Veronika Honkasalo

Julkisuudessa on reagoitu turvapaikanhakijoita leimaaviin raiskausuutissointeihin pohtimalla, että vastaanottokeskuksissa tulisi mitä pikemmin opettaa turvapaikanhakijoille sukupuolten tasa-arvosta ja antaa seksuaalikasvatusta. Aihetta on käsitelty muun muassa Ylen A-studiossa, Hesarin pääkirjoituksessa ja viimeksi tänään Sexpo kirjoitti avoimen kirjeen sisäministeri Orpolle ja tarjoutui antamaan seksuaalikasvatusta vastaanottokeskuksissa.

On tärkeää, että seksuaalikasvatuksesta keskustellaan ja hienoa on myös se, että mutkia suoriksi vetävästä raiskausuutisoinnista on pikkuhiljaa siirrytty keskustelemaan siitä, kuinka yleistä naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa on.

Seksuaalikasvatuksen korostamisesta nimenomaan turvapaikanhakijoita koskevana asiana välittyy kuitenkin mielikuva siitä, että muun väestön kohdalla seksuaaliasiat olisivat kunnossa. Samalla turvapaikanhakijat määrittyvät keskustelussa homogeenisena ryhmänä, jotka eivät tietäisi seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä oikeuksista juuri mitään. Ongelmallista on, että seksuaalikasvatuksesta muodostuu näin eräänlainen ristiretki, joka ei perustu vuorovaikutukselle ja dialogille, vaan pönkittää sen sijaan pahimmillaan kuviteltuja kulttuurisia eroja ja stereotypioita.

Seksuaalikasvatusta tarkastelleissa tutkimuksissani olen esimerkiksi tuonut esille, että kulttuuristen erojen ja eriarvoisuuksien käsittely on suomalaisessa seksuaalikasvatuksessa hyvin pinnallista ja esimerkiksi seksuaalivähemmistöt, sukupuolen moninaisuus ja sukupuolijärjestelmä jäävät usein vain maininnan tasolle. Koulun oppikirjoissa ei puolestaan käsitellä sitä, miten yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat seksuaalikäsityksiin, eikä kirjoissa esimerkiksi huomioida seksuaalista väkivaltaa juuri lainkaan.

Seksuaalikasvatus ei siis ole asia, joka koskisi erityisesti maahanmuuttajiksi nimettyjä, vaan sen asemaa tulisi vahvistaa suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään. Erityisesti nuorten kohdalla tämä on tärkeää, sillä tällä hetkellä nuorten kokemus on , että he ovat pikemminkin seksuaalikasvatuksen kohteena kuin osana sen rakentumista. Seksuaalikasvatuksesta on kuitenkin eniten hyötyä silloin, kun se perustuu arvostavalle dialogille eikä sen puitteissa pönkitetä esimerkiksi ulossulkevaa rodullistettua ja sukupuolitettua kuvastoa ”meistä” ja ”heistä”.

Hufvudstadsbladet nostaa eilen julkaistussa hienossa artikkelissa esille hallituksen epäinhimillisen politiikan, josta soisi puhuttavan enemmän. Hallitus haluaa tiukentaa perheenyhdistämistä, vaikka jo nyt yhdistäminen on kiristetty äärimmilleen. Huolestuttavaa on, että nyt perheenyhdistämisen osalta halutaan toissijaista suojelua saavien kohdalla ottaa käyttöön toimeentuloedellytys.

Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi Euroopan komission perheyhdistämisdirektiivin soveltamisohjeissa todetaan selkeästi, että toissijaista suojelua saavia on kohdeltava samoin kuin pakolaisaseman saaneita, eli heidän kohdalla ei tule säätää tulorajoja.

Käytännössä hallituksen kaavailemat ja sisäministeri Petteri Orpon ajamat perheenyhdistämisen tiukennukset tarkoittavat seuraavaa. Jos ihminen saa Suomessa oleskeluluvan toissijaiseen suojeluun liittyen, on hän oikeutettu perheenyhdistämiseen, mutta omalla kustannuksellaan ja niin että hän osoittaa tienaavansa tarpeeksi perheensä elättämiseen. Maahanmuuttoviraston kriteereiden mukaan tämä tarkoittaa, että jos esimerkiksi Irakista Suomeen tullut ja täältä oleskeluluvan saanut haluaa Turkissa pakomatkalla olevan vaimonsa ja kahden lapsensa Suomeen, hänen tulee tienata 3000 euroa kuukaudessa.

Jokainen ymmärtää, että 3000 euron tienaaminen hauraassa elämäntilanteessa syrjivillä työmarkkinoilla on lähes mahdotonta.

Jos perheenyhdistämiselle osoitetaan vihreää valoa, tulee Turkissa olevan perheen puolestaan hakeutua lähimpään Suomen suurlähetystöön, Turkissa Ankaraan. Kun suurlähetystöverkostoa on viime vuosina supistettu, tarkoittaa se kriisialueilta paenneiden osalta usein matkaa satojen ellei tuhansien kilometrien päähän.

Käytännössä Suomen hallitus haluaa siis tehdä perheenyhdistämisen mahdottomaksi. Tämä siitä huolimatta, että oikeus perhe-elämään säädetään Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja Lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaan sopimusvaltiot takaavat, ettei lasta eroteta vanhemmistaan tahdon vastaisesti ja että ”lapsen tai hänen vanhempiensa hakemukset jotka koskevat sopimusvaltioon saapumista tai sieltä lähtemistä perheen jälleenyhdistämiseksi käsiteltävä myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti. Sopimusvaltiot takaavat lisäksi, että tällaisen hakemuksen esittämisestä ei ole epäedullisia seurauksia hakijoille eikä heidän perheenjäsenilleen.”

Niin, Suomessa lasten oikeuksien sopimus astui voimaan 1991, mutta ilmeisesti kaikki kansainväliset sopimukset ovat tämän hallituksen mielestä tarkoitettu ohitettaviksi. Lisäksi on aiheellista kysyä, miten lapsia ja naisia autetaan, jos heidän turvalliset reitit Suomeen halutaan näin perusteellisesti torpata?

Eduskuntavaalien jälkeen sain paljon rohkaisevaa palautetta äänestäjiltä. Mieleen on jäänyt erityisesti yhden perheenisän viesti, jonka hän aloitti kertomalla, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän ottaa yhteyttä äänestämäänsä henkilöön ja siksi jännitys on suuri. Kuntapoliittisen urani aikana olen puolestaan huomannut, kuinka moni kaupunkilainen on kiitollinen pelkästään siitä, että palautteeseen ylipäätään vastataan. Väitän siis, että kynnys ottaa poliitikkoihin ja virkamiehiin yhteyttä on tällä hetkellä liian korkealla.

Näitä kokemuksia vasten poliitikkojen tapa puhua toistuvasti palautetta antavista kaupunkilaisista äänekkäänä riesana tuntuu omituiselta. Tätä puhetta kuultiin taas keskiviikon 20.5.2015 valtuustokokouksen yhteydessä, kun listalla oli kahden koulun hallinnollinen yhdistäminen ja luokkatiloista luopuminen. Valtuustokeskustelua oli vauhdittamassa Vasemmistoliiton palautusehdotus. Alueen asukkaat olivat viime metreillä aktivoituneet puolustamaan koulujaan ja vaatimaan huolellisempaa valmistelua. Osa kaupunkilaisten palautteesta oli samansisältöistä sanasta sanaan, ja tätä valtuutetut sitten paheksuivat ennen kokousta ja kokouksen aikana. Helsingin Sanomissa irvailtiin puolestaan seuraavana päivänä äänekkäille vanhemmille, jotka torppaavat koulutilojen lakkauttamisia varsinkin hyvinvoivilla alueilla.

Hesarin analyysia kiittelivät sosiaalisessa mediassa erityisesti oikean laidan valtuutetut. Herää kysymys, olisiko valmistelun kannalta sitten parasta, että kaikki olisivat hiljaa? Miksi kirjoituksessa ei pohdittu sitä, miten kaikkien kaupunkilaisten vaikuttamismahdollisuuksia voitaisiin parantaa sen sijaan, että jo valmiiksi aktiivisia parjataan?

Joidenkin poliitikkojen naureskeleva tapa suhtautua kaupunkilaisten antamaan palautteeseen on demokratiaa halventava. Ja erityisen huolestuttavaa se on varsinkin laskevien äänestysprosenttien aikana. Kaupunkilaisten halua vaikuttaa omaa kuntansa asioihin vähentää poliitikkojen ylimielisyys. On aivan sama, onko palaute sanasta sanaan samansisältöinen. Poliitikon tehtävänä on arvioida eri näkökulmat, erottaa nimbyilevät kannanotot todellisesta huolesta, kiittää palautteesta ja pohtia, miten hän huomioi ne päätöksenteossa. Poliitikon on myös huolehdittava siitä, miten kuunnellaan niiden kaupunkilaisten ääntä, joiden sanoma ei taivu verbaaliseksi viestiksi. Tämä koskee erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia.

Viime vuoden aikana kouluasioissa aktivoituneiden vanhempien palautteen ensisijainen sisältö on ollut huonon valmistelun ja opetustoimeen kohdistuvan säästökuurin kritiikki. He ovat vaatineet esityksiin faktantarkistuksia ja kuulemistilaisuuksien järjestämistä. Ja kritiikki on monesti ollut aivan paikallaan. Jopa hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää arveli noin vuosi sitten, etteivät opetusviraston valmisteluprosessit kouluasioissa ole noudattaneet hyvää hallintotapaa.

Vuoden 2013 Nuorisobarometrin tulosten mukaan, vain yksi kymmenestä nuoresta kokee vaikutusmahdollisuutensa oman asuinkuntansa päätöksentekoon edes jokseenkin suureksi. Tästä voisi päätellä, ettei suomalainen poliittinen järjestelmä ole onnistunut kuin osittain vakuuttamaan nuoria toimintansa laadusta. Huomionarvoista on, että lapsia ja nuoria kuullaan opetustoimen muutoksissa vain pintapuolisesti. Heitähän säästöt koskevat kaikkein eniten. Eikö siis ole vain hyvä, että edes vanhemmat vaativat demokraattisempaa päätöksentekoa ja tietojen paikkansapitävyyttä?

Kun on nukkunut yhden kokonaisen yön, on taas ajatukset kirkkaammat. Vaalikentillä ja varsinkin baarikierroksilla ihmetytti välillä varsinkin nuorten miesten kovat asenteet köyhyyteen liittyen. Hyvin paljon oli sellaista puhetta, että ihmiset saavat syyttää köyhyydestä itseään ja että jos tarpeeksi yrittää, niin jokainen löytää itselleen työtä ja tekemistä. Näissä keskusteluissa peräänkuulutin sitä, ettei kaikilla ole resursseja hakea töitä - toiset ovat sairaita, toiset elämän hylkäämiä, toiset eivät yksinkertaisesti ole työkykyisiä, ja ihmisten syyllistämisen sijaan, pitäisi pohtia paljon enemmän sitä, minkälaisen perusturvan takaamme näille ihmisille. Perusturvan korottaminen ja perustulo saivatkin kentällä paljon kannatusta, mutta myös paljon niitä reaktioita, että miksi pitäisi maksaa siitä, että joku makaa kotona. Tällöin kysyin, että mikä se sellainen yhteiskunta on, jossa kolmasosa toimentulotukeen oikeutetuista ei hae tukea ollenkaan, koska ei osaa, jaksa tai pelkää leimautumista.

Hyvin vahvana ja voimistuvana näyttää olevan siis se eetos, että ihminen on yksin syypää kohtaloonsa. Eetos näkyy myös esim. Nuorisobarometrin 2012 tuloksissa, joiden mukaan luottamus kanssaihmisiin on heikentynyt varsin nopeasti. Samassa tutkimuksessa nousee esiin, että sosiaalinen epäluottamus periytyy vahvasti myös sukupolvelta toiselle yhdessä huono-osaisuuden kanssa. Ja tämä luottamuksen puute on nyt se, mihin minusta pitäisi tarttua ja jota tulisi pohtia vakavasti. Yksilöllistyminen, mutta myös eriarvoisuuden ja tuloerojen kasvu vaikuttavat yhdessä siihen, että luottamus haurastuu ja asenteet kovenevat. Se ei siis näytä kanavoituvan solidaarisuudeksi kanssaihmisiä kohtaan. Myös tutkimukset osoittavat, että vahva hyvinvointivaltio tukee auttamisen halua, luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Näyttäisi siis siltä, että hyvinvointivaltion rapauttaminen myös lisää ihmisten keskinäistä epäluottamusta.

Omassa kampanjassani keskeisiä teemoja oli solidaarisuus ja ajattelen edelleen, että nimenomaan solidaarisuuden herättelylle on juuri nyt tilausta. Mutta solidaarisuuden vahvistuminen ei tapahdu hetkessä. Hyvinvointipalveluiden puolustamisen lisäksi se edellyttää myös rikasta yhteiskunnallista keskustelua rakenteellisesta epätasa-arvosta ja köyhyyden syistä. Ja juuri tällaista keskustelua kaipaisin enemmän myös koulu- ja yliopistomaailmaan. Keskustelua, joka ei anna yksinkertaisia ja ihmisryhmiä leimaavia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, vaan herättelee kyseenalaistamaan vallitsevia selitystapoja.

Ja vielä: 5371 kertaa kiitos! Työ solidaarisemman yhteiskunnan puolesta jatkuu vahvana!

1999 joulukuussa.

Vartija tarttuu kainalosta ja käskee lähtemään ulos Meritan pääkonttorissa. Pankkityöntekijät eivät tiedä minne katsoa. Takanani seisoo joukko muita mielenosoittajia sekä valokuvaajia ja toimittajia. Keski-ikäinen miesasiakas tiuskaisee vartijalle: ”Anna sen tytön olla, sillä on tärkeää sanottavaa!”

Luen megafoniin lyhyen julistuksen. Meritan pääjohtaja Pertti Voutilainen on aikaisemmin syksyllä esittänyt, että pankkiasiakkaat tulisi jatkossa jakaa kannattaviin ja kannattamattomiin. Ettei pankin velvollisuus ole palvella asiakkaita, joista aiheutuu enemmän kuluja kuin tuottoa. ”Missä on Meritan yhteiskunnallinen vastuu? Jokainen suomalainen maksoi laman aikana 10 000 markkaa tukea pankeille, jotta ne pelastuisivat”, kuulutan.

Tämä isosti medianäkyvyyttäkin saanut tapahtuma on yksi oman poliittisen aktivismini alkutaipaleita Suomessa. Se nousee usein mieleeni kun tuntuu siltä, että omat mielipiteet tai niiden esittäminen tuntuvat liian radikaaleilta.

Pankin valtausta suunniteltiin pitkään ja huolella. Meille mielenosoituksen järjestäjille Voutilaisen sanat kertoivat siitä, ettei hän elänyt samassa todellisuudessa kuin me, laman läpikäynyt nuori sukupolvi. Pääjohtajan puheet tuntuivat härskeiltä tilanteessa, jossa pankkikonttoreita oli suljettu pitkin syksyä ja työntekijät olivat joutuneet ahtaalle.

Nyt Voutilaisen sanat kuulostavat taas kovin tutuilta.

Elinkeinoelämällä on usein isompi vaikutus poliittiseen päätöksentekoon kuin tavallisilla kansalaisilla. Valtiovarainministeriönkään lausuntoja ei enää erota elinkeinoelämästä ja poliittisesta oikeistosta. Ministeriö esitti tuoreeltaan, sopivasti vaalien alla, että leikata pitäisi 6 miljardin edestä. On helppo esittää massiivisia leikkauslistoja, kun ei joudu itse kärsimään niistä omassa arjessaan. Julkisen sektorin säästöt kun iskevät pahimmin julkisia palveluita käyttäviin pienituloisiin.

Jokaisen päättäjän vastuulla on varmistaa, että kansalaisten vaikutusmahdollisuudet toteutuvat. Demokratia ei ole koskaan valmis, sitä pitää jatkuvasti kehittää. Äänestäminen on tärkeää, sillä monessa maassa sen eteen taistellaan edelleen. Äänestäminen on tärkeää myös siksi, että jos ei äänestä, joku muu päättää meidän puolestamme. Esimerkiksi elinkeinoelämän lobbaamaat poliitikot.

Äänestäminen ei kuitenkaan sulje pois sitä, että aina välillä on syytä nousta myös barrikadeille ja käyttää megafonia.

Yleisradio uutisoi maaliskuussa Valtakunnallisen liikunta- ja urheiluorganisaation (Valo) ehdotuksen 10 miljoonan euron urheilurahaston perustamiseksi. Valo ideoi, että valtio ja yhteiskumppanit rahoittaisivat tämän vähävaraisten perheiden lasten urheilutoimintaa tukevan rahaston osana yhteiskuntavastuullista työtä. Valon yhteiskuntasuhteiden johtaja markkinoi, että rahastoon voisivat antaa rahaa kaikki ne, jotka haluavat olla mukana ratkaisemassa tätä ”jatkuvasti kasvavaa ongelmaa”. Eli monen lajin todella korkeita harrastushintoja.

Lasten ja nuorten liikuntaharrastusten hinnat eivät ole kasvaneet itsestään, vaan paljolti johtuen urheiluliikkeestä itsestään. Varsinkin suurimmissa lajiliitoissa huippu-urheilu jyrää, kun lapset ja nuoret sekä aikuisliikunta vikisevät. Tämä siitäkin huolimatta, että liikuntalaissa ja valtion tulosohjauksessa painotetaan vahvasti lasten ja nuorten liikuntaa. Toiminnan pyörittäminen huippu-urheilun ehdoilla näkyy suoraan ruohonjuuritasolla harrastusten hinnoissa.

Suomalaisen urheiluliikkeen saamat julkiset tuet ovat kasvaneet lamasta huolimatta räjähdysmäisesti, vaikka samanaikaisesti muilla yhteiskunnan aloilla on tehty rajuja leikkauksia. Yksin huippu-urheilun suorat tuet ovat kasvaneet vuosina 2004-2013 peräti 174 prosenttia. Samalla ajanjaksolla liikunnan järjestötuet ovat kasvaneet kymmeniä prosentteja, yksin hallituskaudella 2007–2011 noin 40 prosenttia.

Eli mietitäänpä uudestaan: 10 miljoonaa euroa lisää rahaa Valon jäsenjärjestöille ja urheiluseuroille julkiselta ja yksityiseltä sektorilta, jotta vähävaraiset pääsevät mukaan harrastamaan liikuntaa? Jos näin tehdään, harrastusten hintoja alentavien toimien sijaan nykytila otetaan annettuna ja hyväksyttävänä. Käytännössä urheiluliikkeen itse aiheuttamaa liikuntaharrastamisen polarisoitumista korjattaisiin lisärahalla.

Valon ehdotus julkisten ja yksityisten lisävarojen pumppaamisesta järjestelmään "köyhäinhoitona" on siksi outo. Korkean hintatason ylläpitämisen sijaan Valon tulisi tervehdyttää suomalaisen urheiluliikkeen eli omien jäsenjärjestöjensä rakenteita harrastuskustannusten alentamiseksi. Valo ja sen lajiliitot ovat kuitenkin epäonnistuneet yhteiskuntavastuussaan, sillä harrastusten hinnat ovat useissa lajeissa kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa.

Ennätysmäisten julkisten tukien kasvun jälkeen voi kysyä, eikö urheiluliikkeessä olla mihinkään tyytyväisiä. Kansalaistoiminnan pitäisi olla yhdenvertaista ja avointa kaikille. Siksi kasvavaa huolta tulisikin kantaa siitä, että vanhempien taloudellinen asema vaikuttaa yhä enemmän siihen, voiko lapsi harrastaa liikuntaa vai ei.

Myös kuntien tulee kantaa vastuunsa liikuntaharrastusten saatavuudesta, ja siitä etteivät kenttä- ja salimaksut ole kohtuuttomia. Esimerkiksi koulutilojen iltakäytöllä rahastaminen on lyhytnäköistä politiikkaa. Se suoraan nostaa harrastamisen hintoja ja näin lisää lasten liikunnan polarisoitumista. Kuitenkin pidemmällä aikajänteellä korkeat kenttä- ja salimaksut tulevat kunnalle lasten liikkumattomuuden kautta merkittävästi kalliimmaksi.

Lasten harrastamisen hinnoista puhutaan todella paljon. Mutta puheen lisäksi ei konkreettisiin toimiin tunnu löytyvän halua. Valo ehdottaa 10 miljoonan pumppaamista omiin jäsenjärjestöihinsä ja kunnat itse rahastavat liikuntapaikkojen vuokrilla. Valtion liikuntapolitiikka on ainoa riittävän järeä väline tämän kehityksen oikaisemiseen, mutta nyt senkin ponnistelut vaikuttavat olevan huippu-urheilun edistämisessä sekä liikunnan ja urheilun kattojärjestöjen silittelyssä.

Suomeen on muodostunut uusi paarialuokka, yrittäjyyteen pakotetut duunarit. Heidän lukumääränsä kasvaa julkisen sektorin ulkoistamisbuumin myötä. Nyt tämä työn teettäminen näennäisenä yrittäjyytenä on levinnyt myös aloille, joita on totuttu pitämään turvatumpien työsuhteiden tyyssijoina ­ puhtaanapitoon, terveydenhuoltoon ja moniin avustaviin tehtäviin.

Ystäväni valokuvaaja, 40 v, kuuluu heihin. Kaikenlainen vakiintuminen on tuntunut riskiyrittäjyyden vuoksi mahdottomalta. Hän on jatkuvasti valmis ottamaan vastaan minkä tahansa keikan, lähes millä rahalla tahansa. Mikä kolmikymppisenä tuntui vielä luontevalta, on nelikymppisenä alkanut ahdistaa. Lyhytkin sairaus tuntuu heti kukkarossa, sillä työtä ei voi tehdä, mutta sairauspäivärahaa saa vasta yhdeksän päivän omavastuukauden jälkeen.

Valokuvaajaystäväni oli jo lapsena luova ja taiteellinen. Lukion jälkeen hän pyrki yhä uudestaan Taideteolliseen korkeakouluun. Välivuodet hän teki töitä ruokakaupassa ja opiskeli kansanopistossa. Kun hän viiden vuoden pääsykoerumban jälkeen valikoitui sadoista hakijoista kahdeksan parhaan joukkoon, se tuntui lottovoitolta.

Mutta kun valmistuminen lähestyi, työelämä alkoi mietityttää. Valokuvaus ei enää ollutkaan harvojen taitolaji. Ensin tulivat digikamerat, sitten kännykkäkamerat. Lopulta alkoi näyttää siltä, ettei valokuvaajaa enää juuri tarvita. Kun opintojen alkuvaiheessa sai kesäkuvaajan palkkatyön paikallislehdestä, sama lehti hankkii kuvansa nykyään friikuilta. Tai lukijoilta, joille ei tarvitse maksaa mitään.

Ystäväni valmistui kolmekymppisenä keskelle työmarkkinoiden murrosta. Ainoa tapa työllistyä oli perustaa oma toiminimi. Tilanne ei ollut ihan kamala katastrofi, sillä eihän hän ollut vakiintunut, perustanut perhettä tai ottanut asuntolainaa.

Nyt ystävääni pidetään liian kalliina. Asiakkaat eivät tunnu ymmärtävän, että toiminimellä työtä tekevä maksaa palkkiostaan itse sivukulunsa, alvin ja muita veroja plus tuntuvia vakuutusmaksuja. Uusiin laitteisiin hän pystyy investoimaan vain harvoin. Monella hänen valokuvausta harrastavalla ystävällään on paremmat kamerat, linssit ja jalustat. Liiketilasta ystäväni ei edes haaveile.

Toki ystäväni voisi ryhtyä tekemään jotain muuta. Mutta koko kouluajan kestänyt haave, sitkeä opinahjoon pyrkiminen, seitsemän vuoden opinnot ja kymmenen vuoden jatkuva yrittäminen tuntuvat kuitenkin kohtuuttomilta uhrauksilta.

Mutta töitä ei enää vaan oikein ole. Nyt ystäväni on alkanut pelätä eläkeikää, sillä hän ei ole pystynyt kerryttämään eläkettä tarpeeksi. Köyhän opiskeluajan ja aikuisuuden jälkeen tulevaisuudessa häämöttää köyhä vanhuus.

Monet taiteilijat, toimittajat ja tutkijat ovat eläneet tässä epävarmuushelvetissä jo pitkään. Nyt tämä työn teettäminen näennäisenä yrittäjyytenä leviää aloille, joita on totuttu pitämään turvatuimpien työsuhteiden tyyssijoina, kuten terveydenhuoltoon ja puhtaanapitoon.

Vaalipaneeleissa usein toistettu kysymys on, mitä pienyrittäjien ja itsensä työllistäjien aseman parantamiseksi tulisi tehdä. Tässä muutama ehdotus:

- Pätkä‐ , osa‐aika ja keikkatöitä tekeville on maksettava olosuhdelisää.
- Yrittäjien työssäoloehtoa ansiosidonnaiseen pitää lyhentää niin että se vastaa palkansaajien vastaavaa ehtoa.
- Kollektiivinen neuvotteluoikeus on mahdollistettava palkansaajien lisäksi myös itsensä työllistäjille.
- Yrittäjäeläkemaksu ei saa olla suurempi kuin palkansaajien eläkemaksu. Valtion ja työnostajien on maksettava loput.
- Pienyrittäjien oikeutta työttömyysturvaan pitää parantaa ja sen pitää perustua ajankohtaiseen työtilanteeseen.
- Sosiaaliturvan on mahdollistettava siirtymät työnteon muodosta toiseen.
- Ansiosidonnaista työttömyysturvaa on voitava kerryttää samaan aikaan tehtävällä työsuhteisella työllä ja freelance‐ toimeksiannoilla.
- Arvonlisäveron tilittämisen alaraja on nostettava 25 000 euroon.
- Nollatuntisopimukset on kiellettävä.

Nykyisellään pienyrittäjien ja itsensä työllistäjien asema on kestämätön. Suomen pitää pysäyttää uuden palkkiotorppareiden luokan syntyminen!

Eduskunta hyväksyi eilen äänin 95-91 hallituksen pöyristyttävän esityksen: opintotukea myönnettäisiin jatkossa vain yhteen samantasoiseen korkeakoulututkintoon. Tästä kärsivät kaikki, erityisesti nuoret.

Nykyinen opintopolku on jo nyt täynnä pakotteita. Opintoväylä on valittava peruskoulussa usein puutteellisen opinto-ohjauksen turvin. Kellään ei ole takeita siitä, mitkä alat ovat tulevaisuuden työllistäjiä. Kuinka moni peruskouluaan päättävä tietää, millainen työ itselle sopii? Tutkintonimekkeitäkin on satoja - harva aikuinenkaan tietää, mitä tekee limnologi.

Samalla joka tuutista painotetaan nopean valmistumisen merkitystä: opintonsa keskeyttävät tai opintolinjaa vaihtavat ovat pahemman luokan syrjäytymisvaarassa. Tutkintonsa tunnollisesti suorittanut nuori saattaa jo 22 -vuotiaana olla täysin väärällä alalla.

Maailma kuitenkin muuttuu, eikä yhdellä hetkellä imevien alojen työllistämispotentiaalia takaa kukaan. Olisi täysin järjetöntä vaikeuttaa huonosti työllistävältä alalle valmistuneilta ihmisiltä mahdollisuus hankkia uutta tutkintoa etenkin, kun työura jatkuvasti pitenee. Tulevaisuuden menestyjä opiskelee itselleen uuden ammatin, jos työpaikat omalta alalta katoavat. Tämä koskee myös korkeakoulutettuja osaajia.

Jatkossa on varmasti yhä enemmän tarvetta myös korkeakoulutetuille moniosaajille, kuten juristin koulutuksen hankkineille sosiaalityöntekijöille tai insinöörintutkinnon suorittaneille lääkäreille. Ilmastonmuutoksen aikakaudella hassumpi ei olisi luonnontiedekoulutettu yhteiskuntatieteilijäkään. Hallituksen esityksen mukaan opiskeleva ei kuitenkaan saisi tukea kuin ensimmäiseen ammattikorkeakoulututkintoa, kandidaatintutkintoa tai maisterintutkintoa koskevaan valintaansa.

Myös ihminen muuttuu. 18-vuotiaana sopivalta vaikuttanut ala ei 30-vuotiaana ehkä olekaan se kaikkein paras. Lastentarhanopettaja voi huomata, että menestyy paremmin vanhuksien toimintaterapeuttina. Kulttuurintuottajana silpputyöllistetty humanisti voi löytää itsestään kemistin.

Suomi menettää monta huippuosaajaa - ja saa monta loppuun palanutta varhaiseläkeläistä, jos se estää ihmisen mahdollisuudet siirtyä alalle, jossa osaamispotentiaali tulee parhaiten hyödynnettyä. Ymmärtääkseni koko elämän jatkuva oppiminen, muutoskyky ja joustavuus ovat tämän päivän ja tulevaisuuden menestyjän ominaisuuksia.

Muutos myös asettaisi nuoret eriarvoiseen asemaan. Varakkailta vanhemmilta voi hyvinkin liietä muutama satanen kuukaudessa jälkikasvun uudelle uralle. Useimmissa perheissä tällainen investointi on sula mahdottomuus - toisissa sitä ei osata edes ajatella. Opintotuki on mahdollistanut ihmisen taustasta riippumattomat mahdollisuudet edetä elämässä myös silloin, kun kotoa saadut resurssit ovat niukat tai puuttuvat kokonaan.

Kaikkien kannalta olisi järkevintä, että kaikki nuoret löytäisivät – vaikka mutkankin kautta - heille sopivimman työn. Työn, jossa he voivat käyttää osaamispotentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ihminen opiskelee itseään varten: löytääkseen tehtävän, jossa hän voi kehittyä, tuntea onnistumisen iloa ja tienata elantonsa. Samalla ihminen opiskelee yhteiskuntaa varten: kantaakseen kortensa kekoon, tuottaakseen hyvinvointia ja ylläpitääkseen yhteiskunnan rakenteita. Niin yksittäisen ihmisen kuin koko yhteiskunnan kannalta on kaikin tavoin perusteltua turvata valmistuminen kussakin elämän- ja maailmantilanteessa sopivimmille aloille.

Helmikuun alussa riemuitsin! Syy oli hallituksen päätös säilyttää subjektiivinen päivähoito-oikeus, yksi Suomen hienoimmista tasa-arvosaavutuksista. Mutta sitten jo kyllästytti. Miksi tuota oikeutta, joka tutkitusti tuottaa valtavasti yhteiskunnallista hyvää, yritetään aina uudelleen rajata?

Päivähoitokeskustelun jalkoihin jäi toinen suuri kysymys, vanhempainvapaiden jakaminen nykyistä tasa-arvoisemmin. Jos me oikeasti pyrimme sukupuolten tasa-arvoon, vanhempainvapaiden jakamisesta pitäisi näissä vaaleissa keskustella vilkkaasti.

Olemme tottuneet ajatukseen, että Suomi on tasa-arvon mallimaa. Mutta tilastojen valossa tasa-arvoon on meillä vielä huikea matka. Minut pysäytti pari viikkoa sitten tieto, että naisen keskimääräinen työeläke on vielä vähemmän kuin naisen euro suhteessa miehen euroon. Se on vain 65 prosenttia miesten eläkkeestä. Nainen saa keskimäärin 1088 euroa työeläkettä kuukaudessa, mies 1657. Miksi näin on?

Siksi, että Suomessa naisten ja miesten palkkaerot ovat OECD-maiden suurimpia. Palkkaero on Suomessa miesten hyväksi 19 prosenttia, kun se OECD:n kärkimaissa on kuusi prosenttia. Vaikka naiset elävät keskimäärin pidempään, miehillä on pidemmät työurat. Juuri vanhempainvapaiden kasautuminen äideille on suurin syy tähän vääristymään.

Tilanteen korjaisi 6+6+6 malli, jossa molemmille vanhemmille kuuluu kuusi kuukautta vanhempainvapaata, ja kolmannen jakson he voivat jakaa vapaasti. Malli pienentäisi miesten ja naisten välisiä palkkaeroja, naisten palkkakehitys olisi parempi ja myös alkupalkat nousisivat. Parempien palkkojen ja lyhyempien urakatkojen myötä naisten eläkkeet nousisivat. Samalla naiset saisivat paremman ansiosidonnaisen turvan esimerkiksi vanhempainvapaan, sairasloman tai työttömyyden aikana.

Ei ole mitään luonnonlakia, jonka mukaan hoivavastuu lapsista kuuluisi naisille. Moni isä haluaisi hoitaa lapsiaan nykyistä enemmän. 6+6+6-malli muuttaisi asenneilmapiiriä ja jakaisi vastuuta konkreettisesti. Tasa-arvo ei etene itsestään, vaan se vaatii määrätietoista työtä. Vanhempainvapaiden kiintiöintiä tarvitaan, koska nyt molemmille vanhemmille tarkoitettua vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan naiset.

Lain mukaan eduskunnan täytyy edistää tasa-arvoa. Vanhempainvapaiden jakaminen oikeudenmukaisemmin tekisi tämän harppauksella ja tuottaisi heti hyvinvointia kaikille –miehille, naisille ja lapsille.

Älkää kiitos tuoko ruusuja naistenpäivänä. Tuokaa tasa-arvoa joka päivä!