Suojelusprkl

On siinä meillä koomikko, oikein huumorimiähiä selkeästi. Aikuinen mies alkaa hakkaa eläintä nyrkillään päähän. Mä voisin mennä koputtelee Ismoa pesäpallomailalla päähän vain sen takia, kun sillä on niin paska huumorintaju ja se on niin paska koomikko (ei sillä, että edes tietäisin kuka v*ttu on Ismo Leikola). Loppuiskohan sillä tuollainen eläimiin kohdistuva väkivalta? Ihme neiti. Tulis mieleenkään alkaa takoo eläintä päähän vain sen takia, että itse ei_vaan_osaa!

Ismo hei, jää vaan sinne kotias syömään meetvurstia perseesi kautta ja jätä nämä elävät metukkapötkylät rauhaan.

ps. koska et omista kuitenkaan huumorintajua, niin välttyäksemme laittomien uhkailuiden poliisikuulustelut, en oikeasti ole tulossa sua koputtelee mailalla päähän.

Aloitetaan vaikka siitä, että itse on ajautunut suhteisiin aina vähän outoa reittiä pitkin ja yleensä vielä ihan liian nopeasti vanhan suhteen kariuduttua, johtuen suurimmaksi osaksi nuoresta iästä ja sitä myötä jossain määrin epävarmuudesta. En ole tietoisesti koskaan oikein etsimällä etsinyt seuraa, sitä on aina pöllähtänyt jostain ja olen sitten ottanut enemmän selvää tästä toisesta osapuolesta ja viimeistään muutaman kuukauden kuluttua todennut että JuuEi. Ja mitä vanhemmaksi sitä on tullut, sitä enemmän on oppinut arvostamaan tiettyjä asioita suhteessa (tai lähinnä ennen suhteeseen ajautumista) siltä toiselta osapuolelta. Ja näinhän sen pitäisikin mennä. Olen selkeästi tulossa vanhaksi:D

Nyt kun on ollut enemmän ja vähemmän sinkkuna reilun vuoden (riippuen siitä miten asiaa ajattelee), on alkanut miettimään enemmän sitä mitä kaipaa siitä toisesta; luotettavuus, ajatusmaailmojen/huumorintajun kohtaaminen, fiksuus, keskustelutaidot tai lähinnä se että toisen kanssa on helppo jutella vaikka korvavaikusta, jossain määrin ulkonäkö(lähinnä se, että ihmisestä näkee että hän pitää huolen itsestään ja viihtyy itsensä kanssa), vapaa-ajan käyttäminen mieluiten urheiluun/muihin harrastuksiin jotka eivät mielellään sisällä ylenpalttista alkoholin kanssa läträämistä, siihen että toisella on myös muuta elämää kuin parisuhde ja sitä kautta osaa antaa toiselle tilaa hengittää, sitoutumishalu (ei tunne tarvetta vaihtaa vaihtamisen ilosta toista, vaan haluaisi löytää vierelleen sen ihmisen joka kanssa viettää vanhana, hampaattomana kurppana aikaa väitellen yhteiskunnallisista ja muista asioista ja tietenkin harrastaa suuseksiä hampaattomana - asia jota odotan ehkä eniten mummoontumisessa xD ) ja tietenkin se, että haluaisi joskus perheen. Itse tykkään lapsista, mutta en osaa sanoa pystyisinkö alkaa suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa jolla on muiden (hyvällä tuurilla useamman eri tapauksen) kanssa lapsia. Luultavasti tuokaan asia ei olisi mikään suurempi "issue", kun tuollaisen tilanteen eteen joutuisi.

Nykyään on jo sellainen olo, että ei helvetti kelpuuttaako sitä koskaan enää ketään, tai lähinnä löytääkö sellaista jonka kanssa oikeasti tulee sellainen Oho, tuo vei mun jalat alta yllättäen -fiilis. Olen kyseisen fiiliksen kokenut elämässäni vain kerran, tai ehkä kaksi maksimissaan kolme. Riippuen laskutavasta.

Nuorempana kun suhteissa ei osannut vaatia tarpeeksi ja kun näin "vanhana" tietää mitä haluaa siltä toiselta osapuolelta, niin tuntuu siltä että mitä enemmän asiaa miettii, sitä kaukaisemmalta joku suhde alkaa tuntumaan. Varsinkin mitä enemmän kuulee kauhutarinoita parisuhteista ja niissä tapahtuvista pettämisistä. Itselläni kun ei ole vielä tullut koskaan suhteessa vastaan sitä, että mua oltaisiin petetty, joten todennäköisyys kyseiseen asiaan kasvaa mitä useamman ihmisen kanssa seurustelee. Asiaa ei tosin ajattele sillä, että no niin nyt tuo seuraava tulee pettämään mua koska tilastollisesti se olisi vain karu totuus, kaikki suhteet on alkanut/pitää alkaa sillä että pystyn luottamaan toiseen. Kyyniseksi en vielä suostu alkamaan. Ei suhdetta ole mitään järkeä aloittaa siltä pohjalta, ettei toiseen osaa luottaa alunperinkään. Tämän takia en ymmärrä ihmisiä, jotka aloittavat suhteen sellaisen ihmisen kanssa, joka on pettänyt sun kanssa sitä entistä eukkoaan/ukkeliaan.

Eilen cityläisten kanssa hytissä hiilidioksiidin tuottamisen lomassa tuli pohdittua lapsia ja sitä miten paljon itse vaatii suhteelta, ennen kuin tulee edes mieleen niiden tekeminen. Taisin siinä mainitakin, että itse haluaa kyllä joskus lapsia, mutta ettei usko että tulee koskaan niitä tekemään, jos ei sitten tapaa sitä oikeaa. En ole kuin yhdessä suhteessani ajatellut, että tuon kanssa voisi tehdä lapsia.

Parisuhde itsessään pitäisi sujua luontevasti, ilman sen suurempia näkyviä yrittämisiä. Mutta sen ei pitäisi olla itsestäänselvyys, mitä varmasti usein tapahtuu suurimmassa osassa suhteissa jotka lopulta kariutuvat. Itsekin on tuohon syyllistynyt. Kun miettii sitä, miten jotain suhdetta pitäisi hoitaa, niin ei luulisi olevan vaikeeta saada pidettyä toista ihmistä tyytyväisenä kun sitä hieman huomioi sanoin ja elein, molemminpuoleisesti. Miksi sitä sitten sortuu ajattelemaan toista itsestäänselvyytenä? Miksi siitä toisesta ei voisi ajatella joka päivä, että onneksi on löytänyt noin ihanan ihmisen ja sitten pyrkii aika-ajoin tuomaan tuon asian toisellekin esille.

Vaikka ei saisi ajatella siten, että parisuhde vaatii työtä pysyäkseen hyvänä, niin kyllähän se on lopulta paskapuhetta. Ei kasvitkaan kestä hengissä ilman hoitoa ja joskus rankkaakin työtä.

Höpöteltiin niitä näitä bussimatkalla ja tuli puheeksi ikä ja kun kerroin ikäni, niin hän kommentoi tyylillä "ei susta kyllä uskoisi, kun sä olet noin hoikka" tämä oli siis noin alle 5min juttelun jälkeen ja nauroin hälle, että en mä nyt luokittelisi itseäni hoikaksi. Tuli kyllä hieman epämääräinen olo tuosta tapauksesta tuon bussimatkan aikana x)

Nyt olen kotona, istun koneella. Päässä heittää ja selkää ja sääriluita jomottaa. Merenkäynti oli melkoista, mutta ihme kyllä ei iskenyt matkapahoinvointia.

Mukava seura oli laivalla, vaikka olisi sinne muitakin toki mahtunut mukaan. Otetaan uusiksi pian:)

Onneksi pidin kaapin ovesta kiinni, kun lähdin äsken laskeutumaan yläilmoista tuolta penkiltä, olisi tullut muuten kirpakka kestovenytys jalkoihin.

Olisi pitänyt tajuta siinä vaiheessa jo, että nyt ei ole kaikki hyvin kun alkulämmittelyssä syke kohosi yli 175. Kuluipa mukavasti kaloreita 37 minuutissa 423, keskiarvosyke 161 kertonee hyvin totuuden. En tajua mikä hitto nyt iski, ei mulla ennen vaan ole tuollaista tullut jumpassa, muuten kyllä on meinannut normaaleissa tilanteissa lähteä taju. Enkä mielestäni tehnyt mitenkään maailmanlopun meiningillä tuota jumppaa edes. Aamupalakin oli ihan ok mun mielestä, appelsiinituoremehua sekä sämpylä juustolla ja kinkulla. Luultavasti oli jonkinmoinen nestevajaus päällä, kun yleensä silloin mulle tulee huono olo olin sitten junassa, kaupassa tai jumppaamassa.

Tunnin päästä pitäisi olla Pasilassa ja seistä kymmenen tuntia. Tästä päivästä tulee varmaan tosi ihQ.

Ostin kaksi kiloa punajuuria, ajatuksena "näin kivan punajuurisosekeitto-ohjeen jossain lehdessä, pitääkin ostaa noita" kotona muistin, etten muista enää missä lehdessä tuon reseptin näin. Luulin lukeneeni siitä mulle tulevasta KuntoPlus-lehdestä, mutta ei se ollutkaan tuo lehti, vaan joku töihin tuleva lehti. Pitänee maanantaina kahlata kahvihuoneen MeNaiset lehdet läpi.

Jos en löydä reseptiä, pukeudun ninjaksi ja käyn yöllä pommittelee punajuurilla naapureita puskista. Pitäähän nuo nyt jotenkin hyötykäyttää...

Enkä oikein osaa enkä halua ottaa tuohon toisenlaista näkökantaa, kuin se josta itselläni on kokemusta.

Asuin koko nuoruuteni pienessä kyläpahaisessa Vantaalla. Ystävystyin nopeasti yhden itseäni vuoden vanhemman tytön ja itseni ikäisen pojan kanssa. Sitä en muista, tai edes tiedä, olivatko nämä uudet tuttavuuteni olleet jossain vaiheessa yhdessä. Luultavasti eivät, koska en muista kauheasti leikkikeeni heidän kanssa yhdessä, lähinnä vain A:n kanssa tuli leikittyä tyttöjuttuja ja T:n kanssa poikajuttuja.

Mulle on jäänyt sellainen inhottava tunne muistiin lapsuudesta, pelko siitä että kaverini suuttuu, kun leikin toisen kanssa. Tämä A kun ei oikein tykännyt siitä, että leikin muiden kanssa, tai sellaisen kuvan hänestä sain. Meidän leikkimme keskittyivät aina lähinnä hänen paremmuuden pönkittämiseen, koska olin aina leikeissämme se huono-osaisempi se jolla meni huonosti. Näin aikuisena asiaa mietittynä uskoisin meidän leikkien heijastaneen A:n pahaa oloa, hänen lapsuutensa kun ei ollut kaikista helpoimmasta päästä alkoholisti isän raivonpuuskien keskellä, koska A oli se joka määräsi leikkiemme juonet. Ja leikkiemme avulla hän ehkä tunsi olonsa hiukan paremmaksi. Hän ei vain tiennyt koskaan sitä, ettei mun oma elämä ollut juurikaan sen parempi kuin hänen.

Vuoden menivät ja aloitimme koulun, muistaakseni siinä vaiheessa meidän kaverisuhde muuttui, kun A meni viidennelle ja itse neljännelle. En enää muista tuota tarkalleen, eipä tuo varmaan ihme olekaan. Meillä kun vaihtui ala-asteella luokanopettaja aina viidennelle mentäessä, eli oli sama opettaja neljä vuotta koulun aloituksesta.

Jostain syystä minun ja A:n välit muuttuivat täysin, entisestä parhaasta tyttöystävästä tuli yksipuolista vihaa minuun kohdistava, manipuloiva ihmishirviö. Milloin hän uhkaili mulle sitä, että tulee hajottamaan kotini ikkunat ja milloin mitä.
A ystävystyi S:n kanssa, joka oli samalla luokalla kuin hän. A alkoi ilmeisesti pompottamaan S:ää siinä mielessä, että tunsi mua kohtaan jotain vihaa jolle en ole muuta syytä keksinyt kuin kateuden.
Eräällä välitunnilla S alkoi kuristamaan mua mun omalla kaulahuivilla ja onneksi luokkakaverini N tuli väliin ja tilanne raukesi. Hyvin pian tämän jälkeen A tuli ilmoittamaan mulle välitunnilla, että S tulee hakkaa mut kotimatkalla. Tämän johdosta jouduin kävelemään kilometrien kiertoreitin kautta kotia, keskellä talvea hyvin paksussa lumihangessa. Kiusaaminen A:n toimesta loppui siihen, kun hän siirtyi vuotta ennen minua yläasteelle.

Jostain syystä tosi monille oli hirveän kova pala se, että me oltiin T:n kanssa kuin paita ja peppu ja meidän luokkakaveritkin alkoivat kiusaamaan meitä. Sillä lopputuloksella, että T:n oli vaihdettava koulua tämän takia.
Koska tästä on jo vuosia aikaa, en enää muista vuosia tai yksityiskohtia. Myös pikkuserkkuni tykkäsi aiheuttaa mulle paskaa koulussa, hän oli minua neljä vuotta vanhempi ja muistan joutuneeni kerran lukituksi vessaan ja kerran toiseen laatikkoon. Ahtaanpaikankammoisena tuollaiset tilanteet olivat enemmän kuin ahdistavia.

Ystävystyin muutaman luokallani olleen tapauksen kanssa ja he yllyttivät mut sellaiseen tempaukseen, josta sain elämäni ensimmäisen ja viimeisen jälki-istunnon, tämän johdosta yhden kaverini äiti (kaverini oli itse ollut mukana tässä tempauksessa, mutta en häntä enkä muitakaan kavereita ilmiantanut tästä asiasta, kuten mut tehtiin - vaikka en ollut oikeastaan osallisena tähän asiaa kuin kavereideni takia)ilmoitti että olen selkeästi huonoa seuraa.

Omalla kohdallani kiusaamisen kohteeksi joutuminen on johtunut puhtaasti kateudesta ja siitä, että on ollut helppo kohde. Sellainen kiltti, hymyilevä ja hiljainen. Sillä lopputuloksella, etten enää osannut rakentaa syvempiä kaverisuhteita, koska en osannut enää luottaa kaverikseni haluaviin tahoihin. Miksi olisin luottanutkaan, tuollaisien kokemuksien myötä? Yritin kyllä, mutta en saanut luotua kuin pintapuolisia kavereisuhteita.

Käännöskohta elämässäni oli ehdottomasti se, että peruskoulu päättyi ja pääsin uusiin kuvioihin. Ystävystyin hyvin nopeasti ammattikoulun luokallani olleen M:n kanssa ja meistä tuli ihan hyvät ystävät, mutta ei kuitenkaan kovin läheisiä johtuen omasta kuorestani, joka oli tuolloin vielä todella paksu. Meidän kaverisuhde kärsi hieman siitä, että otimme "hikkeryhmäämme" luokallemme myöhemmin tulleen S:n jonka kanssa M ystävystyi siten, miten mun kanssa ei pystynyt - heistä tuli läheiset. Tämä läheisyys ei kuitenkaan varjostanut meidän ystävyyssuhdetta koulun aikana, koulun jälkeen hiljalleen aloimme erkaantumaan enkä ole näistä kahdesta kuullut juurikaan mitään sen jälkeen kun he menivät naimisiin ja saivat lapset.
Asia ei itseäni häiritse, koska miksi jäisin roikkumaan ihmisiin jotka eivät halua pitää yhteyttä ja joilla on elämäntilanteet niin täysin erilaiset kuin mulla?
Koulun jälkeen hakeuduin töihin täysin eri alalle, kuin johon valmistuin. Parisuhteita oli ja meni ja tutustuin hallilla pojuun, jonka kanssa seurustelin kolme ja puoli vuotta. Sulkeutuneisuuteni oli alkanut jo hieman kaikkoamaan, mutta se varjosti meidän suhdetta kuitenkin siinä muodossa, etten halunnut lähteä tämän pojun kanssa minnekään sen kavereiden tai sukulaisten järkkäämiin kemuihin. En vain kokenut oloani tarpeeksi luontevaksi sellaisessa porukassa, josta en tunne ketään. Tämä asia koitui lopulta yhden toisen ongelman tähdittämänä suhteemme turmioksi.
Ja lopulta päädyin tänne, Cityyn.
Vasta täällä (ja harrastuksieni lomassa) olen oppinut luomaan hieman lähempiä kaverisuhteita. Mulla meni siis yli 20 vuotta että aloin luottamaan ihmisiin siinä mielessä, että opin päästämään heitä lähelleni. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Halikammoni kun on ollut naurunaihe jo useamman vuoden kavereideni keskuudessa ja vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut ottamaan vastaan haleja ilman järjetöntä ahdistuksen tunnetta.

Kun nyt tämän viimeisimmän koulusurman myötä tuli luettua lehtijuttuja ja luin tuosta Saaresta ja siitä, että hänen kiusaaminen jatkui peruskoulun jälkeenkin vielä, aloin pohtimaan sitä että mitenköhän itselleni olisi käynyt jos olisin joutunut kestämään koulukiusaamista vielä peruskoulun jälkeen.
Kun mietin peruskouluaikaa ja sitä, että olin aika helvetin masentunut ja mielessä liikkui itsetuhoiset ajatukset, niin en yhtään ihmettele jos jollain oikeasti napsahtaa korvien välissä ja alkaa vihaa ihmiskuntaa ja itseään kiusaavia ihmisiä sillä lopputuloksella, että lähtee ampumaan muita tai vie mukanaan pommin kauppakeskukseen kuten Myyrmannin tapaus teki.
Vaikkakin uskon, ettei kenestä tahansa olisikaan tuollaiseen tekoon, niin silti pystyn jollain kierolla tavalla ymmärtämään tämän ihmisen tuskan. Itse olisin kuitenkin päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun, jos olisin joskus päästänyt itseni päiviltä, eikä siihen olisi liittynyt muiden ihmisten kuolemaa.
Äsken luin lisää Saaren nuoruudesta ja hänestä oli valokuvia tuolla myös ja kun katsoin häntä, niin hän näytti jotenkin niin kiltiltä ja puhtaalta. Melko tyypilliseltä "tuota on kiva kiusaa, se näyttää tarpeeksi kiltiltä" -tapaukselta siis.

Sellaisten ihmisten on vähän typerä lähteä analysoimaan tuollaista ihmistä, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia kiusaamisesta. Enkä kyllä itsekkään siihen sen syvällisemmin ole ajatellut perehtyä, muuta kuin tällä merkinnällä.

Ymmärrän täysin, jos ihmisen päänuppi ei kestä loputtomiin sitä paskaa mitä useat koulukiusatut joutuvat kestämään ja kun tuohon lisää vielä mahdollisesti epätasapainoisen perhe-elämän ja muut vastoinkäymiset alkaa ymmärtämisen yhtälö täyttyä. En itsekään olisi kestänyt jos en olisi päässyt eroon paskaa oloa tuottavista tahoista. Tai jos olisin joutunut vaihtamaan koulua jatkuvasti, tai jos perhe-elämä ei olisi ollut lähempänä tasapainoista kuin täydellistä kaaosta. Tai jos luonteeni olisi ollut erilaisempi kuin mitä se on. Ehkä asenteeni nauraa kiusaajille päin naamaan heidän kiusaamisyrityksille, ei ollut se kaikista paras, mutta sen myötä olen oppinut nauraa itselleni ehkä enemmän kuin mitä pitäisi. En koe tuota asiaa kuitenkaan negatiivisena piirteenä enää näin vanhana. Nykyään kun voin sanoa jo, että tunnen oloni paremmaksi ja vahvemmaksi kuin ikinä. Vastoinkäymisistä pitää osata ottaa hyötykin irti.

Jos ihminen ei saa kunnolla juuriaan maahan kiinni ja joutuu ryöpytyksen kohteeksi, niin haluaisin todellakin nähdä sen ihmisen joka pystyy tuollaisesta tilanteesta selviytymään ilman traumoja. Se, että joku päättyy tuonkaltaiseen väkivaltaiseen ratkaisuun, saattaa jo vaatia jotain fysiologisia muutoksia aivoissa, jotka on tapahtunut luultavasti jo ennen syntymää tai hyvin pian syntymän jälkeen.

Matti Saari, mä luulen tietäväni miltä susta on tuntunut nämä vuodet, mutta mä en ymmärrä miksi sä kohdistit vihasi muihin tuolla tavalla, aiheuttaen surua niin monille (viattomille) ihmisille. Kaikki ihmiset eivät ole pohjimmiltaan pahoja, joukossa on aina muutamia helmiä jotka hyväksyvät toiset sellaisina kuin he ovat. Jos vain olisit jaksanut yrittää vielä muutaman vuoden, olisit ehkä nähnyt maailman eri kantilta ja ehkä oppinut elämään ilman katkeruutta ja vihaa. Nyt aiheutit vain monen ihmisen turhan kuoleman. Toivottavasti tempauksestasi koituu jotain hyvääkin, toivon että viimeistään nyt yhteiskunta alkaa miettimään miten nuoren ihmisen tuska voi pahimmillaan purkautua.

Toivottavasti sulla on nyt parempi olla siellä jossain.

Käytännössä uudistus tarkoittaa sitä, että kun nyt 90 minuutin mittaisen elokuvan aikana saa olla kaksi mainostaukoa, mahdollistaa uusi laki niitä kolme. http://www.iltalehti.fi/uutiset/200809238311611_uu.shtml

Enpä tiennytkään, että tuollekin asialle on ihan laki olemassa, vielä kun kehittelisivät lain joka kieltäisi kaikilta idiooteilta aseenkantoluvan.

Onkohan mainoskatkon kestostakin joku laki, tuntuu välillä että jotku mainoskatkokset kestää kymmenen minuuttia joka on mielestäni jo melko törkeetä. Kiva siinä on sitten katsoa elokuvaa puoleen yöhön asti, kun kerkee nukahtaa mainoskatkon aikana. En kyllä ihan äkkiseltään muista, milloin olisin viimeksi katsonut telkkarista elokuvia - muuta kuin vuokrattuja/ostettuja pätkiä. Niinkin kamalaa asiaa, kuin netistä laittomasti elokuvien imuroimista en tietenkään ole koskaan harrastanut, enkä harrasta.

Saapahan videovuokraamot lisää asiakkaita, kun itse ainakin mieluummin maksan elokuvasta sen muutaman euron vuokran, kuin katsoisin sitä telkkarista mainoksien katkaisemana. Puhumattakaan siitä, kuinka helposti netistä voi imuttaa jonkun uutuuselokuvan tekstityksineen - ilman mainoksia.

Mainokset nostattaa ihokarvat pystyyn itselläni jo senkin takia, että tv-lähetyksien volyymi nousee jostain syystä aina todella huomattavasti mainostauon alkaessa ja tämä on erityisen kiva juttu öisin, kun asuu kerrostaloasunnossa, jossa ei ole tuo äänieristys kaikista parhain. Kaipa sekin on yksi tapa herättää tunteita ihmisissä, kun saadaan heidät raivon partaalle sen takia, että mainosten aikana telkkari huutaa kuin teurastettava sika ja juuri tuolloin on kaukosäädin tietenkin kateissa tovin.

Oman käytöksen ymmärtäminen on vapauttava tunne, kun ymmärtää miksi on reagoinut joihinkin asioihin tietyllä tavalla.
Muiden käytöksen analysointi jää aina vähän kalvaa, koska ei voi tietää onko ollut oikeassa vai väärässä, koska usein nämä toiset eivät joko a)koskaan saa kuulla mun analysoinnista, b)eivät myönnä että olisin ollut oikeassa, koska tietävät, että olen väärässä, c)sanovat ettei asia noin, koska eivät itsekään tiedä oman käytöksen motiiveja sitten myöhemmin ilmenee, että olin kuitenkin oikeassa. Jälkimmäistä on tapahtunut tosi usein. Eli olen tiennyt toisen käytöksen syyt ennen kuin hän on itse ne tiedostanut.

Riitatilanteet on itselleni aina kova paikka, johtuen siitä että olen lapsena joutunut katselemaan riitelyä ja riehumista aivan tarpeeksi ja näitä tilanteita tulee yleensä pohdittua siltä kantilta mikä tuohon tilanteeseen on ajanut. Parisuhderiitely on jotenkin lamaannuttava, johtuen juurikin tuosta että lapsena sain yliannostuksen, eikä mun parisuhteissa olekaan juuri riitoja ollut yhtä suhdetta lukuun ottamatta. Kavereiden kanssa riitely taasen nostaa pintaan sen, että muutama läheinen kaveri on pettänyt luottamuksen ja aiheuttanut muutakin harmia, joten yleensä kavereiden ja tuttujen kanssa riitely saa aikaan sen että menen kuoreeni. Riitely ei vain ole mun juttu yhtään.

Nyt olen ollut ”riidoissa” viime viikon perjantaista asti tutun kanssa aivan typerästä asiasta. Ensin mulle suututtiin, sen jälkeen mä suutuin siitä, koska tuli sellainen olo, eikä vain olo vaan tiesin että että mun selän takana on tehty asioita ja sitten vedetty herneet esille tulleista asioista ja tätä asiaa ollaan sitten levitetty isommalle joukolle mun selän takana. Ja mulle tuosta asiasta ei tietenkään voitu kertoa suoraan vasten kasvoja, vaan sain kuulla siitä kiertoteitse. Onko tuollainen jonkun mielestä reilua? Varsinkin kun kyseessä on sellainen ryhmä, jonka kanssa on enemmän tai vähemmän lähes joka päivä tekemisissä.
Sitten kun vielä tietää että tuollainen sähköpostilla/muilla keinoin isommalle ryhmälle toisille selän takana naureskelu ei ole mitenkään outoa joidenkin ihmisten tapojen mukaan, enkä nyt tarkoita vain tätä ”mun” tapausta, niin tulee sellainen olo että teeskennelläänkö mulle kasvotusten ja selän takana sitten haukutaan mikä keretään?
Itse pyrin pitäytymään lähinnä julkkisten selän takana naureskelulle ja tuttujen kesken en halua jauhaa paskaa muista tutuista, vaikka toki olen siihenkin syyllistynyt joskus, kukapa ei olisi. Koska jos haukkuu usein tuttuja/ystäviä/muita, niin siitä voi herkästi tulla joillekin sellainen tunne, että mitähän se musta puhuu muille mun selän takana kun se pystyy puhumaan mulle meidän tutuista tietyllä tyylillä. Mulle itselleni on loppupeleissä aika sama, mitä muut tekevät koska en voi tuosta asiasta pestä omia käsiänikään puhtaaksi täysin, enemmän tulen vain varautuneemmaksi tuollaisten ihmisten seurassa. Ja yleensä mä likaan käteni siinä vaiheessa täysin, jos tiedän jonkun tekevän mulle samoin niin sitten en enää jaksa olla itse syyllistymästä samaan paskaan. Joskus toki osaan hillitä mieleni tuossa asiassa.

Mä kuitenkin itse nauran itselleni ja omille mokilleni ihan avoimesti, ei niitä tartte mun selän takana harrastaa muiden kanssa, mut voi pyytää mukaan naureskelee itselleni. Kyllä mä itse tiedän omat puutteeni ja asiat, joista saa hyvät naurut revittyä.