Rasittavat kaupunkilaiset

Eduskuntavaalien jälkeen sain paljon rohkaisevaa palautetta äänestäjiltä. Mieleen on jäänyt erityisesti yhden perheenisän viesti, jonka hän aloitti kertomalla, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän ottaa yhteyttä äänestämäänsä henkilöön ja siksi jännitys on suuri. Kuntapoliittisen urani aikana olen puolestaan huomannut, kuinka moni kaupunkilainen on kiitollinen pelkästään siitä, että palautteeseen ylipäätään vastataan. Väitän siis, että kynnys ottaa poliitikkoihin ja virkamiehiin yhteyttä on tällä hetkellä liian korkealla.

Näitä kokemuksia vasten poliitikkojen tapa puhua toistuvasti palautetta antavista kaupunkilaisista äänekkäänä riesana tuntuu omituiselta. Tätä puhetta kuultiin taas keskiviikon 20.5.2015 valtuustokokouksen yhteydessä, kun listalla oli kahden koulun hallinnollinen yhdistäminen ja luokkatiloista luopuminen. Valtuustokeskustelua oli vauhdittamassa Vasemmistoliiton palautusehdotus. Alueen asukkaat olivat viime metreillä aktivoituneet puolustamaan koulujaan ja vaatimaan huolellisempaa valmistelua. Osa kaupunkilaisten palautteesta oli samansisältöistä sanasta sanaan, ja tätä valtuutetut sitten paheksuivat ennen kokousta ja kokouksen aikana. Helsingin Sanomissa irvailtiin puolestaan seuraavana päivänä äänekkäille vanhemmille, jotka torppaavat koulutilojen lakkauttamisia varsinkin hyvinvoivilla alueilla.

Hesarin analyysia kiittelivät sosiaalisessa mediassa erityisesti oikean laidan valtuutetut. Herää kysymys, olisiko valmistelun kannalta sitten parasta, että kaikki olisivat hiljaa? Miksi kirjoituksessa ei pohdittu sitä, miten kaikkien kaupunkilaisten vaikuttamismahdollisuuksia voitaisiin parantaa sen sijaan, että jo valmiiksi aktiivisia parjataan?

Joidenkin poliitikkojen naureskeleva tapa suhtautua kaupunkilaisten antamaan palautteeseen on demokratiaa halventava. Ja erityisen huolestuttavaa se on varsinkin laskevien äänestysprosenttien aikana. Kaupunkilaisten halua vaikuttaa omaa kuntansa asioihin vähentää poliitikkojen ylimielisyys. On aivan sama, onko palaute sanasta sanaan samansisältöinen. Poliitikon tehtävänä on arvioida eri näkökulmat, erottaa nimbyilevät kannanotot todellisesta huolesta, kiittää palautteesta ja pohtia, miten hän huomioi ne päätöksenteossa. Poliitikon on myös huolehdittava siitä, miten kuunnellaan niiden kaupunkilaisten ääntä, joiden sanoma ei taivu verbaaliseksi viestiksi. Tämä koskee erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia.

Viime vuoden aikana kouluasioissa aktivoituneiden vanhempien palautteen ensisijainen sisältö on ollut huonon valmistelun ja opetustoimeen kohdistuvan säästökuurin kritiikki. He ovat vaatineet esityksiin faktantarkistuksia ja kuulemistilaisuuksien järjestämistä. Ja kritiikki on monesti ollut aivan paikallaan. Jopa hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää arveli noin vuosi sitten, etteivät opetusviraston valmisteluprosessit kouluasioissa ole noudattaneet hyvää hallintotapaa.

Vuoden 2013 Nuorisobarometrin tulosten mukaan, vain yksi kymmenestä nuoresta kokee vaikutusmahdollisuutensa oman asuinkuntansa päätöksentekoon edes jokseenkin suureksi. Tästä voisi päätellä, ettei suomalainen poliittinen järjestelmä ole onnistunut kuin osittain vakuuttamaan nuoria toimintansa laadusta. Huomionarvoista on, että lapsia ja nuoria kuullaan opetustoimen muutoksissa vain pintapuolisesti. Heitähän säästöt koskevat kaikkein eniten. Eikö siis ole vain hyvä, että edes vanhemmat vaativat demokraattisempaa päätöksentekoa ja tietojen paikkansapitävyyttä?