040
Ennen Arton hautajaisia pohdin hirveästi itseni kuntoon laittamista, mutta ne hautajaiset – kummatkin niistä – viitoittivat tien, jota pitkin tulisin vielä pitkään kulkemaan. Tiesin, että kaikki pelastautumisyritykset olivat minun osaltani turhia. Se oli hyvin absurdia: aivan kuin olisin ollut joku toinen ihminen joka seuraa sivusta hölmöilyäni. Elokuvaan uppoutuessaan katsoja useimmiten toivoo, että elokuvan hahmolla menisi kaikki hyvin. Hän jännäilee hahmon puolesta ja järsii kynsiään. Pahimmillaan moni on psykoottisen Alexin puolella Kellopeliappelsiinissa tai kaistapäisen Tom Ripleyn puolella Lahjakas herra Ripleyssä – tai ääripäästä toiseen – Peter Sellersin esittämän Hrundi V. Bakshin puolella Pahuksenmoisissa pirskeissä. Bakshi on idiootti, jopa hiukan ärsyttävä sattumien ja vahinkojen herra, mutta jo puolessa välissä elokuvaa katsoja on hänen puolellaan ja toivoo, että hän selviää kaikista jännittävistä tilanteista. Minä erosin kaikista näistä hahmoista, sillä olin varma, että se, joka katsoi minun touhujani (tässä tapauksessa siis minä itse), ei nähnyt mitään hyvässä valossa – katsoja toivoi, että minun kävisi köpelösti, hän suorastaan vaati uhrijuhlaa, verellä mässäilyä ja synkkää tuomiota. Hän halusi nähdä minun kituvan, enkä halunnut tuottaa pettymystä kenellekään.
Yritin kovasti lähteä sieltä hautajaisista kun Esko, Rönkän nuorempi veli, se kaikkein pelottavin niistä tummahiuksisista pohjalaisukoista, tuli luokseni ja tarjosi kossua.
- Ota tästä, lämmittää mukavasti kurkkua, se sanoi, ja pelottavuus muuttui hetkessä lämminhenkisyydeksi.
Se hiukan raukkamaisen söpö, noin viisikymppisen miehen katse pakotti minut jäämään. Otin huikan jos toisenkin ja täysperseilyynhän homma johti. Marika-masennukseni kulta-aikana en ollut juonut itseäni juuri ollenkaan humalaan, koska olin halunnut pitää tunteeni selvinä, vaikka ne olivatkin olleet lähinnä ikäviä tunteita. Minulla oli kova ikävä humaltumista. Esko tarjosi kurkunlämmikettä juuri oikealla hetkellä.
Kännimeininki jatkui hautajaisten jälkeen, eikä tämä ollut varsinaisesti mitään masennusryyppäämistä. Minulla oli vain suuri mukavuudenhalu juoda viinaa. Se oli kivaa ja omalla tavallaan yksi sadoista konsteista saada uusi suunta elämään.
Hiukan nuorempana olin jaotellut elämääni erilaisiin kausiin. Olin käynyt läpi niin ruokakausia, urheilukausia kuin hyvin pitkiä elokuvakausiakin, joihin oli kuulunut jatkuva elokuvien katselu sekä leffakatalogien lukeminen. Olin tehnyt sitä lapsesta saakka. Kaverini pitivät leffatriviataitojani yllä kyselemällä usein minulta leffoista erilaisia kysymyksiä. Pystyin elokuvan nimen peruseella kertomaan sen valmistusvuoden, ohjaajan ja usein myös pääosien näyttelijät. En ollut koskaan ollut hyvä koulussa, mutta olin hyvä leffatriviassa.
Mutta takaisin viinaan. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut kännikautta, mutta tämä oli selkeästi sellainen. Siitä kävivät hyvänä esimerkkinä useat sekavat illat, joista minulla on vaihtelevia muistikuvia. Jotkut näistä illoista olivat hämmästyttävän voitokkaita – useimmat kuitenkaan eivät. Esittelen tässä muutaman noista illoista:
1)
Tapasin Rochellen, täydellisen näköisen afrotytön Punavuoren Motelletissa. Jatkoimme melko aikaisin Ison Roobertinkadun ja Albertinkadun kulmaan hänen ja muutaman hänen ystävänsä omistamaan ateljeehen. Rochelle laittoi musaa soimaan ja rupesi tanssimaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut toisella planeetalla jonkun humanoidinaisen vieteltävänä. Rochellen kroppa oli aivan tajuttoman upea tiimalasivartalo. Hän oli lähes 180-senttinen supermallilta näyttävä suklaaunelma.
Hän käski minua riisuutumaan ja selässäni menivät kylmät väreet: ensimmäistä kertaa sitten Marikan joku nainen komensi minua. Se tuntui mahtavalta – aivan kuin olisin ollut kotona. Olin Rochellen vietävänä ja annoin tapahtua kaiken, mitä oli tapahtuakseen. Asiat etenivät tosi nopeasti, tai sitten en vain yksinkertaisesti muista kaikkea, mutta muistan kyllä mitä seuraavaksi tapahtui.
Olimme alusvaatteisillamme keskellä lattiaa. Hän istuutui hajareisin päälleni. Hän rupesi suutelemaan kaulaani ja riisuin samalla alushousuni pois. Olin varma, että minua lykästäisi. Sitten se iski – kauhea mahakipu ja pelko mahdollisista ilmavaivoista. Miten helvetissä voisin välttää ne? En voinut sen kummemmin keskittyä enää hänen upean takapuolensa hyväilyyn, koska pelkäsin, että pieraisisin. Se johtui ryyppäämisestä. En ollut varmaan koskaan aikaisemmin ollut kännissä neljää päivää putkeen. Nyt se kostautui. En vain kyennyt siihen. Olin edelleen ehkä yhden tai kahden päivän putkiryyppääjä, eli en oikeastaan sen kummempi ryyppääjä ollenkaan. Mietin paniikissa kuinka voisin livetä vessan puolelle kun se vain tapahtui. Ilma tuli hyökkäävän nopeasti takapuolestani ulos ja erittyi Rochellen jaloille märkänä löysänä paskana.
- What the fuck? Rochelle totesi, enkä saanut sanottua mitään.
Hän juoksi kylpyhuoneeseen ja toisteli kiivastuneena ”fuck”-sanaa. Makasin alasti keskellä sitä valkoista huonetta paskaa reisilläni. Vituiksi meni. Osoitin jälleen esimerkillistä epäröimättömyyttäni: en pyyhkinyt takapuoltani minnekään, vedin housut nopeasti jalkaani, sulloin alushousuni farkkujeni taskuun ja juoksin pois sieltä.
2)
Tullakseni onnellisemmaksi kokeilin muuttaa tyyliäni. Ryhdyin hoppariksi. Minua ärsytti se jatkuva naisten skedejätkä-hehkuttaminen. En oikein ollut edes varma miten snoukkajäbä, skedejätkä ja hc-jätkä erosivat toisistaan. Vai oliko kyseessä vuodenaikoihin liitoksissa oleva juttu, niin, että talvisin saman kerhon kollit olivat snoukkajätkiä ja kesäisin ne olivat skeittareita? Sitten vielä niiden kahden jengin välissä taituroivat hc-jätkät katu-uskottavine tatuointeineen. Kaikkia näitä edellä mainitsemiani jengejä yhdisti yksi selkeä elementti: vihainen asenne ja siihen liittyvä tyly katse. Tuntui, että ne olivat harjoitelleet sitä tuntikausia peilin edessä. Ja usein ne olivat lopettaneet opiskelun yhdeksännen luokan jälkeen. Sen jälkeen ne keskittyivät autostereoiden varasteluun sekä taukoamattomaan pilvenpoltteluun.
Tyttöjen mielestä ne jätkät ovat luonnollisesti hirveän söpöjä ja kivoja tyyppejä. Miten ihmeessä tatuoitua, pilveä polttavaa, anorektistä hc-jätkää voi pitää ”söpönä” tai ”kivana”? Ei helvetti. Myönsin avoimesti kateellisuuteni näitä jätkiä kohtaan. Ne saivat aina naisten huomion, joten päätin olla yksi niistä. Koska en ollut aivan varma, olinko skeittari, snoukkajätkä vai HC-jätkä, niin päätin sekoittaa hiukan kaikkien tyyliä keskenään. Kävin Forumin Ponke’s:ssa, Kampin Laminassa ja Union Fivessa ostamassa viimeistä huutoa olevat kledjut. Testailin niitä kotonani päiväkausia ja uhoilin peilikuvalleni, kuten olin tehnyt bodousaikananikin. Näytin tosi coolilta.
Iskin täydessä latingissa Café Mascotiin Hämeentien varrelle lauantai-iltana. Oli siellä tuttujakin, mutta kukaan niistä ei tunnistanut minua – olin siis onnistunut. Istuin tosi leveästi joidenkin mimmien viereen ja aloitin mahtailun. Puhuin niille halventavasti ja kehoitin jokaista monta kertaa hakemaan minulle bisseä. Parasta oli, että en pitänyt oluesta, mutta siitä diggaaminen kuului roolihahmolleni. Yksi niistä mimmeistä lopulta tarjosi minulle bissen. Ne rupesivat lämpenemään typerälle jauhamiselleni. Yksi niistä katosi illan aikana jonnekin, mutta kahden kanssa lähdin vielä jatkamaan Kuudennelle linjalle, jossa oli rap-bileet – bang on target! Olin kuin kala vedessä. Katsoin kaikkia muita jätkiä tosi tylysti ja näytin jopa keskisormea välillä ja röyhtäilin ohikulkevien tyttöjen naamalle. Jos ei muuta niin ainakin yritin viedä maineen skeittijätkiltä.
Kadotin ne Mascotista pokaamani tytöt ja muutenkin jengi tuntui häviävän melko aikaisin kotiin. Yritin silti viimeiseen asti. Sitten se tapahtui. Olin pelännyt mulkkumaisen käyttäytymiseni vuoksi sitä koko illan ja kaikessa itsetuhoisuudessani jopa toivonut sitä. Sain turpaani. Ne eivät olleet wannabe hc-jätkiä. Ne olivat ihan todellisia Kallion kovanaamoja. Ne rehasivat minut ulos ja kaatoivat maahan. Sitten ne potkivat minusta ilmat pihalle. Kunpa olisin vain ollut hiljaa, niin ne kusipäät olisivat häipyneet. Mutta halusin olla roolilleni uskollinen viimeiseen asti – tosin tässä kohtaa muistutin ehkä enemmän Paul Newmanin legendaarista Cool Hand Lukea kuin skeittaria.
- Etkö sä parempaan pysty vitun paskahousu? huusin, ja sen jannun entisestään vihaiset kasvot vääntyivät niin pahansuoviksi, että alkoi ihan oikeasti pelottaa.
Se juoksi luokseni ja potkaisi minua ihan täysillä naamaan.
- Vitun nettirunkkari! se huusi ja muistutti minua siitä, että Marikan blogilla todellakin oli paljon lukijoita, jopa yllättävissä ihmisryhmissä.
Huh. Se oli aika tälli. Olin hetken aikaa – jällen kerran – varma, että kuolen. Verta tuli todella paljon, enkä tuntenut kasvojani. Olin shokissa ja itkin kuin pieni lapsi, jota on nimitelty välitunnilla kusipaskaksi. Päätin lopettaa skeittijätkäkauteni siihen veriseen yöhön. Valitettavasti kännikauteni jatkui edelleen.
3)
Jatkuvan ryyppäämiseni aikana jouduin oksentamaan aika usein. Krapulaa pystyin kuitenkin välttämään olemalla jatkuvasti kännissä. Olin käyttänyt tätä vanhaa hyväksi havaittua krapulan välttämiskeinoa jo usean viikon ajan. Se todella toimi. Heti kun aloin tuntea merkkejä krapulasta, rupesin juomaan siideriä. Krapula ei koskaan ehtinyt kunnolla iskemään kun johdonmukaisesti toimin näin. Tunsin itseni tuolloin suureksi neroksi. Mutta oksentamaan jouduin silti. Kaiken lisäksi, vietettyäni viimein pari selvää päivää, sain noro-viruksen.
Olin tietysti silloin vierailemassa jonkun tytön luona. Katsoimme sen tytön kanssa jotain kivaa pikku romanttista komediaa ja täytyy sanoa, tuntui tosi hyvältä olla tytön vieressä. Vihdoinkin minua lykästäisi. Olimme jo lähellä suudelmaa kun huomasin, että minulla oli vähän huono olo. Kävin vessassa. Kävin uudestaan vessassa. Mahani oli aivan sekaisin ja ripulia lensi kuin pommeja Berliinissä vuonna 1945. Yritin selittää tytölle, että:
- Joo nyt täytyy mennä kun on kaikkea tekemistä kotona ja koulutehtäviä ja sellaista...
- Mutta eihän sulla oo mitään koulua! oli tyttö vastannut, olin nimittäin mennyt kertomaan hänelle tilanteestani ja sitten unohtanut tehneeni niin.
Taudin seuraava vaihe iski siinä eteisessä. Oksennus lensi suustani vastustamattomasti suoraan sen tytön päälle. Se rupesi kirkumaan hysteerisesti ja minä ryntäsin vessaan. Sen jälkeen olin jokseenkin toimintakyvytön. Muistan, että tyttö sai oman tilanteensa hallintaansa ja siivottuaan sen sotkun jopa auttoi minua.
Tilanne eskaloitui lopullisesti kun oltuani jälleen kerran ruikulikakalla pesukone rupesi juuri linkoamaan. Vessasta puuttui vessapaperinpitoteline, joten vessapaperi oli siinä pyykkikoneen päällä. Kone rupesi pomppimaan oikein hurjasti ja vessapaperi hyppi ja pomppi – suoraan pyttyyn ja suoraan niihin ruikulikakkoihin. Noukin sen sieltä pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Rulla oli monesta kohtaa aivan siinä hirvittävän hajuisessa noro-kakassa. Se oli niin nestemäistä, että huokoinen paperi imi ja levitti sen nopeasti joka puolelle. Yritin pelastaa rullan ja revin paniikissa isoja tuppoja paperia irti, mutta se ei auttanut. Kuin syöpä se oli levinnyt liian laajalle niin, että sitä oli mahdotonta poistaa ilman potilaan tappamista.
- Vessapaperi on loppu! huusin.
- Eikä ole! tyttö vastasi. – Sitä on siellä iso rulla pesukoneen päällä!
Voi helvetti, tämä oli ainut rulla. Miten hitossa selviäisin tästä? ajattelin. Revin uudestaan rullasta kakkaisia kohtia pois. Ei auttanut kerta kaikkiaan. Olisi pitänyt poistaa koko paperi. Sitä oli päässyt myös paperin reunasta sisään ja se oli sitä kautta levinnyt useisiin kerroksiin samanaikaisesti. Pyyhin itseni tuolla tuhotulla paperimössöllä ja vedin vessan kun tajusin. Pönttö oli täynnä norokakkaa ja paperimössöä ja se ei vetänyt vaan alkoi tulvia yli. Tilanne alkoi riistäytyä lopullisesti käsistä, joten päätin jättää hukkuvan laivan, vaikka olinkin uimakyvytön. Hoipertelin sanaakaan sanomatta ulos asunnosta ja kuulin kovaäänistä huutoa kun olin jo rappukäytävässä. En katsonut taakseni. Oksentelin pitkin matkaa ja minut heitettiin ulos kahdesta eri bussista. Oksensin bussin penkille, oksennus valui bussin lattialle ja kerääntyi lattiassa olevan luukun kannessa olevaan koloon – se muistutti minua Itä-Helsingin yöbusseista. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin takaisin kotiin Sörkkään. Menin suoraan vessaan. Siellä huomasin, että minulla ei ollut vessapaperia.
4)
Olin Tavastian Lauantaidiskossa. Parasta oli, että menin paikan päälle yksin, mutta minua ei pelottanut missään vaiheessa, että jäisin juomaan karpalolonkeroita itseni seurassa jonnekin nurkkaan. Varsinaisesta diskosta en kuitenkaan muista mitään, koska humalluin jälleen liikaa. Ainut asia, jonka muistan, on kuinka tunnustin rakkautta jollekin blondille ulkopuolella. Se yritti juosta karkuun. Minä juoksin perään ja yritin tarttua sitä kädestä, mutta vahingossa otinkin hiuksista kiinni. Se kaatui pahasti polvilleen asfaltille.
- Anteeksi, mä en tarkoittanut!
- Vitun molopää! se huusi.
Mimmi nousi tuskaisesti ylös ja katsoi minua vihaisesti. Jopa vihaisemmin kuin se hc-jätkä, joka oli hakannut minut Kuudennen linjan ulkopuolella.
- Mee näyttämään sitä pientä munaasi vähän nettiin taas! blondi tiuskaisi ja se oli viimeinen tälli.
Edes sivullinen minäni ei voinut enää nojatuolissaan nauraa ja taputtaa kärsimyksilleni. Hiljenin ja olin murheen murtama. En ollut ansainnut tätä. Olin typerys, mutta olin varma, että jos tämä olisi ollut elokuva, niin katsoja olisi viimeistään tässä kohtaa ollut puolellani ja toivonut toden teolla, että asiani lähtisivät sujumaan paremmin.
Jos aiemmin sanoin, että jotkut känni-illoistani olivat olleet voitokkaita – unohtakaa se. Otan sen kommentin takaisin. Olin todella pohjalla. Kännikausi sai luvan loppua. Heti seuraavana aamuna Tavastian jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli Marika. Totta kai. En halunnut silti ajatella häntä. Oli pidettävä itsensä liikkeessä joka hetki niin, että välttäisin masentuneisuuden. Minun oli keksittävä tekemistä. Sitten muistin jotain ihan mahtavaa, mitä en ollut ajatellut kuukausiin. Muistin nettifoorumini – EPIC FAIL! Laitoin koneen päälle ja loggauduin sisään. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, tuo nettifoorumi ja foorumin ajatus kaataa Internet olivat ainut toivoni ja päämääräni. Olin taas takaisin oikealla polulla. Halusin tuhota. Halusin tuhota kaiken.
K A I K E N.
041
- Pizzaa, ei vittu anna tänne!
- En vitus!
- No sit sä itket ja annat hä!
- Onnea vaan koittaan noilla nörtin narukäsillä ha ’tu’omo!
Päivä näytti sujuvan normaaliin tahtiin EPIC FAIL -pääkonttorin salaisissa toimitiloissa – vaikka toimitila onkin liian mahtaileva nimitys, sillä tämä vaikutti pikemminkin joltain teinipoikien leikkikerholta. Mutta totuus oli jotain aivan muuta. Timo oli todella saanut ihmeitä aikaan. Hän oli onnistunut keräämään ympärilleen tavattoman suuren määrän tavattoman osaavaa tekijäporukkaa. Nämä jätkät todella tiesivät mitä tehdä. He eivät ehkä näyttäneet kummoisilta, mutta heillä oli tietokoneet hallussaan. He koodasivat lähes maanisesti kellon ympäri. Heillä ei ollut muuta elämää, ei muuta tekemistä. Timo oli lopullisesti eristänyt heidät muusta maailmasta ja tehnyt heistä koodiorjia. Pojat eivät nähneet tilannetta lainkaan tällaisena; heidän mielestään oli mahtavaa, ettei tarvinnut käydä koulussa, kuunnella äidin jatkuvaa valitusta läksyistä ja ulkona käymisestä ja isän jokaviikkoista hermoamista urheilun tärkeydestä. He olivat nuoria teini-ikäisiä kolleja, joilla oli aivan helvetisti energiaa, mutta ei mitään mihin purkaa sitä, sillä naiset luonnollisesti kiersivät nämä ruipelot finninaamat kaukaa. Timo pisti tuon energian "tuotteliaaseen" käyttöön laittamalla heidät koodaamaan. Se oli pojista hauskaa. Lisäksi he saivat ahmia niin paljon pizzaa ja kokista kuin halusivat ja ladata ihan mitä pornoa mieli vain teki. He eivät osanneet kaivata yhtään mitään muuta.
Haju paikassa oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki, jotka ovat joskus olleet laneissa, tietävät, mitä tämä tarkoittaa. Nämä lanit vain olivat jatkuneet jo kuukausia, ja osanottojia oli satoja. Heitä oli ympäri maailmaa, mutta selkärangan muodostivat suomalaiset jermut. Suomessa oli hyvä pohja lähteä tekemään maailmanlaajuista Internetin kaatamisoperaatiota, sen Timo oli huomannut. Suomessa riitti tietokoneita ja tympääntyneitä, fiksuja ja koulutettuja nuoria. Kiitos Suomen koulujärjestelmälle, mietti Timo katsoessaan mitä oli saanut aikaan. Nuoret skidit olivat aivan käsittämättömän käteviä koneiden kanssa. He olivat kasvaneet niihin kiinni jo lapsesta lähtien. Tämä HD-sukupolvi ei tuntenut maailmaa ilman tietokoneita. He olivat ensimmäiset ihmiset, joilla ajatus ei-elektronisesta maailmasta oli mahdoton. Sellaista ei voinut olla, kuten meidän on vaikea kuvitella maailmaa ilman sähköä tai meitä aikaisempian ihmisten vaikkapa maailmaa ilman hevosia. HD-nuorille tietokoneet olivat kaikkialla. Maailma koostui niistä. Ruotsi oli joskus ollut naapurivaltio, nyt se oli kasa bittejä. Maailma alkoi pikku hiljaa hahmottua eloktronisina sykäyksinä, sähkön liikkeenä. Pian ei ollut enää maita ja mantuja, atomien muodostamia entiteettejä, oli vain bittejä, joita pystyi lukemaan ruuduilta ja pian suoraan verkkokalvoilta. Kaikki tuli siihen ja se oli ihmisen tajuntaa, eikä muulla ollut väliä. On vain jokaisen oma totuus, ja nerokas on se, joka pystyy saamaan mahdollisimman monen uskomaan omaan totuuteensa.
EPIC FAIL -sankarit olivat ottaneet tässä varsin suorasukaisen lähestymistavan. Kun kaadetaan Internet, niin ihmisten erilliset käsitykset maailmasta pysyvät tehokkaammin erillisinä, eikä pääse syntymään yhtä ja samaa näkemystä kaikille. Tämä oli tietysti täyttä roskaa, mutta Timon oli pitänyt keksiä pojille jokin järkevä ja jopa kivan kuuloinen selitys omien syvällisesti vääntyneiden motiiviensa peittämiseksi. Timo halusi vain tuhota. Hän ei halunnut enää mitään muuta. Hänet oli murskattu ja hajotettu, pilkottu pieniksi paloiksi – hänellä ei ollut enää mitään positiivisia tavoitteita minkään suhteen. Hän halusi tuhota kaiken. Se oli täysin järjetön tavoite, ja silti – uskomatonta mutta totta – Timo sai myös tähän suunnitelmansa osaan mukaan innoissaan olevaa porukkaa.
EPIC FAILin johtoporukka koostui varsin kirjavista vesseleistä. He olivat kelkasta pudonneita kummajaisia, eivätkä olleet lainkaan niin taitavia, että heitä olisi voinut edes verrata koodaajapoikiin, joilla oli todellista taitoa näpeissään. He olivat Timon kaltaisia vähän hassuja raukkoja, joilla oli pari ruuvia joko löysällä tai sitten tippunut kokonaan pois – osalla ei tainnut olla niitä ollenkaan. Mutta ruuvien lisäksi heiltä puuttui myös jotain konkreettista, mitä Timolla oli: puhujanlahjat. Timo ei ollut koskaan ollut erityisen taitava missään yksittäisessä asiassa. Hän oli seurannut ympärillään olevia ihmisiä, joille oli kehittynyt jokin erityistaito, hieman hämillään ja varmasti jonkin verran kadehtienkin. Hän osasi kuitenkin napata lankoja ja sitoa niitä yhteen – hän oli taitava siinä: yhdistelemään informaatiota hieman sekavista lähteistä ja saamaan se koherentisti kasaan. Hän oli mastermind, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin sen jälkeen, mitä olemme hänestä kuulleet. Etenkin kaikki se oksentaminen... mieletöntä. Eikö hän ollut jo oksentanut aivojaan pellolle? Ilmeisesti siellä oli kuitenkin jotain vielä jäljellä, sillä Timo kiiti ja puksutti kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Timolla oli missio; se oli selkeä ja se oli toteutettavissa. Missio oli Internetin kaataminen ja syy oli Marika. Niin yksinkertaista se oli.
Timo oli täysin musertunut Marikan käsittelyssä. Mutta emme oikeastaan voi sanoa Marikan käsittelyssä, sillä itse Timo oli sinne itsensä tunkenut. Marika oli nimenomaan alussa sanonut: ”Jos haluat jatkaa mun panemista niin…” Ja Timo oli nikottelematta tehnyt kaiken, kaiken muun, paitsi pysynyt erossa Marikasta. Paitsi nyt. Nyt hän oli tehnyt senkin.
Timolla oli aina ollut vaikea suhde naisiin, valitettavasti. Hän ei ollut koskaan ollut varsinainen naistenmies, kuten vaikkapa ystävänsä Markku. Oli esimerkiksi kulunut pitkä aika ennen Minttua kun Timolla ei ollut ollut ketään. Hän olisi kovasti halunnut. Muiden jutut saivat homman kuulostamaan niin jännittävältä ja helpolta. Miksei hän sitten osannut? Mikä hänessä oli vikana? Hänessä täytyi olla jotain perustavanlaatuisesti pilalla, muuta selitystä ei ollut. Se ei mitenkään näkynyt päällepäin, mutta se oli siellä. Ehkä hänessä oli jokin kummallinen haju tai sitten hänen kasvoissaan oli jokin virhe. Mutta niissä ei näkynyt mitään ja itse asiassa omasta mielestään Timo oli oikein kaunis. Mutta miksei kukaan huomannut sitä? Tässä oli selkeä ristiriita hänen oman mielensä ja maailman välillä. Timo ei kuitenkaan tullut samalla tavalla hulluksi kuin Arto. Hän kätki tuskansa syvemmälle.
Timo päätteli vain olevansa epäonnistunut, ja sitten kun hän lopulta oli saanut ensimmäisen tyttöystävänsä, ei se ollut tuntunutkaan niin hyvältä. Hän oli yrittänyt ja säälittävästi epäonnistunut niin monta kertaa, ettei hän voinut täysin ja vaivattomin sieluin riemuita siitä että nyt oli onnistunut. Se oli tullut liian myöhään. Kaikki muut olivat kokeneet nuo jutut jo paljon aiemmin eikä niissä ollut mitään niin erikoista. Timo halusi niin kovasti, että siinä olisi ollut jotain erikoista, että se olisi ollut kaiken sen odottamisen, kärsimisen ja kaikkien niiden kyyneleiden ja vaikeiden hetkien arvoista. Mutta se ei ollut riittävästi.
Hän menetti samalla oman itsensä kokonaan kun yritti elää suhteilleen. Hän särki ensimmäisen tyttöystävänsä sydämen luvattuaan tälle mahdottomia ja etsi sen jälkeen tyttöjä joita voisi pelastaa. Ja niitähän riitti. Kaikilla oli aina jokin ongelma. Perhe oli hajonnut, isä oli kosketellut, oli liian lihava, oli liian laiha, vartalon muoto oli muuten vaan huono (todella usein ongelmat liittyivät ulkonäköön) tai sitten tyttö piti itseään pahana. Tämä viimeinen ongelma oli kovin yleinen, se oli varmaankin opittu elokuvista, muuta selitystä Timo ei keksinyt sille, että niin monilla oli se sama juttu. Se oli jokin asia jonka tytöt olivat tehneet tai jokin ajatus joka heillä oli. Ehkä se oli jotain ikävää. Mutta sitten alkoi sen jutun mieletön paisuttelu ja sitten oltiin emoilemassa ja vetämässä McFlurry-lusikalla ranteita auki. Ja sitten oli Timon vuoro astua kentälle kiiltävässä haarniskassaan, pitää tyttöä sylissään ja hokea että kaikki on ok. Tästä tuli hänen mantransa ja itse asiassa se painettiin isolla myös EPIC FAIL-toimiston seinälle. Se tuntui jotenkin kotoisalta. Se sai Timon muistamaan mistä hän oli lähtöisin ja mihin hän oli menossa. Hän oli menossa kohti tuhoa, kohti Marikan tuhoa, kohti kaikkien näiden valittavien naisten tuhoa. Kyllä, hän oli avoimesti katkera, hän tunsi ja tunnusti sen. Ei ollut enää väliä, sillä rakkautta ei ollut. Miksi yrittää esittää mitään muuta? Se olisi valhetta ja hän oli kyllästynyt valehtelemaan.
ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!
11 kommenttia
Puumatar
4.2.2014 15:32
Nyt hämmennyin. Miten yhtäkkiä kehiin tuli Timon elämää analysoiva observaattori, joka puhuu monikon 1. persoonassa? Onko nyt niin, että piti keksiä uusi tuutti kun Arton monologit kirjaimellisesti eliminoitiin? Vai jäikö multa jotain välistä :D
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Karri Liikkanen
5.2.2014 11:37
Kiitos kommentista, Puumatar, mukava kuulla taas sinusta! Kyseessä on ns. kaikkitietävä kertoja, joka näkee maailman lisäksi myös Timon sisälle. James Wood kutsuisi tätä nimellä "free indirect style". Tämä onkin parempi, sillä ei ulkopuolinen kertoja näe kaikkea. Sen sijaan hän omaksuu kuvaamansa hahmon osaksi itseään. Tämän kerrontatavan vahvuus on se, että se voi vapaasti vaihdella eri kantojen välillä eikä ole sidottu yhteen näkökulmaan, kuten 1. persoonan kerronta. Nautimme Mikon kanssa suunnattomasti erilaisten kerrontatapojen ja -tekniikoiden vaihtelusta ja yhdistelemisestä.
Todella mielenkiintoista, että yhdistät ulkopuolisen kertojan ilmaantumisen siihen, että Arto hävisi kuvioista. Tulkintasi on uskottava, mikäli miettii Artoa jonkinlaisena universaalina äänenä, jona hänet voi nähdä jos tarkkailee miten Arto kontrastoituu äärimmäisen subjektiivisena ja samalla objektiivisuuteen pyrkivänä hahmona - hän pyrkii jatkuvasti moraalisiin arvostelmiin. "Uusi tuutti" -teoriasi ei siis ole lainkaan hassumpi. :)
En tiedä onko sinulta jäänyt jotain välistä, olen kaivannut kommenttejasi. Hienoa, että olet taas mukana. Jos tuo kerrontatekniikoiden jaottelu kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Woodin "How Fiction Works" -kirjaa. Wood on siisti kriitikko ja teoreetikko siinä mielessä, että hän ei jää kiinni erilaisiin kirjallisuuden konventioihin ja promoa niiden ensisijaisuutta, vaan hän nostaa kirjaa arvioitaessa etusijalle sen esteettisyyden; kirja on taideteos ja sen arvioiminen ideologisilla perusteilla ei ole tarkoituksenmukaista. Wood on kehittänyt termin: "hysteerinen realismi", joka kuvaa romaaneja, jotka pyrkivät elinvoimaisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Mainio määriltemä. https://www.goodreads.com/author/show/26341.James_Wood
Puumatar
5.2.2014 14:55
Kiitos selvennyksestä Karri! Hysteerinen realismi ei ollutkaan käsitteenä ennestään tuttu, mutta bongasin heti omasta kirjahyllystäni herran, jonka tähän kategoriaan kai voisi laskea - nimittäin Irvine Welshin. Ja kun kerran tuli puheeksi, niin joitain yhtymäkohtia näen hänen ja teidän kirjoituksissanne, liekö sitten hysteeristä vai inhorealismia virallisesti kategorialtaan...
Siksipä kai orjallisesti aina eksynkin Cityn sivuille tiistaisin; olen kyllä mukana mutta usein vain passiivisesti ;) Koukussa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Etovaa, luen silti
5.2.2014 16:21
Suosittelen laittamaan blogiin elokuvien klassisen lopputekstimerkinnän, että kaikki yhtäläisyydet todellisiin eläviin tai aiemmin eläneisiin ihmisiin ovat puhdasta sattumaa. Alkaa nimittäin jakso jaksolta tulla enemmän Tukiaisen siskokset mieleen...
Toki Peruksessa on muunkinlaisia juonenkäänteitä riittänyt, mutta monin osin tuo mitä noloimmilla tavoilla seksielämäänsä esitellyt, exäänsä lähestymiskiellon arvoisesti vainonnut, sielunkumppaninsa hautajaisista suoraan ryyppäämään rientänyt, kausittain tietokoneeseen addiktoituva ja totaalisen sekaisin oleva Timo on kyllä ilmetty Johanna, ja aiemmin koomassakin maannut Arto-vainaa tietysti Julia. T&A ja J&J, toistensa lähimmät ystävät ja kämppikset, mutta uskomattomia käveleviä katastrofeja ja toistuvasti kaikille muille ihmisille ja eläimille vahinkoa - silloin kun ei fyysisiä tai psyykkisiä kolhuja, niin ainakin jäätävää myötähäpeää - aiheuttavia tyyppejä kaikki tyynni, niin Tukiaiset kuin nämä Peruksen pojat. Siskokset käsittääkseni alun perin sinänsä yritteliäitä, omia unelmiaan kohti pyrkiviä ja älynlahjoiltaankin kai ihan kohtalaisen kyvykkäitä (siis ennen kuin onnistuivat vuosikausien viinan ja lääkkeiden vetämisellä hidastamaan aivotoimintansa), mutta sittemmin Timon ja Arton tapaan elämänhallintansa ja mielenterveytensä täysin hukanneita ihmisraunioita matkalla todellakin vääjäämättömään tuhoon, joka toisen osalta jo toteutuikin.
Julia "Kooma" Tukiaisen kuolema ei yllättänyt ketään siskosten elämää aktiivisesti seurannutta; ei myöskään Perus-Arton. Tällä hetkellä näemme kaikki, että Johanna Tukiainen on niin pohjalla kuin ihminen ylipäätään voi olla, ja jokseenkin samaa voinee sanoa Perus-Timosta, vaikkei se etenkään tuossa viimeisimmässä luvussa ehkä ulkopuolisten silmiin näykään yhtä selvästi kuin Tuksun tapauksessa. Fiktiivisenä henkilönä Timolla on kuitenkin se ratkaiseva etu, että pelastumisen mahdollisuus on kirjoittajien käsissä - siis YHÄ olemassa. Johannaa tuskin nostaa pohjalta enää mikään. Joskus sitä melkein toivoo, että hänkin olisi vain fiktiohahmo... Mielenkiintoista nähdä, johtaako Timonkin tie vielä Johannan tapaan telkien taakse - ellei ehdi saada sitä ennen viimeinkin itseään hengiltä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Karri Liikkanen
7.2.2014 13:22
Vau, kiitos kommentista! Olipa yllättävä vertaus Tukiaisiin, en voi muuta kuin fiilistellä tulkintaasi. Tämä on parasta kirjoittamisessa ja muutenkin luomisessa ja taiteessa - tulkintoja ei rajoita mikään ja ne tuovat aivan uutta sisältöä taideteokseen.
Pohdintasi kirjan jatkosta on mielenkiintoinen ja odotan itsekin innolla mitä seuraavaksi tapahtuu - vaikka toki tiedän mitä tapahtuu - mutta saan itsekin uusia ideoita kun kirjaa kommentoidaan tällä tavalla. En osaa sanoin ilmaista kuinka paljon arvostan kommentteja. Se on paras lahja kirjoittajalle.
Katsotaan miten Timolle käy - enää pari julkaisua jäljellä! Lupaan, että loppuhuipennus tulee ylittämään villeimmätkin kuvitalmasi! :)
Peruksen lukija
8.2.2014 01:17
Timo ja Arto on Tuksu! Parasta mitä oon kuullu!!!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Franny_Berry
9.2.2014 10:42
Pidän erityisesti kaikesta pohdiskelusta tässä, varsinkin ihmismielen. Kaikkihan me ollaan hulluja, jotkut osaavat vaan esittää paremmin normaalia. (Ja molemmat määritelmäthän ovat oikeasti kovin venyviä ja riippuvat suurelta osin määrittelijästä). Toki juonen käänteet ovat se suola, miksi odottelen aina seuraavaa osaa intopinkeänä. Pari osaa enää jäljellä... :(
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Karri Liikkanen
9.2.2014 17:49
Kiitos kommentista, Franny, ja mukava kuulla myös sinusta jälleen. Tästä aiheesta olemme keskustelleet aiemminkin. Tuttavani Jukka Laajarinne on kirjoittamassa seuraavaa romaaniaan ja yksi sen tärkeä teema on jungilainen psykologia ja psykoanalyysi: http://laajis.wordpress.com/2014/02/09/psykoanalyysin-tutkimuskohde/#comment-1979
Jukka tuo esille hyvän pointin. Meihin vaikuttavat monet asiat, jotka tulevat meidän ulkopuoleltamme – myös mahdollisesti usein sellaiset asiat, joiden ajattelemme tulevan meistä itsestämme. Jukka kertoo, että oli alkanut nähdä jungilaisessa terapiassa käytyään jungilaisesti oikeaoppisia unia ja freudilaisuuteen tutustuttuaan freudilaisesti oikeaoppisia unia.
Tästä ei tietenkään voida vetää kaikenkattavia johtopäätöksiä, mutta idea on tosi kiinnostava – asiat, joita meistä itsestämme kerrotaan, muokkaavat sitä millaisena koemme itsemme – ja siten myös millaisia "todella" olemme.
Kysymys on siis vanhasta nature vs. nurture -ongelmasta (tai vaihtoehtoisesti muna-ja-kana -ongelmasta). Olenko siis hullu jo ennen kuin minulle kerrotaan, että olen hullu, vai vasta sen jälkeen? Olenko hullu sen vuoksi, että minulle kerrottiin minun olevan hullu?
Mainiota kuulla, että nautit kirjasta sekä sen juonenkäänteiden vuoksi että sen pohdiskelevien elementtien vuoksi – juuri tämä on ideamme kirjoittamisessa: sisällyttää nuo kaksi elementtia. Mielestäni romaani taide (tai viihde-) muotona tarvitsee nuo molemmat ollakseen hyvä.
Kolme julkaisua vielä jäljellä. Mahtava kuvittajamme Bambi Vihavainen suostui tekemään vielä yhden lisäkuvan jolloin saamme jaettu loput julkaisut hieman fiksummin kuin alkuperäisessä suunnitelmassa. Kiitos lukijuudesta ja kohti loppuhuipennusta!
Pienenä lisäinfona: olemme suunnitelleet Mikon kanssa aloittavamme tämän romaanijulkaisun jälkeen blogin pitämisen. Sinne keräämme kaiken meitä koskevan tärkeimmän informaation ja käsittelemme ajankohtaisia aiheita, taidetta, kirjoittamista ja elokuvia. Olemme kirjailijoiden lisäksi nimittäin myös elokuvantekijöitä. Kolmas lyhytelokuvamma valmistuu tänä keväänä. Ensimmäinen elokuvamme, Huumassa, on ollut useilla elokuvafestivaaleilla mukana ja kilpaili esimerkiksi Helsingin lyhytelokuvafestivaaleilla samassa sarjassa kuin Suomesta Oscar-ehdokkaaksi valittu "Pitääkö mun kaikki hoitaa?" Huumassa: http://www.youtube.com/watch?v=0kk9DnhFqqc
Etovaa, luen silti
12.2.2014 02:11
Kiitos samoin kommentistasi, Karri - hauska kuulla, että kirjoittajana koit näkökulmani peräti yllättävänä! Eihän tuo Tukiais-juttu tietenkään mikään kokonaistulkinta ollut - sellaista tuskin osaisinkaan tehdä - mutta jotenkin niitä Tuksu-ilmiöstä tunnistettavia elementtejä vain pyöri mielessäni sen verran, että päätin huomioni kertoa.
Ja nyt kun kerroit teidän olevan myös elokuvantekijöitä, niin pakko sitten mainita toinenkin vertailukohde, joka Peruksesta on nimenomaan nimimerkkini kertomassa kontekstissa tullut mieleeni: erittäin omintakeinen unkarilainen elokuva Taxidermia (2006, ohj. György Palfi). Lieneekö tuttu...? Omilla leffalistoillani se on huippuesimerkki teoksesta, jonka katsominen kertakaikkiaan etoo mutta samalla vangitsee katsomaan loppuun asti... On itsellenikin pitkälti mysteeri MIKÄ minua oikein koukuttaa tällaisissa inhonpuistatuksia aiheuttavissa filmeissä ja teksteissä, kun yleensä kuitenkin olen kaikkea vastenmielistä välttelevä esteetikko. Jotain kiehtovaa kuvottavuudessa vain on... Tosin vaadin joka tapauksessa tiettyä taiteellista tasoa: jos filmi/teksti on pelkästään mauton ja huono vailla mitään muuta, edes yritystä herättää katsojassa/lukijassa myös ajatuksia, ihmetystä ja hyvässä lykyssä jopa ihastusta, vaihdan kyllä äkkiä parempaan.
Minulle parasta Peruksessa on sen absurdius ja häkellyttävä monitasoisuus, hyppely ällöttävistä örvellys- ja murhakuvauksista korkealle filosofisiin sfääreihin ja takaisin... Henkilöt ovat niin hukassa, että se tekee heistä psykologisesti todella kiinnostavia. Kaikkein kiehtovimpana käänteenä olen tähän mennessä pitänyt niitä osia, missä mentiin karhun nahkoihin.
Suurimpana puutteena pitäisin Marikan näkökulman puuttumista; en toki tiedä, onko vielä tulossa myös hänen suullaan kerrottu yhteenvetojakso, mutta mielestäni tarinaa olisi entisestään syventänyt, jos heti alusta pitäen mukana olisi ollut Marikan "kirjoittamat" osat - tuon pelottavan, kylmäverisen tappajanarsistin omat versiot samoista tapahtumista. Toisaalta ymmärrän, että olette saattaneet ihan tarkoituksella jättää Marikan vain toisten kautta kuvailluksi hahmoksi, jottei hän itse ääneen päästyään varastaisi saatanallisella karismallaan koko kirjaa... (Vai...?)
Sitten kun kaikki luvut on julkaistu, aion ilman muuta lukea koko tarinan uudelleen, kerralla alusta loppuun. Mutta on tässä kärsivällisyyteen pakottavassa jatkokertomusformaatissa oma viehätyksensä: kutkuttavaa jäädä aina odottamaan seuraavaa jaksoa! Millainen mahtaakaan olla Marikan rooli loppuhuipennuksessa...? Veikkaan, että ratkaiseva, muttei hajuakaan millä tavoin...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Karri Liikkanen
14.2.2014 13:21
Kiitos jälleen kommentista! Ja kiitos elokuvavinkistä. Katsoin sen saman tien ja olipa todella mainio elokuva. Kameratyö, värit, kuvat, käsikirjoitus – vau! Leffa oli todella mainio ja sen esittämä kysymys tosi hyvä: Miten ihminen eroaa eläimestä? Siis kaiken sen pinnan alla, minka rakennamme eläinten ja itsemme väliin. Perus esittää juuri tämän saman kysymyksen – siis muun muassa. Olen hyvin iloinen tekemästäsi vertauksesta.
Jatkokertomusformaatti on mielenkiintoinen kokeilu ja se on tuottanut hyvää tulosta siinä mielessä, että olemme saaneet paljon lukijoita ja ennen kaikkea ilahduttavia ovat sinun kaltaisesi lukijat, jotka myös kommentoivat lukemaansa.
Miksi kuvottava on kiehtovaa? Ei kai siihen sen monimutkaisempaa selitystä tarvita kuin se, että se on yhtä totta kuin ei-kuvottavakin. Me emme vain haluaisi olla kuvottavia. Minua taas usein ärsyttää se, että yritämme jotenkin "piilottaa" osaa ihmisyydestämme... mutta toisaalta se on välttämätöntä, että voimme asua ja elää yhdessä tappamatta ja raiskaamatta tms. toisiamme jatkuvasti. On hyvin hyvin tärkeää ylläpitää tätä teatteria, siis esittää sitä että nuo ällöttävyydet eivät kuulu meihin, että me olemme niiden yläpuolella. Tämä selittää samalla, miksi ällöttävyydestä kertovat elokuvat tai muut kulttuurituotteet eivät ole kuitenkaan niitä kaikkein suosituimpia. On loogista pysytellä niistä erossa, sillä niihin uppoutuminen on ristiriidassa sen kanssa, mitä meidän pitäisi olla. Eikä kyse ole siitä, että jokin "isoveli" jossain määräisi mitä ja miten meidän pitäisi olla, vaan yksinkertaisesti rauhanomaisen yhdessäolon kannalta on välttämätöntä hillitä ja hallita (suppress) tiettyjä halujamme. Tämä keskustelu kääntyy äkkiä psykoanalyyttiseksi, joten välttäkäämme sitä. On kuitenkin erittäin mielenkiintoista tarkastella tämän kelan kautta kysymyksiä: Mikä arvo totuudella on? Onko totuus arvokkaampaa kuin vaikka rauha ja oikeus omiin rajoihin ihmisten välillä? Tieteessä tietysti totuutta arvotetaan kaiken muun yläpuolella, ja tämä onkin ymmärrettävää luonnontieteissä. Mutta entä vaikka normatiivisissa tieteissä, kuten etiikassa? No, etiikka ei olekaan tiedettä. Se on sääntöjä ja periaatteita, joiden mukaan voimme elää siten, että se on jokseekin siedettävää muille(kin) ihmisille. Etiikka on äärimmäisen vaikeaa (tein graduni metaetiikasta ja törmäsin etiikan vaikeuteen kuin pää edellä kiviseinään).
On helpompi olla ajattelematta etiikkaa kuin miettiä vakavissaan kysymystä: "Miksi on parempi tehdä näin eikä noin?" Tämä on metaetiikan kysymys, kun taas kysymys: "Miten pitäisi tehdä?" on etiikan kysymys. Onko etiikka tärkeää, tarvitaanko sitä? Tähän kysymykseen vastataksaan täytyy taas ottaa mukaan keskusteluun arvot. Arvostammeko enemmän sitä, että osaamme pyörittää talousjärjestelmää tehokkaasti, vai sitä että oppisimme esimerkiksi paremmin elämään eläimellisen itsemme kanssa? Se ei nimittäin ole helppoa, kuten Taxidermia riemukkaan ällöttävästi osoittaa. Suosittelisin sinulle myös esimerkiksi Cronenbergin Naked Lunch -elokuvaa, jonka ehkä oletkin nähnyt. Siinä mennään myös halujen mielenkiintoiseen maailmaan aika syvälle.
Toivotan sinulle hyviä luku- ja katseluhetkiä. Kaikkea parasta – palataan asiaan!
Mikko Kananoja ja Karri Liikkanen
12.2.2014 11:37
Kiitos kommentista. Tuo elokuva ei ole tuttu ennestään mutta laitetaanpa ylös. Mitä tulee Marikaan niin alusta saakka hänet on kuvattu etäältä, haaveellisena jäänaisena. Se, että hän jää hiukan mysteeriksi, korostaa hahmon pahuutta ja viileyttä entisestään. Romaanin ensimmäisessä versiossa Marikalla oli lyhyt minäkerronnallinen osuus mutta katsottiin parhaaksi - ja selkeimmäksi - että vain Timo ja Arto kantavat minäkertojina tarinaa. Mutta hauska idea silti. Meillä on sen verran paljon poistettua materiaalia Marikasta sekä sivuhahmo Markusta, että olemme ideoineet alustavasti tekevämme spinoff-romaanin. Hyvässä lykyssä Marika tekee siis paluun. Mutta katsotaan kuinka Perus loppuu. Enää muutama julkaisu jäljellä. Mukavan etovia lukuhetkiä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin