Voi video. Jos on pelannut korttinsa hölmösti, niin on pelannut korttinsa hölmösti. Positiivista on tietenkin se, että hölmö pelaaja pitää kinkkisten ongelmien ratkaisemisesta. Asiaa kuitenkin hankaloittaa se, että pelissä on niin monta liikkuvaa palaa ja niin monta pelaajaa, ja pelaajien vakutusmahdollisuudet lopputulokseen vaihtelevat, että näin lyhyen matematiikan taidoilla alkaa olla hieman liian haastavaa.
puuuh, jatketaan peliä
Olen haluttu.
Vähintäänkin 7 ihmistä lähestyy minua viikoittain.
Toiset ovat kiinnostuneet kovin intiimeistä alueista,
mahdollisesta rintasyövästä,
gynekologisen alueen sairauksista,
toiset taas ihan vaan kuolemastani.
Jotkut yrittävät saada siihen väliin mahtumaan muutaman lehtitilauksen.
Tänään olen vastannut jo kahdelle vakuutusmyyjälle,
etten ole kiinnostunut lisäämään vakuutusturvaani.
Kyse ei oikeastaan ollut tuotteiden viehättävyydestä.
Kovin hyviltähän nuo kuulostivat.
Mutta vakuutuksissa on aina joku koira haudattuna.
Näin olen antanut käytännön opettaa.
Vakuutuksethan eivät todellisuudessa ole tehty sitä varten, että ihminen
kriisitilanteessa saisi korvauksen vahingosta, vaan tahkoamaan rahaa vakuutusyhtiölle.
Aina on jotain…
Lisäksi kieltäydyin muutamasta laatulehdestä.
En ole tilannut Hesariakaan vuosiin, koska se roskan määrä, joka pitäisi kantaa roskiin, on järkyttävä. Ei, en tarkoita nyt asiaa ympäristön kannalta, vaan ihan omaa laiskuuttani protestoin sitä, että kerran viikossa saa raahata paperikassillisen Hesaria roskiin.
Vielä pitäisi keksiä hyvä syy kieltäytyä näiltä vakuutuksilta.
Kävisikö vaikka:
1) Minulle on luvattu 6kk elinaikaa, en tarvitse enää vakuutuksia.
2) Pidän vaarallisesta elämästä.
Valo, se on palannut jälleen.
Muutama aurinkoinen päivä ja olen uusi ihminen.
Eikä siihen todellakaan tarvittu, kuin muutama aurinkoinen päivä.
Joten ihmekös tuo jos syksyllä valon hiipuessa hiljaa pois, hiivun minäkin.
Unen tarve nousee lopulta niin korkeaksi, ettei vuorokauteen mahdu muuta kuin työtä ja unta.
Ja hiilarit, ne ihanat hiilarit.
Hiilihydraattien himo, se koettelee itsekuria kuukausia.
Kolme ja puoli kuukautta, marraskuun alusta helmikuun puoleen väliin, elämä kulkee kuin hidastetussa mustavalkoisessa elokuvassa.
Sen katseluun kyllästyy jo muutaman minuutin kuluessa.
Viikkojen vieriessä eteenpäin on jo valmis lahtaamaan tekijän.
Ja nyt valon palattua…
Kevät on saanut neidin säkenöimään.
Kipinät sinkoilevat.
Moottori hyrisee.
Pian se jylisee ja voi vain toivoa, että mopo pysyy käsissä.
******************************************************************
Hän taas tanssii tahtiin valssin
lehmus tuulessa huokailee
vanhan talon puuseinää
aurinko salaa suutelee
Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin
Murtuu huulet kylmän talven
kaiken alkaa hän uudelleen
jostain kuulen tutun laulun
hänen tiedän taas palanneen
Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut kaupunkiin
Lapset laulaa suvivirren
kuin vanhus maa huokailee
ensimmäisen leskenlehden
hauraat silmät hän aukaisee
Hän on täällä taas
kuinka sua kaipasin
täällä taas
talven yli odotin
ja täällä taas
neiti kevät on tullut takaisin
(Sir Elwoodin hiljaiset värit)
Kalenteri. Mitä tekisinkään ilman sitä. Saatan istua kalenterin ääressä tuntikausia suunnitellen. Suunnittelen tavoitteitani, aikataulujani, tulevia matkoja, elämää. Vanhat kalenterini ovat täynnä suunnitelmia, useimmat jääneet toteuttamatta. Mutta toteutus ei olekaan tässä se olennainen, vaan suunnittelu. Pyörittelen päässäni mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja niiden vaatimia olosuhteita. Ja juuri tuo pyörittely on niin hauskaa.
Tämä on perintöä opiskeluajoilta. Tuolloin keskittymiskykyni tentteihin lukiessa oli ajoittain todella huono ja usein päädyinkin suunnittelemaan matkoja maailman ääriin. Takataskusta löytyykin kymmeniä toteutettuja ja toteuttamattomia matkasuunnitelmia. Suunnitelmista paistaa läpi taipumukseni liioitteluun. Jokainen reissu kestää vähintään 2-3kk ja maksaa myös sen mukaisesti.
Huomaan parisuhteessa olevani taipuvainen samaan suunnitteluun. Pyörittelen päässäni erilaisia mahdollisuuksia ja haaveita. Mutta, koska olen tottunut siihen, etteivät suunnitelmani ole yleensä toteutuneet en odotakaan niiden toteutuvan. Suunnittelu on kuitenkin parisuhteessa erilaista. Ei kannata puhua kaikista haihatteluistaan ääneen, jottei toinen mene aivan pökerryksiin. Ja toisaalta, toisen suunnitelmat elämänsä ja uransa suhteen on otettava huomioon. Toisaalta tämä on ehkä hieman tylsää, enää ei voi suunnitella lähtevänsä milloin tahansa, mihin tahansa. Toisaalta intohimoinen suunnittelija saa lisäpotkua kerrankin asetetuista rajoitteista.
Jälleen toipilaana ja suunnittelin tänään kokeilevani pilatesta. Huoh, no ens talveksi otan sen influenssarokotteen, kun sen ilmaiseksi kerran saan.
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Katselen parhaillaan Samuli Putron haastattelua ylen aamussa. Ihana setä. Mies. Mä kannatan tällaista tekemistä, mistä Putro puhuu. Avointa, niin avointa, että välillä tuntuu että nyt meni yli. Ja kuitenkin juuri silloin, kun tunnet että nyt paljastit liikaa itsestäsi, luot jotain joka mahdollistaa sillan toisen luo. Ja sille vastaanottajalle luot jotain merkityksellistä, jonka kanssa peilata itseään.
Näki rakkauden ja otti sen.
Näki heikkouden ja käytti sitä.
Otti kaiken hyvän.
Otti hyödyn.
Ei antanut mitään.
Käytti.
Ivasi.
Ivasi rakkautta.
Annoin ottaa kaiken.
Olisin halunnut antaa enemmän.
Annoin käyttää.
Annoin ivata.
Annoin viiltää näkymättömiä haavoja.
Muistatteko elokuvan Anger management? Jostain 2000-luvun alkupuolelta. Pääosissa Jack Nicholson ja se toinen. Elokuvassa on yksi hyvä kohtaus.
Jack N selittää vihansa kanssa painivalle potilaalleen, että ihmisiä on kahta sorttia. Toinen räjähtää heti. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka kaupan kassalla huutavat pää punaisena myyjälle. Toinen ihmistyyppi nielee kaiken kohteliaasti, kunnes lopulta ei enää pysty. Myyjä, jolle asiakas huutaa on taas tätä sorttia. Nielee paskaa kohtelua päivästä toiseen, kunnes myyjällä napsahtaa ja eräänä päivänä hän saapuu töihin katkaistun haulikon kanssa ja ampuu kaikki.
Voiko prosessia kääntää takaisin jos on II-tyyppiä? Siis voiko räjähdyspisteen partaalta palata? Vai onko puettava sovinnolla pakkopaita ylleen ja eristää itsensä maailmasta?
Naisen elämä on niin koomista. Vuoristorata kulkee niin hurjaa kyytiä, että heikompia hirvittää. Itse en ainakaan ohjaa tätä ohjusta. Ajatukset ja tunteet riehuvat valtoimenaan.
Olen jälleen palaamassa olennaisen äärelle. Täydellistä suhdetta ei ole. Kaikissa ihmisissä on puutteensa. Kaikissa suhteissa on hyvät ja huonot puolensa. Kyse on vain siitä, että mitkä huonot puolet ovat siedettäviä ja mitkä eivät. Ja tuota puntarointia käyn parhaillaan ja jälleen kerran.
Miten paljon helpompaa olisikaan ollut jos ensirakkauteni tai oikeastaan ainoa rakkauteni ei olisi ollut täynnä sontaa, jonka tietenkin näin kaiken anteeksi antavien vaaleanpunaisten lasien läpi aikanaan. Nyt tuon jälkeen olen hiljalleen todennut, että ensirakkauden jälkeen samanlainen hullaantuminen ei liene ainakaan itselleni mahdollista. Jokin on muuttunut. Kuinka pysyvästi, kuka tietää? Ja tästä kaikesta johtuen en osaa sanoa olenko rakastunut. En todellakaan tiedä. On rauha. En kaipaa mitään. On luottamus. En epäile. On kunnioitus. On läheisyys. On tuki. On haaveet. Mutta huumaa ei ollut alussa ja ei ole edelleenkään.
Nautiskelija haluaa seksiä.
Kieltäytyjä toteaa: ” Etkö ajattele muuta?”
Nautiskelija himoitsee jälkiruokia.
Kieltäytyjä teroittaa kurinalaisuuden merkitystä ja kieltää nautiskelijaa tilaamasta jälkiruokaa.
Nautiskelija ei halua lähteä loskaan tarpomaan.
Kieltäytyjä on jo siellä ja ei katso hyvällä sohvalle käpertymistä.
Nautiskelija tarvitsee potkimista.
Kieltäytyjä tekee sitä pyytämättäkin.
Nautiskelija haluaa tuntea ja kokea.
Kieltäytyjä haluaa saada aikaiseksi ja saavuttaa.
Molemmat haluavat läheisyyttä.
Molemmat haluavat rakastaa.
Molemmat ovat loputtomalla matkalla.
Kumpikaan ei tiedä minne.
Viime viikolla tulin tulokseen, ettei ihminen ole oikeasti luonnostaan kovinkaan kaunis. Jos mietitään ihmistä lajina, voidaan sanoa, että ihminen on alaston, siellä täällä hieman karvaa, erinäisiä ulokkeita omaava eläin. Karvaa on juuri sen verran että sen olemassaolo hieman häiritsee muuten sileää olemusta. Sitä ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jotta laji olisi hellyyttävän pörröinen. Ulokkeiden koko, muoto ja väri vaihtelee, mutta lopulta ja painovoima kumoaa kaikki ylöspäin tuuppaamiset.
Tätä tukee se, että suuri joukko ihmisiä kärsii loputtomasti omasta rujosta olemuksestaan ja käyttää valtavat määrät aikaa ja rahaa näyttääkseen paremmalta. Mutta tuo parempikaan harvoin on aidosti kaunis. Tiettyjen ammattialojen ihmiset käyttävät koko uransa kauneuden parissa, tai oikeastaan pyrkiessään siihen. Loputon määrä kuvia, lopun määrä kemikaaleja, loputon määrä kuvakulmia ja poseerausta ja silti tarvitaan kuvankäsittelyohjelmia parantamaan lopputulosta. Ja päästäänkö siltikään vielä aidosti kauniiseen ja vaikuttavaan? Harvoin.
Mikä sitten on oikeasti kaunista? Niin kaunista, että jossain syvällä vihlaisee? Yleensä se on jotain hetkellistä, ohikiitävää. Ja toisaalta kaunis on usein jotain pysähtynyttä. Ihminen ei luonnostaan sovi tähän muottiin; rumat, omituisen karvaiset ja muotopuolet ihmiset. Mutta kukapa tätä olisi valmis itselleen myöntämään, että jo lajityypillisesti emme ole kovin viehättätäviä.
