosa auki ja antaa mennä. Yritin pyyhkiä kaiken maailman lehtiin ja varpuihin, mutta ei se oikein onnistunut. Lopulta karhuistuessani entistä enemmän luovuin koko pyyhkimisestä. Peppuuni muodostui jonkinlainen kakkaa hylkivä pinta, jota ei enää tarvinnut pyyhkiä. Tosin sitäkin alkoi usein kutittaa. Hinkkasin peppuani silloin maahan tai puunrunkoihin. Ohi kulkevat eläimet tuntuivat nauravan minulle, ja huutaessani niille vihaisena, että ”Hoitakaa omat asianne, perkele!”, tajusin, että eiväthän ne osaa nauraa. Niille ei ole kehittynyt nauramisen instituutiota. Eihän niille voinut olla vihainen. Tämä muistutti minua kuinka kaukana vielä olin vielä kehitykseni tavoitteesta, ja tein entistä enemmän töitä karhuistuakseni ja päästäkseni eroon ihmislajin päälleni kasaamasta kulttuurisesta painolastista. Halusin olla hieman kuin Henry David Thoreau Walden-teoksessaan, jonka hän kirjoitti kahden vuoden metsässä asumisensa perusteella. Mutta halusin mennä pidemmälle – minusta todella tulisi osa metsää.

Unohtaminen oli ykköstavoitteeni. Olin tutkinut etukäteen suomalaisessa luonnossa esiintyviä huumaavia kasveja. Yksi tällainen on hullukaali. Otin sitä mukaani karhuuntumismatkalleni ja istutin sitä ympäri Itä-Suomen korpea, jossa oleilin. Otin päivittäin annoksen hullukaalia, ja se toimi. Hullukaali aiheuttaa hallusinaatioita ja hulluuskohtauksia, ja tuntui, että juuri niitä kaipasin – aloin unohtaa asioita. Joinakin päivinä en muistanut kuka olin ja joskus menetin käsitykseni oman kehoni rajoista. Välillä en ajatellut Marikaa moneen päivään. En saanut kuitenkaan flipata liikaa, sillä metsän eläimet ovat hyvin kosketuksissa oman kehonsa ja maailman kanssa. Siihen väliin minäkään en halunnut mitään, joten keskityin olemaan yhtä itseni kanssa nimenomaan kehollisella tavalla.

Keskityin oleelliseen, kuten antiikin kyynikot Diogenes Koiran johdolla. Hänen nimensä, tai siis lempinimensä, todella oli Koira, sillä hän kyynikkojen koulukunnan perustajana pyrki elämään autenttista aitoa elämää, josta on riisuttu pois kaikki ylimääräinen ihmisten kasaama hömpötys. Esimerkiksi ylenpalttiset ruokanautinnot ovat aivan turhia, kuten myös häveliäisyyssäännöt ja hienot asunnot. Siksi kyynikot harrastivat seksiä kadulla ja Diogenes asusti ruukussa, vaikka joskus erheellisesti luullaan hänen asuneen tynnyrissä. Kerrotaan Aleksanteri Suuren saapuneen Diogeneen luokse kuultuaan tämän maineesta. Aleksanteri esitteli itsensä maailman valtiaana ja tarjosi Diogeneelle mitä tämä vain haluaisi. Diogenes vastasi, että voisitko arvoisa herra siirtyä pois auringon edestä. Aleksanteri oli luonnollisesti tästä hyvin vaikuttunut ja totesikin: ”Jos en olisi Aleksanteri, olisin Diogenes”. Hän jatkoi sotaretkiään vain kuollakseen 33-vuotiaana todennäköisesti huomattavan suuren alkoholinkäytön seuraksena. Diogenes taas eleli tyytyväisenä ruukussaan, kunnes merirosvat kaappasivat hänet ja myivät orjaksi. Mutta tästäkin pulmallisesta tilanteesta Diogenes selvisi järkähtämättömyydellään. Hän kertoi, että ainoa hänen tuntemansa ammatti oli ihmisten hallitseminen. Niinpä hän sai opettaa isäntänsä Kseniadeen kahta poikaa ja saarnasi heille hyveellistä itsehillintää. Diogenes ja Aleksanteri kuolivat samana päivänä. Kumpi oli elänyt aidommin?

Mutta mitä ihmettä... mietin filosofiaa kun minun piti olla karhu... Huomasin taas eksyneeni aiheesta. Tätä tapahtui alinomaa. Lisäsin hullukaalin määrää ja lopulta olin tuitereissa koko ajan. En tuntenut nälkää ja laihduin huomattavasti. Tämä alkoi käydä vaaralliseksi, ja totesin harvoina selvinä hetkinäni, että tilanteen oli muututtava. Ajatuksia oli siis ilmeisesti mahdotonta poistaa täysin. Päätin sen sijaan keskittyä toimintaan. Toimimalla oikealla tavalla ja toistamalla sitä toimintaa voisin Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti päästä muokkaamaan itsestäni oikeanlaisen. Kuten Butlerin mukaan seksuaalisuutta toistetaan, minä toistaisin karhuutta niin kauan, että olisin karhu, ja vielä senkin jälkeen, että pysyisin karhuna. Toiminta ja toisto olivat ainoa tieni voittoon.

Olin laihtunut jo alle 50-kiloiseksi ja pelkäsin pian nälkiintyväni kuoliaaksi. Minusta tulisi haaska. Mutta, mutta – karhuthan syövät haaskoja. Haaska on lihaa ja lihassa on proteiinia ja rasvaa. Se olisi juuri oikeaa ravintoa minulle nyt. Lähdin haaskajahtiin. Jouduin vaeltamaan aika pitkään ja hukkasin sijaintini. En enää tiennyt missä olin, mutta ehkä se oli hyvä. Olin osa metsää eikä ollut väliä missä päin metsää olin, olin joka tapauksessa metsässä, kotona.

Muutaman päivän jälkeen törmäsin lopulta kaipaamaani näkyyn: eläimen raato makaa retkotti maassa. Ikäväkseni joku muukin oli löytänyt sen. Suurehko ahma oli ahmimassa saalista parempiin suihin. Olin kuitenkin sitä mieltä, että minun suuni oli varmasti parempi kuin jonkun ahmattiahman suu. Olin aikoinaan käynyt mallikurssilla ja opetellut kymmeniä tunteja hyvää ryhtiä ja oikeanlaista kävelyä. Sovelsin oppejani ja kävelin polleasti haaskan luokse. Miss Jay olisi ollut ylpeä minusta. Nostin käpäläni ilmaan ja räyhäsin ahmalle niin karhumaisesti kuin pystyin. Se katsoi minua hämmentyneen näköisenä, eikä näyttänyt, että sillä olisi ollut aikeita poistua saaliinsa luota. Pelkäsin paljastuvani. Minulla oli tällaisia tilanteita varten varasuunnitelma. Kaivoin pippurisumutteen turkistani ja suihkutin sitä ahman silmiin. Se lähti uikuttaen lätkimään.

Liha näytti hieman mädäntyneeltä ja se haisi todella pahalta. No, ei auttanut itku markkinoilla. Etenin toimintamallini mukaisesti ja kyyristyin haaskan eteen. Otin ensimmäisen haukun, eikä se ollut niin pahaa. Kuin erittäin raaka pihvi hienossa ravintolassa, blue, niin kuin sitä kutsutaan: vain hieman pannulla käynyt pihvi. Kun haluaa todella raakaa, kannattaa tilata pihvinsä bluena, tai jos haluaa olla nokkelampi, sanoo tarjoilijalle ”blood rare” tai ”bloody as hell”. Tai sitten voi tilata pihvinsä oikeasti raakana. Mutta raakaa lihaa ei tarjota kuin joissain erityisruoissa, kuten Carpaggiossa tai tartarpihvissä. Etiopiassa syödään raakaa naudanlihaa gored goren ja kitfon nimillä. On myös tiger meat -niminen raaka naudanliharuoka. Ja tämä vain paranee. On yhä enemmän ihmisiä, jotka uskovat, että mitä suurempi osa ruokavaliosta on raakaa eli kypsentämätöntä, sitä terveellisempää se on. Tämä ei tietystikään tarkoita pelkkää lihaa, mutta sisältää myös sen. Raw foodismia eli raakaravintoa noudattavat voivat syödä vaikkapa hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä, kananmunaa, kalaa, lihaa ja pastoroimattomia ja homogenisoimattomia maitotuotteita. Ehtona on vain, että niitä ei saa kypsentää. Minusta oli siis tullut raakaravinnon kannattaja. Siihen kuuluu usein myös elämäntyylillisiä valintoja, kuten liikunta ja ulkoilu sekä päihteettömyys. Olin siis päihteettömyyttä lukuun ottamatta varsinainen mallioppilas ja voisin saada paljon ystäviä raakaravinnon syöjien piiristä. Kun palaisin Kallioon, voisin käydä Ekolossa ostoksilla ja lounaalla Silvopleessa! Harmi vain, etten ollut enää ihminen. Saattaisi olla vaikeaa saada ystäviä karhuna. Vaikka toisaalta, kyllähän State o' Mainellekin se onnistui, miksi ei siis minulle. Tai sitten he, joko ihmiset tai karhut, vain popsisivat minut poskeensa, raakana.

Mutta nyt ei ollut vielä ystävien aika. Nyt minä söin haaskaa keskellä metsää ja nautin olostani osana luontoa. Liha oli hyvää – se oli aivan perkeleen hyvää. Tunsin eläimellisyyden, tunsin kuinka se otti minusta vallan kokonaan. En ollut enää ihminen, olin korkeintaan luolamies: kulttuurin, yhteiskunnan ja sivistyksen painolasti alkoi vihdoin valua päältäni pois.

Olin vapautumassa.

Tunsin, kuinka keuhkoni maistoivat ilman aivan uudella tavalla. Tunsin, kuinka käteni tarttuivat maailmaan kiinni aidommin ja läheisemmin kuin koskaan ennen. Siinä ei ollut enää ihmisen luomaa muovikelmua välissä. Minä olin päässyt siitä eroon. Olin suoraan yhteydessä todelliseen maailmaan, todelliseen elämään. Ei ollut enää teknologiaa, ei Facebookia, ei sähköpostia, ei aina mukana kulkevaa kännykkää, joka alinomaa kutsui minua sen ihmeellisten virtuaalimaailmojen pariin. Minulle oli vain se, mistä otin kiinni, se mihin kosketin – ei muuta, sillä muuta ei tarvittu, muuta ei ollut. Oli vain maailma ja minä. Ja oli vain hetki, sillä karhulle ei ole tulevaa tai mennyttä. Siksi karhu on niin onnellinen, siksi minä olin onnellinen. Suu täynnä raakaa, verta valuvaa lihaa. Sillä hetkellä todella koin maailman, ja se maailma oli minun. Kukaan ei voisi ottaa sitä minulta pois, sillä minä olin karhu, metsän kuningas. Karhulle ei metsässä ryppyile kukaan – ei kukaan, paitsi ihminen, vain ihminen on kyllin röyhkeä tehdäkseen niin. Ja minä tiesin, että ne olivat tulossa. Siksi minä olin tänne alun perin tullutkin: tarjoamaan karhunmetsästäjille terveisiä luontoäidiltä. Palauttamaan tasapainon, joka oli tuhottu. Olemaan oikeudenmukainen, mutta ankara tuomari, niin kuin Judge Dredd. Nyt oli ankaruuden aika.

Ne olivat täällä. Minä haistoin sen. Ne olivat tuulen yläpuolella. Ne eivät pääsisi yllättämään minua. Raukkamaisissa karhujahdeissa on ideana se, että koiran tai koirien avulla ajetaan karhua takaa niin kauan, että se joko pääsee karkuun, kiipeää puuhun tai pysähtyy puolustautumaan. Jos karhu pysähtyy puolustautumaan, kuten useimmiten käy, koirat jäävät hätyyttelemään sitä, ja metsästäjä hakeutuu sopivalle ampujalinjalle pysytellen tuulen alapuolella. Sitten se ampuu karhun. That’s it. Karhu on kuollut. Mutta minä en antaisi sen tapahtua. Karhuveljeni, minä olin tulossa. Ja minä olin tulessa.

Olin pelastus.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

029

Aiemmin minulla oli ollut sellainen olo, että olin hereillä, vaikka nukuin. Nyt minulla oli sellainen olo, että nukuin vaikka olin hereillä. Kaikki sanoivat minulle: ”olet hereillä, olet hereillä, kuinka ihanaa!” Sitä oli aluksi vaikea tajuta, mutta kai se oli uskottava kun kaikki sitä niin innostuneina minulle hokivat. Minä olin herännyt. Tällä kertaa se oli tapahtunut jotenkin paljon soveliaammalla tavalla. Hoitaja oli ollut ajamassa partaani ja huomannut, että en ollutkaan enää koomassa. Siinä se. Hän oli hälyttänyt lääkärin paikalle, ja tämä oli laittanut minut katsomaan valopistettä ja seuraamaan sitä silmilläni. Hän oli kysellyt miltä minusta tuntui ja testannut refleksejäni. Kaikki näytti olevan kunnossa. Tämä oli ihme. Siitä kirjoitettiin lehtiinkin: ”Nuori mies heräsi koomasta”. Tämä sai hetkeksi ihmiset uskomaan jumalaan tai johonkin vastaavaan. Olin edelleen kai hieman hullu, mutta nyt olin ainakin hereillä oleva hullu. Parempi sekin kuin nukuksissa vääntelehtivä mielipuoli.

Kaikkein ihmeellisintä heräämisessäni oli se, että en ajatellut enää Marikaa. Nyt hereillä ollessani en tarvinnut häntä enää. Hän eli vain haaveissani, ja nyt kun pystyin taas toimimaan, näin selkeästi hänen epätodellisuutensa. Olin vihdoinkin todella hereillä. Ja tiesin olevani oikealla polulla.

Kaikenlaisia ihmisiä tuli kyläilemään. Toimittajia kävi niin Hesarista, Yleltä, Maikkarilta kuin iltapäivälehdistäkin. Kerroin niille kaiken pimeydestä, täydellisestä valottomuudesta ja ikävästä. Hulluudestani, jota kukaan ei ollut todistamassa, kuinka voi olla hullu, vaikka ei kokisikaan olevansa hullu ja olla olematta hullu, vaikka kokisikin itsensä hulluksi. Yritin tuoda tämän ristiriidan esille. En tiedä ymmärsivätkö he. Kerroin siitä kuinka en nähnyt mitään, kuullut mitään enkä tuntenut mitään, kuinka kaikki aistini olivat hävinneet. Kerroin kuinka vaikeaa silloin on sanoa onko elossa vai ei. Kerroin kaiken, paitsi sen, kuinka olin herännyt ja käynyt tappamassa sen juopon tai ne juopot (jos niin nyt oli käynyt). Toimittajat olivat jopa melko kiinnostuneen oloisia. Minusta tuli hetkeksi aikaa puheenaihe ja Facebook-profiiliini tuli niin paljon viestejä ja linkkejä, että se meni tukkoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että niin voisi käydä. Yksi virtuaalinen maailma (Facebook) täyttyi toisen virtuaalisen maailman (minun mieleni) vaikutettua materiaaliseen maailmaan.

Tämä kaikki oli kovin mielenkiintoista. Ihmiset miettivät pitkästä aikaa arkisen olevaisen yläpuolella olevia asioita, siitä tuli taas hetkeksi muodikasta. Suosioni huipentui Hesarin kuukausiliitteseen tehtyyn haastatteluun: ”Poika, joka nousi kuolleista”. Kuukausiliitteen kannessa oli kuva, jossa kasvoni oli jaettu keskeltä kahtia siten että toisen puolen sieraimeen meni happijohto, se puoli kasvoista oli kalpea ja eloton ja sen puolen silmä oli puoliksi kiinni ja katse oli veltto ja eloton. Toinen puoli taas oli eloisa ja sen puolen silmä loisti liioitellun kirkkaana ja tarkkavaisena. Kuva oli hieno, enkä viitsinyt edes avata keskustelua siitä, toistiko se taas liikaa länsimaisen ajattelun kroonista ongelmaa eli dualismia. Olin iloinen suosiosta. Nopeasti ihmiset kuitenkin unohtivat. Hetki valokeilassa oli tehnyt minulle hyvää ja olin saanut siitä paljon energiaa.

Alun hulinan jälkeen pääsin keskittymään oleelliseen eli karhuihin. Karhujen pelastaminen ei jäänyt pelkäksi hulluksi koomaideaksi, vaan halusin todella tarttua siihen. Järkytyksekseni huomasin pian, että maailma ei ollut erityisen kiinnostunut karhujen hyvinvoinnista. Karhuista ei hirveästi kirjoiteltu, eikä ollut mitään kovin vakavasti otettavaa järjestöä suojelemassa Karhujen oikeuksia. Joitakin karhuklubeja oli olemassa ja osalla oli jopa jaloutta aattessaan, mutta todellista paloa asioiden parantamiseksi ei ollut. Luin kauhistuttavia artikkeleita siitä, kuinka karhujen osilla käytiin kauppaa Kanadassa ja kuinka se vastasi laitonta huumekauppaa. Karhut oli alistettu osaksi ihmisen järjestelmää, joka pyrkii vain käyttämään hyväkseen kaikkea, joka sen tielle osuu. Aasiassa oli suuri kysyntä Kanadan mustakarhun ruumiinosille, niitä kun käytetään sikäläisessä kansanlääketieteessä kaikenlaisten rohtojen valmistuksessa. Erityisesti Japani, Etelä-Korea, Taiwan, Kiina ja Hong Kong olivat kiinnostuneita mustakarhujen sappirakoista ja tassuista. Ne perkeleet halusivat jopa karhujen tassut! Tämä ei ollut mitään pientä bisnestä. Luin kanadalaisesta lehdestä, että yksi kilo karhun sappirakkoa maksoi katukaupassa miljoona Yhdysvaltain dollaria. Joskus sitä jatketaan sian tai lehmän sapella, eli "leikataan" koska ne ovat vähemmän arvokkaita – onhan karhu metsien (ja mitä ilmeisemmin myös sappirakkojen) kuningas. Vertauksena lehdessä luki, että Torontossa kokaiinin kilohinnaksi on arvioitu 100 000 Yhdysvaltain dollaria: karhun sappirakko on siis kymmenen kertaa arvokkaampaa kuin kokaiini. Himo karhun sappirakkoja kohtaan on niin suurta, että jopa keinotekoisia karhun sappirakkojohdannaisia on tarjolla, mutta ne eivät tietenkään ole yhtä suosittuja.

Karhu todella on kuningas, siitä kertovat lukuisat tarinat ja myytit. Karhu on valjastettu Suomessa ainakin kahden suuren tuotemerkin myyjäksi, toinen on olutta ja toinen urheiluvaatteita. Kaikki pyrkivät hyötymään karhusta tai identifioitumaan siihen. Karhulla ei ole luontaisia vihollisia, paitsi tietysti ihminen. Mutta onko ihminen luontainen vihollinen? Eikö ihminen ole aika luonnoton vihollinen? Karhunmetsästysretkille voi ilmoittautua netissä. Siellä luvataan unohtumaton elämys ruskeakarhun kaatamisretkellä, joka voi suuntautua Itä-Suomeen tai Viroon. Ursus arctos arctos on kuulemma ”metsästysmatkojen kuningas”. Mutta kuinka se voi olla metsästysmatkan kuningas kun koko matkan tavoite on sen tappaminen? Olihan Ruotsin kuningaskin mukana 1600- ja 1700-luvun hulluilla sotaretkillä Saksassa, Liivinmaalla ja aina Venäjällä asti, mutta ei niiden retkien tarkoitus kuitenkaan kai ollut saada kuningasta hengiltä – vaikka niin välillä pääsikin käymään, kuten Kustaa II Aadolfille Lützenissä marraskuussa 1632. Tämä mainonta oli siis huijausta, ja vain siksi, että ihmisillä olisi mahtava olo itsestään kun saavat kuninkaan hengiltä. Mikä olisikaan mahtavampaa kuin tappaa kuningas? Mikä voimantunto siitä varmasti seurasikaan! Tämä oli niin houkutteleva ajatus, että jopa minä, karhujen suojelija, ymmärsin sen viehättävyyden. Minun oli pakko toimia.

Soitin Suomen eläinsuojeluliittoon. Siellä on oma jaosto Suomen suurpedoille, joihin kuuluvat karhun lisäksi ilves, ahma ja susi. Eläinsuojeluliiton mukaan Suomeen tulisi perustaa valtakunnallinen suurpetoneuvottelukunta, sillä Suomessa annetaan liian helposti lupia suurpetojen kiintiömetsästykseen, joka ei ole EU:n luontodirektiivin poikkeuslupasääntojen mukaista. Tämä direktiivi on aika tiukka, ja Suomessa annetut poikkeusluvat eivät sovi siihen ja muistuttavat pikemminkin huvimetsästystä. Tämän vaikutelman saa myös kun selaa netissä noita metsästysmatkoja tarjoavia sivustoja – nehän mainostavat itseään elämysmatkailuna. Tappamiselämyksiä. Rehellisesti sanottuna en voinut kiistää tappamisen viehätystä, olinhan itsekin nautiskellut siitä viime aikoina (jos siis todella olin tappanut noita juoppoja). Mitähän minulle sanottaisiin jos laittaisin nettiin ilmoituksen juoppojen huvimetsästyksestä? ”Tule kokemaan todellinen elämys. Kallion deekut ovat metsästysmatkojen kuninkaita.” Joutuisin varmasti telkien taakse. Johonkin sen sallitun tappamisen raja on pakko vetää. Ja se vedetään ainakin meillä juoppojen ja karhujen väliin, joten paras olla ylittämättä sitä. Minä olin kuitenkin ylittänyt rajan jo. Ehkä halusin karhujen suojelulla jotenkin kompensoida pahoja tekojani. Tai ehkä olin todella vain hullu.

No, minä perustin tuon Luonnonsuojeluliiton kaipaaman suurpetoneuvottelukunnan. Uudesta maineestani ”koomapoikana” oli hyötyä. Asia sai jonkin verran huomiota mediassa ja lähti hyvin vetämään. Nokkelimmat yhdistivät minut tietysti karhuryhmään, suojelupoliisiin ja homoliikkeeseen. Jälkimmäisin pisti pökköä pesään. Sain kutsun ja kävin Kallion Nalle-Pubissa pitämässä puheen karhujen oikeuksista. Sen jälkeen sain aina ilmaiset kahvit iloisesti hymyilevältä myyjältä Karhupuiston laidalla sijaitsevasta Kulmakahvilasta. En ymmärtänyt, miksi nuori kaunis nainen oli töissä homokahvilassa – mutta tässä vaiheessa olin jo menettänyt kiinnostukseni naisiin, joten väliäkö hällä. Ihmiset vaikuttivat aidosti innostuneilta ja näyttivät jopa tukevan asiaani. Perustin Facebookiin ryhmän ”Pelastakaa karhut”, jolle sain kerättyä nopeasti 35 000 tykkäämistä. Ohitin heittämällä suosiossa mm. ”Pelastakaa Karhut jääkaapista Ry”:n.

Opiskelin karhujen elämää ja historiaa ja ne osoittautuivat varsin mielenkiintoisiksi vesseleiksi. Ennen 1900-lukua karhut oli metsästetty Suomesta lähes sukupuuttoon. Karhuilla on tietysti kaunis turkki ja niiden lihakin on ihan syötävää – kuulemma aika voimakasta verrattuna siihen tuotettuun lihaan, mihin olemme normaalisti tottununeet. Minä en tietenkään karhunlihaa syö! Se on kuin söisi omaa lihaansa. Koomassa, kun mietin heräämisen vaikeutta ja ymmärsin karhujen elämän tuskan, tulin jotenkin osaksi karhuutta. Minäkin olen aika karvainen. Ja vahva. Kerran nostin yhden opiskelijakaverini pulpetin ylitse – ja pelkillä käsivoimillani! Joudun ajamaan partani aika usein. Muutaman kerran olen pukeutunut naiseksi ja silloin olen joutunut ajamaan kehoni kaikki karvat. Varasin kerran hommaan kaksi tuntia ja silti aika loppui kesken. Puolet parrasta jäi ajamatta kun piti lähteä logiikan luennolle. Siellä käsiteltiin juuri silloin nimeämisen ongelmaa. Eli esimerkiksi sitä, milloin voimme sanoa, että ihmiselle on parta. Tai milloin joku ihminen on kalju. Tätä on todella vaikea määritellä. Onko ihminen kalju silloin kun hänellä ei ole ollenkaan hiuksia vai jo silloin kun hänellä on vain hieman hiuksia sivuilla jäljellä? Sama pätee moniin muihinkin nimiin ja nimeämisiin. Ne ovat usein mielivaltaisia. Johonkin se raja on vain asetettava. Tämä ei ole niin vakava ongelma silloin kun kyse on hiuksista tai parrasta, mutta hyvin vakava ongelma silloin kun siitä tulee normatiivinen kysymys – siis silloin, kun raja on pakottava tai määräävä. Abortti on hyvä esimerkki. Miten voidaan muka sanoa, että ennen 12. raskausviikkoa tehtävä raskaudenkeskeytys on sallittu, mutta sen jälkeen ei. Tämä rajahan on täysin mielivaltainen. Mutta silti se raja on asetettava johonkin. Tätä rajan epämääräisyyttä kutsutaan filosofiassa nimellä vagueness, eli, no – epämääräisyys.

Epämääräisyys on sallittua, jopa suotavaa, arkisessa puheessa, mutta ei täsmällisyyteen pyrkivässä puheessa, kuten vaikka lakitekstissä. Siksi lain on määriteltävä joku raja. Erikoista onkin, että rajan määrittelevät lakimiehet eivätkä kyseisen alan asiantuntijat, kuten abortin tapauksessa lääkärit. Kun Suomessa käytiin aborttikeskustelua 70-luvulla, monet lääkärit asettuivat aborttilakia vastaan. Heistä oli kummallista, että heidät oli koulutettu suojelemaan elämää, ja sitten tulee laki joka määrää heidät lopettamaan elämän. Hedelmöityshetkestä lähtien sikiöön on ohjelmoitu kaikki kokonaisen ihmisen tarvitsema tieto. Kuinka voidaan siis määrittää, että 12-viikkoinen sikiö on ihminen, jota ei saa tappaa, mutta sitä nuorempi ei? Raja on pakko asettaa, koska kielestä on tehtävä täsmällistä. Mutta rajan selkeys vaatii jotain vastineeksi: silloin häviää totuus. Se on hinta, joka on maksettava täsmällisyydestä. Voitaisiin ajatella, että totuus onkin vain tilanteiden ja yhteisöjen luomaa. Ei siis ole mitään universaalia totuutta. Eli ei olisi universaalia totuutta ihmiselämän kunnioittamisesta tai sikiössä olevasta koodista. Mutta riittääkö pelkkä loogisesti pätevä kanta eliminoimaan ihmisalkiossa olevan ohjelmoinnin? Tuntuisi kummalliselta että sen voisi vain kiistää, jos se kuitenkin on siellä – eihän siinä ole kyse mielipiteestä. Kaikki voidaan kyseenalaistaa, selvähän se. Se on tieteen tehtävä. Mutta jossain menee kai raja. Ja tässä tulemme takaisin rajan käsitteeseen. Raja. Nyt selvästi tunsin sen tarvetta, mutta osaisinko asettaa sen johonkin? Sen asettamiseen tarvitsisin täsmällistä kieltä. Ja se vaatisi totuuden siirtämistä syrjään. Tai toisin sanoen, se loisi totuuden – riippuen ajattelinko totuutta suhteellisessa vai absoluuttisessa (tai relatiivisessa vai objektiivisessa) mielessä. Kumman kannan valitsisin? Päätös oli mahdoton. Tämä oli epämääräisyyttä per se. Olin vajoamassa epämääräisyyteen.

Karhujen löytäminen oli muuttanut jotain minussa. Se oli parantanut minut epämääräisyydestä. Karhut. Niissä on jotain aitoa, jotain pysyvää, jotain luotettavaa – mutta vain niin kauan kuin niitä on olemassa. Ja niitä on olemassa vain niin kauan kuin niitä kaikkia ei tapettu. Karhuista oli siis pakko pitää kiinni, se ei ollut mikään vitsi. Siihen perustui koko totuuden käsitteen mahdollisuus (ainakin tässä totuuden määritelmässä). Ilman karhuja ei ollut totuutta. Ja minä olin ainoa, joka todella oli suojelemassa niitä.

Turhauduin nopeasti teoretisointiin ja päätin lähteä kentälle. Helsingistä olisi ollut helpointa suunnistaa Viroon, mutta kun olin nyt dedikoitunut suurpetoneuvottelukunnan perustaja, lieni sopivinta rajoittaa toimintani Suomeen. Lähdin siis kohti itää, sinne missä ruohon pitäisi olla vihreämpää, mutta missä silti tapahtuu murhia – kansanmurhien sijaan karhunmurhia. Olin ennen lähtöä hommannut täydellisen karhuasun. Sääli velikultaa, josta se oli tehty, mutta se sopi minulle täydellisesti; sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Tämän kaverin selkänahasta siis kirjaimellisesti revittiin suurempi etu. Mutta toisin kuin proletariaatti, hän oli todella tehnyt arvokkaan uhrauksen. Tämä uhraus ei jäisi palkitsematta, lupasin sen itselleni.

***

Mieleeni tuli Dorian Grayn metsästyskohtaus hiipiessäni havumetsikköön. Tiesin, että metsästäjillä oli aseet. Aseet tappavat, Chuck Norrisia unohtamatta. Täällä olin yksin. Ei ollut Lontoon suurinta dandyä eikä suurta valkoista karatekaa. Täällä olin minä. Ja täällä olivat karhut. Suuret, jalot ruskeakarhut. Minä tiesin niistä kaiken: missä ne söivät, minkälaista riistaa ne janosivat, minkälaiset temput niihin tehosivat. Tiesin myös, että metsästäjät tiesivät täsmälleen kaiken saman kuin minä, sillä heillä oli tietysti samat tietolähteet käytössään. Juuri tässä oli etuni. Ihmiset eivät odota eläinten tulevan heidän tietolähteilleen, tulevan käsiksi heidän tietoonsa. Siksi minulla oli nyt etulyöntiasema. Samalla tavalla kuin sairaalassa – silloin kun minun luultiin olevan koomassa, vaikka olinkin hereillä – minulla oli ollut salaisuus, joka oli antanut minulle ratkaisevan edun. Vaikka olin taktisesti alakynnessä, minulla oli strateginen etu. Kuin pelaisi shakkia: pitää liikkua ylemmällä tasolla. Silloin pienet marginaaliset edut muuttuvat massiivisiksi.

Karhun siitinluu oli erikseen mainittu karhujahteja järjestävällä nettisivulla. Tämä yksityiskohta sai minut lopullisesti menettämään malttini. Sen lisäksi, että se nosti uroksen naarasta arvokkaammaksi, se myös erikseen mainitsi jotkin karhun osat erityisen haluttaviksi. Ja näin tehdessään se teki karhusta erityisen esineellisen. Karhu ei ole metsästäjille mitään muuta kuin esine. Se on hyödyn lähde. Mutta mitä muutakaan se voisi olla? Kaikki asiat luonnossa ovat vain ihmistä varten. Ne vain odottavat ottajaansa. Eivät ne osaa panna hanttiin. Eikä niiden kuulukaan, koska ne ovat luontoa. Juuri siksi minä olin täällä. Minä olin täällä, ihmisen ja luonnon risteytyksenä, rajapintana, jossa ne voisivat kohdata toisensa. Minä tarjosin kohtaamispaikan, kiasman. Siellä voisimme olla yhtä: minä, karhut ja metsästäjät.

Mikä parasta, sinne emme olleet tulleet vain me, vaan siellä oli myös herra kuolema. Hän oli valmiina toimintaan, ja uskoakseni me kaikki muutkin olimme, tosin metsästäjistä en ollut varma. He eivät tienneet mikä heitä odotti, sen he ansaitsivat. Olivathan hekin olleet valmiita hyökkämäämään karhujen kimppuun näiden sitä arvaamatta. Karhujahteja mainostettiin usein ”kyttäysjahteina”. Jos on valmis alistamaan toisen tämän arvaamatta kyttäyksen kohteeksi, miksi olisi väärin kohdistaa tämä toiminta takaisin samaan suuntaan, mistä se on tullut? Olin valmis antamaan samalla mitalla takaisin niille paskiaisille, joiden mielestä oli täysin ok väijyä ja tappaa puolustuskyvyttömiä eläimiä. Ainoa oikea vastaus tähän oli tehdä myös heistä eläimiä. Ehkä he oppisivat läksynsä, mutta todennäköisesti se olisi liian myöhäistä. He olisivat kuolleita ennen kuin kukaan ehtisi kysyä yhtään kysymystä.

Olin metsässä.

030

Kuten olin olettanut, Marika suhtautui kielteisesti kaikkiin ehdotuksiini siitä kuinka viettäisimme iltaa yhdessä. Tai ei niinkään kielteisesti, vaan pikemminkin hän sivuutti ideani täysin. Kuukausien yhdessä hengailun aikana olin tottunut siihen. Suunnitelmat saattoivat yhtäkkiä vain muuttua. Jos Marikaa huvitti, hän saattoi lähteä kesken romanttisen illallisen johonkin kavereidensa kanssa. Esimerkiksi kerran juuri tilattuamme Chez Dominiquessä hanhenmaksaa ja raparperia, Marika sanoi menevänsä vessaan, mutta lähtikin Espoon Serenan Pacifique-tapahtumaan pulikoimaan lämpimässä vedessä ja juomaan drinksuja tiskijukkien soittaessa taustalla.

Yllättäviä poikkeuksia oli myös – minusta tuntui että se oli Marikan tapa pitää minut arvailemassa. Äiti oli pyytänyt minua jo viikkotolkulla syömään ja halusi kuumeisesti tavata Marikan, josta olin hänelle jonkin verran kertonut. En varsinaisesti vastustellut, mutta en uskaltanut esittää asiaa Marikalle. Lopulta mainitsin kutsusta pelokkaasti Marikalle ja yllätyksekseni hän halusi lähteä. Hän kuulosti jopa suht innostuneelta. Olin oppinut puhumaan Marikalla tietyllä tavalla. Ainoa tapa onnistua jonkin idean läpiviemisessä oli esittää se välinpitämättömästi, vaikka olisin ollut aivan innoissani siitä. Marika arvosti eniten pidäteltyjä tunteita ja kylmän viileää suhtautumista asioihin. Hän oli jäänainen.

Saavuimme lähijunalla Espoon Leppävaaraan ja otimme juna-asemalta bussin 510 Lintuvaaraan. Vanhempani olivat asuneet siellä jo viisi vuotta, mutta menin silti aina sekaisin katujen kanssa, sillä kaikki Lintuvaaran kadunnimet olivat saaneet inspiraationsa linnuista. Yhden pääkadun varrella oli hemmetisti eri sivukatuja. En ikinä muistanut missä kohtaa jäädä bussista pois. Oliko se Tikankolo vai Tiklinkuja – tiedä häntä, unohdin sen joka kerta.

Minulla oli mukavat vanhemmat. He olivat perinteisen työtätekevän sukupolven arjen harmaannuttamia kasvatteja ja olivat olleet naimisissa jo pian neljäkymmentä vuotta. He asuivat isän vanhempien vanhassa talossa, jonne he olivat muuttaneet Munkkivuoresta kun isänisä oli kuollut 81-vuotiaana sydänkohtaukseen. Ukko teki kuolemaa varmaan viisi vuotta, joten tähän episodiin ei liittynyt sen kummempaa surumielisyyttä. Hän oli aika jääräpäinen vanhus ja tuntui, että ilmassa oli Kummelistakin tuttua ”perintöä odotellessa” -fiilistä. Mummo oli kuollut jo 80-luvulla ollessani pikkukersa. Hautajaisista muistan sen verran, että leikimme serkkuni Tapanin kanssa takkahuoneen kaakelilattialla Matchbox-pikkuautoilla. Kumpaisenkin puvunhousujen polvet kuluivat puhki. Vanhempani olivat raivona. Loppujuhlat sitten hengasinkin farkkushortseissa.

Talo oli 1950-luvulla rakennettu nostalgian ympäröimä puutalo. Siellä tuoksui aidolta vanhanajan kodilta. Puusauna koristi kokonaisuutta. Muutoin alueella asui porukoitani huomattavasti vanhempia eläkeläispariskuntia, mutta pikkuhiljaa vanhemman ikäpolven kuollessa pois alueelle muutti nuorempaa väkeä lisää. Julkisivut olivat useissa taloissa muuttuneet muutaman viimeisen vuoden aikana modernimpaan suuntaan. Kuitenkin käydessäni Lintuvaarassa tuntui kuin olisin mennyt aikakoneella takaisin lapsuuteeni. Vaikka kävin siellä kovin harvoin, se oli minulle tärkeä paikka. Vaikka maailmani oli muuten kylmettynyt, niin Lintuvaara herätti minussa lämpimiä, suloisia tunteita.

Äiti oli tehnyt kotitekoisia lihapullia ja keittänyt perunoita. Tarjolla oli myös Forssan perunasalaattia, raejuustoa ja tuoretta, valkosipulitäytettyä patonkia. Ah, pöytä oli katettu juuri niin kuin olin toivonutkin. Äiti osasi aina vetää oikeista naruista. Ja aivan kuin isäni, minun tapani nauttia ruoasta oli ahmia se nopeasti ja jopa hiukan väkivaltaisesti kurkustani alas. Marika luonnollisesti söi sivistyneesti ja tyttömäisen hitaasti. Hyvä jos hän ei syönyt haarukalla ja veitsellä sitä patonkiakin. Aivan kuin italialaiskokit, äiti lähinnä vain seurasi sivusta muiden syömistä ja otti itse ruokansa vasta kun muut lopettelivat syömistään. Niin perus.

Vanhempani, kuten minäkin, olivat kovia puhumaan ja hiljaisia hetkiä harvemmin tuli heidän seurassaan. Pääpuheenaiheeksi nousi nopeasti minun lapsuuteni. Marika tuntui olevan aidosti kiinnostunut siitä. Hän nauroi äitini jutuille ja otti välillä jopa villiintyneenä osaa keskusteluun. Vaikka minäkin kerroin juttuja, niin koko vierailun ajan pysyttelin silti taustalla tarkkailevassa asemassa. Olin koko ajan hieman hermostunut ja jännitin kuinka tapaaminen menisi, mutta kaikilla tuntui olevan tosi mukavaa. Marika tuli hyvin juttuun porukoitteni kanssa.

Vanhempani olivat mutkattomia ihmisiä. He olivat varmasti päättäneet pitää Marikasta jo ennen kuin olivat edes tavanneet häntä. Heillä ei ollut koskaan ennakkoluuloja mistään asioista. Siinä määrin he erosivat esimerkiksi Arton vanhemmista, jotka olivat viettäneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Pohjanmaalla. Tuntui, että aina jokin asia vitutti heitä. He olivat poliittisesti aktiivisia ja vahvasti vasemmalla. Heidän vuokseen minulla oli hiukan pelokas suhtautuminen pohjalaisiin. Luulen, että helsinkiläisinä äitini ja isäni olivat joutuneet aina tulemaan toimeen niin erilaisten ihmisten kanssa, että heiltä puuttui se tietynlainen jääräpäisyys. Ja he olivat totaalisia kaupunkilaisia. Meillä ei ollut maalla mökkiä eivätkä he vielä nuorempina varmastikaan olleet arvostaneet puusaunaa tai hiukan syrjässä asumista. Heistä oli vain tullut vanhoja. Jossakin vaiheessa tietyt periaatteet vain menettävät merkityksensä. Heidän kohdallaan kaupungissa asuminen oli lopulta ollut täysin yhdentekevää. Minun oli vaikea kuvitella koskaan luopuvani kaupungista ja sen hektisen ihanasta tunnelmasta. Luulen, että tässä kohtaa minä ja Marika olimme samaa maata.

Isäni näytti kalastusvajaansa Marikalle, ja Marika kuunteli kalajuttuja innostuneena. Hän katseli isäni uistinkokoelmaa läpi sillä välin kun äiti kaivoi vanhoja valokuvia olohuoneessa esille. Minä pengoin äidin vanhoja vinyylilevyjä ja laitoin soimaan Led Zeppelinin Houses of The Holylta kakkosraidan, The Rain Songin. Katselimme valokuvia yhdessä äitini ja Marikan kanssa. Kaikki meni juuri niin kuin olin unelmissani kuvitellut. Se oli täydellisen idyllinen ensitapaaminen. Tunnelma oli avoin, rento ja todella maanläheinen. Sen suhteen luotin jo etukäteen vanhempiini. Enemmän minua luonnollisesti olivat mietityttäneet Marikan fiilikset. Mutta hän oli jälleen yllättänyt minut ja tuon koko illan kestäneen vierailun ajan hän oli kuin toinen ihminen. Hän oli keittiön prinsessa, sukujuhlien unelmaminiä ja tuli toimeen loistavasti vanhempieni kanssa. Tuo tapaaminen toi Marikaa vieläkin lähemmäksi minua ja minulle oli fiilis, että tuskin Marikaa oli esitelty kovin monille vanhemmille.

Äiti antoi minulle rahaa ja halasi Marikaa. Tuo hetki liikutti minua enemmän kuin mikään muu asia pitkään aikaan. Päästyämme bussiin Marikan viileys palasi kuvioihin takaisin. Hän oli hetkessä taas oma, kylmempi itsensä. Katsoin haikein mielin kuinka Lintuvaara jäi taakseni ja fiilistelin edelleen niitä lihapullia.

- Oli kyllä tosi mukavaa, tuumasin Marikalle varovasti.

Hän ei vastannut mitään, mutta tulkitsin, että hän oli samaa mieltä. Hän puhui vasta nukkumaan mentäessä seuraavan kerran ja ilmoitti lyhyesti:

- Sä et enää koskaan tapaa vanhempiasi jos multa edelleen pillua haluat, onko selvä? Marika sanoi ja minulta iskeytyivät yllätyksestä ilmat ulos vatsasta.

- J-j-joo, sain änkytettyä ulos enkä voinut käsittää, mutta kuten asiaan kuului, minä en kyseenalaistanut mitään.

- Hyvää yötä, Marika sanoi.

Odotin turhaan selitystä hänen tahdolleen. En nukkunut koko yönä, mutta kuten jo aiemmin olin monesti itselleni asian todennut: olin valmis uhrauksiin ja tämä oli vain yksi uhraus lisää saavuttaakseni Marikan. En halunnut edes ruveta miettimään kuinka hän oli päätynyt tähän ratkaisuun. Hyväksyin Marikan päätöksen ja elämä jatkui.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

019

Yhtenä iltana kotiin tullessani olin vaihteen vuoksi kivassa pikku hiprakassa. Olin ollut Markun bileissä, missä muuallakaan. Markku tosin itse oli ollut jossain toisaalla. Se ei ollut mitenkään tavatonta, niin kävi usein, hän vain antoi avaimet jollekin puolitutulle ja kehotti olemaan hajottamatta ihan koko kämppää. Markku oli saanut isossa puolikaveriporukassa varsin kunnioitetun maineen, ja kämppä pidettiin aina suht siistissä kunnossa, ainakin siinä määrin, että mitään ei yleensä hajonnut. Kaikki juomat juotiin mitä kaapeista löytyi ja paikat sotkettiin kyllä perusteellisesti kaikilla mahdollisilla ruumiineritteillä, mutta tavarat säilyivät ehjinä. Tästä oli muodostunut bilettäjien pyhä sääntö. En tiennyt, mitä Markku sai irti jatkuvasta kämppänsä lainaamisesta toisille, mutta selvästi jotain hän siitä sai, koska oli tehnyt sitä jo niin pitkään ja vaikutti varsin tyytyväiseltä tilanteeseen. Ehkä hän nautti siitä, että tiesi poissa ollessaankin olevansa ihmisten mielissä. Ja ihmiset konkreettisesti olivat jatkuvasti läsnä hänen elämänpiirissään olemalla hänen asunnossaan.

Eikä se Markulle ollut oikeastaan ongelma siinäkään mielessä, että hän oli aivan helvetin rikas – tai hänen vanhempansa olivat. He olivat ostaneet asunnon Markulle jo kun tämä oli ollut 17-vuotias. Siitä lähtien Markku oli tunnettu ”porvari-Markkuna”. Markku ei ollut pahoillaan lempinimestään, vaan kantoi sen kunnialla ja toimi nimensä mukaisesti. Hänellä oli aina coolit ja kalliit merkkivaatteet päällään – Tiger of Swedeniä, Tommy Hilfigeriä, Polo Sportia, DrDenimiä , Lacostea, J. Lindbergiä, joskus jopa haute couturea joltain nuorelta suunnittelijalta, kuten Tuomas Laitiselta. Rahaa vain tuntui piisaavan, eikä Markku epäröinyt käyttää sitä. Hän oli hieman kuin Marika tässä mielessä. Marika ei kuitenkaan ollut koskaan osoittanut kiinnostusta Markkua kohtaan, mistä olin kiitollinen. Mustasukkaisuuteni sai joskus itseänikin pelottavia piirteitä eikä olisi ollut miellyttävää, mikäli ne olisivat suuntautuneet hyvään kaveriini. Markku ja Marika, eihän sellainen pariskunta kuulostanutkaan hyvältä. Tänään he olivat kuitenkin molemmat poissa ja lähdin bileistä aikaisin kotiin, sillä en tuntenut muita siellä niin hyvin enkä edes jaksanut yritellä teinilorttoja, sillä sydämeni kuului Marikalle. Olin ylpeä itsestäni: myös kullini kuului nyt Marikalle, eikä se edes noussut pystyyn joidenkin vähäpätöisten tyttöjen seurassa. Vain Marika oli seisokkini arvoinen.

Avasin portin ja astuin taloni sisäpihalle. Näin Rönkän Jaguarin ja päätin laittaa kullini hommiin. Kävelin auton viereen ja laskin housuni. Kuuma kusisuihkuni sulatti jäät auton kyljestä ja nosti sen kauniin tummanvihreän värin esille. Tein tavallaan palveluksen sille äijälle. Vanha kunnon Rönkä. Käänsin vielä viimeiset suihkut takapenkin lasiin ja mitä helvettiä: Rönkän vihainen naama tuli esille ikkunasta lumikerroksen sulaessa. Säikähdin ihan helvetisti ja kusin housuilleni ja kengilleni. Rönkä ryömi autosta ulos todella vihaisen näköisenä. Minä jähmetyin vielä kulli kädessäni paikoilleni.

- Saatanan pikkunilikki! Sähän se piirsit aikaasemminki kyrpiä autohoni, ny mä sut nappasin, perkele!

Rönkä huusi luullakseni pohjalaisella murteella. Se puhui vain toisesta suupielestään, niin kuin Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperassa muistan joskus nähneeni näyttelijöiden tehneen. Mieleeni tuli Esko Nikkari legendaarisessa känniroolissaan Pohjanmaassa. Rönkä herätti minussa todella vaikuttavaa pelonsekaista kauhua. En tiedä oliko se nukkunut joka yö autossaan odottaen oikeaa hetkeä napatakseen minut. Se ei tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Maailma on hulluutta täynnä. Tämä oli vielä aika pientä. Vilkaisin takapenkille ja siellä todella oli makuupussi ja tyyny. Rönkä oli asettunut taloksi autoonsa. Hullu äijä. Se haisi viinalta, oli kai ryypiskellyt autossa, että pysyi lämpimänä.

- Saatana poika, nyt ratkaastahan tämä niinku suomalaaset tosimiehet teköö!

Olin jo valmiina painimaan Rönkän kanssa, vaikka tiesin, että se olisi tuhoontuomittua. Vaikka olin paremmassa kunnossa kuin koskaan, Rönkän massalle en voisi mitään. Se painoi varmasti reilusti yli 100 kiloa ja jyräisi minut alleen kuin gerbiilin tai citykanin. Housunikin olivat vielä puolitangossa. Nyt tulisi turpaan ja pahasti. Yllättäen Rönkä kuitenkin löi minua olkapäälle ja huusi (hänen puheensa oli todella enemmän huutoa kuin puhetta, kunnon suomalainen äijä siis kaikin puolin):

- Ny mennähän poika saunomahan, perkeles!

Hänen jokainen lauseeensa tuntui päättyvän sanaan ”perkele” tai ”perkeles”. Minä en ollut vielä sanonut sanaakaan kun Rönkä jo talutti tai puoliksi kantoi minut alakerran saunaan. Se oli oikein viihtyisä paikka. Paljon isompi kuin asuntojen omat saunat. Siellä oli tilaa useammalle kuin kolmelle hengelle ja siellä jopa tuoksui paremmalta. Rönkä vaahtosi: ”Pramia ku perkele”. Kävimme siellä usein Arton kanssa salasaunomassa. Jos meni niin myöhään, että ei ollut kenenkään saunavuoro, niin yleensä pystyi rauhassa saunomaan ilman saunamaksua. Tiesin kuitenkin, että sauna oli tähän aikaan jo kiinni, kello oli varmasti yli 11. Rönkä avasi kuitenkin sauna-osaston oven.

- Moon tuolla taloyhtiön hallituksessa saunavastaavana, perkele!

Tämä riitti selittämään sisäänpääsymme. Jäin istumaan pukuhuoneeseen, kun Rönkä hoiperteli laittamaan saunaa päälle. Istuin hämmentyneenä penkillä ja kuuntelin epämääräistä mutinaa, joka kuului saunan puolelta.

- Perkele… per… kele… saatana… ttu.

Rönkän puhe koostui lähinnä kirosanoista. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Housuni olivat vieläkin alhaalla, enkä uskaltanut nostaa niitä ylös. Tuntui, että Rönkä olisi voinut loukkaantua siitä, sillä minut oli napattu kirjaimelliesti ”housut kintuissa” enkä halunnut pakoilla vastuutani ja syyllisyyttäni. Olin Rönkän auktoriteetin alainen nyt ja yritin elää asemani mukaisesti. Äijä lompsi takaisin pukuhuoneeseen.

- Sauna on lämpiämässä, ota huikka perkele!

Rönkä kaivoi kossupullon housuistaan esille. Siis housujensa sisältä, ei taskustaan. Otin mielelläni huikan, sillä hiprakkani oli hävinnyt taivaan tuuliin äskeisen adrenaliinisyöksyn seurauksena. Ruumiinlämpöinen Kossu lämmitti sisuksiani kivasti. Rönkä otti ison huikan ja alkoi puhua.

- Muija heitti mut ulos, perkele. Kuulemma oon liian jääräpäinen ja vihaanen, Rönkä nauroi limaisesti ja iski silmää.
- Saatanan ämmä, ei oo eres pystyny mukuloota pyöräyttämähän, perkele! Mitäs semmosella akalla teköö, joka ei osaa laittaa ruokaa eikä lapsia teherä, kysynpä vaan, perkele!

En voinut muuta kuin vastata, että ei kai mitään. Yritin myötäillä Rönkää, ettei se saisi jotain raivokohtausta ja kävisi päälle. Se oli itse asiassa varmaan turhaa, sillä äijä vaikutti aika rauhalliselta siihen suuntaan. Se vaahtosi ongelmistaan, mutta ei kai halunnut purkaa niitä minuun muuta kuin puhumalla. Eikä se ollutkaan mikään hullu, joka nukkui autossaan kaiket yöt, vaan normaali kotoaan häädetty keski-ikäinen mies. Suomalaisen kulttuurin tuotos. Ihan perusjäbä. Se vain teki mitä sen täytyi tehdä, luulisin. Hankki elannon perheelleen, missä se mitä ilmeisimmin oli onnistunut varsin hyvin. Mutta sitten se ei riittänytkään. Hommat eivät menneet niin kuin oli suunniteltu. Lapsia ei tullut ja ruokakaan ei maistunut. Mitäs siinä sitten voi tehdä jos koko elämä on opetettu, ettei pohjalainen mies osaa käsitellä tunteitaan. Sitten niitä ei käsitellä ja mennään viinaan ja naisiin. Perinteinen tarina. Arto oli selittänyt tästä sukupuolijutusta joskus jotain syvällistä ja mitä ilmeisimmin feminististä läppää, mutta olin muistaakseni silloinkin nukahtanut. Minusta oli hauska ärsyttää Artoa mukamas ensin kuuntelemalla kiinnostuneena sen juttuja ja sitten feidata se saman tien. Se typerys vielä meni lankaan joka kerta ja suuttui aina yhtä verisesti. Ne olivat sen mielestä niin tärkeitä asioita, ettei niistä sopinut pilailla eikä niitä ottaa kevytmielisesti. En kuitenkaan jaksanut sitä raskautta, joka Artoon näissä asioissa liittyi. Hän luuli aina löytäneensä ratkaisut ihmiskunnan ongelmiin, mutta ongelma oli se, että vaikka niin olisikin ollut, ketään ei olisi kiinnostanut. Nyt mietin, että olisi kuitenkin saattanut kiinnostaa, kun kuuntelin ongelmistaan vaivalloisesti avautuvaa Rönkää. Kirosanojen seasta välittyi oikeaa tuskaa. Ja tavallaan tosi hyvin ymmärsin sen. Rönkä ei ollut koskaan oikein tehnyt mitään, mitä se olisi itse halunnut tehdä. Paitsi ryypännyt. Se äijä oli aika tyhjä. Tiesin kyllä vastauksen sen ongelmiin, mutta valitettavasti en voinut antaa sitä sille.

Se oli Marika. Marika oli vastaus kaikkiin ongelmiin. Niin hyvässä kuin pahassa, Marika oli aina läsnä ja täytti elämäni tyhjyyden. Jostain syystä mieleeni tuli jotain, mitä Arto oli joskus sanonut. Se oli sitaatti joltain kirjailijalta. ”One loves that which one labors, and one labors for that which one loves”. En tajua, miten muistin sen sanasta sanaan ja juuri tuolla hetkellä. Rönkällä ei ollut mitään sellaista. Totta kai äijä oli vituilla.

- Perkele, perkele… Sauna taitaaki olla valamihina, perkele!

Riisuimme vaatteet ja menimme saunaan, kossupullo kulki luonnollisesti mukanamme koko ajan ja humalluin enemmän ja enemmän. Otin sen mielelläni vastaan, sillä humala auttoi minua sietämään tilanteen stressaavuutta paremmin. Rönkässä en sen sijaan huomannut mitään muutosta. Uskoakseni se olisi pystynyt juomaan vaikka useamman kossupullon ilman sen suurempia ongelmia. Minä sen sijaan olin teinikännääjä. Teinikännäämisen salaisuus on juoda nopeasti sopiva määrä tyhjään mahaan: tällä tavalla pääsee mahtavaan humalaan nopeasti ja vaivattomasti. En ollut koskaan ymmärtänyt koko päivän kestävää ryyppäämistä. Teinikännäämisen tärkein sääntö on tietysti se, että ei juo liikaa, ja minä olin hyvin taitava tunnistamaan omat rajani. Pidinkin itseäni varsin oppineena, aikuisena teinikännäämisen taiturina.

Rönkä jatkoi paasaamistaan ja me jatkoimme juomista. Äijä heitti löylyä olan takaa ja Markun saunauhoilut jäivät kauas taakse. Tässä oli todellinen saunaäijä. Rönkä kesti löylyä tajuttoman paljon. En uskaltanut lähteä saunasta ensimmäisenä, joten tein kaikkeni kestääkseni sen löylytyksen. Ehkä tämä oli se taistelu, jota olin ulkona odottanut. En voinut luovuttaa: miehisyyteni testattaisiin tässä ja nyt. Jos pärjäisin Rönkälle saunomisessa, saattaisin saada anteeksi autoon piirtelyn ja kusemisen. Minua alkoi kuitenkin pyörryttää ja tunsin pahoinvoinnin aallon leviävän kehooni.

- Ota poika kossua, perkele! kuulin Rönkän huutavan, mutta en pystynyt enää vastaamaan.

Istuin kiukaan edessä ja oksensin suoraan sen päälle. Oksennus paloi kiuaskivillä, ja palaneen oksennuksen haju täytti saunan. Paksu savu nousi kiukaasta.

- Hyi helevetti, poika!

Rönkä häipyi saunasta. Minä yritin parhaani mukaan seurata perässä. Tipuin ensin alalauteelle ja sitten lattialle. En tiedä sattuiko minuun, pahoinvointi vei kaiken energiani ja tuntemukseni. Oksentaminen, ehkä maailman kamalin asia. Se ei ole kuten kipu, joka sattuu kerran silloin kun se tapahtuu. Oksennusta edeltää pitkä paha olo, ja sitten kun se alkaa tulla, sille ei näy loppua. Se ruokkii itseään, sillä jokainen oksennus tuo oksennuksen makua suuhun ja aiheuttaa uuden oksennusrefleksin. Pahinta on oksennuksen niistäminen. Hyi helvetti.

Ryömin ulos saunasta ja oksentelin joka puolelle. Rönkä nauraa hohotti ja katseli touhuani. Näytin keskisormea äijälle ja se vaan nauroi. Olipa hakenut kännykkänsäkin ja kuvasi ilmeisesti alennustilaani. Tämä oli varmasti Rönkän päivän kohokohta – tai kenties koko viikon tai kuukauden. Ryömin suihkun alle ja pistin lämmintä vettä tulemaan. Se valui päälleni ja huuhtoi oksennukset iholtani. Avasin suuni ja päästin lämpimän vesisuihkun sisääni. Olin todella sekaisin. Rönkä oli ilmeisen piristynyt. Kuulin hänen hohottelevän pukuhuoneessa ja laulavan jotain vanhaa iskelmää, ehkä Paratiisia. Se ei sujunut kovin mairittelevasti, mutta se oli silti onnistuneempi kuin minun tämän illan suoritukseni. Olin rikkonut omia teinikännäämissääntöjäni vastaan ja kärsin nyt seurauksista. Tämä oli hyvä opetus minulle. Teinikännäämisessä on se salakavaluus, että aina kun luulet hallitsevasi ratsusi, se tiputtaakin sinut satulasta ja potkaisee munille. Se ei ole leikin asia. Nyt purin ruohoa. Olin lyöty.

Jotenkin onnistuin raahautumaan yläkertaan. Rönkästä ei ollut apua. Hän oli kai häipynyt jo kauan sitten. Perus. Pesuhuone ja sauna jäivät täyteen oksennusta ja ulostetta ja ties mitä muuta. En todellakaan pystynyt siivoamaan niitä nyt. Oloni ei suoranaisesti ollut parantunut, vaikka olinkin saanut oksennettua aika kiitettävissä määrin. Tuntui, että kuulin ääniä ja näin näkyjä. Maailma ei ollut paikallaan vaan se perkele (niin Rönkä varmaan olisi sanonut) liikkui koko ajan. Yritin ottaa siitä kiinni, mutta se aina pakeni paikalta. Hieman kuin naiset tai se helvetin Rönkä tai kooma-Arto -raukka. Minäkin voisin vaipua koomaan.

Avasin kai oveni jossain vaiheessa, sillä pääsin sisälle asuntooni. Konttasin suoraan vessaan oksentamaan lisää. En juo enää koskaan, ajattelin, vaikka tiesin, että se oli valhe. Se kuitenkin jotenkin auttoi tällä hetkellä. Pieni itsepetos tekee aina hyvää. Valehtelussa ei sinänsä ole mitään väärää tai oikeaa, kuten ei missään muussakaan. Tilanne määrittää sen, ja tässä tilanteessa oli erittäin ok hieman valehdella itselleen. Vedin vessaa taukoamatta, että paha haju häviäisi putkistoihin. Vääntäydyin ulos vessasta, otin sangon mukaan ja menin Arton huoneeseen. Siellä pystyin rauhoittumaan ainakin välillä. Arto oli taas siellä. Tervehdin häntä tottuneesti ja menin sängylle makaamaan.

- Mitäs äijä, sanoin.

Arto katsoi minua sanaakaan sanomatta.

- Ei taideta olla kovin puheliaalla päällä tänään, vai mitä?

Oman mielikuvitukseni luoma Arto ei useinkaan puhunut paljoa. Hän oli samanlainen kuin Artokin oli ollut, pohti ihan helvetisti, mutta ei aina saanut kovinkaan paljon sanoja suustaan. Hän vain mittaili minua katseellaan. Oman mieleni luoma Arto tarkkaili minua, taisin siis tarkkailla itseäni. Jopa kuvitteellisen Arton läsnöolo sai minut ajattelemaan syvällisiä.

- Mites koomassa muuten menee? jatkoin keskustelua.

- Ihan jees, tajusin siellä monia asioita, mitä en muuten olisi tullut miettineeksi, Arto vastasi.

- No jäbähän miettii muutenkin tommosii älyttömii juttuja koko ajan.

- Niin, mutta tää oli jotenkin erilaista. Kun en ollut missään, jouduin ajattelemaan asiat eri tavalla. Kaikki oli jotenkin puhtaampaa, vapaampaa aistien painolastista. Olin jotenkin läsnä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Vaikka olin poissa… sitä on vaikea selittää, jos ei ole itse kokenut sitä. Puhdasta olemista jätkä, sitä se oli. Mutta jos totta puhutaan, kaipasin kyllä tosimaailmaan. Täällä voi koskea ja tuntea. Niitä kokemuksia kyllä kaipaa oltuaan hetken niistä erossa.

Arto selitti omia juttujaan taas normaaliin tapaansa. Hän oli palannut. Rauhoituin hänen seurastaan ja painoin pääni tyynyyn.

- Haittaako jos nukun tässä? kysyin.

- Ei missään nimessä. Mä olinkin just lähössä. On vähän hommia hoideltavana. Hyviä unia veli!

Arto lähti ja taputti minua jalalle mennessään. Tunsin sen, tunsin Arton kosketuksen. Olin liian väsynyt ajattelemaan ja nukahdin. Känniunta oksentamisen jälkeen. Täydellinen vapaus. Ehkä ymmärsin nyt, mitä Arto oli tarkoittanut. Irtaannuin ruumiistani ja ajelehdin pois. Pois, pois, pois…

020

Vihdoin ja viimein poliisi pääsi jyvälle, että tapettuja nuoria yhdisti se Ilta-Sanomien TOP 10 -muotiblogilistaus. Takana oli jo neljä raatoa. Loput kuusi uhattuna olevaa olivat jatkuvassa poliisin suojeluksessa ja tarkkailussa. Olimme odottaneet Marikan kanssa täydellistä hetkeä jo kaksi viikkoa, mutta emme olleet kyenneet tekemään mitään. Kiinnijäämisen riski oli liian suuri. Toki haasteen kasvaminen tavallaan houkutteli. Aina kun omasta mielestämme keksimme hyvän suunnitelman niin huomasimme pian, että se olisi ollut liian riskialtis. Tätä Arto ei ollut ennakoinut. Kaikki oli muuttunut poliisin päästyä jyvälle siitä, keitä tapettiin ja miksi tapettiin. Marika oli tämän vuoksi hyvin masentunut. Ennen tätä hän ei ollut koskaan aiemmin todella raivonnut minulle. Nyt hän heitteli vaatteita päälleni, leikkasi saksilla silpuksi t-paitojaan ja inhosi kaikkea. Hän valitti ystävistään tavallista enemmän ja ajoi minut jatkuvasti kotiin. Sitten kun olin päässyt Sörkkään, hän soitti ja pyysi minut takaisin. Pahimmillaan hän lähetti minut saman tien ovelta vielä toisen kerran pois ja sitten taas pyysi takaisin kun olin juuri päässyt kotiin. Ilman anteeksipyyntelyjä, ilman katumusta, ilman selittelyjä. Hän teki niin, koska pystyi siihen. Hän tiesi, että tulisin aina takaisin. Joskus tuntui, että hän teki sen vain testatakseen minua. Olin aina valmiina, joten olin testattavissa, enkä menettänyt koskaan hermojani. Minusta tuntui, että se saattoi välillä jopa ärsyttää häntä, että olin omaksunut koiran roolini niin hyvin. En koskaan tuottanut pettymystä, mutta silti jotenkin tuntui, että tuotin sen usein. Näinä hetkinä kuitenkin tapahtui aina jotain hienoakin. Kun lopulta palasin sen rasittavan ratikkareissailun päätteeksi takaisin hänen luokseen, hän hyppäsi syliini jo ovella ja rupesi suutelemaan ja halailemaan minua kuin lapsi, joka oli odottanut äitiään pitkästä iltavuorosta kotiin koko illan. Se oli hyvä merkki. Vaikka niin ei usein tapahtunutkaan, niin se oli kuin pitkän ja rasittavan taistelun voitonseremonia.

Toisin kuin ihan alussa, uskalsin nyt enemmän uskoa siihen, että juttumme kestäisi, vaikka Marika välillä heittikin minut raivopäissään ulos. Totuin siihen ja tiesin, että lopulta tulisi tekstiviesti tai puhelu, ja hän pyytäisi minut takaisin. Se oli toisinaan kuin leikkiä tai sellaisena ainakin rupesin näkemään sen. Uskalsin jopa käyttää hänestä lempinimeä ”Vintiö” jos hän oli vain vähän suutuksissaan. Olin varma, että kukaan muu mailmassa ei voinut näyttää niin vastustamattoman söpöltä ollessaan suuttunut kuin hän.

Koin hänen mielialojensa muutokset vuodenajoiksi, jotka rullasivat nopeaa ympyrää. Usein kesästä saatettiin hypätä syksyn yli suoraan talveen, jolloin lunta lensi naamalle kiivaasti enkä päässyt tarpomaan eteenpäin, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Tässäkin tapauksessa matka oli silti tärkeintä – ei päämäärä, koska usein päämäärään päästyämme kesä ei kestänyt kauaa. Odotin aina kevättä, jolloin olisimme lähellä täydellistä onnea, mikä hetken kukoistaisi kauniina niin kuin kerran vuodessa kukkiva lilja. Niiden pienten, mutta mahtavien hetkien vuoksi pysyin pitkään onnellisena ja ennen kaikkea toiveikkaana Marikan seurassa.

Nyt elimme kuitenkin synkkää ja pitkää talvea sanan kaikessa merkityksessä. Marika ei löytänyt iloa juuri mistään ja hoki taukoamatta öisin kuinka halusi vain päästä tappamaan ne kaikki. Yritin rauhoitella häntä ja tietysti halusin seksiäkin, mutta turha toivo. Mieleeni tulivat pakostakin loputtoman pitkät ja kierot vonkaushetkeni Mintun seurassa. Tästä mieleeni taas tulivat sukupuolitaudit, jotka olin pitkäksi aikaa pyyhkinyt mielestäni. Marika näytti hyvältä ja hänen genitaalialueensakin näytti tosi sileältä ja terveeltä. Aina välillä tarkastelin sitä sivusilmällä harrastaessamme seksiä, silloin harvoin kun sitä nykyään tapahtui. Joskus raottelin myös alushousujaan pois hänen päältään kun hän nukkui. Kaikki näytti aina olevan kunnossa. Ei ollut näppylöitä eikä hän ollut valittanut mistään kivuista tai kutinoista alapäässään. Asia vaivasi minua silti, mutta en voinut tuoda sitä esille enkä missään nimessä aikonut kertoa siitä kenellekään. En koskaan. Piste. Se tuhoaisi kaiken, minkä olimme rakentaneet välillemme tähän mennessä.

Hukutin seksihaluni menemällä uimaan. Lähdin Töölöstä Marikan kämpiltä Yrjönkadun uimahallille, joka sattui olemaan aika lähellä. Se oli todella hieno paikka. Pyysin toisinaan Markkua mukaan, sillä olin viime aikoina nähnyt häntä melko vähän. Otimme siellä oman loossin yläkerrasta, jonne tarjoilija kantoi meille kaljaa. Saunoimme ja uimme. Se oli rentouttavaa ja vei ajatukseni muualle. Siellä oli erikseen naisten ja miesten vuorot, mikä mahdollisti alastonuinnin. Paikasta liikkui kaiken maailman huhuja, kuinka miehet iskivät siellä toisiaan ja jopa paneskelivat saunassa. Markku, joka kävi siellä vielä useammin kuin minä, oli ainoastaan kerran höyrysaunassa nähnyt jotain seisottelua, mutta ei koskaan mitään sen kummempaa.

Sisustus mukaili antiikin Rooman kylpylöitä. En tosin ollut koskaan nähnyt antiikin Rooman kylpylää, mutta luulisin, että se oli näyttänyt juuri tältä. Palvelu oli tosi hyvää. Ei sellaisia uimahalleja muualla Suomessa kai edes ollut. Tunnelma oli uneliaan rento. Usein saattoi nähdä jonkun vetävän alakerran kopeissa nokosia kesken uimisen. Markku otti alastomana olemisesta kaiken vapauden riemun irti. Minä olin usein ainut kaveri, joka piti uimahousuja päällään. Se herätti hölmistyneitä ja jopa vihaisia katseita kanssa-asiakkaissamme. Vaikka heitimme usein läppää kaikista homotouhuista, joita siellä tapahtui, niin emme koskaan törmänneet sellaiseen.

Mutta meillä oli ollut vain hyvää tuuria siihen asti.

Istuimme höyrysaunassa, jota emme usein edes käyttäneet, koska siellä ei ollut tarpeeksi kuuma. Puhuimme runsaasti Markun kanssa. Siitä ei pidetty. Siellä vallitsi synkeä hiljaisuus. Toisin kuin saunakulttuurissa yleensä, jossa puheensorina ja keskustelut ovat osa koko touhua, niin ei Yrjönkadulla. Siellä ei puhua pukahdettu. Miehet olivat alakuloisia ja hartaita, he olivat hiljaisia ja vihaisia kuin teloitusrivissä. Saimme keskustelun lomassa usein todella ankaria katseita, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Istuimme portailla, koska sauna oli niin täysi. Joku vanhempi tyyppi nousi ylös poistuakseen saunasta. Hän painoi kätensä olalleni ja sanoi: ”Anteeksi, mutta minä tästä vain lähden”. Ei siinä mitään. Saman tien hänen peräänsä joku toinenkin teki lähtöä. ”Anteeksi, mutta minä myös lähden tästä”. Hän painotti myös-sanaa. Tällä kertaa se ei ollut mikään tuen ottaminen olkapäästäni. Se oli kosketus, jolla oli merkitys. Se oli kehottava, johdatteleva merkki. Aivan kuin siinä olisi ollut joku rituaalinen toimenpide alkamassa: ”NÄIN MEILLÄ YRJÖNKADULLA VALITAAN PERSERAISKAUSUHRIT”. No ei kai kuitenkaan, mutta se tuntui oudolta, vaikka en oikeastaan miettinytkään sitä kuin vasta myöhemmin. Tuo pieni tapaus avasi silmämme. Sen jälkeen huomasimme ihan eri valossa kuinka normaalien katseiden kohtaamisen sijaan joidenkin ohikävelevien asiakkaiden vilkaisu ei ollut enää vilkaisu. Se oli tuijotusta, jossa pää kääntyi vaivalla perään ja tuijotusta koristi tosi mairea hymy.

Lisäkomediaa paikan ilmapiiriin toi virkapukuinen vartija, joka kiersi kovin varuillaan kaiken aikaa paikasta toiseen. Se tuli välillä jopa saunaan kurkkaamaan, että ”kaikki on kunnossa”, puhumattakaan siitä, että se syöksyi loossiimme kun nauroimme hiukan kovemmalla äänellä. Se antoi meille varoituksen ja kehotti meitä ottamaan vähän iisimmin. Ihmetouhua. ”Perkele”, Rönkää lainaten. Kaikesta huolimatta mainio arvoinen uimahalli. Rakastin Helsinkiä!

021

Koomassa sitä ehtii muistella kaikenlaista. Olin pitkään haaveillut saavani hänet, ja kun se tapahtui, en ollutkaan siinä, eikä se enää ollutkaan se, mitä olin halunnut. Olin käynyt läpi niin kovan koulutuksen, että ylipäänsä edes uskalsin puhua sellaisille tytöille, jotka oikeasti kiinnostivat minua, että kun se lopulta onnistui, en pystynyt ottamaan sitä tosissani. Se oli kuin jonkun älyttömän vitsin huipentuma. Entä sitten? Okei, ihan hyvä läppä, mutta mitä väliä sillä on? Elämästä oli tullut yhtä suurta vitsiä. Kaikki oli merkityksetöntä samaan tapaan kuin mitä BB-talossa tapahtui tai kuka pääsi jatkoon Idolsissa. Kaikki oli yhtä vitun showta. Ja tuntui, että kaikki elivät mukana siinä, ja se oli kaikille ihan okei. Ei haitannut, että kukaan ei ollut tosissaan. Niinä harvoina hetkinä kun otin jonkun asian tosissani, oli se sitten tyttöjuttu tai työasia tai ihan mitä vain, sain todella nopeasti todella pahasti nenilleni. Siksi olin tottunut ottamaan kaiken vain vitsinä. Sen jälkeen todella uskalsin mennä puhumaan niille tytöille ja uskalsin rulettaa siellä työpaikalla ihan kinginä välittämättä mistään turhasta. Ja minä todella ruletin. Olin aivan täysi ässä. Menestyin kaikilla rintamilla ja ihmiset diggasivat minusta. Olin todella hauska tyyppi. Tiesin, että kun minä saavuin paikalle, kaikki huomasivat sen. Ja monet myös pitivät siitä. Tytöt saattoivat joskus pelätä hullua joka paikkaan hyökkääväisyyttäni, ja heitä oli vaikea saada vakuuttumaan siitä, että todella vilpittömästi pidin heistä. Kysymys ollut siitä, että pitäisi olla tietynlainen, vaan siitä, että on sellainen kuin on. Sen olin oppinut.

Välillä tunsin kuitenkin suunnatonta tuskaa. Saatoin itkeä tunteja putkeen aivan yllättäen ilman varsinaista syytä. Mutta aivan sama. Minulla oli vitusti tyttöjä. Kaikki elämäni murheet tuntuivat hyvin pieniltä kun tyttöjä riitti. Kun en keskittynyt yhteenkään liikaa, olin aivan liekeissä. Jokainen päivä oli yhtä juhlaa. Yhtenä yönä tyttö saattoi olla luonani ja toinen soittaa aamulla. Sitten naureskelimme sängyssä kun sovin tapaamisen illaksi toisen tytön kanssa. Nuoret tytöt lisäilivät minua kaverikseen Facebookissa, vain koska näytin heidän mielestään hyvältä. En tajunnut tätä oikein kunnolla, mutta otin vastaan mitä sain. Olin oppinut kultaisen säännön: älä koskaan kieltäydy hyvästä ehdotuksesta. Moraali tai jokin kummallinen esto oli kieltänyt minua aiemmin tarttumasta tilaisuuksiin. Mutta nyt olin mukana kaikessa kummallisessa. Öisin vietin aikaani Skypessä keskustellen hämmentävän nuorten tyttöjen kanssa. Aluksi järkytyin kun he alkoivat näyttää rintojaan minulle, mutta pian totuin siihenkin. Mitä väliä sillä oli? Mitä väärää siinä oli? Itse he sen tekivät, en koskaan pyytänyt heiltä mitään enkä varsinkaan koskaan odottanut heiltä mitään. He saattoivat hävitä saman tien, ja minun oli koko ajan oltava valmis siihen.

Miksi oli niin tärkeää saada naisia? Mietin sitä välillä. Se tuntui tuovan elämääni suunnatonta nautintoa. Oikeastaan mikään muu ei tuonut vastaavaa onnea. Olin todella elossa yritellessäni tyttöjä. Olin oppinut, että jos ei onnistanut niin jatkoin eteenpäin. Tai tuo sääntö oli vähän niin ja näin. Olin silti edelleen hyvin jääräpäinen yrittelijä. Intoa kyllä riitti jos muut asiat olivat vähänkin kunnossa. Sain naisten jahtaamisesta paljon energiaa myös muihin asioihin. Olin aivan tulessa myös töiden suhteen jos sain oikean yrittelyvaihteen päälle.

Yrittely. Suurin osa elämästäni tuntui koostuvan siitä. Ajanjaksoja elämässäni määritteli usein se, kenen tytön kanssa olin ollut. Tämä ei varmaankaan ole kovin erikoista. Ihmisille on usein hyvin tärkeää se, että he ovat jonkun kanssa. Olin kuitenkin alkanut huolestumaan eräästä seikasta. Olin huomannut, että tytöt määrittivät helposti identiteettiäni. Tyttö, jonka kanssa olin, muokkasi minua jollain lailla. Heikkoina hetkinä se tuntui jotenkin ikävältä ja säälittävältä, mutta vahvempina hetkinä aivan loistavalta jutulta. Elämäni oli vuoristorataa kuin teini-ikäisen tytön tunteet. Saatoin kokea aivan uskomattomia onnen hetkiä ja toisaalta olla aivan maissa. En jaksanut paeta minkään maanis-depressiivisyys -diagnoosin taakse. Ihmiset tuntuvat helposti vain ottavan mielellään jonkin diagnoosin vastaan ja sanovan, että hei, tämähän selittää kaiken. Minä halusin vain todeta, että tällainen minä olen. Se tuntui jotenkin autenttisemmalta. Hyväksyin vikani ja yritin opetella nauttimaan niistä. Olin huomannut, että fetissit ohjasivat vahvasti elämääni. Sen sijaan, että olisin kauhistellut sitä, olin innoissani. Sain niistä valtavasti energiaa. Mutta kai ne olivat sitten myös alhojeni syy.

Mutta tämä ei ole niin mielenkiintoista. Takaisin yrittelyyn. Yrittely tarkoittaa eri asiaa kuin yrittäminen. Yrittäminen on jossain asiassa tavoitteeseen pääsemisen yrittämistä. Vaikkapa kitaran soiton yrittäminen tai maratonin juoksemisen yrittäminen. Yrittely sen sijaan on nimenomaan tyttöjen yrittelyä. Yrittely on hienovarainen taiteenlaji. Kun siitä pääsee jyvälle, siinä voi jopa kokea jonkinlaista menestystä. Mutta siinä on äkkiä taas oppipoikana. Nöyryys on tärkeää säilyttää. Ja on oltava joka hetki valmis luopumaan kaikesta. Kaikki, mitä olet saavuttanut, voi hävitä hetkessä. Ei pidä yrittää omistaa mitään. Kaikki on vapaassa liikkeessä. Niin kuin elämä itse. Tai rakkaus. Rakkautta ei voi kahlita. Sitä voi vain yritellä.

Ja juuri tässä oli syvä ongelmani. Olen puhunut siitä jo monta kertaa. Sillä on monta nimeä, mutta minulle sillä oli vain yksi: Marika. Kaikki mikä alkaa yrittelynä voi äkkiä kasvaa joksikin muuksi. Yrittely on kuin tuntemattomat siemenet, jotka kylvetään epävarmaan maahan. Niistä voi kasvaa mitä vain tai sitten ei mitään. Muumit kasvattivat löytämistään siemenistä viidakon yhdessä yössä. Marika oli viidakko. Tutkimaton ja salaperäinen. Muumeissa Haisuli päästi eläintarhasta tiikerit viidakkoon vaeltamaan. Tämä teki Marika-viidakosta vaarallisen. Yrittelyn voisi myös sanoa olevan kuin verkkojen vesille laskemista: ehkä kalaa tulee, ehkä ei.

Mutta nämä ovat kuluneita kielikuvia eivätkä kuvaa yrittelyn moninaista luonnetta. Se on alati muuttuvien tilanteiden salamannopeaa tulkintaa ja niihin reagoimista. Siinä todella tuntee elävänsä. Mikään ei ole staattista. Se on sähköä ja elektromagneettisia pulsseja. Sykkivää olemusta. Kohtaamista ja eroamista. Liukumista paikasta toiseen vikkelän kalan tavoin. Liike on tässä olennainen asia. Jos jää paikalleen, on äkkiä kuollut. Kuin sodassa. Vain nopeat elävät. Tai toisaalta ne, jotka jäävät paikoilleen makaamaan ja esittävät kuollutta. He eivät saa kunniamitaleja, mutta he saavat elää. Kai sekin on jonkin arvoista – vai onko? Itse en kokenut elämää sinänsä kovin arvokkaaksi; sen sisältö tekee siitä arvokasta. Mitä merkitystä on elämällä, jossa ei ole mitään sisältöä? Se on vain solujen aivotonta toimintaa. Mikä tekee elämästä arvokasta – ainakin ihmiselle – on ihmisen toiminta ja hänen ajatuksensa.

Maatessani koomassa sairaalassa ehdin miettiä monia asioita. Huomasin sen, että naiset olivat minulle kuin huume. He paransivat oloani silloin, kun olin masentunut. Kun sain itseni hulluun vauhtiin naisten suhteen, muiden asioiden merkitys väheni huomattavasti. Oikeastaan millään muulla ei ollut väliä. En tiedä, onko tervettä tai asiallista tuntea näin, mutta mikä minä olen tunteitani muuttamaan. Jos ne on koodattu minuun tuhansien tai miljoonien vuosien evoluutioprosessin seurauksena, olisi kai hieman ylimielistä kuvitella voivansa muuttaa niitä. Tietysti yritin. Mutta huomasin usein masentuvani siitä, jos yritin olla jotain muuta kuin olin. Olin häpeilemätön yrittelijä ja sekoilija. Sekoilu on se, johon yrittely tähtää. Mutta se ei ole jotain merkityksetöntä, vaan sillä on hyvin syvällinen merkitys, ainakin minulle. Olin oppinut myöntämään tämän itselleni. Ja sillä oli selvästi ollut positiivinen vaikutus. Nyt en enää hävennyt sitä, että halusin sekoilla tyttöjen kanssa. Se oli jotain jaloa ja kaunista. Suudella jotain tuntematonta hassua tyttöä Tavastian lauantaidiskossa ja sitten erota hänestä saman tien. Tytöt lähtivät joskus pakoon kavereidensa kanssa hihitellen. Arvostin sitä. Arvostin sitä, että he eivät halunneet välttämättä sitoutua minuun mitenkään. Tunsin kuitenkin myös romanttisia tunteita, ja ne olivat vaarallisia. Mutta nekään eivät olleet mitään syvällisen toisen tuntemuksen kautta syntyneitä asioita, vaan liittyivät johonkin hyvin pinnalliseen, kuten siihen miltä tyttö tuoksui, miltä hän näytti tai miten hän liikkui. Pinnallisesta oli tullut syvällistä minulle. Olin ollut tavattoman syvällinen runoilijapoika. Nyt olin etääntynyt siitä melko paljon. Tiedä häntä missä enää menin. En pyrkinyt olemaan mitään tiettyä, minä vain olin.

***

Sen jälkeen kun olin löytänyt itseni unessa (tai miksi sitä helvetin koomatilaa nyt voisikaan sanoa), löysin itseni seuraavaksi makaamassa sairaalassa. Siellä kylmässä kolkossa valkoisuudessa. Se oli kummallinen tunne. Kuin olisi noussut kuolleista. Olin pitkään unelmoinut siitä, että voisin taas tuntea maailman, ja sitten kun se tapahtui, se olikin hirvittävän epämukavaa ja pelottavaa. Pimeyden täytti valo, mutta se valo ei ollut mitään taivaallisten enkelten valoa, vaan kirkasta, läpitunkevaa ja kylmää – vaikka valossa luulisi olevan lämmintä. Pimeys oli kuitenkin ollut jotenkin lämpimämpää, jotenkin turvallisempaa. Nyt kun näin kaiken ympärilläni, se oli pelottavaa. Oma mieleni ei enää saanutkaan täyttää tyhjiä kulmia, vaan olin täysin havaintovälineideni armoilla. Silmäni näkivät kaiken ja korvani kuulivat. Ne olivat olemassa ja maailma ympärilläni heräsi henkiin. Ensimmäinen reaktioni oli, että halusin takaisin uneen. Takaisin sinne turvallisuuteen, missä ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut pelätä, ei ollut mitään muuta kuin minä. Muistin kyllä, että halusin sieltä pois, mutta olin ehkä poissa ollessani luullut maailmasta liikoja. Se ei ollut mitenkään erityisen mukava paikka. Nyt olin takaisin siellä.

Lakanani olivat kylmästä hiestäni märät. Minua aivastutti. Kuullessani hoitajien tulevan paikalle, laitoin silmäni kiinni ja toivoin, että he eivät huomaisi mitään. Se toimi. Sain olla omassa rauhassani. Nyt minulla oli salaisuus, joka lohdutti läpitunkevien katseiden keskellä. Katseet pelottivat minua. Olin tottunut olemaan pimeydessä ja nyt kun taas näin, huomasin, että katse on todella voimakas. Sitä on hyvin vaikea paeta. Olin taas sekä katsojana että katseen kohteena. Halusin vain mennä piiloon ja olla näkymätön ja sokea, niin kuin olin ollut. Se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista. Yritin vajota takaisin koomaan, mutta heräsin aina. En jäänyt sinne. Katseet porautuivat minuun, oikein tunsin fotonit, jotka säälimättä pommittivat minua jatkuvasti. Mutta se ei ollut pahinta, vaan se, että näin kaiken. Mikään ei pysynyt minulta piilossa. En pystynyt pakenemaan illusorisiin fantasioihini, vaan jouduin kohtaamaan maailman sellaisena kuin se oli. En voinut kuvitella mustiin kulmiin mitä halusin, sillä mustia kulmia ei ollut. Kaikki oli yhtä valkoista olemista, jossa ei ollut sijaa mielikuvitukselle. Maailma oli nyt selvästi olemassa, ja se olisi olemassa myös ilman minua, sillä selvästi se oli ollut olemassa kaiken aikaa myös silloin kun minä en ollut ollut siellä. Tämän pystyin päättelemään siitä, että monia asioita oli tapahtunut.

Tein muutaman päivän selvitystyötä maailman tilasta. Menin öisin yöhoitajan koppiin tämän ollessa kierroksellaan ja kävin Facebookissa. Käytin selaimen toimintoa, joka ei jättänyt mitään jälkiä. Tämä oli ensisijaisen tärkeä seikka, joka usein tuntui unohtuvan ihmisiltä. Vaatii vain yhden klikkauksen ja selain ei tallenna mitään muistiin. Väärä tapa on ensin selailla ja sitten tyhjentää selainhistoria. Tämä toki poistaa jäljet, mutta puuhiasi seuraava tietää, että olet tehnyt jotain, ja koska olet poistanut jälkesi, se on mitä todennäköisimmin juuri sitä, mitä sinä et olisi saanut tehdä. Eräs ystäväni ei voinut sietää, että hänen poikaystävänsä katsoi nettipornoa. Tämä poika olisi voinut käyttää selaimen salaustoimintoa, mutta ei tajunnut sitä ja jäi kiinni kerta toisensa jälkeen. Ja sitten tapeltiin aivan turhaan. Minä en tehnyt tätä virhettä, vaan sovelsin tähän samaa ankaruutta mitä sovelsin Timollekin opettamani teinikännisäännön noudattamiseen. Sain muutamassa yössä paljon selville sosiaalisen median ja omien taustatietojeni avulla. Aloitetaan tärkeimmistä:

1) Marika oli aloittanut tappamisleikkinsä. Suunnitelmani olivat toimineet, sehän oli selvä. Saaliita oli nyt neljä.

2) Marika oli ottanut Timon uudeksi apulaisekseen.

3) Viides uhri odotti edelleen tuloaan. Marika ei ollut päässyt vielä puoleenväliinkään kun hänen oli täytynyt lopettaa poliisien päästyä jyvälle. Olisin tehnyt asiat hieman eri tavalla, jos olisin itse ollut maisemissa. Nyt täytyi keksiä jokin uusi suunnitelma. Jouduin siivoamaan toisten sotkuja. Niin perus.

Sainkin saman tien idean 3)-kohdan ratkaisuksi. Siihen tarvitsisin muutamia apuvälineitä. Hykertelin innosta sairaalan sängyssä öisin punoessani juoniani. Tämä oli hauskaa. Olin taas saamassa elämästä kiinni. Ja miten se parhaiten tapahtuu? Kysytäänpä kysymys toisella tavalla: mikä on elämän vastakohta? Nopeasti ajateltuna varmaankin kuolema. Hyvä. Käsittelemällä kuolemaa, ihmisen suurinta pelkoa, pääsisin taas takaisin kiinni elämään.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

008

Vaikka Arto oli ollut suurimman osan ajasta hiljaa, hautautuneena omaan huoneeseensa, asuntomme oli nyt tavallistakin äänettömämpi. Läsnä ei ollut edes mahdollisuutta siitä, että joku tai jokin rikkoisi hiljaisuuden, jossa olin ollut nyt neljä päivää putkeen. Olin ajatellut vieväni roskat, mutta se unohtui. Olin ajatellut kokkaavani jotakin kekseliästä. Olin suunnitellut tekeväni Spotifyihin soittolistan 70-luvun parhaista pop-helmistä. Mutta kaikki jäi vain ajatuksiksi. Sain koko ajan lisää päähänpistoja, mutta en vain yksinkertaisesti kyennyt ryhtymään mihinkään. Ehkä en ollutkaan Arton vuoksi ihan niin välinpitämätön ja vahva kuin olin aiemmin luullut. Mitä jos Arto ei heräisikään enää? Tunsin vatsassani sietämätöntä jännitystä ja pelkoa.

Jumitin. Vetelehdin ja meinasin. Meinasin niin hirveästi, mutta lopulta löysin aina itseni sängyn pohjalta heittelemästä sateenkaaren väreillä kuvioitua stressipalloa. Aina välillä pallo osui kattoon ja välillä se saattoi livetä käsistäni lattialle, jolloin kesti kymmeniä minuutteja ennen kuin jaksoin vaivalloisesti etsiä sen takaisin käsiini.

Olin ollut jo päiviä kovassa kiimassa Marikan vuoksi. Tänään olin lopultakin saanut tulokset ja juuri niin siinä kävi kuin olin pelännytkin. Minulla oli klamydia ja vielä sen päälle kondylooma. Eikö nyt yksi tauti olisi riittänyt? Ne käskivät minun ilmoittaa kaikille seksikumppaneilleni asiasta, mutta vahingonilokseni halusin pistää pahan kiertämään. Olin maannut ihan helvetisti eri mimmien kanssa ja vaikka käytin ehkäisyä niin oraaliseksi hoidettiin aina ilman kumia. Mitä mieltä siinä nyt olisi ollut kumin kera? Tyhmyyttäni en ollut koskaan ihan oikeasti tullut ajatelleeksi, että kyllä ne taudit tarttuvat suihinotonkin kautta. Kondylooman saamisen alkuperästä ei ollut mitään tietoa. Lääkäri sanoi, että joskus nämä taudit voivat olla ihmisillä pitkäänkin heidän välttämättä tiedostamatta asiaa. Yritin etsiä näppylöitä tai vastaavia merkkejä, mutta en minä mitään selkeää löytänyt. Nämä ahdistavat uutiset olivat toinen syy jumitukselleni Arton koomaan vajoamisen lisäksi.

Miten ihmeessä voisin kertoa tästä Marikalle? Hän laittoi jo aamulla epämääräisen viestin ja kysyi: ”mikä maksaa?”. Tämä olisi kuolonlaukaus minun ja hienohelman välille. Puheet siitä, että totuus palkitaan aina, on paskaa. 90% totuudenkertojista joutuu vain kuseen. Valehtelu sen sijaan kannattaa aina. Se on helppoa ja tässäkin tapauksessa se vapauttaisi minut. Jos en kertoisi Marikalle, kaikki olisi näennäisesti kunnossa. Hoitaisin lääkkeet kehiin ja kaiken pitäisi olla kuukauden sisään ohi. Ajatus siitä, että olisin tartuttanut Marikalle tautini, omalla tavallaan kiehtoi minua. Pidin ajatuksesta, että jokin epäpuhdas, vastenmielinen ja kielteinen asia rikkoisi hänen hunajaisen olemuksensa. Se, että Marika kantaisi minulta saatuja tauteja, oli kuin voitonmerkki. Kyseessä oli 2000-lukulainen reviirin merkkaaminen. Tällä tavalla saisin hänet tasolleni, hiukan, tai oikeastaan aika paljonkin alemmas siltä tasolta, jota hän edusti. Marika olisi viallinen. Se kiehtoi minua, ja se tekisi minusta vahvemman hänen seurassaan.

Mitä pidemmälle mietin asiaa, sitä enemmän vakuutuin siitä, että en kertoisi Marikalle testin todellisia tuloksia. Tuskin hän haluaisi mitään kirjallista todistusta asiasta nähdä. Tässä vaiheessa moni saattaa asettua minua vastaan ja olla suuttunut. Tein toki moraalisesti väärin, mutta tiedän, että moni päätyisi samaan ratkaisuun kuin minä. Itsekkyys on hieno alkuvoima ja sen puute on tekopyhyyden huippu!
Yllätyksekseni klamydian hoitamiseen ei tarvittu kuin yksi tabletti ja vain pienelle prosentille se aiheuttaa mahavaivoja. Totta kai minä olin epäonnekas yksilö ja vietin vessassa koko loppupäivän. Soitin Marikalle ja kehitin tarinan siitä kuinka vanhempani olivat yllättäen tulleet käymään luonani enkä päässyt heistä mitenkään eroon. Siirsin aiemmin sopimamme tapaamisen seuraavalle päivälle. Marika oli malttamaton ja kuin tyttöoppikirjan mukaisesti hänen oli pakko sanoa ”Katsotaan nyt, en ole vielä varma huomisista suunnitelmista”. Minä en silti liiemmin hätääntynyt hänen pelaamisestaan, sillä ainakin hetken koin olevani hänen yläpuolellaan. Olin taudinkantaja, valloittaja, joka oli todennäköisesti saastuttanut hänet. Ajatus piti minut korkealla, pilvien yläpuolella, aina seuraavaan päivään asti.

***

Odotin häntä Cafe Javan edustalla Mannerheimintiellä eikä mahtini kukistamiseen tarvittu kuin Marikan paikalle saapuminen. Hän asteli eteeni sonnustautuneena mustaan ponchoon. Hänellä oli jalassaan mustat, kiiltävät nahkahousulegginsit ja ponchon alta pilkotti hänen upean takamuksensa täydellisen pyöreä kaari. Tipuin alas kilometrikaupalla ja olin jälleen mitätön ihmisolento. Olin kelvoton ja typerä. Olin kyvytön ilmaisemaan yhtäkään fiksua ajatusta. Marika katseli minua jäätävän, pilkkaavan hymyn alta eikä sanonut yhtään mitään.

- Mun pitää tehdä muutama ostos, hän lopulta sanoi ja lähti kävelemään.

Seurasin kuin koira hänen perässään. Ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota hänen kävelyynsä. Hänen jalkansa astuivat symmetrisesti toistensa eteen ja lantiossa oli robottimainen keinuva liike. Marikan leuka oli majesteetillisesti pystyssä ja kenenkään vastaantulijan kohdalla hänen katseensa ei herpaantunut harhailemaan minnekään muualle. Tuntui kuin hän olisi koko ajan ollut muotinäytöksen vetonaula, jota kaikki seuraavat silmiään räpäyttämättä. Puuttui vain, että lehdistön kameroiden salamat olisivat räpsyneet taukoamatta hänen ympärillään.

Olin ylpeä, että sain olla hänen vierellään, vaikka koinkin olevani hänen laukunkantajansa, mitätön alamainen, jota hän ei ollut huomaavinaankaan. Kaikista vihaisistakin tunteistani huolimatta olin täysin hänen pauloissaan. Olin jälleen valmis kestämään kaikki hänen kiukuttelukohtauksensa ja solvauksensa minua kohtaan. Olin valmis ottamaan niin henkisiä kuin fyysisiäkin iskuja vastaan. Olin valmis kääntämään oikean poskeni hetkenä minä hyvänsä. Kaikki ne alentavat tunteet hänen seurassaan herättivät minussa selittämätöntä iloa. En halunnut päästää irti mistään hinnasta.

Pystyin kuvittelemaan kaikki hänen aiemmat miehensä. Näin heijastuksia siitä kuinka Marika oli tuhonnut monta läähättävää sydäntä. Aistin kuinka hän rakasti sitä kuolaamista ympärillään. Omalla tavallaan koin, että noin kauniilla naisella oli oikeus siihen. Hänellä oli täydet valtuudet tuhota miehet ympäriltään. Kaikella tällä hekumalla haluan tuoda esille, että Marikassa kyse oli alusta loppuun hänen kauneudestaan. Se oli niin ylitsepursuavan mahtava ja hallitseva piirre hänessä, että millään muulla ei ollut väliä. Vaikka Marikalla olisi ollut fiksuja ajatuksia tai ylipäänsä jotain kiinnostavaa sanottavaa, sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Niillä asioilla ei ollut sijaa hänen kauneutensa ja addiktoivan seksikkyytensä rinnalla. Rakastin sitä kuinka hänen läsnäolonsa sai minut hänen tossunsa alle. Halusin ajautua taivaaseen ja samaan aikaan helvettiin hänen viemänään.

Tietysti seksi oli jälleen vahvana motiivina. Kaikesta tunteideni palosta huolimatta, tai kenties siitä johtuen, tein kaikkeni saadakseni häneltä. Mikä häiritsevintä, olin juuri edellisenä päivänä valehdellut hänelle puhelimessa, että olin täysin puhdas ja tauditon. Marika ei kysynyt asiasta sen enempää. Hän uskoi mitä sanoin ilman sen kummempia lisäkysymyksiä. Emme käsitelleet aihetta sen jälkeen enää koskaan. Hämmentävässä ihastuksessani häntä kohtaan oli kuoppia jo tässä vaiheessa liikaa, mutta olin sokaistunut jokaiselta haittatekijältä. Näin vain Marikan – siis hänen jumalaisen kauneutensa.

Luonnollisesti hän osti vaatteita – ja hän osti niitä paljon. Mintun shoppailu ei ollut mitään Marikan rinnalla. Marika osti vaatteita kalliilla hinnoilla ja hetken mielijohteesta, parhaimmillaan ilman sovittamista. Hyvin todennäköisesti suurin osa näistäkin vaatteista päätyisi henkarille ikuisuudeksi ennen kuin ne löytäisivat uuden omistajan Hietalahden kirpparin kautta. Päädyin kirjaimellisesti vaatepussien kantajaksi, mikä oli sinänsä ihan mukavaa, koska tämä toimeksianto todisti ympärillämme oleville ihmisille, että minä olin Marikan seuralainen. Tämä ei todellakaan ollut säälittävää millään tasolla. Viime päivien aikana olin seuraillut hänen blogiaan ja esille oli tullut, että hänellä oli lukijoita noin kymmenentuhatta ja jokaiselle uudelle postaukselle tuli ihan varmasti satoja kommentteja. Ihmiset tiesivät kuka Marika on. Hän oli täydellinen ja täydellisen turha julkkis, mutta kuitenkin coolilla tavalla sellainen, toisin kuin useimmat sen kerhon edustajat.

Ihailijakunta oli äärimmäisen suuri. Se ulottui aina Pohjois-Suomesta Helsinkiin asti. Vaikka monilla olisi ollut pahaakin sanottavaa hänestä, niin kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska Marikalla oli netissä julmetun vaikuttava valta. Bloginsa kautta hän pystyi halutessaan tuhoamaan kenet vain. Varsinkin tyyliasioissa hänen sanansa oli laki.

Ja se kaupunkireissu kesti kestämistään. Olin ennenkin ollut tyttöjen kanssa vaateostoksilla. Minttu sai minut aikoinaan inhoamaan sitä touhua. Hänelle se ei koskaan tuntunut olevan mikään kovin mukava juttu. Se oli vihaista, tuskallista ja jopa hiukan päämäärätöntä säntäilyä paikasta toiseen. Pahimmillaan uudet vaatteet – tai niiden löytämisen puute – aiheuttivat hänelle masennusta, mitä en voinut koskaan käsittää. Marikalla oli huomattavasti huolettomampi asenne tätä touhua kohtaan. Hän osti lyhyen silmäilyn jälkeen melkein mitä vain ja koko ajan törmäsimme hänen toinen toistaan upeampiin ja rikkaampiin kavereihinsa, joita kohtaan Marikalla tuntui olevan hyvin kiero suhde. Aina kun joku hänen prinsessakavereistaan lähti pois seurastamme, Marika yleensä tylytti joko heidän perusolemustaan tai pukeutumistaan. Olin otettu siitä, että hän puhui paskaa kavereistaan minulle. Tuntui, että edustin tärkeää sijaa hänen elämässään vaikka yleinen tunnelma usein muuta antoikin ymmärtää.

Olimme kaupungilla iltakahdeksaan asti. Vaikka se paikasta toiseen meneminen oli rasittavaakin, niin tuntui siltä kuin hän olisi vetänyt minut mukanaan post-urbaaniin satumaailmaan – Marikan Helsinki nimittäin oli enemmän kuin normaali Helsinki. Tämä maailma oli täynnä sinertävänharmaata viileyttä, ja sitä koristivat vaatekaupat, joita ympäröi loputon (lohduton) rahameri. Olin todellakin ihastumassa häneen. En missään vaiheessa valittanut jos jumitimme jossain liikkeessä liian pitkään. Seurasin hänen mukanaan ja olin esimerkillisen kohtelias hovimies.

Lopulta saavuimme kotiin. Olin täysin uupunut kun ilman mitään varoittelua hän halusi saman tien panna. Hän riisui kaikki vaatteensa kasaan eteiseen ja määräsi minua kuin koiraa seuraamaan. Jälleen hölmistyneenä juoksin makuuhuoneeseen hänen perässään ja hän hoiteli minut suhteellisen nopeasti. Ennenkaikkea painotan, että hän hoiteli minut. Tietysti asiaan kuului perinteinen solvaaminen ja tyytymättömyyden ilmaiseminen hänen osaltaan. Kaluni oli edelleen kuulemma liian pieni ja hikoilinkin liikaa. Mutta kuten jo aiemmin totesin, otin iskut vastaan ja omaksuin sen tyhmän piskin roolin. Tuntui kuin olisin ollut hänen seurassaan jonkinlaisessa koomatilassa, kuten sairaalassa makaava paras ystäväni Arto.

Jokainen hetki hänen seurassaan oli täynnä yllätyksiä. Naamalleni sateli loukkauksia, vitsejä ja ennalta arvaamattomiakin purkauksia. Lienee selvää, että hänen arvaamaton käytöksensä kiehtoi minua. En koskaan tiennyt oliko hän tosissaan vai heittikö hän vain herjaa. Hän oli hyvin hauska, mutta ei niin, että olisi sitä tiedostanut. Nauroin mielessäni lähes kaikelle, mitä hänen suustaan tuli ulos. Vaikka hän olisi kysynyt mielipidettäni johonkin asiaan, niin häntä ei kiinnostanut kuulla sitä. Hän puhui päälleni koko ajan ja saatoin parhaimmillaankin ainoastaan kommentoida hänen juttujaan, mutta en kyennyt tuomaan itsestäni mitään esille. Hän puhui, minä kuuntelin ja kommentoin lyhyesti. Toisaalta jo tässä vaiheessa oli selvää, että suhteemme ei perustunut tai tulisi perustumaan älykkäisiin keskusteluihin.

Nussimme kolme kertaa sen illan ja yön aikana. Vähitellen opin noudattamaan hänen neuvojaan ja hän sai jopa orgasmeja, vaikka ei koskaan myöntänyt niitä saavansa. Joka kerta kun minä tulin, hän huusi suuttuneena "voi vittuuuuuu!". Kiihotuin tuosta loppuhuudosta koko ajan enemmän.

Suhteellamme oli selvästi jatkuva kaava jo tässä vaiheessa. Marika määräsi pelin säännöt. Paistattelin, mutta edelleen mietin, että miksi hän oli minun kanssani. En ollut muuttunut millään tavalla. Olin yhä hänen silmissään tyylitön juntti. Ehkä Marikalle vain yksinkertaisesti oli kaikki kaikessa se, että hän sai kohdella miehiä kuin koiria. Tarjosin hänelle juuri sen fantasiamaailman, minne hän halusi miehet asettaa.

Kaikesta huolimatta päätin ottaa riskin ja kertoa hänelle minulle tärkeästä asiasta. Kerroin Artosta ja siitä, kuinka hänelle oli käynyt. En keskittynyt tapauksen yksityiskohtiin, mutta kerroin olennaisia asioita ystävyydestämme ja siitä, että minua pelotti kuinka hänelle voisi käydä. Kaikeksi yllätyksekseni Marika ei sanaillut mitään typerää. Hän pystyi olemaan hiljaa ja kuuntelemaan. Kerroin meneväni katsomaan häntä huomenna ja toiseksi yllätykseksi perään Marika kertoi, että hän halusi tulla mukaan. En voinut käsittää. Häntä oli mahdoton lukea. Vielä kymmenen minuuttia sitten hän arvosteli pientä kulliani ja voihki kuinka minun kaltaiseni nollan kanssa hengaamisessa ei ollut mitään järkeä. Nyt hän yhtäkkiä halusikin osallistua elämääni ja nähdä jopa vaivaa huolieni vuoksi. Oliko se täysin mahdoton asetelma, että Marika voisi todella olla kiinnostunut minusta? Pikku hiljaa rupesin uskomaan, että minulla oli mahdollisuuksia. Tiesin, että tämä oli tuhoon tuomittu ajatus, mutta minussa oli aina ollut masokistin vikaa. Ei se voinut olla kuin virhe, mutta annoin ja halusin sen virheen tapahtuvan. Vaikka olin joka hetki varma siitä, että tämä oli vain ohimenevää onnea ja lopussa minua odottaisi julma tyrmäys, sydänsurut ja jopa kuolema, niin olin edelleen valmis heittäytymään rotkosta alas.

Marika painautui minua vasten ja katsoi minua söpösti. Kyllä vain, söpösti. En tiennyt, että hänessä oli sellainenkin puoli. Miten olisin voinut tietää kun siitä ei ollut mitään näyttöä aiemmin? Siitä ei ollut minkäänlaisia ilmentymiä tai odotuksia. Yhtäkkiä sen härnäävän ja huomiotavievän seksikkyyden tilalla oli empatiaa. En voinut käsittää kuinka hän pystyi yhtäkkiä näyttämään niin söpöltä ja haavoittuvaiselta. Marika otti minua kädestä kiinni. Olin vallan hämmentynyt ja peloissani. Olin sietämättömän ihastuksissani. Tämän täytyi olla vuoren korkein huippu. Tämä oli jo kolmas suuri yllätys saman illan aikana. Olin varma, että tällaisen hetken jälkeen mikään ei voisi enää mennä parempaan suuntaan. Samaan aikaan jostakin syystä minua silti oksetti. Minua kuvotti. Tunteeni olivat olleet jäässä niin pitkään, että en edes muistanut koska viimeksi olisin ollut kosketuksissa tällaisten fiiliksien kanssa. Kaikki se romanttinen paska oli joskus tuhonnut minut ja sekoittanut pääni ikävällä tavalla. Olin väistellyt näitä hetkiä tapaillessani tietoisesti typeriä ja kevytkenkäisiä lorttoja pyrkimyksenäni ainoastaan pillun saaminen. Marikan piti olla minulle vain yksi pillu lisää, toki laadultaan huomattavasti parempi kuin yleensä, mutta vain yksi muiden joukossa. Hänestä oli tahtomattani tulossa selkeästi paljon enemmän. Sen lisäksi, että olin jo hänen laukunkantajansa, sylkykuppinsa ja koiransa, minä olin menettämässä loputkin vähäisestä arvokkuudestani ja itsesuojeluvaistostani hänelle.

009

Aamu koitti. En ollut nukkunut lainkaan. Tai olin, mutta se ei ollut oikeaa unta. Olin unessa hereillä ja hereillä unessa. Marika oli vieressäni, olin sitten valveilla tai en. En pystynyt erottamaan unen ja todellisuuden välillä olevaa matkaa. Se kuilu oli kutistunut mitättömäksi. Jumaluuden kohtaaminen silmästä silmään on hyvin haastava kokemus. Siinä pakostakin menettää kosketuksensa todellisuuteen.

Marika oli sekoittanut maailmani. Koko yön olin pyörinyt hänen vieressään. Suurimman osan yöstä olin valveilla kuin silmät auki nukkuva koira, mikä sopi minulle sinänsä hyvin, sillä olinhan Marikan koira. Marika taas nukahti välittömästi sanottuaan hyvää yötä. Jäin katselemaan häntä. Hänen pehmeitä kasvojaan. Niiden arkinen kovuus häipyi hänen nukkuessaan. Hänestä tuli lapsi.

Hänen rintakehänsä kohosi ja laski tasaisesti hänen hengittäessään. Halusin hoitaa ja silittää häntä ja pitää häntä hyvänä. Samalla halusin kuristaa hänet ja naida hänen ruumistaan. Mielipuolisen ristiriitaiset tunteeni saivat minut hämmennyksen valtaan eivätkä mitenkään helpottaneet rentoutumistani. Miten hän pystyi olemaan niin rauhallinen ja nukahtamaan noin vain? Hän oli jotain suurempaa ja vangitsematonta, jotain sanoinkuvaamattoman kaunista.

Kun Marika nukkui, se oli kuin taivaallinen sinfonia. Hänen pienet äänensä unen seasta olivat otoksia hänen todellisesta olemuksestaan ja hänen sielustaan. Tiesin sen olevan siellä jossain – todellisen Marikan, Marikan idean. Tajusin ajattelevani aivan kummallisia ajatuksia. En koskaan ajatellut näin. Tunsin itseni Artoksi. Hän selitti aina älyttömiä filosofiajuttujaan, joista en koskaan jaksanut välittää. Yleensä nukahdin kesken kaiken, mutta nyt en nukkunut. Nyt ajattelin maailmaa ja sen olemusta. Mitä maailma oli ja mitä se tarkoitti. Muistan kuinka isä oli joskus puhunut minulle rakkaudesta sellaisella epävarmalla isätyylillä: ”Poikani, siitähän kaikki laulutkin kertovat”. Isä oli niin pihalla siitä kaikesta. Mutta nyt, tämän äärimmäisen kauniin ja äärimmäisen kylmän lorton vieressä maatessani, koin tätä tunnetta. Rakkaus. Ilman sitä maailma ei toimi tai sitä ei ole. Maailma lakkaisi olemasta, jollen rakastaisi Marikaa. Minun täytyi pitää siitä kiinni, huolimatta siitä kuinka paljon se sattuisi. Helvetin Arto, nyt kun kerrankin sen älyvapaita juttuja tarvittaisiin, sen piti maata sairaalassa koomassa. Vitun koomarunkkari.

Marikan huulet liikkuivat. Aivan kuin hän olisi halunnut sanoa jotain. Kumarruin varovasti hänen puoleensa ja laskin korvani hänen huulilleen. ”Timo, Timo...” Hengitykseni salpaantui. Hän sanoi nimeni. Sitten olinkin tokkuraisena hänen vieressään. Olinko nukkunut? Olinko kuvitellut kaiken? Helvetti, minun piti saada ote itsestäni. Nousin ylös ja menin vessaan. Otin kullini esille ja lorotin pönttöön. Kuseni oli osaksi spermaa – niin kiihottunut jatkuvasti olin Marikan seurassa. Sitten olin taas hänen vieressään. En ollut varma olinko edes käynyt vessassa koska taas kusetti ja myös samaan aikaan panetti. Tämä epäselvä mutta omalla tavallaan miellyttävä ajatussekoilu jatkui koko yön.

Marikan rinnat hengittivät ja niissä kuvastui minulle koko maailma. Ne hengittivät maailman puolesta. Niitä täytyi suojella. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Silitin niitä ja hän äännähti pehmeästi. Hän siirsi käteni syrjään. Tuijotin elettä lumoutuneena.

Tunsin kovan lattian allani. Olin pudonnut sängystä. Katsoin kännykästäni kelloa. Se oli puoli kymmenen aamulla. Nousin takaisin sänkyyn ja Marika avasi silmänsä. Katsoin häntä ja hymyilin. Hetken hänen silmissään oli lämmin katse. Sitten se haihtui pois. Hetken aikaa valveunessani hän oli ollut minulle sitä mitä halusinkin hänen olevan. En malttanut odottaa seuraavaa unetonta yötä. En halunnut enää koskaan nukkua.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ!!!