Veronika Honkasalo

Kun on nukkunut yhden kokonaisen yön, on taas ajatukset kirkkaammat. Vaalikentillä ja varsinkin baarikierroksilla ihmetytti välillä varsinkin nuorten miesten kovat asenteet köyhyyteen liittyen. Hyvin paljon oli sellaista puhetta, että ihmiset saavat syyttää köyhyydestä itseään ja että jos tarpeeksi yrittää, niin jokainen löytää itselleen työtä ja tekemistä. Näissä keskusteluissa peräänkuulutin sitä, ettei kaikilla ole resursseja hakea töitä - toiset ovat sairaita, toiset elämän hylkäämiä, toiset eivät yksinkertaisesti ole työkykyisiä, ja ihmisten syyllistämisen sijaan, pitäisi pohtia paljon enemmän sitä, minkälaisen perusturvan takaamme näille ihmisille. Perusturvan korottaminen ja perustulo saivatkin kentällä paljon kannatusta, mutta myös paljon niitä reaktioita, että miksi pitäisi maksaa siitä, että joku makaa kotona. Tällöin kysyin, että mikä se sellainen yhteiskunta on, jossa kolmasosa toimentulotukeen oikeutetuista ei hae tukea ollenkaan, koska ei osaa, jaksa tai pelkää leimautumista.

Hyvin vahvana ja voimistuvana näyttää olevan siis se eetos, että ihminen on yksin syypää kohtaloonsa. Eetos näkyy myös esim. Nuorisobarometrin 2012 tuloksissa, joiden mukaan luottamus kanssaihmisiin on heikentynyt varsin nopeasti. Samassa tutkimuksessa nousee esiin, että sosiaalinen epäluottamus periytyy vahvasti myös sukupolvelta toiselle yhdessä huono-osaisuuden kanssa. Ja tämä luottamuksen puute on nyt se, mihin minusta pitäisi tarttua ja jota tulisi pohtia vakavasti. Yksilöllistyminen, mutta myös eriarvoisuuden ja tuloerojen kasvu vaikuttavat yhdessä siihen, että luottamus haurastuu ja asenteet kovenevat. Se ei siis näytä kanavoituvan solidaarisuudeksi kanssaihmisiä kohtaan. Myös tutkimukset osoittavat, että vahva hyvinvointivaltio tukee auttamisen halua, luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Näyttäisi siis siltä, että hyvinvointivaltion rapauttaminen myös lisää ihmisten keskinäistä epäluottamusta.

Omassa kampanjassani keskeisiä teemoja oli solidaarisuus ja ajattelen edelleen, että nimenomaan solidaarisuuden herättelylle on juuri nyt tilausta. Mutta solidaarisuuden vahvistuminen ei tapahdu hetkessä. Hyvinvointipalveluiden puolustamisen lisäksi se edellyttää myös rikasta yhteiskunnallista keskustelua rakenteellisesta epätasa-arvosta ja köyhyyden syistä. Ja juuri tällaista keskustelua kaipaisin enemmän myös koulu- ja yliopistomaailmaan. Keskustelua, joka ei anna yksinkertaisia ja ihmisryhmiä leimaavia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, vaan herättelee kyseenalaistamaan vallitsevia selitystapoja.

Ja vielä: 5371 kertaa kiitos! Työ solidaarisemman yhteiskunnan puolesta jatkuu vahvana!

1999 joulukuussa.

Vartija tarttuu kainalosta ja käskee lähtemään ulos Meritan pääkonttorissa. Pankkityöntekijät eivät tiedä minne katsoa. Takanani seisoo joukko muita mielenosoittajia sekä valokuvaajia ja toimittajia. Keski-ikäinen miesasiakas tiuskaisee vartijalle: ”Anna sen tytön olla, sillä on tärkeää sanottavaa!”

Luen megafoniin lyhyen julistuksen. Meritan pääjohtaja Pertti Voutilainen on aikaisemmin syksyllä esittänyt, että pankkiasiakkaat tulisi jatkossa jakaa kannattaviin ja kannattamattomiin. Ettei pankin velvollisuus ole palvella asiakkaita, joista aiheutuu enemmän kuluja kuin tuottoa. ”Missä on Meritan yhteiskunnallinen vastuu? Jokainen suomalainen maksoi laman aikana 10 000 markkaa tukea pankeille, jotta ne pelastuisivat”, kuulutan.

Tämä isosti medianäkyvyyttäkin saanut tapahtuma on yksi oman poliittisen aktivismini alkutaipaleita Suomessa. Se nousee usein mieleeni kun tuntuu siltä, että omat mielipiteet tai niiden esittäminen tuntuvat liian radikaaleilta.

Pankin valtausta suunniteltiin pitkään ja huolella. Meille mielenosoituksen järjestäjille Voutilaisen sanat kertoivat siitä, ettei hän elänyt samassa todellisuudessa kuin me, laman läpikäynyt nuori sukupolvi. Pääjohtajan puheet tuntuivat härskeiltä tilanteessa, jossa pankkikonttoreita oli suljettu pitkin syksyä ja työntekijät olivat joutuneet ahtaalle.

Nyt Voutilaisen sanat kuulostavat taas kovin tutuilta.

Elinkeinoelämällä on usein isompi vaikutus poliittiseen päätöksentekoon kuin tavallisilla kansalaisilla. Valtiovarainministeriönkään lausuntoja ei enää erota elinkeinoelämästä ja poliittisesta oikeistosta. Ministeriö esitti tuoreeltaan, sopivasti vaalien alla, että leikata pitäisi 6 miljardin edestä. On helppo esittää massiivisia leikkauslistoja, kun ei joudu itse kärsimään niistä omassa arjessaan. Julkisen sektorin säästöt kun iskevät pahimmin julkisia palveluita käyttäviin pienituloisiin.

Jokaisen päättäjän vastuulla on varmistaa, että kansalaisten vaikutusmahdollisuudet toteutuvat. Demokratia ei ole koskaan valmis, sitä pitää jatkuvasti kehittää. Äänestäminen on tärkeää, sillä monessa maassa sen eteen taistellaan edelleen. Äänestäminen on tärkeää myös siksi, että jos ei äänestä, joku muu päättää meidän puolestamme. Esimerkiksi elinkeinoelämän lobbaamaat poliitikot.

Äänestäminen ei kuitenkaan sulje pois sitä, että aina välillä on syytä nousta myös barrikadeille ja käyttää megafonia.

Yleisradio uutisoi maaliskuussa Valtakunnallisen liikunta- ja urheiluorganisaation (Valo) ehdotuksen 10 miljoonan euron urheilurahaston perustamiseksi. Valo ideoi, että valtio ja yhteiskumppanit rahoittaisivat tämän vähävaraisten perheiden lasten urheilutoimintaa tukevan rahaston osana yhteiskuntavastuullista työtä. Valon yhteiskuntasuhteiden johtaja markkinoi, että rahastoon voisivat antaa rahaa kaikki ne, jotka haluavat olla mukana ratkaisemassa tätä ”jatkuvasti kasvavaa ongelmaa”. Eli monen lajin todella korkeita harrastushintoja.

Lasten ja nuorten liikuntaharrastusten hinnat eivät ole kasvaneet itsestään, vaan paljolti johtuen urheiluliikkeestä itsestään. Varsinkin suurimmissa lajiliitoissa huippu-urheilu jyrää, kun lapset ja nuoret sekä aikuisliikunta vikisevät. Tämä siitäkin huolimatta, että liikuntalaissa ja valtion tulosohjauksessa painotetaan vahvasti lasten ja nuorten liikuntaa. Toiminnan pyörittäminen huippu-urheilun ehdoilla näkyy suoraan ruohonjuuritasolla harrastusten hinnoissa.

Suomalaisen urheiluliikkeen saamat julkiset tuet ovat kasvaneet lamasta huolimatta räjähdysmäisesti, vaikka samanaikaisesti muilla yhteiskunnan aloilla on tehty rajuja leikkauksia. Yksin huippu-urheilun suorat tuet ovat kasvaneet vuosina 2004-2013 peräti 174 prosenttia. Samalla ajanjaksolla liikunnan järjestötuet ovat kasvaneet kymmeniä prosentteja, yksin hallituskaudella 2007–2011 noin 40 prosenttia.

Eli mietitäänpä uudestaan: 10 miljoonaa euroa lisää rahaa Valon jäsenjärjestöille ja urheiluseuroille julkiselta ja yksityiseltä sektorilta, jotta vähävaraiset pääsevät mukaan harrastamaan liikuntaa? Jos näin tehdään, harrastusten hintoja alentavien toimien sijaan nykytila otetaan annettuna ja hyväksyttävänä. Käytännössä urheiluliikkeen itse aiheuttamaa liikuntaharrastamisen polarisoitumista korjattaisiin lisärahalla.

Valon ehdotus julkisten ja yksityisten lisävarojen pumppaamisesta järjestelmään "köyhäinhoitona" on siksi outo. Korkean hintatason ylläpitämisen sijaan Valon tulisi tervehdyttää suomalaisen urheiluliikkeen eli omien jäsenjärjestöjensä rakenteita harrastuskustannusten alentamiseksi. Valo ja sen lajiliitot ovat kuitenkin epäonnistuneet yhteiskuntavastuussaan, sillä harrastusten hinnat ovat useissa lajeissa kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa.

Ennätysmäisten julkisten tukien kasvun jälkeen voi kysyä, eikö urheiluliikkeessä olla mihinkään tyytyväisiä. Kansalaistoiminnan pitäisi olla yhdenvertaista ja avointa kaikille. Siksi kasvavaa huolta tulisikin kantaa siitä, että vanhempien taloudellinen asema vaikuttaa yhä enemmän siihen, voiko lapsi harrastaa liikuntaa vai ei.

Myös kuntien tulee kantaa vastuunsa liikuntaharrastusten saatavuudesta, ja siitä etteivät kenttä- ja salimaksut ole kohtuuttomia. Esimerkiksi koulutilojen iltakäytöllä rahastaminen on lyhytnäköistä politiikkaa. Se suoraan nostaa harrastamisen hintoja ja näin lisää lasten liikunnan polarisoitumista. Kuitenkin pidemmällä aikajänteellä korkeat kenttä- ja salimaksut tulevat kunnalle lasten liikkumattomuuden kautta merkittävästi kalliimmaksi.

Lasten harrastamisen hinnoista puhutaan todella paljon. Mutta puheen lisäksi ei konkreettisiin toimiin tunnu löytyvän halua. Valo ehdottaa 10 miljoonan pumppaamista omiin jäsenjärjestöihinsä ja kunnat itse rahastavat liikuntapaikkojen vuokrilla. Valtion liikuntapolitiikka on ainoa riittävän järeä väline tämän kehityksen oikaisemiseen, mutta nyt senkin ponnistelut vaikuttavat olevan huippu-urheilun edistämisessä sekä liikunnan ja urheilun kattojärjestöjen silittelyssä.