Veronika Honkasalo

Suomeen on muodostunut uusi paarialuokka, yrittäjyyteen pakotetut duunarit. Heidän lukumääränsä kasvaa julkisen sektorin ulkoistamisbuumin myötä. Nyt tämä työn teettäminen näennäisenä yrittäjyytenä on levinnyt myös aloille, joita on totuttu pitämään turvatumpien työsuhteiden tyyssijoina ­ puhtaanapitoon, terveydenhuoltoon ja moniin avustaviin tehtäviin.

Ystäväni valokuvaaja, 40 v, kuuluu heihin. Kaikenlainen vakiintuminen on tuntunut riskiyrittäjyyden vuoksi mahdottomalta. Hän on jatkuvasti valmis ottamaan vastaan minkä tahansa keikan, lähes millä rahalla tahansa. Mikä kolmikymppisenä tuntui vielä luontevalta, on nelikymppisenä alkanut ahdistaa. Lyhytkin sairaus tuntuu heti kukkarossa, sillä työtä ei voi tehdä, mutta sairauspäivärahaa saa vasta yhdeksän päivän omavastuukauden jälkeen.

Valokuvaajaystäväni oli jo lapsena luova ja taiteellinen. Lukion jälkeen hän pyrki yhä uudestaan Taideteolliseen korkeakouluun. Välivuodet hän teki töitä ruokakaupassa ja opiskeli kansanopistossa. Kun hän viiden vuoden pääsykoerumban jälkeen valikoitui sadoista hakijoista kahdeksan parhaan joukkoon, se tuntui lottovoitolta.

Mutta kun valmistuminen lähestyi, työelämä alkoi mietityttää. Valokuvaus ei enää ollutkaan harvojen taitolaji. Ensin tulivat digikamerat, sitten kännykkäkamerat. Lopulta alkoi näyttää siltä, ettei valokuvaajaa enää juuri tarvita. Kun opintojen alkuvaiheessa sai kesäkuvaajan palkkatyön paikallislehdestä, sama lehti hankkii kuvansa nykyään friikuilta. Tai lukijoilta, joille ei tarvitse maksaa mitään.

Ystäväni valmistui kolmekymppisenä keskelle työmarkkinoiden murrosta. Ainoa tapa työllistyä oli perustaa oma toiminimi. Tilanne ei ollut ihan kamala katastrofi, sillä eihän hän ollut vakiintunut, perustanut perhettä tai ottanut asuntolainaa.

Nyt ystävääni pidetään liian kalliina. Asiakkaat eivät tunnu ymmärtävän, että toiminimellä työtä tekevä maksaa palkkiostaan itse sivukulunsa, alvin ja muita veroja plus tuntuvia vakuutusmaksuja. Uusiin laitteisiin hän pystyy investoimaan vain harvoin. Monella hänen valokuvausta harrastavalla ystävällään on paremmat kamerat, linssit ja jalustat. Liiketilasta ystäväni ei edes haaveile.

Toki ystäväni voisi ryhtyä tekemään jotain muuta. Mutta koko kouluajan kestänyt haave, sitkeä opinahjoon pyrkiminen, seitsemän vuoden opinnot ja kymmenen vuoden jatkuva yrittäminen tuntuvat kuitenkin kohtuuttomilta uhrauksilta.

Mutta töitä ei enää vaan oikein ole. Nyt ystäväni on alkanut pelätä eläkeikää, sillä hän ei ole pystynyt kerryttämään eläkettä tarpeeksi. Köyhän opiskeluajan ja aikuisuuden jälkeen tulevaisuudessa häämöttää köyhä vanhuus.

Monet taiteilijat, toimittajat ja tutkijat ovat eläneet tässä epävarmuushelvetissä jo pitkään. Nyt tämä työn teettäminen näennäisenä yrittäjyytenä leviää aloille, joita on totuttu pitämään turvatuimpien työsuhteiden tyyssijoina, kuten terveydenhuoltoon ja puhtaanapitoon.

Vaalipaneeleissa usein toistettu kysymys on, mitä pienyrittäjien ja itsensä työllistäjien aseman parantamiseksi tulisi tehdä. Tässä muutama ehdotus:

- Pätkä‐ , osa‐aika ja keikkatöitä tekeville on maksettava olosuhdelisää.
- Yrittäjien työssäoloehtoa ansiosidonnaiseen pitää lyhentää niin että se vastaa palkansaajien vastaavaa ehtoa.
- Kollektiivinen neuvotteluoikeus on mahdollistettava palkansaajien lisäksi myös itsensä työllistäjille.
- Yrittäjäeläkemaksu ei saa olla suurempi kuin palkansaajien eläkemaksu. Valtion ja työnostajien on maksettava loput.
- Pienyrittäjien oikeutta työttömyysturvaan pitää parantaa ja sen pitää perustua ajankohtaiseen työtilanteeseen.
- Sosiaaliturvan on mahdollistettava siirtymät työnteon muodosta toiseen.
- Ansiosidonnaista työttömyysturvaa on voitava kerryttää samaan aikaan tehtävällä työsuhteisella työllä ja freelance‐ toimeksiannoilla.
- Arvonlisäveron tilittämisen alaraja on nostettava 25 000 euroon.
- Nollatuntisopimukset on kiellettävä.

Nykyisellään pienyrittäjien ja itsensä työllistäjien asema on kestämätön. Suomen pitää pysäyttää uuden palkkiotorppareiden luokan syntyminen!

Eduskunta hyväksyi eilen äänin 95-91 hallituksen pöyristyttävän esityksen: opintotukea myönnettäisiin jatkossa vain yhteen samantasoiseen korkeakoulututkintoon. Tästä kärsivät kaikki, erityisesti nuoret.

Nykyinen opintopolku on jo nyt täynnä pakotteita. Opintoväylä on valittava peruskoulussa usein puutteellisen opinto-ohjauksen turvin. Kellään ei ole takeita siitä, mitkä alat ovat tulevaisuuden työllistäjiä. Kuinka moni peruskouluaan päättävä tietää, millainen työ itselle sopii? Tutkintonimekkeitäkin on satoja - harva aikuinenkaan tietää, mitä tekee limnologi.

Samalla joka tuutista painotetaan nopean valmistumisen merkitystä: opintonsa keskeyttävät tai opintolinjaa vaihtavat ovat pahemman luokan syrjäytymisvaarassa. Tutkintonsa tunnollisesti suorittanut nuori saattaa jo 22 -vuotiaana olla täysin väärällä alalla.

Maailma kuitenkin muuttuu, eikä yhdellä hetkellä imevien alojen työllistämispotentiaalia takaa kukaan. Olisi täysin järjetöntä vaikeuttaa huonosti työllistävältä alalle valmistuneilta ihmisiltä mahdollisuus hankkia uutta tutkintoa etenkin, kun työura jatkuvasti pitenee. Tulevaisuuden menestyjä opiskelee itselleen uuden ammatin, jos työpaikat omalta alalta katoavat. Tämä koskee myös korkeakoulutettuja osaajia.

Jatkossa on varmasti yhä enemmän tarvetta myös korkeakoulutetuille moniosaajille, kuten juristin koulutuksen hankkineille sosiaalityöntekijöille tai insinöörintutkinnon suorittaneille lääkäreille. Ilmastonmuutoksen aikakaudella hassumpi ei olisi luonnontiedekoulutettu yhteiskuntatieteilijäkään. Hallituksen esityksen mukaan opiskeleva ei kuitenkaan saisi tukea kuin ensimmäiseen ammattikorkeakoulututkintoa, kandidaatintutkintoa tai maisterintutkintoa koskevaan valintaansa.

Myös ihminen muuttuu. 18-vuotiaana sopivalta vaikuttanut ala ei 30-vuotiaana ehkä olekaan se kaikkein paras. Lastentarhanopettaja voi huomata, että menestyy paremmin vanhuksien toimintaterapeuttina. Kulttuurintuottajana silpputyöllistetty humanisti voi löytää itsestään kemistin.

Suomi menettää monta huippuosaajaa - ja saa monta loppuun palanutta varhaiseläkeläistä, jos se estää ihmisen mahdollisuudet siirtyä alalle, jossa osaamispotentiaali tulee parhaiten hyödynnettyä. Ymmärtääkseni koko elämän jatkuva oppiminen, muutoskyky ja joustavuus ovat tämän päivän ja tulevaisuuden menestyjän ominaisuuksia.

Muutos myös asettaisi nuoret eriarvoiseen asemaan. Varakkailta vanhemmilta voi hyvinkin liietä muutama satanen kuukaudessa jälkikasvun uudelle uralle. Useimmissa perheissä tällainen investointi on sula mahdottomuus - toisissa sitä ei osata edes ajatella. Opintotuki on mahdollistanut ihmisen taustasta riippumattomat mahdollisuudet edetä elämässä myös silloin, kun kotoa saadut resurssit ovat niukat tai puuttuvat kokonaan.

Kaikkien kannalta olisi järkevintä, että kaikki nuoret löytäisivät – vaikka mutkankin kautta - heille sopivimman työn. Työn, jossa he voivat käyttää osaamispotentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ihminen opiskelee itseään varten: löytääkseen tehtävän, jossa hän voi kehittyä, tuntea onnistumisen iloa ja tienata elantonsa. Samalla ihminen opiskelee yhteiskuntaa varten: kantaakseen kortensa kekoon, tuottaakseen hyvinvointia ja ylläpitääkseen yhteiskunnan rakenteita. Niin yksittäisen ihmisen kuin koko yhteiskunnan kannalta on kaikin tavoin perusteltua turvata valmistuminen kussakin elämän- ja maailmantilanteessa sopivimmille aloille.

Helmikuun alussa riemuitsin! Syy oli hallituksen päätös säilyttää subjektiivinen päivähoito-oikeus, yksi Suomen hienoimmista tasa-arvosaavutuksista. Mutta sitten jo kyllästytti. Miksi tuota oikeutta, joka tutkitusti tuottaa valtavasti yhteiskunnallista hyvää, yritetään aina uudelleen rajata?

Päivähoitokeskustelun jalkoihin jäi toinen suuri kysymys, vanhempainvapaiden jakaminen nykyistä tasa-arvoisemmin. Jos me oikeasti pyrimme sukupuolten tasa-arvoon, vanhempainvapaiden jakamisesta pitäisi näissä vaaleissa keskustella vilkkaasti.

Olemme tottuneet ajatukseen, että Suomi on tasa-arvon mallimaa. Mutta tilastojen valossa tasa-arvoon on meillä vielä huikea matka. Minut pysäytti pari viikkoa sitten tieto, että naisen keskimääräinen työeläke on vielä vähemmän kuin naisen euro suhteessa miehen euroon. Se on vain 65 prosenttia miesten eläkkeestä. Nainen saa keskimäärin 1088 euroa työeläkettä kuukaudessa, mies 1657. Miksi näin on?

Siksi, että Suomessa naisten ja miesten palkkaerot ovat OECD-maiden suurimpia. Palkkaero on Suomessa miesten hyväksi 19 prosenttia, kun se OECD:n kärkimaissa on kuusi prosenttia. Vaikka naiset elävät keskimäärin pidempään, miehillä on pidemmät työurat. Juuri vanhempainvapaiden kasautuminen äideille on suurin syy tähän vääristymään.

Tilanteen korjaisi 6+6+6 malli, jossa molemmille vanhemmille kuuluu kuusi kuukautta vanhempainvapaata, ja kolmannen jakson he voivat jakaa vapaasti. Malli pienentäisi miesten ja naisten välisiä palkkaeroja, naisten palkkakehitys olisi parempi ja myös alkupalkat nousisivat. Parempien palkkojen ja lyhyempien urakatkojen myötä naisten eläkkeet nousisivat. Samalla naiset saisivat paremman ansiosidonnaisen turvan esimerkiksi vanhempainvapaan, sairasloman tai työttömyyden aikana.

Ei ole mitään luonnonlakia, jonka mukaan hoivavastuu lapsista kuuluisi naisille. Moni isä haluaisi hoitaa lapsiaan nykyistä enemmän. 6+6+6-malli muuttaisi asenneilmapiiriä ja jakaisi vastuuta konkreettisesti. Tasa-arvo ei etene itsestään, vaan se vaatii määrätietoista työtä. Vanhempainvapaiden kiintiöintiä tarvitaan, koska nyt molemmille vanhemmille tarkoitettua vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan naiset.

Lain mukaan eduskunnan täytyy edistää tasa-arvoa. Vanhempainvapaiden jakaminen oikeudenmukaisemmin tekisi tämän harppauksella ja tuottaisi heti hyvinvointia kaikille –miehille, naisille ja lapsille.

Älkää kiitos tuoko ruusuja naistenpäivänä. Tuokaa tasa-arvoa joka päivä!