Veronika Honkasalo

Julkisuudessa on reagoitu turvapaikanhakijoita leimaaviin raiskausuutissointeihin pohtimalla, että vastaanottokeskuksissa tulisi mitä pikemmin opettaa turvapaikanhakijoille sukupuolten tasa-arvosta ja antaa seksuaalikasvatusta. Aihetta on käsitelty muun muassa Ylen A-studiossa, Hesarin pääkirjoituksessa ja viimeksi tänään Sexpo kirjoitti avoimen kirjeen sisäministeri Orpolle ja tarjoutui antamaan seksuaalikasvatusta vastaanottokeskuksissa.

On tärkeää, että seksuaalikasvatuksesta keskustellaan ja hienoa on myös se, että mutkia suoriksi vetävästä raiskausuutisoinnista on pikkuhiljaa siirrytty keskustelemaan siitä, kuinka yleistä naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa on.

Seksuaalikasvatuksen korostamisesta nimenomaan turvapaikanhakijoita koskevana asiana välittyy kuitenkin mielikuva siitä, että muun väestön kohdalla seksuaaliasiat olisivat kunnossa. Samalla turvapaikanhakijat määrittyvät keskustelussa homogeenisena ryhmänä, jotka eivät tietäisi seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä oikeuksista juuri mitään. Ongelmallista on, että seksuaalikasvatuksesta muodostuu näin eräänlainen ristiretki, joka ei perustu vuorovaikutukselle ja dialogille, vaan pönkittää sen sijaan pahimmillaan kuviteltuja kulttuurisia eroja ja stereotypioita.

Seksuaalikasvatusta tarkastelleissa tutkimuksissani olen esimerkiksi tuonut esille, että kulttuuristen erojen ja eriarvoisuuksien käsittely on suomalaisessa seksuaalikasvatuksessa hyvin pinnallista ja esimerkiksi seksuaalivähemmistöt, sukupuolen moninaisuus ja sukupuolijärjestelmä jäävät usein vain maininnan tasolle. Koulun oppikirjoissa ei puolestaan käsitellä sitä, miten yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat seksuaalikäsityksiin, eikä kirjoissa esimerkiksi huomioida seksuaalista väkivaltaa juuri lainkaan.

Seksuaalikasvatus ei siis ole asia, joka koskisi erityisesti maahanmuuttajiksi nimettyjä, vaan sen asemaa tulisi vahvistaa suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään. Erityisesti nuorten kohdalla tämä on tärkeää, sillä tällä hetkellä nuorten kokemus on , että he ovat pikemminkin seksuaalikasvatuksen kohteena kuin osana sen rakentumista. Seksuaalikasvatuksesta on kuitenkin eniten hyötyä silloin, kun se perustuu arvostavalle dialogille eikä sen puitteissa pönkitetä esimerkiksi ulossulkevaa rodullistettua ja sukupuolitettua kuvastoa ”meistä” ja ”heistä”.

Yleisradio uutisoi maaliskuussa Valtakunnallisen liikunta- ja urheiluorganisaation (Valo) ehdotuksen 10 miljoonan euron urheilurahaston perustamiseksi. Valo ideoi, että valtio ja yhteiskumppanit rahoittaisivat tämän vähävaraisten perheiden lasten urheilutoimintaa tukevan rahaston osana yhteiskuntavastuullista työtä. Valon yhteiskuntasuhteiden johtaja markkinoi, että rahastoon voisivat antaa rahaa kaikki ne, jotka haluavat olla mukana ratkaisemassa tätä ”jatkuvasti kasvavaa ongelmaa”. Eli monen lajin todella korkeita harrastushintoja.

Lasten ja nuorten liikuntaharrastusten hinnat eivät ole kasvaneet itsestään, vaan paljolti johtuen urheiluliikkeestä itsestään. Varsinkin suurimmissa lajiliitoissa huippu-urheilu jyrää, kun lapset ja nuoret sekä aikuisliikunta vikisevät. Tämä siitäkin huolimatta, että liikuntalaissa ja valtion tulosohjauksessa painotetaan vahvasti lasten ja nuorten liikuntaa. Toiminnan pyörittäminen huippu-urheilun ehdoilla näkyy suoraan ruohonjuuritasolla harrastusten hinnoissa.

Suomalaisen urheiluliikkeen saamat julkiset tuet ovat kasvaneet lamasta huolimatta räjähdysmäisesti, vaikka samanaikaisesti muilla yhteiskunnan aloilla on tehty rajuja leikkauksia. Yksin huippu-urheilun suorat tuet ovat kasvaneet vuosina 2004-2013 peräti 174 prosenttia. Samalla ajanjaksolla liikunnan järjestötuet ovat kasvaneet kymmeniä prosentteja, yksin hallituskaudella 2007–2011 noin 40 prosenttia.

Eli mietitäänpä uudestaan: 10 miljoonaa euroa lisää rahaa Valon jäsenjärjestöille ja urheiluseuroille julkiselta ja yksityiseltä sektorilta, jotta vähävaraiset pääsevät mukaan harrastamaan liikuntaa? Jos näin tehdään, harrastusten hintoja alentavien toimien sijaan nykytila otetaan annettuna ja hyväksyttävänä. Käytännössä urheiluliikkeen itse aiheuttamaa liikuntaharrastamisen polarisoitumista korjattaisiin lisärahalla.

Valon ehdotus julkisten ja yksityisten lisävarojen pumppaamisesta järjestelmään "köyhäinhoitona" on siksi outo. Korkean hintatason ylläpitämisen sijaan Valon tulisi tervehdyttää suomalaisen urheiluliikkeen eli omien jäsenjärjestöjensä rakenteita harrastuskustannusten alentamiseksi. Valo ja sen lajiliitot ovat kuitenkin epäonnistuneet yhteiskuntavastuussaan, sillä harrastusten hinnat ovat useissa lajeissa kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa.

Ennätysmäisten julkisten tukien kasvun jälkeen voi kysyä, eikö urheiluliikkeessä olla mihinkään tyytyväisiä. Kansalaistoiminnan pitäisi olla yhdenvertaista ja avointa kaikille. Siksi kasvavaa huolta tulisikin kantaa siitä, että vanhempien taloudellinen asema vaikuttaa yhä enemmän siihen, voiko lapsi harrastaa liikuntaa vai ei.

Myös kuntien tulee kantaa vastuunsa liikuntaharrastusten saatavuudesta, ja siitä etteivät kenttä- ja salimaksut ole kohtuuttomia. Esimerkiksi koulutilojen iltakäytöllä rahastaminen on lyhytnäköistä politiikkaa. Se suoraan nostaa harrastamisen hintoja ja näin lisää lasten liikunnan polarisoitumista. Kuitenkin pidemmällä aikajänteellä korkeat kenttä- ja salimaksut tulevat kunnalle lasten liikkumattomuuden kautta merkittävästi kalliimmaksi.

Lasten harrastamisen hinnoista puhutaan todella paljon. Mutta puheen lisäksi ei konkreettisiin toimiin tunnu löytyvän halua. Valo ehdottaa 10 miljoonan pumppaamista omiin jäsenjärjestöihinsä ja kunnat itse rahastavat liikuntapaikkojen vuokrilla. Valtion liikuntapolitiikka on ainoa riittävän järeä väline tämän kehityksen oikaisemiseen, mutta nyt senkin ponnistelut vaikuttavat olevan huippu-urheilun edistämisessä sekä liikunnan ja urheilun kattojärjestöjen silittelyssä.