Hyödytön paska

Viimeaikoina ollu taas sellanen ihme "hyödytön paska" -fiilis. Jotenkin koko elämä ahdistaa. Tuntuu, että mistään ei oikein saa mitään irti, ja tullut sellainen olo että lakkaa kohta yrittämästäkään. Töissäolo ahdistaa oikeastaan päivittäin, sillä töissä on jatkuvasti niin paljon kiirettä, stressiä ja painetta. Koko ajan joutuu toimimaan omien äärirajojensa ylälaidalla ja se vie mehut. Tajusin, että elinpiirini on supistunut pieneen ympyrään kotini ympärillä, ja sen ulkopuolelle poikkean vain hyvin harvoin. Kierrän loputonta kehää: aamulla töihin puolikuolleena väsymyksestä, päivä töissä, joskus myös ilta ja yö, töistä puolikuoliaana kotiin, mahdollisesti käynti ruokakaupassa matkalla kotia, pieni liikuntasetti, lama, nukkumaan yhdeksältä puolikuoliaana, aamulla töihin puolikuoliaana, päivä töissä, jne. Jos on vapaa viikonloppu, saatan ehkä ryhdistäytyä tekemään jotain, useimmiten olen kuitenkin vain kotona. Eilen ajattelin mennä leffaan katsomaan "Rööperin". Päivällä ajatus tuntui ihan hyvältä, mutta kun leffan alkuun oli enää kaksi tuntia, ajatus alkoi muuttua päässä niin ylivoimaiseksi, että luovuin siitä, lämmitin saunan, kylvin ja menin nukkumaan. Ja miksi? Herätäkseni tänään töihin, tietysti puolikuoliaana.

Mulla on ollut jo pitkään sellainen olo, että mä olen täysin hyödytön olento. Ja että mun elämä on jotain todella pateettista. Joskus silloin, kun olin nuori, kaunis, lahjakas, hoikka ja viisas, ajattelin että minä en koskaan jämähdä paikoilleni. Tulen viettämään mielenkiintoista elämää jonkin mielenkiintoisen ammatin parissa, liikkumaan mielenkiintoisten ihmisten seurassa, ja tekemään jotain tosi hienoa ja merkittävää. Ja minkä vannoin, oli se että musta ei ainakaan koskaan tulisi tylsä. Mutta tässä minä olen. Dull as hell, eikä oikein mitään toivoa paremmasta. Ei mahdollisuuksia irrottautua oravanpyörästä, sillä on pakko elää ja mys elättää. Ja jos nyt jättäisin kaiken nykyisen, mikä minua odottaisi? Hommassa voisi käydä hyvinkin, mutta yhtälailla on mahdollista että töitä ei olisi, suksi ei luistaisi, en pärjäisikään. Uskallusta rynnätä suinpäin täysin uuteen ei ole.

Ihmiset elävät kyllä ilman töitäkin tässä maassa, mutta se ei ole minua. Mun mielestäni terveen ihmisen pitää ansaita leipänsä, jos mahdollisuus on. Eikä mulla ammattiani vastaan sinänsä olekaan mitään, tällä hetkellä tämä vain on niin suurelta osin aikaa niin raskasta, että mietityttää miten jaksan. Meitä on täällä kymmenen muutakin, ja kaikille se on sama rumba. Heille se kuitenkin näyttää sopivan mainiosti, ja he ovat siitä ylpeitä. Minulle ei sovi, ja minusta se on järjetöntä. Ja haluan kuitenkin tälle alalle. Kyllä. Hullua? Ehkä. Mutta se, mitä siellä tulevaisuudessa sitten on, on mielestäni tavoittelemisen arvoista. Eri asia sitten, onko se todella tämän KAIKEN arvoista.

Neljä vuotta vielä pitäisi jaksaa täysillä. Sitten helpottaa ainakin vähän. Ja sitten on paljon enemmän omasta itsestä kiinni. Voi säädellä elämäänsä huomattavasti enemmän kuin mitä nyt, kun töissä kaikki muut säätelevät sinua, eikä itse voi vaikuttaa asioihin millään tavalla. Onneksi työ on nyt siinä vaiheessa, että tänä talvena mulla on ensimmäistä kertaa vuosiin talvilomaa, ja ensi kesänä kesälomaa jota siis ei viime kesänä ollut kuin kaksi päivää. On siis mahdollista pystyä toipumaan edes vähän tästä nääntymisestä ja hyödyttömyyden tunteesta. Good for me.

Talviloma alkaa 21.3. Sinne asti on pakko jaksaa. Sitten on lupa romahtaa viikoksi.