Perus

042

Porukkaa oli haastateltu kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta. Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten ongelmien vuoksi.

Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.

Tietokone- ja nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa. Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään? Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.

Selkeyttääkseen keitä EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille. Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen. Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti korvasivat c-kirjaimen koolla.

Fakkerit eivät halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo, he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus onnistua.

Miksi iskyryhmää koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.

Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.

Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.

EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin. Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.

Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti. Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta ”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa iskuryhmässä.

Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.

Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.

Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli mukana.

Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.

Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois. Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt jo kiivaasti läpi.

Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika. Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti. Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä. Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.

Kaikkia fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut. Totisestikin.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

040

Ennen Arton hautajaisia pohdin hirveästi itseni kuntoon laittamista, mutta ne hautajaiset – kummatkin niistä – viitoittivat tien, jota pitkin tulisin vielä pitkään kulkemaan. Tiesin, että kaikki pelastautumisyritykset olivat minun osaltani turhia. Se oli hyvin absurdia: aivan kuin olisin ollut joku toinen ihminen joka seuraa sivusta hölmöilyäni. Elokuvaan uppoutuessaan katsoja useimmiten toivoo, että elokuvan hahmolla menisi kaikki hyvin. Hän jännäilee hahmon puolesta ja järsii kynsiään. Pahimmillaan moni on psykoottisen Alexin puolella Kellopeliappelsiinissa tai kaistapäisen Tom Ripleyn puolella Lahjakas herra Ripleyssä – tai ääripäästä toiseen – Peter Sellersin esittämän Hrundi V. Bakshin puolella Pahuksenmoisissa pirskeissä. Bakshi on idiootti, jopa hiukan ärsyttävä sattumien ja vahinkojen herra, mutta jo puolessa välissä elokuvaa katsoja on hänen puolellaan ja toivoo, että hän selviää kaikista jännittävistä tilanteista. Minä erosin kaikista näistä hahmoista, sillä olin varma, että se, joka katsoi minun touhujani (tässä tapauksessa siis minä itse), ei nähnyt mitään hyvässä valossa – katsoja toivoi, että minun kävisi köpelösti, hän suorastaan vaati uhrijuhlaa, verellä mässäilyä ja synkkää tuomiota. Hän halusi nähdä minun kituvan, enkä halunnut tuottaa pettymystä kenellekään.

Yritin kovasti lähteä sieltä hautajaisista kun Esko, Rönkän nuorempi veli, se kaikkein pelottavin niistä tummahiuksisista pohjalaisukoista, tuli luokseni ja tarjosi kossua.

- Ota tästä, lämmittää mukavasti kurkkua, se sanoi, ja pelottavuus muuttui hetkessä lämminhenkisyydeksi.

Se hiukan raukkamaisen söpö, noin viisikymppisen miehen katse pakotti minut jäämään. Otin huikan jos toisenkin ja täysperseilyynhän homma johti. Marika-masennukseni kulta-aikana en ollut juonut itseäni juuri ollenkaan humalaan, koska olin halunnut pitää tunteeni selvinä, vaikka ne olivatkin olleet lähinnä ikäviä tunteita. Minulla oli kova ikävä humaltumista. Esko tarjosi kurkunlämmikettä juuri oikealla hetkellä.

Kännimeininki jatkui hautajaisten jälkeen, eikä tämä ollut varsinaisesti mitään masennusryyppäämistä. Minulla oli vain suuri mukavuudenhalu juoda viinaa. Se oli kivaa ja omalla tavallaan yksi sadoista konsteista saada uusi suunta elämään.

Hiukan nuorempana olin jaotellut elämääni erilaisiin kausiin. Olin käynyt läpi niin ruokakausia, urheilukausia kuin hyvin pitkiä elokuvakausiakin, joihin oli kuulunut jatkuva elokuvien katselu sekä leffakatalogien lukeminen. Olin tehnyt sitä lapsesta saakka. Kaverini pitivät leffatriviataitojani yllä kyselemällä usein minulta leffoista erilaisia kysymyksiä. Pystyin elokuvan nimen peruseella kertomaan sen valmistusvuoden, ohjaajan ja usein myös pääosien näyttelijät. En ollut koskaan ollut hyvä koulussa, mutta olin hyvä leffatriviassa.

Mutta takaisin viinaan. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut kännikautta, mutta tämä oli selkeästi sellainen. Siitä kävivät hyvänä esimerkkinä useat sekavat illat, joista minulla on vaihtelevia muistikuvia. Jotkut näistä illoista olivat hämmästyttävän voitokkaita – useimmat kuitenkaan eivät. Esittelen tässä muutaman noista illoista:

1)
Tapasin Rochellen, täydellisen näköisen afrotytön Punavuoren Motelletissa. Jatkoimme melko aikaisin Ison Roobertinkadun ja Albertinkadun kulmaan hänen ja muutaman hänen ystävänsä omistamaan ateljeehen. Rochelle laittoi musaa soimaan ja rupesi tanssimaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut toisella planeetalla jonkun humanoidinaisen vieteltävänä. Rochellen kroppa oli aivan tajuttoman upea tiimalasivartalo. Hän oli lähes 180-senttinen supermallilta näyttävä suklaaunelma.

Hän käski minua riisuutumaan ja selässäni menivät kylmät väreet: ensimmäistä kertaa sitten Marikan joku nainen komensi minua. Se tuntui mahtavalta – aivan kuin olisin ollut kotona. Olin Rochellen vietävänä ja annoin tapahtua kaiken, mitä oli tapahtuakseen. Asiat etenivät tosi nopeasti, tai sitten en vain yksinkertaisesti muista kaikkea, mutta muistan kyllä mitä seuraavaksi tapahtui.

Olimme alusvaatteisillamme keskellä lattiaa. Hän istuutui hajareisin päälleni. Hän rupesi suutelemaan kaulaani ja riisuin samalla alushousuni pois. Olin varma, että minua lykästäisi. Sitten se iski – kauhea mahakipu ja pelko mahdollisista ilmavaivoista. Miten helvetissä voisin välttää ne? En voinut sen kummemmin keskittyä enää hänen upean takapuolensa hyväilyyn, koska pelkäsin, että pieraisisin. Se johtui ryyppäämisestä. En ollut varmaan koskaan aikaisemmin ollut kännissä neljää päivää putkeen. Nyt se kostautui. En vain kyennyt siihen. Olin edelleen ehkä yhden tai kahden päivän putkiryyppääjä, eli en oikeastaan sen kummempi ryyppääjä ollenkaan. Mietin paniikissa kuinka voisin livetä vessan puolelle kun se vain tapahtui. Ilma tuli hyökkäävän nopeasti takapuolestani ulos ja erittyi Rochellen jaloille märkänä löysänä paskana.

- What the fuck? Rochelle totesi, enkä saanut sanottua mitään.

Hän juoksi kylpyhuoneeseen ja toisteli kiivastuneena ”fuck”-sanaa. Makasin alasti keskellä sitä valkoista huonetta paskaa reisilläni. Vituiksi meni. Osoitin jälleen esimerkillistä epäröimättömyyttäni: en pyyhkinyt takapuoltani minnekään, vedin housut nopeasti jalkaani, sulloin alushousuni farkkujeni taskuun ja juoksin pois sieltä.

2)
Tullakseni onnellisemmaksi kokeilin muuttaa tyyliäni. Ryhdyin hoppariksi. Minua ärsytti se jatkuva naisten skedejätkä-hehkuttaminen. En oikein ollut edes varma miten snoukkajäbä, skedejätkä ja hc-jätkä erosivat toisistaan. Vai oliko kyseessä vuodenaikoihin liitoksissa oleva juttu, niin, että talvisin saman kerhon kollit olivat snoukkajätkiä ja kesäisin ne olivat skeittareita? Sitten vielä niiden kahden jengin välissä taituroivat hc-jätkät katu-uskottavine tatuointeineen. Kaikkia näitä edellä mainitsemiani jengejä yhdisti yksi selkeä elementti: vihainen asenne ja siihen liittyvä tyly katse. Tuntui, että ne olivat harjoitelleet sitä tuntikausia peilin edessä. Ja usein ne olivat lopettaneet opiskelun yhdeksännen luokan jälkeen. Sen jälkeen ne keskittyivät autostereoiden varasteluun sekä taukoamattomaan pilvenpoltteluun.

Tyttöjen mielestä ne jätkät ovat luonnollisesti hirveän söpöjä ja kivoja tyyppejä. Miten ihmeessä tatuoitua, pilveä polttavaa, anorektistä hc-jätkää voi pitää ”söpönä” tai ”kivana”? Ei helvetti. Myönsin avoimesti kateellisuuteni näitä jätkiä kohtaan. Ne saivat aina naisten huomion, joten päätin olla yksi niistä. Koska en ollut aivan varma, olinko skeittari, snoukkajätkä vai HC-jätkä, niin päätin sekoittaa hiukan kaikkien tyyliä keskenään. Kävin Forumin Ponke’s:ssa, Kampin Laminassa ja Union Fivessa ostamassa viimeistä huutoa olevat kledjut. Testailin niitä kotonani päiväkausia ja uhoilin peilikuvalleni, kuten olin tehnyt bodousaikananikin. Näytin tosi coolilta.

Iskin täydessä latingissa Café Mascotiin Hämeentien varrelle lauantai-iltana. Oli siellä tuttujakin, mutta kukaan niistä ei tunnistanut minua – olin siis onnistunut. Istuin tosi leveästi joidenkin mimmien viereen ja aloitin mahtailun. Puhuin niille halventavasti ja kehoitin jokaista monta kertaa hakemaan minulle bisseä. Parasta oli, että en pitänyt oluesta, mutta siitä diggaaminen kuului roolihahmolleni. Yksi niistä mimmeistä lopulta tarjosi minulle bissen. Ne rupesivat lämpenemään typerälle jauhamiselleni. Yksi niistä katosi illan aikana jonnekin, mutta kahden kanssa lähdin vielä jatkamaan Kuudennelle linjalle, jossa oli rap-bileet – bang on target! Olin kuin kala vedessä. Katsoin kaikkia muita jätkiä tosi tylysti ja näytin jopa keskisormea välillä ja röyhtäilin ohikulkevien tyttöjen naamalle. Jos ei muuta niin ainakin yritin viedä maineen skeittijätkiltä.

Kadotin ne Mascotista pokaamani tytöt ja muutenkin jengi tuntui häviävän melko aikaisin kotiin. Yritin silti viimeiseen asti. Sitten se tapahtui. Olin pelännyt mulkkumaisen käyttäytymiseni vuoksi sitä koko illan ja kaikessa itsetuhoisuudessani jopa toivonut sitä. Sain turpaani. Ne eivät olleet wannabe hc-jätkiä. Ne olivat ihan todellisia Kallion kovanaamoja. Ne rehasivat minut ulos ja kaatoivat maahan. Sitten ne potkivat minusta ilmat pihalle. Kunpa olisin vain ollut hiljaa, niin ne kusipäät olisivat häipyneet. Mutta halusin olla roolilleni uskollinen viimeiseen asti – tosin tässä kohtaa muistutin ehkä enemmän Paul Newmanin legendaarista Cool Hand Lukea kuin skeittaria.

- Etkö sä parempaan pysty vitun paskahousu? huusin, ja sen jannun entisestään vihaiset kasvot vääntyivät niin pahansuoviksi, että alkoi ihan oikeasti pelottaa.

Se juoksi luokseni ja potkaisi minua ihan täysillä naamaan.

- Vitun nettirunkkari! se huusi ja muistutti minua siitä, että Marikan blogilla todellakin oli paljon lukijoita, jopa yllättävissä ihmisryhmissä.

Huh. Se oli aika tälli. Olin hetken aikaa – jällen kerran – varma, että kuolen. Verta tuli todella paljon, enkä tuntenut kasvojani. Olin shokissa ja itkin kuin pieni lapsi, jota on nimitelty välitunnilla kusipaskaksi. Päätin lopettaa skeittijätkäkauteni siihen veriseen yöhön. Valitettavasti kännikauteni jatkui edelleen.

3)
Jatkuvan ryyppäämiseni aikana jouduin oksentamaan aika usein. Krapulaa pystyin kuitenkin välttämään olemalla jatkuvasti kännissä. Olin käyttänyt tätä vanhaa hyväksi havaittua krapulan välttämiskeinoa jo usean viikon ajan. Se todella toimi. Heti kun aloin tuntea merkkejä krapulasta, rupesin juomaan siideriä. Krapula ei koskaan ehtinyt kunnolla iskemään kun johdonmukaisesti toimin näin. Tunsin itseni tuolloin suureksi neroksi. Mutta oksentamaan jouduin silti. Kaiken lisäksi, vietettyäni viimein pari selvää päivää, sain noro-viruksen.

Olin tietysti silloin vierailemassa jonkun tytön luona. Katsoimme sen tytön kanssa jotain kivaa pikku romanttista komediaa ja täytyy sanoa, tuntui tosi hyvältä olla tytön vieressä. Vihdoinkin minua lykästäisi. Olimme jo lähellä suudelmaa kun huomasin, että minulla oli vähän huono olo. Kävin vessassa. Kävin uudestaan vessassa. Mahani oli aivan sekaisin ja ripulia lensi kuin pommeja Berliinissä vuonna 1945. Yritin selittää tytölle, että:

- Joo nyt täytyy mennä kun on kaikkea tekemistä kotona ja koulutehtäviä ja sellaista...

- Mutta eihän sulla oo mitään koulua! oli tyttö vastannut, olin nimittäin mennyt kertomaan hänelle tilanteestani ja sitten unohtanut tehneeni niin.

Taudin seuraava vaihe iski siinä eteisessä. Oksennus lensi suustani vastustamattomasti suoraan sen tytön päälle. Se rupesi kirkumaan hysteerisesti ja minä ryntäsin vessaan. Sen jälkeen olin jokseenkin toimintakyvytön. Muistan, että tyttö sai oman tilanteensa hallintaansa ja siivottuaan sen sotkun jopa auttoi minua.

Tilanne eskaloitui lopullisesti kun oltuani jälleen kerran ruikulikakalla pesukone rupesi juuri linkoamaan. Vessasta puuttui vessapaperinpitoteline, joten vessapaperi oli siinä pyykkikoneen päällä. Kone rupesi pomppimaan oikein hurjasti ja vessapaperi hyppi ja pomppi – suoraan pyttyyn ja suoraan niihin ruikulikakkoihin. Noukin sen sieltä pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Rulla oli monesta kohtaa aivan siinä hirvittävän hajuisessa noro-kakassa. Se oli niin nestemäistä, että huokoinen paperi imi ja levitti sen nopeasti joka puolelle. Yritin pelastaa rullan ja revin paniikissa isoja tuppoja paperia irti, mutta se ei auttanut. Kuin syöpä se oli levinnyt liian laajalle niin, että sitä oli mahdotonta poistaa ilman potilaan tappamista.

- Vessapaperi on loppu! huusin.

- Eikä ole! tyttö vastasi. – Sitä on siellä iso rulla pesukoneen päällä!

Voi helvetti, tämä oli ainut rulla. Miten hitossa selviäisin tästä? ajattelin. Revin uudestaan rullasta kakkaisia kohtia pois. Ei auttanut kerta kaikkiaan. Olisi pitänyt poistaa koko paperi. Sitä oli päässyt myös paperin reunasta sisään ja se oli sitä kautta levinnyt useisiin kerroksiin samanaikaisesti. Pyyhin itseni tuolla tuhotulla paperimössöllä ja vedin vessan kun tajusin. Pönttö oli täynnä norokakkaa ja paperimössöä ja se ei vetänyt vaan alkoi tulvia yli. Tilanne alkoi riistäytyä lopullisesti käsistä, joten päätin jättää hukkuvan laivan, vaikka olinkin uimakyvytön. Hoipertelin sanaakaan sanomatta ulos asunnosta ja kuulin kovaäänistä huutoa kun olin jo rappukäytävässä. En katsonut taakseni. Oksentelin pitkin matkaa ja minut heitettiin ulos kahdesta eri bussista. Oksensin bussin penkille, oksennus valui bussin lattialle ja kerääntyi lattiassa olevan luukun kannessa olevaan koloon – se muistutti minua Itä-Helsingin yöbusseista. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin takaisin kotiin Sörkkään. Menin suoraan vessaan. Siellä huomasin, että minulla ei ollut vessapaperia.

4)
Olin Tavastian Lauantaidiskossa. Parasta oli, että menin paikan päälle yksin, mutta minua ei pelottanut missään vaiheessa, että jäisin juomaan karpalolonkeroita itseni seurassa jonnekin nurkkaan. Varsinaisesta diskosta en kuitenkaan muista mitään, koska humalluin jälleen liikaa. Ainut asia, jonka muistan, on kuinka tunnustin rakkautta jollekin blondille ulkopuolella. Se yritti juosta karkuun. Minä juoksin perään ja yritin tarttua sitä kädestä, mutta vahingossa otinkin hiuksista kiinni. Se kaatui pahasti polvilleen asfaltille.

- Anteeksi, mä en tarkoittanut!

- Vitun molopää! se huusi.

Mimmi nousi tuskaisesti ylös ja katsoi minua vihaisesti. Jopa vihaisemmin kuin se hc-jätkä, joka oli hakannut minut Kuudennen linjan ulkopuolella.

- Mee näyttämään sitä pientä munaasi vähän nettiin taas! blondi tiuskaisi ja se oli viimeinen tälli.

Edes sivullinen minäni ei voinut enää nojatuolissaan nauraa ja taputtaa kärsimyksilleni. Hiljenin ja olin murheen murtama. En ollut ansainnut tätä. Olin typerys, mutta olin varma, että jos tämä olisi ollut elokuva, niin katsoja olisi viimeistään tässä kohtaa ollut puolellani ja toivonut toden teolla, että asiani lähtisivät sujumaan paremmin.

Jos aiemmin sanoin, että jotkut känni-illoistani olivat olleet voitokkaita – unohtakaa se. Otan sen kommentin takaisin. Olin todella pohjalla. Kännikausi sai luvan loppua. Heti seuraavana aamuna Tavastian jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli Marika. Totta kai. En halunnut silti ajatella häntä. Oli pidettävä itsensä liikkeessä joka hetki niin, että välttäisin masentuneisuuden. Minun oli keksittävä tekemistä. Sitten muistin jotain ihan mahtavaa, mitä en ollut ajatellut kuukausiin. Muistin nettifoorumini – EPIC FAIL! Laitoin koneen päälle ja loggauduin sisään. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, tuo nettifoorumi ja foorumin ajatus kaataa Internet olivat ainut toivoni ja päämääräni. Olin taas takaisin oikealla polulla. Halusin tuhota. Halusin tuhota kaiken.

K A I K E N.

041

- Pizzaa, ei vittu anna tänne!

- En vitus!

- No sit sä itket ja annat hä!

- Onnea vaan koittaan noilla nörtin narukäsillä ha ’tu’omo!

Päivä näytti sujuvan normaaliin tahtiin EPIC FAIL -pääkonttorin salaisissa toimitiloissa – vaikka toimitila onkin liian mahtaileva nimitys, sillä tämä vaikutti pikemminkin joltain teinipoikien leikkikerholta. Mutta totuus oli jotain aivan muuta. Timo oli todella saanut ihmeitä aikaan. Hän oli onnistunut keräämään ympärilleen tavattoman suuren määrän tavattoman osaavaa tekijäporukkaa. Nämä jätkät todella tiesivät mitä tehdä. He eivät ehkä näyttäneet kummoisilta, mutta heillä oli tietokoneet hallussaan. He koodasivat lähes maanisesti kellon ympäri. Heillä ei ollut muuta elämää, ei muuta tekemistä. Timo oli lopullisesti eristänyt heidät muusta maailmasta ja tehnyt heistä koodiorjia. Pojat eivät nähneet tilannetta lainkaan tällaisena; heidän mielestään oli mahtavaa, ettei tarvinnut käydä koulussa, kuunnella äidin jatkuvaa valitusta läksyistä ja ulkona käymisestä ja isän jokaviikkoista hermoamista urheilun tärkeydestä. He olivat nuoria teini-ikäisiä kolleja, joilla oli aivan helvetisti energiaa, mutta ei mitään mihin purkaa sitä, sillä naiset luonnollisesti kiersivät nämä ruipelot finninaamat kaukaa. Timo pisti tuon energian "tuotteliaaseen" käyttöön laittamalla heidät koodaamaan. Se oli pojista hauskaa. Lisäksi he saivat ahmia niin paljon pizzaa ja kokista kuin halusivat ja ladata ihan mitä pornoa mieli vain teki. He eivät osanneet kaivata yhtään mitään muuta.

Haju paikassa oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki, jotka ovat joskus olleet laneissa, tietävät, mitä tämä tarkoittaa. Nämä lanit vain olivat jatkuneet jo kuukausia, ja osanottojia oli satoja. Heitä oli ympäri maailmaa, mutta selkärangan muodostivat suomalaiset jermut. Suomessa oli hyvä pohja lähteä tekemään maailmanlaajuista Internetin kaatamisoperaatiota, sen Timo oli huomannut. Suomessa riitti tietokoneita ja tympääntyneitä, fiksuja ja koulutettuja nuoria. Kiitos Suomen koulujärjestelmälle, mietti Timo katsoessaan mitä oli saanut aikaan. Nuoret skidit olivat aivan käsittämättömän käteviä koneiden kanssa. He olivat kasvaneet niihin kiinni jo lapsesta lähtien. Tämä HD-sukupolvi ei tuntenut maailmaa ilman tietokoneita. He olivat ensimmäiset ihmiset, joilla ajatus ei-elektronisesta maailmasta oli mahdoton. Sellaista ei voinut olla, kuten meidän on vaikea kuvitella maailmaa ilman sähköä tai meitä aikaisempian ihmisten vaikkapa maailmaa ilman hevosia. HD-nuorille tietokoneet olivat kaikkialla. Maailma koostui niistä. Ruotsi oli joskus ollut naapurivaltio, nyt se oli kasa bittejä. Maailma alkoi pikku hiljaa hahmottua eloktronisina sykäyksinä, sähkön liikkeenä. Pian ei ollut enää maita ja mantuja, atomien muodostamia entiteettejä, oli vain bittejä, joita pystyi lukemaan ruuduilta ja pian suoraan verkkokalvoilta. Kaikki tuli siihen ja se oli ihmisen tajuntaa, eikä muulla ollut väliä. On vain jokaisen oma totuus, ja nerokas on se, joka pystyy saamaan mahdollisimman monen uskomaan omaan totuuteensa.

EPIC FAIL -sankarit olivat ottaneet tässä varsin suorasukaisen lähestymistavan. Kun kaadetaan Internet, niin ihmisten erilliset käsitykset maailmasta pysyvät tehokkaammin erillisinä, eikä pääse syntymään yhtä ja samaa näkemystä kaikille. Tämä oli tietysti täyttä roskaa, mutta Timon oli pitänyt keksiä pojille jokin järkevä ja jopa kivan kuuloinen selitys omien syvällisesti vääntyneiden motiiviensa peittämiseksi. Timo halusi vain tuhota. Hän ei halunnut enää mitään muuta. Hänet oli murskattu ja hajotettu, pilkottu pieniksi paloiksi – hänellä ei ollut enää mitään positiivisia tavoitteita minkään suhteen. Hän halusi tuhota kaiken. Se oli täysin järjetön tavoite, ja silti – uskomatonta mutta totta – Timo sai myös tähän suunnitelmansa osaan mukaan innoissaan olevaa porukkaa.

EPIC FAILin johtoporukka koostui varsin kirjavista vesseleistä. He olivat kelkasta pudonneita kummajaisia, eivätkä olleet lainkaan niin taitavia, että heitä olisi voinut edes verrata koodaajapoikiin, joilla oli todellista taitoa näpeissään. He olivat Timon kaltaisia vähän hassuja raukkoja, joilla oli pari ruuvia joko löysällä tai sitten tippunut kokonaan pois – osalla ei tainnut olla niitä ollenkaan. Mutta ruuvien lisäksi heiltä puuttui myös jotain konkreettista, mitä Timolla oli: puhujanlahjat. Timo ei ollut koskaan ollut erityisen taitava missään yksittäisessä asiassa. Hän oli seurannut ympärillään olevia ihmisiä, joille oli kehittynyt jokin erityistaito, hieman hämillään ja varmasti jonkin verran kadehtienkin. Hän osasi kuitenkin napata lankoja ja sitoa niitä yhteen – hän oli taitava siinä: yhdistelemään informaatiota hieman sekavista lähteistä ja saamaan se koherentisti kasaan. Hän oli mastermind, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin sen jälkeen, mitä olemme hänestä kuulleet. Etenkin kaikki se oksentaminen... mieletöntä. Eikö hän ollut jo oksentanut aivojaan pellolle? Ilmeisesti siellä oli kuitenkin jotain vielä jäljellä, sillä Timo kiiti ja puksutti kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Timolla oli missio; se oli selkeä ja se oli toteutettavissa. Missio oli Internetin kaataminen ja syy oli Marika. Niin yksinkertaista se oli.

Timo oli täysin musertunut Marikan käsittelyssä. Mutta emme oikeastaan voi sanoa Marikan käsittelyssä, sillä itse Timo oli sinne itsensä tunkenut. Marika oli nimenomaan alussa sanonut: ”Jos haluat jatkaa mun panemista niin…” Ja Timo oli nikottelematta tehnyt kaiken, kaiken muun, paitsi pysynyt erossa Marikasta. Paitsi nyt. Nyt hän oli tehnyt senkin.

Timolla oli aina ollut vaikea suhde naisiin, valitettavasti. Hän ei ollut koskaan ollut varsinainen naistenmies, kuten vaikkapa ystävänsä Markku. Oli esimerkiksi kulunut pitkä aika ennen Minttua kun Timolla ei ollut ollut ketään. Hän olisi kovasti halunnut. Muiden jutut saivat homman kuulostamaan niin jännittävältä ja helpolta. Miksei hän sitten osannut? Mikä hänessä oli vikana? Hänessä täytyi olla jotain perustavanlaatuisesti pilalla, muuta selitystä ei ollut. Se ei mitenkään näkynyt päällepäin, mutta se oli siellä. Ehkä hänessä oli jokin kummallinen haju tai sitten hänen kasvoissaan oli jokin virhe. Mutta niissä ei näkynyt mitään ja itse asiassa omasta mielestään Timo oli oikein kaunis. Mutta miksei kukaan huomannut sitä? Tässä oli selkeä ristiriita hänen oman mielensä ja maailman välillä. Timo ei kuitenkaan tullut samalla tavalla hulluksi kuin Arto. Hän kätki tuskansa syvemmälle.

Timo päätteli vain olevansa epäonnistunut, ja sitten kun hän lopulta oli saanut ensimmäisen tyttöystävänsä, ei se ollut tuntunutkaan niin hyvältä. Hän oli yrittänyt ja säälittävästi epäonnistunut niin monta kertaa, ettei hän voinut täysin ja vaivattomin sieluin riemuita siitä että nyt oli onnistunut. Se oli tullut liian myöhään. Kaikki muut olivat kokeneet nuo jutut jo paljon aiemmin eikä niissä ollut mitään niin erikoista. Timo halusi niin kovasti, että siinä olisi ollut jotain erikoista, että se olisi ollut kaiken sen odottamisen, kärsimisen ja kaikkien niiden kyyneleiden ja vaikeiden hetkien arvoista. Mutta se ei ollut riittävästi.

Hän menetti samalla oman itsensä kokonaan kun yritti elää suhteilleen. Hän särki ensimmäisen tyttöystävänsä sydämen luvattuaan tälle mahdottomia ja etsi sen jälkeen tyttöjä joita voisi pelastaa. Ja niitähän riitti. Kaikilla oli aina jokin ongelma. Perhe oli hajonnut, isä oli kosketellut, oli liian lihava, oli liian laiha, vartalon muoto oli muuten vaan huono (todella usein ongelmat liittyivät ulkonäköön) tai sitten tyttö piti itseään pahana. Tämä viimeinen ongelma oli kovin yleinen, se oli varmaankin opittu elokuvista, muuta selitystä Timo ei keksinyt sille, että niin monilla oli se sama juttu. Se oli jokin asia jonka tytöt olivat tehneet tai jokin ajatus joka heillä oli. Ehkä se oli jotain ikävää. Mutta sitten alkoi sen jutun mieletön paisuttelu ja sitten oltiin emoilemassa ja vetämässä McFlurry-lusikalla ranteita auki. Ja sitten oli Timon vuoro astua kentälle kiiltävässä haarniskassaan, pitää tyttöä sylissään ja hokea että kaikki on ok. Tästä tuli hänen mantransa ja itse asiassa se painettiin isolla myös EPIC FAIL-toimiston seinälle. Se tuntui jotenkin kotoisalta. Se sai Timon muistamaan mistä hän oli lähtöisin ja mihin hän oli menossa. Hän oli menossa kohti tuhoa, kohti Marikan tuhoa, kohti kaikkien näiden valittavien naisten tuhoa. Kyllä, hän oli avoimesti katkera, hän tunsi ja tunnusti sen. Ei ollut enää väliä, sillä rakkautta ei ollut. Miksi yrittää esittää mitään muuta? Se olisi valhetta ja hän oli kyllästynyt valehtelemaan.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

038

Suuri päivä lähestyi. Marikan ja koiran näyttely. Minun oli vaikea valmistautua näyttelyn oikeaan teemaan, sillä menin tietysti katsomaan ensisijaisesti Marikaa, enkä mitään koiria. Edes Marikan koira ei kiinnostanut minua erityisemmin. Itse asiassa se ärsytti minua, sillä tuntui, että se oli vienyt Marikan viimeisetkin lämpimät tunteet minua kohtaan – hän ei tarvinnut enää minua heiluttamaan häntääni, sillä hänellä oli nyt oikea koira siihen hommaan. Tunsin itseni idioottimaiseksi Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin -kappaleen kuvaamaksi raukkeliksi.

Halusin silti valmistautua tulevaan koitokseen. Siksi siirryin virtuaalimaailmaan ja menin nettiin opettelemaan miten koiranäyttelyt oikein sujuvat. Sain pikaisella selauksella jonkinlaisen kuvan niistä.

Selvisi, että koiranäyttelyt ovat väenpaljouden tapahtuma. Väenpaljous tässä tapauksessa koskee sekä ihmisiä että koiria. Tämä voi olla koirille vaikeaa, sillä ne eivät ehkä ole tottuneet suureen määrään ihmisiä ja muita koiria. Siksi omistajan kannattaa pysyä rauhallisena, sillä ihmisen hermostuneisuus tarttuu myös koiraan. Tiesin, että ainakaan tässä mielessä Marikalla ei ollut hätää. Hän nimittäin oli aina niin helvetin rauhallinen – vaikka tilanne meni kuinka sairaaksi, Marika pysyi silti aina kylmän viileänä – paitsi tietysti hermotessaan minulle. Olin varma, että koira oli myös koulutettu olemaan rauhallinen. Ei se saisi pahempaa kyykytystä mistään muualta kuin Marikalta. Olin varma myös siitä, että Marika oli opiskellut koiran kouluttamisen niin hyvin, että osasi olla koiralle tarvittaessa lämmin, saavuttaa sen luottamuksen ja luoda sille hyvän luottamuksen itseensä. Marika osasi manipuloida. Jos hän osasi manipuloida kaikki ympärillään olevat ihmiset tuntemaan itsensä vähempiarvoisiksi, niin takuulla hän saisi yhden koiran uskomaan, että se oli kaikkia muita koiria ylempänä. Marikan koira oli epäilemättä alfa.

Marikan koira kilpailisi pentuluokassa. Siinä olevien koirien piti olla 7–9 kk:n ikäisiä. Oli niin Marikan tapaista tarttua asiasta heti kaksin käsin kiinni. Koira ehti täyttää juuri 7 kuukautta ennen näyttelyä. Se olisi sen ensimmäinen koitos. En epäillyt koiran menestymismahdollisuuksia, mutta minua hirvitti ajatus siitä, että se parka epäonnistuisi. Silloin Marikan raivolla ei olisi mitään rajoja. Marika säilyttäisi täydellisen tyyneytensä koko sen ajan kun olisi näyttelyssä, olisi varmasti jopa ystävällinen ja onnittelisi kilpailijoitaan menestyksestä. Mutta kun hän pääsisi ulos ja pois katseiden ulottuvilta, sitten räjähtäisi. Hän todennäköisesi hakkaisi koiran kuoliaaksi. En halunnut, että koiralle kävisi niin pahasti; en halunnut, että sille kävisi niin kuin minulle oli käynyt. Halusin pelastaa sen, jos se suinkin olisi mahdollista.

Näyttelyn itse tarkoitus on tietysti kehään meneminen. Se onkin mielenkiintoinen rituaali. Marikan kannalta hyvä puoli oli se, että pentuluokka arvostellaan ensin, eli hänen ei tarvitsisi odottaa kauaa. Marikan kohdalta tilanne olisi selvä jo aamupäivällä, ennen kuin viralliset kilpaluokat pääsisivät käyntiin. Vain pentuluokan urokset arvostellaan ennen narttuja, sillä jokaisessa luokassa urokset arvostellaan aina ensin. Pentuoluokka eroaa muista luokista siten, että siinä ei käytetä laatu- vaan kilpailuarvostelua. Koirat saavat kukin kirjallisen arvostelun ja ne laitetaan paremmuusjärjestykseen. Tämä kohta kiehtoi varmasti Marikaa aivan suunnattomasti. Hän halusi palavasti nähdä oman koiransa numeron listan ykkösenä. Koirat kutsuttiin numeroiden, ei nimien perusteella, joten ei haitannut, että Marika ei varmaan vieläkään ollut antanut koiralleen nimeä. Se oli vain koira. Ja se symboloi kaikkia ihmisiä jotka Marika oli alistanut koiran asemaan.

Jokaisella koiraluokalla toistuu sama rituaali. Aluksi tuomari juoksuttaa kaikki luokan koirat vastapäivään kehän ympäri. Koira on esittäjän vasemmalla puolella, jolloin tuomari näkee sen hyvin. Sen jälkeen jokainen koira tulee vuorollaan tuomarin eteen tarkasteltavaksi. Ensin sitä tarkastellaan kokeilemalla: koiran rakenne tarkastetaan tunnustelemalla, purenta katsotaan ja uroksilta tarkastetaan kivekset. Koiran tulee tietysti sallia nämä tutkimukset. Seuraavaksi koiraa juoksutetaan tuomarin edessä. Saatetaan tehdä suoria tai kolmiomaisia juoksuratoja. Tämän jälkeen tuomari antaa tuomionsa.

Pystyin hyvin helposti kuvittelemaan Marikan keskelle tätä kaikkea. Haaveilujen aika oli kuitenkin nyt ohi. Otin 9-ratikan Pasilaan Helsingin Messukeskukseen, tällä kertaa jopa oikeaan suuntaan. Käteni hikoilivat. En ollut muistanut ladata matkakorttiani. Tarkastajat tulivat ratikkaan ja annoin mukisematta henkilötietoni. Halusin vain päästä Messukeskukseen ja 80 euroa oli kovin pieni hinta siitä. Kiitin tarkastajia ja astuin ratikasta ulos. Siinä se oli. Messukeskus. Se kohosi suurena ja uhkaavana edessäni, kuin joku hemmetin Nooan arkki, joka on kuitenkin täytetty pelkillä koirilla. ”Se ei ole mitään muuta kuin rakennus”, yritin sanoa itselleni. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa tätä. Minusta se vaikutti olevan jotain paljon enemmän kuin rakennus. Sen muodot muistuttivat minua Marikasta. Tuintui kuin arkkitehti olisi miettinyt vain tätä hetkeä suunnitellessaan tuota pytinkiä. Pelkkä tieto siitä, että Marika oli tuossa rakennuksessa, sai ihoni nousemaan kananlihalle ja hengitykseni muuttumaan epätasaiseksi. Marika. Marika.

Onnuin kohti Messukeskusta. Vasen jalkani oli kai murtunut säärestä ja muutamasta muustakin kohdasta sen karhu-pako-vaate-köysi-tiputuksen vuoksi. Onnekseni olin huono arvioimaan etäisyyksiä. Roikkuessani vaateköydestä olin luullut tiputuksen olevan kymmenen metriä kun se todellisuudessa olikin ollut vain kolme metriä. Vasen jalkani oli kokenut joka tapauksessa aika kovan tällin. Yritin hoitaa sitä kaiken maailman kylmägeeleillä, mutta ei niistä mitään apua ollut. Kaikessa turhautuneisuudessani kokeilin jopa maistaa sitä. En suosittele. Olin kuitenkin kohtuullisessa kunnossa toisin kuin Rönkä, jota Kirsti-vaimo tulisi suremaan lopun elämäänsä. Raukka. Ja raukka karhu. Totta kai se lopetettiin sen välikohtauksen vuoksi. Minulla oli ollut onnea enkä voinut käsittää kuinka olin selvinnyt niiden pillereiden yliannostuksesta ja karhun hyökkäyksestä niin vähillä vammoilla. Edelleen oli epäselvää mistä se karhu oli asuntoomme tullut, mutta en jaksanut ajatella asiaa. Se tuntui vain luonnolliselta jatkumolta elämäni tarinaan, joka oli karannut täysin raiteiltaan. Hulluus oli muuttanut seuraani pysyvästi, ja aloin jo pitää sitä jonkinlaisena ystävänäni.

Kävelin Messukeskukseen sisälle. Tämä oli sen verran tärkeä tapahtuma minulle, että olin jättänyt tekemättä sellaisen aloittelijan virheen kuin liian myöhään tulemisen. Yleensä minulla oli ongelmia olla ajoissa paikalla, mutta tiesin, että Messukeskukseen tuli aivan älyttömät jonot, joten kannatti olla ajoissa – olin ollut täällä kerran DigiExpossa ja silloin olin jäänyt jonon jatkoksi.

Ostin lipun ja kävelin hitaasti aulaan. Hengitin syvään ja katsoin ympärilleni. Oikealla oli erilaisia näyttelytiloja, mutta oli suunnattava vasemmalle, mikäli halusi nähdä varsinaisen päätapahtuman, koiranäyttelyn. Kävelin hieman horjahdellen, täydessä paniikissa eteenpäin kohti yläkertaa, kohti sitä, mikä vaikutti tuholtani. Päässäni soi Al Greenin How Can You Mend a Broken Heart? Se on hieno biisi, jossa Greenin herkkä, mutta voimakas ääni pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin astuessani koiranäyttelyalueelle, oli valtaisa haukkumisen määrä. Koirat näyttivät olevan todella innoissaan. Ne haistelivat toisiaan ja juoksivat toistensa perässä. Tämä oli varsinaista hulabaloota, vaikka samalla kaikki näytti olevan kontrollissa. Ilmassa leijui kuitenkin pahaenteinen tuoksu – tai ehkä se oli vain koirien ulosteiden hajua. Minulla oli pahat aavistukset. Mieleeni tuli se hetki kun olin istunut apein mielin sukupuolitautiklinikalla.

Keskittymiseni koirien rellestämiseen ei kuitenkaan ollut täydellistä, sillä etsin koko ajan katseellani Marikaa. Halusin kuumeisesti nähdä hänet, vaikka samalla pelkäsin ihan pirusti. Nyt oli vain säilytettävä rauhallisuutensa ja kaikki menisi hyvin. Ei mitään sekoamiskohtauksia tai muuta vastaavaa. Rauhassa vaan… Sitten näin hänet. Siellä hän oli. Koiransa kanssa. Marika-näyttely, johon koira oli hänet tuonut. Olin jo huutamassa Marikalle kun tajusin, että vielä ei ollut oikea hetki lähestyä häntä, vaikka tuskin sellaista hetkeä enää koskaan tulisikaan. Piilouduin nopeasti pylvään taakse ja seurasin Marikaa katseellani. Tuolla hän menee, ajattelin ja katselin häntä kaihoisasti kuin ujoin mahdollinen yläastepoika. Näin kuinka koira kääntyi minua kohti, aivan kuin se olisi tunnistanut tutun hajun. Ei se kuitenkaan voinut olla mahdollista, täällä oli niin paljon erilaisia hajuja aivan sekaisin, sitä paitsi etäisyyttä välillämme oli ainakin 20–30 metriä.

Samalla kuulutettiin Marikan pentuluokka alkavaksi. Vajaa parikymmentä bichon frisétä lähti jolkottelemaan kehässä vastapäivään. Kaikki meni seremonian mukaisesti. Minulla tuli auttamatta mieleen se Disneyn piirretty, missä karhut keräävät roskia innoittavan happyjazz-musiikin tahtiin. Marika juoksi koiransa oikealla puolella. He näyttivät toimivan hyvin yhteen: koira vaikutti selvästi luottavan Marikaan ja Marika, no Marikasta ei luonnollisestikaan voinut sanoa mitään. Hän oli läpitunkematon kuten aina. Kun he juoksivat siinä yhdessä kehää ympäri, en voinut olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt olla tuo koira. Minun olisi pitänyt olla tuossa narussa Marikan johdettavana. En ollut enää edes koiran arvoinen.

Marikan koira oli kaunis. Sen turkki oli hyvin hoidettu ja trimmattu viimeisen päälle. En epäillyt hetkeäkään Marikan hoitaneen kaiken kunnolla. Se näkyi. Nopealla tarkastelulla noista pennuista ehkä korkeintaan pari kolme voisi tarjota Marikan koiralle kunnollisen vastuksen. Itse asiassa, ei niistä olisi mitään vastusta. Muut pennut olivat pentuja – Marikan koira oli vereslihalle asti koulittu merijalkaväen sotilas, jonka ilmekään ei värähtäisi vaikka sen jokainen kynsi revittäisiin yksitellen irti. Marikan koira oli kone.

Yhteisjuoksun jälkeen koirat menivät yksitellen tuomarin eteen. En ollut tajunnut, että noin pienten koirien kohdalla oli yksi erikoiselementti. Koirat nimittäin nostettiin pöydälle, josta niitä oli helppo tarkastella. Se näytti hyvin hauskalta. Lähdin hivuttautumaan lähemmäksi, jotta näkisin tapahtumat paremmin. Laitoin lippalakin päähäni, jotta Marika ei tunnistaisi minua. Olin ostanut sen varta vasten tätä varten. Siinä luki: ”I <3 Dogs”. Ei mitään kovin omaperäistä, mutta toimivaa silti. Lippa oli tavallista pidempi ja toisin kuin lapsuusaikanani, en ollut käyristänyt lippaa puoliympyrän muotoon. Pysyin lippalakkini sisällä piilossa ja turvassa.

Olin niin innoissani siitä, että pääsisin seuraamaan Marikan toimintaa aivan läheltä, että unohdin katsoa eteeni. Astuin koirankakkaan. Olinkin lukenut, että näin saattaisi käydä. Osa koirista voi olla hyvin hermostuneita ja ne saattavat laskea alleen. Kimpaannuin, sillä tämä osui erittäin epämukavaan hetkeen – Marikan vuoro oli pian tulossa. ”Perkele!” huusin Rönkän muistoa kunnioittaen kovaan ääneen ajattelematta sen kummemmin. Vieressäni oleva pieni espanjanvesikoira säikähti pahanpäiväisesti. Se vinkaisi ja lähti juoksemaan pakoon niin nopeasti, että hihna irtosi omistajan kädestä. ”Anteeksi!” yritin huutaa, mutta ei siitä mitään apua ollut. Säikähtänyt espanjanvesikoira sai muissa koirissa aikaan jonkinlaisen ketjureaktion, ne alkoivat haukkua ja mekastaa entistä enemmän. Kakofonian taso nousi hetkessä kattoon. Hiivin hiljaa poispäin tapahtumien keskipisteestä.

Kova mekastus ei tuntunut häiritsevän kehän tapahtumia. Tuomarit olivat varmaan tottuneet tällaiseen. En uskaltanut katsoa taakseni vaan piilouduin kehän vieressä olevan tavattoman lihavan miehen viereen. Se oli hyvä paikka. Tästä minua eivät näkisi niin Marika kuin espanjanvesikoiran omistajakaan. Ainoa ongelmani oli, että lihava mies mutusteli valtavaa hodaria, ja siitä valui sinappikurkkusalaattia päälleni. En kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, sillä en halunnut aiheuttaa uutta kohtausta. Päätin olla hiljaa ja kestää, hodaritahrat olivat kuitenkin pieni hinta maksettavaksi siitä, että sain olla näin lähellä Marikaa.

Marikan vuoro tuli. Hänen koiransa numero huudettiin, mutta hän ei liikkunut. Mitäs tämä oli? Sen täytyi johtua siitä, että Marika ei kuullut numeroa. Hänellä oli välillä ongelmia kuulonsa kanssa, se taisi johtua siitä, että hän oli kuunnellut iPodia helvetin kovalla koko pienen ikänsä. Kerran olin huutanut kaksi tuntia ikkunan alla ennen kuin Marika oli tullut avaamaan. Tosin se oli saattanut johtua siitäkin, että hän ei ollut vain jaksanut tulla alas minun takiani, tai että häntä oli ärsyttänyt tai että hänellä oli ollut jokin kriittinen blogipäivytys kesken. Joka tapauksessa nyt Marika ei reagoinut, vaikka hänen koiransa numero huudettiin varmaan jo kolmannen kerran. Tämä oli minun syytäni. Hitto, että pitikin astua siihen kakkaan.

Vaikka en pelännytkään Marikan raivoa, sillä eihän hän voinut tietää kuka oli syypää kasvaneeseen mekkalaan, pelkäsin silti hänen epäonnistumistaan. Se oli jotain, mitä ei vain voisi tapahtua. Tuntui, että sellainen ei sopisi maailman järjestykseen tai olemukseen. Marikan epäonnistuminen olisi kuin maa olisi lähtenyt kiertämään kuuta tai aika olisi lähtenyt liikkumaan taaksepäin. Sellaiset tapahtumat vaativat jotain täysin ennennäkemätöntä toteutuakseen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Marikan epäonnistumisesta voisi seurata. Ehkä koko maailmankaikkeus romahtaisi. Ehkä kaikki voittaisivat lotossa ensi viikolla. Riski oli liian suuri, minun oli estettävä mahdottoman tapahtuminen. En paniikissa keksinyt muutakaan kuin hypätä kehään. Vedin lippalakin entistä syvemmälle päähäni ja juoksin kehän läpi ja pidin älämölöä. Hypin laukka-askelilla ja viuhdoin käsiäni kuin lintu. ”LAA, PGUU, HYY!” huutelin. Sain selvästi kehähenkilökunnan häiriintymään. Mieleeni tulivat futismatseissa joskus esiintyvät alastonjuoksijat. Ehkä tämä oli tarpeeksi. Juoksin suoraan ulos koko hallista.

Tajusin vasta juostuani vessaan piiloon, että nyt en näkisi Marikan esiintymistä. Sinkouduin välittömästi aivan uudelle paniikin tasolle ja toimin täysin vaistonvaraisesti – kuin koira konsanaan. Riuhtaisin lukitun vessakopin oven auki ja potkaisin siellä pytyllä istuvaa miestä polvella kasvoihin. Ehkä hän kuoli, ehkä vain menetti tajuntansa, nyt ei ollut aikaa jäädä selvittämään sitä. Riisuin nopeasti hänen vaatteensa ja laitoin ne päälleni: nyt minua ei ainakaan heti tunnistettaisi, vaikka jouduin lippalakista luopumaankin. Juoksin takaisin halliin ja pääsin juuri näkemään kun Marikan koira nostettiin pöydälle. Hyvä. Heillä oli mennyt hieman aikaa välikohtauksesta selviämiseen, ja Marika oli tällä kertaa kuullut numeronkin. Marikan koira näytti ilmiselvästi hieman hämmentyneeltä. Se ei ollut varmasti tottunut tällaiseen väenpaljouteen saatika tapahtumien vyöryyn. Toivottavasti jatkossa kaikki menisi hyvin. Kunhan Marika säilyisi rauhallisena, niin koirakin saisi emännästään tukea. Ja Marikaa ei saanut hämmentymään millään, joten ei hätää.

Tuomari katseli juuri Marikan koiran hampaita. Yritin hivuttatutua taas vaivihkaisesti lähemmäksi. Lähestyin kehää tällä kertaa toiselta puolelta, näin vältin myös lihavan hodarimiehen. Pääsin kehän reunalle juuri kun tuomari tarkasteli Marikan koiran rakennetta. Silloin tapahtui jotain uskomatonta. Ehkä tämä oli kohtalon pilaa sen vuoksi, että olin juuri estänyt mahdottoman tapahtumisen. Todennäköisesti se oli kuitenkin vain sattumaa, johon yhdistin oman tarinani. Sillä ei ole väliä, sillä joka tapauksessa tämän jälkeen kaikki meni ruhtinaallisen mahtipontisesti päin helvettiä.

Marikan koira tunnisti minut. Se katsoi aivan selvästi suoraan kohti minua. Yritin siirtää katseeni pois, mutta se oli liimaantunut koiran nappisilmiin. Hiton koira, kuinka se oli söpön näköinen. Tuli ikävä sitä aikaa kun olin asunut sen ja Marikan kanssa.

Koira näytti hätääntyvän lisää tästä uudesta hämmennyksestä lyhyen ajan sisällä. Se katsoi paniikinomaisesti Marikaan hakien tästä tukea. Marika oli kuitenkin myös huomannut koiran katseen suunnan ja seurasi sitä. Pahin oli tapahtunut, Marika näki minut. Hän sai yllättävän näkyvän raivokohtauksen ja hänen suustaan näytti purkaantuvan spontaani ”vittu!”, ”vitun paska!” tai jotain vastaavaa. Hän näytti raivostuneelta eläimeltä – tätä Marika ei olisi halunnut blogissaan näyttää. Koira säikähti ilmiselvästi tästä lisää, sillä sen tärkein tuki ja turva, Marika, oli nyt jotenkin tolaltaan; koirat ovat hyvin valppaita havaitsemaan omistajiensa tunteita. Koiran hermot alkoivat pikku hiljaa pettää. Tuomari huomasi myös tämän ja kysyi Marikalta jotain, varmaankin, että oliko koiralla taipumusta säikkyiseen käyttäytymiseen tai että oliko se heikkohermoinen. Marika vastasi jotain ja tuomari katsoi häntä hieman kummastuneena.

Minun olisi ollut takuulla parempi siirtyä, poistua koko Messukeskuksesta ja palata itsemurhayritysteni pariin, mutta olin jähmettynyt paikoilleni. Pysyin Marikan ja koiran huomion keskiössä. Ehkä aiheutin juuri tietynlaisia muistoja koirassa. Ehkä toin sen mieleen sen alkuajat Marikan luona: sen kuinka se oli aina pelästynyt minua tullessani käymään. Nyt näin sen silmissä sen samaan ilmeen, joka sillä silloin oli ollut: epämääräisen innostuksen, hämmennyksen ja pelon yhdistelmän. Ja sitten, ennen kuin ehdin tehdä mitään, katastrofi tapahtui ja kaikki räjähti käsiin.

Tuomari tarkasteli juuri koiran häntää. Hän nosti sen ylös ja tutki käsillään sen rakennetta. En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka surutta koiria esineellistettiin näissä kinkereissä. Missikilpailut eivät olleet mitään tähän verrattuna. Marikan koiraparka ei kestänyt enää. Kaikki pikku hiljaa kasautunut hermopaine purkaantui kun tuomari kävi sen takapuolen alueen kimppuun. Minun olisi pitänyt tajuta se ja keskeyttää tilanne, mutta en pystynyt edes liikkumaan.

Vanha vaiva teki paluun ja koiralta lensivät anaalit suoraan tuomarin kasvoille. Tuomari alkoi huutaa täyttä kurkkua, enkä ihmettele, sillä tunsin tuon hajun erittäin hyvin. Koko kehähenkilökunta ryntäsi katsomaan mistä oli kyse, ja yleinen hämmennys valtasi paikan. Kenties hetki sitten tapahtunut välikohtaus oli jäänyt kytemään ja tarvittiin vain uusi kipinä sytyttämään se ilmiliekkeihin, tai sitten se vain lähti etenemään yhdestä koirasta toiseen kulovalkean tavoin, mutta joka tapauksessa pian kaikki oli aivan sekaisin. Koirat tempautuivat irti omistajistaan, juoksentelivat ympäriinsä ja kakkivat joka puolelle. Ihmiset alkoivat menettää koirien lisäksi hallinnan myös itsestään.

Joku puri minua jalkaan. Se oli se sama espanjanvesikoira, jonka aiemmin olin säikäyttänyt. Se raukka oli tullut kostamaan. Hätistäessäni sitä pois minua lyötiin kasvoihin. Se oli Marika. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Se oli pelottavaa. Marikalla oli pimeä puoli – siis sen normaalin pimeän puolen lisäksi. Olin nähnyt siitä häivähdyksiä silloin tällöin, esimerkiksi silloin kun hän hakkasi sitä animeteiniä vasaralla naamaan. Nyt näin sen ensimmäistä kertaa toden teolla. Se oli kammottavaa – mutta en voinut silti olla hymyilemättä, niin onnellinen hänen näkemisestään olin. Samalla lailla kuin hän aiemmin oli yhdistynyt mielessäni jumaluuteen, hän yhdistyi nyt saatanaan. Hänen päänsä päälle kohosi valtava liekki, tulimyrsky.

- Minähän sanoin, että sinä et saa enää nähdä minua! Marika huusi aivan punaisena raivosta.

Hän toi mieleeni Bilbon Taru sormusten herrasta, kun tämä himoaa sormusta takaisin itselleen. Apua! Tämä oli niin pelottavaa, että jähmettynyt ruumiini sai kun adrenaliinipiikin. Lähdin juoksemaan pakoon kuin antilooppi leijona perässään. Törmäsin kuitenkin välittömästi valtaisaan koirien virtaan. Kuin vauhkoontunut karjalauma preerialla Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvassa, niitä tuli joka puolelta. Yritin väistellä, mutta niitä oli liikaa. Menetin tasapainoni ja raahauduin koirien mukana. Ainakin pääsin poispäin Marikasta. Koiria täytyi olla satoja, ja ne kaikki olivat menettäneet vähäisenkin koiranjärkensä. Pikkukoirat näyttivät hulluinakin söpöiltä, mutta isot koirat olivat todella pelottavia. Mukana oli dobermanneja, rotweilereita, irlannin susikoiria, amerikan akitoja ynnä muita rotevampia koiruleita. Ja kun ne saivat jalat alleen niin se oli menoa se.

Homma alkoi muuttua hurjaksi. Näin kuinka isommat koirat pistelivät pienempiä poskeensa ja kuinka ihmiset epätoivoisesti vetivät hihnoista, joissa osassa oli ehkä irtonainen koiran pää kiinni, useimmissa ei sitäkään. Ihmiset juoksentelivat koirien tavoin ympäriinsä ja kävivät toistensa kimppuun. Infernaalinen väkivalta täytti koko hallin. Koirien haukuntaan ja murinaan yhdistyi ihmisten kiljunta ja kiroilu; tuhovimma oli ottanut kaikki valtaansa. Yksi kehätuomareista oli ottanut bichon frisé -paran talutushihnasta kiinni ja käytti sitä moukarin tavoin hyöketessään toisten ihmisten ja koirien kimppuun. Muut bichon frisét huomasivat tämän ja kävivät joukolla tuomarin kimppuun. Näin kuinka ne hyppäsivät yhtä aikaa tuomarin päälle ja söivät tämän elävältä. Osalla ihmisistä oli vielä järki tallella ja he näppäilivät kännyköitään soittaakseen hätänumeroon. Mutta sitten huomasin, että he ottivatkin vain kuvia ja videoita tapahtumista ja lisäsivät niitä Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin ja muualle. Verilöyöy tallentui reaaliaikaisena nettiin. Seuraavana päivänä koko netin suosituin video olikin ”Bloodbath in Helsinki Exhibition & Convention Centre”.

Minä en voinut osallistua väkivaltaan, sillä koin itseni ulkopuoliseksi siitä. Minä olin aiheuttanut sen, en ollut osa sitä. Tosin kukaan ei tiennyt tätä, joten jouduin torjumaan useita minuun kohdistuneita hyökkäyksiä. Aistini olivat herkkinä ja saavutin eläimellisen raivon, jonka avulla puolustauduin jopa kahta hurjapäistä karjalankarhukoiraa vastaan. Koirat kävivät yhdessä kimppuuni, ja vaikka toinen saikin iskettyä hampaansa käteeni, onnistuin silti potkaisemaan toisen sivummalle ja taltuttamaan toisen painamalle sen maahan. Olin kuin Arto, joka oli muuttunut karhuksi. Kuvittelin itseni pelätyksi Akakabutoksi japanilaisessa Hopeanuoli-animaatiossa. Siinä ihmiset yrittävät taistella koiriensa avulla hulluja tappajakarhuja vastaan. Sen tunnuskappaleessa lauletaan: ”Vimma vie eteenpäin, kirkkaana leiskuu veri, ja syntymän syy selviää”. Tyypillinen japanilaisen kulttuurituote: aivan älytön idea, mutta mahtava toteutus.

Luulin jo selvinneeni, kunnes näin Marikan lähestyvän minua. Jähmetyin jälleen paikalleni enkä kyennyt tekemään mitään; tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi hidastunut ja hävinnyt. Katseeni muuttui valokuvaustermillisesti ilmaistuna bokeh-katseeksi. Näytti, kuin olisin tarkastellut Marikaa 85 mm. valokuvausputken ja f/1.4 aukon läpi. Ympäristö hänen takanaan sumentui, vain hän näkyi terävästi. Katsoessani vielä tarkemmin huomasin, että vain hänen rintansa näkyivät tarkkoina, jopa hänen korvansa ja hiuksensa olivat jo hieman sumeammat. Valokuvausopettajani olisi ollut ylpeä tästä näystä. Marikan rinnat ja kasvot olivat tahriintuneet verestä äärimmäisen esteettisellä tavalla. Hän ei ollut koskaan näyttänyt näin kauniilta. Tämä ympäristä oli kuin luotu Marikalle. Hän oli ottanut toisen korkokengän (hän todellakin käytti korkokenkiä myös juostessaan koiransa kanssa) jalastaan. Sen terävän piikin kohdetta ei ollut vaikea arvata. En halunnut enää paeta. Ymmärsin, että oli liian myöhäistä. Olin pitkään halunnut tuhoutua, ja nyt sen hetki oli vihdoinkin tullut.

Marika oli siinä. Marika. Tunsin hänen tuoksunsa. Kaikkien satojen koirien tuottamien tuhansien voimakkaiden hajujen seasta tunsin hänen tuoksunsa. Se oli sama kuin aina ennenkin. Massiivinen. Kaiken lupaava. Rajaton. Ihana. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Otin Marikan syliini ja itkin. Hän rimpuili irti ja kohotti kätensä iskuun. En pelännyt. Mitä piti tapahtuman, se tapahtuisi. Olin valmis kuolemaan.

Juuri samalla hetkellä kun Marikan isku lähti, hänen söpö pikku bichon frisénsä hyppäsi syliini. Ehkä se tunnisti minut ja halusi tulla tekemään tuttavuutta, ehkä se vain näki emäntänsä minun päälläni ja halusi tulla mukaan leikkimään, tai ehkä se vain himoitsi vaatteiden vaihdosta huolimatta minussa eittämättä edelleen olevaa sinappikurkkusalaatin sulotuoksua. Korkokengän korko lävisti pikkuisen koiran kuin veitsi voin. Punainen veri levisi valkoiselle karvalle. Se oli hirveää. Marika ei näyttänyt kuitenkaan erityisemmin välittävän siitä, mitä koiralle oli tapahtunut, pikemminkin häntä harmitti, että isku ei ollut osunut minuun.

Hän ei ehtinyt kuitenkaan tehdä toista yritystä, sillä ympärillemme alkoi sadella tölkkejä, joista purkaantui ulos harmaata savua: kyynelkaasua. Alta aikayksikön kaikki hallissa olivat toimintakyvyttömiä, niin koirat kuin ihmisetkin. Poliisi haki kaikki ulos. Spektaakkeli oli ohitse.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

022

Eräänä yönä toteutin suunnitelmani. Täydellisempää alibia tuskin saattaa kuvitella. Kukaan ei osaisi epäillä minua – makasinhan koomassa sairaalassa. Olin muutaman yön tarkkaillut hoitajien yörutiineja ja tiesin, että minulla olisi runsaasti aikaa. Valojen sammuttua nousin sängystä, menin vieressäni makaavan koomakaverini kaapille ja otin sieltä vaatteet. Sattuman oikusta hän oli suunnilleen samankokoinen kuin minä – todennäköisyyksiä toki paransi se, että olin keskikokoinen. En halunnut liata omia vaatteitani, ja hän ei varmasti kaipaisi omiaan. Olin jokseenkin varma, että olin harvinaislaatuinen tapaus. Tuskin kovin moni herää koomasta siihen kerran vajottuaan, ja sen tapahtuminen kaksi kertaa samaan aikaan samassa huoneessa oli tähtitieteellisen epätodennäköistä.

Pujahdin ulos sairaalasta. Siellä ei ollut yöllä kovinkaan paljoa toimintaa. Muutama vartija ja hoitajia. Heidän liikkeensä oli helppo ennakoida, sillä he eivät odottaneet koomapotilaan karkaavan sairaalasta. Turvallisuustoimenpiteiden suurin kompastus on täysi ennakoitavuus. Silloin ne voidaan kiertää helposti. Tein juuri niin. Olin niskan päällä tässä leikissä, sillä minulla oli salaisuus, mutta heillä ei. Hallitsin tilannetta tiedon avulla. Päästyäni ulos sairaalasta otin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan minut Sörkkään. Koomapotilasparalla oli taskut täynnä rahaa. En oikein ymmärtänyt miksi. Ehkä omaiset olivat ajatelleet antaa evästä viimeiselle matkalle tai jotain vastaavaa, hieman kuin faaraoille ja viikinkipäälliköille laitettiin hautaan kaiken maailman kamaa mukaan. Minä olin suuri viikinkisoturi, tai pikemminkin seikkailija-arkeologi hautoja ryöstämässä Indiana Jonesin tyyliin. Indy ei tosin tiedemiehenä mielellään ryöstä hautoja. Pahoittelin mielessäni George Lucasille erhettäni samalla kun maksoin taksikuskille. Näppäilin ovikoodin ja astuin Sörkänkotini sisäpihalle. Joku oli kussut Rönkän auton kylkeen. Hyvä jekku sille huru-äijälle. Samalla Rönkä tuli ovesta ulos niin yllättäen, että en ehtinyt piiloutua.

Rönkä oli kaatokännissä, joten se ei muistaisi tästä illasta huomenna mitään. Vaara oli siis ohi, mutta minun täytyi olla jatkossa varovaisempi. Hämmästyksekseni ja riemukseni Rönkä kiipesi autonsa takapenkille. Oven sulkeuduttua autosta kuului vielä ”Perkele, perkele!” -mutinaa. Pohjalaisuuteen ilmeisesti kuuluivat kovaääninen puhe (joka koostui lähinnä kirosanoista) ja ansiokas ryyppääminen. Mutta mitä helvettiä äijä teki autonsa takapenkillä keskellä yötä?

Kiipesin hiljaa yläkertaan ja avasin oven. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Timo oli luonnollisesti jättänyt huoneeni siivoamatta. Hyvä kämppis ei puutu toisen asioihin – ei, vaikka toinen olisi koomassa sairaalassa ja tämän lattia olisi tahriintunut vereen ja spermaan ja olisi lasinsirujen peittämä. Timoon voi luottaa. Menin suoraan työpöydälleni ja avasin alimman laatikon oikealla. Siellä se oli. Kummitädiltäni joskus vuosia sitten saamani Fiskarsin pikkukirves – edelleen täydessä terässä. Se oli todella kätevä vaelluksella: ei painanut paljoa, mutta sillä sai hyvin puut pilkottua. Nappasin vielä Kossupullon (yllättävää kyllä, viinakaappiani ei ollut ollut tyhjennetty poissa ollessani), kertakäyttösadetakin ja kumihanskat mukaani. Jälkimmäisiä olin pöllinyt ison kasan ollessani alastonmallina kuvainveistokursseilla. Niitä oli paljon taidekouluissa, sillä jotkut tykkäsivät käyttää hanskoja muotoillessaan savea.

Juuri kun olin lähdössä, kuulin, kuinka ovi kävi. Se oli Timo. Jätkä oli aivan hirveässä kunnossa. Timo ryömi suoraan vessaan, ja oksennusta valui hänen suustaan lattialle jo matkalla sinne. En usko, että Timo edes huomasi sitä. Kuulin epätoivoista oksentamista ja vaikerointiääntelyä vessasta. Kurkkasin sinne ja Timo jutteli varsin sujuvaa norjaa pöntölle. Hän oli pukenut housunsa väärinpäin jalkaan niin, että alushousut olivat vielä farkkujen päällä. Hän oli ilman sukkia, ja paita oli repeytynyt ja aivan yltä päältä oksennuksessa. En ollut koskaan nähnyt Timoa noin huonossa kunnossa. Ja Timo vielä kehtasi aina väittää olevansa ”teinikännäämisen kruunaamaton maailmanmestari”, vaikka me molemmet tiesimme, että minä se todella olin. Meinasin kuolla nauruun. Tästä olisi hauska kertoa hänelle, mutta valitettavasti en ollut täällä.

Timo veti vessaa jatkuvasti ja hänen naamansa osui pöntönreunoihin niin että suu ja kieli lipoivat posliinia – se ei voinut olla terveellistä, sillä pönttöä ei ollut putsattu kovin ahkerasti. Olisin halunnut auttaa, mutta nyt en voinut. Katsoin vain huvittuneena vierestä. Oksentamisessa on jotain alkukantaisen ihanaa. Kun kaunis tyttö oksentaa, se on todella ihastuttavaa. En tajua miksi tytöt aina yrittävät paniikissa piiloutua kun oksentavat. Minä voisin mielelläni hoitaa heitä ja jutella kivoja. Kummallisinta on se, että kauniin tytön oksennus ei edes haise pahalle – olen todennut sen käytännössä. Minusta on ihanaa silittää tytön hiuksia ja kertoa hänelle lohduttavia tarinoita, kuunnella hänen huohottavaa hengitystään, joka on niin voimakas ja katkonainen, että se saa hänen koko kehonsa vapisemaan. Silloin tiedän olevani herkässä hetkessä mukana. Se tyttö on voinut olla hyvinkin etäinen ja vaikea, mutta kun hän oksentaa, kaikki tällainen keinotekoisuus katoaa. Oksentaessaan ihminen on todella aito. Silloin ei pysty pitämään yllä suojakuoria ja etäisyyden muureja. Silloin tulee todella sellaiseksi kuin on. Heikoksi ja ihastuttavaksi.

Vaikka Timo ei ollut kaunis tyttö, myös hänen oksentamisessaan oli jotain hyvin hellyttävää. Sydämeni täytti suuri lämpö. Halusin hoitaa Timoa ja sanoa hänelle ”voi pikku mussukka pussukka” tietäen, että se ärsyttäisi häntä ihan helvetisti.

Olin juuri lähdössä kun Timo yllättäen lähti ryömimään ulos vessasta. Minulla ei ollut muuta suuntaa paeta kuin takaisin huoneeseeni, mutta se helvetin epeli tulikin juuri sinne. Kännitila oli kuitenkin niin suuri, että en ollut kovin huolisani. Katselin Timoa kun hän kipusi sängylleni. Timo huomasi minut mutta ei näyttänyt mitenkään yllättyneeltä. Vaihdoimme muutaman sanan ja tajusin, että hän oli tainnut kuvitella minut tänne aiemminkin. Timolla oli ikävä minua. Hän todella oli hyvä ystävä.

- Hyvää yötä, veli! huikkasin vielä Timolle ja taputin häntä jalalle. Minusta oli mukavaa ajatella, että hän nukkui sängyssäni. Siitä tuli kotoisa olo.

Lähdin ulos etsimään sopivaa kohdetta. Täytyi pitää kiirettä, koska kotona oli mennyt pidempään kuin olin suunnitellut. Kalliossa ei tosin pitäisi olla mitään ongelmia päästä käsiksi siihen, mitä etsin. Astuin portista ulos ja löysin heti etsimäni. Juoppoja oli joka puolella. Valitsin umpimähkäisesti kohteeni. Tarjosin viinaa jollekin syrjässä seisovalle jäbälle, ja se lähti heti mukaani. Menimme sivukadulle ja annoin äijän juoda kotoa ottamaani Koskenkorvaa ihan rauhassa. Se näytti maistuvan.

- Hei sä oot ehkä paras jätkä ikinä! juoppo hehkutti.

Minun kävi sitä vähän sääliksi. Se ei ollut kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainakaan minulle ja mikä merkittävintä, ei myöskään Marikalle. Bloggareiden tappamiseksi työstämäni suunnitelma oli jaloa työtä jumalaisen Marikan puolesta, mutta tämä ei tuntunut yhtä pyhältä – tämä oli likaista. Pidin kuitenkin tavoitteen mielessäni: poliisien mielenkiinto oli saatava pois niistä blogihoroista. Emme koskaan pääsisi jatkamaan tehtävämme parissa, mikäli poliisit tietäisivät mitä tapahtuu. Jos laajentaisin tappamisen koskemaan myös muita ihmisryhmiä, poliisit eivät ehtisi suojella kaikkia. Tämä oli tehtävä korkeamman syyn puolesta. Tämäkin juoppo varmasti saisi palkkionsa Marikan-jumalattaren taivaassa.

Laitoin sadetakin ja kumihanskat päälleni ja tarkistin vielä, että ketään ei ollut katsomassa. Otin kirveen laukustani ja katkaisin juopon kaulan yhdellä siistillä iskulla. Kuului vain inahdus, ja se oli kuollut. Sen ei ollut tarvinnut edes pelätä. Olin tyytyväinen. Pilkoin sen nopeasti osiin ja levittelin niitä puolen tunnin ajan ympäri Kalliota ja Vallilaa. Laitoin niitä roskiksiin ja talojen sisäpihoille. Oli hauskaa jakaa ruumiinpalasia joka puolelle, mutta yöni oli pian päättymässä ja oli aika palata nukkumaan ikuista unta. Löin kirveen perällä vielä silmään tapin, johon olin teipannut numeron ”5”. Tämä saisi kytät sekaisin. Riisuin sadetakin ja laitoin sen kumihanskojen kera muovipussiin. Otin taksin takaisin sairaalaan. Heitin muovipussin, jossa takki ja hanskat olivat, sairaalaan jätekeräykseen. Täällä oltiin veren kanssa tekemisissä jatkuvasti, joten sehän sopi tänne kuin nakutettu. Laitoin naapurini vaatteet takaisin kaappiin ja puin sairaala-asun ylleni. Yö oli ollut pitkä enkä ollut pitkään aikaan ollut liikkeessä. Väsytti vietävästi. Vaivuin nopeasti onnelliseen uneen, joka seuraa aina silloin kun tuntee, että on tehnyt hyvän päivätyön. Tämä oli ollut paluuni takaisin maailmaan, ja se oli onnistunut kaikin puolin mainiosti.

***

Kallio-reissuani seuraavana aamuna en herännyt enkä herännyt sitä seuraavanakaan. Minulta kesti luultavasti päiväkausia tajuta, että olin poissa jälleen. Ikuinen leponi jatkui. Kaikki tuntui erilaiselta, koska olin käynyt todellisuudessa. Olin nähnyt huoneeni seinät ja niiden masentavan valkoisuuden. Mieleeni tuli Hugo-niminen vanha 90-luvun tv-peli, jota pystyi pelaamaan suorassa tv-lähetyksessä lankapuhelimen avulla. ”Pitikö olla hoppu, nyt se on leikin loppu” Hugo sanoi pelaajan epäonnistuessa. Yllättävä paluuni koomaan aiheutti minulle kyvyttömyyden kontrolloida ajatuksiani. Typerä sananlasku jäi kaikumaan loputtomana ympäri ruumiistani. Ajatusteni pimeys oli nyt pimeämpää, vaikka luulin jo aiemmin käyneeni täydellisessä pimeydessä. Aivoni onkalot olivat muuttuneet, ne olivat jälleen koskemattomat. Siellä ei ollut mitään jälkiä kaikesta siitä juoksemisesta ja taistelusta, mitä olin tehnyt herätäkseni. Paikat oli siivottu. Aivolohkon seinämät hymyilivät minulle, ikään kuin ne olisivat juhlineet jälleen ruumiin voittoa järjestä. Tämä tuntui sellaiselta pahalta unelta, jota näkee neljänkymmenen asteen kuumeessa. Jokin selittämätön ja epämiellyttävä asia kasvaa ja paisuu mielessä. Se on kuin jokin todella painava asia, joka muuttuu osaksi uneksijaa. Mutta samalla se kuitenkin painaa häntä ulkoapäin. Ymmärsin nyt, mitä tuo usein kokemani painajaisunten olotila tarkoitti: mieleni kasvamista liian sairaaksi, ja sen murskaavan voiman lamaannuttavaa vaikutusta kehooni. Näissä unissa usein ei pysty juoksemaan vaikka pitäisi paeta henkensä edestä. Nyt en pystynyt juoksemaan ja muutuin vahvasta aikuisesta miehestä konttaavaksi ja kuolaavaksi vauvaksi. Palasin kohtuun ja kaiken elämän kokemisen jälkeen sinne ahtauteen palaaminen oli järkyttävää. Kaikki kutistui. Kaikki väheni ja hävisi luotani. Tämä ei sittenkään ollut kohtu, sillä kostean ja tiiviin sijaan täällä oli kuivaa ja avaraa – tyhjyyteni oli suurta kaikuvaa hallia. En yhtään tiennyt minne asettaisin itseni tai ajatukseni. Tiesin, että oli olemassa paikka, mutta sen löytäminen tyhjyydestä oli mahdotonta.

Jos olin lyhyenä hereilläoloaikanani ehtinyt kaivata takaisin koomaan, niin nyt huomasin kaipuuni järjettömyyden – se oli ollut typerää nostalgiaa. Nyt kaikki oli nurinpäin ja missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Epätoivoni kasvoi uusiin mittoihin mietin jälleen Jumalaa – minä, joka pidin itseäni liberaalina rationalistina! Tämä muistutti minua paniikkikohtauksista, joita olin saanut ylioppilaskirjoituksissa. Ne olivat kamalia kokemuksia, menetin kykyni hallita ruumistani ja ajatuksiani ja oksensin kontrolloimattomasti ammattiopiston poikien vessan pisuaariin. Ennen sitä olin pitänyt paniikkikohtauksia vain 2000-luvun nuorten luusereiden keksittynä tautina. Olin pitänyt niitä tyyppejä vain laiskoina tai muuten vain saamattomina idiootteina, jotka keräsivät huomiota vaivallaan. Pahinta tässä oli se, että minä en pystynyt edes keräämään huomiota, sillä olin takaisin omassa yksinäisessä maailmassani, jossa olin taas hullu tai ei-hullu, tai ehkä ei-ei-hullu. Vittu, tämä ei todellakaan ollut millään tavalla perus.

Yritin saada itsestäni niskalenkin. Yritin rauhoittua. Yritin hengittää. Yritin miettiä mukavia asioita… Timoa oksentamassa söpösti. En tajua miksi se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta tässä paniikissa oli vaikea prosessoida ajatuksiaan tärkeysjärjestyksessä, tai edes havaita mitään tärkeysjärjestystä. Tärisin ja heittelehdin aivolohkojeni seinämiltä toisille niin kuin astronautti Apollo 13:n sukkulassa epäonnistuneella kuulennolla. ”Houston, we have a problem!” huusin hiljaisuuteen. Kuvittelin itseni hävittäjälentäjäksi, joka yrittää saada lentokoneen tasapainoon. Muistin kohtauksen Top Gun -elokuvasta, jossa Maverick ja Goose menettävät hallinnan hävittäjästään ilmavirtauksen vuoksi. Kone lähtee heittelehtimään suoraan alaspäin merta kohti. Goose kuolee kun hänen päänsä osuu kattokuomuun. Olinko minä Goose? En ollut. Minun ei pitänyt miettiä kuolemaa, mutta sinne tunnuin silti olevan matkalla.

Pidin ohjaussauvasta kiinni. Se tärisi rajusti. Olin vähällä purra kieleni poikki. Sitten viereeni syöksähti kaksi Mig-hävittäjää: Marikan rinnat. Painoin käsilläni niitä toisiaan vasten. Hän voihki päälläni penikseni mennessä hänen sisäänsä. Ohjaussauva vakaantui hieman. Hävittäjän lento tasaantui, mutta silti se syöksyi mereen. Laukesin Marikan sisälle hänen rintojensa iskeytyessä kasvoilleni samalla kun hävittäjäni osui veden pintaan. Koneeni syöksyi syvälle ja vieläkin syvemmälle. Mittarien viisarit pyörivät vinhaa ympyrää ja niiden lasinäytöt pamahtivat lopulta rikki. Marikan rinnat olivat naamallani enkä saanut kunnolla henkeä, joten työnsin hänet takaisin ylös niin, että näin hänen kasvonsa. Näin hänet ja se rauhoitti minua. Koneen moottorit sammuivat hävittäjän hautautuessa syvälle meren pohjaan.

Katsoin ylöspäin ja näin pelkkää pimeyttä. Ei tietoakaan meren pinnasta tai valosta. Marika räkäisi kunnon mällit suustaan kasvoilleni ja sanoi: ”Eksä vittu parempaan pysty? Mä lähden röökille!”. Hän nousi päältäni ja käveli pois, suoraan valtemeren syvyyksiin. Jäin makaamaan enkä pystynyt liikuttamaan itseäni mihinkään suuntaan. Olin täysin halvaantunut. Yritin viimeisillä voimillani pitää silmäni auki, mutta ne painuivat väkivalloin kiinni. Koneeni viimeisetkin mittarien valot sammuivat ja tuli pilkkopimeää. Nyt pimeyteen sekoittui myös kylmyys. Olin takaisin syvänmerenkrottien seurassa ja olin jälleen sokea. Ja jälleen en tuntenut raajojani, enkä mitään muutakaan. Olin alkupisteessä. Olin vajonnut niin alas kuin se vain suinkin oli mahdollista, ja nopeammin ja yllättävämmin kuin olisin uskonut.

Olin helvetissä.

023

Poliisi oli törmännyt mutkaan sarjamurhaajajahdissaan kun nuorten bloggaajien lisäksi samalla kaavalla oli tapettu pummi, jonka palasia oli löytynyt ympäri Kalliota. Tämä oli hieno uutinen. Voisimme jatkaa Marikan kanssa suunnitelman toteutusta, mutta Marika ei ollut kovinkaan kiinnostunut asiasta. Hänen raivoilunsa jatkui. Se pisti minut hiljaiseksi. Tämä ärsytti Marikaa, mutta häntä olisi varmasti ärsyttänyt myös jos olisin osallistunut hänen tinttailuunsa. Pysyin etäällä, mutta pidin koko ajan silmäni ja korvani auki. Marikalla oli menoa, pakollista menoa, jonne hän ei todellakaan lähtenyt hyvällä mielellä. Hän ei edes jaksanut panostaa pukeutumiseen tai meikkaamiseen, mikä oli todella erikoista. Hän vain heitteli vaatteet nopeasti päälleen ja lähti ovet paukkuen. Oletin, että tämä oli joku rahaan liittyvä perhekeskeinen pakkotapaaminen.

Tämä mahdollisti minulle tilaisuuden mennä bileisiin, jonne olin Facebookin kautta saanut kutsun. Kutsu oli tullut joltakin Markun vanhalta hoidolta, jota en liiemmin edes tuntenut, puhumattakaan muista vieraista.

Saavuin pienessä matkahiprakassa Mariankadulle. Matkahiprakka on loistava tapa aloittaa bileet jo etukäteen ihan itsensä kanssa. Muutama sidukka nautittuna 3B-ratikassa oli juuri sopivasti. Tiesin, että juhlissa olisi tarjolla runsaasti ilmaista juomaa, mutta halusin välttää sosiaalisen jäykkyyden oudossa seurassa ja olla jo paikalle saapuessani juhlien kuningas ja puhemies, joka ottaisi oitis tilan haltuunsa. Arto kutsui minua tämän vuoksi nimellä olohuoneenherra. Hän kadehti tapaa, jolla hyökkäsin juhlien keskelle niin kuin palvottu jenkkifutiksen pelinrakentaja amerikkalaisissa teini-elokuvissa. Olin täynnä ääntä enkä pelännyt puhua kenellekään. Otin fyysistä kontaktia tyttöihin aivan kuin olisin aina tuntenut heidät ja jätkille – jopa minun ja Arton pelkäämille skeittijätkille – olin mukava vaikka ne usein tuijottivatkin minua kuin vihollisklaanilaista.

Juuri niin siinä kävi kuin olin uhonnut: otin tilan haltuuni ja tutustuin kaikkiin nopeasti. Juttelin Tanelle, joka oli juuri se reikäiseen flanellipaitaan pukeutunut skeittijäbä. Yllätyksekseni hän piti minusta ja heitimme läppää pidempäänkin. Juttelin myös Auskille. Se oli vähän ehkä ylimielinen hipsteri, mutta ihan kiva mimmi joka tapauksessa. Auski heitti minulle siiderinsä, jota ei jaksanut juoda. Samassa jo kiiruhdin jonkun leffajäbän seuraan, jonka kanssa puhuimme elokuvista. Rakastin elokuvakeskusteluja. Ongelma vain oli, että juuri kukaan ei pystynyt keskustelemaan leffoista samalla villiintyneellä asiantuntemuksella kuin minä. Harmikseni se leffajäbä oli täysi taidemoukka. Se sössötti Woody Allen -rilliensä takaa Aki Kaurismäen ja Godardin leffoista, eritoten se diggasi Alphavillestä, jonka olin sattumoisin itsekin nähnyt juuri muutama kuukausi sitten. Täyttä paskaa. Kutsuin tuon sarjan leffafriikkejä tietosanakirjaelokuvamiehiksi. Niiden oli pakko knobbailla Vittorio De Sican Polkupyörävarkaasta ja muista eurooppalaisista elokuvista ja elokuvantekijöistä, joista Peter von Bagh ja muu vanhan polven leffakansa jaksoi jauhaa loputtomiin. Häivyin taas toisaalle: tämä oli minua humalassa parhaimmillani. Vaihdoin koko ajan maisemaa ADHD:maiseen tapaan. Poukkoilin muutamien hölmöjen kommenttien kera ihmisestä toiseen. Jos seura ei miellyttänyt minua tai tarjonnut lupausta seikkailusta, jatkoin etsintöjäni.

Päädyin ulos kuselle sen skeittijäbän kanssa, jonka nimen olin tässä vaiheessa iltaa jo täysin autuaasti unohtanut. Kusimme kadulta alamäkeen ja fiilistelimme kuinka pitkälle vanamme ulottuivat. Mahtavaa. Ulkona kuseminen. Varsinkin humalassa ja mieluusti kesäisin tämän pakkasen ja lumen sijaan se oli todella rentoa puuhaa. Naiset eivät siihen pystyneet. Uskon, että hiljaisella tavalla ne olivat aina meille miehille hieman katkeria siitä. En osaa alkuunkaan kuvailla tuota ihanan vapauttavaa tunnetta. Ulkona kuseminen vain yksinkertaisesti oli minun juttuni ja jos oikein innostuin niin saatoin jopa ventovieraalle ehdottaa ristiinkusemista tai miekkailua.

Takaisin sisälle tullessani huomasin, että bileet olivat kuin 60-luvun Rodgers & Hammerstein -musikaalielokuvasta. Koko ajan joku puhkesi laulamaan. Sitten muut liittyivät mukaan. Muutama tyttö osasi ihan lennosta muodostaa äärimmäisen upeita stemmoja päämelodiaan, ja ne tekivät lauluesityksistä tosi täyteläisiä vaikka kellään ei kitaraa tai muuta soitinta ollutkaan.

Feidasimme bileet pienellä jengillä ja päädyimme keskustaan. Joku työnsi käteeni 20-senttilitraisen Koskenkorva Vodka -pullon. Tyhjensin sen yhdellä huikalla ja se joku näytti minulle peukkua kuin maitoa mainostava rallikuski. ”Juha Kankkunen”, tuumasin humalaisen laahaavalla äänellä ja notkuin kohti Simonkadun Jenny Woota, jonne olimme matkalla. Viina teki ilotyötään – tai tuhotyötään, ihan miten asian haluaa nähdä.

Seuraavat muistikuvani ovat sisätiloista, missä heittelehdin paikasta toiseen – läpi tanssilattian ja pöytien – yläkertaan ja alakertaan. Etsin muita, joiden kanssa olin saapunut sinne, mutta en löytänyt ketään mistään kunnes lopulta tajusin olevani Jenny Woon sijaan Herkussa. Olin mennyt väärään jonoon ja sitä soittoa tietysti väärään paikkaan. Kännisessä mielessäni virheeni tuntui ymmärrettävältä, sillä baarit olivat samalla kadulla lähes vierekkäin.

Juoksin jälleen ilman takkiani ulos ja yritin päästä jonon ohitse Jenny Woohon. Selitin portsarille kuinka ystäväni ovat jo sisällä ja kuinka olin ajautunut väärään baariin. Rehellisyyden puuskani ei auttanut. Se mulkku oli vähällä lyödä minua kun yritin väkisin rynniä sisään. Ymmärsin lopulta yskän ja painuin takaisin Herkkuun. En kuitenkaan tuntenut ketään, joten päätin lähteä kun näin tutut kasvot. Tiesin jopa tytön nimen ja missä se asui, mutta en yhtään muistanut mistä tunsin sen. Se indiemuija puhui rasittavaa stadin slangia ja haukkui mestaa kavereilleen takki jo puoliksi päällään. Sitten sytytti ja humalani kaikkosi siltä seisomalta. Se oli yksi niistä blogihoroista, jotka olivat Marikan tappolistalla. Ilta oli saanut täyskäännöksen.

Titty, nimi jolla tyttö liikkui blogimaailmassa, oli ehkä pahin primadonna, jota olin koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä oli täydellistä bimbon-oppikirja-kamaa ja lähenteli parhaimmillaan Marikan viileyttä. Seurasin Herkusta häntä ja muutamaa hänen ystäväänsä Kampin Mäkkäriin ja kuuntelin missä mentiin. Hän kertoi feidanneensa ”pillunvarmalla” suunnitelmalla Ullanlinnasta, jossa poliisiauto valvoi yötä päivää hänen asuinkerrostalonsa sisäpihalla. Kytät valvoivat edelleen jäljellä olevia Top 10 -bloggareita lisäuhrien välttämiseksi, huolimatta tapetusta pummista. Fiksua, mutta niin kuin elokuvissa, vaarassa olevat ihmiset vähättelevät aina vaaraa. Lopulta Tappajahai, Alien tai Scream-mörkö iskee ja ruumiita tulee helvetisti. Titty oli vain halunnut lähteä baariin kavereidensa kanssa siitä huolimatta, että neljä hänen bloggarikollegaansa oli juuri tapettu raa’asti. Niin perus. Minä olin oikea jäbä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Totta kai tiesin tämän olevan väärin, mutta Marikan tahto ylitti kaiken moraalin. Myös humalassa olin valmis tyydyttämään kaikki Marikan tarpeet.

Tittyn kaverit häipyivät Mäkkäristä jonnekin päin Töölöä, joten olimme kahden. Kello läheni jo viittä kun lähdin etäältä seuraamaan Tittyä kohti Ullanlinnaa. Kävelimme pitkin Fredrikinkatua ja olimme ihan sen päässä Popparienkelin levykaupan kulmilla kun nappasin kadunkulmasta käteeni kaljapullon. Juoksin lähemmäs ja huikkasin ”Titty!” Hän kääntyi, enkä epäröinyt hetkeäkään. Iskin Tittyä pullolla päähän ja hän romahti kadulle jalkojeni juureen. Muistelin jälleen Arton neuvoa: ”lyö vitun kovaa”.

Rehasin sen lorton jonnekin sivukujalle ja hakkasin kaljapullolla sitä niin kauan päähän ja rintakehään, että en kuullut enää hengitystä. Olin silti skeptinen, joten rikoin pullon asfaltille ja isoimmalla lasinsirulla viilsin vielä kurkun Tittyltä auki.

- Eiköhän tuo tepsi, tuumasin hiljaa ääneeni ja samassa puhelimeni piippasi taskussa. Se oli Marika. Ja juuri oikeaan aikaan.

- Missä sä oot? Marika kyseli kärsimättömästi.

- Mä oon täällä… mä oon tulossa, sanoin hätääntyneenä ja kylmissäni.

- Tuu jo tänne, Marika sanoi ja lähdin saman tien juoksemaan kohti Töölöä.

***

Marika oli ihan hermona. Kerroin innostuneena kuinka olin tappanut Tittyn ja siitäkös helvetti syntyi. Marika ei halunnut enää tappaa ketään. Se oli kuulemma tylsää. Tylsää! Vielä viikko sitten niiden bloggaajien tappaminen oli ollut hänen elämänsä ykkössisältö. Yhtä nopeasti kuin murhavyyhti oli alkanut niin se oli myös ohi. That’s it – Se siitä. Koko touhu loppui siihen.

Olin ihan pihalla ja humalani vuoksi en oikein tiennyt mitä sanoa. Marika vain hermosi ja otin osumat vastaan

Humalaisessa horrostilassani rupesin miettimään syvällisiä. En varmasti merkinnyt Marikalle samaa kuin mitä hän merkitsi minulle. Sehän oli selvää, olinhan hänen koiransa. Juuri tätä ajatusta en saanut päästää päällimmäiseksi, vaan minun oli keskityttävä jokaiseen hetkeen ja oltava koko ajan valmis ihan mihin vain. Marikan seuraava päähänpisto saattoi olla jotain täysin tuulesta temmattua. Ja minun oli oltava siihen valmis. Olin omaksunut tällaisen henkisen asenteen ja pystyin sen vuoksi elämään Marikan kanssa.

Lopulta Marika nukahti. Sain taas katsella hänen rintakehänsä ja erityisesti hänen rintojensa tasaista kohoilua.

Aamulla Marika oli taas pirteä ja energinen. ”Uusi päivä, uusi ruumis, teinit tahtoo – kuolemaan!” hän lauloi varsin ekstaattisena, taisipa olla Mamin ysärihitin Tanssikengät melodia. Mitä vittua? Pitikö niitä teinejä taas tappaa vai ei?

- Hei kulta! Marika sanoi.

Niin kuin eilistä riitaa ei olisi koskaan edes tapahtunut. Tällaisia tilanteita tuli usein, joten olin joutunut totuttautumaan niihin. Voisin taas hetken päästä täyttää jonkin Marikan hullun pyynnön ja sitten taas nauttia sitä seuraavasta hetkestä.

- Kulta, mä haluan aloittaa uuden harrastuksen.

Pahat aavistukset kiirivät selkäpiissäni.

- Mä haluan semmosen tosi söpön koiran ja mä haluan viedä sitä koiranäyttelyihin!

Ja taas mentiin ihan uuteen suuntaan. Juuri tälläisia tilanteita varten minun täytyi olla valmis koko ajan. Hyväksyin Marikan uuden keksinnön täysin vastaansanomatta. Ilmeisesti minä en enää riittänyt Marikalle. Mutta saattoi tässä oli jotain hyvääkin. Ehkä nyt minulle jäisi enemmän tilaa ihmisenä kun Marikalla olisi oikeakin koira leikkikaverinaan.

024

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

Joku näki unta. Unessa kaikki kaatui ja tuhoutui ja alkoi alusta. Se oli pelottava uni, mutta siinä oli jotakin kaunista. Ja hän, joka tuosta unesta heräsi, oli todella onnellinen. Hän oli helpottunut unen tarjoamasta mahdollisuudesta ja päätti, että jonain päivänä tuo uni kävisi toteen. Mutta ennen sitä hänen ja muiden uneksijoiden oli kuljettava pitkä taival kohti päivien päätöstä. Menettäisimme matkan aikana järkemme. Mutta lopulta palaisimme luontoon. Palaisimme kaikki sinne henkilökohtaisia polkujamme pitkin, juurille, missä suojafolio on riisuttu päältämme pois.

Tämä on tarina noista polkujen tallaajista ja kylmistä kaukaisista koneista, jotka joskus ihmisiä olivat.

001

Kynnys oli suuri. Näissä saappaissa olonsa tunsi lapseksi. Istuin halogeenilamppujen ympäröimässä odotustilassa. Yksi valo värisi vittumaisesti. Niin perus. Se oli kuin jostakin 80-luvun halvasta kauhuleffasta. Yritin olla muina miehinä, vaikka pelotti ihan pirusti. Totta kai ne sieltä löytäisivät jotakin. Ne sanoisivat aluksi jotakin ympäripyöreää ja sitten lääkäri kertoisi uutiset. Kuka vitun mulkku oli edes keksinyt sukupuolitaudit? Miksi jonkun piti mennä nussimaan jotakin epämääräistä, että tultiin tähän tilanteeseen? Pahoin pelkäsin olevani yksi niistä joistakin. Syyttelin muita ja koin, että sillä tavalla tulos olisi negatiivinen. Tiesin tasan tarkkaan, mistä se oli peräisin jos nyt sattuisi huonosti käymään. Se pirun lortto.

Rypistelin vuoronumeroani. Haukottelin pontevasti. Katselin koko ajan ympärilleni nolostuneena. Mitä jos joku tuttu tulisi vastaan? Mitä paskaa minä sille valehtelisin? ”Öööh, tulin vaan käymään kun tuo flunssa ollut jo niin pitkään.” Yleensä olin hyvä kertomaan valheita, mutta olin niin paniikissa, että pääni ei toiminut. Toisaalta, jos joku tuttu tulisi vastaan, se tarkoittaisi, että se on samalla asialla. Mikä tapahtuu sukupuolitautiklinikan odotustilassa, jää sukupuolitautiklinikan odotustilaan. Simppeliä. Tuli minun vuoroni ja ampaisin sisälle lääkärinvastaanotolle nostellen kauluksiani niin kuin ne piilottaisivat minut jotenkin. Se myös näytti ihan coolilta.

Takaisin pakkaseen. Markku soitti ja ilmoitti minulle itsevarmana, mitkä olivat illan suunnitelmat. Sanoin vain kaikkeen ”joo, sopii”, ja olin iloinen, että pääsin pois sairaalasta. Tuntui siltä kuin olisin jo parantunut, oli sitten jotakin pielessä tai ei. Otin ensimmäisen bussin, joka tuli pysäkille. En jaksanut odotella. Oli ennätyskylmä talvi. Täyttä paskaa. Tällaisina hetkinä inhosin olla Pohjolan asukki. Olin Sörkän poika.

Jo hyvin pitkään olin kokenut olevani koditon. Freelancerhengaaja. Missään paikassa en kokenut olevani tarpeeksi paikoillani, asettunut aloilleni tai muutenkaan turvassa. Tosin sitä olin hakenut jo vuosia: jatkuvaa vaihtovirtausta, vastakarvaansilittelyä ja punaisia päin kävelyä. Oli minulla asunto, mutta ei se kodilta tuntunut. En minä mikään kapinallinen silti ollut. Tai ainakaan en koskaan ollut kokenut olevani sellainen. Muutosta oli tapahtunut vuosien saatossa paljonkin. Minun kohdallani muutos vain tapahtui nopeammin. Miehestä kasvoi poika ja pojasta kasvoi hullu. Sitä rataa homma oli päässyt menemään. Elämänmeno oli niin hektistä, että ei saanut liikaa jäädä murehtimaan muutoksia tai menetystä. Aikoinaan murehdin kaikkia isoja sekä pieniäkin asioita, mutta se ei vienyt minua eteenpäin elämässä. Se ei antanut minulle kaipaamaani suuntaa. Se ei pelastanut minua. Se ei ollut minun juttuni. En ollut perinteinen, tavallisista asioista rauhan saava ihminen. Olin mukavuudenhaluinen ja kuuluin siihen sukupolveen, joka ei ollut valmis näkemään vaivaa asioiden eteen. Halusin saavuttaa kaiken nopeasti, omalla tavallani. Tiesin, niin sanoakseni, että en ollut koskaan väärässä. Enkä selittänyt mitään paskaa siitä kuinka olisin oikeassa silloinkin kun olin väärässä. Minä vain yksinkertaisesti tiesin mistä puhuin ja hyväksyin hulluuteni.

002

Vielä eilen illalla minulla ei ollut ollut haisua siitä, että tulisin seuraavana aamuna istumaan kahdeksan aikaan aamusta sukupuolitautiklinikan odotustilassa. Niiden ei koskaan pitänyt kuulemma olla mitkään bileet, mutta jostain syystä jengi tuntui löytävän tiensä Markun luokse. Markun luona oli aina porukkaa. Sitä tuli ja meni. Kukaan ei varsinaisesti asunut siellä. Ei edes Markku itse, joka oli laivalla töissä. Joka toinen viikko se oli poissa ja saattoi lainata kämppäänsä kavereilleen, jotka tarvitsivat yösijaa. Minäkin punkkasin siellä välillä, vaikka oma kämppäni oli vain parin korttelin päässä.

Markku ei todellakaan ollut mikään siisteysintoilija ja hyvä niin, koska kämppää kohdeltiin rankoin ottein. Seinille oli tussattu kirjoituksia, nimmareita ja liimattu bänditarroja niin kuin Tavastian vessan seinälle. Yleensäkin se kämppä muistutti enemmän jonkin rokkiklubin takahuonetta kuin asuntoa, jossa joku todella asui. Sängyn lakanoita ei ollut vaihdettu varmaan vuoteen, ja ne myös näyttivät siltä. Ne olivat kulahtaneen väriset. Niissä oli tummia jälkiä tupakasta ja muusta ällöpaskasta, jota ihmiset kuljettivat mukanaan asuntoon. Ihme, että asuntoa ei ollut vielä putsattu tavaroista. Välillä ihmettelin, miksei Markku pyytänyt rahaa siitä, että jengi käytti sitä kämppää. Se ei kuulemma olisi ollut enää sama juttu ja fiilis olisi mennyt vituiksi. ”Fiiliksen mukaan.” Sitä kaikki aina siellä kämpässä toistelivat, ja se sanonta ei kulunut koskaan loppuun.

Tupakansavu tuli silmistä ulos. Inhosin sitä, koska tähän päivään mennessä en ollut vielä koskaan kokeillut tupakkaa. Tykkäsin ajatuksesta, että kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran ja elää täysillä. Mutta rööki ällötti minua. En uskonut siitä olevan mitään hyötyä minulle.

Olin kyseisenä torstai-iltana todella mukavassa humalassa. Viina tarttui minuun tosi metkasti. Välillä saatoin kaataa vatsaani puoli litraa Black Velvet -viskiä, eli B-mollia – kuten vanhan koulukunnan rokkarit sitä kutsuivat – ilman minkäänlaista vastakaikua känneistä. Toisinaan minulle riitti yksi puolilitrallinen kuivaa omenasiideriä. Tällä kertaa se yksi siideri teki jo poikaa. Maistelin jo kolmatta ja tunsin oloni maailman kuninkaaksi. Rakastin kaikkia ja kaikki kutakuinkin rakastivat minua. Riemastuin parhaimmillaan siitä, että joku hymyili toisella puolella huonetta. Ihan kuin kaikki maailman ilo olisi tarttunut minuun ja toisaalta halusin uskoa, että se ilo oli minusta lähtöisin.

Siellä oli paikalla iso läjä kavereita ja sitten taas tuikituntemattomia. Puhuin paljon niin kuin tavallista kun olin humalassa. Ei kovinkaan yllättävästi, ne muutamat siiderit saivat jatkoa ja humala kasvoi. Niin paljon kuin puhuinkin, en muista tarkempia yksityiskohtia mistään keskustelusta. Olin aikoinaan vannonut, että en koskaan joisi itseäni humalaan, josta en myöhemmin muistaisi mitään. Tuo lupaus ei pitänyt. Tämä oli sellainen ilta, jonka jälkeen mielessä tulisi myöhemmin olemaan isoja aukkoja. Haluan painottaa, että tällä kaikella ei ole mitään sen suurempaa merkitystä. Muistiaukkoni eivät ole merkityksellisiä. Todellisessa elämässä merkittävinpiä ovat valitettavasti asiat, jotka muistat.

Marika. Jotenkin se lapsellinen nimi sai minut suunniltani. Olisi voinut luulla, että kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä tyttö olisi saanut jonkun mahtavan tai vähemmän mahtavamman lempinimen, jolla häntä puhuteltaisiin – tai haukuttaisiin. Mutta ei, kaikki kutsuivat häntä vain Marikaksi. Joskus oljenkortta keskustelun aloittamiselle ei vaan yksinkertaisesti ole, joten Marikalle tein avauksen kutsumalla häntä Marreksi. Tein sen ärsyttävän yliampuvasti aivan kuin olisimme aina tunteneet toisemme; täynnä riemua ja rakkautta. Olin peloton yrittelijä. Nousevassa humalatilassa uuden tytön seurassa oli vaikea keskittyä keskustelemaan mistään. Minun prioriteettini oli vain päästä häntä lähemmäksi, sitten muuttaa vieressä istuminen lääppimiseksi ja vähitellen kunnon kosketteluksi.

Hän inhosi sitä Marre-vitsiä. Huomasin sen heti. Hänen ylimielinen, ärsyyntynyt käytöksensä oli merkki perinteisestä hienohelmasta. Hän ei kestänyt mitään huumoria, varsinkaan minun vitsejäni. Jonkun toisen jäbän jutuille hän nauroi koko ajan vaikka tyyppi ei olisi edes sanonut mitään hauskaa. Vaikka tiedostin Marre-vitsin huonouden, jatkoin silti sitä itsekeksimäni lempinimen typerää toistelua. Vitun nihkeää. Kulutin ainakin puoli tuntia aikaa sen tytön hurmaamiseen. Se oli paljon. Yleensä minulle riitti muutama minuutti ja tyly katse – ja olin etsimässä jo uutta muijaa.

Jumitin reikäisellä sohvalla Marikan seurassa ja hänen tylyilystään huolimatta jatkoin yrittelyäni. Ehkä olisin saanut paremman maineen hänen silmissään, jos olisi typerien läppien sijaan yrittänyt oikeasti tutustua häneen ja keskustella jostakin edes vähän järjellisestä aiheesta. En voinut luovuttaa, koska hän oli uskomattoman seksikäs. Marika oli juuri sitä luokkaa, että kun laitetaan kaksikymmentä miestä hänen eteensä sanomaan panisiko, niin ainakin kahdeksantoista panisivat, ja ne kaksikin joko valehtelisivat tai olisivat homoja. Vitun homovalehtelijat.

Markku teki lisää boolia ja kertoi minulle, että Marika ei ollut mikään helppo saalis. Se jakeli pakkeja tiuhaan tahtiin kaikille, ja Markku ei itse oikeastaan edes tuntenut häntä. Marika oli tullut jonkun muun seurassa. Yleisesti hänen läsnäolonsa herätti keskustelua. Hän piti jotain muotiblogia netissä ja oli kaikkien pikkutyttöjen esikuva. Tällaiset tytöt eivät käyneet Kalliossa bileissä, joissa rokkihenkiset jäbät polttavat sisällä tupakkaa. Ei todellakaan. Hän oli hemmoteltu primadonna Ressun lukiosta, joka oli VIP-listalla Tigerin bileissä. Osasin aavistaa, että sen muijan tylyilylle oli joku syy. Inhosin häntä alusta asti – mutta silti en saanut silmiäni irti hänestä. Koin suurta ihastusta ja selittämätöntä valloituksen halua. Täytin kertakäyttömukini boolilla isosta astiasta. Tyhjensin sen kertahörpyllä. Olin valmis jatkamaan niin kauan, että saisin hänet.

Bileet jatkuivat samaa rataa. Jengi joi ja joi lisää. Ne täyttivät kuppejaan ja olivat taas tujauksen verran iloisempia. Minä lopetin juomisen jossain vaiheessa, että pystyisin vielä panemaan Marikaa. Tosin edelleen näytti huonolta. Hän sanaili minulle ärsyttävästi koko ajan ja vieläkään hän ei nauranut yhdellekään jutulleni. Hän kertoi minulle muotiblogistaan, jota hän päivitti aktiivisesti lähes joka päivä. Hän kertoi minulle kuinka oli alkuillasta tehnyt videopäiväkirjapostauksen, joka hänen pitäisi vielä tänä iltana lisätä blogiinsa. Voi hyvä luoja. Se tuntui olevan hänelle kovin tärkeää. Mietin miksi vitussa hän oli edes siellä bileissä. Sitten Marika ilmoitti olevansa lähdössä. Sanoin, että lähtisin samaa matkaa. Ei hän aikeitani kieltänytkään, mutta kovin ärsyyntyneeltä hän näytti. Marika puki ulkovaatteet nopeasti päälleen ja yritti puoliksi mennä minua karkuun kun juttelin vielä Markulle keittiön puolella. Näin kuitenkin hänen lähtöaikeensa ja juoksin perään. Laitoin jalkaani vaan pelkät tennarini ja lähdin samalla oven avauksella.

Olimme ulkona. Olin jotenkin unohtanut, että maa oli 20 senttiä lumen peitossa ja oli 25 astetta pakkasta. Varpaani jäätyivät nopeasti puhumattakaan siitä, että minulla ei ollut takkia päällä. Marika ei edes huomauttanut minulle asiasta. Jäätävää. Siemaisin kertakäyttömukistani viimeiset boolin jämät ja jatkoin selittämistä. Tässä kohtaa minulla on vain sumeita muistikuvia siitä, mistä puhuimme, mutta voin kuvitella sen olleen jotain todella nokkelaa.

Kaikesta huolimatta (ja myös kummastuksekseni) päädyimme hänen asunnolleen. Marika huomautteli koko ajan, että minun olisi korkea aika lähteä kotiin. En ottanut tätä kuuleviin korviini. Menin vessaan kuselle ja huomasin siellä kuinka pakkanen oli purrut reiteni hemmetin punaisiksi, puhumattakaan kasvoistani. Jostain syystä en kuitenkaan ollut kovin kylmissäni, vaikka kivekseni olivatkin vetäytyneet kasaan kuin kaksi pilaantunutta puolukkaa.

Kävelin olohuoneen puolelle, missä Marika istui valkoisessa, avonaisessa topissa ja vaaleanpunaisissa, lyhyissä sortseissaan valkoiset karvatossut jalassaan. Hän oli lisäämässä videota blogiinsa ja kuunteli Beach Housen 10 Mile Stereo -kappaletta.
- Hyvä biisi, tuumasin ja tuntui, että olin ensimmäistä kertaa rauhallisessa olotilassa koko iltana.
- Nää oli Flow’ssa, kai sä olit siellä?
- En ollut, rahat uupui just sillä hetkellä.
- Mä sain ilmaiset liput kun mun entisen poikaystävän faija järkkäs sinne muutaman bändin Jenkeistä paikalle, Marika selitti ylpeänä.
- Sen isukki on vähän niinku mun frendi, Marika lisäsi.
Niin perus. Totta kai se oli ollut flow’ssa ja totta kai sillä oli ilmaisliput sinne ja totta kai...
- Oltiin bäkkärillä hengaamassa M.I.A:n kanssa, sain siltä ihan omaks tosi siistit hansikkaat.
... totta kai se oli ollut bäkkärillä hengaamassa jonkun tähden kanssa. Hän oli täydellinen klisee.

Mietin, että mitä helvettiä edes tein siellä asunnolla. Ei hän piitannut minunkaltaisistani tyypeistä. Olin pohjasakkaa hänen silmissään. Marikan maailmassa minä olin tyylitön juntti ja hippi, köyhä paskiainen, joka ei tiennyt mistään mitään. Toki hän saattoi olla muutamissa asioissa oikeassakin, mutta en oikeastaan välittänyt. Olin kehittänyt itselleni vuosien saatossa kovan kuoren. Varsinkin mitä tulee naisiin. Hän sai herjata ja haukkua minua ihan kuinka paljon tahansa. Tällaisten hienohelmojen kohdalla piti vain käsittää, että jokainen hetki on vain extraa. Halusin vain pillua ja aioin ottaa sen. Täytyi olla joku syy, että hän ei ollut vieläkään ajanut minua pois seurastaan.
Kului noin puoli tuntia ja hän keikkui päälläni alasti. Voi pojat hän näytti hyvältä. Ne terävät, Essexistä tulevalle pornotähdelle ominaiset pikkunännit ja kiinteät rinnat. Kevyt rusketus ja tummanruskeat Charlie’s Angels -hiukset loimuilivat joka suuntaan. Olin niin hurmion ja seksihalujen sokaisema, että en kunnolla edes muista, mitä oli tapahtunut, miten olimme päätyneet tähän tilanteeseen. Vielä viimeksi hän halusi minun lähtevän ja vittuili taukoamatta. Jotenkin sain ketkuiltua hänet syleilyyni valkoiselle nahkasohvalle ja jossain vaiheessa päädyimme sekstailemaan hänen makuuhuoneeseensa. Marikalla oli edelleen ne valkoiset karvatossut päällään. Koin ne kovin kiihottaviksi. Kullini liukui sisään kerta toisensa jälkeen helponoloisesti ja hänen ähkimisensä muistutti alan elokuvista opitulta. Muistikuvieni mukaan Marika mainosti jo panon alkuvaiheessa, että aina humalluttuaan hän oli hyvin haluavaisella päällä.
Hän määräili minun jokaista liikettäni hyvin tarkasti. ”Ei noin” ”Ei sinne” ”Noin, pane! Pane vittu!” ”Älä nyt vittu lopeta!” Epäselvää ei myöskään liene se, että hän ilmoitti kaikesta hyvin negatiiviseen sävyyn. Vaikka meno oli aggressiivista, se oli samaan aikaan silti hyvin tarkasti kontrolloitua. Ehkä hän halusi pitää pillunsa mahdollisimman neitseellisessä muodossa – vahingoittumattomana. Tosin hänen mukaansa ”pilini” oli niin pieni, että tuskin sillä hirveästi vahinkoa aikaan saisi. Kaikki tuo kritisointi ajoi minut yrittämään parastani. Panin kovaa ja syvälle, koska oletukseni oli, että se toimisi hänelle tai vähintään sulkisi hänen suunsa. Olin viiden sekunnin välein vähällä tulla, ja siksi vaadittiinkin korkeampia voimia, että pystyin jatkamaan edes niin pitkään. Kaiken taisteluni lomassa hän nuhteli itseään: ”En voi käsittää kuinka olen tällaisen luuserin seurassa.” Ehkä hän toimi aina niin tai sitten todellakin olin poikkeustapaus.

Kaikki tuo arvostelu vaikutti minuun silti hyvin positiivisesti. Sitä paremmalta seksi tuntui, mitä enemmän hän haukkui minua. Eikä se ollut mitään perinteistä pornoelokuvanuhtelua tyyliin, että olen ollut tuhma poika. Hän todella halveksi minua. Mutta se oli upeaa ja ei siinä kauan sitten mennyt kun minulta tuli. Hänen tahtonsa oli, että olisin lennättänyt sen hänen alavatsalleen tai ”minne vittu muualle tahansa paitsi mun pimppaan”. No, näin siinä ei kuitenkaan käynyt. Sinänsä hassua, että ehkäisystä ei ollut ollut puhetta. Olisi sen kai pitänyt minuakin vaivata, mutta jotenkin se ei vain edes käynyt mielessä.

Marika kertoi ainakin kahdesta ex-poikaystävästään, joilla oli ollut isompi kuin minulla, samaan aikaan kun runkkasi kyrpääni. Järjettömintä silti on, että seksin jälkeen olin ihan taivaassa, vaikka hän todellakin sai minut kokemaan itseni typeräksi nollaksi.
- No, tää olisi pitänyt arvata, että ei sulla kauan mene.
Marika työnsi minut sivuun ja käveli alasti parvekkeelle ja sytytti tupakan. Oliko tämäkin jostakin Hollywood-leffasta opittu temppu, että seksin jälkeen pitää mennä partsille polttamaan röökiä? Katsoin kelloa ja pikaisen laskusuorituksen mukaan olimme kuitenkin panneet ainakin seitsemäntoista minuuttia. Minusta se oli ihan kelvollinen aika. Voihan olla, että Marika diggasi enemmän tunteja jatkuvasta jyskyttämisestä.

Makasin sängyllä ja puin bokserit takaisin jalkaani. Marika tuli takaisin ja tuijotti minua viileästi.
- Mitähän mä sun kanssa tekisin? Käskin sua ottamaan sen pois mun sisältä ennen kuin tuut.
- Sori beibi oikeesti. Unohdin ihan ja join vähän...
- Beibi ja beibi. Koska oot viimeksi käynyt testeissä?
- On siitä aikaa.
- Haluutko sä tätä? Marika kysyi ja laittoi kätensä täysin posliiniksi ajellun pillunsa päälle.
Tuijotin vaan häntä ja haukoin henkeäni.
- Haluatko sä näitä?
Marika tarttui rinnoistaan kiinni ja pelehti nänneillään.
- Totta kai, sain vastatuksi.
- Mene heti aamulla testiin ja tuu tänne sen jälkeen. Onko selvä?
- Mutta en mä niitä tuloksia kai heti saa...
- No, sitten sä ilmoitat mulle kun saat tulokset. Sitten katsotaan jos vielä huolin sut.
- Totta kai totta kai, mä kyllä menen... ja totta kai soitan, takeltelin peloissani enkä voinut käsittää, miksi ihmeessä saisin vielä nähdä hänet uudestaan.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!