....

Eksyin pitkästä aikaa pelaamaan yatzyä, tässä pelissä voi keskustella toisen kanssa peliruudun alapuolella olevassa chatti-ruudussa joka näkyy vain niille jotka on meidän "huoneessa" sillä hetkellä. Mun vastustaja kysyi aivan puun takaa multa mistä haaveilen.

En osannut siihen vastata muuta kuin luotettavasta kumppanista ja perhe-elämästä. Jatkettiin keskustelua ja se alkoi kyselemään, että mitä kaipaan mieheltä yms yms

Tajusin lopulta, etten oikeasti tiedä edes mitä kaipaan mieheltä tai mistä haaveilen, tai lähinnä sen että sanoin tuon "haaveeni" sen takia kun se tuntui jotenkin sellaiselta asialta joka oli luontevinta sanoa koska olen nainen...tai jotain

Jotenkin hirvee tunne, kun tajuaa että ne asiat, jotka on joskus tuntunut elämässä tavoittelemisen arvoisilta ovat menettäneet arvoaan sitä enemmän mitä enemmän tuntuu elämässä pettyneensä.

Samoiten se, että mitä kaipaan mieheltä oli sellainen asia joka oli jotennii vaikee miettiä, pitäisi vissiin ensin oikeasti kaivata jotain miestä ennen kuin tuollaiseen osaisi vastata edes. Kyllä sitä voi listaa A4-paperillisen ominaisuuksia, jota ihmisestä kaipaa ja vaikka tapaisi joka kohdan täyttävän ihmisen, ei se siltikään tuntuisi sellaiselta, jonka kanssa haluaisi olla.

Olen useasti tännekin kirjoitellut siitä, että mä olin melkein täysi-ikäiseen asti vannonut, etten ala koskaan seurustelemaan, sitten kuitenkin aloin ja sitä on jotenkin tavan vuoksi jatkanut sitten uuden suhteen päätyttyä. Ei sen takia, että en osaisi olla yksin, vaan sitä on vain ajautunut suhteisiin - koska sitä odotetaan, jos on nuori, katseen kestävä, mukava nainen. Aloin miettimään sitä, että olenkohan koskaan ihan oikeasti halunut itse seurustella, vai onko se ollut jonkinsortin alitajunnan painostuksen alla tapahtunutta toimintaa. Mun kouluaikaiset kaverit sanoivat usein, että "Jenny ei ole yhtään seurustelutyyppinen ihminen" ja ehkä se on se totuus. Ei kaikkia ihmisiä ole tarkoitettu seurustelemaan.

Muutin 20-vuotiaana pois kotoa asumaan ensimmäisen ja viimeisen pidemmän suhteeni toisen osapuolen kanssa. Oltiin tuossa vaiheessa tapailtu jotain reilu puolivuotta, en muista enää tarkalleen. Yhdessä asuminen sujui mun mielestä ihan kivasti, käytiin usein kävelemässä, käytiin ruokakaupassa ja tehtiin yhdessä ruokaa, käytiin elokuvissa ja pidettiin ystäville karkeloita meidän kotona. Tykkäsin leikkiä kotia.

Nyt kun olen asunut monta vuotta yksin (en edes muista kuinka monta, varmaankin kuusi) niin olen kerran tuntenut sellaista tunnetta, että voisin muuttaa yhden ihmisen kanssa yhteen. Tämä tunne tuli hyvin nopeasti siitä, kun tavattiin. Tuo ihminen oli ainoa ihminen tähän astisessa elämässäni, jonka kanssa pystyin kuvittelemaan perheenperustamista ja yhteenmuuttoa. Mutta asiat eivät menneet sitten kuten niiden olisi pitänyt mennä, että oltaisiin koskaan päästy leikkimään kotia.

Tällä hetkellä kun ajattelen edes sitä että löytäisi jonkun itseään kiinnostavan ihmisen, sellaisen joka ei onnistu ahdistamaan mua heti kuukauden tapailun jälkeen, tuntuu jotenkin kaukaiselta ajatukselta. Enkä edes tiedä haluanko löytää ketään, jos mua ei vain ole tarkoitettu kahlittavaksi.

Olen muutaman viikon kuluttua 28-vuotias, enkä ole elämäni aikana kuin kerran tai pari aidosti halunnut jonkun kanssa seurustella ja vain yhden ihmisen kohdalla saanut sellaisia tuntemuksia, että tuon kanssa haluaisin joskus perheen. Tai tuo on "aidosti halunnut jonkun kanssa seurustella" ehkä hieman väärin muotoiltu toteamus, mutten tähän hätään parempaakaan keksi. Kyllä mä olen jokaisesta seurustelukumppanistani tykännyt ja sen takia seurustellut/tapaillut heitä, suurin osa heistä on vain alkanut ahdistamaan mua, enkä oikein tiedä kunnollista syytä sille. Ehkä se, että niistä on puuttunut se jokin, joka on ollut vain yhdessä ihmisessä mun tähän astisessa elämässäni. Asia jota en tiennyt kaipaavani aiemmissa suhteissani, mutta jonka ymmärsin tuon suhteen aikana. Hänessä oli sitten vain muutamia muita ominaisuuksia, joista en tykännyt.

Jotenkin se, että ihminen jolla ei pitäisi olla mitään syytä olla sinkkuna, tuntuu hirveän outona asiana monille ihmisille. Ei kai kaikkia ihmisiä ole tarkoitettu parisuhteeseen ja silti sitä toivoo, että löytäisi joskus sellaisen ihmisen jonka kanssa viettää lopunelämä - koska se on asia joka mun aivoihin on luultavasti evoluutiossa painettu. Mun kuuluu naisena ajatella siten, että löydän miehen ja lisäännyn, mutta josko se ei vain olekaan mun juttuni?

Kyllähän se on kiva viettää pitkä viikonloppu jonkun kanssa pitkään nukkuessa, ruokaa tehdessä, höpötellessä, pussaillessa ja seksiä harrastaessa, mutta jotenkin tuntuu siltä että onko se kuitenkaan sen arvoista jos siitä saa kaupanpäälle jotain negatiivisia fiilareita.

No oli miten oli, tältä nyt tällä hetkellä tuntuu.

Kirjoitettaessa soi http://www.youtube.com/watch?v=Opfg4ILMLv0&feature=related