010
Marika halusi edelleen lähteä tapaamaan Artoa. Otimme metron Kamppiin ja sieltä bussin 109 Jorvin sairaalaan. Arton huone löytyi pienen kyselykierroksen jälkeen ja oikeanväristä viivaa seuraten. Hän jakoi huoneen kolmen muun potilaan kanssa. He kaikki makasivat vierekkäin hiljaa. Tunnelma oli kuin ruumishuoneella: hiljainen ja odottava. Kuolema oli läsnä. Onneksi Marika oli mukana, hänen jumalattaren voimansa pitäisivät viikatemiehen loitolla.
- Arto hei, minä tässä, Timo.
Arto ei vastannut. Hän näytti hengittävän. Tai kone hänen vieressään hengitti. Hän oli koneihminen, kyborgi. Tunsin oloni vaivaantuneeksi. En löytänyt sanoja tähän tilanteeseen. Marika ei luonnollisesti hätkähtänyt tilanteesta. Hän katseli Artoa kiinnostuneena.
- Kunpa voisin tehdä jotain hänen puolestaan, sanoin.
Katsoin Marikaa surullisesti.
- Minä tiedän mikä voisi auttaa, Marika vastasi.
Ennen kuin ehdin vastata mitään Marika veti peiton Arton päältä ja riisui tämän housut. Marikan punaiseksi lakatut kynnet tarttuivat Arton penikseen. Se oli välittömästi kovana. Jouduin paniikkiin ja katselin ympärilleni. Kaikki potilaat makasivat rauhallisina sängyissään. Marika otti Arton peniksen suuhunsa.
Hän liikutti kättään Arton peniksen vartta pitkin ja imi sitä samalla täydellisen muotoisilla huulillaan. En voinut tehdä mitään, katsoin vain vierestä. Arto laukesi lähes välittömästi. Huomasin kun Marikan nenästä kuului hiljainen ähinä hänen niellessään spermat. Marikan kaula liikehti nielemisen tahtiin. Hän näytti hymyilevän.
- Sinun vuorosi, hän sanoi.
Olin edelleen täysin lamaantunut, mutta tunsin että olin myös kovana. Olisin halunnut vastustella, mutta en pystynyt. Olin täysin Marikan lumoissa. Marika ujutti kätensä farkuistani sisään ja otti peniksestäni kiinni. Hän piti toisen kätensä Arton peniksellä ja otti minut suuhunsa. Kohtaloni oli sama, laukesin melkein heti, toisin kuin yleensä, sillä en pystynyt keskittymään liian kiihottumisen vastustamiseen. Marika suuteli minua ja maistoin sekä itseni että Arton suussani. Marika kiipesi Arton sängylle ja laittoi jälleen kovettuneen Arton peniksen sisälleen. Hän ei päästänyt ääntäkään vaan oli kuin lääkäri työssään: tarkka ja täsmällinen. Arton suulle nousi hymy. Aivan kuin hän olisi tiennyt mitä tapahtui.
- Garp, Garp, Garp, Arton suusta kuului.
Arto laukesi Marikan sisälle. Pisaraakaan ei jäänyt sängylle. Hänessä oli tilaa koko maailmalle – eikä siten, että se olisi ollut missään nimessä liian löysä. Hän pystyisi ottamaan sinne kaiken ja mitään ei jäisi jäljelle. Maailmasta ei löytyisi mitään, mikä voisi täyttää hänet, tiesin sen. Itse laukesin lattialle, niin kiihottunut olin. Marika katsoi minua arvostelevasti. Olin taas hänen koiransa. Hain hiljaisena ja häntä koipieni välissä paperia huoneen nurkassa olevan lavuaarin yläpuolelta. Olin nöyrä ja pyyhin halpamaiset tuotokseni lattialta. Marika antoi minulle hyväksyvän katseen. Hän oli tällä välin pukenut Arton uudelleen ja peitellyt hänet. Marika nojautui vielä kerran Arton puoleen ja näytti kuiskaavan jotain tämän korvaan. Mitä hittoa? En ehtinyt kuitenkaan jäädä pohtimaan sitä sen pidemmäksi aikaa, sillä Marika oli taas menossa.
- Mennään, Marika sanoi.
Katsoin Artoa vielä kerran. Hän makasi sängyssä onnellisen näköisenä. Niin kai sitten, ajattelin ja seurasin Marikaa niin kuin kiltin koiran kuuluukin. Ovella meitä tuli vastaan hoitaja. Hän katsoi meitä yllättyneesti, sillä ei ollut vierailuaika. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä Marikan katse hiljensi myös hänet. Olimme pian jo ulkona valkoisen puhtaan lumen ympäröiminä. Marikan saappaiden askeleet narskuivat lumessa. Katselin niitä ja kävelin päin valotolppaa. Liukastuin ja löin takaraivoni jäiseen maahan. Houreisena hoipertelin bussiin. Marika istui jo välinpitämättömän näköisenä siellä. Horjahtelin hänen viereensä. Bussi lähti liikkeelle. Siirryimme paikasta toiseen. Ajatukseni olivat jossain, ehkä Artossa. Marika kuitenkin oli vieressäni. Se oli tärkeintä.
011
Muutaman päivän päästä söimme päivällistä Kalevankadun Gran Delicatossa. Marikan juorut eivät kiinnostaneet minua, mutta aina silloin tällöin hän saattoi myöhemmin tarkistaa olinko kuunnellut häntä. Tämä tapahtui kuulustelun muodossa jopa päiviä myöhemmin. Tämän vuoksi minun oli parasta pysyä kärryillä hänen jutuissaan, muistaa mitä kenellekin kuului. Mikään ei ollut muuttunut. Edelleen säännöt olivat samat – hän puhui ja minä kuuntelin. Tein kaikkeni, että en mitenkään näyttäisi tuskaiselta tai kyllästyneeltä. Halusin omistaa itseni Marikalle täysin vaikka en vieläkään ymmärtänyt oikeastaan miksi.
Minun malttini ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä, mitä naisiin tulee. Muutaman hankalan suhteen jälkeen minun oli ollut vaikea kestää mitään nihkeilyä tai valittamista. Silloin lähdin tosi helposti tieheni naureskellen ja suoraan sänkyyn jonkun muun lorton kanssa. Pidin tästä hahmosta, joka silloin olin. Se vastuuttomuus ja komedia, jota elämäni oli silloin pullollaan, oli jokaisen poikamiehen unelmaa – vaikka tavallaan seurustelinkin. Nyt Marikalle omistauduttuani ikävöin tosiaankin sitä kaikkea sekoilua ja superjuhlimista. Mutta en ikävöinyt niitä naisia. Koko ajan jossakin oli vikaa ja ”mulla on huono päivä” kuultiin vähintään kaksi kertaa päivässä. Ehkä näin myöhemmin tykkään hiukan liiotellakin asioita mustamaalatakseni ne kaikki naiset, joiden kanssa silloin hyvin lyhyesti seurustelin.
Tämä kaikki tapahtui ennen Minttua. Olin silloin paljon kevytkenkäisempi vaikka en myöhemminkään missään turvakengissä kulkenut. Otetaan esimerkkinä Liisa. Jo ennen häntä minulle oli muodostunut sääntö, jonka mukaan kahden kuukauden seurustelun kohdalla tulee aina joku ongelma vastaan. Jos tämä ongelma tulisi niin koko homma kutakuinkin loppuisi siihen. Niin oli käynyt muun muassa erään Jennyn kanssa ennen Liisaa. Kerroin Liisalle Jennyn mustasukkaisuudesta, uskomattomista riidoista ja yleisestä hulluudesta, jota hän piti sisällään. Liisa vakuutti minut, että hän ei olisi lainkaan sellainen. Hän nauroi Jennyn älyttömille heitoille, joita olin saanut kestää jopa neljä kuukautta ennen kuin lopulta pakenin suhteesta. Eli toisin sanoen, en pystynyt kuitenkaan eroamaan sen kahden kuukauden jälkeen vaikka ongelmat alkoivat jo siinä vaiheessa.
Liisan kanssa oli hauskaa, kaikki meni eri tavalla. Tapasimme kaiken lisäksi netissä, mikä oli minusta sangen kiinnostavaa siihen aikaan. Sellainen tuntematon vaara kiehtoi minua. Hän diggasi 80-luvun leffoista ja vanhasta pop-musiikista niin kuin minäkin. Hän tykkäsi heittää herjaa vakavankin keskustelun aikana, mikä oli mahtavan poikamaista. Kaikki oli paikallaan. Tosi nopeasti uskoin hänen todellakin olevan juuri se tyttö, jota olin aina etsinyt. Se oli hetken aikaa aivan täydellistä rakkautta. PAM! Sitten se kaikki lensi taas naamalle – takavasemmalta ilman mitään varoituksia. Liisa muuttui vielä mustasukkaisemmaksi kuin Jenny. Hän sai ihmeellisiä raivokohtauksia, joiden seurauksena hän halusi hypätä ohiajavien autojen alle. Vaikka yritin pysyä täysin rauhallisena hän saattoi jatkaa tuntitolkulla riitelyä. Aina kun yksi aihe oli selätetty, hän aloitti uudella. Välillä hän teki silmukan, ja palasimme aiheeseen, josta koko riitely oli alkanut. Rasittavaa. Hyvin nopeasti minulle tuli fiilis, että Liisa oli huijannut minut koko suhteeseen. Saadakseen minut hän oli kertonut minulle asioita, joita halusin kuulla. Hän esitti vahvaa, mutta ei todellakaan ollut sitä. Hänellä oli hyökkäävän feministinen asenne kaikkea kohtaan. Liisa mielestä miehet olivat pilanneet maailman. No, toisaalta, olin usein samaa mieltä naisista.
Eroaminen tästäkään tytöstä ei ollut helppoa. Yritin sitä kasvotusten, mutta Liisan itsetuhoisuuden vuoksi en kuitenkaan kyennyt seisomaan sanojeni takana, koska pelkäsin että hän tekisi itselleen jotain. Niin perus. Jouduin lopulta jättämään hänet puhelimessa ja hän suhtautui siihen mielestäni ihan hyvin. Hän haukkui minua homorunkkariksi ja yleensäkin maasta taivaisiin rauhallisen viileästi kiroten koko suhteen ja korosti kuinka ei ollut koskaan pitänyt minusta.
Kuitenkin tämänkin eron taustalla kuohui ajatus, että olinko luovuttanut liian helposti. Olin ylpeä, että olin pystynyt jättämään hänet, koska juttu ei toiminut, mutta jossain kaukaisuudessa kummitteli ajatus siitä, että olin luovuttaja. Taistelin kovasti vastaan. En ollut luovuttaja! Minulla ei vain ollut mitään mielenkiintoa perustaa suhdetta tappelulle. Joillakin ihmisillä tuntui olevan vahva uskomus siihen, että pieni tappelu tekee parisuhteelle vain hyvää. Typerää vammaistelua. Silloin suututaan tai tapellaan jos siihen todella on syytä, mutta Liisalla ei ollut mitään syitä kiukkukohtauksilleen. Tai jos olikin, ne eivät liittyneet minuun. Hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan 7-vuotias ja sen jälkeen hän muutti äitinsä mukana pois kotoa. Aina siitä päivästä lähtien neljätoista vuotta eteenpäin hän oli saanut kotona kuulla kuinka miehet olivat syypäitä kaikkeen. Eronnut, katkera ja petetyksi tullut äiti mustamaalasi miessukupuolen ennen kuin Liisalla oli edes mitään yhteyttä meihin. Eli vahinko oli tapahtunut jo paljon ennemmin kuin edes tapasimme. En silti kadu, että seurustelin Liisan kanssa. Opin paljon.
Totta kai malttini koki kovia tuollaisten naisten vuoksi. Vaikka olisinkin halunnut seurustella ja rakastaa vilpittömästi niin nuo hermoavat naiset eivät antaneet minulle koskaan siihen lupaa. En ollut enää seurustelevaa tyyppiä ja siksi keskityin lähinnä sekoiluun. Mutta nyt Marika oli herättänyt minussa uudelleen esiin sen parisuhdeyrittäjän, joka joskus olin ollut. En halunnut luovuttaa. Olin sekoillut tarpeeksi ja halusin sovittaa syntini olemalla hänelle hyvä. Antauduin ja sanoin kaikkeen ”kyllä”. Olin yes man. Oletin, että ympäristöni ja koko maailma odottivat sitä minulta. Jopa seinät hymyilivät minulle vaikka Marika olisi sylkäissyt räkää naamalleni. ”Anna mennä vain, teet oikein” seinät saattoivat tuumata minulle ja näyttivät peukkua. Epäröintini väheni koko ajan ja halusin kulkea tämän tien loppuun asti, minne se minut sitten koskaan veisikään. Tulevaisuudessa saattoi odottaa täydellinen tuho tai täydellinen onni.
***
Sängyllä. Katselin häntä taas ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Sinertävä valo kajasti ohuiden verhojen takaa ja Marika nukkui. Katselin jälleen kuinka hänen rintakehänsä kohosi ja laski tasaisesti hänen hengittäessään. Halusin yhä hoitaa ja silittää häntä ja pitää häntä hyvänä. Mutta se rivous mitä aiemmin koin hänen seurassaan oli hävinnyt. En halunnut enää kuristaa ja naida hänen ruumistaan. Se tuntui liian julmalta ja itkin äänetöntä itkua tovin. Purin tyynyä ja katselin hänen viatonta söpöyttään. Kuinka olinkaan saattanut ajatella niin itsekkäästi hänestä? Siksi minun olikin vielä viimeisen kerran tyydytettävä itseni kaikella julmuudella, mitä seksiin tulee. Halusin vielä kerran kokea väkivaltaisen, nopeatempoisen ja säälimättömän seksikokemuksen. Halusin sen heti ja nyt ennen kuin omistautuisin lopullisesti Marikalle. Ennen kuin luopuisin kaikesta muusta joka ennen oli ollut minulle tärkeää ja pakollista. Ennen kuin kaikki se alkukantainen puoleni vaipuisi koomaan niin kuin Arto. Ennen kuin eläin sisältäni hoippuisi ikivihreille niityille hyvästelemään itsensä...
Laitoin vaatteet nopeasti päälleni, hiivin ääneti ulos Marikan asunnosta ja lähdin johonkin Töölön pieneen juottolaan. Kävelin hysteerisenä paikan päästä päähän enkä nähnyt mitään kiinnostavaa. Häivyin. Kävelin eteenpäin ja menin seuraavaan paikkaan. Sama juttu. Ei mitään. Pelkkiä rumia lorttoja vailla tyyliä tai seksikkyyttä. Polte sisälläni oli sietämätön ja se huusi minulle: ”Nussi jotakin... nopeasti... tee se! Tee viattomasta viallinen! Raiskaa se ja sitten voitonmerkiksi klikataan toisiamme niin kuin Bronxin räppineekerit”.
Kun makaa kultansa vieressä ja on täysin omistautunut hänelle, niin saattaa hiukan ärsyttää, että hän ei antanut eilen eikä mahdollisesti toissapäivänäkään. Suhteessa pysyy silti, mutta yöllä joku älytön seksihalu nappaa järjen nystyrät helvettiin. Haluaa karata hetkeksi pois ja sen jälkeen todellisuuteen palaaminen tuntuu paremmalta kuin koskaan. Hiukan tuolta minusta tuntui, mutta ei samalla tavalla. Tässä oli jotakin post-romanttista spiritualismia mukana. Aivan kuin jokin vahvempi voima olisi pakottanut minut juoksemaan yöhön. Marikan kanssa oli ollut ihan hyvä päivä, mutta kaikki muuttuisi tämän yön jälkeen. Tämä oli viimeinen vapaaherran hetkeni julman seksin parissa. Voi pojat kun minua panetti.
Lopulta löysin sen. Se löytyi Bar Bäkkäristä. En kysynyt sen nimeä eikä minua pahemmin edes kiinnostanut. Sillä oli hopeanvaaleat hiukset ja niittivyö. Perus rokkityttö, mutta ei sellainen goottimaisen ällöttävä pissis, mitä kyseinen paikka oli yleensä pullollaan. Haluan kutsua tätä tyttöä Barbaraksi koska hänen tupla deen tissinsä ja se feikinvaalea kuontalo hiuspidennyksineen sai hänet näyttämään Barbaralta. Jestas, mikä puuma se oli! Näytti ihan alaikäiseltä, mutta paljastui kuitenkin päälle kolmekymppiseksi. Esitteli minulle lompakosta kuvia skidistään, jonka isä oli lähtenyt matkoihinsa ilmeisestikin sen seksitoilailujen vuoksi. Fiksu päätös. Minua ällötti, mutta silti halusin häntä helvetisti. Se pieni sottaisuus teki hänestä täydellisen.
Nuolin hänen lävistettyä kieltään miesten vessassa ja siellä hän halusi sen tehdä. Hänen liskomainen kielensä lipoi huuliani. Hän puri minua ja kovaa. Läimäyttelin häntä pepulle todella rajusti. Aina silloin hän ähkäisi kuuluvasti ja taivutti päätään taaksepäin. Työnsin naamani hänen tissiensä väliin ja otin vehkeeni esille. Hän luki ajatukseni ja riuhtoi nopeasti hameen pois päältään. Tällä kertaa olin fiksu ja asetin kondomin päälle. Jumankauta, että hänen sisustansa oli lämmin ja en tiedä miksi, mutta hänen hiuksensa tuoksuivat pullalta. Uunituoreelta pullalta. Joku huuteli oven takana hermona: ”Vittuun sieltä apinat!”. En antanut sen häiritä. Panin sitä rokkihoroa ja vedin hiuksista niin kovaa, että käteeni jäi niitä hiuslisäkkeitä. Heitin ne kusiselle lattialle ja tönin hänet samaan paikkaan nelinkontin. Työnsin kullin takaapäin sisään. ”Ai! Sattuuuuu!”, se huusi. Minä vaan nauroin. Se oli mahtavaa. Kaikesta kovaotteisuudestani huolimatta hän sai voimakkaan ruiskuorgasmin. Hemmetti, että sitä nestettä lensi. Koko lattia täyttyi hänen pillumehustaan ja olin järkyttynyt. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään sellaista. Laitoin penikseni hiukan peloissani takaisin housuihini ja juoksin nopeasti pois vessasta ja sitä soittoa koko baarista. Joku meni autolla ohitseni ja auton stereoista kajahteli ulos Tamara Lundin ”Sinun omasi”. Se oli äitini suosikkikappale. Voi kun äiti olikin vaan ihana. Tuli ihan ikävä.
ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!
Kirjoitettaessa soi Tamara Lund - Sinun omasi
10 kommenttia
Peruksen lukija
30.10.2013 13:32
Ei hitto miten voitte hypätä aina noin äkkiarvaamatta pyhyydestä ja kauneudesta seksiin ja väkivaltaan? En ymmärrä miten teette sen, se on parasta mitä olen pitkään aikaan kohdannut. Jatkuvat kontrastit tekevät tarinasta niin elävän. Voisitteko julkaista seuraavan osan jo huomenna? Tai tänään?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Franny_Berry
1.11.2013 18:01
Eikös tämä ole vähän niin kuin kasvukertomus? Saako sen, mitä haluaa ja haluaako sitä mitä menettää. Tmv.
Karri Liikkanen
2.11.2013 16:13
Kiitos kommenteista. Arvoisa Peruksen lukija, valitettavasti julkaisemma kirjaa vain kerran viikossa. Voi kieltämättä tuntua turhauttavalta, kun ei pääse heti jatkamaan tarinaa. Toivon kuitenkin kärsivällisyyttä, sillä voi olla hyvä välillä pysähtyä miettimään lukemansa herättämiä ajatuksia. Lisäksi uusi osa tuntuu paremmalta kun sitä on hieman odottanut. Tämä julkaisuformaatti voi parhaassa tapauksessa pysäyttää hetkeksi ja saada aikaan jotain uutta.
Vastaa kommenttiinFranny_Berry, Tommy Helsten on sanonut, että saat sen mistä luovut. En ole koskaan ymmärtänyt tuota lausetta kunnolla. Se on paradoksi. Usein meille kerrotaan, että sen saa mitä haluaa, mutta entä jos ei saakaan? Jos todellisuuden ja oman kokemuksen välillä on iso kuilu, se voi johtaa ahdistukseen. Kysymyksesi on hyvä, usein kaipaamme juuri sitä mitä olemme menettäneet. Miksi kaipaamme sitä? Sen arvo kasvaa, koska emme ole sitä saaneet. Mistä tässä on kysymys? Tunteiden vaikeudesta. Tunteet ovat usein hankalia käsitellä, ja halut ovat ehkä sieltä vaikeimmasta päästä. Viime aikoina olen huomannut, että lähestulkoon kaikki kulttuuri mitä me ihmiset luomme, käsittelee juuri tätä ongelmaa: miten käsitellä vaikeita tunteita? Kyllä, tässä on kyse kasvamisesta.
Vastaa kommenttiin
Franny_Berry
4.11.2013 20:20
En ole lukenut kyseistä Hellstenin teosta, osaisin varmaankin paremmin lähentyä asiaa, jos olisin. Paradoksihan se onkin! Mutta olen kyllä tuosta lauseesta Tommyn kanssa aivan samaa mieltä ja ymmärrän sen (kuten sinäkin sen tuossa mielestäni samalla lailla ymmärsit?), että haluaminen on harhaa tai pakoa jostakin ja että jotakin tavoitellaan väärin keinoin, väkisin ja pakonomaisesti. Siitähän tuo kaipaus siihen, mitä ei ole/omista, kumpuaakin. Zeniläisittäin ajatellen: Mitäs jos ei halua mitään - silloin saa kaiken? ;)
Tunteiden ja halujen käsittely liippaa nyt kovin läheltä asiaa, jota olen jo jonkin aikaa pohtinut, ja se on kontrollointi. Ylenmääräinen ja liiallinen (itsensä ja mahdollisesti myös muiden) kontrollointi, jota harrastetaan. Onko meidät opetettu siihen vai mistä se kumpuaa?
Karri Liikkanen
6.11.2013 16:35
Hyviä pointteja, Franny. "Saat sen mistä luovut", viittaisi kuitenkin siihen, että edelleen saisi sen, ei vaan enää yrittäisi saavuttaa sitä. Silloin paradoksi muodostuu siitä, että saadessaan asian ei enää halua sitä. Sunnuntaisuomalaisessa oli pari viikkoa sitten artikkeli "Haaveeton mies". Siinä psykologian professori ja onnellisuuden tutkija puhui onnellisuudesta. Usein onnettomuus liittyy siihen, että ei saavuta jotain mitä haluaa. Ja juuri siksi haaveettomuus näyttäytyikin tässä valossa hyvänä asiana. Mikä on taas suuressa ristiriidassa sen kanssa, että usein haaveita pidetään arvokkaina. Olemmeko siis siirtymässä haaveilusta haaveettomuuteen? Onko tulevaisuuden yhteiskunta haaveeton? En usko, mutta kohtaamme ainakin seuraavan ongelman: meillä on lähes loputtomat määrät mahdollisuuksi toteuttaa itseämme ja valita mitä haluamme tehdä. Millä perusteella sen valinnan voi tehdä? Kaikkia vaihtoehtoja ei millään ehdi kokeilemaan. Valinnan on siis pakko olla jossain määrin sattumanvarainen ja perustua siihen mikä on sattunut tulemaan eteen. Mikä määrittää aidon valinnan jos kerta näin voimakas sattumanvaraisuus perustavanlaatuisesti liittyy valintoihin? Ehkä vastaus on tämä: se että pysyy valintansa takana. Tällöin valinnasta muodostuu oma. Kontrollointi saattaa liittyä juuri tähän: kontrolloin itseäni että pysyn valinnassani kiinni. Valinta nimittäin määrittää minua ja jos menetän sen menetän myös itseni.
Tämä on toki vain yksi tapa tarkastella asiaa. Voidaan todeta myös lyhyesti että kunhan tekee asioita, se riittää. Valintojen merkitystä kuitenkin korostetaan paljon ja kontrolloinnilla saattaa hyvinkin olla yhteys siihen. Foucault käyttää termiä "biovalta" kuvaamaan ihmisen itse itselleen tekemää kontrollointia - silloin vallankäyttö on siirtynyt auktoriteetilta ihmiselle itselleen. Poliisin ei tarvitse olla pamputtamassa kadulla ihmisiä käyttäytymään oikein, vaan he käyttäytyvät itse niin kuin pitääkin. He haluavat käyttäytyä oikein ihan itse. Mutta kuka tämä auktoriteetti on? Siinäpä se, ei ole yksikäsitteistä yhtä auktoriteettia, joka määräisi mitä tehdä. Ei ole isoveljeä joka valvoisi. Tässä valossa Orwellin 1984 näyttäytyy jopa eräänlaisena utopiana, sillä siinä todella on selkeä auktoriteetti, jumalankaltainen Isoveli. Näin ollen on selkeä kohde, jota vastaan taistella, jos taistella haluaa. Valta on kuitenkin todellisuudessa (tämän teorian mukaisessa todellisuudessa) pirstoutunut niin moneen suutaan, että ei oikein tiedä mistä sitä etsisi. Ketä vastaan taistella? Taistelu vaatii aina kohteen, ja jos kohdetta ei ole, myös taistelu menettää merkityksensä. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa bolshevikit tai kansallissosialistit 1900-luvun alun Saksassa ja Neuvotoliitossa. Molemmat käyttivät taitavati propagandaa hyväkseen ja loivat illuusion selkeästä vihollisesta. Se motivoi ihmisiä ja sai heidät innostumaan, vaikka tavoite ja metodit olivat niin karmaisevia. Professorini kirjoitti kerran, että postilaatikolla on valtaa. Niinpä, pelkään mitä postilaatikosta voi löytyä. Valta on joka puolella.
Vastaus kysymykseesi on siis: koulutettu. Mutta kuka koulutuksen on tehnyt, onkin vaikempi kysymys. Vääjäämättä seuraava kysymys on, onko tämä huono asia. Valta on nimittäin myös tuottavaa, eikä varmasti ole lainkaan huono asia että käyttäydymme hyvin toisiamme kohtaan, jne. Rajanvedot nousevat taas tärkeäksi teemaksi. Jos on onneton, se ei takuulla hyödytä ketään. Jos siis kontrolloi itseään ja muita onnettomuutta tuottavan rajan ylitse, voi kontrollia höllätä. Missä on vapaus? Se on myös Peruksen johtavia kysymyksiä.
Franny_Berry
14.11.2013 19:18
Kiitos hienosta ja perusteellisesta vastauksestasi! Valintoja, ottamisia ja ottamatta jättämisiä, kontrollointia ja valtaa... sitähän se kai on, elämä. Tai ainakin elämä tällaisissa sivilisaatioissa, joissa me elämme. Toisaalta, jos mennään vaikkapa ns. luonnonkansoihin, eivät hekään valtaa taida millään välttää; luonto lienee se lopullinen kontrolloija? Vapaus (..... miten sen sitten määrittelee tai mitä se kenellekin merkitsee) vaatisi vähintään yhtä pitkää ja vähintäänkin yhtä mielenkiintoista pohdintaa :)
Hienoa, kerrassaan!
Karri Liikkanen
20.11.2013 23:48
Franny, kiitos, on mukava keskustella kanssasi. Vapaus on myös monimutkainen käsite. Sitä voi lähteä avaamaan vaikka vallan kautta. Puhuimme jo aiemmin kontrolloinnista, sen voisi asettaa vapauden vastakohdaksi. Mutta onko kotrollointi valtaa? Hannah Arendtilla on erittäin mielenkiintoinen käsitys vallasta. Lyhyesti sanottuna väkivalta tai muu pakottaminen ei ole Arendtin mukaan valtaa ollenkaan. Todellinen valta ei vaadi pakottamista vaan ihmiset (tai vallan kohteet) tottelevat automaattisesti, ilman että heitä pitäisi lainkaan komentaa siihen. Voiko tällaista "aitoa" valtaa olla olemassa? Robert Heinleinin kirjassa Starship Troopers (josta tehty elokuva on ollut jälleen esille viime viikkoina) annetaan hyvin erilainen kuvaus vallasta: "Anyone who clings to the historically untrue—and thoroughly immoral—doctrine that, ‘violence never settles anything’ I would advise to conjure the ghosts of Napoleon Bonaparte and the Duke of Wellington and let them debate it. The ghost of Hitler could referee, and the jury might well be the Dodo, the Great Auk and the Passenger Pigeon. Violence, naked force, has settled more issues in history than has any other factor, and the contrary opinion is wishful thinking at its worst. Breeds that forget this basic truth have always paid for it with their lives and freedom". Tämä eversti Dubois'n kommentti on vahva, sillä sen argumentti on helppo löytää: se vetoaa historiallisiin tapahtumiin. Valta on pakottamista, ja sillä selvä. Arendtilainen valta vaikuttaa puhtaammalta, mutta onko sitä olemassa?
Franny_Berry
29.8.2014 16:33
Mitenkäs minulta on jäänyt vastaamatta tähän kokonaan, höh. Pahoittelut ja harmittaa.
Hienoa pohdintaa! En ole aiemmin kuullut Arendtin valtakäsityksestä. Mutta kuulostaahan se loogiselta, että ihmisen halu kontrolloida itseään (tai "pitää itseään kasassa") onnistuu myös niin, että puhdas valta on muiden käsissä ja ihminen haluaa alistua siihen kyseenalaistamatta. Kutsuttaisiinko sitä vaikka sosiaalistumiseksi... yhteiskunnassa lienee aika vaikeaa olla ja pärjätä pelkästään ja täysin omin säännöin. Tällöinhän valta olemisesta ja tekemisistä on loppujen lopuksi muilla. Josta vedän johtopäätöstä: täysin vapaa ihminen on ainoastaan silloin, kun hän ei ole millään lailla mukana yhteiskunnassa ja/tai missään sosiaalisissa verkostoissa, joihin hän joutuu panostamaan. Mutta jos tällainen ihannetila on, onko ihminen koskaan vapaa omasta itsestään? ;)
Karri Liikkanen
31.8.2014 12:41
Ei varmasti ole. Sehän on sisäisesti ristiriitainen ajatus. Tämä lienee teema, jota taide tutkii kaikkein eniten. Teen mitä tahansa, olen silti omien tunteideni ja ajatusteni kokonaisuus. Buddhalaiset ratkaisevat ongelman niin, että lakataan ajattelemasta ja haluamasta. Meitä länsimaisia tämä vastaus ei tyydytä, sillä koemme vapauden sijaitsevan valinnassa ja toiminnassa. Halut ovat oleellinen osa tätä kokonaisuutta. 1) jos en halua mitään olen vapaa, 2) jos saan haluamani olen onnellinen. Jälkimmäinen tekee halun kohteesta onnellisuuden toteuttajan. Edellinen kohta taas on ristiriidassa liberalismin vapauden kanssa. Yksinkertaista ratkaisua ei tietenkään löydy, koska ratkaisua ei ole tiukassa mielessä. Paras vaihtoehto on ns. olla armollinen eikä pyrkiä täydellisyyteen. Siis, hyväksyä se ettei saa haluamaansa ja fiilistellä juttuja joita on. On ehdottomasti fiksumpi vaihtoehto asettua tiettyihin rajoituksiin, koska elämä on huomattavan vaikeaa ilman muita ihmisiä. Lisäksi on lähes mahdotonta sulkeutua yhteiskunnan ulkopuolelle, vaikka siihen periaatteessa pystyisi. Täysin vapaan ihmisen ideaalia pohdittiin paljon uudella ajalla, jolloin erilaiset luonnontila-teoriat olivat pinnalla. Esim Hobbes oli sitä mieltä, että luonnontilassa ihmisen elämä on "nasty, brutish, and short". Se on aika hyvin sanottu. Jopa vahvin yksilö tuhoutuu jossain vaihessa, sillä hänen on pakko nukkua. Pieni laiheliini surkimus voi vaikka myrkyttää hänet jos niikseen tulee. On vain kerta kaikkiaan järkevämpi tehdä yhteistyötä. Siksi väkivallan oikeus pitää luovuttaa suvereenille. Tästä lähtökohdasta yhteiskuntateoriat lähtevät liikkeelle, ja tarjoavat erilaisia vallan jakamisen muotoja: libertaristit minimaalista valtiota ja kommunistit valtion läsnäolon maksimointia. Vapaus ei taivu yksinkertaisesti kuvaamaan valtiomuodon suhdetta ihmiseen, sillä ihminen luo aina joka tapauksessa oman maailmansa itse itselleen. Tämän ymmärsivät eksistentialistit, ja siitä tuleekin Sartren nerokas oivallus, että ihminen on aina radikaalin vapaa. Mistä taas seuraa suurensuuri ahdistus, sillä vapaus on pelottavaa. Siksi useimmat meistä ottavat mielellään vastaan yhteisön tarjoaman mallin, sillä se sisältää kaiken edellä mainitun: sosiaalisen turvallisuuden ja yhteisön olemassaolon. Tätä eivät kuitenkaan hyväksy ne, joilla on erilaisia käsityksiä yhteisen elämän järjestämisestä. Tätä palloa sitten heitellään niin kauan kunnes ihmisiä ei enää ole. Tai sitten muutamme superbiologialla luonteemme toisenlaiseksi. Tulevaisuus on juuri nyt mielenkiintoisempi kuin koskaan aiemmin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Franny_Berry
1.9.2014 20:47
Kiitos! Loppukaneettisi on niin jännä ja paikkaansa pitävä. Jos saisin äänestää, olisin tuon luonteen muuttamisen puolella... eihän tämä muutoin ratkea mihinkään.