Blogi

A: Hankitaan asunto ja perustetaan koti.
B: Jos hakisin töihin Espanjaan, niin mitä multa vaadittaisiin?
A: Olisi ihan asua kolmiossa ja puuhata parveketta.
B: Hmmm, mitä muita töitä olisin pätevä tekemään kuin nykyistäni?
A: Se olis hyvä isä.
B: Lähtiskö jouluna Australiaan vai Brasiliaan.
A: Olisiko järkevämpää hankkia vuokra vai oma?
B: Nyt on taas 5kk valoisaa, mutta se pimeys ja loska tulee taas sitten. Ehtisinkö livistämään alta pois?
A: Olis ihana tehdä remonttia. Tehdä kodista ihan oman näköinen.
A: Olis ihanaa jos olis tilaa.
A: Olis kiva järjestää lapsille lettukestejä.
B: Mitä selität, lapset huuuuuutaaa aina.
A: Mutta voishan niistä kasvattaa hyvätapaisia.
B: Jaksatkohan puuttua aina heti huonoon käytökseen?
A: En tekisi sitä yksin.
B: Entä kun tulet väsyneenä töistä? Jaksatko silloinkin?
A: En tiedä.
B: Niinpä, oletko valmis ottamaan sen riskin?
A: En tiedä.
B: Mä sanoisin, et ei kannata puuhata omia, sen kun kestit kavereiden lapsia.
A: Mutta sitten ei pääse kokemaan perhettä.
B: Sulla on perhe.
A: Niin, mutta ihan omaa perhettä, missä itse on äiti.
B: Onko sulla varaa maksaa lastes elämä ja tuleva terapia. Traumoja ne saa kuitenkin.
A: Kaikki on rikkinäisiä.
B: En voi sanoa, ettei näin olisi.
A: Paikkaan ei voi kuulua. Ihmisten elämään voi kuulua. Ymmärrätkö?
B: Hmmmm, en tiedä.
A: Ihmisten kautta tulee elämään merkityksellisyyttä. On ihanaa olla tarvittu.
B: Ahaa.
A: Muistatko oman lapsuutesi?
B: Muistan toki.
A: Etkö pitänyt siitä?
B: Pidin toki.
A: Mistä pidit eniten?
B: Siitä, kun ympärillä oli paljon ihmisiä ja paljon tilaa.
A: Niinpä.
A: Mitä muistat parhaiten?
B: Kesät.
A: Etkö haluaisi itse siirtyä lapsen roolista aikuisen rooliin tuossa kuvassa?
B: Puuh, kysyt vaikeita. Enkä voi vaikuttaa kaikkiin liikkuviin palasiin. Mene takaisin haaveilemaan siitä isosta keittiöstä ja tenavalaumasta. Mä jatkan haaveilua matkoista maailman ääriin.

Ihminen ei voi muuttua. Hetkellisesti piru työnnetään kenkälaatikkoon, mutta sieltä se aikanaan taas työntää päätään esiin. Kerran koukussa, aina koukussa. Kenkälaatikkoperkeleen kanssa voi toki oppia elämään. Kannen noston äänen voi oppia tunnistamaan jo kaukaa ja syöksyä tekemään ennaltaehkäiseviä toimia. Mutta siellä se saatana silti edelleen on.

Se oli joku kesä- tai kevätpäivä. Miten ihmeessä voisi enää muistaa. Se tarjoili mulle päivällistä kalu kovana tiukassa lahkeessa. Sen riettaus viehätti mua omassa eksoottisuudessaan. Mä olin niin tottunut pelokkaisiin miehiin, kunnioittaviin miehiin ja varovaisiin miehiin.

Se alkoi nopeasti. Kääntyi kieroille mutkille huomaamatta. Pian se maksoi ruokansa seksillä ja mä seksini ruualla. Rahaton päivä, viikko ja kuukausi näkyi tiheämpänä oleiluna mun kammiossani. Mä olisin halunnut sen tuntea, nähdä kaiken sälän alle ja taakse. Se ei kuitenkaan sitä halunnut. Haavoittunut poika piilotteli kukonpojan vaatteissa. Se pyysi mua siskokseen. Mä en suostunut. Se olisi halunnut musta ystävän, mä en suostunut. Mä olisin halunnut nähdä miehen. Mä olisin halunnut saada miehen. Se ei suostunut.

Mä pyysin sitä lähtemään. Se teki sen omalla tavallaan. Piti leluna, kunnes oli varma seuraavasta. Se loisti poissaolollaan vuoden. Mä keräsin palasia lattialta. Se halusi tulla takaisin. Löytää lohtua. Löytää turvaa. Löytää mielenrauhaa sille aikaa, kun uusi lelu mietti mitä sillä haluisi tehdä. Mä katselin kaikkea etäältä. Sen tuttu, mutta kuitenkin vieras hahmo istui jälleen mun luolassani niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tällä kertaa mä ymmärsin olla menemättä lähelle, pysymään etäisenä ja antamaan vain pinnan.

Se tuli sille yllätyksenä, mun vihani, mun raivoni. Vuosien aikana kerätyllä vihalla on tapana purkautua voimalla. Se ei edelleenkään ymmärrä. Toisaalta miten se voisikaan ymmärtää. Se yrittää pitää yhteyttä. Mä käskin sen pysyä poissa, ihan oman itsensäkin vuoksi. Se tulivuori kytee vielä.

Mahdollisuuksia. Avoimia ovia ja jälleen seison kaikkien niiden edessä ymmälläni. Minne suuntaan lähteä? Tiedän, että elämällä on tapana kantaa. Pelätä ei tarvitsisi. Silti takaraivossa kaihertaa ajatus väärästä valinnasta. Jos nyt valitsen väärin, niin potkinko itseäni persuksille kymmenen vuoden kuluttua? Ja mikä voisi edes olla väärin tässä tilanteessa? Kaikki ovat hyviä vaihtoehtoja. Kysymys on loppujen lopuksi vain siitä osaanko kuunnella itseäni ja ymmärränkö mitä juuri nyt oikeasti haluan.

Ensimmäinen kysymys on työpaikkakysymys joka kierosti nivoutuu ihmissuhdekysymykseen, joka on siis se jälkimmäinen kysymys. Ensimmäisen kohdalla eteeni on tullut uusi haastava mahdollisuus, joka tavallaan olisi askel myös sitoutumisessa paikkaan. Jos haluan lähteä lihottamaan kauas pois, ei minun kannata tätä askelta ehkä ottaa. Toisaalta se ei myöskään estäisi sitä liihottamista sinne jonnekin kauas. Uudet haasteet ovat aina iloinen asia, leipiinnyn helposti ja kaipaan uusia virikkeitä. Tässä tarjolla olevassa paikassa mahdollisuudet haasteisiin ja työn kehittämiseen ja itsensä kehittämiseen ovat lähes loputtomat. Mutta levoton mieli ei ehkä ole valmis hyväksymään, että tietäisin varmuudella voivani tehdä tätä työtä pitkään. Levoton mieli nauttii epävarmuudesta ja hetkessä elämisestä.

Toinen kysymys onkin ihmissuhdekysymys. Jos joku viisas kertoisi minkä kaikkien palojen pitäisi osua täydellisesti reikiinsä tässä palapelissä, jotta se voisi toimia. Toisaalta tarjolla on hyvää, paljon hyvää. Toisaalta jotain puuttuu, jokin hankaa vastaan ja erilaisuudet vetävät eri suuntiin. Ehkä en ole parisuhdeihminen, ehkä kaipaan vaan läheisyyttä ja hoivattavaa, muuten itsenäiseen elämääni. Levoton mieli vetää sinne tänne. Yritän kuunnella ja miettiä, miksi mieli tekee taas vapauteen.

Menetkö kanssani naimisiin?
Tahdotko uusia haasteita sisältävän työpaikan?

Toiseen vastasin "mun pitää miettiä".
Toiseen "ei kiitos".

Mikään ei ole niin hirveää, kuin myötähäpeän tunteminen, tästä syystä en useinkaan päädy konsertteihin, teatteriin tms. Poikkeus vahvistaa säännön. Viime viikolla päädyin kahdesti katsomoon. Ja onneksi päädyin.

Ensin vuorossa oli Zumanity (http://www.zumanity.com/en/default.asp ), joka oli dekadenssin riemujuhlaa alusta loppuun. Miten fantastista onkaan seurata ammattilaisen tekemistä. Kädessäni ollut esite muuttui viuhkaksi ja 2000-luvun Las Vegas 1800-luvun lopun Pariisiksi. Miten nautinkaan tuosta aikamatkasta menneeseen, omasta roolistani ulkopuolisena katsojana ja miten se kaikki saikaan taas kaipaamaan. Tiedän kuitenkin, että tuon tien kulkemisella on hintansa ja en ole sitä valmis maksamaan. Jään siis edelleen katsomoon, heiluttamaan viuhkaani ja hymyilemään sen takana muistoille.

Toisena vuorossa oli Blue Man Group (http://www.blueman.com/ ). Älykäs, huumorilla kyllästetty, yleisönsä ottava esitys, jota en osaa, enkä edes halua lokeroida mihinkään. On vain oma kokemus, oma tulkinta ja oma nautinto.

Lyhyet lahkeet, joiden alta vilkkuvat tennissukat.
Muovipussin käyttö repun tai olkalaukun sijaan.

Nämä saivat tänään rinnalleen uuden ihmetyksen.

Oi miksi, miksi kukaan pukeutuu stetsoniin ja pitkään, ruskeaan öljykangastakkiin, jossa harteilla on vielä sellainen extra viitta? Siis oikeasti? Mitä nämä ihmiset haluavat kertoa vaatteillaan? Vai onko nämä jostain syystä huomattavasti käytännöllisemmät vetimet kaupunkiympäristössä 2000-luvulla?

Muovipussikaverista tulee mieleen alhainen koulutustaso ja puistokemistit. Liian lyhyistä housuista taas äiti ostamassa vaatteita aikuiselle miehelle. Niin mitä mielleyhtymiä tämä stetson kauhistus aiheuttaa? Itselleni tulee ensimmäiseksi mieleen ”wanna-be- Indiana Jones”. Toisin sanoen yksinäinen mies, jonka sosiaaliset taidot ovat todellakin hakusessa. Tämä puutetta kompensoidaan sitten monin tavoin. Naisena voin sanoa, että ainoa asia joka näitä puutteita kompensoisi olisi ”ota-minut-juhani-tässä-ja-heti” ulkonäkö. Mutta jos näitä stetson kavereita tarkemmin tarkastelee, niin kukaan niistä ei oikeasti ole ”luonnostaan David Beckham”, ja kriisiä pahentaa täysin mauton pukeutuminen.

Aaaaaaaarrrrrrrrghhhhhhhhhhhhhhh! Jos joku stetsonmies nyt avautuisi pukeutumisensa takana olevista syvistä virroista, se saattaisi auttaa ensi kerralla kun joku stetson hemmo osuu näköpiiriin.

Helsingin Sanomissa oli muutama viikko tai kuukausi sitten artikkeli, joka käsitteli ihmisen/apinan käyttäytymistä ja moraalikäsitysten alkuperää. Artikkeli kiinnitti huomioni, sillä olen usein törmännyt itsessäni käsittämättömään tarpeeseen toimia reilusti. Äiti ja isä olisivat tietenkin ylpeitä tuotoksestaan. Artikkeli viittasi tutkimukseen, jossa apinalauman oli todettu vierastavan omaa etuaan häikäilemättömästi ajavia yksilöitä. Tai ehkä sana vierastaa on tässä hieman harhaanjohtava, sillä artikkelissa todettiin apinalauman yksilöiden rankaisevan tätä sääntörikkuria, jopa oman etunsa kustannuksella.

No jos mietitään tätä sitten ihmisyhteisön näkökulmasta, niin esille nousee mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi Bernie Madoff ( http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkomaat/uutinen.asp?id=1659871 ) on tällä hetkellä samanlaisen yhteisönsä vihan ja kostonhimon kohteena, kuin olisi muutaman banaanin pöllinyt apina laumassaan.

Hyviä esimerkkejä lähempänä jokapäiväistä elämäämme ovat mm. seurustelevat ihmiset, jotka pitävät panoja tyttö-/poikaystävänsä rinnalla, salaa tietenkin. Aina silloin tällöin näihin törmää, sinkkuna mulla oli tapana kysyä ”Oletko liikkeellä luvalla vai luvatta?”. Ja vastaus 99% kerroista oli luvatta. Seuraava kysymykseni olikin sitten:” No saako kumppanisi mennä myös?” Ja miten yllättävää, että 99% vastasi ”Ei tietenkään.” Jos näitä rikkureita ei luontaisesti laumassamme siedetä, niin olisikin mielenkiintoista nähdä mikä olisi se kollektiivinen rangaistus joka yhteisöltä näille tulisi.

jatkoa 17.3.2009

http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Entisist%C3%A4+Wall+Streetin+kuninkaista+tuli+kiukun+ja+irvailun+kohde+USAssa/1135244357894

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Josef+Fritzl+tunnusti+insestin+mutta+kiisti+murhan+ja+orjuuttamisen/1135244348608

Pedofiilit ja raiskaajat ovat ehkä kollektiivisimman tuomion kohteena.

Jaahas. Aloittaisinko valmistautumisen muutokseen? Laskin tänään töissä (koko lukion lyhyen matikan oppimäärän suomalla taidolla), että 5,5 kuukautta vuodesta on mukavaa asua Helsingissä. Loput 6,5 ovatkin sitten lähes sietämättömiä. Tänään töissä tulin ajatelleeksi tätä tosiasiaa tuijottaessani kalenteria ja laskiessani päiviä ensi viikon loppuun.

Nuorempana ajattelin, että on aivan idioottimaista tehdä työtä, jota vihaa, kahdeksan tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa, jotta voisi sitten viettää muutaman tunnin hereillä ennen yöuniaan. Kolmasosa elämästä menee hukkaan. Tänään siis havahduin toteamaan, että samoin tai jopa huonommin käy, jos yli puolet vuodesta on epämiellyttävää poistua ulko-ovesta. Talvisin käpertyisin mielelläni peiton alle ja odottaisin huhtikuun loppua ja kuivia katuja.

Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että on äärimmäisen todennäköistä, että karistan nämä pölyt jaloistani joko vuoden tai 4 vuoden kuluttua. Ja tuohon muutokseen olisi hyvä alkaa valmistautumaan. Jos haluan jatkaa unelmaduunissani siellä jossain, on mun hyvä alkaa täydentämään osaamistani nyt. Pelottavaa sinänsä, sillä nyt olen työssäni äärettömän hyvä. Ja pian saatan olla jälleen lähtöruudussa. Tai oikeastaan en palaa täysin lähtöruutuun, mutta puoli kierrosta taaksepäin. Uudet pelimerkit lyödään kouraan, selkeästi heikommat kuin nyt, mutta silti… Haasteet ovat niin ihania ollessaan sopivan kokoisia.

On ihmisiä, joille muutoos on aina pelottva. Muutos voi olla lamaannuttva uhka. Itselleni muutos on aina niin täynnä mahdollisuuksia, etten ole pysyä housuissani.

Terveyskeskuksessa tapahtunutta:

-”Kuinka kauan mun kannatais levätä ennen kuin alan taas urheileen?” Nainen kolme kertaa kahden kuukauden sisällä uusineen flunssan jälkeen.
-”Ei tarvitse levätä.” Lääkäri.

Kyllä taas lisäsi luottoa tuota arvauskeskusta kohtaan. Tämä omalääkäri systeemi on mielenkiintoinen. Erikoislääkäreitä ei ole. Piste. Halusitpa sitten gynelle, sisätautilääkärille tai antibioottikuurille, niin sinut kävelytetään samalle lääkärille. Ja onhan epäinhimillistä vaatia, että terveyskeskuksessa toimiva lääkäri tietäisi diabeteksesta tai flunssan jälkisairauksista. Nämä Suomessa niin harvinaiset taudit, kukapa niistä nyt olisi kuullut.

Ja edelleen laittaa pohtimaan sitä, miten eriarvoisessa asemassa me kaikki olemme terveydenhoidon suhteen. Rahalla saa, mutta silloinkin pitää osata valita oikein. Julkisen kautta saa, jos asuu oikealla paikkakunnalla, osuu oikean lääkärin alueelle ja sairastaa oikeaa tautia. Mikä se oikea tauti sitten on, kuka tietää.

Miten siis käydä lääkärissä:
- ota etukäteen selvää mikä sinua saattaisi vaivata, tässä kannattaa tuntea muutama lääkäri, sairaanhoitaja tms.
- lue muutama kirja
- ota etukäteen selvää lääkityksestä
- mene lääkäriin
- kuvaile ja liioittele oireita
- vihjaa mikä saattaisi olla vialla
- pyydä suoraan sitä ja sitä lääkettä tai hoitoa, tämä viimeisin on elintärkeää jos sairastat harvinaisempaa sairautta.

"Psykopaatti on liian mukava sana hänestä. Hän tiesi mitä hän teki."
Eliel Wiesel

Ah, näitä ihmisiä tulee joskus elämässä vastaan, milloin milläkin elämän osa-alueella. Voi vain toivoa, että kerran yhteen törmättyään tunnistaa seuraavan ja osaa varoa.

xxx000x000x00x0x0x0x0x0x0x0x0xx00xx0x0x0x0x0x0x0x0x0x0x0xx0x0x0x0x0x0xx

Nobel-rauhanpalkittu Elie Wiesel hurjana:
"Bernie Madoffia on satutettava"
01.03.2009 07:11, päivitetty 01.03. 08:53

Nobelin rauhanpalkinnon saanut kirjailija Elie Wiesel haluaa maailman suurimmista taloushuijauksista epäillyn Bernie Madoffin kärsivän.

Elie Wiesel ehdottaa New York Post -lehden mukaan tuomareiden komiteaa. Se keksisi uusia satuttamistapoja Madoffille, koska nykyiset eivät ole tarpeeksi hyviä.

Wieselin omakin rankaisuidea on omaperäinen.

- Hänet pitäisi laittaa eristysselliin, jossa ainakin viiden vuoden ajan hän joutuisi katselemaan ruudulta uhriensa kuvia, Elie Wiesel purkautui newyorkilaisessa paneelikeskustelussa.

- Mitä tahansa, joka pystyisi saamaan hänet kärsimään, pitäisi keksiä.

Elie Wiesel, 80, selviytyi aikanaan Auschwitzin keskitysleiriltä. Nyt hänen hyväntekeväisyyssäätiönsä menetti Madoffille noin 15 miljoonaa dollaria ja Wiesel menetti myös omia rahojaan.

- Luulimme meillä menevän hyvin. Kaikki sanoivat etta voimme tehdä niin paljon voittoa herra Madoffin, pelastajan, ansiosta, Eli Wiesel sanoo.

- Psykopaatti on liian mukava sana hänestä. Hän tiesi mitä hän teki.

Madoffin epäinhimillisyys on Wieselin mukaan murskannut hänen sydämensä. Hän ei anna anteeksi, koska se edellyttäisi, että Madoff pyytää polvillaan anteeksi.
IS

http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkomaat/uutinen.asp?id=1659871